Joku teistä toivoi kerran, että kirjoittaisin vuosistani Tampereella – ja minä lupasin. Asuin tuossa Hämeen helmessä, kahden järven välissä lukion toisesta vuodesta siihen saakka, kun muutin Helsinkiin hitusen ennen kuin valmistuin. Hajamielinen kun olen, en tietenkään muistanut koko lupausta ennen kuin löysin tovi sitten nämä viime kesänä otetut kuvat opiskelukavereiden kokoontumisajoilta. Kas! Kai nyt on hyvä hetki tarttua toimeen siinä missä mikä tahansa muukin.
Ensin oli lukio. Olin kuusitoista enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Olin muuttanut juuri pohjoisesta, sisustanut Satamakadulla sijaitsevan yksiön sängyllä, kirjoilla ja raksavalaisimella, jonka kammottavan kirkkaassa valossa otin rakeisia taidekuvia sitten kun löysin ihmisiä, jotka suostuivat linssini eteen. Ajat olivat onnelliset ja sekavat, se kai kuuluu asiaan kun on kuusitoista. Löysin ystäviä, iloitsin kaupungista ympärilläni, kuljeskelin kaduilla koska se oli mahdollista. Oli pimeitä puistoja ja punaviiniä, kotibileitä Pyynikillä, epämääräisiä ihmissuhteita jotka olivat jotain ystävyyden ja rakkauden väliltä. Yksi pitkä parisuhde, jossa en lopulta sitten osannut olla onnellinen, koska oli vielä liikaa elämää edessä. Ikävöin ihmisiä joita en ollut tavannut, paikkoja joissa en ollut käynyt, asioita joista en vielä tiennyt. Tunsin niiden imun fyysisenä jomotuksena jossain rinnan ja vatsan välissä.
Kun ajattelen elämääni Tampereella, muistikuvissani on aina syksy, samanlainen kuin se ensimmäinen. Lämmin ja märkä, linttaan astutut lehdet jalkojen alla. Hämeenpuiston ja Finlaysonin valot. Kosken kohina joka kuulostaa samalta kuin näyttää, syvältä ja sysimustalta enemmän lohdullisella kuin vaarallisella tavalla.
Lukioni oli kaikin puolin kiva ja pätevä ilmaisutaitokoulu. Sen paras puoli oli ehdottomasti se, että se ei muistuttanut millään tavoin jääkiekkolukiota, josta olin päättäväisesti muuttanut kahdeksansadan kilometrin päähän ensimmäisen lukiovuoden lopussa.
Elämännälkä oli pohjoisessa vietettyjen vuosien jälkeen loputon, ei ollut oikein aikaa keskittyä kouluun. En jaksanut ikinä tehdä läksyjä, en lukenut ylioppilaskirjoituksiin ja lintsasin läpi kaikki aineet, jotka eivät kiinnostaneet. Sain kaiken jollain taianomaisella tavalla anteeksi sillä, että olin niistä muutamasta mieltäni kiehtovasta aineesta kiinnostunut kaikkien muidenkin edestä. Kuvataiteista, valokuvauksesta. Luovasta kirjoittamisesta, äidinkielestä, kirjallisuudesta. Pengoin koulun kirjaston katosta lattiaan kun metsästin Parnasson vanhoista numeroista juttuja 80-luvun kulttuurivallankumouksesta, Anja Kaurasesta, Harri Sirolasta ja Kari Riipisestä. Psykologian kursseilla luin kaiken minkä opettaja kerkesi käsiini työntää.
Hain ylioppilaslakkini Tampere-talon lavalta aivan liian lyhyessä punaisessa minimekossa ja pelkäsin joka hetki, että kompastun korkkareihini ja kaikki näkevät pikkuhousuni. Kaikista asioista, jotka voisin lakituspäivästäni muistaa, mieleen on jäänyt tämä.
Lukion jälkeen: yliopisto. Rakastin olla yliopistossa! Sai valita vain kiinnostavat kurssit ja luennot. Sai olla nousematta aamuisin ennen kymmentä. Luin pääaineenani yleistä kirjallisuustiedettä. Se ei ollut mikään hartaasti harkittu päätös, olin valinnut sen lähinnä siksi, että rakastin kirjoja, halusin kirjoittaa niitä, halusin ymmärtää niitä.
Siitä, miten pääsin kirjallisuustieteeseen sisään, ei ole aavistustakaan. Sinä keväänä kun olisi pitänyt lukea pääsykokeisiin, torkuin junassa, joka oli matkalla Puolasta Slovakian kautta Unkariin. Pääsykoekirja – Aristoteleen Runousoppi – oli toki mukana, tungettuna niin syvälle rinkkaan, etten nähnyt sitä koko matkan aikana. Päämäärätön junamatkailu, rokkikeikat ja Prahan kahden markan kaljatuopit kiinnostivat juuri silloin enemmän kuin muinaiskreikkalaisten filosofien poeettiset tutkimukset. En ole vieläkään lukenut teosta, joten mikään ei ilmeisesti ole olennaisilta osin muuttunut.
Joskus tuntuu, että olen joissakin asioissa päässyt elämässä aika helpolla ja toisissa taas käynyt sitäkin kovemman koulun.
Mikko oli kemuissamme kuokkavieraana, sopi kuvioon.
Yliopistosta löysin Nabokovin ja narratologian. Löysin ainejärjestöjen juhlat ja päärakennuksen alakerran kahvilan tonnikalaleivät. Kaikilla taideaineiden laitoksen tytöillä, myös minulla, oli Marimekon kankainen olkalaukku ja nyppääntyneet villatakit, jotka olivat ei-minkään väriset. Laitos oli silloin vielä vanhan tekstiilitehtaan tiloissa toisella puolella tietä. Katto roikkui matalalla ja loisteputket sirittivät, aulan sohvat olivat samalla tavalla nuhjuiset kuin neuletakkimme. Laitoksen kirjaston hyllyt oli rakennettu arkkitehdin virheen vuoksi niin lähekkäin, ettei laitoksen silloinen johtaja mahtunut niiden väliin – me opiskelijatytöt saimme pujotella lista kädessä hyllyjen väleissä etsimässä hänelle kirjoja. Ajattelin usein sitä arkkitehtiä: oliko se nukkunut silloin kun matematiikkaa oli opetettu, vai oliko se vaan unohtanut, että kirjojen lisäksi kirjastoon pitää mahtua ihmisiä?
Oli huono hetki olla aloitteleva kirjallisuustieteilijä, kirjallisuustieteen kursseja oli karsittu eivätkä kaikki mahtuneet niihin mukaan. Ei haitannut, olin nimittäin löytänyt parhaan asian sitten voileipägrillin: Tampereen yliopiston vapaan sivuaineoikeuden. Onkohan se siellä vieläkin? Opiskelin historiaa, audiovisuaalista mediakulttuuria (tuntui ihanasti dekadentilta katsoa luennoilla vanhoja elokuvia), tiedotusoppia ja naistutkimusta. Kirjoitin Luc Bessonin ohjaamasta Jeanne D´Arc -elokuvasta ainakin kolme esseetä eri kursseille: yhdessä käsittelin elokuvaa diskurssianalyysin kautta, toisessa tutkin elokuvan naissankaruuden representaatiota ja kolmannessa pohdin elokuvan metafiktiivisiä tasoja. Jossain vaiheessa joku professori vihjasi, että tämä pakkomielle alkaisi olla loppuunkaluttu. (Ei se ollut.)
Rakastin päärakennuksen suuria luentosaleja, ne huokuivat arvokkuutta, josta oli oman laitoksemme pikkuluokissa turha haaveilla. Ostin suurimman termosmukin jonka Tampereelta löysin, täytin sitä alakerran kahvion kahvitermarista ja sudin muistiinpanoja käsialalla, josta sain nippanappa selvän kun koitti aika lukea tentteihin. Ensimmäistä kertaa elämässäni luin kokeisiin, ei siksi että oli pakko päästä läpi vaan siksi että kiinnosti.
