Ruuduillemme on vyörynyt tänään kaksi sanaa: me too. Siitä on tullut alle vuorokaudessa maailmanlaajuinen someilmiö ja Twitterin suosituin hashtag, joka tekee karulla tavalla tekevät selväksi kuinka paljon naiset kohtaavat seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Se ei ole satunnaista, vaan jokapäiväistä, eikä sillä ole yhtä tiettyä ja tunnistettavaa muotoa, vaan se näkyy lukemattomilla tavoilla aivan liian monen arjessa. Huolestuttavaa on kuinka siihen juuri arkisuutensa vuoksi turtuu: kun aloin kerrata eniten mieleen jääneitä tapahtumia, järkytyin vähän itsekin. Vaikken koe kohdanneeni häirintää erityisen usein, kokemuksia on kertynyt kuitenkin pelottavan paljon – enkä ole somemyrskyn perusteella yksin niiden kanssa.
Oli esimerkiksi ne kerrat silloin kun olin ala-asteen viidennellä ja vuotta vanhemmat pojat veivät minut välitunneilla kyläkoulun vanhan ulkohuussin taakse. He työnsivät minut seinää vasten ja toiset pitivät minut paikoillaan sillä aikaa kun muut puristelivat: reisistä ja takamuksesta, paidan alta, jalkovälistä. En uskaltanut vastustella, silloin heidän otteensa kovenivat. Samat pojat pilkkasivat minua muiden edessä murteellisesta mamusuomestani, mutta ulkohuussin takana he käyttäytyivät kuin minulle olisi suotu suuri kunnia: minut oli valittu kaikkien tyttöjen joukosta heidän huomionsa keskipisteeksi. En puhunut vielä kovin hyvin kieltä enkä osannut kertoa kuinka paljon se huomio ahdisti.
En kertonut siitä kenellekään. Hävetti kuinka olin niiden armoilla, osaamatta sanoa vastaan tai uskaltamatta huutaa. Pelkäsin aiheuttaneeni sen itse. Pelkäsin, että muut ajattelisivat minun halunneen sitä itse.
Se kerta, kun matkustin neljätoistavuotiaana etelään musiikkiopiston kitaransoittokurssille. Kitaransoiton opettaja oli komea ja pitkätukkainen kolmekymppinen mies, johon kurssin jokainen teinityttö ihastui palavasti – niin minäkin. Tunneilla opeteltiin skaalojen lisäksi 70-luvun rokkibiisejä ja minä liian suuressa Led Zeppelin -paidassani olin nopeasti myyty.
Kun olin yhtäkkiä kaksin opettajan kanssa kurssitalon ullakkohuoneessa, minua ujostutti enkä tiennyt mitä sanoa. Mutta ei sillä ollut väliä, koska ei häntä kiinnostanut jutella: hän tarttui käsivarteeni ja veti minua syliinsä sohvalle. Kun yritin kiusaantuneena kiskoa itseni pois, hän tarttui minuun kaksin käsin, työnsi sohvalle ja tuli päälle. Vanha puutalo oli siihen aikaan alkuillasta jo tyhjä. Kun tajusin että hän ei aio päästää minua, potkin, rimpuilin ja huusin niin lujaa kuin keuhkoista lähti siinä toivossa, että joku kävelisi ohi ja kuulisi. Aika seisahtui, en tiedä kuluiko sekunteja vai minuutteja, mutta lopulta hän irrotti hetkeksi otteensa ja minä rimpuilin itseni vapaaksi, kompuroin tieni portaita alas, puin sydän takoen talvisaappaat jalkaan ja juoksin pakkaseen ilman takkia, katsomatta taakseni.
Vasta asuntolahuoneeni ovella huomasin, että avaimeni oli ullakkohuoneeseen jääneen takin taskussa. Sain takkini takaisin kun kokoonnuimme iltapalan ääreen, mutta avain oli kadonnut sen taskusta. Arvasin opettajan vinosta, vähän kylmästä ilmeestä, että hän oli ottanut sen. Kurssi kesti sen jälkeen vielä kaksi päivää ja valvoin molemmat yöt peläten, että hän tulee keskellä yötä ovesta.
