Vela, vai vasta päättämässä?

Olen kolmekymmentäviisivuotias, huomenna kolmekymmentäkuusi. Ikä on epäkiinnostava numero, joka ei määritä elämää – paitsi yhdessä asiassa. Media ja ympäröivä maailma on tehnyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin selväksi, että minun ja ikätovereideni hedelmällisyys laskee tästä eteenpäin kuin lehmänhäntä.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat, tai mitä minun pitäisi muiden mielestä tehdä. Viime aikoina aihe on alkanut kuitenkin hiipiä ihon alle. Ehkä painostus on viimein tehnyt tehtävänsä, tai ikä? Tai hektisimpien vuosien jälkeen tasaantunut elämäntilanne – voi olla, että aiemmin ei ole ollut edes aikaa ja energiaa ajatella tätä. Mutta syistä viis, olen jokatapauksessa alkanut viimein pohtia mitä itse asiasta tuumaan.

En ole ikinä varsinaisesti halunnut lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta eivätkä vauvat herätä minussa sen kummempia tunteita (toisin kuin esimerkiksi koiranpennut, jotka saavat minut taantumaan lässyttäväksi idiootiksi alle sekunnissa). Toisaalta en ole tehnyt vakaumuksellista päätöstä siitäkään, etteikö mieleni voisi joskua muuttua. Ajatus perheen perustamisesta on aina ollut minulle sataprosenttisesti sidoksissa siihen onko rinnallani ihmistä, jonka kanssa se tuntuisi mahdolliselta. En ole ikinä kuulunut heihin, jotka ovat tienneet aina haluavansa lapsia ja olevansa valmiita tekemään sen yksin, jos sopiva kumppani ei löydy ajoissa – mad respect teille!

Olen toki ollut pitkissä suhteissa, mutta ensin olin liian nuori ja nälkäinen, halusin elää ja kokea ja onneksi tein juuri niin. Sitten oli sekopäisiä parisuhteita, joihin olisi ollut hullua edes harkita lasta – ei onneksi tullut mieleenkään. Sitten tuli suhde, joka oli kaikin puolin kiva, mutta meille molemmille väärä. Jälkikasvusta ei vaan tullut yhdessäkään suhteessa ajankohtainen aihe. Kun erosin edellisen kerran, olin alkanut ajatella, ettei siitä koskaan tule. Oli sitäpaitsi aina kiire, täpötäyteen ahdettu kalenteri johon en saanut mahdutettua edes pientä lomaa saati lasta, kokonaista uutta elämää.

Monet asiat saattavat muuttua, kun vuosien ajelehtemisen jälkeen löytää itsensä paikasta, joka tuntuu oikealta ja omalta. Olen ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jossa en puno öisin salaisia pakosuunnitelmia. On rakkautta ja yhteisymmärrystä, ajatukset ja arvot kohtaavat, näemme yhteisen tulevaisuuden. On helppo puhua, helppo olla hiljaa, hän nauraa huonoille vitseilleni ja minä hänen – toivotaan, että niin on vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen. 

Suhteen alku ei ollut kummallekaan helpoin mahdollinen ja nyt olen siitä kiitollinen, sillä meistä on hitsautunut tiivis ja toimiva tiimi, jolla on hyvässä ja huonossa kohtalaisen realistinen käsitys niin itsestä kuin toisesta. Entä minä ja iänikuiset kiireeni? Olen vihdoin kyllästynyt tekemään töitä ympäri vuorokauden, olen rakentanut jo tovin elämää jossa on tilaa muullekin ja hän tekee siitä kyllä tosi paljon helpomman.

Tämä on molemmille ensimmäinen suhde, johon voimme kuvitella sitoutumista vaativia projekteja – kuten vaikka esimerkiksi perheen – ajautumatta paniikkitilaan. Vähän jopa kutkuttaa pohtia millainen tyyppi sieltä tulisi, jos yhdistäisimme geenimme. Ja miten hauskaa meillä sen tyypin kanssa olisi! Tuskin siitä mikään tylsimys tulisi. Ainakin sillä olisi huonot vitsit ja tosi paljon tukkaa. Jarnosta tulisi ihana isä ja uskon, että minustakin kuoriutuisi tosipaikan tullen aivan kelpo äiti, vaikken perinteistä kotiäitityyppiä edustakaan. On niin monia tapoja olla äiti eikä kukaan meistä ole muutenkaan täydellinen.

Ajatus on vasta orastava, nupullaan. Olemme olleet yhdessä alle kaksi vuotta ja se tuntuu kovin lyhyeltä ajalta, haluaisimme vielä nauttia elämästä kaksin, matkustella ja elää, palata tämän ajatuksen äärelle Sitten Joskus. Me ajattelemme tälläisiä asioita ensimmäistä kertaa ja tuntuu aivan absurdilta, että maailma ympärillämme toitottaa, että on jo kiire ja ihan kohta liian myöhäistä.

Mutta en ole vielä valmis, en edes tiedä vielä haluanko! Rakastan vapaata elämääni, sitä että voimme nukkua pitkään, uppoutua töihin koko päiväksi tai lojua leffojen äärellä vaikka kokonaisen viikonlopun, painella päähänpistosta viinilasilliselle tai elokuviin. Saamme matkustaa osana työtämme, se on molempien unelma joka on nyt totta. Nautin elämästä juuri nyt enemmän kuin ikinä aiemmin, ja se tuntuu ansaitulta – läheltä seuranneet tietävät kuinka paljon olen tehnyt töitä sen eteen, ja kuinka pitkä ja kivikkoinen tie on ollut. Niin paljon on yhä tekemättä, vielä kesken, vasta alussa. En tiedä olenko valmis vielä pistämään koko pakkaa sekaisin – varsinkaan kun lapsihaaveet eivät ole koskaan varsinaisesti kuuluneet kuvioon.

Mikä pelottaa? Lyhyesti sanottuna kaikki.

Raskaus, synnytys – olla toisten kopeloitavana ja tutkittavana, olla muiden armoilla silloin kun on heikoimmillaan, luopua kontrollista ja antautua johonkin tuntemattomaan. Pelkkä kuparikierukan vaihtaminen on osoittautunut haasteeksi, joka on luonteeltaan huomattavasti enemmän henkinen kuin fyysinen. Olen ilmeisesti padonnut sisuskaluihini paljon pelkoja ja suruja, jotka ryöpsähtävät pintaan heti jos niitä käy sorkkimaan.

Ne haasteet olisivat jokatapauksessa ohi yhdeksässä kuukaudessa, mutta pelottaa myös miten selviäisimme arjesta: työskentelemme yrittäjinä, joiden tulot ovat epäsäännölliset ja työtunnit epämääräiset. Pärjäämme kyllä, mutta se vaatii paljon töitä – pidämme harvoin lomia tai vapaapäiviä. Tulot eivät saisi juurikaan tipahtaa, jos on tarkoitus elättää kahden sijaan kolme tai jopa enemmän. Yli viisitoista vuotta yrittäjyyttä on opettanut, että yhteiskunta ei varsinaisesti tue tätä valintaa eikä ole tehnyt myöskään äitiys- tai isyyslomalle jäämisestä helppoa.

Eniten pelottaa vauva- ja pikkulapsivaihe. Olla niin tiukasti sidottu johonkuhun toiseen, aamusta iltaan ja yöt läpi valmiina täyttämään pienen ihmisen tarpeita. Oma elämä menisi moneksi vuodeksi toiselle sijalle. Olen vasta viime vuosina alkanut nukkua kokonaisia yöunia, en haluaisi heti luopua niistä! Riittääkö aikaa enää ollenkaan itselle – tai parisuhteelle? Niin monet pienten lasten vanhemmat eroavat. Jos pitäisi valita koko elämän kestävä kumppanuus tai lapset, valitsisin silmääräpäyttämättä kumppanuuden. Sitä olen halunnut aina, lapset olisivat vähän odottamaton bonus. Onko mitenkään mahdollista saada kaikki – ne lapset, aikaa itselleen ja töilleen sekä onnellisen parisuhteen?

