Liuskaluodon Skiffer on aina loistoidea, sekä meidän että mäyräkoirien mielestä. Viini on viileää, pizzat kuumia ja niistä riittää rapeita reunapaloja seurueen nälkiintyneille eläimille. Ne napottavat penkillä vilttiensä sisällä, tuijottavat notkuvaa pöytää lasittunein silmin ja horjuvat nääntymiskuoleman partaalla, kunnes on heidän vuoronsa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & VIVIAN VALPURI

Yhteistyössä Gasum

Kesäretkeilystä tuli juuri sata kertaa helpompaa, kun saimme muutamaksi viikoksi käyttöömme biokaasuauton. Ketterään kaaraan mahtuu kaikki tarvittava ja vähän päälle: reput ja laukut, retkiviltit, kamerat, kitara ja tietysti pyyhkeet ja bikinit spontaanien uintireissujen varalta. Niin, ja koira. Tuo tärkeänä istuva tyyppi tuossa pohkeideni korkeudella.

En muista olenko kertonut, että Juno-koira rakastaa autoilua. Se haluaa osallistua kaikkeen mitä taloudessa tapahtuu, myös kaikkiin retkiin ja matkoihin. Matkan pituudella ei väliä, kunhan saa olla mukana. Sillä on omat turvavyövaljaat, joissa se matkustaa takapenkillä. Siellä se kurkkii ikkunasta ohikiitäviä maisemia, kunnes matkanteon hurina alkaa ramaista – onneksi penkille on hyvä kiertyä kerälle ja nukahtaa. Vesikuppi on vakiovaruste, ja siitä latkitaan vettä joka kerta kun sitä tarjoillaan. Niin ja turvavyövaljaita on tietysti kahdet, koska siskokin on usein mukana. Silloin he nukahtavat tuttuun kekoon, jopa Luna, joka kaikkein mieluiten istuisi kuskin sylissä ja ohjaisi rattia lähimmän makkaratukun suuntaan.

Mainitsiko joku makkaran?

Myönnetään, olin hiukan pihalla, kun minulta kysyttiin haluaisinko kokeilla biokaasuautoilua. Jaa että mitä? Nopea internet-tutkimus paljasti, että kyseessä on uusiutuvalla energialla eli kotimaisella biokaasulla kulkeva kiesi – ympäristöystävällinen ja edullinen vaihtoehto tavalliselle autoilulle. Vihreämmät vaihtoehdot kiinnostavat, joten kovin vaikea oli keksiä syitä kieltäytymiseen. Toivotimme siis vitivalkoisen Audin tervetulleeksi Tehtaankadulle emmekä ole katuneet.

Roudaustauko.

Autoilu on muutenkin ollut viime kuukausina säännöllisesti esiinpulpahtava puheenaihe. Rakastan yli kaiken sotaponiani, kaiken nähnyttä ja kolhiintunutta fillariani, jolla liikun kaupungissa kaikkein mieluiten. On kuitenkin tosiasia, että autolle on rutkasti käyttöä taloudessa, jossa liikutellaan jatkuvasti kuvauskalustoa, studiovaloja sekä epälukuisia määriä eläimiä, soittimia ja ihmisiä niin lyhyitä kuin pidempiä matkoja. Vaikka julkisilla pääseekin lähes joka kolkkaan, kaiken tarvittavan kaman roudaaminen bussilla tai junalla on usein yksinkertaisesti mahdotonta. On ollut ihan mahtavaa, kun kaiken on kerrankin saanut kulkemaan ilman sen kummempaa säätöä. Senkun pakkaa, viikkaa ja puristaa kaiken kiesiin – eikä mikään määrä kamaa ole ongelma, kun on kokemusta lajissa nimeltä tavaratetris. Siitä tietävät kaiken sekä muusikot, lapsiperheet että ne, jotka ovat ajaneet kaveriporukan kanssa täyteenpakatulla autolla Euroopan läpi Italiaan ja tuoneet sieltä takaisin kuusi laatikollista viiniä ja oliiviöljyä. Köh.

Se jää vielä nähtäväksi tuleeko talouteen joskus auto ihan pysyväksi perheenjäseneksi, mutta se on tullut selväksi, että käyttöä riittäisi. Hohtavanvalkoisella biokaasukärryllä – jota kutsumme tuttavallisesti rekisterikilpensä mukaan kaasuvitoseksi – on hoidettu viimeiset muuttohommat, kaahattu Porvooseen bluesfestareille, löydetty semisalainen rantakahvila, tehty ristiretkiä kauempana sijaitseville viherkasvikaupoille ja kirppareille, käyty sukuloimassa Mäntsälässä ja hoidettu useamman keikan roudaukset. Niiden joukkoon mahtuu sekä soitto- että kuvauskeikkoja – molempia yhdistää se, että roudauksen määrä on vakio.

Yllätyksenä sekä meille että kavereille tuli, että kaasuauto ei eroa tavallisesta autosta oikeastaan mitenkään. Se näyttää samalta, tuntuu ja kuulostaa samalta, kulkee ja kiihtyy siinä missä mikä tahansa kottero. Se vaan syö bensan sijaan biokaasua, joka on tuotettu uusiutuvasta energiasta, kotitalouksien ja teollisuuden biohajoavista kaasuista. Sen lisäksi kaasulla ajelusta ei synny läheskään niin paljon päästöjä kuin bensalla kulkemisesta, joten kyseessä on useammallakin tavalla vihreämmästä vaihtoehdosta. Paljon pisteitä myös kotimaisuudesta: suomalaisen kaasuyhtiö Gasumin biokaasulle on myönnetty Avainlippu-merkki ja Joutsenmerkki. Se kertoo jo paljon.

Studioassistentti odottaa, että pääsee siivoamaan. Ensin pitäisi pudota jotain pöydältä.

Oikeastaan ainoa asia, jota kaasuautoillessa täytyy tavalliseen autoon verrattuna ottaa huomioon on se, että tankkauspisteitä ei löydy vielä ihan joka kulmalta. Gasumin omia pisteitä on tällä hetkellä 18 ympäri maata ja niitä rakennetaan jatkuvasti lisää. Meitä lähin kaasutankkiasema löytyy Kalasataman kulmilta. Luna sanoisi, että aika lähellä makkaratukkua.

LOIKS! Takapenkkiläisellä ei ole aavistustakaan missä ollaan, eikä haittaa yhtään.

Yhdellä kaasutankkauksella painelee nelisensataa kilometriä, mutta ei kiesi tielle jätä, vaikka kaasu loppuisi kesken. Jokaisesta kaasuautosta löytyy kaasutankin lisäksi bensatankki, jota auto siirtyy käyttämään saumattomasti ja automaattisesti, jos kaasutankki tyhjenee. Kahden tankin voimalla kärryllä kulkee kuulemma jopa 1300 kilometrin matkan, sitä emme olekaan ainakaan vielä testanneet. Miksi tankata bensaa, jos voi käyttää kaasua? Se on rutkasti ekologisempaa ja kaiken lisäksi halvempaa. (Sen tajutessaan pitkätukka kysyi miksi kukaan ylipäänsä ajelee enää bensalla, kun on olemassa niin paljon fiksumpia vaihtoehtoja.)

Viime päivät ovat todellakin kuluneet retkeillen. Painelimme kiesillä heti ensitöiksemme Pori Jazzeihin, siitä lisää pian. Vielä on edessä retki ainakin Hankoon ja Vihreään taloon – ei hullumpia suunnitelmia näin heinäkuun loppuun. Tilaamme hellekelejä, kuumia öitä ja pieniä tienvarsikahviloita, joista saa vastapaistettuja munkkeja.

Studiovalokuvaaja ja diivaileva valotusmittari.