En kertonut kenellekään mitä oli tapahtunut. Hävetti aivan liikaa. Tapahtunut oli selvästi minun syytäni: itsepä olin muiden lailla ihastunut, punastellut ja hakenut opettajan huomiota soittamalla skaalojani tahallaan väärin. Itse olin mennyt ullakolle hänen perässään, kun hän muiden lähdettyä kysyi haluaisinko nähdä yläkerran levykokoelman.
Opiston vahtimestarille kerroin, että olin itse hukannut avaimen. Sehän oli tavallaan totta.
Vuoden päästä törmäsin opettajaan toisella puolella maata musiikkitapahtumassa: hän käveli ihmisvirran keskellä vastaan vaimonsa kanssa, katsoi suoraan silmiini eikä osoittanut mitään tunnistamisen merkkejä. Miksi olisikaan, olin varmasti vain yksi monista.
Se kerta, kun minä ja ystäväni päädyimme naapurikylän poikien kyytiin viikonloppuajelulle. Meitä monta vuotta vanhemmat pojat olivat perhetuttuja ja ystäväni oli vähän ihastunut yhteen heistä. Olimme alkaneet käyttää huulikiiltoa, vaikka se soti hiukan grungeuskottavaa habitustani vastaan. Kävimme yläasteen seitsemännettä luokkaa ja janosimme elämää, toivoimme että tapahtuisi ihan mitä tahansa edes vähän jännää. Ajelulle pääseminen kaksikymppisten poikien kanssa oli jännittävintä mitä siihen aikaan pohjoisessa pikkukylässä saattoi perjantai-iltana tapahtua.
Istuin ahtautuneena takapenkillä, poika vieressäni tuoksui tahmealta purkalta ja Gin Lemonilta. Pullo kiersi kädestä käteen, kostutin huuleni kirvelevään nesteeseen. Ajelimme pimeitä metsäteitä, Radiomafia soitti Manic Street Preachersia ja kaikki lauloivat mukana. Ystäväni kääntyi katsomaan minua etupenkiltä jossa hän istui ihastuksensa sylissä, hänen silmänsä kimalsivat hämärässä.
Sitten Gin Lemonilta lehahtava poika, joka oli puristunut kylkeeni kiinni takapenkin ahtaudessa, työnsi kätensä pillifarkkuihini. Jähmetyin. En tiennyt mitä tehdä: olisi tuntunut tosi epäkohteliaalta sanoa hänelle, että älä. Hän oli sentään vienyt meidät ajelulle kavereidensa kanssa ja minä olin saanut maistaa hänen taskumatistaan. En halunnut olla kiittämätön tai pilata ystäväni iltaa.
Seurue halusi mennä jonkun mökille jatkoille. Valehtelin, että päätäni oli alkanut särkeä ja jäin kyydistä. Muistan helpotuksen siitä, että minun annettiin mennä.
En kertonut kenellekään, edes ystävälleni. En halunnut pilata hänen muistikuvaansa ihanasta illastaan, se oli ollut koko pitkän tylsän syksyn paras, sillä häntä oli suudeltu ensimmäisen kerran.
Se kerta, kun olin viisitoistavuotiaana kotibileissä ja poika, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, veti minut juhlista sivummalle johonkin rivitaloasunnon hiljaisista huoneista. Luulin, että hänellä oli asiaa ja niin hänellä tavallaan olikin: hän kävi humalaisella päättäväisyydellä päälleni heti kun olin istahtanut huoneen sängyn laidalle. Huutaminen olisi siinä metelissä ollut aivan turhaa, mutta poika oli onneksi kännissä kuin käki ja siksi kömpelö, sain iskettyä polveni hänen nivusiinsa ja pääsin pakenemaan huoneesta. Olin selvinnyt jo toisen kerran vastaavasta tilanteesta saamatta suurempia kolhuja, mutta en tuntenut itseäni voittajaksi vaan luuseriksi, kun lähdin juhlista. Musiikki soi yhä täysillä ja ihmiset tanssivat sohvapöydällä, mutta tunnelma oli muuttunut toiseksi eikä kukaan tajunnut.