Arveluttaa muutenkin lapsiperheelliseksi heittäytyminen – sopiiko se minulle, meille? Jakaisimme arjen ja juhlan pienen ihmisen kanssa jonka hyvinvointi riippuu sataprosenttisesti meistä. Keittäisimme aamupuuroa, pukisimme ja riisuisimme, kävisimme lastenlääkärissä, veisimme ja hakisimme tarhasta. Ympärillä on lapsiperheen elämästä monenlaisia esimerkkejä eivätkä ne kaikki ole aina kovin rohkaisevia. Haluaisin silti ajatella, että kaikki perheet ovat erilaisia ja ehkä asiat voisi tehdä toisin. Että ei sen tarvitse olla joka päivä aamukuudelta samanlaisena alkava ja toistuva kurahaalarihelvetti, taakka jonka alle uupuu. Kaikkea ei voi elämässä valita, mutta jotkut asiat sentään – voisimme vaikka muuttaa lasten kanssa auringon alle, jonnekin jossa arki on kevyempää. Niin minun isäni ja äitini tekivät, muuttivat Australiaan, niin kauas kuin Euroopan koleudesta pääsivät kun olin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Emme värjötelleet toppahaalarissa marraskuun kohmettamassa leikkipuistossa, me vietimme iltapäivämme hiekkarannoilla, metsissä, takapihalla jossa kasvoi kanoja ja passionhedelmiä. Onnellisia, kuumia päiviä.

Mietityttää myös kannattaako tehdä lapsia maapalloon, jossa on niin moni asia huonosti. Jos yhteiskunnallinen ilmapiiri on nyt näin tulehtunut, millainen maailma on silloin kun he ovat aikuisia? Meitä on sitäpaitsi nyt jo aivan liikaa. Siitä näkökulmasta tuntuu erikoiselta, että vapaaehtoisesti lapsettomia – minuakin, vaikka kuulun enemmänkin kattellaan-leiriin – syytetään usein itsekkyydestä. Jos haluaa arvioida ihmisten henkilökohtaisia valintoja kokonaisuuden kannalta, lasten tekeminen on nykypäivän valossa minusta paljon, paljon itsekkäämpää.

Pelottaa ne muutkin vaihtoehdot.

Entä jos päätämme haluta perheen, mutta se ei onnistukaan? En edes tiedä voisinko saada lasta. Olen kärsinyt koko elämäni kovista kivuista (joita vasta sivusin) ja endometrioosia on epäilty vuosikaudet, joskaan ei koskaan diagnosoitu. Sitäpaitsi tähän tehtävään tarvitaan tiettävästi kaksi, eikä yhdistelmän toimivuudesta tiedä ennen kuin kokeilee.

Entä jos päätämme jättää lisääntymistalkoot muille ja kadumme sitä myöhemmin? Me kaikki vanhenemme, lapset tuovat elämään jatkuvuutta. Juuri nyt meitä kiinnostaa seikkailla ja tutkia tätä maapalloa, valokuvata ja kirjoittaa, tehdä musiikkia, viettää aikaa ystävien kanssa, mutta riittääkö se elämänsisällöksi vielä viisikymppisenä vai tuleeko tunne, että jotain tärkeää jäi kokematta? Uskon vakaasti, että elämä voi olla sataprosenttisen täyttä ja tyydyttävää ilman lapsia, mutta uskon myös lapsen saaneita ystäviäni, että vanhemmuus on kokemuksena ainutlaatuinen, unohtumaton ja ravisteleva.

Miehillä on aikaa miettiä, mutta naisena ajan rajallisuus tulee kovin selväksi sen jälkeen kun täyttää kolmekymmentä. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan voi vielä miettiä mitä oikeastaan haluaa?

Voisipa vaan olla ja katsoa kuinka käy, antaa maailmankaikkeuden päättää puolestamme. Harmi vaan, että kuparikierukkani antaa kohtalolle niukasti työskentelytilaa. Ainahan sen voisi heittää mäkeen, mutta sekin on aktiivinen päätös, johon en ole juuri nyt tai ensi kuussa tai välttämättä ensi vuonnakaan valmis. Koska mitä sitten jos kaiken pelottelun jälkeen natsaisikin HETI? Sittenpähän olisi jossittelut jossiteltu. En usko, että mitään hyvää syntyy tekemällä paniikkipäätöksiä, joten kattellaan tätä nyt vielä tovi. Ehkä ne ajatukset siitä selkeytyvät. Sitäpaitsi olemmehan jo nyt pieni perhe. Käy niin tai näin, kovin huonoja vaihtoehtoja ei onneksi ole.

Tästä asiasta keskusteleminen ei ole helppoa, niin monille aihe on arka. Toiset haluavat lapsen vaan eivät saa, toiset kipuilevat muista syistä. Ymmärrän hyvin, että näihin asioihin voi liittyä pelkoja, toiveita ja tilanteita, joista ei haluta puhua. Oikeastaan juuri siksi halusinkin kirjoittaa ajatuksistani, sillä ensinnäkin epäilen, etten ole jahkailujeni kanssa yksin ja toisekseen tuntuu, että ihmiset eivät uskalla kovin herkästi ottaa näitä puheeksi edes kavereiden kesken. Jos on kokemuksia, ajatuksia tai muuten vaan jotain sanottavaa, kommenttiloota on auki ja sana vapaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kodin pieni syyspäivitys

Kaupallisessa yhteistyössä Finlayson

Hei ystävät, kiitos kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni. Olo ei kohentunut vielä siitä ihan toivotulla tavalla, joten viimeisen parin viikon aikana on tullut vietettyä paljon aikaa vaakatasossa lepäillen. Yhteistyö Finlaysonin kanssa tuli toisinsanoen varsin sopivaan saumaan, sillä makuuhuone sai sen myötä pientä syksyistä kohennusta ja inspiroiduin sen myötä muutenkin päivittämään huoneen sisustusta. Ilahduin muutenkin kovasti tästä työpöydälleni tipahtaneesta projektista, sillä arvostan suunnattomasti yrityksen tinkimätöntä asennetta. Yrityksen tietä on tullut seurattua vähän puolivahingossakin, sillä opiskelin aikoinaan mediataidetta ja graafista suunnittelua Tampereella Finlaysonin vanhassa tehtaassa. Vieläkin joskus ikävöin niitä kaikuvia käytäviä ja kuluneita betonipintoja.

No mutta varsinaiseen aiheeseen! Selkeät skandinaaviset linjat kiinnostavat tällä hetkellä, niitä kodeissani on toki aina muodossa tai toisessa ollutkin. Yöpöydän virkaa toimittava vanha rulokaappi on nettikirppislöytö, se näyttää sirolta ja kevyeltä vaikka onkin todellisuudessa melko tilava. Retrovalaisimen bongasin ystävän muuttotyhjennyksestä, kirjapino nostaa sen sopivalle korkeudelle. Kestävä ratkaisu se ei tosin ole, koska haluan pitää kirjat omassa käytössäni! Ajattelin vaihtaa tilalle pöytävalaisimen, kun sopiva osuu kohdalle, mutta siihen asti mennään näillä. Vanhassa ompelukorissa säilytän villasukkia, se on syksy nyt ja vanhan talon lautalattiat alkavat olla aamuisin viileät.

Myös kodin tekstiilit ovat kokeneet syksyn kunniaksi pienen päivityksen. Taustoitetaan vähän! Finlaysonin valikoimista löytyy tänä syksynä kolme pääteemaa. Ihana sisältää kauniita kukkakuvioita, joista Finlaysonilla on melkein 200 vuoden kokemus. Piennar on yksi omista suosikeistani. Kukat ovat ikuisia, varsinkin murretuissa sävyissä ja printeissä, jotka huokuvat mummolan sijaan ajatonta suomalaista mystiikkaa.

