Hei kaikki Helsingissä heiluvat, tulkaa tänä torstaina Helsingin keskustan Stockalle notkumaan samppanjabaariin! Baari tarjoilee kuplia ja meikä soittelee levyjä – mikäs sen parempi tapa laskeutua lomafiiliksiin. En ole vielä päättänyt mitä soitan, joten jos on toiveita, nyt on hyvä hetki huudella.
Veuve Clicquotin järjestämillä kuplivilla torstaietkoilla on soittanut aiempina viikkoina mm. Minttu Vesala ja Magic Mannila. Että ei mitään paineita tässä loistoseurassa.
Kuva Mikko Rasila
Avataanpa viikko aurinkovoimalla! Kiinnostuneille tiedoksi, että uusimmasta Elle-lehdestä löytyy kirjoittamani ja kuvaamani juttu Phuketista. Metsästin juttua varten Thaimaan suurimmalta saarelta hiljaisimman rannan, tyylikkäimmän hotellin ja paljon muuta. Juuri nyt mustana maanantaiaamuna palaisin kovin mielelläni moniin noista paikoista. Onneksi voi sulkea silmät ja teeskennellä, että tukkaa tuivertavat arktisen viiman sijaan lempeät trooppiset tuulet.
Joulu-tammikuun Elle lehtihyllyissä nyt.
☊ BARCELONA – DROP EVERYTHING
Yksi kuluneen viikon monista kohokohdista: kun tapasin työn merkeissä pienen shetlanninponin. Lissu söi kämmenestäni piparin ja varasti palasen sydämestäni. Voisikohan työhuoneeseemme tehdä pienen tallin? Yhden ponin mentävä pikkukarsina riittäisi.
Kuvat Jarno Jussila
Ei tämä matkanjälkeisenä järkytyksenä jälleen koittanut arki hassumpaa oikeastaan ole. On kaikki ihmeelliset (ja ihan vähän aamuäreät) ihmiset joista olla kiitollinen, koti jonne on kiva tulla ja pikkukoirat, jotka palauttavat työpäivän jälkeen maanpinnalle vaatimalla, että keskityn asioihin jotka ovat oikeasti tärkeitä. Toisinsanoen siihen, että pihipossu (ent. vinkupossu) lentää. Kaiken kukkuraksi tänään on Jim Morrisonin syntymäpäivä ja sen kunniaksi on kuunneltu The Doorsia koko päivä. Valtakunnassa kaikki hyvin.
☊ THE DOORS – BREAK ON THROUGH (TO THE OTHER SIDE)
Yhteistyössä Marimekko
Onko se vain minä vai tuleeko joulu joka vuosi muillekin vähän puskan takaa? Joulu on tuntunut kovin kaukaiselta, loppuvuoteen kuuluvalta tapahtumalta, jota ei tarvitse vielä aikoihin ajatella. Olen tässä reissusta palattuani ihmetellyt miksi kaikki jauhavat siitä, kunnes yhtäkkiä valkeni, että se loppuvuosi on nyt eikä jouluun ole enää kuin pari hassua viikkoa. Kas! Ei tule sinänsä yllätyksenä, että minä olen taas aivan pihalla tästä kummallisesta käsitteestä nimeltä aika ja sen kuluminen. Ystävä totesi kauan sitten, että maleksin ihan omassa ajassani ja se ei näköjään ole vuosien varrella muuttunut.
Onneksi joulusta tulee tänä vuonna rentoakin rennompi. En aio tehdä todo-listoja, suursiivousta, kuuden ruokalajin illallista enkä yhtään ainutta suunnitelmaa. Korkeintaan pinoan yöpöydälle pari kirjaa, jotka ovat odotelleet vuoroaan koko kiireisen syksyn.
Kainaloon pinoan nuo kaksi kärttyistä karvanaamaa, jotka potevat omasta mielestään kroonista rapsutusvajetta. En muuten tajua miksi aina pitää ängetä kuvaan olemaan kärttyinen? Ei niitä kukaan ole väkisin sänkyyn nostanut, vaan ihan itse saivat päähänsä, ettei näistäkään otoksista tule mitään ilman heidän kuninkaallista mökötystään ja manaamistaan.