En kertonut kenellekään miksi lähdin kesken illan. Sehän oli ollut taas minun vikani, mitäs olin mennyt hänen mukaansa. Ehkä olin antanut jotenkin ymmärtää, että olin kiinnostunut? Olin sitäpaitsi juonut vodkaa.
Ne kerrat, kun opiskelukaveri – joka oli kiinnostunut minusta, mutta minä en hänestä – seisoi öisin ikkunani takana. Asuin kimppakämpässä kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, pienessä perähuoneessa jonka ikkunan takana oli taloyhtiön roskis. Heräilin öisin kun roskakärryt kolahtelivat vaimeasti toisiinsa. Ripustin päiväpeitteen verhoksi ikkunaan, mutta miehen siluetti erottui silti selvästi sisäpihan lampun kajossa.
Ne sadat kerrat, kun olin kaksikymppinen baarimikko ja asiakkaat katsoivat oikeudekseen tilata bissen ja suihinoton, kouraista takalistoani kun kiersin salissa keräämässä tuoppeja tai pyytää treffeille ravintolan vessaan. Portsarit suojelivat meitä työntekijöitä parhaansa mukaan ja poistivat jokaisen ahdistelijan, josta heille kerroimme, mutta ei kaikista jaksanut kiireen keskellä soittaa ovelle – niitä riitti joka illalle, niihin turtui.
Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja humalainen miesjoukko yritti ensin pyytää, sitten pakottaa minut kanssaan jatkoille, luvaten, että saan kokeilla heitä kaikkia. Kiskoin käsivarteni vapaaksi ja juoksin. Kotona vähän hävetti kun olin sillä tavoin mennyt säikähtämään, he olivat varmaankin vain vitsailleet.
Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja Tammerkosken sillankupeessa seisoi mies, joka avasi takkinsa jonka alla ei ollut mitään ja sanoi: kiinnostaisko maistaa?
Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin aamukuudelta aution kaupungin läpi ja vastaani tuli tuntematon mies, joka pysähtyi kohdallani, kääntyi ja seurasi minua sanaakaan sanomatta kotiini asti. Kiihdytin askeleitani, lopulta juoksin loppumatkan. Sydän takoi rinnassa kun kolautin sisäpihan rautaportin kiinni takanani. Keittiön ikkunasta näin kuinka mies seisoi yhä kadulla porttini edessä.
Kaikki ne lukemattomat miehet, jotka kävivät baareissa, juhlissa, festareilla, pikkujouluissa ja taksijonossa kiinni rintoihini ilman lupaa tai kommentoivat niitä, vaikka en ollut kysynyt kenenkään mielipidettä. Se loppui vasta kun sain 27-vuotiaana lähetteen rintojenpienennysleikkaukseen ja jatkoin kilon kevyempää ja monin verroin onnellisempaa elämää ilman niitä. Häirinnän vähentyminen ei ollut syy leikkaukseen, mutta se oli iso, iso plussa.
Se perheenisä, joka alkoi ehdotella kylpylän poreammeessa.
Se polttariporukka, joka alkoi baaritiskillä pisteyttää minun ja työkavereideni vartaloita ja laittaa meitä pantavuusjärjestykseen.
Se työn kautta tuttu, joka avoimesti puristeli minua kaikissa alan tapahtumissa ja juhlissa. Hän koki että meillä on “kemiaa” vaikka sana jota minä käytin oli kyllä “ei”.
Se basisti, joka koki, että artistipromoottorin työhöni kuuluu bändin jäsenistä huolehtiminen myös keikan jälkeen hotellihuoneessa.
Se esimies, jonka mielestä minun olisi pitänyt pukeutua huppareiden sijaan avokauluksisiin paitoihin, kun “kerran on mitä näyttää”. Hän olisi varmaankin melko pettynyt nykyiseen b-kuppiini.
Se tyyppi, joka istahti raitiovaunussa minua vastapäätä ja kutsui minua huoraksi uudestaan ja uudestaan, kunnes jäin pois. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen.
Tunsitko olosi epämukavaksi lukiessasi tätä listaa? Niin minäkin sitä kirjoittaessani ja ihan syystä, nuo tarinat ovat kamalat ja pahinta on, että ne ovat totta. Teinivuosina sattuneiden kohdalla kesti vuosia ymmärtää, että pojat on poikia -hassuttelun ja väärinymmärrysten sijaan oli tapahtunut ihan todellista, räikeää seksuaalista häirintää ja kuinka väärin oli, että ahdistelijan sijaan minä tunsin syyllisyyttä ja häpeää tilanteista, joihin olin tahtomattani joutunut. Suututtaa ja surettaa, että kannoin kaiken kapeilla harteillani kertomatta kenellekään, koska en halunnut aiheuttaa ongelmia, tuottaa huolta, huonoa mieltä tai pettymystä, olla ilonpilaaja, huumorintajuton, tosikko. Ajattelin äitiäni ja muita aikuisia jotka välittivät minusta, ystäviäni. Ajattelin jopa ahdistelijoita: etten vaan nyt asettaisi niitä kiusalliseen tilanteeseen ilmiantamalla niiden toiminta tai sanomalla vastaan! Ajattelin myös itseäni: en halunnut mainetta tyttönä jonka valinnnat johtavat ikävyyksiin (sillä minun syyni se selvästi aina oli) ja mikä tärkeintä, en halunnut olla uhri.
Itsensä syyttäminen oli siihen aikaan helppoa. Elettiin aikaa, kun tyttöjä ja naisia yleisesti varoitettiin oikaisemasta kotiin puistojen kautta, pukeutumasta vihjailevasti minihameisiin tai olemasta humalassa julkisilla paikoilla – muutoin sai syyttää “ihan itseään” jos jotain sattui. Väkivallan uhreiksi joutuneiden asuvalintoja puitiin arvostelevin sanakääntein mediassa ja keskustelupalstoilla. Oli ällistyttävää kuinka naisiin kohdistuvaa häirintää yritettiin hillitä pelottelemalla, syyllistämällä ja kontrolloimalla naisia sen sijaan, että oltaisiin puututtu väkivaltaisten miesten toimintaan tai yritetty esimerkiksi muuttaa vallitsevaa käsitystä siitä, että nainen on objekti, jonka rajat saa kuka tahansa ylittää.
Haluaisin ajatella, että yhteiskunnallinen ilmapiirimme on muuttunut, mutta valitettavan usein tuntuu, että ei vielä kovin paljon, ei vielä tarpeeksi. Sama häpeä, nolatuksi tulemisen ja syylliseksi osoittautumisen pelko vaientaa naiset yhä. Miten oppia piirtämään rajansa ja pitämään niistä kiinni, jos maailma ympärillä kerta toisensa jälkeen todistaa, että niillä ei ole merkitystä?
Vielä nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sain itseni kiinni pohtimasta hetken kannattaako tätä tekstiä nyt ollenkaan julkaista. Olenko nyt ankea kanttura, kun pauhaan näin negatiivisesta aiheesta? Vähän kyllä vieläkin hävettää, että jouduin kaikkiin näihin tilanteisiin ja kyllä nyt jollekin tulee tästä paha mieli. Mutta juuri näiden tunteiden takia tämä aihe on tärkeä ja siitä täytyy puhua.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näistä asioista julkisesti. En ole itseasiassa kertonut niistä aiemmin edes kovin monelle läheiselle. Jaan ne nyt, koska toivon, ettei yhdenkään naisen (tai miehen) tarvitsisi kokea enää koskaan mitään vastaavaa. Ehkä tekemällä asiat näkyviksi niitä on mahdollisuus muuttaa? Eivät ne ainakaan vaikenemalla parane. Kuten kampanjan aloittanut amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano totesi:
”Jos kaikki seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kirjoittaisivat ’Minä myös’-viestin statuksekseen, ihmiset saattaisivat saada käsityksen tämän ongelman kokoluokasta.”