Jännästä löytyy tummia taikametsäkuoseja, joista esimerkiksi tästä tulee mieleen pohjoinen. Suosikkini niistä on ehdottomasti Villipedot-sarjan torkkupeitto, joka sai sydämen sykähtämään – jos olet yhtään eläinrakas, kannattaa kurkata! Arvaan, että tuo viltti tulee olemaan tämän syksyn hitti lapsiperheissä, mutta mustavalkoinen toteutus vetoaa kyllä näin lapsettomankin aikuisen makuun. Löytyy tietysti pussilakananakin.

Tyylikäs on Finlaysonin perinteisiin nojaava pelkistetty mallisto, jossa on yksinkertaiset sävyt ja rouheita materiaaleja. Ehkä jo arvasittekin, että se oli minun valintani? Asia oli sillä selvä, kun näin ensimmäisen kerran Reno-sarjan harmaat flanellilakanat.

Kaikki Instagram-videoitani seuraavat ovat mahdollisesti jo läpeensä kyllästyneet flanellilakanamaniaani, mutta hei, ymmärrätte heti kun käytte kerran silittämässä niitä kaupassa. Mikään maailmassa ei voi olla pehmeämpää! Niiden ainoa vika on se, että niistä nouseminen aamuisin on välillä ihan järkyttävän vaikeaa. Onneksi on niitäkin päiviä, kun voi kipaista keittiössä hakemassa aamupalan ja palata takaisin vällyjen väliin – tai mikä ihaninta, saa aamiaisen kannettuna sänkyyn.

Junokin tahtoo sänkyyn. En ihmettele yhtään miksi. 

Suosittelen muuten flanellilakanoita erityisesti vilukissoille ja heille, jotka tykkäävät pitää makuuhuoneensa viileänä: ne ovat nimittäin todella lämpöiset! Kesään ne olisivat olleet omaan makuuni liiankin lämpimät, mutta näin syksyn laskevissa lämpötiloissa ne ovat täydelliset, varsinkin kun tykkään tuuletella makuuhuonetta ja pitää ilman raikkaana, mieluummin vilpoisena kuin lämpimänä. On ihanaa pudottaa aamutakki ja pujahtaa puhtaisiin, lämpimiin lakanoihin ennen kuin viileä ilma saa minut kiinni.

Ystävän maalauksia löytyy meillä melkein joka huoneesta. Sängyn yläpuolelle ripustetussa öljyvärityössä on ilmiselvä auringonnousu tai auringonlasku, riippuen siitä mihin aikaan vuorokaudesta sitä katsoo. Rakastan sen levollista tunnelmaa, sillä on sykettä tasaava ja hengitystä syventävä vaikutus.

Kotiin tuli flanellilakanoiden lisäksi muutakin pehmeää, nimittäin lampaanvillaisen Duo-torkkupeitto josta valitsin harmaan sävyn. Peitot ja viltit ovat meillä päivittäisessä käytössä, minä saatan viettää kokonaisia päiviä pukeutuneena niihin, mies kääriytyy niihin keittäessään kahvia ja koira tekee niihin pesiä – se on siinä tosi taitava ja osaa tehdä itsestään parissa sekunnissa tiukasti rullatun villaburriton. Sanomattakin selvää, että koko perhe livahtaa sohvalle viltin alle heti kun on siihen sopiva vapaahetki.

Torkkupeitto testissä: on pehmeä, lämmittää eikä kutise. Tykkään hulluna tuosta tummanharmaasta sävystä ja perinteisistä raidoista, joita näkee myös vanhoissa armeijahuovissa.

Koirakin tykkää testailla asioita lorvimalla niiden päällä. No kai ne ominaisuudet silläkin tavoin tulevat selväksi. Harmaat kylpypyyhkeet ovat Reno-sarjasta kuten flanelliset lakanatkin. Pyyhkeiden sataprosenttinen puuvilla on tavallista jotenkin napakampi ja kouriintuntuvampi, sen aistii että kestävät käytössä seuraavat kaksikymmentä vuotta. Arvostan! Laatu ei ole ollut pitkiin aikoihin mikään itsestäänselvä ominaisuus.

Me valitsimme hiilenharmaat pyyhkeet, koska harmaa nyt vaan on ikuinen. Muutkin pyyhesarjan sävyt ovat kyllä superkauniita, vaaleampi graniitinharmaa ja indigonsininen, josta tulee mieleen myös Finlaysonin kierrätetystä denimistä tehty Old Jeans -pyyhe. Denim se vasta ikuista onkin.

Pyyhelinjalla jatketaan vielä, poimin nimittäin syksyn valikoimista vielä toisetkin pyyhkeet, joiden ronskia designia en voinut vastustaa! Allaolevissa Lino Raffi -pyyhkeissä on puuvillan lisäksi pellavaa, joka tekee niistä karhean näköisestä pinnasta huolimatta kevyet, pehmeät ja upottavat. Tähän tiivistyy se mitä Finlaysonin suunnittelussa erityisesti arvostan: tuotteissa yhdistyy yli satavuotiaan yrityksen perinteet, ajattomalla tavalla tyylikäs toteutus sekä timanttinen laatu. Pelkästä estetiikasta ei ole paljoakaan iloa, jos tuotteet eivät oikeasti toimi ja kestä käytössä.

Näihin olisi ihana kääriytyä saunan jälkeen, harmi ettei meiltä löydy edes taloyhtiön yleistä saunaa. Onneksi olemme lähdössä lähiviikkoina saaristoon – kalliolle rakennettu rantasauna odottaa ja nämä kauniit pyyhkeet pääsevät ihan takuulla mukaan.

Mitäs tykkäätte – löytyykö joukosta suosikkia? Näkyykö muuten syksy tavalla tai toisella teidän kodeissa? Enemmän torkkupeittoja, toisenlaiset matot, kynttilöitä ja lyhtyjä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hirvein viikko hetkeen

Jumalille kiitos, että on lauantai! Takana on niin kurja viikko, että tekee mieli kiljua, mutta säästän naapureiden (ja Jarnon) hermoja ja avaudun sen sijaan teille – olkoonkin, että teistä kukaan on tuskin langoilla yhdeksältä lauantai-iltana.

Odotimme maanantaiaamuna kylään vierasta. Kun oli kulunut tunti eikä hänestä ollut kuulunut mitään, soitin perään ja sain kuulla syyn visiitin peruuntumiseen: hän oli kuollut viikonloppuna. Seisoin hölmistyneenä puhelin korvalla, kahvikuppi jäähtyi kädessä. Joskus kuluu kuukausia eikä tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Sitten kun alkaa tapahtua, kaikki voi muuttua sekunneissa.

Kuvat ovat loppukesältä, vielä tarkeni shortseissa mutta syksyn aavisti jo.

Loppuviikkoa on hallinnut murhenäytelmä nimeltä Se Aika Kuukaudesta, kun kipukohtaukset ja päänsärkyaallot kaatavat naisen sänkyyn. Toisinaan kipulääkkeet riittävät pitämään elämän raiteillaan, sitten on viikkoja kun mikään ei vie kipua pois. En nuku vuorokausiin vaan itken, tärisen, valvon, makaan sikiöasennossa kuumassa suihkussa, yritän kävellä, yritän maata, keskitän kaiken vähiinkäyneen energian selviytymiseen. Työt ovat seisoneet, suunnitelmat peruuntuneet, yksivuotissyntymäpäivätkin jäivät väliin. Risoo ihan suunnattomasti, että elämästä kuluu kokonaisia päiviä pelkkään kestämiseen. Harkitsen vaihtoehtoja raskaus, sterilaatio, miedot kovat huumeet, ystävän suosittelema shamaani, käveleminen Kolera-altaaseen. No, oikeasti varasin lääkärinajan, en muista enää monennenko, ehkä tästä kerrasta on apua. Saatan silti mennä myös sille shamaanille.