Palailen aiheeseen parin viikon päästä, mutta kaasuautoilusta voi sitä odotellessa lukea lisää osoitteesta Aja kaasulla. Kiinnostuneille vinkkinä, että sieltä voi myös vielä viikon ajan voittaa itselleen kaasuauton viikoksi. Omalla vastuulla sitten osallistutte, tähän voi nimittäin jäädä koukkuun.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Niitä näitä ruutuja viime päivien varrelta. Siskosten rankasta elämästä, keskeneräisistä huoneista ja tyhjässä tilassa valuvasta lämmöstä, jota imen itseeni kuin sieni. Vesimeloni on loppu, mistäköhän johtuu? Päivän tärkein tehtävä taitaa olla hakea lisää. Ehkä myös mansikoita.

☊ THE VELVET UNDERGROUND – COOL IT DOWN
PHOTOS BY STELLA HARASEK

Olen ilmeisesti ollut viime kuukausina enemmän ajatuksissani kuin olen tajunnutkaan. Anni ja Kanerva ilmoittivat yksi kaunis päivä, että kalenteristani on varattu viikonloppu vain ja ainoastaan heidän kanssaan olemiselle eikä vastaväitteitä oteta vastaan. Ei tullut kyllä mieleen alkaa esittää vastalauseita! Ystävät tunnistaa monien muiden asioiden ohella esimerkiksi siitä, että he tietävät mitä tarvitset myös – ja varsinkin – silloin kun et itse sitä tajua.

Vaimonryöstön nimellä kulkevan viikonlopun ohjelma oli autuaan väljä, vaikka siihen oli sisällytetty moni lempiasiani. Tuntikaupalla jatkuva vaakatasoilu. Nella-terapia. Sopivasti sekavia soittolistoja. Annin ja Kanervan tekemää safkaa – loistokokkeja molemmat, meitsi on onnentyttö. Aperol Spritzia Kanervan pohjattomasta pullosta. Kiireetöntä aikaa puhua kaikesta tärkeästä ja ei-mistään. Kattoterassin tarjoama aitiopaikka ilmiöön nimeltä Suomen kesä! Aurinko päätti koko päivän jatkuneen paisteensa pinkeimmällä auringonlaskulla, jonka olen nähnyt hetkeen. Sitten alkoi sataa ja vettä tulikin sitten saavista. Lopulta taivaalle vyöryi maailmanlopun ukkonen ja salamat valaisivat koko maiseman kattojen yllä.

Loppuyön satoi, ropina nukutti minut terassin valtamerialuksen kokoiselle sohvalle. Kun heräsin siitä seuraavana aamuna lusikasta Annin kanssa, pilvet olivat väistyneet ja aurinko loisti taivaalta viattomana kuin ei olisi mitään myrskyä ollutkaan. Keitimme kahvit ja kierähdimme kohti valoa kuin norpat kuumalla kalliolla. Kuvia ei seuraavalta aamulta ollut, mutta kuvitelkaa riviin kolme norppaa bikineissä ja yksi Nella-koira, jonka mielestä paras paikka on kaikkien välissä niin että mahdollisimman moni ylettää rapsuttamaan yhtäaikaa.

Vaimonryöstölle on kuulemma mahdollisesti luvassa jatko-osa. Ellei sitä kuulu, ehkä minun täytyy vuorostani ryöstää ryöstäjät nyt kun reseptikin on selvillä. Kiitos kultaset! En tiedä (enkä todellakaan halua saada selville) missä olisin ilman näitä ihmeellisiä tyyppejä, joita saan onnekseni kutsua ystävikseni.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Olen lakannut vihdoin miettimästä mitä ihmiset tarkoittavat kysyessään mitä kuuluu. En jaksa enää arvailla haluavatko he todella tietää vai pitäisikö antaa vakiovastaus kiireistä ja viikonloppusuunnitelmista. Sanon kuten asia on: että onhan tässä ollut kaikenlaista. Väsymystä ja vitutusta. Pienempiä ja suurempia suruja. Syke, jota on tasattu lääkityksellä, kuuntelemalla sateen rummutusta ja syömällä liikaa karkkia. Suunnilleen yhtä tehokkaita keinoja kaikki.