Lempeä valaistus on olennainen osa lempeää lomaa. Tuo pieni retropallero voisikin olla passeli joululahja minulta minulle.
Marimekon trikookankaiset raitalakanat ovat pehmeintä mahdollista seuraa. Lempparini ovat tämän syksyn uutuudet, tummanharmaa-mustaraidalliset.
Kaikkein eniten kiinnostaa pitkät aamut, päivätorkut ja laiskat illat. Ajattelin toisinsanoen viettää puolet joululomasta sängyssä. Juurihan siitä olikin puhetta miten arkisin ei ole ikinä aikaa viettää sänkynsä kanssa riittävästi laatuaikaa. Petaan puhtaat, pehmeät lakanat ja kasaan sinne kaikki talouden – myös kämppäkaverin – tyynyt ja viltit. Sänky saa palvella joululoman pääkallopaikkana, jossa tapahtuu kaikki olennainen. Epäolennaisuuksille (jolla tarkoitan esimerkiksi kaikkia velvollisuuksilta kalskahtavaa) ei lomalla suoda minkäänlaista sijaa.
Sitten kiinnostelee vihreät kuulat. On vähän väärin, että niitä tulee ostettua vain jouluisin, mutta toisaalta, pitää sitä edes joku jouluperinne olla. Muutenkin ajattelin panostaa pääasiallissa syötävään, jota voi napostella vaakatasossa.
Olen myös sitä mieltä, että juhlapäivinä saa juoda kuohuviiniä sängyssä – jos ei silloin niin milloin sitten? Sukat makkaralla -sarjan skumppalasit ovat kauniit, käteensopivat ja naurattavat aina kun ne näkee. En tiedä voiko miltään lasilta vaatia enempää.
Joulukukkia haen, jos jaksan. Valkoiset harsokukat ja eukalyptus ovat talvisella tavalla raikas yhdistelmä, joka kestää kauan ja näyttää kauniilta vähän kuivahtaneenakin. Laiska lomailija kiittää.
Pieniä koiria kiinnostavat vähemmän yllättäen villahuovat.
Onhan minulla näköjään sittenkin suunnitelmia, onneksi aika vaivattomia sellaisia. Jospa alkaisi pikkuhiljaa laskeutua joulutunnelmaan, sellaiseen sopivasti kiireettömään, jossa siitä ajankulusta ei tarvitsekaan niin pysyä perässä. Ehkä hankin läheisille jokusen lahjankin. Onko moraalisesti oikein antaa kämppäkaverille lahjaksi sarjan skumppalaseja, jotta saa itse käyttää niitä?
Tänään toistolla tätä. Pehmeitä ja pimeitä päiviä viikkoonne, kaunokaiset!
☊ SHURA – TOUCH
Matkan jälkeen tuntuu aina kestävän tovin palata raiteilleen. Kuljeskelen huoneesta toiseen muistamatta mitä kuvittelin olevani tekemässä. Soittelen vanhoja lempilevyjäni ja hyräilen mukana, niiden sanat muistan kyllä vaikken ole pysynyt kärryillä päivämäärästä viimeiseen kolmeen viikkoon. Kävin kaupassa ostamassa ruokaa koirille vaan en itselleni, kuin en oikeasti olisi vielä tullut takaisin. Hiekan, hien ja aurinkorasvan raidoittamat vaatteet ovat yhä samassa kasassa eteisen lattialla, johon ne kumosin kun tyhjensin tullessa reppuni.
Samalla kun omaan arkeen palaaminen ei tunnu täysin todelliselta, pari päivää paluun jälkeen on vaikeaa uskoa olleensa reissussakaan. Olinko tosiaan paikalla kun tuo ja tämä kuva otettiin? Matka tuntuu enemmän todentuntuiselta unelta, josta havahduttuaan tuntee vielä hetken uneen kuuluneen tuoksun tai kosketuksen.
Kyselen kuulumisia huonekasveilta, niiltä joita Mikko on kastellut poissaoloni aikana kuten oikeastaan aina muulloinkin. Niiden asiat ovat tyynnyttävällä tavalla ennallaan. Sinnikäs tassutus seuraa minua huoneesta toiseen. Juno-koira haluaa olla lähellä aivan koko ajan, kuin imisi läsnäoloa ja lämpöä niidenkin päivien edestä kun olin kaukana. Heti kun istahdan aloilleni edes hetkeksi, se kipuaa syliin ja tahtoo jutella. Luna on peiton alla kuumalla kerällä, korvat rutussa. Se ei taaskaan ehtinyt omilta koirankiireiltään tajuta, että joku kävi jossain.
Kun olen hortoillut ja haahuillut tarpeeksi, teen saman kuin aina kun tunnen itseni eksyneeksi tai poissaolevaksi tai selittämättömällä tavalla surulliseksi, vaikka kaikki on enemmän kuin hyvin. Avaan tietokoneen, sivuutan painostavasti pullistelevan sähköpostin ja kalenterin, ja alan kirjoittaa. Päänsisäinen kohina on pakko sovittaa sanoiksi ennen kuin siellä alkaa kiehua ja tulvii yli. Soittelen vanhoja lempilevyjäni ja hyräilen mukana, niiden sanat kiteyttävät monta asiaa paremmin kuin itse osaisin. Sometimes I want to say to myself, sometimes I say, oooh oooh oooh oooh oooh oooh oooh.
Kuvat Anni Taimisto
☊ THE ROLLING STONES – MISS YOU
Keittiöremontti toteutettu yhteistyössä Kitzenin kanssa
Seuraavat kuvat ovat omistettu teille kärsimättömille, jotka olette kainosti toivoneet (lue: kovaäänisesti vaatineet) keittiökuvia. Tilassa on kaikenlaista viilattavaa ja viimeisteltävää, jota emme ole ehtineet vielä tehdä, mutta varsinainen keittiökaapisto on tietysti valmis – mitä suotta sitä siis panttaamaan!
Keittiön valaistus on yksi niistä, köh, pikkuasioista, joiden suhteen emme ole vielä tehneet lukkoonlyötyjä suunnitelmia. Tähän saakka tilaa on valaissut musta arkkitehtivalaisin ja ystävältä nyysitty seinälamppu, joka noudattelee samaa muotokieltä. Koko kohtalaisen suurta huonetta ne eivät riitä varsinkaan talviaikaan valaisemaan, joten kattoon pitäisi keksiä vielä jotain. Keijuvalot kiinnostelevat konventionaalisempien ratkaisujen sijaan, katsotaan miten neuvottelut kotona sujuvat.
Keittiömme toteutti Kitzen, jonka valikoimasta oli helppo koota omannäköinen kokonaisuus. Valitsimme pinnat, altaan ja hanan, mutta varsinaisen kaapiston suunnittelun jätimme ammattilaisten harteille, sillä luotimme siihen, että he tietävät siitä huomattavasti enemmän kuin me. Kaapistosta löytyy vetolaatikoiden ja allaskaapin lisäksi integroitu astianpesukone – koneet ovat harvoin kauniita, joten mitä enemmän niitä saa piiloon sen parempi.
Keittiön mattamustat ovet on tehty Fenix-nanolaminaatista, jonka pehmeä pinta on osoittautunut käytössä tosi toimivaksi. Se pysyy siistinä ja on todistetusti helppo puhdistaa silloinkin kun siihen on läikyttänyt litran mustikkakeittoa (tarinoita tosielämästä).
Musta kivitaso on kvartsikomposiittia (jos joku haluaa tietää tarkan sävyn, sen nimi on Gobi Black). Rosoisen pinnan nimi on Slate, joka tuntuu kämmenen alla pehmeältä ja elävältä. Tykästyimme siihen Kitzenin myymälässä näkemämme pienen palan perusteella, yllätyksenä tuli silti kuinka käsittämättömän hyvältä se näyttää isossa koossa. Taso leikattiin käsin keittiömme mittoihin sopivaksi, onneksi, sillä vanhassa asunnossa ei ole yhtään suoraa pintaa eikä mikään standardikokoinen taso olisi toiminut tilassa.
Valitsimme Tapwellin valikoimista kuparisen Evo-hanan, jonka harjattu pinta patinoituu ajan mittaan. Olimme alunperin kelailleet mattamustaa hanaa, mutta kupari iski silmään Kitzenin showroomilla eivätkä mitkään muut vaihtoehdot enää kiinnostaneet sen jälkeen. Tykkään hulluna siitä miten elävä kuparinen pinta istuu hienosti tiiliseinään kaapiston takana. Pesuallas puolestaan on antrasiitin värinen Silgranit-allas, superkestävää kivimassamateriaalia, jonka neliskulmainen muotoilu on tarpeeksi syvä ja tilava jopa meikän kaltaiselle tunarille.
Musta kaasuliesi seisoo eri seinällä eikä nyt osunut näihin kuviin, seuraaviin sitten. Liesituuletin ja lieden takaseinälle suunnitellut laatat uupuvat vielä.
Tasolla ajelehtii sekalainen kokoelma tärkeitä asioita, kuten keko kananmunia ja lempigini. Naurattaa. Mutta mitäs tykkäätte keittiöstä? Lisää kuvia luvassa koko tilasta, kunhan saamme kaiken (tai ollaanpa realisteja, edes olennaisimmat) valmiiksi.
Aiemmat raksajutut löytyvät Remontti-tunnisteen alta.
Kymmenen päivää alkaa olla ohi. Sain itseni kiinni siitä, että on jo ihan vähän ikävä kotiin. En tarkoita, etten tahtoisi olla juuri täällä nyt. Ei vaan harmita lähteä sitten kun sen aika on. Ei ahdista edes poissaollessamme laskeneet lämpötilat – olen saanut tänä vuonna matkustaa lämpimissä maissa niin paljon, että aurinkoenergiaa riittää pohjoisen piteneviin päiviin asti.
Vuosia se vei, mutta vihdoin tuntuu siltä, että olen suurimman osan ajasta juuri siellä missä pitääkin. Että elämä ei ole jossain toisaalla, tapahtumassa joillekin muille, täydempänä ja todempana. Etten voi valita väärin – kuulun sinne missä kulloinkin olen. Joskus tulossa, jatkuvasti menossa, useammin kuin ennen ihan vaan paikallaan. En tiedä mitä tapahtui, ehkä jokin naksahti vaan vihdoin kohdilleen. Pidän siitä. Uudenlaisesta luottamuksesta, siitä ettei tarvitse enää kyseenalaistaa koko ajan ihan kaikkea.
Ennen kuin lähdin, yhtenä iltana satoi kuin vain marraskuussa voi, tauotta, väsymättä. En sytyttänyt valoja tai edes kynttilää, annoin hämärän täyttää huoneet. Ei huvittanut soittaa musiikkia, sateen rummutus riitti. Tee jäähtyi pannuunsa, putki tai patteri naksui. Oli hiljaisuus joka tiheni. Katselin nurkissa liikkuvaa pimeyttä, sitten sadetta. Ikkunat höyrystyivät hiljalleen.
Loppuvuoden lyhyet päivät, pimeät yöt. Tulen takaisin ja olen teidän.
Valoa joulukuun ensimmäiseen!
Kuva Mikko Rasila
✖ SAN JUAN, PUERTO RICO
Pieni rantamme Puerto Ricossa näyttää kohtaukselta Mad Maxista. Oispa jeeppi! Mielellään kolhittu musta Jeep Wrangler, jolla voisi huristella ilman kattoa pitkin hiekkaa. Hurrikaanihommissa sille katollekin saattaa olla kyllä käyttöä. Tarvitaanhan kattoteline, johon virittää tuulimittarit.
Hänen nimensä on White Rabbit.
Rannan äänimaisema on epätodellinen. Tuuli humisee tauotta. Jäätelönmyyjien kellonkilkatus kuuluu kuin kaukaa, vaikka ne kulkevat vierestä. Taivaalla on kova trafiikki – ei aavistustakaan miksi, mutta koptereita lentää koko ajan yllä.
Asioilla on tapana eskaloitua, kun ohjaksissa on tämä tuotantotiimi. Jeeppiaihe karkasi ajat sitten käsistä. Jeepissä voisi nukkua, sanoi Anni haikeasti. Mietimme mitä kaikkea muuta jeepissä voisi matkalla tehdä. Tulimme tulokseen, että oikeastaan kaiken olennaisen. Olisi jeeppiaamiaisia, retkikeittimellä keitetty kahvi mukitelineessä. Ajaisimme jeepin auringonlaskun ääreen ja avaisimme rommipullon. Pressun avulla jeepistä voisi virittää vallan toimivan teltan, jäädä yöksi, pulahtaa kuutamouinnille. Bikinit ja pyyhkeet kuivuisivat hetkessä, kun ne sitoisi viiriksi kattotelineeseen. Lopulta alkoi tuntua, että ei tässä paljoa muuta tarvita koko seuraavalle viikolle kuin rämisevä jeeppi, jonka takapenkille mahtuu meikäläisen reppu, Annin räjähtänyt matkakassi, maastokuvioidut hurrikaanikypärät, pari ananasta ja pullo paikallista rommia.
Rommi on muuten suunnilleen ainoa asia, joka Puerto Ricossa on halpaa. Rannalla ehkä vallitsee kaikesta irti päästämisen ilo siitä, että huomista ei ole, mutta saaren lähes suomalainen hintataso ei tue tulkintaa. Se sopii vähän huonosti meidän minimatkabudjettiin, mutta onneksi olemme neuvokkaita (ja äärimmäiset hyvät priorisoimaan).
Paikalliset surffarit esiintyvät kameralle. Suoristavat aavistuksen selkänsä, jännittävät olkavartensa, ravistavat vettä kiharoistaan tavalla josta puuttuu vain hidastus. Juoksevat lauta kainalossa ohi, sitten juoksevat takaisin eivätkä edes yritä piilottaa sitä, etteivät olleet varsinaisesti menossa mihinkään. Minua naurattaa, kuvaan silti, tietysti kuvaan, se on sanaton sopimuksemme.
Rannan toisen päädyn palmut, graffitit ja rapistuneet muurit tuovat mieleen toisenkin elokuvan, Baz Luhrmannin William Shakespeare’s Romeo + Juliet. Päässä soi repeatilla Radioheadin Talk Show Host. Oikeasti meillä soi vain kymmenen kappaleen kimara, sen verran puhelimeni Spotifyssa on biisejä, jotka suostuvat soimaan offline. Kimarasta ei löydy Radioheadia, vaan Led Zeppelinin Whole lotta love, Diana Kingin Ain’t Nobody, Aerosmithin Dream On, Miguelin Simple Things ja pari muuta täysin sattumanvaraista kappaletta, joita olen pakkosoittanut Annille toistolla koko tähänastisen matkan.
Päivät ovat vastoin kaikkia säätiedotuksia olleet pilvettömät. Helle huojuu lempeissä lukemissa, on kuuma muttei läkähdyttävää. Illallakaan ei laske alle kahdenkymmenen asteen. Meillä ei ole mukana paljoa, mutta silti on liikaa, ei täällä tarvitsisi kuin pari rantariepua ja bikinit.
Iltaisin kerrostalojen takaa kohoaa mustanpuhuva myrskyrintama, jonka keskellä salamoi. Näky on elokuvallinen, kunpa saisin siitä kunnollisen kuvan. Meren kohina yltyy kohti yötä, maailmanlopun surffarit ratsastavat aalloilla pimeään asti.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
Kas, löysin kansiokaaoksesta muutaman julkaisematta jääneen kuvan alkusyksystä, kun tarkeni vielä ilman takkia ja umpinaisia kenkiä. Olin näemmä oma värikäs itseni yhdessä rakkaista harmaista villapaidoistani. Jos olette joskus miettineet voiko ihmisellä olla liikaa harmaita villapaitoja, vuosien empiiristen tutkimusten perusteella todennettu vastaus on: ei voi. Kaapistani löytyy harmaita villapaitoja varmaan kymmenen ja jokaiselle riittää käyttöä. Syytän kaikesta keskivaikeaa fiksaatiotani armeijavaatteisiin, Matrixia, Luc Bessonin versiota Jeanne D’Arcista ja kaikkia 70-luvun muusikoita, jotka näyttivät täydellisiltä virttyneissä harmaissa paidoissaan ja pitkissä surffireuhkoissaan.
VILLANEULE HELMUT LANG
AURINKOLASIT THE ROW
HOUSUT & LAUKKU FILIPPA K
KOROT COS
Kuvat Mikko Rasila