Eilen pystyin liikkumaan ilman kipua ensimmäistä kertaa päiviin. Hyvä niin, koska meillä oli iltapäivällä kuvaukset, joita en olisi halunnut millään perua. Oli ihanaa, tuntui hyvältä työskennellä, saada aikaan juuri sellaista jälkeä kuin olin suunnitellut. Valvotut yöt tuntuivat päässä ja jaloissa, mutta saimme kaiken valmiiksi ja sen jälkeen oli aikaa vielä rojahtaa viinilasillisen ääreen ennen kuin piti alkaa pakata.

Pääsimme kuvauskamojemme kanssa kotiin vasta myöhään illalla ja lähdimme heti kotona odottaneiden koirien kanssa ulos. Luna kiskoi kohti koirapuistoa päättäväisyydellä jolla vain mäyräkoira voi, emme vastustelleet. Pilkkopimeä puisto oli kokonaan meidän, koirat katosivat samantien varjoihin. Ensin kuului kahinaa, sitten pieniä pyrähdyksiä kun ne jahtasivat toisiaan puiden välissä. Jarno liittyi seuraan, niiden mielestä on parasta maailmassa kun joku ajaa niitä takaa ja sitten vuoro vaihtuu. Seisoin keskellä liikkuvaa pimeää, mihinkään ei sattunut eikä ollut kylmä, katselin niitä, rakkaitani, jotka pitävät huolta minusta ja minä niistä. Pieni pala absoluuttista onnea punavuorelaisessa koirapuistossa, keskellä perjantaiyötä kun kaikki muut olivat kotona nukkumassa tai baareissa riekkumassa, enkä olisi ollut mieluummin missään muualla.

On toki ollut muutakin hyvää. Olen vähemmän kipeinä hetkinä viihdyttänyt itseäni erinnäisillä internet-tutkimuksilla ja lueskellut esimerkiksi erittäin tieteellisiä artikkeleita siitä mitä tarkoittaa, jos herää yöllä tasan 4:44. Näin nimittäin kävi viime viikonloppuna: ensin heräsin juuri siihen aikaan ilman mitään syytä, toisena yönä heräsin täsmälleen samalla kellonlyömällä, kun mies oli ollut ulkona ystäviensä kanssa ja tuli kotiin. Googlasin, sillä arvelin ettei maailmassa ole mitään mihin internetillä ei olisi vastausta. Olin oikeassa, katsokaa vaikkaDIVINE MESSAGE COMING THRU, kirjoitin Mikolle. Olen tässä odotellut, mutta toistaiseksi ainoa perille saapunut viesti on, että naisena oleminen on toisinaan tosi perseestä.

Naurattaa, väsyttää ja vähän itkettää. Joskus toivon, että voisin kirjoittaa tänne suodattamatta kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu. Ehkä jonain päivänä. Sitten kun aika on saanut kaiken näyttämään haalistuneelta valokuvalta jostakin, joka tapahtui jollekulle muulle. Lokoisaa lauantai-iltaa ruudun sille puolen, me lähdemme nyt ulos tapaamaan ystäviä joita emme ole nähneet (liian) pitkään aikaan. Kuullaan huomenna!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Hyvät kynnet, helpompi arki

Mitä vanhemmaksi tulen sen enemmän arvostan kaikkea arkea helpottavaa. Säästääkö se aikaa? Loistavaa. Säästääkö se hermojani? Vielä parempaa! Saako se minut näyttämään suhteellisen huolitellulta niinäkin aamuina, kun herään tukka sojottaen joka suuntaan ja lähden palaveriin ensimmäisessä käteen sattuneessa villapaidassa? MYYTY!

Kulmat ja ripset olivat neronleimaus. Toinen loistokeksintö on kestolakkaus: tavallinen manikyyri ei pysy kynsissäni siistinä kahta tuntia pidempään, mutta ammattilaisen loihtima kestolakkaus kestää kahdesta kolmeen viikkoa. Olen painellut kestolakatuilla kynsillä nyt reilun vuoden enkä enää luopuisi niistä, nimittäin:

Käytämme käsiämme enemmän kuin kuvittelemme, ne ovat mukana melkeinpä kaikessa mitä teemme: kun juomme kahvia, naputtelemme tietokonetta, lueskelemme lehteä, pesemme kasvojamme… Käsiään on ilo katsella kun kynnet ovat kauniit eivätkä ne jää muiltakaan huomaamatta. Pienet asiat, jotka ilahduttavat joka päivä, eivät olekaan enää ihan pieniä asioita.

Kynsilakka on asuste. Tykkään kynsistäni lyhyinä ja mustaksi lakattuina, se on vähän punk mutta samalla helppo, eleetön väri, joka sopii kaikkeen. Käytän vähemmän koruja, koska vahvat kynnet usein riittävät tekemään simppelistä asusta kiinnostavan. Mustat kynnet ja harmaa villapaita, rennosti chic. Mustat kynnet ja musta silkkipaita, superchic.

Kynnet voivat hyvin ja kasvavat kestolakkauksen alla! Omat kynteni ovat lohkeavaa sorttia, mutta kestolakkaus suojaa niitä: ensimmäistä kertaa ne ovat vahvat ja hyväkuntoiset. Jos haluaisin kasvattaa pitkät kynnet, nyt se vihdoin onnistuisi.

Mutta parasta on tämä: kauniissa, huolitelluissa kynsissä on taikaa, sillä ne saavat lähes meikittömät kasvot ja luonnontilaan unohdetut hiukset näyttämään harkituilta. Näemmä riittää, että panostaa yhteen! Lempilookini tällä hetkellä onkin mustat kynnet, rennosti lainehtiva puhdas tukka ja hyvin kosteutetut kasvot, joita on hipaistu valovoiteella, sävyttävällä kosteusvoiteella ja aavistuksella poskipunaa. Ei ripsiväriä, ei luomiväriä. Vähemmän on enemmän.

Käyn Hiussali Peilissa Jennin käsittelyssä kolmen viikon välein. Meillä on blogidiili, mutta kävisin, vaikkei olisi. Kun Jenni kuuli, että aion kirjoittaa sanasen kynsistäni, hän innostui ja kysyi saisiko lahjoittaa yhdelle teistä yksivärisen Shellac-kestolakkauksen. Tietysti saa – seuraa siis ARVONTA! Kertokaapa siis kommenttilootan puolella miksi juuri sinä haluaisit voittaa? Voittaja arvotaan ensi maanantaina ja palkinto on lunastettavissa syksyn aikana Punavuoressa sijaitsevassa Peilissä.

Kiitos kaikille skabaan osallistuneille! Voittajaksi valikoitui nimimerkki Johanna, johon ollaan oltu yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Summer’s almost gone

Kesä oli, kesä meni. Alkukesän tapahtumarikas roadtrip Euroopassa lujitti parisuhdettamme ja ohjasi meidät uusille raiteille myös työtapojemme suhteen. Alhaiset lämpöasteet eivät estäneet meitä viettämästä traditioksi muodostunutta viikonloppua Estholmenissa. Lähimmät ystävät, hyvä ruoka, pitkin saarta raikaava musiikki ja kallioilla kirmaavat koirat toivat palan paratiisia kesän keskelle. Saimme myös viettää Roomassa pienen getawayn, joka oli yksi elämäni parhaimmista viikonlopuista. Pizzaa, pastaa, viiniä ja oma rakas yhdessä maailman romanttisimmista kaupungeista – ilman työagendaa. Kesän viimeinen hidas tanssittiin Flow-festivaaleilla, se oli täydellinen päätös vuodenajalle ajatusten siirtyessä jo kohti seuraavaa.