Taidekouluvuodet. Eksistentialistinen kriisi numero yksi: olin päättänyt, että minusta ei tule kirjallisuudentutkijaa eikä varsinkaan äitini lailla opettajaa. Valitsin taiteen, tai tarkemmin sanottuna annoin taiteelle mahdollisuuden ja jossain mielenhäiriössä se valitsi minut. Muistan mediataiteen pääsykokeet, oli toukokuu ja ihmiset kulkivat torin halki t-paidoissa. Minä hikoilin Finlaysonin vanhan tehtaan pääsykoesalissa sadan muun kuvataiteilijaksi tahtovan kanssa, tuijotin epätoivoisena savikimpaletta edessäni ja mietin mitäs vittua minä tälle teen. En muista enää, tuskinpa mitään kovin kekseliästä. Siitä huolimatta kesän lopussa löysin nimeni sisään valittujen listalta. Opettajaäitini yritti keksiä jotain kannustavaa sanottavaa ja minä tunsin, että olen matkalla kohti jotain oikeaa ja omaa.
Kuvataiteen kerroksen tärpätinhajuiset tilat olivat jo tutut, olin työskennellyt yliopisto-opintojen ohella alastonmallina. Sormet ja varpaat kohmettuivat kalseissa tehdassaleissa, mutta tuntipalkka oli parempi kuin monissa muissa hommissa, joilla olisi voinut opiskelunsa maksaa. Tein satunnaisia mallitöitä vielä syksyn puoliväliin, sitten törmäsin (paitsi turhan tutunnäköisiin alastonpiirroksiin opiskelukavereideni yksiöiden seinillä) siihen, että olisi pitänyt olla samoilla kursseilla opiskelemassa. Kävelin kantabaarini tiskille ja kysyin töitä. Tampere on vieläkin täynnä puolituttuja, jotka muistavat minut yo-talon baarimikkona ja haluavat muistella unohtumattomia iltoja, jotka minä olen yllättäen kyllä unohtanut. Sellaista se on tiskin tuolla puolen.
Eksistentialistinen kriisi numero kaksi: vuoden jälkeen vaihdoin uusien pääsykokeiden kautta mediataiteen graafiseen suunnitteluun. Virallinen syyni oli se, että tuntui tyhjältä tehdä taideteoksia, joilla ei ollut muuta tarkoitusta kuin roikkua gallerian seinällä. Halusin mieluummin tehdä maalauksia, valokuvia ja taittoja, joista tulisi levynkansia, julisteita tai vaikka yhteiskunnallisia manifestoja. Saattoi johtua myös siitä, että puolet valmistuneista kuvataiteilijoista elätti itsensä opettajina (kohtalo, jonka olin päättänyt välttää hinnalla millä hyvänsä) ja suunnilleen kaikki muut Ilveksen kerrossiivoajina. Ei varsinaisesti eletty suomalaisen kuvataiteen kultavuosia.
Jälkiviisaana voisi kyseenalaistaa olisinko sittenkin ollut niinä vuosina onnellisempi taiteilijana kuin graafisena suunnittelijana, mutta toisaalta, silloin en olisi elänyt tätä elämää vaan jotain toista. Turha jossitella, asiat menevät juuri kuten niiden kuuluu. Graafinen suunnittelu vei minut levy-yhtiömaailmaan, josta päädyin tiedotustehtävien kautta viestinnän pariin ja loppu onkin historiaa.
Mutta viis sekoiluista pääaineiden parissa, Finlaysonin perimmäisessä nurkassa sijaitseva opinahjoni oli ensimmäinen koulu jonka otin oikeasti omakseni. Menin mukaan kaikkeen mihin minut suinkin päästettiin, elokuvatuotantoihin, digimediaprojekteihin, musiikkiäänityksiin, studiokuvauksiin. Opettelin kuvaamaan rullafilmikameralla ja käyttämään animaatio-ohjelmia, taittamaan kirjoja, käsikirjoittamaan sisältöjä, suunnittelemaan brändi-identiteettejä. Opin miljoona asiaa, joista en tiennyt yhtään mitä tulisin tulevissa töissäni tarvitsemaan, mutta kaikki kiinnosti, kaikkea piti kokeilla ja melkein kaikki onkin sittemmin osoittautunut hyödylliseksi. Lopuista sai hyviä anekdootteja kerrottaviksi kemuissa.
Sitten oli se muu elämä kaiken opiskelun keskellä. Oli repaleiset farkut, reikäisiä villapaitoja ja pitkä tukka, jota pidin sotkuisella palmikolla kuten Milla Jovovich Jeanne D´Arcissa (ennen kuin sahasi sen irti miekalla). Olin yöt töissä baarissa, Converseni haisivat aamuisin vanhalta kaljalta ja kossulta. Totuin olemaan töissä kun muut juhlivat, menin tyytyväisenä vuoroon myös vappuna ja uutena vuotena. Kompensoin unenpuutetta kahvilla, pidin itseni tajuissani tupakalla. Näytin samalta kuin melkein kaikki muutkin, takkutukkaiselta taidehipin ja kodittoman yhdistelmältä. Ei se nyt niin kaukana todellisuudesta ollutkaan, asuin viiden korttelin päässä koulusta, mutta kävin kotona lähinnä satunnaisesti nukkumassa, suihkussa ja syömässä pestopaahtoleipää. Kuulostaa kirjoitettuna sekopäiseltä, mutta niin siellä elivät melkein kaikki muutkin. Osa opettajistakin, joista monet olivat samanikäiset kuin opiskelijat.
Se oli myös ensimmäinen koulu, josta löysin ihmisiä, jotka ovat yhä elämässäni, vaikka näemme harvemmin kuin haluaisin. Himmun, Tuomaksen, Jaakon, he vilahtavat näissä kuvissa, oli ihanaa nähdä viime kesänä samaan aikaan niin monta vanhaa ystävää. Hullua, että olemme tunteneet toisemme jo viisitoista vuotta. Himmu oli aikoinaan puhelimessani nimellä vaimo ja siltä se tuntui, liitolta, me vastaan maailma. Vähän vapaa-aikamme vietimme jommankumman sohvalla tai kuokkien joidenkin muiden kemuissa. Niistä seikkailuista on parempi olla kirjoittamatta. Sohvalla oleminen johti sekin varsin helposti viattomasti avatun viinipullollisen kautta tarkemmin määrittelemättömiin seikkailuihin maailmassa sen sohvan ulkopuolella.
Oli myös Poppikerho, indieklubi jota pyöritin ystävieni kanssa kunnes muutimme kaikki Helsinkiin. Se on niin pitkä tarina, että siitä joskus toiste. Olen siitä saattanut joskus jotain kirjoittaakin, kuka näitä muistaa.
Voi Tampere. Takaisin ei ole ikävä, ehkä ehdin elää siellä tarpeeksi. Kiva siellä on käydä, jos löytää matkaseuralaisen, joka jaksaa teeskennellä kuuntelevansa kaikki jutut, jotka on ihan pakko kertoa nähdessään tuon ja sen kerrostaloikkunan, baarin ja kadunkulman. Jarnon kanssa se onnistuu, hän on elänyt siellä ihan erilaiset mutta silti samanlaiset vuodet. Ajatella, että kaikkien näiden vuosien jälkeen Tampere voi yhä yhdistää ihmisiä.
Voisin kirjoittaa kilometritolkulla, mutta ehkä parempi pysäyttää tämä juna tähän. Peruutellaan sitten joskus takaisin joihinkin hetkiin tarkemmin, jos siltä tuntuu. Jos käy säkä, saatan löytää vanhoja kuviakin!
PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA
