✖ SAN JUAN, PUERTO RICO
Hotellista otetusta kuvasarjasta löytyy vastauksia seuraaviin päivänpolttaviin kysymyksiin: millainen on Mikon pyhäkoulupoikailme, miten autuaalta näyttää tuberkuloosipotilas saatuaan mantelikakkua ja aamuannostuksensa amerikkalaisia flunssalääkkeitä ja mitä tapahtuu, kun Kung Fu Fighting soi tarpeeksi monta kertaa.
Olisimme mieluummin napanneet seuraavalle parille päivälle ihanan pikkuhotellin rannalta, mutta valitsimme Ciqala Luxury Suitesin, koska vaihtoehdot olivat varausvaiheessa vähissä ja se oli niistä paras. Olimme liikkeellä viime tingassa keskellä kuuminta matkailukautta – kiitos siitäkin kuuluu kirotulle laukkuvarkaalle, joka vei pankkikorttien lisäksi monta arvokasta päivää matkavalmisteluista. Kun momondon hotellihaun kautta löytyi yhden huoneen minisviitille hyvä hinta ja näin tekstin “rooftop pool” en enää miettinyt enempää, vaan tein varauksen.
Huoneistohotelli sijaitsee Miramarissa, kävelymatkan päässä kaupungin yöelämän vilkkaimmista kaduista, Santurcen putiikeista ja taidemuseoista ja Condadon laguunista. Ehkei ihanteellisin paikka tuberkuloosipotilaalle, mutta loistovalinta matkailijoille, jotka saapuvat San Juaniin juhlimaan ja nauttimaan karibialaisen kaupunkielämän humusta. Ei se lähin hiekkarantakaan ole kaukana, kuten ei oikeastaan mikään San Juanissa, joka on yllättävän kompakti paikka Puerto Ricon pääkaupungiksi.
Hotellissa parasta on enimmäkseen tyhjillään seisova kattoterassi, jossa on joka suuntaan aukeavien maisemien lisäksi pikkuinen uima-allas ja baari, joka on muun terassin lailla tyhjä. Käymme testaamassa terassia heti ensimmäisenä päivänä, kun odottelemme huoneen valmistuvan. Olemme silläkin kerralla ainoat asiakkaat. Jarno ja Mikko loikkaavat altaaseen. Baarimikko avaa itselleen pullon olutta.
Naapurissa on huoltoasema, se jonka terassilla alamme heti hengata – paikallisilla on siellä kemut ilmeisesti joka ilta. Sen vieressä seisovasta perulaisesta ruokarekasta saa cevichea, limellä kypsennettyä kalaa, joka on kaikessa hapokkaassa raikkaudessaan yksi parhaista asioista, joita tällä saarella voi syödä.
Hotelli on sekoillut huoneiden kanssa ja saamme ensimmäiseksi yöksi käyttöömme minisviitin sijaan lukaalin, jossa on kolme makuuhuonetta, valtava olohuone ja keittiö, kuusimetrinen parveke ja naurettavan monta kylpyhuonetta. Siitä ei tule otettua yhtään kuvaa, koska olen aivan liian kipeä nostaakseni painavan kameran olalleni (ja sen käveleminen läpi vaatisi sekin liikaa voimia).
Sinä iltana jään luukkumme master bedroomiin nukkumaan flunssaa pois kun Mikko ja Jarno painelevat San Juanin yöhön. En jaksa avata televisiota tai kirjaa, laitan vaan kuvat latautumaan kamerasta koneelle, heittäydyn sängylle odottamaan ja alan henkisesti valmistautua nukkumaan menemiseen. Kipeänä on tärkeää levätä – ja kerrankin saan nukkua niin paljon kuin huvittaa. Kolme tuntia myöhemmin olen katsonut YouTubesta kymmeniä eläinvideota, painellut sata kertaa sivunpäivitysnappia Instagramissa jossa ei tapahtu yhtään mitään (koska Suomessa on aamuyö) ja niistänyt roskakorin täyteen nenäliinoja.
Kun matkaseurueeni palaa retkeltään, molemmat miehet rojahtavat valtamerialuksen kokoiseen potilassänkyyni ja kertovat kuinka Jarno kävi tutustumassa paikallisiin poliiseihin ja yritti valjastaa heidät valokuvausprojekteihinsa siinä suuremmin onnistumatta. Ei saatu pidätyskuvaa (“No, sir”) eikä varsinkaan halauskuvaa (“Absolutely no”).
Seuraavana päivänä sviittiseikkailu on ohi, pakkaamme reput ja teemme suuren muuton kerrosta alempana sijaitsevaan huoneeseen, jonka olimme alunperin varanneet. Se ei ole viimeinen yö, jonka vietämme tällä matkalla kolmisin samojen seinien sisällä – onneksi meillä on kokemusta kämppiselämästä.
Huone on pieni, muttei yhtään hullumpi. Kylpyhuoneessa on poreallas, johon varmasti pulahtaisin myöhemmin Medalla-minitölkin kanssa, jos en korisi henkitoreissani metrin päässä sijaitsevassa sängyssä. Mikko ja Jarno käyvät taas alakerran bensiksellä ja tuovat tullessaan muoviin pakattua amarettokuivakakkua. Huuhtelen kakun alas Theraflu-flunssajuomallani, jota varten Jarno on lämmittänyt vettä huoneesta löytyvässä minikeittiössä. Minusta pidetään huolta.
Syömme aamupalaa hotellin toiseksi ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa silminkantamattomiin jatkuvan kaupunkimaiseman äärellä. Munakokkelilla täytettyä tortillaa, paprikamunakasta, pannukakkuja pähkinöillä ja banaanilla. Eniten kiinnostaa kahvi, jota voi kaataa termoksesta ja viedä kattoterassille. Pienet ilot ovat usein ne suurimmat.
Päivä kuluu vaeltaen Santurcen kaduilla. Katselemme värikkäitä taloja, käymme hedelmämarketissa. Mikko ja Jarno vievät minut pinkkiin baariin, jonka ovat löytäneet edellisenä yönä. Paikka on pinkkeine seinineen ja kuluneine biljardipöytineen täydellinen pörröistä mustaa kissaa myöten. Kattoterassillakin käydään iltapäiväuinnilla, jälleen ainoina asiakkaina. Toinen baarimikko on tosin ilmaantunut töihin, terassilla taidetaan valmistautua iltaan.
Uusi karibialainen vuorokaudenrytmimme on alkanut muodostua ja se noudattaa melko tarkalleen luonnon liikkeitä: aurinko laskee iltaisin kuuden maissa, seitsemään mennessä on säkkipimeää. Viimeistään yhdeksältä alkaa väsyttää niin, etteivät silmät pysy auki. Aamulla herää ilman herätyskelloa viimeistään kahdeksalta kun aurinko on kivunnut korkealle – tai jos on Mikko Rasila, huomattavasti aikaisemmin.
Kun muut nukahtavat illalla, minä avaan läppärin ja kirjoitan aamuviiteen. Ei fiksuinta mitä olen flunssaisena tehnyt, mutta minkäs sille mahtaa – dedikset eivät ole kovin kiinnostuneita siitä onko niihin sitoutunut kirjoittaja esimerkiksi Karibialla ja/tai tekemässä kuolemaa tuberkuloosiin. Onneksi on reseptivapaat jenkkilääkkeet, jotka kieltämättä kohentavat oloa epäilyttävän tehokkaasti. Naputan tekstiä sängyssä nukkuvan miehen vieressä, hän on sitä sorttia, jonka unta ei häiritse mikään. Hän on oikeastaan enemmän sitä sorttia, jonka nukkuminen saattaa häiritä valvovaa osapuolta, sillä hänellä on tapana kietoa nukkuessaan kaikki pitkät raajansa ympärilleni tiukasti kuin mustekala. Irrottelen lempeästi lonkeroita kun ne laskeutuvat läppärin päälle ja kuuntelen kuulokkeilla kannustusmusiikkia (eli sitä yhtä ja samaa räppikappaletta, joka onnistuu aina nostattamaan tunnelmaa).
Pienessä huoneessa kahden sikeästi nukkuvan kanssa on tukalan kuumaa enkä uskalla laittaa ilmastointia päälle siinä pelossa, että kylmä ilma koituu lopullisesti kohtalokseni. Hivuttaudun sängyn reunaan mahdollisimman kauas lonkeroista (anteeksi, rakas), potkin peittona toimivan lakanan päältäni ja raotan ikkunaa sängyn yläpuolella. Kadulta kantautunut älämölö voimistuu – bensisbileet jatkuvat yhä terassilla, joka sijaitsee suoraan ikkunamme alla kolme kerrosta alempana.
Kun vihdoin pääsen puoli kuuden maissa nukkumaan, terassiseurueen tunnelma on yltynyt kovaääniseen espanjankieliseen yhteislauluun. Jatkot ovat ohi seitsemän maissa, ehkä varttia ennen kuin Mikko herää virkeänä ja kajauttaa HUOMENTA.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)
Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.