Moni asia jäi myös tekemättä. Oli tarkoitus käydä Hangossa, Pohjanmaalla ja Lapissa. Oli tarkoitus haahuilla kaupungilla uuden aamun sarastukseen asti ja käydä spontaanisti naku-uinnilla. Piti nähdä vanhoja ystäviä, tehdä enemmän musiikkia ja johonkin väliin oli tarkoitus järjestää puutarhakemut. Kaikkea ei kuitenkaan voi pakata niin lyhyeen ajanjaksoon, eikä onneksi tarvikaan. Kesä tulee kuitenkin taas vuoden päästä eikä mikään estä tekemästä asioita muinakin vuodenaikoina.

Kesä näytti kovin toisenlaiselta kuin vaikka kolme vuotta sitten: pussikaljoittelu, festarisekoilut ja walk of shamet loistivat poissaolollaan. Levottomuus ja jatkuva haikailu johonkin muualle on tarttunut ohipyyhkäisevän tuulenpuuskan matkaan. Elin ennen viikonloppuja varten, nyt sitä elää ihan joka päivä. Ennen ei kiinnostanut työt, vastuu tai parisuhteet, vaan halusi olla vapaa ihan kaikesta. Kulkea ilman huolta huomisesta, seikkailla ja sekoilla. Hassuinta on, että nyt minulla on juuri nuo asiat joista halusin olla vapaa ja tunnen olevani vapaampi kuin ikinä.

Tänä kesänä olenkin tajunnut, että tämä pieni poika pohjanmaalta on aikuistunut. Niin paljon kuin tuota termiä olenkaan vihannut ja vältellyt! Mutta enää se ei tunnu pahalta. Vihdoin tuntuu siltä, että tekemilläni asioilla on väliä. Olen alkanut katsoa hiukan mitä syön ja paljonko juon. Olen alkanut ymmärtää unen tärkeyden, vaikka myöhään valvominen onkin edelleen kivaa. Pitämään ihmissuhteiden laatua tärkeämpänä kuin määrää Aikuinen minussa päätti myös aloittaa joogan, joka tuntuu joka harjoituskerran jälkeen aina vain fiksummalta päätökseltä. Olen alkanut kuunnella mitä oma sydän sanoo, olla rohkeampi ja etenkin armollisempi itseäni ja muita kohtaan. Olen tajunnut, että minäkään en ole kuolematon. Täällä sitä askelletaan henkisyyden portailla ylöspäin kuten varmaan kaikki kolmekymppiset – ihan vain huomataksemme, että täällähän on tungosta.

Yksi vuodenaika on päättynyt ja toinen alkanut. Haaveet intiaanikesästä voi viimeistään nyt heittää mäkeen ja kaivaa kaapista kaulahuivit ja pipot. Syksy – I salute you. Tule sellaisena kuin olet, yhtä pimeänä, värikkäänä ja märkänä kuin aina aiemminkin.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Ehdolla vuoden lifestyleblogiksi

Olen kirjoittanut blogia melkein päivälleen kymmenen vuotta(!) enkä ole vieläkään oppinut luontevasti kertomaan, jos olen antanut lehteen haastattelun, olen menossa televisioon talkshow-vieraaksi tai olen ehdolla vaikkapa blogipalkintogaalassa. Olen ehkä hipaissut asiaa sivulauseessa, vihjannut siitä Instagramissa tai kertonut siitä kolme viikkoa myöhemmin, kun asia ei varmasti ole kenellekään enää mitenkään relevantti tai ajankohtainen.

Tällä typeryydellä on osittain tekemistä työhistoriani kanssa: työskentelin vuosikausia levy-yhtiöissä artistien taustatiimeissä ja nolostuin joka kerta, kun työtoveri tai – auta armias – joku artisteista intoili blogistani. Minun tehtäväni oli edistää heidän uraansa, ei omaani. Vuosien ajan jopa kieltäydyin suurimmasta osasta pyydetyistä haastatteluista, koska tunsin joutuvani väärälle puolelle pöytää ja asettavani ammatillisen uskottavuuteni vaakalaudalle. Ehkä silloin, blogien alkuaikoina, olikin vähän niin. Nykyisin pidetään pelkkänä plussana, jos pr-työtä, viestintää ja markkinointia tekevät ovat itsekin läsnä somemaailmassa.

Toinen ja tärkeämpi syy on silti ollut se, etten ole oikein kehdannut pitää meteliä tekemisistäni. Olen voittanut vuosien varrella blogillani jokusen palkinnon ja ollut joka kerta siitä yhtä hämillään. Olen aina omasta mielestäni alisuorittanut, rustannut postauksia öisin kaiken muun ohella. En ole katsonut ansaitsevani tekemisilläni mitään erityishuomiota – ei nyt tehdä tästä numeroo tai joku huomaa, että minä olen pelkkä huijari. Kyllä, olen kävelevä koulukirjaesimerkki huijarisyndroomasta. Juuri siitä samasta asiasta, josta läksytän monia ystäviäni, kun he eivät osaa arvostaa omia tekemisiään, taitojaan ja saavutuksiaan.

Tämä on kymmenes vuoteni bloggaajana ja samalla ensimmäinen vuosi, kun teen tätä täyspäiväisesti. Siksipä ajattelin nyt olla hetken itselleni ystävä ja ottaa itseäni niskasta kiinni, kasvaa karvan verran sekä ihmisenä että ammattilaisena ja kertoa teille, että blogini on ehdolla vuoden lifestyleblogiksi The Blog Awardseissa. Olen tosi iloinen ja otettu kunniasta, ja kiitos siitä kuuluu teille, sillä tuomaristo on tiettävästi valinnut ehdokkaat lukijoiden esittämien ehdotusten joukosta.

Lifestyle-kategoriassa on lisäkseni ehdolla Mustarttu ja Hermanni, onnea heille ja kaikille muillekin ehdokkaille. Tuomaristo valitsee kategorioiden voittajat, mutta lisäksi lukijat saavat äänestää oman suosikkinsa. Jos siis haluat antaa äänesi, voit tehdä sen valitsemalla suosikkisi täällä 15. lokakuuta mennessä.

Ajattelin muutenkin tänä syksynä avata sanaista arkkuani aiheesta bloggaaminen, sillä vuosikymmen bloggaajana on toden totta kilahtamassa mittariin ja ajattelin, että sellaista sopii hiukan juhlistaa. Palaan lähipäivinä aiheeseen!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Parasta nyt: pinaatti-juustocurry

Kaupallisessa yhteistyössä Asennemedia ja Apetina Queso Fresco


Terveisiä keittiöstä! Syksyn tullen kokkaaminen on alkanut taas kiinnostaa. Olinkin laittoman innoissani, kun pääsin mukaan Apetinan uuden meksikolaistyyppisen Queso Fresco -juuston lanseerauskampanjaan: rakastan juustoa yli kaiken, ihan kaikentyyppisiä juustoja ja oikeastaan kaikissa muodoissa joissa juustoa vaan voi syödä. Kun kuulin, että Queso Fresco on paistettuna erinomaista ja säilyttää hyvin pehmeytensä, tajusin mitä näihin syksyn pimeneviin iltoihin tarvitaan: jotain lämmintä, lempeää ja mausteista. Päätin tehdä juustosta intialaisen pinaatti-juustocurryn, jonka monet tuntevat paremmin nimellä palak paneer. Pidämme molemmat ihan hulluna intialaisesta ruoasta, mutta monista intialaisista ruokalajeista tuttua kypsentämisen kestävää tuorejuustoa on ollut tähän saakka hankalaa ellei mahdotonta saada tavallisista ruokakaupoista. Nytpä on tämäkin ongelma ratkaistu, sillä mieto ja pehmeä Queso Fresco on tarkoitukseen aivan täydellinen.

Palak paneer nautitaan perinteisesti riisin kanssa, mutta meillä sattui olemaan kaapissa perunaa, joten päätin korvata riisin potulla, jota syödäänkin usein tämän ruokalajin kanssa. Arvelin, että siitä tulee syysiltaan täydellinen mausteinen muhennos, jonka jämät voi kaapia leivällä lautasen pohjalta. Perunaisella versiolla on muuten oma nimensä, aloo palak paneer.

✖ INTIALAINEN PINAATTI-JUUSTOCURRY

400g tuoretta pinaattia (tai saman verran pakastettuna)
1 pkt Apetinan Queso Fresco -juustoa
4-6 perunaa
2-3 vihreää chiliä
3-4 tomaattia
1 vihreä paprika
3-4 valkosipulinkynttä
1-2 sipulia
3 tl tuoretta inkivääriä
1,5 dl turkkilaista jugurttia
1,5 dl kuohukermaa
4-5 rkl voita
2 tl jauhettua juustokuminaa
2 tl jauhettua korianteria
2 tl jauhettua kurkumaa
2 tl currya
1/2 tl muskottia
2 tl suolaa
Öljyä paistamiseen
Koristeluun esimerkiksi tuoretta korianteria

Perunan voi tietysti halutessaan korvata riisillä, tai riisin voi keittää lisukkeeksi, vaikka curryssa olisi perunaa.

Intialaisen ruoan kanssa tarjoillaan useimmiten naan-leipää, mutta korvasin sen tuoreella perunarieskalla, jota saa useimmista hyvinvarustetuista ruokakaupoista ja monista leipomoistakin. Älkää vaan sortuko siihen vakuumipakattuun naan-leipään, kun tuorettakin leipää on saatavilla!

Palak paneer on itseasiassa ihan supersimppeli safka, kaikki vaan silputaan ja nakataan kattilaan tai kasariin hautumaan. Vihannesten kanssa ei ole niin tarkkaa – tällä on vaikea mennä pahasti pieleen – mutta sipulia ja tomaattia ei kannata skipata, ne tasapainottavat pinaatin maun ja tekevät lopputuloksesta lempeän. Chilin määrää säätelemällä saa ruoasta oman maun mukaan joko miedomman tai tulisemman. Seuraavaksi ohjeisiin!

  1. Keitä perunat ensimmäisenä. Kun ne ovat kypsät, jätä jäähtymään ja odottelemaan vuoroaan. Tarkoitukseen voi tietysti käyttää myös eiliseltä jääneitä pottuja.
  2. Leikkaa perunoiden kiehumista odotellessa vihreä chili, tomaatit, paprika, sipuli ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Hienonna myös inkivääri.
  3. Ryöppää tai kiehauta tuore pinaatti. Valuta ja silppua paloiksi.
  4. Leikkaa Queso Fresco -juusto kuutioiksi ja ruskista öljyssä pannulla. Kuutiot voi käyttää myös kypsentämättä ihan sellaisenaan, mutta paistaminen tuo juustoon lisää makua ja herkullisen purupinnan.
  5. Kuumenna voi kasarissa tai kattilassa, lisää paprika ja sipulit ja kuullota hetki. Lisää kaikki mausteet paitsi muskotti ja suola. Sekoittele muutama minuutti. Seos saa tässä vaiheessa olla melko jämäkkää, mutta lisää voita tai öljyä, jos se tuntuu kuivuvan pohjaan.
  6. Lisää tomaatti ja pinaatti. Sekoittele ja anna kiehua hissuksiin 15-20 minuuttia.
  7. Lisää jugurtti ja kerma ja hauduta vielä muutama minuutti. Lisää suola ja muskotti, maistele ja lisää vielä muita mausteita, jos haluat lopputuloksesta mausteisemman.
  8. Lisää juustokuutiot ja perunat paloiksi leikattuna. Kääntele sekaan varovasti, jotta peruna ei mene murusiksi.
  9. Tarjoile heti raitakastikkeen ja leivän sekä halutessasi riisin kanssa.

✖ NOPEA RAITAKASTIKE

2-3 dl turkkilainen jugurtti
Noin puolikas kurkku
Maun mukaan suolaa, pippuria, sitruunaa ja tilkka sokeria
Jos löytyy, lisää myös tuoretta tai kuivattua minttua

Silppua kurkku pieniksi palasiksi. Sekoita kurkkusilppu kulhossa jugurttiin, lisää mausteita ja maistele, kunnes on hyvä. Anna tekeytyä jääkaapissa tunti tai kaksi.

No tuliko hyvää? TULI! Itseasiassa niin hyvää, että teimme tätä kahtena peräkkäisenä päivänä. Ihan parasta lohturuokaa pimeneviin iltoihin. Seuraavaksi tekisi mieli testata toinen intialainen klassikko-ohje, shahi paneer, jossa juusto nautitaan tomaatti-kerma-kastikkeessa cashew-pähkinöiden kanssa. Mmmmm.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Can we work it out?

Pistän Arcade Firen soimaan täysille aina kun päivään tarvitaan hiukan potkua. Kanadalaisella indierockpoppoolla on tarkoitukseen paljonkin sopivaa musiikkia, mutta viime aikoina ehdoton suosikkini on ollut Afterlife, jonka kertosäkeessä on samaan aikaan taistelutahtoa ja kaikesta irtipäästämisen iloa. Olen muuten huomannut, että musiikilliset pakkomielteeni eivät tällä hetkellä noudata minkäänlaista ajankohtaista linjaa – Arcade Fire on julkaissut ihan kuukausi kaksi sitten viidennen albuminsa nimeltä Everything now, mutta tämä löytyy edelliseltä Reflektor-lätyltä, joka ilmestyi monta vuotta sitten. No mutta emme anna sen nyt hidastaa, sillä on maanantai ja tähän heräämiseen tarvitaan nyt vähän vauhtia.


ARCADE FIRE – AFTERLIFE

Keskeneräisenä täydellinen

Olen pikkuhiljaa luopunut kuvitelmasta, että sisustuksemme olisi jonain päivänä niinsanotusti valmis. Keksimme koko ajan uusia tapoja yhdistää vanhoja kalusteita, huoneiden käyttötarkoitukset elävät tilanteen mukaan, toisinaan teemme kirppislöytöjä jotka pistävät kaiken mullinmallin. Meillä näyttää vähän erilaiselta näköjään joka toinen viikko ja se oikeastaan sopii meille oikein hyvin. Tavarat ajelehtikoon huoneesta toiseen ja solahtakoon uudenlaisiin asetelmiin, maalaukset löytäköön itselleen uusia paikkoja olla pieniä ikkunoita muihin maailmoihin. Kunhan tuntuu omalta – ja jos ei tunnu, tavarat voi aina siirtää taas. Pidän siitä, että ne ovat liikkeessä eivätkä unohdu nurkkiin keräämään pölyä.

Olohuoneen takan vieressä, polttopuiden edessä pönötti aiemmin kuusikymmentäviisituumainen jättitöllö, joka kannettiin kaappiin parin viikon takaisia sadonkorjuujuhlia varten. Siellä se on yhä, sillä takkanurkkaus näyttää yhtäkkiä ihan superkivalta ilman sitä! Siirsimme tilalle lepakkotuolin ja rahin, korista löytyy ylimääräisiä tyynyjä niitä hetkiä varten kun sohvalle on saatava tyynylinnoitus. Emme sentään elä kokonaan ihan televisiota – kodista löytyy toinen ja pienempi telkku, joka kulkeutuu kätevästi huoneesta huoneeseen tarpeen mukaan. Onhan Netflix-kausi ihan kohta parhaimmillaan.

Valkoiseksi maalatun takan reunukselle on kertynyt kivikokoelman kaveriksi kaikenlaista kynttilöistä kirjoihin ja kuviin. Olen alkanut pitää sitä konkreettisena muistitauluna asioille, jotka inspiroivat juuri nyt, olivatpa sitten värejä tai vuosikymmeniä, kivistä hohkavaa energiaa, valokuvia tai sattumanvaraisia pikkuesineitä. Kukkakimppu saapui yllätyksenä ovelle viime viikolla ja sattui sopimaan sävyihin. Voi tätä vaaleanpunaisen juhlaa! Se ei selvästikään suostu pysymään pelkästään seinässä.

Kaksi syksyä sitten Sofinahista löytämäni huonetuoksu on muuten yhä lempparini. Senkin paikka vaihtelee vähäväliä, mutta greipin raikkaaseen tuoksuun ei näköjään kyllästy. Pitääkin joku päivä kipaista Uudenmaankadulla hakemassa tuoksupulloon täydennystä ja kurkata samalla – ihan varmuuden vuoksi – onko sinne saapunut uusia tuoksuja Laboratorio Olfattivolta.

Kertokaapa, elääkö teidän sisustus vai tykkäättekö, että se on ja pysyy?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Perjantaiperinne

Yksi syksyn tavoitteistani on järjestellä tekemiseni jotenkin toisin ja saada arkikiireet kuriin: haluan, että viikkoni alkavat ja päättyvät hyvillä mielin ilman rintaa puristavaa pakotusta kaikesta siitä mitä pitää tai piti tehdä. Teen usein töitä myös viikonloppuisin, mutta perjantai tuntuu silti viikon päätökseltä, sillä lauantaisin ja sunnuntaisin ei puhelin pirise eikä sähköposteja pauku. Siksi olisi ihanaa aloittaa viikonloppu jollain pienellä rituaalilla, jolla päästän irti aikataulutetusta arkiviikosta ja siirrän ajatukset viikonloppusuunnitelmiin, mitä sitten ovatkaan. Haluan luoda perjantaiperinteen!

Aloitin tovi sitten, kun korkkasimme viikonlopun Café Strindbergin toast skagenilla ja lasillisella kuohuvaa. Edellisestä kerrasta olikin aikaa: paikka on yksi vanhoista suosikeistani, mutta arkireittini kuljettavat nykyisin harvoin ihan kaupungin keskustaan. Oli lämmin perjantai-iltapäivä, istuskelimme terassilla ja katselimme Esplanadin kuhinaa. Mietin aina millaista siellä näytti sata vuotta sitten, hassua ajatella että se oli jo silloin helsinkiläisten kohtauspaikka.

Perjantai on loistava päivä ohikulkijoiden tarkkailuun. Ihmiset ovat hyväntuulisia, monet silmin nähden helpottuneita kun työviikko taittuu kohti loppuaan. Jotkut kiiruhtavat kotiin pitkin askelin, toisilla ei ole mikään kiire – he kuljeskelevat omaan tahtiinsa, huomaavat ehkä katseen ja katsovat uteliaana takaisin. Tein testin ja hymyilin jokaiselle, jonka katseen kohtasin: kolmestatoista ihmisestä kaksitoista hymyili takaisin! Ihmisiin on niin helppo tartuttaa kaikenlaista, hymyjä, haukotuksia, kärttyisyyden, hyvän mielen.

Lainasin sisältä koiran lämmikkeeksi viltin, mutta ei se malttanut käpertyä sen sisään – oli liian kiire kerjätä leivästäni katkarapuja. Ymmärrän, toast skagen on minunkin suosikkejani. Meillä on Junon kanssa diili: jos se käyttäytyy kauniisti, se saa lopuksi oman ravun, perjantaisin kaksi. Kaunis käytös tulkitaan väljimmällä mahdollisella tavalla, sillä tuota lumoutunutta tuijottamista on vaikea estää – riittää ettei työnnä kuonoaan lautaselle tai päästele merkitseviä ynähdyksiä. Mäyräkoiranomistajat tietävät mitä ne ovat.

Rentoa perjantaita ruudun sille puolen!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Takaisin töissä

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

Syksy on saapunut kaupunkiin – vannoutuneinkaan kesän lapsi ei voi enää väittää muuta, kun lehdet putoilevat puusta ja aamuisin alkaa olla koleaa. Paluu arkeen on koittanut ja se tarkoittaa vähän puolivallattoman kesän viettäneelle yrittäjälle paluuta myös säännöllisen työrytmin ääreen. Olen aloittanut! Kalenteriin on merkattu tapaamisia, kuvauksia ja syksyn ensimmäiset deadlinet, myös seuraavien kuukausien reissuaikataulut ovat selvillä ja liput ostettuina. Eikä ahdista, tuntuu pelkästään hyvältä. Syksyssä on aina uusien alkujen taikaa, mahdollisuus tehdä asioita toisin kuin ennen: paremmin, rennommin, vaivattomammin.

Kesäihminen tai ei, olen samaa mieltä lähes koko muun maailman kanssa siitä, että syksy on pukeutumisen kannalta kaikkein inspiroivinta aikaa. Kiinnostaa neuleet ja nilkkurit, kaikenlaiset hatut ja huivit, hyvinistuvat housut, vaatteet joissa on ryhtiä mutta vielä hiven kesän rentoutta. Juuri nyt on meneillään pukeutumisen kannalta kaikkein kiitollisin hetki, ne taianomaiset viikot kun tarkenee vielä tovin paljain nilkoin ja takiksi riittää trenssi tai nahkarotsi. Poimin Nanson juuri nyt myyntiin saapuneista (ja ihan pian saapuvista) syysvaatteista omat suosikkini syksyyn ja kokosin niistä kaupunkikelpoisia asuja, joissa on töihinpaluuteemaan sopivat skarpit vibat.

Olen siitä onnekas, että työssäni ei ole pukukoodia. Niinä päivinä kun naputan tietokonetta kotona voin tehdä työni vaikka yöpaidassa, mutta puen kyllä useimpina kotitoimistopäivinäkin nykyisin ihan oikeat vaatteet, koska työteho on kummasti ihan toinen, kun olo on skarppi ja aikaansaava. Silloin kun lähden ihmisten ilmoille kuvauksiin tai tapaamisiin, haluan olla tyylikäs rennolla twistilla. Aikuinen ja ammattimainen, mutta en tylsä. Omannäköinen astetta hillitymmällä otteella – en halua, että olemukseni tai vaatteeni huutavat huomiota, vaan toivon, että ajatukseni saavat tilaa ja tulevat kuulluksi. Jätän siis työpäivinä kimaltavimmat paljettijakut ja kaikkein reikäisimmät farkut kaappiin ja valitsen kokonaisuuksia, joissa on hiljaista särmää ja persoonaa.

Perusasuni – eli aina, kun en jaksa tai ehdi keksiä mitään muuta – on farkut ja t-paita. Nanson valkoinen Tasku-paita on ihanan fresh kaikkien kesäisten pellavapaitojen jälkeen. Tuon mittasuhteiltaan täydellisen klassikkopaidan lisäksi myös Viistasku-pillifarkut ovat vilahdelleet kuvissani ennenkin, tykkään niiden napakasta mallista ja siitä, että ne ovat silti niin mukavat, että niissä voisi nukkua. Tällä kertaa puin päälle mustien sijaan tummansiniset: tuo syvän musteensininen on melkein musta, mutta asteen tuoreempi. Lahkeita käärimällä saa paljaat nilkat esiin niin kauan kuin niitä tekee vielä mieli vilauttaa. Kenkävalinnoilla on helppo vaikuttaa asun tunnelmaan: mokkaiset hapsunilkkurit antavat potkua yksinkertaiseen asuun.

Niin, eipä sitä peruspäivinä oikein muuta tarvitse kuin napakasti istuvat farkut ja skarpin valkoisen t-paidan. Nahkarotsi vielä niskaan niin on valmis mihin vaan. Tuulettomina päivinä tarkenee vielä pelkällä paidalla ja rotsilla, viileämpinä puen väliin villapaidan.

Rakastan neulemekkoja, ne ovat maailman helpoimpia ja ihanimpia vaatteita viileinä aamuina kun pitää saada nopeasti jotain lämmintä ja pehmeää itsensä ja maailman väliin. Villis-mekko on täydellinen valinta: merinovillan ja puuvillan sekoitus on ohut, mutta tiheä ja lämmin. Rentoon työpäivään pukisin tennarit tai nilkkurit seuraksi, asiallisempaan toimistoympäristöön korkojen kanssa.

Tunikoilla ja lyhyillä mekoilla pärjää pitkälle syksyyn, kun pukee ne kapeiden housujen päälle. Tykästyin lokakuun alussa kauppoihin saapuvan Selja-tunikan graafiseen fiilikseen: muhkea ribbineulos antaa laatikkomaiselle leikkaukselle ilmettä. Mennään tunikan alta vilahtaviin housuihin ihan kohta.

Ei syksyä ilman huiveja: ne paitsi lämmittävät, myös täydentävät simppelit työasut. Ihastuin Kuiske-huivin materiaaliin, se on unelmanohut ja sataprosenttista villaa. Huivi saapuu tunikan lailla kauppaan vasta lokakuun alussa, mutta hyvää jaksaa hetken vielä odottaa.

Mustat kapeat housut tekevät työpukeutumisesta sata kertaa helpompaa, sillä ne sopivat suunnilleen kaikkeen: tunikan alle kuten äskeisissä kuvissa, t-paidan tai muhkean neuleen kaveriksi, tai suosikkiyhdistelmäni, väljän neuleen ja sen alle puetun kauluspaidan seuraksi, niin että kauluspaidan helma saa vilkkua neuleen alta. Kapeat housut myös näyttävät hyvältä niin korkojen kuin matalien kenkien kanssa, joten asusta saa mitä tahansa rennosta ja urbaanista tiukan asialliseen tai tarvittaessa jopa semijuhlavaan. Poimin Nanson valikoimista Juttu-housut, joiden kapea leikkaus on samaan aikaan särmä ja seksikäs. Mietin hetken pitäisikö ottaa isompi koko, jotta ne istuisivat rennosti – sekin takuulla toimisi – mutta päätin sitten, että nyt rokataan näitä lanteitanuolevia pillimallisia pöksyjä. Jarno sanoi, että näytin Charlien enkeliltä, enpä tiedä siitä mutta ajatus naurattaa yhä.

Paksut ja kutisevat poolot eivät inspiroi, mutta Nanson ohut Rib-poolo tuntuu päällä ihanalta ja näyttää raikkaalta varsinkin noiden kapeiden housujen parina. Poolosta löytyy myös todella kaunis vaaleanharmaa versio. Vinkkinä muuten, että mitoitus on melko niukka! Minulla on poolosta ylläni S-koko, joka on minulle juuri 70-lukulaisen tiukka – sopii etsivätyttöteemaan.

Kuvauspäivinä tulee tehtyä paljon muutakin kuin painettua kameran laukaisinta – juoksentelen, kannan ja roudaan, nostan, kumarrun ja välillä konttaan. Vaatteiden pitää olla rennot ja helpot, sellaiset joissa on helppo liikkua eikä tule vilu muttei toisaalta kuumakaan. Kerrospukeutuminen on siis avainsana, se sopii syksyyn muutenkin kun kelit saattavat vaihdella paljon päivän mittaan.

Näin Tuttu-neuletakin Nanson showroomilla jo kuukausia sitten ja olen odottanut sormet syyhyten, että se tulisi kauppoihin, koska se on ihanin vaatekappale hetkeen! Muhkea neulos on 100% villaa, ei kutise eikä kiristä, koska malli on rento ja alle mahtuu helposti esimerkiksi väljä kauluspaita. Valitsin näihin kuviin tuon ruskean neuleen, mutta se löytyy myös mustana (tuotetiedoissa lukee tummansininen, mutta minun silmään se näyttää kyllä puhtaalta mustalta).

Tähän kuvaan tiivistyy se mitä rakastan syyspukeutumisessa: kevyet kerrokset kohtaavat muhkean villan ja paljaissa ranteissa on vielä kesän rusketusta. Raikasta, rentoa ja lämmintä. Tässäkin asussa on muuten nuo samat kapeat Juttu-housut, ne taipuvat tosiaan ihan kaikkeen.

Justiinsa-paitapusero on ollut kesällä kovassa käytössä eikä se pääse vieläkään kaappiin lepäämään. Rakastan rentojen kauluspaitojen ja villapaitojen tai neuletakkien yhdistelmää. Niin helppoa ja näyttää aina hyvältä.

Perjantaisin on mekkopäivä. No ei aina, mutta usein, koska monesti sovin perjantaina treffit töiden jälkeen ja tapaan ystäviä elokuvan, ravintolaillallisen tai viinilasillisen äärellä. Töistä on helppo jatkaa suoraan vapaalle, kun valitsee aamulla ylle yksinkertaisen mustan mekon, joka toimii niin työpalavereissa kuin illalla kaupungilla. Nappi-tunika on saatavilla lokakuun alusta. Tykästyin sen nostalgiseen malliin: edessä on napitus, hihat hiukan pussittavat ja helmaa on pyöristetty.

Etsiväteema jatkui vähän vahingossa. Olen ihan sen näköinen, että varjostan jotakuta. Solkinilkkurit ja hattu tekevät simppelistä asusta kiinnostavan ja klassinen trenssi sopii melkeinpä kaiken päälle. Pidän myös mustan yhdistämisestä ruskean eri sävyihin, ne pehmentävät kokomustaa asua ja tuovat siihen syystunnelmaa.

Pitkähihainen tunika toimii hyvin kapeiden housujen kaverina, jos lyhyeen helmaan yhdistetyt sukkahousut ovat omaan tyyliin tai työympäristöön liian räväyttävät. Koleina päivinä kietoisin vielä kaulaan pehmeän huivin täydentämään syyslookin: jos kaipaat väriä, kokeile vaikka tiilenpunaista huivia.

Kiinnostuneille vinkiksi, että nämä kuviin päätyneet suosikkini (lukuunottamatta niitä lokakuussa kauppaan saapuvia) ja muutama muu valintani Nanson syysmallistosta ovat 15% alennuksessa keskiviikkoon 20. syyskuuta asti. Näet kaikki kerralla klikkaamalla tästä.

Arvonta on päättynyt, kiitos kaikille osallistuneille! Onnetar valitsi voittajiksi nimimerkit Tinskil, J. ja Mönkkeli. Voittajiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Loppuun tietysti arvonta! Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi – ja miksi. Saat toki halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon torstaihin 21. syyskuuta saakka, muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja lämpimiä syyspäiviä!

PS. Kiitos kaikille edelliseen arvontaan osallistuneille – teitä oli taas huikeasti! Voittajat on arvottu ja heihin ollaan yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Tunnelmaa torstaihin

Päivän biisi on arkistojen helmi muutaman vuoden takaa: amerikkalaisen Grizzly Bearin pehmeästi keinuva indierock on täydellinen sateiseen torstaihin. Suosittelen yhtyeen muutakin tuotantoa, tätä tunnelmointia on tehty meidän haikean musiikin ystävien iloksi monta levyllistä. Jarno vähän mutisee, koska on edelleen The War On Drugs -psykoosissa ja haluaisi kuunnella mieluummin niiden uusinta levyä kolmatta viikkoa toistolla. Sarjassamme “asioita, joista musiikkidiggarit kotona kinaavat”.


GRIZZLY BEAR – YET AGAIN