Kukkia ja koiria

Sunnuntaina julkaisemani pentukuvat saivat suuren suosion, mutta ei tämä koirakuvatulva suinkaan vielä tähän loppunut! Skippaa siis suosiolla tämä kirjoitus, jos nakinmuotoiset eläimet eivät saa mustaa sydäntäsi pamppailemaan. Seuraa nimittäin kuvia ja muistiinpanoja viime viikonlopun varrelta, kun meillä oli oman Juno-koiran lisäksi kaksi lainakoiraa viettämässä viikonloppulomaa.

En voinut olla ajattelematta Jarvista kun nurkissamme rynnisti ruskea mäykkypoika. Jarvis oli tuossa iässä aivan samanlainen hurjapää kuin Paavo on, utelias ja jääräpäinen ja varustettu pattereilla, jotka eivät lopu. Jarviksen lailla Paavokin jakeli suukkoja – jos sen sai pysähtymään tarpeeksi pitkäksi aikaa. Nuuhkin sen untuvaista turkkia ja menin hetkeksi takaisin siihen päivään yksitoista vuotta sitten, kun nostin Jarviksen ensimmäistä kertaa syliini.

Lainasimme perjantaina kotiamme pieneen sadonkorjuujuhlaan, joita varten Jenni taikoi huoneisiin oikean tunnelman. Jarno oli juhlien virallinen valokuvaaja, minä tartuin kameraan vasta kun kaikki oli ohi – en malttanut olla ikuistamatta tuota tyhjentynyttä pöytää, jossa vielä viipyilee lähteneiden vieraiden energia. Jennin kokoama hortensiakimppu oli kaunein hetkeen.

Puolivuotias Sauli näyttää aivan minikokoiselta Juno-koiralta! Ihmekös, että pentu herätti Junossa hoivavietin: se pesi Saulin korvia, nuoli sen kirsua, kirputti sen niskaa ja jopa ryntäsi raivokkaasti haukkuen puolustamaan Saulia Paavoa vastaan, kun veljesten leikit kävivät Junon mielestä liian raisuiksi Saulille.

Jarnon kainalo oli Saulin lempipaikka: piti välillä ottaa pieni power nap jotta jaksoi taas hillua ja riehua. Pennuissa on kyllä parasta tuo on/off mode. Ensin painellaan sata kilsaa tunnissa ympäri asuntoa, kaksi sekuntia myöhemmin ollaan kyljellään keskellä lattiaa ja kuorsataan, tai simahdetaan kainaloon kesken leikin.

Ruokailutilanteet huvittivat. Juno rakastaa ruokaa yli kaiken, todennäköisesti enemmän kuin minua ja Jarnoa, mutta viime viikonloppuna ilmeni, että Sauli on ruoasta – jos mahdollista – vielä enemmän innoissaan. Pentu hotki oman annoksensa alta kolmen sekunnin ja oli sen jälkeen sujuvasti siirtymässä imuroimaan Paavon ja Junon kuppeja. Jonkun piti toimia erotuomarina, koska muille ei olisi jäänyt safkaa ollenkaan.

Kirsikkatoffeepallot ovat paholaisen keksintö ja peräisin punavuorelaisesta karkkikaupasta nimeltä Roobertin Herkku. En tietäisi niistä mitään ellei ystäväni olisi vinkannut niistä, tavallaan toivon ettei olisi. Pitää ehkä lanseerata talouteen joku karkkipäivä, koska muutoin tekee mieli kipittää Viiskulmaan joka päivä.

Pennut muistuttavat pieniä lapsia siinä suhteessa, että ne heräävät aikaisin ja haluavat koko huomiosi. Heti. HERÄÄ! Aamuhetkistä ei ole kuvaa, koska oli liian kiire yrittää piiloutua  pentuhyökkäyksiltä peiton alle, mutta ylläolevassa ruudussa on esimerkki vaativuudesta, jolla puolivuotias pikkukoira manipuloi kohteensa tekemään mitä tahansa. Esimerkiksi nostamaan pennun kainaloonsa, koska haluaa hinnalla millä hyvänsä nukkua vielä vartin.

Sadonkorjuujuhlien jälkeen oli pienemmän porukan sadonkorjuujatkot. Kyllä, ne lasketaan jatkoiksi, vaikka loppuivat puoleen yöhön mennessä. Olen tullut aika monen ystävän kanssa siihen tulokseen, että jos aikoo juoda viiniä yli kolmekymmentävuotiaana, on viisainta aloittaa aikaisin ja olla ajoissa nukkumassa – silloin välttyy krapulalta, jotka kestävät nykyisin kaksi päivää. Tai kolme, jos tekee kardinaalivirheen ja juo vodkaa.

Mäyräkoiralauman ruoanjälkeinen rituaali: täytyy tarkistaa kaikki muut kulhot ihan siltä varalta, että niihin olisi jäänyt murunen tai kaksi. Ei koskaan ole, mutta ei sitä ikinä tiedä. Mikä ikuinen optimismi. Ja sitten on vuorossa taas torkut.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

(Iki)suosikkiasu

Yksi kaikkien aikojen suosikkiasuistani on mustan jakun, bändipaidan ja farkkujen yhdistelmä. Olen viilettänyt samassa yhdistelmässä teinivuosista saakka enkä ole vielä kyllästynyt, joskin nyanssit ovat vuosien varrella hioituneet hivenen sofistikoituneemmiksi. Ihan ensimmäinen musta jakkuni taisi olla olkatoppauksilla varustettu kasarihirvitys, jonka ongin Ylitornion kierrätyskeskuksesta, vaatteideni pääasiallisesta ostopaikasta silloin kun olin teini. Nykyisin kiinnostaa vähän tyylikkäämmät ja sirommat takit, kuten Filippa K:n niukka jakku jossa on ihana rypytetty selkä, tai näissä kuvissa esiintyvä Tiger Of Swedenin superkaunis klassikko, tiheästä villakankaasta tehty jakku jossa on täydelliset mittasuhteet.

