Kalenterini väittää, että tammikuu vetelee viimeisiään. Kai se on sitten uskottava! Vuoden ensimmäiset viikot ovat kuluneet kohmeisissa merkeissä. Koko ajan on vähän hämärää, valo samanlaista niin sisällä kuin ulkona, vähäistä ja siniseen taittavaa. Muut värit ovat kadonneet maailmasta tai ottaneet äkkilähdön etelään – voisinpa minäkin. Kaduilla, kahviloissa ja raitiovaunuissa puhutaan säästä kuin kaupungissa olisi enää yksi puheenaihe jäljellä. Nyökyttelen mukana, en enää tiedä enkä jaksa miettiä toivonko että talvi tulee takaisin vai odotanko virallisesti jo kevättä. Aivan sama, kunhan kesä tulee sitten kun sen aika on.
Alkuvuoden väsymys tekee päivistä pehmeitä. Kompastelen aamuisin puoliunessa kadulle ja herään vasta kun eteeni lasketaan kuppi kahvia. Olen sanomaisillani, että olet ihana, mutta sanat takertuvat kitalakeen ja suusta putoaa pelkkä koruton kiitos.
Liukastelen loskassa, keittelen puuroa, työnnän takkaan lisää polttopuita, kuuntelen heviä ja kirjoitan. Eksyn ja unohdun ajatuksiini, puolet ajasta en kuule kun minulle puhutaan. Päässä surisee kuin päättymättömässä päiväkännissä.
Näin toissayönä unta, että kotitalomme – tämä Tehtaankadulla sata vuotta seissyt vampyyrilinna – mureni hitaasti ympärilläni. Ensin makuuhuoneen ikkunankarmeista alkoi pudota palasia. Seuraavaksi huomasin, että ulko-oveen oli puhkottu reikä: rapusta työntyi viileää ilmaa ja askelten ääniä. Sitten keittiön seinä kaatui sisään. Seisoin mykistyneenä oviaukossa ja katselin kuinka valo tulvi huoneeseen. Ei tullut hätä, tuli huojennus. Kuin joku olisi avannut kauan vapautta odottaneen padon.
Seuraavana aamuna tein kuin kuka tahansa kypsä aikuinen, suoritin internet-tutkimuksen. Internet tiesi, että unessa seinät edustavat rajoituksia ja esteitä, usein omia uskomuksiamme ja ajatusmallejamme, jotka estävät etenemisemme.
Ehkä seinien olikin sitten aika alkaa murentua. Tuli mieleen se rumasti rämisevä mutta kauniisti kirjoitettu kappale, jossa lauletaan
in my dreams
I am dirty,
broke, beautiful
and free.
Ihana kirjoitus.
Kiitos, kiva kuulla että tykkäsit xx
Täytyypä suositella sulle tällaista kolmiosaista sarjaa kuin Viva Hate, joka löytyy Yle Areenalta. Nuoria tyyppejä, jotka suhtautuvat ihastuttavalla tunteenpalolla musiikkiin. Ja mm. Cureen.
http://areena.yle.fi/1-2253176
Ja seiniltä löytyy kiinnostavia bändijulisteita, Mozzeria yms kuten jo minisarjan nimikin antaa osviittaa. Ihan mukavaa seurattavaa sarja oli.
Yes, kiitos! xx
Hei kiitos, kuulostaa hyvältä! Täytyy tsekata. Nimikin herättää kiinnostuksen, ylläri.
Minullakin on sellainen olo, kuin jokin olisi käynnistymäisillään, mutta jäisi sittenkin vain nykimään starttimoottorin varaan. Ikään kuin haluaisi jo jaksaa ja inspiroitua ja ajaa vitosvaihteella, mutta päässä vain surisee. Ja tämä vuodenaika, joka ei ole talvi eikä kevät. Sekään ei osaa päättää. Erikoisia aikoja, erikoisia unia. Mutta. Onhan sentään helmikuu.
On! Juuri niin. Katsotaan miten käy.
Lueskelin rauhassa, kunnes “… työnnän takkini sisään polttopuita…” Siis mitäh!?? Eiku, jaaaaaa… :D hyvä ja hellä teksti.
HAHAHA!
Hmm. Unessa minä unohdin ystävän lapsen koirankoriin nukkumaan, lähdin ulos enkä osannut enää takaisin kotiin. Uni loppui sanoihini “oispa tää vaan pahaa unta”.
OLI! Pelastuin.
Onneks teidän koti on oikeesti vielä pystyssä.
Kauhea uni, mutta nauratti! Koti on pystyssä eikä varmasti murene, taisivat olla vertauskuvalliset seinät jotka rytisivät alas.
Ihanasti kirjoitettu <3
Kiitos! x
Viime yön unessa osasin laulaa ja soittaa kitaraa. Pitääpä tutkia internettiä, että miten sitä pitäisi tulkita. Mahtavaa helmikuuta. :)
Suosittelen, internet tietää! Kiitos samoin xx