Oi! Löysin jotain aivan muuta penkoessani Doritin ottamia kuvia vanhoilta kotikulmiltani. Kolme vuotta sitten pörröiset pipot, suuret aurinkolasit ja Converset olivat näköjään kova juttu. Samat pillifarkut ovat tänäänkin jalassa – jotkut asiat eivät muutu.
Kuvat Dorit Salutskij parin vuoden takaa
Olemassaolo on pyörinyt viime päivinä sohvan ympärillä – joskus se vaan on sopivin näköalapaikka oman elämänsä tarkasteluun. Kuin seisoisi aluksessa ruorin äärellä: ensin arvioidaan nykyiset koordinaatit, sitten navigoidaan kohti kirkkaampia vesiä. Jos merisuunnistus alkaa pakottaa päätä, voi aina pistää jonkun turhanpäiväisen elokuvan pyörimään. Tai Game Of Thronesin. Olemme katsoneet ensimmäisestä tuotantokaudesta kolme jaksoa ja nukahtaneet kesken jokaisen. Sarja ei vielä viihteen muotona vakuuta, mutta kyllä sen avulla saa unen päästä kiinni.
Tänään on ollut hyvä päivä. Anni toi aamupalaksi kahvin ja jättiläismäisen korvapuustin jaettavaksi. Sen jälkeen olemme ohjailleet alusta kumpikin omasta sohvankulmastamme käsin. Kun vahingossa nousimme, Mikko valtasi sohvan ja nukahti. Harkitsimme hetken valokuvaajan tuuppaamista lattialle. Hän ei olisi varmaan edes herännyt, mutta kaksimetrisiä porilaisia ei uskalla noin vaan liikutella ilman lupaa. Pitää ehkä hankkia suurempi sohva.
Juuri nyt meneillään: Annin silkkinauhaspektaakkeli. Annin mukaan ranteeseen sidottu nauha on samppanjanvärinen juomaranneke, jolla hän aikoo saada ilmaista samppanjatarjoilua mihin tahansa meneekään. Sehän nähdään kohta, kun lähdemme kohti kaupungin yötä. Saattaa olla ensimmäinen sadepäivä kahteen viikkoon, mutta on silti kesä.
Kuvat minusta Jarno Jussila
Holiday avasi ovensa Katajanokan Kanavarantaan vasta viime perjantaina, mutta siellä on tullut notkuttua jo vaikka kuinka paljon. On tehty muotikuvauksia, piipahdettu palaverissa, kirjajulkkareissa, Dieselin pressipäivässä, ihan vaan miniviinillä kippistämässä sille, että remontti ja sisustus ovat olleet viimeistelyä vaille valmiit. Kuvat ovat muutaman viikon takaa. Ruuduista voi bongata ainakin Annin, ravintolan toisen perustajan Ville Relanderin, hood rat Rasilan, pitkätukan ja yhden manaavan mäyräkoiran. Se toinen oli varmaan keittiön ovella odottelemassa siinä toivossa, että sieltä saisi makkaraa.
Varautukaa Holiday-yliannostukseen – luvassa on kuvia avajaisillastakin. Alkavan kesän kantakuppilassani on niin vehreä viidakkotunnelma, ettei näitä kuvia malta olla julkaisematta.
Kuvat minusta ja Annista Jarno Jussila
Löysin itseni tovi sitten sydänfilmistä.
Menin lääkäriin, koska sydän takoi kuin olisi rimpuillut rinnasta ulos. En ollut nukkunut muutamaan päivään, oli selvinnyt että satasen leposykkeellä se on vähän vaikeaa.
Makasin tutkimuspöydällä puolialastomana, elektrodit kiinnitettynä rintaan, ranteisiin ja nilkkoihin. Katselin uteliaana kuinka minut piuhoitettiin päästä varpaisiin ja jostain hiipi salaisesti vähän voittamaton olo. Ajattelin Matrixia ja sähköenergiaa, todellisuuden taivuttamista, mielenhallintaa. Sitä, että saisinpa valokuvan tästä, kun kehoni on pultattu penkkiin, mutta mielessäni väistelen luoteja ilmavolteilla.
Hoitaja ei ollut kovin kiinnostunut Matrixista tai todellisuuden kerroksista. Vaihdoin puheenaihetta. Opin, että sähköimpulssit säätelevät sydämen supistumista ja EKG perustuu tuon sähköisen toiminnan mittaamiseen. Juuri kun olin pääsemässä kysymysteni kanssa vauhtiin, testi olikin tehty, minut irroitettiin pöydästä ja hätisteltiin ulos labrasta.
Lääkärillä oli ensin hyviä uutisia: sydänkäyräni ja muiden kokeiden perusteella olen fyysisesti täysin terve. Veriarvot ovat moitteettomat, verenpaine matala. Sydämeni on vakaa ja vahva – vain selittämättömästä syystä ylikierroksilla. Siitä hän pääsi huonoon uutiseen: vika on korvien välissä. No. Jossain sen kai oli oltava? Sain sairaslomaa, rauhoittavia lääkkeitä sykkeen laskemiseen ja lähetteen työterveyspsykologille. Kävelin resepti kädessä apteekkiin ja tunsin hävinneeni taistelun, jota en ollut tiennyt käyväni.
Tässä on nyt ollut tätä aikaa.
Sykkeen tasaamiseen, rennosti ottamiseen.
Ajattelemiseen, ehdotti psykologi. Nauratti. Ihan kuin siitä olisi ollut ikinä kysymys, etten ajattele tarpeeksi.
Sanoi hän muutakin. Että tällä sumulla on nimi: pitkittynyt työuupumus. En yllättynyt. En ole tyhmä, tiedän kyllä, että olen vetänyt viimeisen vuosikymmenen kantokykyni äärirajoilla. Tehnyt töitä nukkumisen, syömisen, liikkumisen tai lepäämisen sijaan. Ollut niin kauan niin väsynyt, ettei mikään määrä unta tai aivot narikassa vietettyjä vapaapäiviä riitä lataamaan akkuja täyteen.
Aluksi se oli uteliaisuutta, sitä että oli luontaisesti kiinnostunut kaikesta ja lahjakas useammassa kuin yhdessä asiasssa. Kun olin kuusitoista, ikätoverit halusivat olla eläinlääkäreitä tai asianajajia tai lentäjiä. Minä olin ahne jo silloin, halusin olla kirjailija, valokuvaaja, taidemaalari, arkkitehti ja mielellään myös elokuvaohjaaja. Suuruudenhulluna teininä ei tullut mieleenkään miettiä riittääkö tähän kaikkeen yksi ainoa elämä. Halusin tarttua jokaiseen ideaan ja mahdollisuuteen. Kun olin kahdeksantoista ja kirjoittamassa ylioppilaaksi, opiskelin samalla avoimessa yliopistossa taidehistoriaa, työskentelin lavastajana teatterissa, pystytin toista valokuvanäyttelyäni ja vietin yöni pimiössä. En muista nukuinko, söinkö. Tuskin. Nautin kyllä kaikesta.
Myöhemmin tekemiseen tuli suorittamisen makua. Haalin tietoa ja taitoja, halusin oppia paremmaksi, olla niin hyvä että voisin jonain päivänä tehdä ihan mitä vain. Opiskelin kahdessa koulussa, tartuin jokaiseen työtarjoukseen. En malttanut sanoa millekään ei. Lopulta huomasin sanovani kyllä myös mahdollisuuksille, jotka eivät tuntuneet niin tärkeiltä. Pelotti: mitä jos kieltäydyn ja parempia ei tulekaan? Mitä jos sittenkin tarvitsen näitäkin tietoja ja taitoja jossain toisessa vaiheessa elämääni? Ne mahdollisuudet veivätkin mukanaan, alkoivat niellä aikaa ja energiaa niiltä asioilta, joita oikeasti halusin tehdä. Katselin kalenterini merkintöjä ja mietin, että kenen elämä tämä on. Voimat eivät riittäneet kurssin korjaamiseen. Menin eteenpäin, koska tuntui siltä, että on pakko.
Kun tekee kaikkea, ei lopulta ehdi keskittyä mihinkään kunnolla – tai siltä se ainakin tuntuu. Syyllisyys, tuo vanha ystävä! Olen tuntenut kroonista huonoa omatuntoa aivan kaikesta niin kauan kuin muistan. Siitä, etten tee tarpeeksi, en millään elämän osa-alueella. Tuntuu, että olen huono osakas, huono työntekijä. Huono ystävä, kämppäkaveri ja koiranomistaja. Kelvoton tytär, surkea sisko. Nyt luonnollisesti poden piinaavan huonoa omatuntoa siitä, että olen sairaslomalla. Työtoverit tekevät töissä minunkin osuuteni, vaikka en makaa kallo haljenneena teho-osastolla, vaan juon parvekkeella kahvia.
Viime vuosi on ollut helpompi ja rennompi. Olen kasvavasta todo-listasta huolimatta heittäytynyt hetkittäin vapaalle, tehnyt asioita joista tykkään. Samaan aikaan takaraivossa tykyttävät tekemättömät työt, maksamattomat laskut, keittiön tiskipöydälle unohtuneet astiat, hammaslääkäriaika jota en ole varannut, tekstiviestit joihin en ole vastannut.
Kaikkein eniten painaa kirja joka ei kirjoita itseään, valokuvaprojektit joita suunnittelen enkä ehdi aloittaa tai ainakaan viedä loppuun, elämä, jonka haluan, joka on ihan ulottuvillani, enkä vieläkään aivan yllä. Mutta olen lähempänä kuin ennen. Melkein siellä. Vielä vähän rohkeutta. Vähän raivaustöitä.
Olen onneksi oppinut asioita matkan varrella. Kovakalloinen kun olen, suurimman osan niistä kantapään kautta. Olemaan tekemättä asioita siksi, että minusta pidettäisiin. Sanomaan edes silloin tällöin ei. Puolustamaan rajojani, kun niiden yli kävellään. Luottamaan intuitioon, siihen että oikeat asiat tuntuvat useimmiten hyvältä ja väärät asiat pahalta. Muutama vuosi sitten opettelin vihdoin nukkumaan öisin ja maailma on näyttänyt kummasti toisenlaiselta sen jälkeen. Aloin myös liikkua, onneksi aloin, sillä se on luultavasti pitänyt kehon käynnissä ja pään kasassa näinkin pitkälle.
Hoksasin myös, etten ole elämäni tai olosuhteideni uhri. Saan valita ja päättää aivan itse. Olen päättänyt olla onnellinen ja sitä olen enimmäkseen ollut, kaiken kaaoksen keskellä. Asiat eivät ole mustavalkoisia, joko tai. Samaan aikaan voi olla surullinen ja sanaton kiitollisuudesta. Rento, rempseä ja ratkeamaisillaan raivona. Umpiuupunut, hallitsemattomasti ihastunut.
Kaikista hirveintä, hurjinta ja hienointa on ollut oppia pitämään päänsä: kuuntelemaan itseään ja tekemään sen mikä tuntuu oikealta, vaikka tuottaisi jollekin muulle pettymyksen. Vaikeita oppivuosia, mutta minkäs sille mahtaa. Ei kiinnosta enää miellyttää ketään. En suostu enää pyytelemään anteeksi sitä, että haluan elää omaa elämääni enkä miettiä mitä muut minusta tahtovat.
Paljon on näemmä vielä opittavaa, myös asioita joista on opittava pois. Hyvän ohella sitä nimittäin oppii huonoakin: sietämään stressiä vuositolkulla, kantamaan liian isoja kuormia pyytämättä apua, pitämään kaksitoistatuntisia työpäiviä, tyhjää tiliä ja niiden ristiriitaa täysin normaalina. Ajattelemaan kaiken epävarmuudesta, että tätä tämä yrittäjän elämä nyt on. Nimikin sen kertoo, yrittämistä, pyristämistä.
Pyristelty on! Olen perinyt sukuni sissigeenit, en ole ikinä kyseenalaistanut selviänkö, pystynkö tai osaanko. Olen ajatellut, että älyni suojelee minua kaikelta. Että tiedän mitä olen tekemässä, näen kokonaiskuvan kirkkaasti ja pystyn kontrolloimaan mihin suuntaan tämän kaiken kuljetan. Ihan kohta. Heti kun näiltä muilta kiireiltäni ehdin. Ensi viikolla. Tai hei, neljäs kesäkuuta näyttäisi olevan aikaa.
On alkanut valjeta vähän kaikenlaista. Jos elämä on silkkaa selviytymistä, ei ole kontrollissa, vaan alakynnessä. Jos asettaa aina kaikkien muiden toiveet ja tarpeet omiensa edelle, energiaa ei riitä enää itselle. Kaikkeen ei voi keskittyä samaan aikaan, kenenkään kaista ei riitä. Älyni saattaa olla tärkein aseeni, mutta omaankin piippuun voi kompastua, jos ei katso eteensä. Ei kannata luottaa liikaa kuolemattomuuteensa, kykyynsä väistellä luoteja, jos oikeasti on ihan tavallinen tallaaja eikä hajamielisenä varmaan huomaisi koko laukausta.
Eniten ottaa päähän ja tekee onnelliseksi se, että itse pitää kaikki tehdä. Kukaan ei tule tekemään puolesta, toisaalta kukaan ei kiellä tai estä. Mikä vastuu! Mikä vapaus.
Aika näyttää kuinka tässä kaikessa käy. Aivan varmasti hyvin. Jos ihan alkuun keskittyisi vaihteeksi vaikka yhteen asiaan kerrallaan? Nyt julkaisen tämän kilometrikirjoituksen, suljen tietokoneen ja kävelen keittiöön. Toivo elää, että eilen tehtyjä lihapullia on vielä jäljellä.
Otetaan iisisti, täällä ja siellä.
Voi Helsingin vaaleanpunaiset kivitalot! Niitä on ripoteltu kantakaupunkiin sinne sun tänne ja tykkään niistä kaikista. Sain kerran asua yhdessä niistä, yhä pysähdyn katselemaan sitä silloin kun kuljen ohi. Älkää kysykö miten, mutta nuo talot levittävät ympärilleen pehmeää ja vaaleanpunaista valoa. Se saa ihon hehkumaan ja päiväunet tuntumaan asteen todellisemmilta.
TAKKI* STYLEIN
MANGON MEKKO STOCKMANN
OPEN CEREMONYN SOLKINILKKURIT KIRPPISLÖYTÖ
SORMUS MATKATULIAINEN SANTORINILTA
AURINKOLASIT THE ROW
*SAATU
Tuntuu hullulta lähteä ulos paljain säärin, mutta mitäs sitä vastustelemaan, kun kelit ovat kerran suosiolliset. Styleinin kevyt kesätakki on ollut viime päivinä täydellinen seuralainen, sillä varjossa tulee helposti vielä vilu. Maksipituiset mekot ovat armolliset talvenkalpeille kintuille – olkoon ensi viikonlopun projekti ruskettaa niitä parvekkeella. Kasvoissa on jo rusketusrajat! Kylläpä toukokuu kohtelee meitä nyt kauniisti.
Kuvat Jarno Jussila
Alkakoon tämäkin maanantai musiikilla. Muistaako joku teistä Womack & Womackin kasarikappaleen, josta The xx teki esikoisalbuminsa bonuslevylle oman version melkein kymmenen vuotta myöhemmin? Lontoolaiset indiepopparit eivät suinkaan olleet ensimmäiset, jotka ovat ottaneet tuon hitin omakseen. Sen ovat versioineet vuosien varrella ainakin Joss Stone, Cliff Richards ja Elton John, joka levytti sen peräti kahden eri laulajan kanssa, Lulun ja k.d. langin. Selvästi suosittu biisi! Suosikkini on silti tämä hiukan hauras ja rämisevä tulkinta.
☊ THE XX – TEARDROPS
Ei ole monta asiaa, joilla on yhtä välitön onnelliseksi tekevä vaikutus kuin hevoset, valokuvaus ja livemusiikki. Kaksi jälkimmäistä voi kaiken lisäksi yhdistää! Olen viime aikoina käynyt keikoilla erityisen ahkerasti ja kantanut välillä kameraakin mukana. Seuraava kuvasarja on kahden viikon takaa, kun helsinkiläispumppu Smokin’ Aces soitti Semifinaalissa. Nelikon energia on aseistariisuvaa, ei voi olla diggaamatta. Ehkä tunnistattekin rumpalin, tällä tontilla usein vilahtavan pitkätukan.
Kuuma vinkki helsinkiläisille: jos teillä ei ole illaksi suunnitelmia, tulkaa meikän seuraksi kuuntelemaan musiikkia! Smokin’ Aces soittaa tänään kansainvälisen bändikisan Emergenzan finaalissa ja nousee Nosturin lavalle klo 23:20. Illan aikana soittaa yhteensä kuusitoista yhtyettä, joten yhden lipun hinnalla näkee aika kattavan setin kotimaisen rokin nykykentästä – luvassa savua, hikeä ja hitosti hyvää energiaa.
☊ SMOKIN’ ACES – THE RUCKUS
Kesä alkaa siitä, kun saa ensimmäisen kerran valloittaa lempipaikkansa rantakallioilta, torkahtaa aurinkoon ja kärventää nenänsä. Eiliseen mahtui muitakin ensimmäisiä: vuoden ensimmäinen sandaalipäivä, ensimmäiset rusketusrajat ja ensimmäiset kahvit Kompassitorin rantakahvilassa. Ensimmäinen jäätelöpallo, sillä Helsingin Jäätelötehdas on avannut kiskansa – ja ensimmäinen vaikea valinta kermatoffeen ja mantelisuklaan väliltä. Joskus otan molemmat, mutta se vaatii nälän, sillä ne pallot ovat val-ta-vat.
Jotta ulkona vietetty vapaapäivä ei olisi sentään liian täydellinen, eilen alkoivat myös ensimmäiset siitepölyoireet. On se sentään kiva tietää, että koivu kukkii. Tästä se kuulkaa alkaa! Ensimmäiset kerrat kaikesta mikä liittyy kesään – ja se kaikki on vielä edessä.
Kuvat Jarno Jussila
Viikko sitten en olisi räntäsateen keskellä uskonut, mutta kesä on todellakin täällä! Kaikki talouden muijat ottavat auringonsäteet vastaan samalla raukeudella ja riemulla – toiset vaan nauttivat siitä kahvin ja kirjan kanssa parvekkeella, toiset lojuen auringon lämmittämällä lautalattialla. Kukin tavallaan.
Aurinkoa perjantaihinne!
PHOTOS BY STELLA HARASEK
Onkohan se joku entisten baarimikkojen syndrooma, että vappu ja muut valtakunnalliset kemut eivät oikein innosta? Se tuntuu yhdistävän varsin monia meistä, jotka olemme aikoinaan viettäneet tiskin tuolla puolen juuri ne päivät kun koko muu kansa on laskettu vapaaksi.
Viime vuoden vappuna muutin, eikä harmittanut muu kuin se, että minä ja muuttolaatikkoni saimme väistellä vapunviettäjiä Ullanlinnan kaduilla. Onneksi oli universumin lyhyin muuttomatka. Urakan jälkeen makasimme Mikon kanssa reporankoina petaamattoman patjan päällä, kun muuttomme virallisena kalustetassuttajana toiminut turkulainen ystävämme (käyttäkäämme hänestä vaikkapa salanimeä E. Kolu) vajosi hitaasti epätoivoon. Hesassa asuvat eivät ymmärrä kuulemma mitään vapunvietosta eikä se sillä hetkellä – tai meikän kohdalla muutenkaan – ollut kovin kaukana totuudesta.
Tänä vuonna pakenimme kotikulmien vappuhumua Suomenlinnaan. Se oli viisas valinta, sillä ystävät olivat pistäneet kahden kodin ja yhteisen puutalopihan voimin pystyyn aivan ihanat juhlat! Grillikauden korkkaamisen, tuoreiden munkkien ja jaloissa kipittävän koiralauman myötä alkoi pikkuhiljaa valjeta miksi tästä vappuhommasta niin kovasti vouhotetaan. Mistä sen tietää, vaikka seuraavaksi innostuisin juhannuksesta!
Kävi tietysti klassiset, viimeinen lautta tuli ja meni ilman meitä. Siitä vaan tietää, että oli kivaa – eli oli kiire lillua saunan lauteilla ja poreammeessa. Todistusaineistona on valokuvia, ehkä jätetään ne nyt julkaisematta. Saimme onneksi yösijan, ison siskonpedin, johon mahtui neljä ihmistä ja saman verran koiria. Sitä aamuista unen tuoksua… eli löyhkää (Mari haluaa, että korjaan tähän, että tuoksuimme saippuakuplilta… uskoisiko tuota). Kiitos ja anteeksi! Lautta vei seuraavana päivänä takaisin maihin. Kauppatorilla oli hyvä keräillä voimia aamukahvin äärellä ennen kuin lähdimme kahlaamaan serpentiinin ja ilmapallojen läpi kotiin.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
Mikä lämpö! Minä se painelen mustanpuhuvassa univormussani kuin auringonvaloon ajettu vampyyri, mutta nahkatakki ja neule eivät ole liioittelua. Varjossa on vielä viileää ja vilu tulee viimeistään illalla heti kun aurinko katoaa kattojen taakse. Nest Factoryn omasta mallistosta saamani alpakkavillapaita on vaatekaappini uusin tulokas ja käsinkudottu Perussa reilun kaupan periaatteilla.
Pidän neuleen väljästä leikkauksesta, pystysuorasta saumasta sekä edessä että takana ja ennen muuta valuvasta alpakkaneuloksesta. Tuntuu siltä kuin kulkisi ulkona kääriytyneenä lempivilttiinsä, ja sehän ei voi olla huono asia. Kevyt neulos ja vajaamittaiset hihat sitäpaitsi sopivat kevääseen ja alkukesään kuin kesälomahaaveet ja valkoviini.
Harmaita neuleita ei vaan voi olla tarpeeksi. Tämä ei ole vitsi! Olen kirjaimellisesti rakastanut rikki suurimman osan vanhoista suosikeistani, joten uusille alkaa olla tilaa. Ja huutava tarve, koska – halusinpa myöntää tämän tai en – vietän harmaissa paidoissa suurimman osan ajastani. Turvavaate mikä turvavaate. En taistele vastaan, niitäkin tarvitaan.
Kuvat Jarno Jussila
Yhteistyössä Oral-B, sisältää arvonnan
Oral-B haastoi minut paljastamaan sokerisimmat suosikkini – siis ne herkut, joita en voi vastustaa, vaikka vastuullisena aikuisena tiedän varsin hyvin mitä sokeri hampailleni tekee. En tosin tiedä voiko tätä kutsua kohdallani varsinaisesti “haasteeksi”, sillä suosikkeja ei ollut vaikea valita. Isompi haaste oli olla syömättä kaikkia kerralla heti sen jälkeen kun kuvat oli otettu. Köh.
Mennäänpä asiaan. Katsotte seuraavan kuvasarjan sitten ihan omalla vastuulla, en ota vastaan reklamaatioita kenenkään äkillisestä sokerinhimosta. Onneksi olette ehkä saaneet vappuna tankata munkkeja ja vaahtokarkkeja.
Suunnittelen aina aloittavani päivän tervehenkisesti vihermehulla, mutta huomaan silloin tällöin eksyneeni itseltäni salaa Brooklyniin tilaamaan aamiaiseksi bagelin tuorejuustolla ja hillolla. Kantakuppilaani ovat koiratkin tervetulleita, joten kätevästi voi vaikka aamukävelyn varrelta poiketa Viiskulmaan newyorkilaisten lempiherkun ääreen. Siis jos sen pystyy syömään kahden nälkäisen katseen edessä.
Jos et tiedä mikä on salmiakkikola, ota selvää. Maailma ei ole sen jälkeen entisensä. Tätä suolaisenmakeaa herkkua saa ainakin Fredrikinkadulta karkkikaupasta nimeltä Roobertin herkku. Ihana paikka, jossa saattaa vähän lähteä järki. Älä mene nälkäisenä.
Brooklyn Cafesta löytyy bageleiden lisäksi kaupungin ainoa kuppikakku, josta pidän. Se onkin sitten petollisen hyvä. Punaisessa pikkukakkusessa on vaniljaa, tuorejuustoa ja ihan varmasti jotain huumetta. Ostan joskus ystävän kanssa tälläisen puoliksi siinä harhaisessa kuvitelmassa, että voisin jakaa sen, mutta voin kertoa – not gonna happen.
Olin sanomassa, että valkosuklaa kaikissa muodoissaan on salainen paheeni, mutta sitten muistin, ettei se ole salaisuus kenellekään. Nämä valkosuklaapallerot ovat peräisin Roobertin herkusta. Niissä on sisällä pistaasia, mutta niissä voisi olla vaikka styroksia ja söisin niitä silti. Koska valkosuklaa.
Roobertin herkusta löytyy myös toinen ei-ollenkaan-salainen paheeni, kaupungin parhaat irtokarkkilaarit. Parasta on, että sieltä saa jellybeaneja, tuoreita ja pehmeitä. Valtavasta valikoimasta saa kauhoa pussiin juuri niitä makuja, joita haluaa – minun tapauksessani vain kahta, lakristia ja kirsikkaa.
Anton & Antonin mantelicroissant, tarvitseeko tätä edes esitellä? Ranskasta rantautunut herkku on niin makea, että silmät tippuu päästä, mutta marsipaanin ja kaikkien muidenkin mantelisten herkkujen suurena ystävänä sitä on vaan silloin tällöin saatava. Nautitaan kuuman kahvin kanssa ja sohitaan kaverit haarukalla kauemmas.
***
Siinä oli tunnustusta kerrassaan. Jos vielä yhden asian tunnustan, niin ostin tätä kuvausta varten sitä marsipaaniakin, mutta se katosi parempiin suihin ennen kuin ennätti kameran eteen. Hups.
Takaisin haasteen esittäjään! Hampaideni hyvinvoinnin onneksi pelastaa SmartSeriesin sähköhammasharja, jonka sain Oral-B:lta kokeiluun. Elämäni ensimmäinen sähköhammasharja, ja vielä älykäs sellainen. Vaikka elän symbioosissa kamerani, linssieni ja tietokoneeni kanssa, olen vähän tekniikkakammoinen kaiken muun suhteen – en halua kerätä kotiini kauheasti laitteita ja teen kaiken minkä voin mieluummin vanhanaikaisesti kuin sähköisesti. Tämä kaveri on kuitenkin vakuuttanut ja jää takuulla vakikäyttöön. Syyksi riittäisi jo se, ettei purukalusto ole ikinä ollut näin puhdas, mutta myönnän, tykkään myös siitä, että laite ymmärtää hajamielistä. Sarjan sähköhammasharjojen kaveriksi kehitetty älypuhelinsovellus nimittäin kertoo kauanko kannattaa harjata, huomauttaa jos harjaa tohkeissaan liian kovaa ja muistuttaa esimerkiksi hammaslangan käytöstä. On käynyt nopeasti ilmi, että kaikilla osa-alueilla oli petraamisen varaa – taisi olla korkea aika tarkistaa rutiineja. Alan ymmärtää, että tekniikka on todellakin ystävä. Ehkä sitä uskaltaa jatkossakin heittäytyä herkkuhetkiin, kun tietää, että kylpyhuoneen kaapissa on ykkösluokan ase huolehtimassa hampaista herkuttelun päätteeksi. KÖH.
Potkaistaanpa kampanjan tiimoilta arvonta käyntiin. Kerropa kommenttilootan puolella – mikä on sinun suosikkiherkkusi ja miksi? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan yksi Oral-B PRO 7000 White SmartSeries -sähköhammasharja, jonka arvo on 269€. Muista sähköpostiosoite, sen näkee vain onnetar. Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon eli 11. toukokuuta asti.