Useimmiten yhdistelen jakkuun ja bändipaitaan pillifarkut, mutta viime aikoina olen sportannut näitä asteen rennompia boyfriend-farkkuja, jotka löysin parilla eurolla kirpparilta. Ajattelin ensin ratkoa niiden polvet auki, mutta sitten tykästyinkin siihen, että ne ovat täysin ehjät. Koskematon keskisininen denim näyttää yllättävän freesiltä kun on kulkenut viime kuukaudet revityissä pillifarkuissa.

Second Femalen laukku on juuri passelinkokoinen päiviin, kun ei tarvitse kantaa mukana kameraa tai tietokonetta. Pussukkamallinen malli nyörikiristyksellä on myös yksi ikisuosikeistani, olen omistanut elämäni varrella monta samanmallista veskaa ja kuluttanut kaikki loppuun. Olen tainnut imeä tämän äidiltäni, hänellä oli muistaakseni ihan samanlaisia laukkuja silloin kun olin pieni. Välillä tuntuu, että olen oppinut äidiltäni oikeastaan kaiken mitä ajattelen tyylistä ja pukeutumisesta.

Lempiasuni on helppo muokata kengillä sopivaksi tilanteeseen kuin tilanteeseen: tennarit tekevät kokonaisuudesta rennon, nilkkapituiset buutsit tuovat siihen särmää ja koroilla syntyy asteen salonkikelpoisempi look, joissa voi painella vaikka viinilasilliselle. Vilu alkaa jo nipistellä paljaita varpaita, mutta lämpöisempinä päivinä on onneksi vielä tarjennut kipittää kantabaariin naapurikortteliin.

Käytin bändipaitoja koko ajan vielä neljä tai viisi vuotta sitten. Sittemmin olen kuluttanut pari puhki ja myynyt ja antanut osan pois – ei vaan tule enää yhtä usein pidettyä kuin silloin joskus. Led Zeppelinin musta miesten t-paita on yhä lempparini, siitä en luovu! Ja kun olen rakastanut senkin rikki, ostan tilalle samanlaisen.

MUSTA JAKKU* TIGER OF SWEDEN SS17
SECOND FEMALEN LAUKKU* DOTS SS17
NAHKAISET REMMIKOROT COS
FARKUT & SORMUS KIRPPIS
RANNEKETJU YSTÄVÄLTÄ
LED ZEPPELIN T-PAITA IKIVANHA
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Peilikaapin syyssuosikit

Yhteistyössä Naturelle.fi, sisältää (ihan mahtavan) arvonnan

Ajelimme muutama viikko sitten Vihreään taloon viettämään viikonloppua ja lataamaan akkuja ennen kuin kesänjälkeinen arki toden teolla alkoi. Annika, talon kaunis emäntä, on luonut pellon laitaan paikan, jossa lepää niin sielu kuin silmä. Siellä iskee orastava mökkikuume jopa onnelliseen kaupunkilaiseen: ihmiselle vaan tapahtuu jotain hyvää sen kaiken vihreyden ja hiljaisuuden keskellä. Tuvassa soiva rap-musiikki ja jaloissa vilisevä koiralauma pitää toki huolen siitä, että liian hiljaista ei koskaan tule.

Vihreässä talossa eletään toisenlaisessa rytmissä kuin kaupungissa. Mökkielämän tärkeimmät ohjelmanumerot ovat syöminen ja saunominen, siinä välissä keitellään kahveja ja hakataan halkoja. Saunapuuhiin saa helposti kulumaan puolet päivästä: ensin puhutaan tunti kaksi siitä pitäisikö sauna sytyttää ennen kuin sitä lopulta aletaan lämmittää. Kun ensimmäiset löylyt on heitetty ja pesulla käyty, on aika pulahtaa saunan eteen kannettuun kylpyammeeseen. Siellä voikin viihtyä tuntitolkulla, sillä ulkokylpy on ihan paras keksintö naismuistiin! Siinä lillutaan niin kesähelteellä kuin hämärtyvissä syysilloissa ja kylpy säädetään vuodenaikaan sopivaksi veden lämpötilalla. Näin alkusyksystä vesi saa olla höyryävän kuuma: lämpimän veden ja viileän ilman yhdistelmä rentouttaa kehon ja tyhjentää mielen. Ihan täydellinen mökki-spa.

Pakkasin mökkiviikonloppua varten mukaan luonnonkosmetiikkakauppa Naturellen valikoimista suosikkejani ja muutamia uutuuksia Tata Harperilta. Ne ovat täydelliset juuri tähän hetkeen: vuodenaika vaihtuu ja iho kaipaa kesän jäljiltä ekstrahuomiota, sillä viime kuukausina on tullut herkuteltua aika huolettomasti ja valvottua viinin äärellä – eikä asiaa auta, että viime viikkoina on ollut parit kemut, joiden jälkeen olen kaatunut sänkyyn pesemättä meikkejä pois. Tiedän, ei pitäisi, mutta joskus vaan tapahtuu tämä asia nimeltä elämä.

Olen kirjoittanut Tata Harperista ennenkin, mutta kerrataan nopeasti tärkeimmät: sarjan tuotteet ovat sataprosenttista luonnonkosmetiikkaa, täysin vegaanisia, vapaita keinotekoisista väriaineista, turhista täyteaineista ja synteettisistä kemikaaleista. Tatan omalla tilalla Vermontissa, lähes kokonaan itseviljellyistä raaka-aineista valmistetut tuotteet ovat timanttisen tehokkaita, sillä puteleihin on pakattu pelkkiä vaikuttavia ainesosia. Ne sopivat lähes kaikille ihotyypeille, mutta juuri tuo tehokkuus tekee niistä erityisen sopivat 30+ iholle, joka kaipaa runsaasti kosteutta, kiinteytystä ja kimmoisuutta. Ei siis ihme, että kulttimainetta niittänyt sarja on kiilannut myös meikäläisen suosikkilistani kärkeen.