Mutta on ollut paljon muutakin. Aamukahveja parvekkeella. Yökylään unohtuneita ystäviä, viinin inspiroimia ideoita. Sata kertaa soitettuja lempikappaleita ja niiden tahtiin pestyjä ikkunoita. Valokuvaprojekteja. Energiaa, joka on alkanut kaoottisen kevään jälkeen taas kuplia ja pulppuilla kaiken uupumuksen alla. Suunnitelmia tulevalle. Pienempää ja suurempaa onnea, josta on sittenkin vaikeampi puhua kuin ikävistä asioista. Haluaa pitää onnen ihan omanaan niin kauan kuin voi, melkein salaisena.

Taakse katsominen on ehkä turhaa, mutta joihinkin hetkiin haluaa palata ja pysähtyä vielä kerran. Olen ajatellut viime aikoina monia menneitä iltoja, kahvinhakureissuja ja kävelyretkiä, kerrannut keskusteluita, palannut tunteihin ja päiviin kun en tiennyt vielä mihin kaikki johtaisi. Kuten lauantaihin kauan sitten, oli loppusyksy, melkein talvi. Kävelimme siltaa pitkin saareen, yhdessä ensimmäisen kerran. Lunta ei ollut, vain kalpeita kallioita ja horisonttiin hiipuva aurinko. Otimme muutaman kuvan emmekä näyttäneet niitä kenellekään.

Tänä keväänä on tapahtunut niin paljon etten tahdo pysyä perässä. On asioita, jotka valitsin itse ja sitten on niitä, joista maailma ei kysynyt minulta mitään. En ole ihan varma kummanlaisiin muutoksiin on helpompi sopeutua, mutta kaikki tuntuvat kuitenkin oikealta. Nyt kun ilmassa liikkuneet ja leijuneet palaset ovat alkaneet yksi kerrallaan loksahdella paikoilleen, osaa niistä jotain kirjoittaakin.

Kuten siitä, että Tehtaankadulla on kannettu muuttolaatikoita sekä ulos että sisään. Kalusteita ja esineitä on kadonnut ympäriltä, niiden tilalle tullut toisia. Asunnossa näyttää vähän erilaiselta joka kerta kun tulen kotiin. Yritän ylläpitää arkea kahden miehen muuttorumban keskellä, rapsuttelen koiria ja heittelen ikearottaa, keitän kahvia, teen ruokaa. Sellaista ruokaa mitä nyt kesällä tehdään: nakataan kulhoon aineksia, maustetaan suolalla ja sitruunalla ja luotetaan siihen, että hyvä tulee. Tuntuu, että samaa reseptiä voi soveltaa tähän koko elämään.

Työlläni on tapana kuljettaa kaikenlaiseen, joskus aivan konkreettisesti, sillä saimme pariksi viikoksi kokeiluun biokaasuauton. Kirjoitan tätä Porista – mikäs sen parempi kohde roadtripille kuin jazzfestivaalit? Matkalla satoi, tarkemmin sanottuna taivaasta loiskui vettä tuulilasille niin ettemme nähneet konepeltiä kauemmas. Näytti siltä kuin olisimme ajaneet moottoritiellä johonkin apokalyptiseen autopesulaan. Käännyimme Humppilan kohdalla huoltoasemalle odottamaan, että pahin vedenpaisumus on ohi. Euro viisikymmentä pahvikuppikahvista ja munkista, hinta kohdallaan. Kahvion pöydällä oli vahakangas, samanlainen kuin mummolan keittiössä silloin kun en vielä osannut suomea ja keskustelun seuraamisen sijaan toistin sokerintahrimalla sormella kankaan kuvioita. Katselimme sateen piiskaamaa huoltoasemapihaa. Mietimme hakisimmeko vielä santsikupin kahvia. Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA