Keittiöremontti toteutettu yhteistyössä Kitzenin kanssa
Vuorossa raksapäiväkirja osa kolme – eli kertomus siitä kuinka suuresta reiästä seinässä tuli lopulta keittiö. Aiemmat jutut voit lukea remontti-tunnisteen alta (ellet ole jo kuoliaaksi kyllästynyt koko raksa-aiheeseen).
Ränsistyneen asunnon mahdollisuudet oli helppo nähdä, kun kävimme siellä ensimmäisen kerran – puitteet olivat harvinaisen hienot. Samalla tuli selväksi, että keittiö oli asunnon heikoin lenkki. Se oli painajainen: punertava pyökkilaminaatti, repsottava tapetti, laskettu katto jonka pinkopahviset kasetit olivat kellastuneet. Väliseiniä ja kummallisia seinäkoteloita, palvelijanhuoneen parven alle piilotettuja jääkaappeja ja komeroita. Keittiökaapisto oli peräisin 90-luvulta ja siltä se lonksuvine ovineen ja kellastuneine kaakeleineen näyttikin. Huone oli ahdas ja tunkkainen, ei pelastettavissa millään määrällä pellavaisia keittiöpyyhkeitä tai tuoksukynttilöitä. Eikä palvelijanhuonekaan mikään varsinainen kaunotar ollut – kaiken kruunasi halkeileva muovimatto ja tupakanhajuisilla tapeteilla somistettu parvi, joka salaa olisi halunnut olla alppimaja. Onneksi asunnon omistaja suostui remonttisuunnitelmiimme, joita laadimme tekemällä oppii -henkisellä optimismilla.
Lähtötilanne kaikessa upeudessaan.
Keksimme kaataa keittiön ja palvelijanhuoneen välisen seinän, kun tajusimme, että yhdestä suuresta huoneesta on paljon enemmän iloa kuin kahdesta pienestä. Keittiö on aina kodin keskipiste, se johon ihmiset illanvietoissa ja kemuissa kokoontuvat riippumatta siitä onko tilaa vai ei. Edellisen kodin postimerkin kokoiseen keittiöön ahtautui useammin kuin kerran yli toistakymmentä ihmistä ilman mitään mainittavia ongelmia, mutta uuden muuton kynnyksellä alkoi kiinnostella konsepti nimeltä aikuiskeittiö. Aikuiskeittiö: tarunhohtoinen paikka, johon mahtuu kokkaamaan ja kestittämään ilman, että kenenkään on istuttava ikkunalaudalla! Tiedän, emme mekään olleet yli viidentoista vuoden ahtaan asumisen jälkeen varmoja onko sellaista olemassakaan.
Kappas, löysin kuvan suihkutiskaamisesta. Sitä ei olekaan ikävä.
Keittiöremontin ylivoimaisesti suurin urakka oli purkaminen ja tilan valmistelu, josta viimeksi kerroin. Ei mennä enää siihen. Paitsi jos haluatte tietää jotain. Esimerkiksi sen kuinka kauan meni saada alkuperäinen lautalattia esiin kaikkien viime vuosikymmeninä ladottujen kerrosten alta. Tai sen kuinka koetuksella hermoni olivat keskellä kafkamaista painajaista, jonka muodostivat Työt Joita Ei Saa Tehdä Itse. Kylään oli kutsuttava seuraavassa järjestyksessä: kaasuäijä, sähköäijä, putkiäijä, taas sähköäijä, kaasuäijä joka unohti ensimmäisellä visiitillään tehdä Jotain Tärkeää, lopuksi taas putkiäijä. Vihdoin kolmen kuukauden logistisen labyrintin (ja liian monen laskun) jälkeen keittiössä oli pyhä kolminaisuus: sähkö, vesi ja kaasu, joista yhtäkään en pidä enää koskaan itsestäänselvyytenä.
En ole vielä unohtanut syvimpiä epäuskon hetkiä, kun istuimme uupuneina keskellä raksaa, puolet puruista oli tehty ja loput vielä edessä. Vanha väliseinä ja parvi oli kaadettu palasiksi lattialle, vanhat keittiökaapistot kiskottu seinästä. Kaikkialta törrötti putkia ja puoliksi irroitettuja parruja. Katselimme kaaosta ympärillämme, haaveilimme viinistä ja mietimme, että aivan hyvän elämän olisi voinut elää siellä pyökkilaminaatilla päällystetyssä pikkukeittiössäkin. Sitten nakutimme eteläisimmästä seinästä vanhan tiilipinnan esiin ja tajusimme kuinka kaunis keittiöstä tulee. Alkoi taas tuntua, että se on aivan kaiken vaivansa väärti.
Keittiön alkuperäinen lautalattia kaivettuna esiin korkin, muovin ja laminaatin alta. Kolhuilla ja kulunut, mutta yhä kaunis ja käyttökelpoinen.
Keittiöremontin ehdottomasti kivoin osuus oli uuden keittiön suunnittelu. Lähdimme yhteistyöhön ystävämme suositteleman Kitzenin kanssa, mikä osoittautui loistoratkaisuksi useammastakin syystä. Ensinnäkin se oli remontin ensimmäinen ja ainoa vaihe, kun meidän ei tarvinnut tehdä kaikkea – tai oikeastaan mitään – itse. IHANAA. Toisekseen tyypit todella tietävät mitä tekevät. Kotimaisen Kitzenin keittiöt tehdään mittatilauksesta Salossa, alusta loppuun asiakkaan toiveiden mukaisesti hankalia erikoismittoja ja väritoiveita myöten. Meitä varten ei tarvinnut alkaa sekoitella maaliämpäreitä, sillä halusimme mattamustan keittiön, joka löytyy Kitzenin perusvalikoimasta. Erikoismitoitusta kuitenkin tarvittiin, sillä vanhassa asunnossa ei ole yhtään suoraa seinää, lattiaa, listaa tai kulmaa. Olin niin onnellinen, kun Kitzenin väki tuli mittanauhojensa ja vatupassiensa kanssa tutkimaan tilukset, homma vaan hoitui eikä kukaan (kaasuäijän, sähköäijän ja putkiäijän tavoin) kysynyt hankalia kysymyksiä, joiden vastauksia voin vain arvailla. (Seitsemän? Neljäkymmentäviisi astetta? Poistoventtiili? Kittitasoite?)
Laminaatin alta löytyi myös keittiön alkuperäinen hellan paikka. Samaan kohtaan päätettiin sijoittaa myös uusi.
Keittiöstä puhuttiin toisenlaisia asioita, sellaisia joihin meillä oli mielipide. Millaista elämää keittiössämme eletään? Kuinka usein kokkaamme? Paljonko meillä on tavaroita, tilan tarvetta?
Visio oli kirkas. Halusimme yksinkertaisen, kauniin keittiön. Tilan, jossa happi liikkuisi ja valo kiertäisi. Toivoimme, että keittiön kokonaisilme pysyisi kevyenä: emme halunneet yläkaappeja tai edes avohyllyjä. Niitä ei tarvittu, koska ruokatarvikkeet mahtuivat keittiön vanhaan kylmäkaappiin ja astiat valtavaan antiikkivitriiniin, joka oli hankittu jo edelliseen asuntoon. Keittiö tulisi kokonaan yhdelle seinustalle, yhdeksi pitkäksi mattamustaksi tasoksi, jossa olisi hanan ja altaan lisäksi riittävästi työskentelytilaa. Tuleva kaasuliesi saisi seistä omilla jaloillaan toisella seinustalla – safkaa voisi laittaa samaan aikaan siis useampi törmäilemättä ja pujottelematta toistensa ohi.
Vanha keittiökaapisto on pultattu irti, uusi on saapumaisillaan Salosta. Putket olivat paljastuneet puretun seinäkotelon alta.
Musta väri oli lukittu jo ennen tarkempia suunnitelmia. Kitzenin mattamustan keittiön ovet on tehty Fenix-mattalaminaatista, jonka pehmeästä pinnasta pidimme kovasti. Mattamustille kaapeille valitsimme kaveriksi mustan kivitason, jossa oli himmeästi hohtava, elävä pinta. Hanaksi valikoitui Tapwellin mattapintainen kuparihana. Olimme ensin ajatelleet, että hanakin voisi olla musta. Sitten näimme Kitzenin showroomilla kuparisen Evo-hanan, jonka jälkeen mikään muu ei tuntunut enää miltään. Rakkautta ensi silmäyksellä. Sitäpaitsi se sopii superhyvin vaaleaan tiiliseinään, joka kohoaa kaapiston takaa.
Yllätyin siitä kuinka nopeasti kaikki eteni sen jälkeen kun päätökset ja mittaukset oli tehty: kaapit valmistuivat Salon tehtaalla kahdessa viikossa. Seuraavaksi leikattiin kolmen sentin paksuinen kivitaso. Vähän kävi sääliksi miehiä, jotka sen kantoivat viidenteen kerrokseen. Ei kuulemma tarvitse käydä kuntosalilla työpäivän jälkeen.
Vanha tiiliseinä, joka löytyi kipsipinnan alta. Kaksi kerrosta kirkasta lakkaa pitää huolen siitä, etteivät vanhat tiilet varise.
Keittiön asentaminen on oma taiteenlajinsa, josta en tiennyt enkä – jumalille kiitos – tiedä mitään vieläkään. Yhtenä päivänä tulin kotiin ja siinä se vaan oli, viattomana ja kuvankauniina kuin olisi aina ollut juuri siinä. Oli hämmentävää kohdata tyhjästä materialisoitunut versio omasta visiostaan. Koskin epäuskoisena kivitasoon, se tuntui käden alla viileältä mutta hyvin, hyvin todelliselta. Kuparinen hana hohti uljaana mustan kivialtaan yllä. Joka väittää, että materia ei tee onnelliseksi, ei ole koskaan seissyt neljän kuukauden keittiöremontin jälkeen uuden keittiönsä äärellä ja tarttunut laatikkoon, joka liukuu ulos äänettömästi ja pehmeästi kuin päiväuni.
Seuraavaksi luvassa: ne jälkeen-kuvat.