Puhdistava Clarifying Mask -naamio on yksi Tata Harperin uutuuksista ja täydellinen täsmäase iholleni, joka reagoi usein vuodenaikojen vaihtumiseen puskemalla pieniä näppyjä ja epäpuhtauksia (silläkin taitaa olla sopeutumisvaikeuksia tähän alati kiihtyvään ajankulumiseen). Naamiossa on entsymaattisen kuorinnan vaikutukset, jotka vähentävät punaisuutta, talituotantoa ja epäpuhtauksia kuivattamatta ihoa tai aiheuttamatta ärsytystä.

Naamion raikas tuoksu on selvästi vahvempi kuin Tatan muissa naamioissa. Toiset tykkäävät, toiset ei – itse rakastan enemmän Tatan kirkastavan naamion hunajaisempaa tuoksua – mutta naamion tehoa ei voi kiistää: ihosta tulee tasainen, kirkas ja puhdas, olemassaolevat näpyt rauhoittuvat eikä lisää tule hetkeen. Käytän naamiota tällä hetkellä kerran viikossa, plussana sillä voi ilahduttaa lähimmäisiään näyttämällä muinaisen metsäkansan poppanaiselta.

Tämä kuva on naurattanut minua monta viikkoa.

Olen kokeillut vuosien varrella monenlaisia vartalotuotteita. Tykkään ehdottomasti eniten vartaloöljyistä ja Tata Harperilla on yksi suosikeistani: Revitalizing Body Oil kosteuttaa tehokkaasti ja imeytyy nopeasti. Yhdistelmänä lyömätön, sillä kärsivällisyys ei arjessa riitä kovin pitkään odotteluun. Ihoa elvyttävät ja virkistävät ominaisuudet tulevat tarpeeseen tähän aikaan vuodesta, sillä ihoni imee auringon herkästi itseensä, toisinsanoen ruskettuu helposti ja kesän lopulla kaipaa jo kovasti ylimääräistä kosteutta. Öljy jättää ihon kimmoisaksi ja silkinpehmeäksi, sitä onkin ihana käyttää varsinkin suihkun tai saunan jälkeen kun iho on valmiiksi kostea. Öljy toimii ihan kaikille ihotyypeille, mutta sen anti-age -ominaisuuksien vuoksi suosittelen sitä erityisesti yli kolmenkymppisille.

Mökkiviikonloppuna satoi, mutta sepä ei paljoa hidastanut saunomista ja kylpemistä. Saunan terassilla on suuri varjo, joka suojaa ulkona vilvoittelevia sateelta. Kai samanlaisen voisi virittää kylpyammeenkin ylle, mutta ei tarvitse – lämpimässä vedessä loikoillessa on vaan ihanaa, kun ilma väreilee kosteudesta höyryävän kylvyn ympärillä.

Beautifying Face Oil on toinen Tata Harperin uutuus: kevyt, nopeasti imeytyvä kauneusöljy, joka tuo kasvoille välitöntä elinvoimaa ja energiaa. Siinä on samalla tavalla huumaava tuoksu kuin vartaloöljyssäkin, syvä ja kukkainen. Mikä tärkeämpää, se kirkastaa ja kosteuttaa kasvot, kiinteyttää ihoa ja tasoittaa sen sävyä. Toimii täsmäaseena kuivalle ja epätasaiselle iholle, tai napakkuutta ja kimmoisuutta kaipaaville kasvoille.

Sekoitan välillä pari pisaraa seerumiin tai kosteusvoiteeseen tuomaan ekstrabuustia, jos en jaksa kerrostaa niitä erikseen. Öljy toimii muuten myös loistavana pohjana meikille, sillä kosmetiikka levittyy kauniisti hyvin kosteutetun, kimmoisan ihon päälle. Suosittelen, jos et laillani tykkää puuteroidusta lookista, vaan tykkäät ihostasi meikattunakin eniten hehkuvana ja hitusen kosteana.

Restorative Eye Creme -silmänympärysvoiteesta en ole tainnut kirjoittaa aiemmin, vaikka se on yksi vakiosuosikeistani! Ravitseva ja korjaava voide nimittäin tepsii kaikkiin silmänympärysteni ongelmakohtiin: turvotukseen, tummiin silmänalusiin ja alkaviin juonteisiin – olen vihdoin huomannut, että ne kaikki eivät enää enää pelkkiä naururyppyjä! Se tuntuu viileältä iholla, levittyy helposti ja toimii hyvin meikin alla – en jaksa nimittäin yhtään silmänympärystuotteita, jotka rullautuvat valovoiteen alla. Tykkään myös kovasti voiteen raikkaasta, kukkaisesta tuoksusta.

Kollageeniseerumi nimeltä Rejuvenating Serum on sen sijaan vilahtanut jutuissani. Se on osa Tata Harperin Supernatural Collection -sarjan tehoseerumeita, joista kirjoitin aikoinaan. Silloin testissä ollut superkolmikko on supertehokas, mutta teho tuntuu hinnassakin. Tämä kollageeniseerumi on superseerumeiden edullisempi sisar: monitehoinen (ja moninkertaisesti myös palkittu) anti-aging -hoitoseerumi vähentää juonteita ja ryppyjä, vahvistaa ihon elinvoimaa ja säilyttää sen nuorekkuutta. Puteliin on pakattu hyaluronihappoa, antioksidantteja ja tukuttain vitamiineja. Käytän sitä aamuisin, sillä se jättää ihon hehkuvaksi ja toimii loistavasti meikin alla. Sekoittelen siihen usein edellämainittua kauneusöljyä, joka antaa sille vielä ekstrakostetutta.

Regenerating Cleanser on vuodenajasta riippumatta suosikkiputsarini, mutta se toimii erityisen hyvin juuri nyt, sillä sen sisältämä aprikoosi siemenjauhe hellästi kuorii ja kirkastaa kesäreissuilla paahtunutta ihoa. Granaattiomenan uute kosteuttaa ja uudistaa ihoa. Olen lisäksi auttamattoman koukussa greipin ja neroliöljyn tuoksuun.

Concentrated Brightening Essence on paljon enemmän kuin tavallinen kasvovesi: supertehokas ihmevesi tekee ihosta kirkkaan, kuulaan ja häivyttää pigmenttihäiriöitä. Jälkimmäistä ominaisuutta olenkin päässyt testaamaan, sillä kasvoilleni on alkanut viime vuosina tulla kesäisin pieniä tummentumia. Ne vaalenevat tehokkaasti säännöllisessä käytössä, kaupan päälle saa hehkuvan ihon. Kyllä kiitos. Käytän kasvovettä aamuin illoin, joskus meikittöminä päivinä saatan laiskuuspäissäni pesun sijaan vaan pyyhkiä kasvot tällä.

Viimeiseksi nakkasin viikonloppukassiin Aromatic Stress Treatment -hoitoöljyn, joka oli minulle uusi tuttavuus. En tiedä miksi tulin testanneeksi sitä vasta nyt, sillä tämähän on täsmätuote juuri minulle ja kaltaisilleni, joille stressi on vähän turhankin tuttu seuralainen. Kesällä tuli onneksi otettua rennommin ja haluan pitää tunnelman mahdollisimman samanlaisena nyt syksylläkin. Siihen tarvitaan kyllä muutakin kuin taskuun tai olkalaukkuun sujautettu rauhoittava öljy, mutta on siitä apua! Aromaterapeuttinen öljy sipaistaan ranteisiin, korvan taakse ja kaulalle aina kun tuntuu siltä, että sen rauhoittavaa ja mieltä kohottavaa vaikutusta tarvitaan. Hengitys syvenee ja syke laskee. Se on oikeastaan vähän kuin purkkiin pakattu viikonloppu Vihreässä talossa.

Loppuun luonnonkosmetiikkaskaba, pitkästä aikaa! Tällä kertaa on luvassa vähän erilainen kisa, sillä palkinto arvotaan Naturellesta tilauksen tehneiden kesken ja se onkin ihan poikkeuksellisen huippu. Kaikkien 10.9. – 24.9. aikana tilauksen tehneiden kesken arvotaan nimittäin yhtenä superpakettina Tata Harperin Supernatural Collection -sarjan ihan kaikki tuotteet, joiden arvo yhteensä taitaa olla yli 1300€. HUH! Ostoskorissa saa toki olla mitä tahansa, käytä vaan tilausvaiheessa tekstikentässä sanaa STELLA niin olet mukana arvonnassa. Myös Bulevardin myymälässä asioimalla voi osallistua kisaan: mainitse kassalla nimeni ja anna myyjälle sähköpostiosoitteesi (osoitteita käytetään vain tätä skabaa varten voittajan tavoittamiseksi). Putiikissa piipahtaessa on mahdollista myös myyjän opastuksella kokeilla ja vertailla tuotteita, jos ne eivät ole entuudestaan tuttuja.

Jos kaipaat lisää poimintoja ja suosituksia Naturellen valikoimista, tästä linkistä näet kerralla kaikki aiheeseen liittyvät kirjoitukseni.

Kertokaapa, millä tuotteilla siellä mennään syksyyn?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Mäyräkoiramafia

Kylläpä alkoi inbox paukkua, kun kerroin, että meille tulee lainakoiria! Tilasitte koirakuvia, saamanne pitää. Kaniinimäyräkoiranpentu Sauli ja vain hiukan vanhempi kääpiömäyräkoiraveljensä Paavo saapuivat meille perjantai-iltana hoitoon ja meno on ollut siitä saakka varsin vauhdikasta. Tuupataanpa sunnuntain kunniaksi tänne pieni kuvasarja tästä spektaakkelista.

Succesin terassilta otettu kuva kruunaa olennaisimmat: Sauli tahtoo olla sylissä ja pojottaa siellä touhukkaana koko puolivuotiaan pennun pätevyydellään, Paavo liehitteee Junoa ja Juno teeskentelee vaikeastitavoiteltavaa daamia, kunnes heittäytyy selälleen ja antautuu armottomaan peuhaukseen.

Succesin jättikorvapuusti on isompi kuin Sauli. Söimme sellaisen puoliksi, vallan hyvä lounas! Erikokoiset kuonot välissämme ojentautuivat korvapuustia kohti kuin nälkiintyneet linnunpoikaset.

Siinä sitä ollaan niin viattomana. Ihan kuin sama pikkukoira ei olisi hetkeä aiemmin roikkunut kaikilla naskalihampaillaan farkkujeni lahkeessa ja polvessa, nilkassani ja sukassani. 

Mini gang. 

Molemmat pojat palvoivat Jarnoa, aivan kuten Junokin (huomatkaa pieni mustasukkaisuus siellä ruudun alaoikealla). Jarno ei myönnä, mutta epäilen, että hän viettää talouden omien ja lainakoirien kanssa keittiössä salaisia välipalahetkiä. Mäyräkoiran ikuinen rakkaus on todellakin voitettavissa voileivällä.

Lauantaina satoi vettä ja Sauli päätti, että silloin ei tarvitse kävellä itse.

Nauratti miten nopeasti näistä kolmesta koirasta tuli LAUMA.

Ette kai aio syödä tuota valtavaa korvapuustia kokonaan itse? Kohteliaasti tiedustelevat Sauli, Paavo ja Juno.

Niitä hetkiä, kun kolmen koplasta jokainen haluaa eri suuntaan (ja kaikkia ottaa yhtä paljon päähän, kun asia päätetään heidän puolestaan).

Kainalolaukkuni oli eilen kovin karvainen.

En pääse yli näistä pyöreistä pentusilmistä! Puhumattakaan siitä, kun tuo kolmikko päättää yhdessä sulattaa kaikkien sydämet, kas näin:

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Melkein viikonloppu

Takana taas yksi pikakelattu viikko, edessä toivottavasti hiukan hitaampi viikonloppu. Mitään sovittua ohjelmaa ei onneksi ole, mutta vipellystä varmasti riittää, sillä meille tulee tänä iltana hoitoon ei vain yksi vaan kaksi mäyräkoirapentua. Iiiiiiiiih! Sydämeni on jo valmiiksi sykkyrällä. Kelasin viettää koko viikonlopun lattialla mäyräkoirakasan alla, varautukaa kuvatulvaan. Jos haluatte seurata tätä spektaakkelia reaaliajassa, kannattaa ottaa Instagramissa seurantaan meikäläisen (eli @stellaharasek) Instastory-videot.

Kuvat ovat joltain menneeltä aamulta. Mies käy hiilihydraateilla ja rakastaa leipää, paras on kuulemma Levainin nimikkoleipä ja toiseksi paras Anton & Antonin lähes samanniminen Petit Levain. No, lähikaupan halvin patonkikin menee kyllä alas yhtä iloisesti, joten tärkeintä taitaa olla, että leipää on. Minäkin rakastan leipää, mutta syön sitä huomattavasti maltillisemmin, jotta mahtuisin jatkossakin pillifarkkuihini.

Viime viikkoina on ollut ajatukset ihan muissa asioissa kuin kukkasissa enkä ole edes vilkaissut kukkakauppaan päin. Mutta sitten oli kuvaukset ja sitten yhdet syntymäpäivätkin, molempia varten tarvittiin jotain kaunista ja muistin hortensiat. Syksyisen sinivioleteissa hortensioissa on jotain villiä. Ne eivät suostu sulautumaan seinään, vaan ovat läsnä joka terälehdellään, värisevät kaiken keskipisteenä ja vaativat huomiota.

En olekaan vielä kertonut, että meillä on upea uusi jääkaappi – sen nerokkaasta salaluukusta ovat kaikki ystävät kateellisia. Samsungilta saatu jääkaappi on musta, kiiltävä ja näyttää vähän Darth Vaderilta, on tosin hiljaisempi. Esittelen sen paremmalla ajalla – ja ajattelin samalla täyttää jonkun teidän esittämän toiveen ja paljastaa mitä jääkaapistamme löytyy. Juuri nyt siellä ei tosin ole muuta kuin valkoviinin pohjat, suolakurkkuja ja vähän juustoa, mutta siitähän saa vallan hyvän välipalan tähän perjantaihin ennen kauppareissua.

Emme oikein jaksaneet kesällä viihtyä keittiössä – taisimme elää Via Tribunalin pizzoilla ja voileivillä. Ikkunoiden takana pimenevä syksy on saanut taas kummasti kiinnostumaan kotona olemisesta ja kokkaamisesta, tekee jopa mieli kokeilla uusia ohjeita. Saa nähdä mitä kaikkea keksitään. Palataan keittiöaiheisiin pian. Nautitaan perjantaista, kuullaan huomenna! Tai Instagramin puolella jo illalla heti kun ne pienet pentuset saapuvat. En malta odottaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Savoy, vuosi sitten

Olemme menossa tänä iltana pienellä porukalla syömään Savoyhin – ravintolaan, jota monet ruoan ja viinin iloja arvostavista ystävistäni pitävät kirkkaasti kaupungin parhaana paikkana. Olen odottanut tätä iltaa viikkotolkulla, sillä en ole koskaan aiemmin käynyt siellä syömässä! Olen piipahtanut paikalla aiemmin vain kerran, vuosi sitten myöhäisillan viinillä Silverin kanssa. Komea seuralaiseni on tulossa tänäänkin, ihanaa nähdä pitkästä aikaa ajan kanssa.

Viimevuotiset kuvat unohtuivat jonnekin arkistoihin, mutta nytpä onkin hyvä hetki palata niihin. Musta mekko tälläkin kertaa päällä – ja ehkä tänäänkin saamme katsella kuinka aurinko laskee Helsingin horistonin taakse. Mutta mitähän sitä söisi?! En taida olla ainoa tätä odottanut, sillä illan ruokalistaa on spekuloitu seurueen kesken koko viikko. Aina sanotaan että ei nyt tehä tästä numeroo mutta joskus on kyllä ihan parasta tehdä jostain pieni spektaakkeli. Mutta, näiden kuvien myötä ihanaa iltaa, teille ja meille!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & VESA SILVER

Mokkaunivormu

Jakkupuvut eivät ole minun juttuni, mutta mokkanahkainen kokoasu voisi olla! Hiekan värinen mokka vaatii tumpelolta vähän varomista kahvikupin kanssa, mutta noin muuten se on minusta superfreesi syyskuisilla kaduilla. Lämpiminä päivinä tarkenee vielä paljain säärin, aion ottaa siitä kaiken irti niin kauan kuin sitä vielä kestää. Kipittää mokkahameessa ja rennoissa koroissa, käyttää niukkoja pikkutakkeja ja rotseja hihat työnnettynä kyynervarsiin. Takki auki syyskuuhun, huiveihin ja villapaitoihin ehtii kääriytyä sitten kun on pakko.

Vaaleat värit kiinnostavat tällä hetkellä: juuri tuo auringon haalistama hiekka, harmaan vaaleimmat sävyt, vaaleaksi kulunut khakinvihreä ja tietysti puuterinen vaaleanpunainen, joka vaan jatkaa vuodesta toiseen lempivärinäni mustan ja tummanharmaan ohella. Jopa keltainen on alkanut kiehtoa: pastelliseksi haalistunut sitruksenkeltainen, josta tulee mieleen 60-luvun lomakuvat ja eteläranskalaiset aurinkovarjot. Illat pimenevät sellaista tahtia, että väriterapiaa kohta tarvitaan.

Kuvien tummat silmät eivät suinkaan ole omaa käsialaani – en varmaan osaisi edes tehdä noin pehmeää jälkeä. Minulle tehtiin meikki aiemmin päivällä työtilaisuuden yhteydessä ja ihmettelin koko loppupäivän vastaanosuvista peileistä kuka sieltä oikein katselee takaisin. En osaa oikein katsoa itseäni vahvasti meikattuna, tulee vähän itsestä vieraantunut olo vaikka jälki olisi kuinka kaunista. Kevyt arkimeikki kyllä kiinnostelee nyt kun aurinko ei enää helli ihoa ihan päivittäin – ehkä voisi pikkuhiljaa kaivaa kesäksi peilikaappiin unohtuneet purnukat takaisin esiin.

Nahkaiset sandaalit ovat kesän kirppislöytö, jotka vilahtivatkin täällä tovi sitten. Harvoja korkokenkiä, joita olen jaksanut viime aikoina käyttää: puinen korko on tukeva ja lesti loistava. Jauhan aina siitä miltä mitkäkin kengät tuntuvat jalassa, mutta se on oikeasti aina ensimmäinen asia, jonka uusia kenkiä harkitessani selvitän. Jos niissä ei ole kiva kävellä, ne eivät tule päätymään jalkaan kuitenkaan, joten sellaisia on turha kerätä kaapin perään pölyä keräämään. Mikko aina haaveilee näkevänsä jalassani Saint Laurentin neljäntoista sentin stiletot – jotka ovat kieltämättä superkauniit – mutta veikkaan, että haaveeksi jää, koska en jaksaisi kävellä niissä metriäkään.

MOKKATAKKI* & HAME* TIGER OF SWEDEN JEANS SS17
MUSTA KASMIRNEULE* SAND
NAHKALAKKI MATKAMUISTO ROOMASTA
SANDAALIT & KUPARISORMUS KIRPPIS
RANNEKETJU LAHJA YSTÄVÄLTÄ
*SAATU

Mutta mitäs sanotte vaaleasta mokasta – hot or not? Entäs mitkä sävyt hallitsevat teidän vaatekaapissa tänä syksynä?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Ajatuksia Flow’sta

Ihan kuin Flow Festivalista olisi jo kokonainen ikuisuus, vaikka ei siitä oikeasti ole kuin vasta pari viikkoa! Aika ei kulu aina tasaista tahtia, silloin tuntui vielä kesältä ja nyt mieli on jo siirtynyt tulevaan. Mutta kelataan seuraavan kuvasarjan myötä hetkeksi takaisin elokuiseen Suvilahteen. Festariviikonloppuun mahtui vaikka mitä ja kuvia oli tietysti ihan tuhottomasti, mutta poimin niiden joukosta kuvakimaran muutamista hetkistä.

Perjantai-iltana päälavalle noussut Lana Del Rey oli yksi niistä asioista, joita odotin kovasti. Keikka oli juuri niin utuinen ja raukea kuin Lanalta saattoi odottaa, mutta jätti jollain tavalla kuitenkin kylmäksi. Jotain puuttui, se kappaleisiin kirjoitettu lataus joka tuo kevyimpäänkin melodiaan tumman alavireen, lupauksen vaarasta. Lana oli kaunis ja lauloi kolmiraitaisessa asussaan yhtä eteerisesti kuin levyillään, mutta olisi ehkä voinut olla enemmän läsnä. Pidin eniten hetkestä kun hän laskeutui lavalta ja tuli jakamaan nimikirjoituksia eturivissä seisoneille faneille. Taustalla kumisi etäinen rytmi, tilanne välittyi mustavalkoisena kuvana lavan isoille screeneille ja ihan ohikiitävän sekunnin ajan se oli siellä, Lanan menneen maailman glamouria ja itsetuhoisia taiteilijoita kanavoiva jännite.

Koko viikonlopun oli päivisin oli lämmin juuri sillä tavoin kuin elokuussa kuuluukin, lauantaina niin kuumaa että ohuimmassakin kesäpaidassa tuli tukalaa. Löysimme Lämmön terassilta vapaan pikkupöydän ja tartuimme tilaisuuteen, tilasimme pullon kylmää kuohuvaa ja pari ylimääräistä lasia, sillä luotimme siihen, että ystävät löytävät meidät. Siihen meni kymmenen minuuttia, joka on ehkä pisin aika, jonka Flow’ssa voi viettää törmäämättä tuttuihin.

Lauantain myrsky! Myrskytutkija Harasek oli tietysti ollut koko päivän aivan mehuissaan, että ihan kohta, ihan kohta se saapuu. Taivas oli pitkään pilvetön, mutta hiostavasta kuumuudesta arvasi, että kohta rytisee. Kun myrsky tuli, se tosiaan tuli rytinällä: ensin oli mustanpuhuva pilvi taivaanrannassa, sitten se olikin sekunti kaksi myöhemmin jo yllämme. Maailmanlopun tuuli alkoi puhaltaa, sade rummuttaa ja me juoksimme kolmensadan muun ihmisen kanssa lähimpään suojaan, joka sattui olemaan samppanjateltta. Pakkauduimme telttaan kuin sillit purkkiin. Yhtään kuvaa ei ole, vesi tuli vaakatasossa teltan sisään saakka ja jouduimme sullomaan kamerakaluston jätesäkkiin, jonka olimme kaukaa viisaasti varanneet kameralaukkuun. Myrskytutkijan täytyy selvästi varustautua vedenkestävällä kalustolla seuraavaa kertaa varten, koska salamakuvaus kiinnostaa.

Samppanjateltassa oli hilpeä tunnelma, vaikka kukaan ei mahtunut liikkumaan milliäkään. Kuuntelimme kuinka pisarat rummuttivat teltan kattoa, katselimme salamoita jotka valaisivat koko äkisti pimenneen taivaan. Suvilahden kaikki lavat olivat vaienneet, tuhannet ihmiset olivat paenneet sisätiloihin ja telttojen suojaan, sade piiskasi autiota aluetta. Näimme samppanjateltasta vain pallolavan, jonka vettä valuvissa valotauluissa pyöri tiedotus: Ohjelma on toistaiseksi keskeytetty poikkeuksellisten sääolosuhteiden johdosta.

Harmittelimme, että tungoksen keskellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiskille asti, sillä samppanjalasi olisi maistunut myrskyn keskellä. Meni vain hetki, niin jostain kajahti JARNO! STELLA! Huutaja oli ventovieras, joka nosti ihmismeren yli meille tarkoitetun lasin kuohuvaa. Sen oli hänen kauttaan lähettänyt ihana Ira, joka seisoi tiskin tuntumassa – ehkä vain viiden metrin päässä, mutta täysin tavoittamattomissa. Tuo yhdessä kumottu lasillinen oli ehdottomasti viikonlopun paras rinkki!

