Yhteistyössä ACO
Kun ACO haastoi minut pohtimaan suhdettani kauneuteen ja itsestäni huolehtimiseen, ei tarvinnut kauan miettiä mitä haluan sanoa. Olen aina liputtanut luonnollisen kauneuden puolesta. En tarkoita tiettyä tyyliä tai tapaa olla kaunis, vaan rohkeutta olla kaunis juuri sillä tavoin kuin sattuu olemaan. Sitä, ettei ihmisen omaa karismaa hukuteta kaikkeen keinotekoiseen, vaan annetaan tilaa sille mikä on todellista, oikeaa ja omaa.
Kasvoin ajatukseen kotona. Nuori äitini oli hippivuosien huoleton kasvatti, joka käytti kosmetiikkaa hyvin vähän ja harvoin. Ei hän kikkaillut kampauksillakaan, jätti hiuksensa joko auki tai sitoi ne taakse simppelille solmulle. Tyylikäs hän on ollut aina omalla vaivattomalla tavallaan. Hän panostaa laatuun ja kauan kestäviin lempivaatteisiin, suojautuu viimaa vastaan kietomalla valtavia huiveja harteilleen ja pukeutuu säästä riippumatta korkeisiin korkoihin, joiden kopinasta on tullut hänen tavaramerkkinsä. Hän on ollut aina ja anteeksipyytelemättä oma itsensä, yrittämättä olla mikään tai kukaan muu.
Siihen samaan olen minäkin oppinut, vaikka polku onkin ollut polveileva. Tyylini yksinkertaistuu vuosi vuodelta, habituksesta putoaa pois asioita, joita en enää tarvitse. Hiusvärejä, rooleja. Pukeudun vaatteisiin, jotka tuntuvat omalta enkä enää mieti mitä muut siitä ajattelevat. Olen kiinnostuneempi siitä miltä minusta tuntuu kuin miltä näytän – ja juuri se palkitsee myös peilikuvassa. Hyvinvoiva ihminen on kaunis eikä sillä ole mitään tekemistä kasvonpiirteiden, painon tai pukeutumisen kanssa.
Olen tullut viime vuosien varrella siihen lopputulokseen, että on parempi – ja ennen muuta helpompaa – panostaa hyvinvointiinsa kuin korjata kosmeettisesti sen puutetta. Kukapa olisi uskonut, että laiska luonne voisi olla hyväksi terveydelle? Esimerkiksi hiusten laittaminen ei ole ikinä ollut niin helppoa kuin nyt: se on hyvässä kunnossa kun en enää värjää sitä, takutonta tukkaa on nopea pestä eikä sitä tarvitse enää erikseen laittaa – riittää, että se on puhdas. En ole enää vuosiin taistellut sen luonnonlaineikkuutta vastaan, lainehtikoon. Surffitukasta on tullut minun juttuni, vaikka en sitä varsinaisesti valinnutkaan.
Sama pätee ihoon: hyväkuntoinen iho ei vaadi jatkuvaa vaivaa tai kaipaa paksua meikkikerrosta. Kun sitä ei ole aina ollut, tietää miten vapauttavalta tuntuu kun iho on kosteutettu, kestävä ja voi hyvin.
Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana alkanut vihdoin nukkua öisin, syödä säännöllisesti ja harrastaa muutakin liikuntaa kuin kymmenen metrin pikamatkoja juostessani ratikoita kiinni. Juuri liikkuminen on ollut ratkaisevassa roolissa (kiitos Helsinki Core Trainers, pelastitte elämäni). Kun hikoilee kolmesta viiteen kertaan viikossa, moni asia muuttuu kuin itsestään: keho tarvitsee enemmän lepoa, enemmän vettä ja enemmän ravintoa. Kroppaansa alkaa vaistomaisesti kuunnella ja kohdella aivan eri tavalla kuin ennen. Muistaa venytellä, huoltaa ja hoitaa, kosteuttaa ihoa niin sisältä kuin ulkoa, levätä silloin kun väsyttää. Toiset toki ymmärtävät tämän nopeammin kuin toiset… Köh köh. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Samaan aikaan olen huomannut meikkaavani vähemmän ja vähemmän. Parempi olo näkyy niin kehossa kuin kasvoissa eikä se yksinkertaisesti tunnu enää välttämättömältä. Toisinaan toki tykkään panostaa ja sehän on aivan eri asia, meikata siksi että huvittaa eikä siksi, että on epäkohteliasta mennä töihin säikyttelemään ihmisiä silmänalusillaan.
Tähän on tultu – minusta on tullut äitini. Hän on aina tiennyt mitkä kauneusvinkit ovat tehokkaimmat. Ei ripsiväri vaan hyvä kosteusvoide. Mieluummin kahdeksan tunnin yöunet kuin uusi mekko. Poskiin saa punaa kun kipaisee kävelylle. Ja kun oikaisee ryhdin ja katsoo silmiin, näyttää paremmalta farkuissa ja t-paidassa kuin yksikään seinäkukkanen maailman kimaltavimmassa koltussa.
Tykkään näistä kuvista kovasti, toivottavasti tekin. Niihin on minusta onnistuttu taltioimaan jotain olennaista, jotain omaa.
Kuvat & tyylit – Mikko Rasila & Minttu Vesala
Meikki & hiukset – Sumi Moreno / Hiushuone Dandy