Lehmät. Aiheuttavat lämmintä läikähtelyä joka kerta kun näen niitä.
Kun olin yksitoista ja vietin ensimmäistä kesääni Tornionjokilaaksossa, menin kesäapulaiseksi naapurimme navettaan. En osannut vielä montaakaan sanaa suomeksi, mutta tilan nuori isäntä ja lehmät eivät siitä välittäneet. Isäntä sanaili vähät asiansa minulle pohjoisella murteellaan ja minä vastasin englanniksi.
Kesä alkoi, kun lehmät vapautettiin navetassa vietetyn talven jälkeen kesäksi laitumelle. Traktoreista, maatalouskoneista ja heinäpaaleista rakennettiin navetasta riemunkestävä reitti vapauteen, sitten avattiin karsinat ja astuttiin pois tieltä. Lehmien ilo sai palan kurkkuun. Jotkut menivät raittiista ilmasta ja auringosta vähän sekaisin, rynnistivät karsinasta ulos, loikkivat ja pukittelivat tiensä niitylle. Toiset aristelivat alkuun, katselivat ympärilleen ja epäilivät, kunnes tajusivat seurata tovereitaan. Sorkat nousivat metri metriltä kevyemmin.
Heräsin aamuisin ennen kuutta, joka ikinen aamu. Hiivin nukkuvan talon kuistille pukemaan kumpparit ja kävelin laitumelle patistelemaan ensimmäiset lehmät lypsylle. Oli lempilehmä, tietysti oli. Sen nimi oli Äpyli ja se oli sarvettomuudestaan huolimatta lauman jääräpäisin, usein aamuisin sitä mieltä, että mene sinä sinne lypsylle keskenäsi, minä olen lomalla ja loikoilen nyt tässä niityllä.
Palkaksi aputytön työstäni sain viedä vasikoita kävelyille. Äitini piti tätä kaikkien aikojen huijauksena, mutta omasta mielestäni olin tehnyt nuoren isännän kanssa loistosopimuksen. Talutin hontelojalkaisia lehmänalkuja remmissä ja esittelin niille pihapiiriä. Tämä tässä, puimuri. Kissa. Kukkapenkki. Yhden rasavillin kohdalla selvisi, että jotkut vasikat pitävät kukkapenkeistä (ja niissä koikkelehtimisesta) aika paljon.
Opin myös, että 70-luvulle asti rantakylien navettojen lehmät kuljetettiin kesiksi Tornionjoen keskelle – Suomen ja Ruotsin välissä – sijaitseviin saariin. Siellä ne saivat laiduntaa kesälomalaisina syksyyn saakka. Jos pitäisi olla eläin, haluaisin ehdottomasti olla jokilaaksossa asuva 70-luvun lehmä. Kuljetukseen käytetty proomu oli yhä paikallaan joen rannassa. Koko sen kesän kun minä ravasin navettahommissa, veljeni seisoi proomun päässä virveli kädessä ja nosti joesta sätkiviä ahvenia.
Hevoset. Koska kirjoitin lehmistä niin paljon, tiivistän asiani tähän: kun hevonen laskee päänsä rintaa vasten, hörähtää ja puhaltaa vatsalle kuumaa ilmaa.
Aamukahvi. Sängyssä, kotikeittiössä vastamaalatun pöydän äärellä, pahvimukista kylmällä kadulla tai sateenvarjon alla. Yksin juotunakin tekee onnelliseksi, seurassa maistuu vielä vähän paremmalta.
Nukkumaanmenoaika. Kannamme joka ilta sohvalle nukahtaneet koirat igluunsa. Ne ovat kuumat, painavat ja levittävät kaikkialle sakeaa unen tuoksua. Peittelemme eläimet villavällyjensä alle ja ajattelen joka kerta, että tätäkään asiaa en olisi osannut elämääni toivoa, mutta olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut sen. Ystävän, josta tuli perhe, ja samasta pentueesta poimitut siskokset, jotka saavat asua yhdessä.
Unet, joissa olen isäni kanssa, yhdessä vielä kerran. Niistä herääminen tuntuu kouristukselta.
Äitini on Australiassa ja lähetti eilen valokuvia entisen kotimme edestä, punatiilisestä talosta jonka isä kolmekymmentä vuotta sitten rakensi. Nyt siellä asuvat jotkut muut, täysin tuntematon perhe, joka ei tiedä meistä mitään. Samoissa huoneissa, samojen seinien sisällä ihan eri elämä.
Olen unohtanut melkein kaikki muut vanhat osoitteeni, mutta sen osoitteen muistan. Left to Denham Close, ohjeistin kavereiden äitejä ja isiä, jotka tiputtivat minua kotiin kyläily- tai rantareissulta. Vieläkin hahmotan vasemman ja oikean sen kautta – kotiin käännyttiin aina vasemmalle.
Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.
Tämä aika vuodesta, kun auringonvalo alkaa menettää talvisen terävyytensä ja muuttuu pehmeäreunaiseksi ja venyväksi. Kullanvärinen valo tarttuu tukkaan ja silmiin, tulvii pölyisten ikkunoiden läpi huoneisiin, pölyisten ajatusten läpi päähän ja rintalastan alle. Se lämmittää asfalttia, selkää ja sydäntä, kaikkea roudan kangistamaa, joka alkaa hitaasti sulaa.
Kuvat Jarno Jussila