Epäilen, että festivaalin tuotantotiimi ei ollut myrskystä ihan yhtä tohkeissaan. Luin myöhemmin, että he olivat yhdessä Tilannekeskuksen kanssa koko edeltävän vuorokauden hiki hatussa valmistelleet festivaalialuetta kohtaamaan tulevan koitoksen: vahvistaneet telttojen ja lavojen rakenteita, ottaneet alas koristeita ja valoja jotka olisivat voineet aiheuttaa tuhoja myrskyn keskellä ja valmistelleet henkilökuntaa. Urakassa onnistuttiin, sillä mitään vakavaa ei sattunut eikä kukaan loukkaantunut. Ihan mieletön suoritus, sillä tuon kokoluokan myrskyssä olisi totisesti voinut käydä paljon pahemminkin.

Paljon odotettu The Afghan Whigsin keikka oli intensiivinen ja ihana. Greg Dulli ei ole enää pitkään aikaan ollut se nuori vihainen mies joka aikoinaan perusti tuon 90-luvun nihilistisimmän yhtyeen, mutta se mikä nuoruudessa on menetetty, on voitettu karismassa ja käheän äänen syvyydessä. Crazy ei tullut, mutta onneksi tuli samalla levyllä julkaistu Somethin’ Hot – ja superyllätyksenä Teenage Wristband, jonka on levyttänyt Dullin myöhempi yhtye The Twilight Singers. Sitä olen kuunnellut viime vuosina paljon paljon enemmän kuin Whigseja, joten sydän sykähti ja saattoi ihan hetkeksi jäädä kurkkuun. Voi 2000-luvun alku ja vimma ja kaikki ne asiat, jotka tuntuivat silloin ehdottomilta, kirkkailta, itsestäänselviltä.

Törmäsimme joka kulmassa ystäviin ja tuttuihin. Vielä useampaan jäi törmäämättä, mutta sekin kuuluu asiaan. Se taitaa olla osa Flow’n taikaa: kohtaamisia ei sovita eikä niitä voi ennustaa, viikonloppu kuljettaa ihmiset yhteen arvaamattomilla tavoilla. Parasta on, kun tulee viettäneeksi aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tule juuri muuten nähtyä – ei siksi ettei haluaisi, vaan siksi että arjessa reitit menevät niin ristiin, elämät ovat niin erillään ja niiden yhteensovittaminen vaatisi ylimääräisiä ponnisteluita, joihin ei vaan riitä energia. Emme ole ainoita, joilla on kavereita, joita tulee nähtyä nimenomaan kerran vuodessa Flow’ssa, ja ne ovat sitäkin riemukkaampia jälleennäkemisiä.

Eniten harmittaa: The xx, jonka keikan missasimme. Lauantai-iltaan osunut myrsky oli keskeyttänyt soittoaikataulut ja olimme pahimman sateen laannuttua painelleet kotiin, sillä säätutka ennusti että myrsky palaisi vielä emmekä uskoneet, että päälavalle astuisi sinä iltana enää ketään. Mutta niinpä lontoolaiset popparit vaan kipusivat lavalle, kun me hääräsimme jo muiden Flow-evakkoon lähteneiden ystävien kanssa meidän kotikeittiössä tekemässä myöhäisillan yllätyspastaa. Kuohuviinit nostettiin kylmästä, jääkaapin jämistä taiotusta yllätyspastasta tuli loistavaa ja söimme sen kuunnellen YouTubesta vanhoja The xx -keikkavideoita samaan aikaan kun yhtye soitti Suvilahdessa. Evakkoillasta tuli ihana, vaikka Flow-keikka jäi nyt näkemättä.

Eniten rakastin: aikatauluttomuutta, kuumuutta ja kaikkialta kantautuvaa musiikkia, hyväntuulisia ihmisiä ja vapaata hortoilua, sitä että söimme kun tuli nälkä (usein) ja joimme kun janotti (sopivasti). Paras safka: vegaanihampurilainen, mutta harmi etten enää kuollaksenikaan muista kenen kojusta sen ostin. Myös Storyn purilainen maistui juuri hetkeä ennen myrskyä.

Kun jotain on oikein paljon odottanut, voi tulla kaiken keskellä haikeus. Vaikka kaikki olisi sujunut täydellisesti, todellisuus ei koskaan vastaa ihan täysin siihen kohdistuneita latautuneita odotuksia. Asiat menevät kuitenkin aina vähän eri tavalla, valo onkin erilaista, keikoilla toisenlainen tunnelma kuin sitä etukäteen kuvitteli. Sunnuntaina mietin, että muistinko nyt nauttia kaikesta – kyllä muistin! Entä jäikö jotain puuttumaan? No ei tosiaan. Mutta se oli ohi niin nopeasti. Kuten se aina on, tuo kesän viimeinen viikonloppu, siis viimeinen joka oikeasti tuntuu vielä kesältä. Ihmiset ovat vielä pari päivää ihan vaan tässä, ilmassa viipyy vielä hetken huolettomuus ennen kuin ajatukset siirtyvät syksyyn.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY NATALIA TOLMATSOVA)

My turn to let it blow

Kuu on vaihtunut keskivaikean musiikkiluupin keskellä: mies on soittanut amerikkalaista The War On Drugsia nyt niin monta päivää, että minutkin on aivopesty enkä oikeastaan halua edes kuunnella mitään muuta. Mietin pitkään miten kuvailisin yhtyeen musiikkia, koska se on liian juurevaa ja kitaravetoista ollakseen poppia, mutta liian pehmeää ollakseen rokkia. Turvauduin lopulta internetiin ja alkoi naurattaa tämä Wikipedian lajityyppilistaus: indie rock, heartland rock, roots rock, Americana, psychedelic rock, shoegazing and new wave. Olkoon siis niin. Liitin alle juuri tämän hetken lempparibiisini, tunnin päästä se on todennäköisesti jo jokin muu. Kaunista, kevyttä ja hitusen haikeaa – siis täydellistä kamaa syyskuun alkuun.


THE WAR ON DRUGS – DISAPPEARING

In-n-out Catalonia

Espanja on kaunis maa. Olen käynyt muutaman kerran siellä aikaisemminkin, mutta matkat ovat silloin kohdistuneet maan eteläpuolelle ja painottuneet kaupunkiarkkitehtuurin ihasteluun ja skedeturismiin. Sain silloin esimakua espanjalaisesta kulttuurista ja tiesin palaavani sinne uudestaan, sillä tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta paikallisen elämänrytmin kanssa.

Kesäkuussa pakkasimme reppumme ja lensimme Nizzaan, josta vuokrasimme auton kahdeksi viikoksi. Ensimmäisen roadtrip-päivämme traaginen varkausepisodi laski radikaalisti mielialaa ja muutti myös matkasuunnitelmiamme. Uuden työkaluston metsästys Ranskassa poltti hermoni maata kohtaan ja päätimmekin suunnata pikavauhtia Espanjaan.

Ajoimme rajan yli Kataloniaan ja heti ensimmäisellä huoltoasemapysäkillä ylleni laskeutui levollisuus. Reissun ensimmäinen kuppi hyvää kahvia ja myyjän kanssa espanjaksi käyty keskustelu muistutti välittömästi siitä mitä Espanjassa rakastan. Vaikka en osaakaan kieltä suvereenisti, siinä on jokin tuttuus ja selkeys, joka rauhoittaa. Espanja tuntui turvalliselta paikalta kahdelle hermoromahduksen partaalla kiikkuvalle reissaajalle.

Ajoimme yötä vasten Ranskan rajan yli Gironaan. Pitkän ajomatkan ryydyttämää kuskia ilahdutti, että Espanjassa kaikki tienviitat, opasteet ja kyltit ovat erittäin selkeitä. Varsinkin pääteillä oli helppo navigoida kohti päämäärää, mikä ei ole Euroopan eteläisissä osissa mitenkään itsestäänselvää. Paikallisten liikennekäyttäytyminen on myös hiukan leppoisampaa kuin esimerkiksi Ranskassa, jonka tunnusomainen road rage tarttui hiukan myös minuun. (Saattaa myös olla, että esimerkiksi tietullit menivät ihan vähän tunteisiin.)

Kun pääsimme perille Gironaan, kirjauduimme sisään Doubletree By Hiltoniin. Olimme vasta samaisena iltapäivänä päättäneet määränpään ja onneksi löytäneet todella hyvän tarjouksen. Meillä on (tulkinnasta riippuen hyvänä tai huonona) tapana olla suunnittelematta matkoja liiaksi etukäteen ja monesti juurikin samana päivänä selaamme momondosta vapaita hotellihuoneita. Aina sieltä on löytynyt kelpo huone kohtuulliseen – usein jopa todella edulliseen – hintaan, joten kertaakaan emme ole jääneet vielä taivasalle nukkumaan.  Kömmimme rättiväsyneinä hotellihuoneemme puhtaisiin valkeisiin lakanoihin – hyvää yötä.

Varpaiden lilluttelu altaassa on minimi

Seuraavan päivän ohjelmassa oli etsiä hyvä ravintola ja palata sen jälkeen hotellin kattoterassin altaalle karistamaan viime päivien kiireiden rippeet. Rakastan uima-altaita yli kaiken ja jos sellainen hotellista löytyy, harvoin jätän sen mahdollisuuden käyttämättä. Terassilla suunnittelimme karkeasti matkamme seuraavia etappeja ja päätimme jäädä vielä toiseksi päiväksi Gironaan, sillä löysimme toisen kivan hotellin, jossa oli kuvien perusteella lupaavan näköinen allas. Ihan vaan vertailukohteeksi! Jos kirjoittaisin elämässäni yhden kirjan, se todennäköisesti käsittelisi uima-altaita.

Kalaa ja pottua – sopii suomalaiseen makuun

Kävimme päivällä tutkimassa Gironan kaunista vanhaa kaupunkia nimeltä Barri Velli. Keskellä kaupunkia kiemurtelee Onyar-joki, jonka varrella on sympaattisia pastellinsävyisiä taloja. Haahuilimme ja nautimme kaupungin rauhallisesta rytmistä. Illalla löysimme Barri Vellista pienen ravintolan, jonka terassille jäimme illastamaan. Ensimmäinen kerta, kun tilasin ravintolasta niin paljon uppopaistettuja ruokia, että jotain jäi syömättä. Vaikka illallinen venyi pitkään kuunnellessamme ravintolan edessä esiintyvää artistiduoa, loput ruoista pakkasimme doggy bagiin. Otamme nimityksen kirjaimellisesti, sillä matkalla takaisin hotellille ruokimme jokaisen vastaan tulevan koiran.

Toisen yön majapaikkamme oli vanhan kaupungin rajalla joenvarressa sijaitseva hotelli nimeltä Nord 1901. Uima-allas osoittautui juuri niin hyväksi kuin toivoin – siellä vietimmekin koko seuraavan aamupäivän kuvaten ja polskien. Henkilökunta suhtautui touhuamiseemme lämpimästi. Yksi ainoa nootti kajahti ilmoille, kun JOKU saattoi hiukan innostua uima-altaalla. Altaasta tuli yksi lemppareistani, sillä se muistuttaa tunnelmaltaan hyvin paljon erästä toista suosikkiani Karibialla.

Varmin tapa hommata vatsatauti – en suosittele

Varmin tapa saada hotellihenkilökunnalta torut

Olisin viihtynyt altaalla useammankin päivän, mutta oli jatkettava matkaa. Sulloimme matkalaukut pieneen Clioomme, joka oli valmiina tasaisen hitaalla kiihdytysnopeudellaan kuljettamaan meidät yli maalaiskylien kukkuloiden ja läpi laakeiden peltojen. Päämäärästä viis, parasta roadtrippailussa on ehdottomasti matkanteko. Kun kymmenien mitäänsanomattomien espanjalaisten discobiisien jälkeen radiosta pärähtää ilmoille Iggy Popin Nightclubbing, se tuntuu siinä hetkessä maailman parhaimmalta biisiltä ever. Nupit kaakkoon niin että diskantit särkyy ja talla pohjaan, mikä ei varsinaisesti tuo lisää vauhtia, mutta sopii ajatuksena teemaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA