Pehmeä syksy

Syksy hiipi tänä vuonna nurkkiin vähän vaivihkaa. Ei erikseen ilmoitellut tulostaan, päivänvalo ei vaan enää joka päivä ulottunut kodin hämärimpiin kulmiin. Alkoi tehdä mieli sulkea öisin ikkunat, puin sukat ensimmäisen kerran kuukausiin. En ollut ehkä vielä valmis luopumaan kesästä joka ei koskaan tullut, mutta ajattelin, että ei näitä minulta ole ennenkään kysytty – enpä siis enää vastustele, vaan antaudun. Oli uusi ajatus, että voi vaan antaa asioiden tapahtua yrittämättä kontrolloida niitä tai olematta vähintään kaikesta jotain mieltä.

Sitten se alkoi: päiväkausia kestävät sateet, ikkunankarmeja paukuttava viima, koleat yöt ja märät, mustat aamut, kun koirilla ei ole ollut enää mikään kiire ulos. Se vaihe, kun ei ole enää epäilystäkään onko syksy vai ei, sen tuntee ytimissään haluaa tai ei. Mutta minua ei ahdistanut vieläkään. Puin pipon päähän ja kahlasin kumppareissa vesilammikoissa miettimättä, että tätä tämä nyt sitten on ensi kevääseen saakka.

Tämä syksy on tuntunut pehmeämmältä kuin aiemmat, jotenkin lempeämmältä. Olen huomannut ajattelevani, että oikeastaan aika ihanaa kun sataa. Saa pukea lämpimästi ja varustautua sateenvarjolla, sen alla pysyy kuivana ja voi kuunnella kuinka sade rummuttaa varjoa, autonkattoja ja katuja, pesee kaupunkia puhtaaksi talvea varten.

Takkakausi on alkanut eivätkä polttopuut lopu ihan heti kesken. Olen kerännyt kirjoja ja lehtiä sinne sun tänne käden ulottuville – yöpöydälle, keittiön ikkunalaudalle, sohvan ja lepakkotuolin viereen. Sytytän kynttilän aamiaispöytään vähän kuin olisi joka aamu joulu. Vanhassa talossa alkaa tähän aikaan vuodesta olla viileät lattiat, mutta sitä varten on lampaantaljat, viltit ja villasukat – ja paikka takan edestä, jos jaksaa kisata siitä lämpöä rakastavan mäyräkoiran kanssa. En tajua miten sen ei tule tuossa liian kuuma!

Mietin voisiko pehmeys selittyä joogalla, jossa olemme käyneet kaksi kertaa viikossa Australian matkaamme asti? Ei kai se voi olla vaikuttamatta, jos viettää joka viikko kokonaisia tunteja kynttilänvalossa kuunnellen kehoaan ja hidastaen laukkaavaa mieltään. Astangajooga on jäykälle vartalolleni yhä vaikeaa, mutta viikko viikolta se taipuu vähän enemmän. Olen muuten kokeillut myös yinjoogaa ja tykännyt siitä vielä enemmän kuin astangasta! Täytyy kertoa lisää kun ennätän.

Myös Nansolta saatu velour-asu on kummasti tehnyt päivistä pehmeämmät. Harmaat housut ovat täydelliset kotona hengailuun. Samaan Lahja-sarjaan kuuluva velourtakki on kaikessa rentoudessaan aika makean näköinen – sitä tekisi mieli käyttää ihan joka paikassa. Siitä olisi myös pidempi, villatakkimallinen versio, mutta olen kiintynyt tuohon verkkatakkimalliin, se näyttää hyvältä myös nahkatakin alla ja lämmittää ihanasti viimassa kun vetoketjun vetää kiinni.

Muuta maininnarvoista: voileipägrilli on kaivettu keittiön kaapista takaisin käyttöön. Se ei ole mikään 90-luvulta unohtunut kapistus, vaan ihan tarkoituksella viime vuonna tehty sijoitus parempaan syksyyn. Ystävät vähän naureskelevat, koska samaan aikaan olemme ne tyypit, jotka inhoavat turhia kodinkoneita ja keittävät vettä vedenkeittimen sijaan vanhalla teepannulla. Mutta voileipägrilli ei olekaan mikään turha tuote! Kokeilkaa vaikka. Suosikkileivässäni on fetaa, sipulia ja tomaattia. Tai jos laiskottaa, ihan vaan juustoa. Kaveriksi kupillinen teetä, kynttilä ja kirja, niin viikonloppu on valmis.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kymmenen vuotta

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä on kuulkaas kulunut tasan vuosikymmen kun perustin blogin. No ihan vähän jo yli, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin. Tuntuu hurjalta, että jotkut teistä ovat olleet mukana siitä saakka. Muistatteko alkuajat? Tein pitkää työpäivää levy-yhtiön markkinointitiimissä ja blogi oli pieni puolisalainen henkireikäni. Se sai alkunsa työkaverini ehdotuksesta: hän oli sitä mieltä että potentiaalisesta blogistani tulisi loistava, mutta epäilen yhä, että hän oli vain kyllästynyt kuuntelemaan kenkäaiheisia monologejani. Niin tai näin, innostuin ideasta: blogi syntyi samana iltana ja sai nimekseen Paras aika vuodesta. Minun nimimerkkini oli Honey Junkie, joka oli sittemmin edesmenneen tamperelaisyhtye Tigerbombsin kirkkaasti hienoin kappale.

Bloggaaminen oli siihen aikaan niin viatonta, kotikutoisen kömpelöä! Ne kiusalliset rappukäytäväposeeraukset, kadulla otetut heilahtaneet kuvat. Aluksi en muiden lailla edes näyttänyt kasvojani. Nimikin paljastui vasta kun blogini muutti Olivian sivuille ja vähän vitsillä alkaneesta harrastuksesta tuli toinen työni. Kymmeneen vuoteen mahtuu niin paljon käänteitä ja ennen muuta niin paljon NOLOJA KUVIA, että päätin säästää ne kokonaan toiseen kirjoitukseen. Muuten tästä tulisi kilometrin pituinen eikä kukaan jaksaisi lukea loppuun asti.

Muistan kutkutuksen, jonka alussa tunsin kun painoin julkaise-nappia. Internet oli avaruus enkä tiennyt onko siellä elollista elämää ennen kuin se alkoi tihkua kommenttien muodossa ruudun läpi. Kymmenen vuotta myöhemmin olen yhä innoissani ja nautin yhä eniten niistä asioista, jotka saivat minut alunperin perustamaan tämän blogin: itseni ilmaisemisesta sanoin ja kuvin, siitä että saan jakaa visuaalisia ja verbaalisia muistiinpanoja samoista asioista kiinnostuneiden kanssa. Siitä yleisuniversaalista helpotuksesta, jonka ihminen tuntee tajutessaan, ettei ole yksin lempijuttujensa, päähänpinttymiensä, pulmiensa ja sekavien olotilojensa kanssa.

Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve, suorannainen vimma ja pakko kirjoittaa ja kuvata. Lapsena kirjoitin kirjan keijuista, jotka liikkuivat hiirivankkureilla: kiitos äiti, että tämä merkkiteos on vieläkin tallessa kuvituksineen kaikkineen. Sitten perustin heppalehden, jota toimitin ja kuvitin. Sen levikki oli yksi (pikkuveljeni luki sitä kohteliaisuudesta). Kun sain varhaisteininä ensimmäisen kamerani, ei kestänyt kauaa kun ensimmäiset kuvani, ystävieni rockyhtyeestä ottamani epäterävät promokuvat, oli julkaistu paikallislehdessä. Neljätoistavuotiaana olin kyhännyt kasaan ensimmäisen näyttelyni ja voin taata, että Ylitornion kunnan auditoriossa ei oltu koskaan nähty mitään vastaavaa. Jännä juttu, että kunnanjohtaja ei osallistunut näyttelyavajaisiini.

Blogista tuli luonteva kanava asioille, joita olin aina tehnyt – yhtäkkiä niillä vain oli huomattavan iso yleisö. En todellakaan arvannut, että blogista tulisi muutamassa kuukaudessa yksi Suomen luetuimmista, tai että siitä tulisi reilussa vuodessa minulle työ.

Joskus mietin mihin olisin käyttänyt kaiken tämän ajan viimeisen kymmenen vuoden aikana, jos en tähän – ehkä sen pöytälaatikossa kypsyvään, omaa hetkeään odottavaan esikoisromaaniin ja sen seuraajiin? Tai sitten johonkin aivan muuhun. Uskon, että kaikella on tarkoitus, ja että asiat tapahtuvat silloin kun aika on oikea. Paljon on takana, paljon enemmän vielä edessä.

Ja onhan tässä saatu aikaan vuosien varrella muutakin kuin satoja sivuja blogihistoriaa. Tehty kymmenen vuoden levy-yhtiöura. Perustettu, saatettu nousukiitoon ja myyty yksi viestintätoimisto. Kirjoitettu ja kuvattu kaikkea lehtijutuista ja muotipalstoista mainoskuviin (toivon, että kuvien tasossa on tapahtunut kehitystä sitten paikallislehtidebyyttini vuonna 1995).

Olenkin kirjoittanut blogia yhdeksän vuotta kaiken muun ohessa, öisin, lentokentillä ja lentokoneissa, palavereiden välissä, mökillä, ulkomailla. Naputtanut tekstejä ja käsitellyt kuvia hotelliaulassa kun muut ovat nukkuneet. Tämä vuosi on ollut ensimmäinen, kun olen pystynyt keskittymään tähän kunnolla ja se on tuntunut tosi hyvältä. Vuoden lifestyleblogin ehdokkuus The Blog Awardseissa lämmitti sydäntä ja sielua, sillä tuntui, että työ ei ole ollut turhaa. Palkinnot jaetaan tänä iltana enkä ole valitettavasti paikalla kuulemassa kuka onnekas sen saa, mutta tulkaa sitten kertomaan!

Tie tähän tilanteeseen on ollut pitkä. Olen viimeiset viisitoista vuotta edistänyt työkseni kaikkien muiden uraa, mutta en ole koskaan ehtinyt oikein keskittyä omaani. Nyt tuntuu, että siitä huolimatta olen pikkuhiljaa päässyt sinne minne olen halunnutkin, eteenpäin, elämään omannäköistä elämää, jossa saan tehdä asioita jotka kiinnostavat ja inspiroivat minua kaikkein eniten. Päähänpistosta perustettu blogi ei ollut koskaan virallinen osa suunnitelmaa, mutta nyt on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

Blogimaailma on muuttunut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti enkä ole aina tuntenut sen nykyistä suuntaa ihan omakseni. Jos olen ihan rehellinen, en ole tainnut koskaan oikein kokea kuuluvani joukkoon. Olen hakenut vuosien varrella paikkaani moneen otteeseen, muuttanut kurssia kun on tuntunut siltä, miettinyt voiko tätä tehdä ihan omilla ehdoillaan ja päätynyt aina siihen, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Haluan säilyttää tekemisessä ilon ja inspiraation, pitää tämän blogin paikkana johon astun mielelläni kun aamuisin avaan tietokoneen.

Varsinkin viimeisen vuoden kaksi olen pohtinut paljon tämän blogin suuntaa ja tapaa, jolla haluan tätä tehdä. Yrittänyt määritellä ne asiat jotka turhauttavat, miettiä miten korjaisin ne. Olen pikkuhiljaa päässyt asian ytimeen ja tullut siihen tulokseen, että kaikkein eniten haluan kirjoittaa asioista, joita oikeasti ajattelen. En tarkoita että olisin aiemmin valehdellut, olen puhunut täällä aina totta. Oli vaan pitkä ja vaikea vaihe, kun etäännytin itseni. Oli pakko, olin liian väsynyt ja palasina, en olisi pystynyt antamaan enempää kuin annoin, tarvitsin kaiken energiani selviytymiseen. Kirjoitin oikeista kuulumisistani ympäripyöreästi ja syvennyin omien ajatusteni sijaan uuden villapaitani materiaaliin tai lempibändini uuteen levyyn.

Se etäisyyden aika on nyt ohi. Olen koonnut itseni ja ajatukseni, ei ahdista enää olla läsnä, ei pelota pistää itseäni likoon. Eikä minua tietenkään mikään siihen pakota! Bloggaamisessa on aina ollut parasta juuri se, että jokainen saa itse valita mistä kirjoittaa ja millä tavalla. Horisen varmasti jatkossakin musiikista ja villapaidoista, koska harmaan villan vimmasta ja musiikillisista pakkomielteistä tämä kaikki kymmenen vuotta sitten lähti, mutta sen lisäksi haluan tehdä muutakin, tehdä enemmän, tavalla tai toisella käyttää tämän minulle annetun tilan johonkin hyvään tai tärkeään. Tulevaisuus varmasti näyttää mitä se käytännössä tarkoittaa. Ajattelin aloittaa siitä, että kirjoitan kaikesta mistä oikeasti haluan, oli se aihe sitten kevyt tai painava, helppo tai helvetin vaikea.

Olen aina vähän karsastanut metabloggaamista, bloggaamista bloggaamisesta. Olen ottanut vähän jos ollenkaan kantaa blogimaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, blogien kaupallistumiseen tai siihen mitä ajattelen omasta harrastuksesta työksi muuttuneesta blogistani. On pelottanut, että jokin taika menee rikki, jos tuon näkyville ajatukset ja rakenteet näiden muistiinpanojen takana. Mutta kyllä te tiedätte, että niitä siellä on, vaikken niistä puhuisi – antaa mennä siis vaan. Sanottavaa on tässä vuosien varrella kertynyt, joten ajattelin jatkossa kirjoitella aiheesta enemmän ja julkaista siinä sivussa myös muutamia arkistojen aarteita vuosien takaa.

Mutta se minusta, puhutaanpa hetki teistä. Teistä lukijoista on moni tullut tutuksi vuosien varrella, osa nimimerkkiensä ja jättämiensä kommenttien kautta, toiset jopa ihan tosielämän puolella. Joka kerta kun tapaan jonkun teistä koen hetkellistä rimakauhua, kun tajuan miten fiksua ja ihanaa porukkaa siellä ruudun toisella puolella on. Sen huomaa myös blogin ilmapiirissä: kommenttilootassa on ollut viime vuosina rento ja hyvä tunnelma, mistä esimerkkinä erityisen vilkas ja kiihkoton keskustelu siitä kannattaako tehdä lapsia vai ei. Maailma muuttuu ja blogi elää kirjoittajansa mukana, mutta yksi asia on ja pysyy: luen edelleen kaikki kommentit ja iloitsen edelleen jokaisesta.

Kiitos ihan kaikille teille, jotka käytte täällä silloin tällöin, satunnaisesti tai joka päivä viikosta toiseen, koska ilman teitä mitään tästä ei olisi. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla juttujeni muodossa osa teidän aamupalapöytää, bussimatkoja, kahvihetkiä ja missä ikinä tätä blogia luettekaan.

Siksi haluaisinkin antaa puheenvuoron seuraavaksi teille ja kuulla: mitä te oikein ajattelette tästä kaikesta? Antakaa tulla niin risut kuin ruusut! Kiinnostaa myös millaiset jutut ovat teistä kiinnostavimmat ja inspiroivat, mistä olette tykänneet eniten, mistä vähiten? Olen aina ollut kiinnostunut rakentavasta palautteesta ja varsinkin nyt, kun blogin suuntaa on pohdittu henkilökohtaisissa kehityskeskuteluissani, otan enemmän kuin kiitollisena kaikki teidän ajatukset vastaan.

Ei siis muuta kuin KIPPIS MEILLE KAIKILLE ja antakaa kommenttilootan laulaa! Kirjoitin tämän tekstin muuten lentokoneessa matkalla Australiaan. On vahva tunne, että tämä on jonkinlaisen aikakauden loppu ja jonkin toisen alku.

Hetki harmoniaa

Kaupallisessa yhteistyössä Lumene

Hei joko kuulitte, että Lumene on julkaissut uuden ihonhoitosarjan? Kiireisen arjen vastapainoksi kehitetyn sarjan nimi on osuvasti Harmonia ja pakkaukset ovat virkistävällä tavalla erilaiset ja kauniit. Ainesosaluetteloita syynäämällä kuitenkin selviää, mikä niissä on kiinnostavinta: niiden sisältö on ensimmäistä kertaa Lumenen historiassa ehtaa, lähes sataprosenttista luonnonkosmetiikkaa. Uutinen on loistava, mutta se ei tullut minulle ihan puun takaa: sain nimittäin kunnian olla viime talvena mukana sarjan tuotesuunnitteluvaiheessa. Oli superkiinnostavaa!

Kuulin jo silloin, että luvassa olisi Lumenen ensimmäinen luonnonkosmetiikan kriteereitä täyttävä ihonhoitosarja ja olin haljeta, kun siitä ei voinut vielä kertoa kenellekään. Pohjoisessa asuneena ilahdutti myös, että vaikuttavat raaka-aineet oli poimittu pohjoisen metsistä: jääkautinen turveuute, puhdas lähdevesi ja pakurikääpäuute suomalaisesta koivusta. Mietimme porukalla millaisia tuotteita niistä voisi tehdä, missä muodossa tehokkaat ainesosat olisivat parhaimmillaan, millaisia ihonhoitotuotteita meillä ei täällä (tai ehkä missään) vielä ollut. Sisäistin vasta silloin, että Lumenella on Suomessa oma tehdas, joka teki kaikesta kutkuttavan mahdollista. Kävelimme metsässä, hypistelimme yrttejä ja koivujen kyljissä kasvavaa pakurikääpää, kuuntelimme kertomuksia siitä mihin noita luonnon tehokkaimpia raaka-aineita on vuosisatojen varrella käytetty. Se oli kiehtovaa, vaikka asia oli itseasiassa tuttu jo vuosien takaa.

Tunsin äitini pohjoissuomalaiset synnyinseudut vain tarinoista, kun muutimme sinne kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Olin kasvanut australialaisen suurkaupungin esikaupunkialueella ja tottunut urbaaniin elämään, jossa kaikkialle kuljettiin Jeepillä. Liikuimme toki luonnossa, mutta sinne piti erikseen mennä, varustautua käärmeenkestävillä saappailla ja suojakertoimilla paahtavaa aurinkoa vastaan.

Pohjoisessa kaikki oli uutta. Muistin toki tarinat, mutta todellisuus ei vastannut kuvitelmiani ollenkaan. Kaikki oli niin paljon suurempaa ja tiheämpää. Metsät olivat loputtomat ja sakeat, sammaleet ja jäkälät muodostivat pehmeän maton jalkojeni alla. Olin tottunut meren aaltoihin, mutta joen kohina ja voimakas virta oli aivan uutta. Tähdet valaisivat yön aivan eri tavalla kuin kaupungissa koskaan, linnunrata halkoi maitomaisena vanana taivaankantta. Look mum the sky is on fire, sanoin ilahtuneena kun näin ensimmäisen kerran revontulet.

Eniten hämmensi hiljaisuus. Olin kasvanut kaupungissa, jossa asui saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa eikä se ollut koskaan hiljaa. Yhtäkkiä ympärillemme laskeutunut hiljaisuus oli ensin pelottava, sitten outo. Sitten aloin nauttia siitä.

Kaikkein mullistavin uutuus ei ollut luonto, vaan se, että minä ja veljeni saimme seikkailla siellä, tutkia puroja ja kuljeskella rannoilla, soutaa joelle, rakentaa majoja pihapuiden sijaan metsiin. Me nautimme uudesta vapaudestamme, äitimme ehkä vielä enemmän. Suurkaupungin jälkeen pohjoissuomalainen metsä oli tutuin ja turvallisin paikka, jonka samoissa maisemissa varttunut äiti saattoi meille kuvitella.

Harmonian tuoteperheestä löytyy tällä hetkellä seitsemän tuotetta, joista sain yhteistyön myötä testiin puhdistusvaahdon, turvenaamion, kosteusvoiteen, kosteusbalsamin ja rituaalinomaista käyttökokemusta täydentävän tuoksukynttilän

Asuimme Tornionjoen rannalla isotätini vanhalla tilalla. Talon pihapiirissä oli navetta, talli, kolmikerroksinen aitta ja pellon reunalla vanha lato, jonka heinissä nukkui talviöinä kolme poroa. Näin ne usein aamuisin kun lähdin kouluun, yksi niistä oli monesti kömpinyt jaloilleen ja kuljeskeli pihallamme odotellen aamu-unisia tovereitaan. Yhteen suuntaan aukesi peltomaisema jonka takaa häämötti joki, kaikissa muissa suunnissa oli metsää. Sitä sitten riittikin. Metsä tuli nopeasti tutuksi: kuljin äitini perässä ja kuuntelin, hänen sukunsa oli asunut pohjoisessa kauan ja tunsi kaikki metsän salaisuudet. Hän nimesi marjat, jäkälät, yrtit ja sammaleet, kertoi mitä kaikkea hyvää ne sisälsivät ja mihin kaikkeen ne pystyivät. Ihmettelin puissa kasvavia pahkuroita ja kuulin ensimmäisen kerran pakurikääpästä, siitä kuinka paljon siihen on tiivistynyt ravitsevia, vastustuskykyä parantavia aineita mineraaleista antioksidantteihin. Tiesin jo kaksitoistavuotiaana, että tuo muinainen superfood hakkaa kaikki kilpailijansa tuhat-nolla.

Tuotteissa on yksi lempituoksuistani maailmassa, puhdas pohjoinen metsä. Puhdistusvaahdossa on turvetta ja pakurikääpää, jotka puhdistavat ihon lempeästi ja tehokkaasti. 

Äitini tiesi myös missä on metsäaukio täynnä kieloja: korkeiden mäntyjen oksat muodostivat aukiolle vihreän katon, jonka läpi valo siivilöityi. Kun ensimmäisen kerran kiipesimme Huitaperille, äiti näytti luolat, joissa ilvekset asuivat. Suuret tupsukorvaiset kissat! Olin niin lumoutunut, että vaaran huipulta jokilaakson ylle avautuva maisema jäi toiseksi. Ujot kissat olivat minulle aivan liian nopeita, en koskaan onnistunut näkemään hännäntupsua enempää. Äänettömästi liikkuva eläin oli kadonnut ryteikköisen vaaran varjoihin ennen kuin ehdin kääntää pääni sen perään.

Huitaperin lähellä oli myös yksi suosikkipaikoistani, pirunpelto. Se oli melkein kilometrin pituinen kivikko, joka sijaitsi metsän keskellä, mutta oli joskus ollut muinaisen jääkaudenaikaisen järven tai joen pohja. Se näytti maagiselta, hohtavan harmaat kivet olivat hioutuneet pyöreiksi ja näyttivät siltä kuin joku olisi kaatanut ne taivaasta jostain jumalallisesta laarista. Pirunpeltoja löytyy sieltä sun täältä muistoina aikojen alusta, nimensä ne ovat saaneet vanhan uskomuksesta, jonka mukaan piru on viskellyt kivet paikoilleen.

Suosikkini sarjan tuotteista on turvenaamio. Sitä on ihana käyttää, koska se ei kuivu ja kiristä kasvoilla. Parasta siinä on välitön ihoa kirkastava ja rauhoittava vaikutus. Tykkään myös kosteusbalmista, joka vaikuttaa toimivalta täsmätuotteelta alkavan talven tarpeisiin, kun ensimmäiset pakkaset kuivattavat posket ja huulet.

Kaikista eniten kiehtoi suo. Menimme suolle harvoin, luulen että äitikin tunsi sitä kohtaan erityistä kunnioitusta. Hän kertoi tuhatvuotisesta turpeesta ja siitä millaisia ihmeitä se teki iholle: se ravitsi, kosteutti, rauhoitti ja uudisti. Opin, että kaikista harvinaisimmat marjat kasvoivat suolla: hillojen poiminen oli hidasta ja hankalaa, se vaati kärsivällisyyttä, jota minulla ei vielä silloin ollut. Tupasvillat huojuivat hennossa vireessä, äiti keräsi hiljaisen hartauden vallassa hillojaan ja minä vaanin heikolla menestyksellä virvatulia, jotka olivat selvästi yhtä salamyhkäiset kuin ilvekset.

Kävimme usein Rovaniemellä. Se oli ihana reitti, suo aukesi kaikkiin suuntiin tien ympärillä ja matka pysähtyi tuon tuosta, sillä hiljaisella valtatiellä seisoskeli poroja, jotka minun piti hätistää pois edestä. Niitä oli usein kymmeniä – ne eivät piitanneet autoista tuon taivaallista, sillä tietä pitkin liikkuva tuuli piti hyttyset poissa niiden kimpusta.

Yksi parhaista asioista luonnossa ympärillämme oli pieni salainen lähde, joka sijaitsi pihapiirimme tuntumassa, ladon takaa alkavan metsän kupeessa. Lähteelle johtava polku oli niin pieni, ettei sitä erottanut ellei tiennyt etsiä. Sen päässä aluskasvillisuuden joukossa pilkotti puinen luukku, jonka pehmeäksi kuluneista laudoista näki, että se oli monta kertaa vanhempi kuin minä tai äitini. Luukku narisi avatessa ja sen alta paljastui kirkkain vesi, jonka olin koskaan nähnyt: kallio lähteen pohjalla kimalsi siihen osuvassa valossa. Vesi oli kesähelteelläkin jääkylmää ja solisi lähteeseen pientä, puoliksi maanalaista puroa pitkin. En unohda ikinä sitä näkyä, se oli silkkaa taikaa.

Taloon tuli hanavesi suoraan samasta paikasta: jääkylmä, puhdas lähdevesi oli ollut tilan ylpeydenaihe vuosikymmenien ajan. Meistä vesi maistui silti ehdottomasti parhaalta siellä metsän kupeessa, kauhottuna kämmenestä suoraan suuhun. Liikuin ja leikin metsässä kesäisin joka päivä ja kävin juomassa lähteestä aina kun tuli jano.

Nauratti kun kuulin, että Harmonian tuotteissa käytetty lähdevesi on peräisin Lapista salaisesta lähteestä, jossa se suodattuu jääkautisen sorakerroksen läpi. En siis epäile yhtään sen salaista luonnetta, mutta luulen, että salaisia ne kaikki pohjimmiltaan ovat, koska niitä ei löydä ellei tiedä mistä etsiä. Lähdevesi on loistovalinta ihonhoitotuotteisiin: sen pH-arvo on tavallista kosmetiikassa käytettyä suodatettua vettä ihoystävällisempi ja pitää yllä ihon omaa entsyymitoimintaa.

En ollut yhtä kiinnostunut kaikista metsän salaisuuksista. Jokasyksyinen marjakausi oli ajaa minut hulluksi: mustikat ja puolukat vilisivät vaan silmissä, kun huidoin hiuksistani hyttysiä ja kompuroin äitini perässä yhä tiheämpään metsään. Ikä on tehnyt tehtävänsä – nyt tiedän miten kallisarvoisia nuo marjat ovat kun ostelen niitä omilla rahoillani eikä tarvitsisi enää pakottaa ämpärin kanssa metsään. Nykyisin käytän marjoja paitsi sisäisesti, myös ihollani: niitä löytyy myös uuden Harmonia-sarjan tuotteista, vaikka avainraaka-aineet ovat jotain muuta.

Luonnosta tuli pian tuttu, liikuin siellä tottuneesti enkä ikinä eksynyt. Kuljeskelin metsässä niin yksin kuin veljeni kanssa, myöhemmin meillä oli hevosia joiden kanssa kulutin metsäteitä ja polkuja. Vein ensimmäisen poikaystäväni Huitaperille, näytin metsäaukion täynnä kieloja, esittelin luolat ja huijasin vähän, että niissä asui susia. Kävimme joella pienillä souturetkillä, kunnes veljeni kaivoi varastosta vanhan perämoottorin. Kun emme enää olleet joen voimakkaissa virtauksissa pelkkien käsivoimiemme varassa, pääsimme entistä kauemmas, pienille saarille ja joen vastarannalle – siis Ruotsiin – asti.

Pohjoisessa lakkasin myös pelkäämästä pimeää. Se oli sakea, lämmin ja turvallinen, jalkojen alla samat pehmeät sammalmättäät kuin keskellä kirkasta päivää. Hengitin hiljaisuutta ja annoin pimeän liikkua ympärilläni.

Keskellä pohjoisen metsää vietetyt vuodet jättivät jälkensä. Kasvoin kaupungissa ja olen yhä sielultani kaupunkilainen, mutta silloin tällöin veri vetää metsään. Rakastan liikkua luonnossa, kulkea havupoluilla ja jäkälän peittämillä kallioilla. Vaikka päätä puristaisi vielä ulos lähtiessä, ei mene kauaa kun happi alkaa kulkea, syke tasaantua ja hartiat laskea. Lyhytkin pyrähdys luonnon keskelle on ihan mahtava tapa tyhjentää mieli turhasta. Onneksi sitä varten ei tarvitse lähteä ihan pohjoiseen asti – Suomessa luonto ei ole koskaan kovin kaukana.

Lumene on kehittänyt Harmonian samanlaiseksi hengähdystauoksi hektisen arjen keskelle, “mindfulnessiksi iholle”. Tykkään ajatuksesta! Joka aamu ja ilta pieni pala hiljaisuutta, mielenrauhaa ja harmoniaa.

Kiinnostaa: mikä on teidän suhde metsään ja suomalaiseen luontoon? Entä luonnonkosmetiikkaan? Meinaatteko testata Lumenen uutuuksia?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Muistiinpanoja matkalta Melbourneen

Tervehdys tien päältä! Seuraa pari pikaista otosta matkapäiväkirjasta, reissun ensimetreiltä. Kahdenkymmenenseitsemän tunnin lentomatka Melbourneen alkoi meille epätyypilliseen tapaan ihan ihmisten aikoihin kahdeksalta illalla eikä KUUDELTA AAMULLA, kuten melkein kaikki lentomme tänä vuonna. Se oli itseasiassa ihan tietoinen valinta: emme ottaneet ihan halvinta lentoa, vaan sen muutaman kympin kalliimman, joka lähti fiksumpaan aikaan vuorokaudesta ja oli lisäksi kokonaiskestoltaan hiukan lyhyempi. Hmm, olemmekohan oppineet jotain vai onko tämä merkki vain siitä, että olemme aikuistumassa?

Kun tietää mitä on vielä edessä, muutaman tunnin matka ensimmäiseen välietappiimme eli Lontooseen tuntuu niin naurettavan lyhyeltä, etten malta edes rentoutua. Jarno torkkuu olkapäätäni vasten, mutta minä naputan rästitöitä näppis sauhuten, vastailen aivan liian pitkään odottaneisiin sähköposteihin ja merkkaan kalenteriin tapaamisia. Tajuan päivämääriä selatessani, että seuraavien reissujen välissä ei oikeasti ole kuin yksi hassu viikko: tulen olemaan seuraavan kerran Suomessa ajan kanssa vasta joulukuussa. Eihän siihen tarkemmin ajatellen ole edes kovin pitkä aika, mutta mihin tämä syksy on kadonnut?! Olen koko ajan ollut aloittamassa syksyn suunnittelua, mutta ilmeisesti voi siirtyä suosiolla suunnittelemaan vuotta 2018.

Työnnän koneen kassiin kun lähestymme Lontoota. Katselen ikkunasta aukeavaa pimeää, siitä juuri ja juuri erottaa sankan pilvikerroksen joka näyttää ihan lumipeitteeltä. Vatsassa humahtaa kun kone lähtee laskeutumaan. Sukellamme pilviin, hämärän keskellä alkaa kimmeltää ensin yksi, sitten toinen valo. Sitten pilvet hälvenevät ja Lontoo valkenee valomerenä.

Turvatarkastusjonossa kuulen lähellä seisoskelevien siivojien puhuvan. I just wanna tell you guys I love you all, yksi heistä sanoo kahdelle muulle. Väsynyt sydämeni sulaa vähän.

Heathrow’n lentokenttäperinteisiini kuuluu, että laukkuni tutkitaan ihan joka ikinen kerta huume- ja ruutijäämien varalta. Just a random swipe test, ma’am. Yeah right. Ehkä pitäisi alkaa pukeutua lentomatkoille johonkin muuhun kuin huppariin ja tummiin silmänalusiin.

Ei yhtään huomaa, että takana on 18 tunnin matka ja edessä vielä yhdeksän.

On ilmeisesti ollut vähän kiire viime päivinä, sillä vasta Lontoossa minulle selviää, että emme lennäkään Melbourneen Dohan kautta, kuten olen syystä tai toisesta kuvitellut, vaan Hong Kongin. Olen myös vielä Helsinki-Vantaalle lähtiessämme luullut, että ensimmäinen välilaskumme on Amsterdamissa. Ei voi väsynyt ihminen muistaa ihan kaikkea.

Pitkä lento osa 1/2: kone lähtee kohti Hong Kongia ja Jarnolle iskee mania. Aion katsoa NIIN monta leffaa, hän uhoaa. Aiot siis nukkua NIIN monen leffan läpi, minä täydennän. Hänelle käy aina niin, ruutu tuuttaa räiskintää ja mies on unessa alle vartissa.

Mikä siinä muuten on, että kumpikaan meistä ei pelkää lentämistä, mutta on silti aina vähän yllättynyt, kun pääsemme perille? Taidan salaa epäillä yhä, että lentomatkustaminen perustuu tutkitun tieteen sijaan silkkaan taikaan ja säkään. Eikä auta muuten yhtään, että joku insinööri selittää minulle seikkaperäisesti kuinka lentokoneet toimivat: sen jälkeen se tuntuu minusta entistä suuremmalta ihmeeltä.

Liikkuva toimistoni latautuu Hong Kongin lentokentällä. Kahvilakko on muuten ohi. 

Lennämme Lontoosta Hong Kongiin yön yli ja kun saavumme perille, Hong Kongissakin on jo ilta. Kaksi yölentoa peräkkäin, päivä jää välistä. Heti aamupalan jälkeen tulee illallinen ja sitten onkin taas aamupalan aika. Vakuumipakatut vehnäsämpylät tulevat korvista ja sisäinen kello on niin sekaisin, ettei se edes yritä enää.

Hong Kongin jättikokoisella lentokentällä nähdään väsynyt spektaakkeli nimeltä semikiireinen vessan metsästys. Reklamoin Jarnolle lentokenttien opasteista: on jalat ristissä kipittävän lentomatkailijan julmaa harhautusta ripotella vessakylttejä viattomasti sinnetänne kuin lähin olisi kulman takana, kun todellisuudessa lähimpään on matkaa ainakin vartin verran. Kyltissä pitäisi lukea Next toilet 5km. Tai: Next toilet over there. Somewhere. Don’t get your hopes up.

Saappaat tukevasti alkuperäisen kotimaani maaperällä.

Pitkä lento osa 2/2. Olen alkanut aivokapasiteetin säästämiseksi ajatella etappejamme lyhenteillä, vuorossa on HKG-MEL. Alan vasta nyt ymmärtää, että olemme tosiaan ihan kohta Australiassa. Lennolla on kotiin palaavia ausseja, sieltä täältä kantautuu tuttu murre. Tulee kotoisa olo. Alkaa kihelmöidä. Täytän maahantulokaavaketta: oletko tuomassa maahan eläviä tai kuolleita eläimiä, hedelmiä, kasveja tai siemeniä, pähkinöitä? Vastaan kaikkeen ei. Vasta maahantuloselvityksessä tajuan, että laukussani on pussillinen pähkinöitä. Näytän sen virkailijalle, häntä naurattaa kun hän vaihtaa lomakkeeni ruksin kohtaan YES. Ruksi vie minut kaistalle kaksi, kohti tullia. So what are you declaring today, miss? Just the nuts? Kaikkia naurattaa.

Enää kymmenen metrin matka sänkyyn, johon rojahtaa ja antautua jetlagin syövereihin.

Ensimmäinen havainto: tuoksuu tutulta. En muistanut yhtään miltä Australiassa tuoksuu enkä olisi hetkeä aiemmin osannut kuvailla sitä sanallakaan, mutta kun haistan sen ensimmäisen kerran kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen, sen tuttuus tulvii yli kuin humahdus. Meren suola ja hiekkapöly, palanut kumi, trooppiset kukat, asfaltti, kookoksenkatkuinen aurinkorasva.

Täällä me ollaan, umpiväsyneinä mutta onnellisina! Moro vaan maailman toiselta puolelta, kuullaan pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Asioita jotka muistan Australiasta

Terveisiä lentokoneesta! Kerroinkin viime viikolla, että olemme lähdössä vanhaan kotimaahani Australiaan. Pitkään aikaan ensimmäinen matka, joka jännittää, eikä ihme: lähdin Melbournesta 25 vuotta sitten Suomeen lomalle enkä tullut koskaan takaisin. Mukana oli valkoinen kanikäsinukke ja matkalaukkuun pakatut vaatteet, kaikki muu jäi isän kanssa kotiin jonne emme enää palanneetkaan. Joskus tuntuu, että minulla on tavallaan ollut kaksi elämää: onnellinen, kuuma lapsuus Australiassa joka loppui, kun lähdimme lomalle, ja se elämä, joka alkoi kun ymmärsin, että loma Suomessa oli muuttunut joksikin pysyväksi. Se oli käännekohta oikeastaan kaikelle mitä olin kymmenessä vuodessa elämästä ja maailmasta oppinut.

Alkavan matkamme kunniaksi kokosin asioita, joita muistan Australiasta.

Keväisen kukkaräjähdyksen. Australian kuiva ja karu luonto heräsi henkiin joka kevät: tuntui, että kaikki puut ja pensaat räjähtivät yhtäaikaa hillittömään kukkaloistoon. Ihanaa, että siellä on juuri nyt kevät! Jos muistan oikein, talven sateet ovat pikkuhiljaa loppuneet eikä kesän kuiva kuumuus ole vielä alkanut. On vain sadat tuhannet miljoonat kukkaset kaikissa mahdollisissa maailman väreissä.

Isäni. En voi ajatella Australiaa ajattelematta isääni, sillä Christian Harasek oli varmaan Australian onnellisin eurooppalainen. Hän oli toisen maailmansodan jälkipyykin jalkoihin lapsuudessaan jäänyt sudeettisaksalainen, joka oli kasvanut Itävallassa veljiensä kanssa ja alkanut kaivata jonnekin kauas, jonnekin jossa olisi lämmintä ja huoletonta. Hän eli auringosta, rakasti uutta kuumaa kotimaataan. Hänellä on melkein kaikissa lapsuuskuvissani yllään Australian lippua kantava paita, siis niissä kuvissa, joissa hänellä on paita, koska Australian helteessä pärjäsi hyvin ilmankin.

Eläimet. Isäni rakasti eläimiä, se oli yksi niistä asioista jotka perin häneltä. Sain häneltä viisivuotislahjaksi rapisevan, hengitysrei’illä varustetun pahvilaatikon, jonka sisällä oli elävä ja hiukan huolestunut kana. Paras lahja ikinä! Pian meillä oli kokonainen kanatarha, jolle minä pidin menestyksekästä kanakoulua: kanat oppivat pitkän ja hartaan harjoittelun jälkeen mm. hyppäämään kymmenen sentin korkeudessä pitämäni kepin päälle ja sieltä alas. Kanojen lisäksi oli kissoja ja kaneja, ihan kaikkea mitä saimme isän kanssa salakuljettettua kotiin äitini valvovan katseen ohi. Eikä sovi tietenkään unohtaa Australian luonnonvaraisia eläimiä, minua kiehtoivat ne kaikki. Pihapuissa karjuvat kookaburrat, takapihalla luikertelevat käärmeet, kengurut jotka loikkivat tien vieressä, puissa torkkuvat koalat. Kerran jätimme takapihan oven vahingossa auki kun lähdimme jonnekin, palatessamme olohuoneen hiekanvärisellä sohvalla torkkui tyytyväisenä melko kookas lisko, joka ilmeisesti piti ilmastoidusta kodistamme. Äitini on toista mieltä, mutta minusta sohvallemme nukahtanut lisko oli ihan yhtä mahtava kuin se kerta, kun sain ruokkia tuttipullolla kapaloitua vompattivauvaa ja silittää itseni korkuista kengurunpoikasta, joka hamuili uteliaana kättäni herkkupalan toivossa.

Ensimmäisen salaisen puutarhan. Kaikilla päähänpinttymilläni on juuret jossain, se josta kaikki alkoi. Vietin lapsena paljon aikaa suuressa puutarhassa, jonka labyrinttimaisissa pensaskujissa juoksin ja kiepuin kunnes kadotin ilmansuunnat ja leikin eksyneeni. Eräänä kesänä näin siellä myös Shakespearen näytelmän A Midsummer Night’s Dream. En pysty palauttamaan mieleeni sen juonta, mutta muistan kaikkialla riippuvat kukat ja keijut, jotka langettivat lumouksia ihmisten ylle. Hoksasin vasta nyt matkamme kynnyksellä kysyä äidiltäni mikä tuo taianomainen paikka olikaan: The Royal Botanical Gardens Of Melbourne.

Joulumännyt. Australiassa ei ainakaan 80-luvulla juuri kasvanut kuusia, joten perheet hakivat joulupyhiksi koteihinsa kuusen sijaan pikkuisen männyn. Se oli paikallinen bisnes ja eräällä meidänkin ystävällä oli mäntyfarmi, josta minä ja isäni kävimme joka joulu valitsemassa mielestämme kauneimman yksilön. Kerran istuin etupenkillä kun isäni sitoi mäntyä kiinni jeepin kattoon, kun huomasin penkillä reiteni vieressä ryömivän hämähäkin. En pelännyt hämähäkkejä – harva Australiassa kasvanut pelkää – mutta tunnistin sen heti, se oli yksi Australian vaarallisimmista, josta varoitettiin lapsia kaikkialla. Daddy, henkäisin ja hän oli siinä heti, huitaisi hämähäkin pois penkiltä. Selitin koko joulun suurena sankaritarinana kaikille kuinka olin ollut akuutissa hengenvaarassa ja isä oli pelastanut henkeni.

Ruuhkat. Melbournen ruuhkat olivat (ja todennäköisesti ovat yhä) infernaaliset. Saatoimme seistä kolme tuntia moottoritiellä etenemättä metriäkään. Muistan tuulilasin läpi sirittävän kuumuuden, polttavaksi kuumentuvan ratin joka piti suojata auringolta pyyhkeellä. Muistan isäni joka nousi autosta, hän ei polttanut tupakkaa tai hermoillut, nousi vaan ja nojasi jeepin konepeltiin ruskeissa vakosamettihousuissaan ja Australia-paidassaan, katseli autojonoa joka jatkui silminkantamattomiin.

Bungalow joen rannalla. Vanhempani olivat ulkoilmahippejä, joiden käsitys lomailusta sisälsi jeepin katolle köytetyn kanootin ja teltan tai bungalowin keskellä australialaista pusikkoa. Muistan hyvin yhden niistä, jossa vietimme viikon perheystäviemme kanssa. Bungalow oli koruton lato, jonka hämärää halkoivat lautojen välistä siivilöityvät valonjuovat. Ladon seinustalla oli retkikeittiö, keskellä oli valtava moskiittoverkkoon verhottu siskonpeti, jossa me kaikki nukuimme. Aamuisin verkosta ravisteltiin kaikki siihen yön aikana takertuneet liskot, kärpäset ja hämähäkit. Päivät kuluivat verkkaiseen tahtiin: minä ja veljeni uimme joessa, jahtasimme pieniä sisiliskoja ja seurasimme isäämme, jonka viikko kului vähän pakkomielteisemmän liskojahdin parissa. Hän oli saanut päähänpinttymän suuresta liskosta, joka otti päivisin aurinkoa laiturimme nokassa. Muistan sen hyvin, se oli suuri ja musta ja sen selässä oli pyöreitä nystyröitä, kuin pehmeäksi kuluneita piikkejä. Se torkkui laiturin päässä, kun isäni väijyi sitä rantapusikosta ja huitoi meitä olemaan hiljaa. Hän pääsi viikon aikana hiiviskelemään lähemmäs ja lähemmäs, kerran oli enää senteistä kiinni että hän olisi napannut sen. Mutta joka kerta torkkuva lisko loikkasi jokeen juuri ennen kuin isäni heittäytyi sen päälle.

Wilsons Prom. Australian eteläisimmässä kärjessä sijaitsee kansallispuisto, jossa telttailimme kun olin pieni. Isä kävi uimassa meressä, mutta rannat aallot olivat lapsille liian suuret, joten minä ja veljeni leikimme mereen virtaavassa pienessä purossa. Puro mutkitteli pehmeäksi hioutuneiden kallioiden väleistä, niiden koloissa oli värikkäitä rapuja. En ollut koskaan nähnyt sellaisia, pikkuisia rapuja kaikissa sateenkaaren sävyissä. Vieläkin mietin olivatko ne todellisia. Siellä oli myös puisto täynnä pieniä punaisia papukaijoja, minusta otettiin valokuva jossa yksi papukaija istuu pääni päällä ja toinen on laskeutumassa kämmennelleni.

Muistan vieläkin unen, jonka Wilsons Promin leirintäalueella näin. Se ei ollut oikeastaan tapahtumaketju, vaan paikka, johon unessa menin: valtava kupoli, jonka korkeuksiin kohoava katto oli täynnä tähtiä. Katto hohti syvänsinisen ja violetin väreissä, tähdet kimmelsivät. Seisoin kupolin keskellä, katselin tuhansia tähtiä jotka tuikkivat yläpuolellani ja tunsin olevani osa jotain selittämätöntä suurta. Paikka teki lähtemättömän vaikutuksen, palasin sen tunnelmaan vielä päiviä unen jälkeen.

Olen aina halunnut mennä takaisin Wilsons Promiin niiden valtavien aaltojen, värikkäiden rapujen, punaisten papukaijojen ja ennen muuta sen unen takia.

Rankkasateet. Australiassa sääilmiöt ovat äärimmäisiä. Kun lapsuudessani satoi, satoi kunnolla. Vettä saattoi tulla kuin saavista päivätolkulla. Katuviemärit menivät tukkoon ja tulvivat, vesi nousi kaduille. Rakastin mennä ulos kun satoi: kahlasin kaduilla polvia myöten sadevedessä, kädessäni haavi, jolla pelastin hukkuvia hyönteisiä. Kerran olin äitini kyydissä kahdeksankaistaisella moottoritiellä, kun vettä alkoi tulla niin ettemme nähneet auton konepeltiä kauemmas. Emme tienneet oliko edessämme tai takanamme ketään, joten oli turvallisinta eli vähiten vaarallista jatkaa samaa vauhtia suuntaan, jonka arvioimme olevan “eteenpäin”. Minä muistan tilanteen paljon hauskempana kuin äitini, jota ei varmaankaan naurattanut yhtään.

Phillip Islandin pingviinit. Kirjoitin niistä pari vuotta sitten täällä. “Kun olin viisi tai kuusi, näin Australiassa Phillip Islandin sinipingviinien paraatin. Kymmenettuhannet pingviinit nousevat merestä auringonlaskun jälkeen, kipittävät samaa tuttua rantareittiä pitkin pesäänsä. Yhdyskunnan jokailtainen rutiini kerää valtavia määriä katselijoita enkä ihmettele, se on yhä yksi maagisimmista asioista jotka olen koskaan nähnyt. Ihmiset olivat kerääntyneet hiekkadyynien keskelle hyvissä ajoin, seisoivat hiiskumatta hämärässä, polun molemmin puolin. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Mustat aallot löivät rantaan, pikkuhiljaa alkoi epäilyttää onko sieltä edes tulossa ketään. Sitten kuului ensimmäinen plumps. Märkään hiekkaan mätkähtänyt pikkuruinen pingviini ojensi itsensä täyteen kahdenkymmenenviiden sentin korkeuteensa ja alkoi taapertaa tarmokkaasti kohti polkua, piittaamatta pätkääkään kymmenistä sen varrella seisovista ihmisistä. Yhtäkkiä pimeys oli täynnä kahinaa ja kuhinaa. Aallokosta nousi ensin muutamia, sitten satoja pingviinejä. Ne kokoontuivat jonoon ja vaappuivat vakaassa yhteisymmärryksessä polkuaan eteenpäin, tiesivät tarkalleen minne olivat menossa.”

Peterin takapiha. Oli meilläkin takapiha, mutta perheystävillämme oli suurempi ja taianomaisempi. Siellä oli beagle nimeltä Ricky ja valtavia eukalyptuspuita, joihin kiipesin ystäväni Peterin kanssa rakentamaan majoja. Niiden oksistossa oli kokonainen maailma, joka oli korkealla kaukana todellisuudesta. Kuulin isäni ja äitini äänet kun he seisoivat barbequen ympärillä talon terassilla, kuulin Rickyn haukkuvan, mutta olin kaukana, näin kolmimetrisen aidan yli metsän reunaan, olin pieni puuninja ja sulin hämärään.

Halleyn komeetta. Kirjoitin siitä viime vuonna täällä. “Äitini on Australiassa ja lähetti eilen valokuvia entisen kotimme edestä, punatiilisestä talosta jonka isä kolmekymmentä vuotta sitten rakensi. Nyt siellä asuvat jotkut muut, täysin tuntematon perhe, joka ei tiedä meistä mitään. Samoissa huoneissa, samojen seinien sisällä ihan eri elämä.

Olen unohtanut melkein kaikki muut vanhat osoitteeni, mutta sen osoitteen muistan. Left to Denham Close, ohjeistin kavereiden äitejä ja isiä, jotka tiputtivat minua kotiin kyläily- tai rantareissulta. Vieläkin hahmotan vasemman ja oikean sen kautta – kotiin käännyttiin aina vasemmalle.

Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.”

Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän hullulta, että olen menossa takaisin. Vähän kuin tulisi kotiin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, vaikka tuttu kotitalo tai isä ei enää odotakaan. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuu. Onkohan kaikki muuttunut kokonaan toiseksi vai ihan samanlaista kuin ennen? Kohta se nähdään.

PS. Lisätty jälkikäteen: Äitini lähetti tämän kirjoituksen luettuaan viestin ja yritti väittää, että kukaan ei todellakaan uinut Wilsons Promin hengenvaarallisen voimakkaassa aallokossa, mutta kerroin, että toisin kuin ilmeisesti äitini, minä olin kyllä paikalla kun isä uhmasi kaikkia kieltoja ja kävi kyllä kastautumassa meressä. Äitini vastaus: “Hyvä on sitten, mutta sinulla on vieläkin lupa polskia vain siinä pikkupurossa.”

Työviikon varrelta

Hei kiitos kaikille seksuaalista häirintää koskevaan kirjoitukseeni kommentoineille. Ilmiön laajuus ei olisi miljoonia tavoittaneen kansainvälisen kohinan (tai omien kokemusteni) jälkeen pitänyt enää yllättää, mutta yllätyin ja järkytyin silti. Postauksesta on tykätty Facebookissa yli tuhat kertaa ja kommenttejakin tulvi kymmenittäin. Aihe on tosi tärkeä, olisin halunnut (ja yhä yritän) vastata jokaiseen, mutta koko viime viikon on ollut niin hillitön hoppu, että tunnit ovat loppuneet kesken. Lähdemme alkuviikosta pidemmälle reissulle ja se tietää aina sitä, että edeltävien viikkojen aikana huhkitaan hommia melkein tuplavuorossa. Seuraa muutama kuva työviikon varrelta.

Aamupalani ovat näyttäneet viime aikoina erilaiselta kuin ennen: jättikokoisen kahvikiulun tilalla on kuuma sitruunavesi ja aamiaiseksi olen nakannut tehosekoittimeen marjoja ja kookosvettä sun muuta tervehenkistä siinä toivossa, että kipuileva vatsani rauhoittuisi. Smoothieni eivät enää näytä niin aamuliejulta tai Vantaanjoelta kuin ennen, mutta eivät ne vieläkään varsinaisia makunautintoja ole. Vatsa on kyllä rauhoittunut ja olo ollut muutenkin energisempi, joten pidän epämääräisiä sekoituksiani ihan menestyksenä.

Otimme Jarnon kanssa valokuvia viinimaahantuojalle ja rakensimme kuvauspäivän aikana yhteensä viidelle viinille oman visuaalisen maailman. Siinä on aika paljon tekemistä varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun päivänvaloa ei riitä kuin muutamaksi hassuksi tunniksi. Kun omasta tiimistä loppuu kädet kesken, täytyy värvätä apuvoimia. Onneksi ystäväpiiri on täynnä taitavia tyyppejä, tällä kertaa Arttu riensi apuun: juoksi ruokakaupoissa ja kokkasi, kantoi kukkakaupasta itsensä kokoisen kimpun, rakensi kanssamme stailauksia ja toimi tietysti käsimallina silloin kun kamera kävi. Arttu teki myös simpukat, jotka paitsi toteuttivat tärkeimmän tehtävänsä eli näyttivät hyvältä kuvissa, myös maistuivat kuvausten jälkeen! Olkoonkin että ne syötiin kylmänä, mutta sellaista se on viini- ja ruokakuvauksissa.

Kuvausassarit murjottivat pöydän alla, koska eivät saaneet avustaa juustojen asettelussa. Lohdutuspalkintona saivat kyllä molemmat oman simpukan.

Omia blogikuvia tulee stailattua melko vähän, ellei kyseessä ole jokin kampanjakuvaus, joka vaatii toisenlaista lähestymistapaa. Siksi rakastankin työpäiviä, kun kuvaamme muille ja saan häärätä kuvausrekvisiitan kanssa ihan sydämeni kyllyydestä: valita astioita, leikata kukkasia, säätää valoja, asetella esineitä ja hioa kokonaisuutta kunnes se toimii. Kun kaikki on valmista, varsinainen kuvaaminen ei yleensä kestä kauaa.

Pikaisia siirtymisiä projektista ja paikasta toiseen, välissä nopeita välipaloja ja todo-listan tuplatarkistuksia. Olen ylpeä tiimimme saumattomasta yhteistyöstä: toinen paistaa munakkaan, toinen vastaa sähköposteihin ja purkaa kuvia muistikortilta.

Toisena päivänä kävin kuvaamassa Essin uudistuneen High Care Boulevard -hoitolan. Kanerva tuli malliksi ja paikalla oli tietysti myös haltijakoira Nella, joka ei ollut pätkääkään kiinnostunut kuvausassaroinnista vaan nukkui kuvausten läpi hoitohuoneen nurkassa. Ehkä se johtui siitä, että näissä kuvauksissa ei ollut juustoa.

Jos tässä vaiheessa joku ihmettelee, että tekevätkö nämä tyypit aina töitä kavereidensa kanssa, niin vastaus on kyllä, aika usein ainakin, ja se on ihan mahtavaa. Monet työt päätyvät työpöydälle juurikin tuttujen ja ystävien kautta ja jos niihin tarvitaan malleja, assareita, stailaajia tai ihan mitä vaan, monesti ne löytyvät nopeiten omasta tuttavapiiristä, jossa moni tekee samoja hommia. Toki on myös toisenlaisia projekteja, joissa tulee työskenneltyä uusissa tiimeissä tai ihmisten kanssa, jotka ovat tuttuja vain työyhteyksistä. No, yleensä heistäkin on kolme kuukautta tai vuotta myöhemmin tullut kavereita. Kanervankin tapasin aikoinaan työn kautta, kun hän tuli valmentajaksi Helsinki Core Trainersille, jolle minä taas tein markkinointiin liittyviä hommia.

Kuvasimme viime viikolla myös Via Tribunalille. Jep, aika monet kuvaukset yhteen viikkoon, mutta minkäs teet – jos sataa kolme viikkoa putkeen, on pakko kuvata kerralla kaikki silloin kun sää on vihdoin suosiollinen. Käsimalliksi saapuneita kavereita vähän nauratti, kun heidän eteensä iskettiin heti aamukymmeneltä oluet ja kuumat pizzat. Niin, kaupungin kokenein käsimalli Arttu oli tietysti taas paikalla! Oletteko muuten huomanneet, että Arttu näyttää vähän näyttelijä Milo Ventimiglialta?


Mikko pukeutuneena miestenvaateliike Feren syysuutuuksiin. Kannattaa muuten ottaa Feren Instagram seurantaan, sillä myymälässä palvelee toisinaan kaksi mäyräkoira-assistenttia, jotka esiintyvät silloin tällöin rusetit kaulassa myös putiikin valokuvissa.

Piipahdimme Kämpissa Travel In Luxury -matkamessuilla. Matkailu on tietysti työmme kautta meille ajankohtainen aihe, mutta vähintään yhtä tärkeä syy visiittiin oli messuilla järjestetty muotinäytös: Peilisalin catwalkilla nimittäin käveli järisyttävän komea ystävämme Mikko Rasila. Bongasin näytöksestä Saimin yltä superkauniin Balmainin kelsitakin, joka taitaa maksaa enemmän kuin koko vaate- ja kenkäkaappini sisältö yhteensä, mutta aina saa haaveilla! No, onneksi seuraavat matkat kohdistuvat lämpimiin kolkkiin, joissa kelsitakilla ei tee yhtään mitään.

Lounaamme tai illallisemme on ollut viime viikkoina ihan liian usein Woltista tilattu ja kotiin kannettu poke bowl. Silloin kun on minuuttiaikataulu, ei oikein ehdi kokata. Kulhollinen lohta, avokadoa, riisiä ja merilevää pitää onneksi ihmisen käynnissä kiireen keskellä ja on lisäksi koukuttavan hyvää. Naurattaa, että olemme tilanneet tuon Eat Poken bowlin varmaan kolmekymmentä kertaa, mutta emme ole kertaakaan käyneet ravintolassa paikan päällä enkä itseasiassa edes tiedä missä se sijaitsee. Wolt-sukupolven ilmiöitä.

Tästä työviikosta tuleekin vähän toisennäköinen! Palataan siihen pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Mitä löytyy jääkaapistamme?

Kaupallisessa yhteistyössä Samsung

Olenkohan nähnyt unta vai eikö ollutkin joskus lehtipalsta tai telkkuohjelma, jossa julkkikset paljastivat mitä heidän jääkaapistaan löytyy? Muistan hämärästi, että olin siitä tosi innostunut, vaikka en edes aina tiennyt keitä ne tyypit olivat ja mistä ne olisi pitänyt tuntea. Silti kiinnosti mitä muut ihmiset oikein kotonaan söivät ja millaisia asioita ostivat kaupasta: siinä pääsi vähän kuin puolisalaa astumaan vieraan ihmisen henkilökohtaiseen tilaan, kurkistamaan arkeen jota superjulkkikset raottivat siihen aikaan harvoin.

Tiesinkin heti mistä näkökulmasta haluan kirjoittaa, kun meille muutti uusi jääkaappi. Superkaunis, pikimusta jääkaappi saapui pitkäaikaiseen lainaan Samsungilta, samalta merkiltä jolta meillä löytyy melkein kaikki muutkin kodinkoneet pesukoneesta televisioon. Uutuus tuli tarpeeseen, sillä asuntoon kuuluva kaappi oli sanonut itsensä irti. Se ei sinänsä paljoa haitannut, koska se oli aika ruma ja kulahtanut – ei inspiroinut yhtään availla sitä ja miettiä mitä sitä tänään söisi.

Uusi jääkaappimme on tietysti jumalaisen kaunis ja täydellinen. En liioittele, se ON! Kodinkoneet ovat valitettavan harvoin visuaalisesti kovin hiveleviä, joten arvostan todella tätä linjakasta muotoilua ja mustaa väritystä, joka sopii mustaan keittiöömme kuin olisi siihen suunniteltu. Vasemman oven takana on pakastin, oikean takana jääkaappi. Tilaa riittää ja se on ihanaa varsinkin silloin kun on kemut (kaikkien vieraiden viinipullot mahtuvat), joulu (kaikki ruoat mahtuvat) tai vaikka ruoka- tai viiniaiheiset kuvaukset, joita kahden valokuvaajan taloudessa on aika usein. Näissä täsmälleen samoissa tilanteissa on iloa myös pakastimen ovessa sijaitsevasta hanasta, josta saa jäitä tai jäämurskaa. Jos ajattelette nyt, että täh, IHAN turha keksintö, voin kertoa heti että niin minä ja kämppiksenikin ajattelimme kun muutimme aikoinaan Kapteeninkadulle asuntoon, jonka jenkkikaapissa oli jääpalakone. Meni viikko ja olimme täysin koukussa. Siihen tottuu yllättävän äkkiä, että napinpainalluksella saa täydelliset jääpalat sitruunaveteensä, limuunsa tai aamiaismehuunsa, viikonloppuisin omiin ja vieraiden cocktaileihin.

Ooh, taikaluukku aukeaa.

Jääkaapissa on myös toinen ominaisuus, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen ihmiseen joka vierailee meillä ensimmäistä kertaa: siinä on luukku, josta voi poimia kahvimaidon tai viinipullon avaamatta koko jääkaappia. Se säästää tietysti sähköä, mutta mikä vähintään yhtä tärkeää, se on tosi nopeaa ja saa joka kerta aikaan hurmioituneita huudahduksia. En oikeasti arvannut ollenkaan että oveen huomaamattomasti maastoutuva SALALUUKKU olisi niin hilltön hitti.

Mutta mennäänpä asiaan! Nimittäin siihen mitä meidän jääkaapista oikein löytyy. Kuvat on otettu tovi sitten ja täytyy kertoa paljasta heti tässä vaiheessa, että sittemmin jääkaapin sisältöön on tullut pieniä idealogisia muutoksia, jotka saivat osittain innoituksensa tätä kirjoitusta varten otetuista kuvista. Pakko myös mainita, että jääkaappimme ei todellakaan aina näytä tältä. Matkustamme paljon ja yritämme pitää ruokahävikin minimissä, joten jääkaapissa on usein ennen tai jälkeen matkan pahimmillaan vain oliiveja, pala parmesania ja jonkun viinipullon pohjat. Joskus se näyttää siltä ihan muutenkin, jos emme ole viikon kiireiden keskeltä ehtineet kauppaan.

Mutta myönnetään, kaunis uusi jääkaappi on viime aikoina kyllä saanut meidät innostumaan ruoanlaitosta: nykyisin se on siis aiempaa useammin varsin hyvin varusteltu. “Hyvin varustettu” tarkoittaa tietysti kaikille vähän erilaisia asioita. Meillä se tarkoittaa sitä että jääkaapista löytyy (yhdistettynä kuivakaapin antimiin) ainekset seuraavien päivien tarpeisiin ja jos on vähän kekseliäs, ei välttämättä ole pakko käydä kaupassa kuin korkeintaan hakemassa lisää kahvimaitoa.

Sen suuremmitta selityksittä listaa kehiin! Meidän jääkaapista löytyy aina, siis ihan aina seuraavat:

Kahvimaito. Koska kahviaddiktio. Niinä aamuina kun kahvimaito on loppu, sitä haetaan heti kun silmät rävähtävät auki. (Okei, nyt oli liioittelun makua: sitä haetaan heti kun silmät on tiirikoitu jollain tikulla auki.) Olen juonut aina kahvin kanssa punaisesta purkista tuttua täysmaitoa, viimeisen parin vuoden aikana luomua aina kun sitä on vaan lähikaupasta saanut.

Parmesania. Useimmiten muitakin juustoja, mutta aina vähintään parmesania! Se on pitkään säilyvää sorttia ja mikä tärkeintä, sillä saa hämättyä mistä tahansa kaapin jämistä kaavitusta hätäateriasta maistuvan. Eikä sovi unohtaa rakkauspörriäisiä.

Pesto. Vaikka jääkaapissa ei olisi yhtään mitään muuta, siellä on aina purkillinen pestoa. Se on peruja opiskeluvuosilta, kun elin vuorotellen pestopastalla ja pestolla päällystetyllä paahtoleivällä. Ruokavalioni on onneksi nykyisin hiukan monipuolisempi, mutta pesto maistuu yhä. Hyvää pestoa on tietysti helppo tehdä myös itse, mutta minulle pesto edustaa pelastavaa pikaruokaratkaisua, koska sen avulla saa tehtyä sen kuuluisan pestopastan, taiottua nahistuneista tomaateista ihanat uunitomaatit ja loihdittua kuivettuneesta leivästä öljytilkan ja paistinpannun avulla herkullisen välipalan.

Oliivit. Tämä on mysteeri. En koskaan osta oliiveja eikä osta Jarnokaan, silti niitä on aina. Suurimman osan niistä syövät ystävät, jotka kaivavat ne jääkaapista juuston ja viinin tai G&T:n kaveriksi.

Todetaanpa tässä vaiheessa, että vähimmillään jääkaapissa on nuo edellämainitut neljä asiaa, mutta sitten kun asiat ovat hyvin ja kaupassa käyty, alkaa löytyä myös seuraavaa!

Sitruunoita. Rakastan sitruunaa yli kaiken ja ihan kaikissa muodoissaan. Puristan sitruunamehua ihan kaikkeen mihin kehtaan ja raastan myös sitruunakuorta kaikkiin safkoihin joihin se suinkin sopii – jumalaiset sitrushedelmät käytetään meillä siis useimmiten ihan kokonaan. Jos on näin sekaisin sitruunoista, kannattaa suosia luomua. Lähikaupan luomusitruunat ovat pieniä ja superkirpeitä eli just täydellisiä.

Sieniä syksyisin. Käyn ihan itse poimimassa ne toreilta. Ihailen kyllä ystäviäni, jotka haalivat metsistä kilotolkulla suppilovahveroita ja mustatorvisieniä, mutta omat sienestystaitoni ovat, sanotaanko, piilevät. Olen kyllä käynyt sienimetsässä, mutta EN VAAN NÄE NIITÄ vaikka kuinka vaaniskelen. Mutta samapa sille, onneksi kaupasta saa! Teen niistä useimmiten kastiketta kalan ja pottujen kaveriksi, joskus myös pastaa tai piirakan. Entisen anoppikokelaan sipuli-sienipiirakkaa on edelleen joka syksy ikävä,  terveiset Pirrelle!

Kalaa. Emme enää juurikaan syö lihaa, joten kalan kulutus on kasvanut. Lähin kalatiski sijaitsee kadunkulmassa, joten tuoretta kalaa saa pöytään nopeasti ja helposti. Kannan kyllä kotiin myös kaikki 60% alennuslapuilla varustetut kirjolohipaketit, jotka bongaan klo 21 jälkeen lähikaupasta – ne työnnetään pakkaseen pahan päivän varalle. Vähintään kerran viikossa se nimittäin koittaa: ulkona sataa vettä eikä kumpikaan “todellakaan jaksa lähteä” kauppaan, koska sinne on niin pitkä (200 metrin) matka. Mutta sitä varten se pakastin on!

Sinappi. En osaa selittää, mutta vihaan ketsuppia ja rakastan sinappia. En osaa selittää sitäkään miksi meidän jääkaapissa on kaksi jättipurnukkaa dijon-sinappia. Etummaisena komeilevan sinapin on valmistanut ystävämme, on hyvää.

Kananmunia. Huijaan nyt vähän, koska emme oikeasti säilytä kananmunia jääkaapissa vaan pöydällä kaasuhellan vieressä. Halusin vaan päästä puhumaan kananmunista, koska ne ovat loistavaa pikaruokaa ja meillä ihan päivittäisessä käytössä: aamupalana paistettuna tai keitettynä, välipaloina, lounassalaatin kylkiäisenä, iltapalana treenin jälkeen. Joskus keitämme kananmunat myös kalan lisukkeeksi.

Voita. Oikeaa voita. Menee niin safkaa laittaessa kuin leivän kanssa. Minä kärsin kroonisesta hiilarisyyllisyydestä enkä syö kovinkaan paljon leipää, mutta Jarno voisi syödä sitä aamusta iltaan. Tuli muuten mieleen, että olisipa ihanaa pitkästä aikaa leipoa sämpylöitä!

Suolakurkkuja. Naposteluun, voileivän päälle, safkan kylkeen. Opin tämän tavan entiseltä kämppäkaveriltani enkä pääse siitä enää eroon. Suolakurkut ovat parasta. Menee myös venäläiseen tapaan smetanan ja hunajan seurassa.

Tuoreita marjoja. Kallista, mutta elämä on. Onneksi marjahullu äitini jakaa silloin tällöin saalistaan ja tuo marjaterveisiä käydessään etelässä. Marjoja menee puuron ja jugurtin kanssa, HILLOJA syömme tietysti myös kermassa haudetun leipäjuuston kanssa.

Ne juustot. Jääkaapista löytyy useimmiten joku tavallinen kermajuusto ladottavaksi leivän päälle, mutta monesti muitakin. Saatan tarjoille vieraille kiekollisen briejuustoa alkupalana tai jälkiruokana. Muutamalla sortilla varustettu juustolautanen on loistava leffaeväs. (Joko huomasitte, että helppous on keittiössämme kantava teema?)

Viiniä. Jääkaapissa on melkein aina viinipullo tai pari yllätysvieraita varten, toki otamme joskus lasillisen tai pari kaksinkin. Kuulostaapa sivistyneeltä, mutta totta se on, viininkulutus on kyllä vähentynyt tosi paljon vaikkapa vuoden takaisesta ja nykyisin jääkaappiin jemmatut pullot saattavat viipyä siellä muutaman viikonkin.

Lempiginiä ja tonicia. Meillä on melko harvoin cocktail hour mutta silloin kun on, hyvä gin&tonic on parasta.

Kas sinne se sitruuna sujahtaa. Onneksi on jääpalakone!

Mitäs muuta? Vihanneslaatikoista löytyy usein perunaa ja porkkanaa, pitkään säilyviä juureksia joita on helppo nakata uuniin tai kattilaan. Rakastamme myös erilaisia kaaleja parsakaalista kukkakaaliin ja varsinkin ruusukaaleihin, jotka ovat parhaimmillaan pelkän voin ja suolan kanssa. Ylähyllyltä löytyy pari erilaista hilloa löytyy juustotarjottimen tarpeisiin.

Pitikö muuten myös pakastimen sisältö paljastaa? Luettelen: pakastepizzaa hätätilanteiden varalta, marjoja (koska tuoreiden hinta alkaa risoa minua vähintään kerran viikossa eikä niitä tietenkään edes saa vuoden ympäri) ja pakastemaissia, koska chilimaissi on paras lisuke mille tahansa, jos on järkyttävä nälkä ja ruokaa on saatava pöytään h-e-t-i. Jos joku nyt ihmettelee mitä chilimaissi sisältää, kerrottakoon että sisältää juuri sitä mitä sen nimessä lukee, paahdettuna öljyssä paistinpannulla jumalaiseksi maissiherkuksi. Pakkasessa oli ennen aina myös pelmeneitä, ihan superhyvää ja helppoa pikasafkaa, mutta lähikaupasta ei valitettavasti löydy lihatonta versiota.

Niin, mitä sitten tapahtui näiden kuvausten jälkeen? Huomasimme näitä kuvia ottaessamme, että jääkaappimme notkuu erilaisista maitotuotteista: kahvimaidon, voin ja juustojen lisäksi siellä on nimittäin usein kermaa, jugurttia, kermaviiliä tai smetanaa. Tajusimme, että suurin osa on melko vaivattomasti korvattavissa maidottomilla tuotteilla – kahviin voi lorauttaa kauramaitoa, pastaan voi heittää kerman sijaan kaurakermaa, kastikkeita voi tehdä maidottomasta ranskankermasta ja maitopohjaiselle jugurtillekin on olemassa nykyisin paljon vaihtoehtoja. Olen tosi tyytyväinen siitä, että tällä hetkellä jääkaappimme sisältö näyttää maitotuotteiden osalta jo varsin toisenlaiselta: jäljellä on oikeastaan enää juusto ja pieni voipaketti, jolla pärjää kauan, koska sitä käytetään enää leivän päällä. Ruoanlaitossa voin on korvannut oliiviöljy.

Noniin, teidän vuoro! Mitäs teidän jääkaapeista löytyy ihan ehdottomasti aina, mitä parhaimmillaan, entä huonoimmillaan? Antakaa tulla, en malta odottaa vastauksia!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

The same songs with the same old rhymes

Olemme kuunnelleet viime aikoina The Nationalin ja The War On Drugsin uusia levyjä niin paljon, että vastapainoksi alkaa jo nyt kahdeksan viikon toistohulluuden jälkeen kaivata jotain hiukan kevyempää. Lontoolainen syntikkapopduo Oh Wonder on julkaissut vastikään uuden albumin jolta löytyy montakin helmeä, mutta mutta valitsin tähän tämän debyytillä julkaistun vanhan kappaleen rehellisesti sanottuna tuon kauniin musiikkivideon takia. Ei se väärin ole. Pian alkavalla Australian matkalla on tarkoitus viettää tunti jos toinenkin tien päällä, toivottavasti meidän reissu sujuu paremmin kuin videon pariskunnalla!


OH WONDER – DRIVE

Minä myös

Ruuduillemme on vyörynyt tänään kaksi sanaa: me too. Siitä on tullut alle vuorokaudessa maailmanlaajuinen someilmiö ja Twitterin suosituin hashtag, joka tekee karulla tavalla tekevät selväksi kuinka paljon naiset kohtaavat seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Se ei ole satunnaista, vaan jokapäiväistä, eikä sillä ole yhtä tiettyä ja tunnistettavaa muotoa, vaan se näkyy lukemattomilla tavoilla aivan liian monen arjessa. Huolestuttavaa on kuinka siihen juuri arkisuutensa vuoksi turtuu: kun aloin kerrata eniten mieleen jääneitä tapahtumia, järkytyin vähän itsekin. Vaikken koe kohdanneeni häirintää erityisen usein, kokemuksia on kertynyt kuitenkin pelottavan paljon – enkä ole somemyrskyn perusteella yksin niiden kanssa.

Oli esimerkiksi ne kerrat silloin kun olin ala-asteen viidennellä ja vuotta vanhemmat pojat veivät minut välitunneilla kyläkoulun vanhan ulkohuussin taakse. He työnsivät minut seinää vasten ja toiset pitivät minut paikoillaan sillä aikaa kun muut puristelivat: reisistä ja takamuksesta, paidan alta, jalkovälistä. En uskaltanut vastustella, silloin heidän otteensa kovenivat. Samat pojat pilkkasivat minua muiden edessä murteellisesta mamusuomestani, mutta ulkohuussin takana he käyttäytyivät kuin minulle olisi suotu suuri kunnia: minut oli valittu kaikkien tyttöjen joukosta heidän huomionsa keskipisteeksi. En puhunut vielä kovin hyvin kieltä enkä osannut kertoa kuinka paljon se huomio ahdisti.

En kertonut siitä kenellekään. Hävetti kuinka olin niiden armoilla, osaamatta sanoa vastaan tai uskaltamatta huutaa. Pelkäsin aiheuttaneeni sen itse. Pelkäsin, että muut ajattelisivat minun halunneen sitä itse.

Se kerta, kun matkustin neljätoistavuotiaana etelään musiikkiopiston kitaransoittokurssille. Kitaransoiton opettaja oli komea ja pitkätukkainen kolmekymppinen mies, johon kurssin jokainen teinityttö ihastui palavasti – niin minäkin. Tunneilla opeteltiin skaalojen lisäksi 70-luvun rokkibiisejä ja minä liian suuressa Led Zeppelin -paidassani olin nopeasti myyty.

Kun olin yhtäkkiä kaksin opettajan kanssa kurssitalon ullakkohuoneessa, minua ujostutti enkä tiennyt mitä sanoa. Mutta ei sillä ollut väliä, koska ei häntä kiinnostanut jutella: hän tarttui käsivarteeni ja veti minua syliinsä sohvalle. Kun yritin kiusaantuneena kiskoa itseni pois, hän tarttui minuun kaksin käsin, työnsi sohvalle ja tuli päälle. Vanha puutalo oli siihen aikaan alkuillasta jo tyhjä. Kun tajusin että hän ei aio päästää minua, potkin, rimpuilin ja huusin niin lujaa kuin keuhkoista lähti siinä toivossa, että joku kävelisi ohi ja kuulisi. Aika seisahtui, en tiedä kuluiko sekunteja vai minuutteja, mutta lopulta hän irrotti hetkeksi otteensa ja minä rimpuilin itseni vapaaksi, kompuroin tieni portaita alas, puin sydän takoen talvisaappaat jalkaan ja juoksin pakkaseen ilman takkia, katsomatta taakseni.

Vasta asuntolahuoneeni ovella huomasin, että avaimeni oli ullakkohuoneeseen jääneen takin taskussa. Sain takkini takaisin kun kokoonnuimme iltapalan ääreen, mutta avain oli kadonnut sen taskusta. Arvasin opettajan vinosta, vähän kylmästä ilmeestä, että hän oli ottanut sen. Kurssi kesti sen jälkeen vielä kaksi päivää ja valvoin molemmat yöt peläten, että hän tulee keskellä yötä ovesta.

En kertonut kenellekään mitä oli tapahtunut. Hävetti aivan liikaa. Tapahtunut oli selvästi minun syytäni: itsepä olin muiden lailla ihastunut, punastellut ja hakenut opettajan huomiota soittamalla skaalojani tahallaan väärin. Itse olin mennyt ullakolle hänen perässään, kun hän muiden lähdettyä kysyi haluaisinko nähdä yläkerran levykokoelman.

Opiston vahtimestarille kerroin, että olin itse hukannut avaimen. Sehän oli tavallaan totta.

Vuoden päästä törmäsin opettajaan toisella puolella maata musiikkitapahtumassa: hän käveli ihmisvirran keskellä vastaan vaimonsa kanssa, katsoi suoraan silmiini eikä osoittanut mitään tunnistamisen merkkejä. Miksi olisikaan, olin varmasti vain yksi monista.

Se kerta, kun minä ja ystäväni päädyimme naapurikylän poikien kyytiin viikonloppuajelulle. Meitä monta vuotta vanhemmat pojat olivat perhetuttuja ja ystäväni oli vähän ihastunut yhteen heistä. Olimme alkaneet käyttää huulikiiltoa, vaikka se soti hiukan grungeuskottavaa habitustani vastaan. Kävimme yläasteen seitsemännettä luokkaa ja janosimme elämää, toivoimme että tapahtuisi ihan mitä tahansa edes vähän jännää. Ajelulle pääseminen kaksikymppisten poikien kanssa oli jännittävintä mitä siihen aikaan pohjoisessa pikkukylässä saattoi perjantai-iltana tapahtua.

Istuin ahtautuneena takapenkillä, poika vieressäni tuoksui tahmealta purkalta ja Gin Lemonilta. Pullo kiersi kädestä käteen, kostutin huuleni kirvelevään nesteeseen. Ajelimme pimeitä metsäteitä, Radiomafia soitti Manic Street Preachersia ja kaikki lauloivat mukana. Ystäväni kääntyi katsomaan minua etupenkiltä jossa hän istui ihastuksensa sylissä, hänen silmänsä kimalsivat hämärässä.

Sitten Gin Lemonilta lehahtava poika, joka oli puristunut kylkeeni kiinni takapenkin ahtaudessa, työnsi kätensä pillifarkkuihini. Jähmetyin. En tiennyt mitä tehdä: olisi tuntunut tosi epäkohteliaalta sanoa hänelle, että älä. Hän oli sentään vienyt meidät ajelulle kavereidensa kanssa ja minä olin saanut maistaa hänen taskumatistaan. En halunnut olla kiittämätön tai pilata ystäväni iltaa.

Seurue halusi mennä jonkun mökille jatkoille. Valehtelin, että päätäni oli alkanut särkeä ja jäin kyydistä. Muistan helpotuksen siitä, että minun annettiin mennä.

En kertonut kenellekään, edes ystävälleni. En halunnut pilata hänen muistikuvaansa ihanasta illastaan, se oli ollut koko pitkän tylsän syksyn paras, sillä häntä oli suudeltu ensimmäisen kerran.

Se kerta, kun olin viisitoistavuotiaana kotibileissä ja poika, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, veti minut juhlista sivummalle johonkin rivitaloasunnon hiljaisista huoneista. Luulin, että hänellä oli asiaa ja niin hänellä tavallaan olikin: hän kävi humalaisella päättäväisyydellä päälleni heti kun olin istahtanut huoneen sängyn laidalle. Huutaminen olisi siinä metelissä ollut aivan turhaa, mutta poika oli onneksi kännissä kuin käki ja siksi kömpelö, sain iskettyä polveni hänen nivusiinsa ja pääsin pakenemaan huoneesta. Olin selvinnyt jo toisen kerran vastaavasta tilanteesta saamatta suurempia kolhuja, mutta en tuntenut itseäni voittajaksi vaan luuseriksi, kun lähdin juhlista. Musiikki soi yhä täysillä ja ihmiset tanssivat sohvapöydällä, mutta tunnelma oli muuttunut toiseksi eikä kukaan tajunnut.

En kertonut kenellekään miksi lähdin kesken illan. Sehän oli ollut taas minun vikani, mitäs olin mennyt hänen mukaansa. Ehkä olin antanut jotenkin ymmärtää, että olin kiinnostunut? Olin sitäpaitsi juonut vodkaa.

Ne kerrat, kun opiskelukaveri – joka oli kiinnostunut minusta, mutta minä en hänestä – seisoi öisin ikkunani takana. Asuin kimppakämpässä kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, pienessä perähuoneessa jonka ikkunan takana oli taloyhtiön roskis. Heräilin öisin kun roskakärryt kolahtelivat vaimeasti toisiinsa. Ripustin päiväpeitteen verhoksi ikkunaan, mutta miehen siluetti erottui silti selvästi sisäpihan lampun kajossa.

Ne sadat kerrat, kun olin kaksikymppinen baarimikko ja asiakkaat katsoivat oikeudekseen tilata bissen ja suihinoton, kouraista takalistoani kun kiersin salissa keräämässä tuoppeja tai pyytää treffeille ravintolan vessaan. Portsarit suojelivat meitä työntekijöitä parhaansa mukaan ja poistivat jokaisen ahdistelijan, josta heille kerroimme, mutta ei kaikista jaksanut kiireen keskellä soittaa ovelle – niitä riitti joka illalle, niihin turtui.

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja humalainen miesjoukko yritti ensin pyytää, sitten pakottaa minut kanssaan jatkoille, luvaten, että saan kokeilla heitä kaikkia. Kiskoin käsivarteni vapaaksi ja juoksin. Kotona vähän hävetti kun olin sillä tavoin mennyt säikähtämään, he olivat varmaankin vain vitsailleet.

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja Tammerkosken sillankupeessa seisoi mies, joka avasi takkinsa jonka alla ei ollut mitään ja sanoi: kiinnostaisko maistaa?

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin aamukuudelta aution kaupungin läpi ja vastaani tuli tuntematon mies, joka pysähtyi kohdallani, kääntyi ja seurasi minua sanaakaan sanomatta kotiini asti. Kiihdytin askeleitani, lopulta juoksin loppumatkan. Sydän takoi rinnassa kun kolautin sisäpihan rautaportin kiinni takanani. Keittiön ikkunasta näin kuinka mies seisoi yhä kadulla porttini edessä.

Kaikki ne lukemattomat miehet, jotka kävivät baareissa, juhlissa, festareilla, pikkujouluissa ja taksijonossa kiinni rintoihini ilman lupaa tai kommentoivat niitä, vaikka en ollut kysynyt kenenkään mielipidettä. Se loppui vasta kun sain 27-vuotiaana lähetteen rintojenpienennysleikkaukseen ja jatkoin kilon kevyempää ja monin verroin onnellisempaa elämää ilman niitä. Häirinnän vähentyminen ei ollut syy leikkaukseen, mutta se oli iso, iso plussa.

Se perheenisä, joka alkoi ehdotella kylpylän poreammeessa.
Se polttariporukka, joka alkoi baaritiskillä pisteyttää minun ja työkavereideni vartaloita ja laittaa meitä pantavuusjärjestykseen.
Se työn kautta tuttu, joka avoimesti puristeli minua kaikissa alan tapahtumissa ja juhlissa. Hän koki että meillä on “kemiaa” vaikka sana jota minä käytin oli kyllä “ei”.
Se basisti, joka koki, että artistipromoottorin työhöni kuuluu bändin jäsenistä huolehtiminen myös keikan jälkeen hotellihuoneessa.
Se esimies, jonka mielestä minun olisi pitänyt pukeutua huppareiden sijaan avokauluksisiin paitoihin, kun “kerran on mitä näyttää”. Hän olisi varmaankin melko pettynyt nykyiseen b-kuppiini.
Se tyyppi, joka istahti raitiovaunussa minua vastapäätä ja kutsui minua huoraksi uudestaan ja uudestaan, kunnes jäin pois. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen.

Tunsitko olosi epämukavaksi lukiessasi tätä listaa? Niin minäkin sitä kirjoittaessani ja ihan syystä, nuo tarinat ovat kamalat ja pahinta on, että ne ovat totta. Teinivuosina sattuneiden kohdalla kesti vuosia ymmärtää, että pojat on poikia -hassuttelun ja väärinymmärrysten sijaan oli tapahtunut ihan todellista, räikeää seksuaalista häirintää ja kuinka väärin oli, että ahdistelijan sijaan minä tunsin syyllisyyttä ja häpeää tilanteista, joihin olin tahtomattani joutunut. Suututtaa ja surettaa, että kannoin kaiken kapeilla harteillani kertomatta kenellekään, koska en halunnut aiheuttaa ongelmia, tuottaa huolta, huonoa mieltä tai pettymystä, olla ilonpilaaja, huumorintajuton, tosikko. Ajattelin äitiäni ja muita aikuisia jotka välittivät minusta, ystäviäni. Ajattelin jopa ahdistelijoita: etten vaan nyt asettaisi niitä kiusalliseen tilanteeseen ilmiantamalla niiden toiminta tai sanomalla vastaan! Ajattelin myös itseäni: en halunnut mainetta tyttönä jonka valinnnat johtavat ikävyyksiin (sillä minun syyni se selvästi aina oli) ja mikä tärkeintä, en halunnut olla uhri.

Itsensä syyttäminen oli siihen aikaan helppoa. Elettiin aikaa, kun tyttöjä ja naisia yleisesti varoitettiin oikaisemasta kotiin puistojen kautta, pukeutumasta vihjailevasti minihameisiin tai olemasta humalassa julkisilla paikoilla – muutoin sai syyttää “ihan itseään” jos jotain sattui. Väkivallan uhreiksi joutuneiden asuvalintoja puitiin arvostelevin sanakääntein mediassa ja keskustelupalstoilla. Oli ällistyttävää kuinka naisiin kohdistuvaa häirintää yritettiin hillitä pelottelemalla, syyllistämällä ja kontrolloimalla naisia sen sijaan, että oltaisiin puututtu väkivaltaisten miesten toimintaan tai yritetty esimerkiksi muuttaa vallitsevaa käsitystä siitä, että nainen on objekti, jonka rajat saa kuka tahansa ylittää.

Haluaisin ajatella, että yhteiskunnallinen ilmapiirimme on muuttunut, mutta valitettavan usein tuntuu, että ei vielä kovin paljon, ei vielä tarpeeksi. Sama häpeä, nolatuksi tulemisen ja syylliseksi osoittautumisen pelko vaientaa naiset yhä. Miten oppia piirtämään rajansa ja pitämään niistä kiinni, jos maailma ympärillä kerta toisensa jälkeen todistaa, että niillä ei ole merkitystä?

Vielä nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sain itseni kiinni pohtimasta hetken kannattaako tätä tekstiä nyt ollenkaan julkaista. Olenko nyt ankea kanttura, kun pauhaan näin negatiivisesta aiheesta? Vähän kyllä vieläkin hävettää, että jouduin kaikkiin näihin tilanteisiin ja kyllä nyt jollekin tulee tästä paha mieli. Mutta juuri näiden tunteiden takia tämä aihe on tärkeä ja siitä täytyy puhua.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näistä asioista julkisesti. En ole itseasiassa kertonut niistä aiemmin edes kovin monelle läheiselle. Jaan ne nyt, koska toivon, ettei yhdenkään naisen (tai miehen) tarvitsisi kokea enää koskaan mitään vastaavaa. Ehkä tekemällä asiat näkyviksi niitä on mahdollisuus muuttaa? Eivät ne ainakaan vaikenemalla parane. Kuten kampanjan aloittanut amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano totesi:

”Jos kaikki seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kirjoittaisivat ’Minä myös’-viestin statuksekseen, ihmiset saattaisivat saada käsityksen tämän ongelman kokoluokasta.”

Helpompaa elämää

Kaupallisessa yhteistyössä Freska, sisältää alennuskoodeja

Näitä sanoja en olisi uskonut kirjoittavani vielä pari vuotta sitten, mutta: elämäni ei ole koskaan ollut niin rauhallista kuin nyt. En vieläkään käyttäisi sanaa seesteinen, koska yrittäjän arki on seesteisestä kaukana ja kiireisiä viikkoja osuu yhä tasaisin väliajoin kalenteriin, mutta silti, moni asia on muuttunut – ja kaikki ihan pelkästään parempaan suuntaan.

Syön joka aamu aamiaista, joka päivä jotain lämmintä ruokaa. Meillä on toimiva työnjako: useimmiten minä keksin mitä syödään ja mies toteuttaa sen pohjanmaalaisella päättäväisyydellä, joskus hääräämme tiiminä. Lautaselle päätyy monesti helppoa pikaruokaa, kuten munakkaita, simppeleitä salaatteja, uunijuureksia tai parissa minuutissa pannulla kypsynyttä kalaa. Emme jaksa kovin usein kokeilla innovatiivisia uusia ohjeita tai viettää sen pidempiä aikoja lieden äärellä, mutta samapa sille, tärkeintä on että meillä syödään joka päivä ja vieläpä ihan oikeaa ruokaa. Se on uusi luksusrutiini kahdelle entiselle hajasyöjälle. Kai olen kertonut mikä on hajasyöjä? Termi on Mikko Rasilan keksintö ja tarkoittaa henkilöä, joka syö satunnaisesti, useimmiten sitä mitä sattuu löytämään kaapinsa perältä. Esimerkiksi kuivettuneita suolakeksejä, tai sipsipussin pohjat. You get the picture.

Postiluukusta kolahtaneet kirjeet avataan nykyisin heti samana päivänä eivätkä lehdet ja laskut kerry enää pinoihin eteisen lattialle aiheuttamaan epämääräistä ahdistusta. Kuulostaa monen korvaan varmasti vähän hassulta, mutta se oli ihan oikea ongelma! En halua edes ajatella miten paljon olen maksanut elämäni aikana viivästyskorkoja laskuista vain siksi, etten uupumussuossa tarpomiseltani kyennyt hoitamaan laskuja silloin kun ne saapuivat, vaikka tilillä olisi ollut rahaa niiden hoitamiseen. Aina ei ehkä ollut, koska en kyennyt myöskään aina lähettämään ajallaan laskuja asiakkaille tekemistäni töistä.

Muutos näkyy konkreettisesti myös kotona, jossa on nykyisin melkein aina kaunista ja viihtyisää. Jokaisella esineellä on oma paikka, kaapeissa on tilaa. Tavaraa ei kerry enää viikosta viikkoon kohoaviin kasoihin, joihin tarttuminen muuttuu sitä hirveämmäksi haasteeksi mitä isommaksi ne kasvavat. Ei ole enää jatkuvaa sotkua, johon tärkeät tavarat jatkuvasti katoilevat juuri silloin kun on eniten kiire. Kotona on kivaa olla, happi kulkee ja ilma virtaa.

Lautasetkin on pinottu kauniisti kaappeihin tiskialtaan sijaan.

Muutoksiin on monia syitä, yhtenä tärkeimmistä nykyinen parisuhteeni. Kahden rutiinitonta elämää eläneen haahuilijan yhdistelmästä ei tullutkaan täyttä kaaosta, kuten olisi voinut ihan hyvällä syyllä olettaa, vaan ihana, rento ja hyvin rullaava arki. Ehkä tämä toimii siksi, että olemme molemmat parempia huolehtimaan muista kuin itsestämme – kun minä huolehdin hänestä ja hän minusta, tulevat vitamiinit syödyksi ja pyykit pestyksi. Pidämme yhdessä huolta niin toisistamme kuin kodista.

Toinen syy on tietysti se, että olen vähentänyt roimasti töitä siitä mitä tein vielä kaksi vuotta sitten. Teen niitä edelleen tosi paljon ja hetkittäin liikaa, mutta ehdin silti käydä kahdesti tai kolmesti viikossa liikkumassa, näen ystäviäni, ehdin kivoihin kemuihin ajattelematta koko ajan tekemättömiä töitäni, enkä muutenkaan ole jatkuvasti stressaantunut tai sydärin partaalla. Olen ehtinyt myös karsia kotoa kaikki turhat tavarat, jotka keräsivät käyttämättöminä pölyä jossain kaapin perällä (tai mikä pahinta, lattialla). On ihanaa, kun kaapeissa on tilaa eikä tavaraa tarvitse tunkea puoliväkisin jo valmiiksi pursuileville hyllyille.

Kolmas syy: olen oppinut vihdoin ulkoistamaan. Tärkeä taito, jota suosittelen lämmöllä ihan jokaiselle, joka kokee että paletilla on hiukan liikaa kaikenlaista. Kaikkea ei nimittäin tarvitse eikä edes kannata tehdä itse. Siksi minulla on kirjanpitäjä, jota ilman olisin varmaan kuollut siihen sydäriin jo kauan sitten. Ulkoistin hänelle viime kuussa loputkin paperihommat, joita vielä hoidin itse ja se oli ehkä koko syksyn paras päätös. Samasta syystä meillä on käynyt viimeisen vuoden Freskan siivooja kahden viikon välein pitämässä kodin kunnossa, koska kaunis, puhdas koti on sijoitus niin omaan henkiseen hyvinvointiin, parisuhteeseen kuin ammatilliseen keskittymiskykyyn, jos tekee edes osan töistään kotonaan, kuten me.

“Siivooja” kuulostaa vähän etäiseltä – meillä ei nimittäin käy kuka tahansa siivoaja vaan Juanita, josta on tullut vuoden aikana jo varsin tuttu tyyppi. Joskus olemme paikalla kun hän tulee, toisinaan emme – silloin hän tulee sisään omilla avaimillaan ja me saamme palata kiiltäväksi puunattuun, puhtaaseen kotiin. Juno rakastaa Juanitaa ja haluaa aina auttaa, joskin perimäyräkoiramaiseen tapaan hänestä taitaa olla hommassa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Saan jokaisen Juanitan visiitin jälkeen Freskalta sähköpostin, joka kannustaa arvioimaan tehdyn työn ja jättämään terveiset seuraavaa kertaa varten. Annan joka kerta täydet pisteet ja kirjoitan terveisille tarkoitettuun kenttään JUANITA ON PARAS, koska hän on! Tämä taitaa tosin olla vähän puolueellinen juttu – meidän ystäväpiirissä moni käyttää Freskaa ja ihan jokainen heistä on sitä mieltä, että oma vakisiivooja on se paras. Lukekaa vaikka Doritin juttu aiheesta.

Siivous kahden viikon välein on meille just sopiva tahti: kun Juanita pesee kahdesti kuussa kaikki nopeiten likaantuvat pinnat lattioista kylpyhuoneen ja keittiön pintoihin, siinä välissä ei oikeastaan tarvitse kuin ylläpitää yleistä järjestystä. Laitella tavaroita paikoilleen, viikata mäyräkoirien mylläämät viltit ja jos haluaa, imuroida nurkista pahimmat pölypallot. Mutta jos olen ihan rehellinen, emme kyllä kovin usein imuroi, ellei jonkun kotiimme sijoittuvan kuvauksen takia ole pakko.

Tutustuin Freskaan pari vuotta sitten silloin kun yritys sai alkunsa, sillä perustajien joukossa on vanha ystäväni. Tykkäsin niiden simppelistä ja käyttäjäystävällisestä filosofiasta heti: siivouksen saa tilattua helposti verkossa eikä mihinkään jatkuvaan diiliin ei tarvitse sitoutua. Jos kuitenkin haluaa säännöllisen siivouksen, saa halutessaan aina saman siivoojan. Siivous voidaan tehdä kodin omilla siivousaineilla tai siivooja voi tuoda omat ympäristöystävälliset siivousaineet mukanaan. Freska toimii muutenkin vastuullisesti, pitää oikeasti huolta työntekijöistään ja lahjoittaa siivun jokaisesta siivouksesta Itämeren suojeluun. Kun tuntee taustajoukot, tietää myös että kyseessä ei ole markkinointitemppu vaan aidot arvot.

Moni ajattelee yhä, että vain varakkailla on varaa käyttää siivoojaa, tai vähintäänkin pitää olla viiden lapsen ylikuormittunut uraäiti, että kehtaa tilata kotiinsa siivoojan. Höpsis sanon minä! Tosi monella on kiireinen elämä, joten miksi ihmeessä ei ulkoistaisi ne hommat, jotka voi, ja käyttäisi siitä säästyvän ajan johonkin itselle mieluisampaan tai olennaisempaan? Harva meistä sitäpaitsi varsinaisesti rakastaa siivoamista. Ennakkoluulot ovat onneksi hälvenemässä: meidän kaveripiirissä siivoojan käyttäminen on ollut ihan tuttu juttu jo pitkään ja kuulin viime viikolla, että jopa monet opiskelijat ostavat nykyisin siivouspalveluita voittaakseen itselleen aikaa tehdä jotain muuta. Ymmärrän täysin!

Listasin mielestäni parhaat jutut siivoojassa:

✖ No tietysti se ilmeisin: ei tarvitse hirveästi siivota itse! Minusta on kivaa järjestellä kaappeja ja sen sellaista, mutta keskittymiskykyni ei ole koskaan riittänyt perusteelliseen siivoukseen, joka oikeasti alkaa ja loppuu saman päivän aikana. Siivouspäivistäni tulee joka kerta lähipiirin hermoja raastava spektaakkeli, jossa tunnelmat vaihtelevat tunteja kestävistä “oho en muistanutkaan että minulla on tälläinen kirja” -harhapoluista raivareihin. Välillä haen kulmakiskalta motivaatiokaljan tai vien koiran kolmannelle päiväkävelylle ihan vaan päästäkseni pois keskeneräisen siivousprojektin keskeltä. Kun siivous useita päiviä kestäneiden tunnekuohujen jälkeen on valmis, olen valtavan ylpeä itsestäni mutta kaikesta rehkimisestä ja harhapoluilla haahuilusta lopen uupunut ja lisäksi stressaantunut, koska kaikki työni ovat tekemättä.

✖ Siivooja on ammattilainen ja siivoaa kotisi todennäköisesti huolellisemmin kuin sinä. En tietenkään tiedä teistä, mutta minä en ainakaan jaksa pyyhkiä jotain lattialistoja ja kirjahyllyjä tai imuroida sohvatyynyjen alta kuin korkeintaan kerran vuodessa sillä viikolla kun on kiire vältellä kaikin keinoin veroilmoituksen tekemistä. Sitäpaitsi minulla kestäisi koko päivä (eli kolme päivää) tehdä (huonosti) se sama koko kodin siivous, jonka Juanita varmoin ottein hoitelee neljässä tunnissa.

✖ Aikaa ja energiaa säästyy itselle tärkeämpiin asioihin, kuten töiden tekemiseen, laatuaikaan läheisten kanssa, liikkumiseen tai vaikka sohvalla laiskotteluun, joka on sekin erittäin keskeinen osa omasta hyvinvoinnista huolehtimista. Ihanin tunne maailmassa on palata vastasiivottuun kotiin: astua tahrattomaan keittiöön, jonka tasot ovat tyhjät ja kiiltävät, kellahtaa rapeisiin lakanoihin, kävellä kylpyhuoneeseen joka tuoksuu puhtaalta. Ei tuijottavaa tiskivuorta, ei pölypalloja aiheuttamassa huonon omatunnon pistoksia. Senkun heittäydyt sohvalle ja mietit: mitähän tänään tekisi?

✖ Suomessa on ihan mahtava keksintö nimeltä kotitalousvähennys: saamme toisinsanoen vähentää kotitalouspalveluihin käyttämämme eurot verotuksessamme. Käytännössä se tarkoittaa, että Freskalta ostetun siivouksen 34 euron tuntihinnasta jää vuosittain tehtävän vähennyksen jälkeen maksettavaksi vain 17 euroa. Me saamme siivouspalvelut osana yhteistyötämme, mutta käyttäisimme Freskaa, vaikka emme saisi, sillä sijoitus on kohtalaisen pieni ja ilo mittaamattoman suuri. Neljän tunnin siivous, jonka Juanita tekee kahden viikon välein, maksaisi meille vähennyksen jälkeen 68 euroa. Rahan arvo on suhteellinen: tiedän että tuo summa voi olla monelle iso tai mahdoton, mutta monet helsinkiläiset taloudet pulittavat sen verran arki-illan ravintolaillallisestaan. Jos pitäisi valita, skipppaisin sen yhden ravintolaillan ja sijoittaisin siivoukseen, jolla on paljon laajemmat ja pitkäkestoisemmat vaikutukset.

✖ Siivouksen sisältöön voi tietysti vaikuttaa: siivooja voi kodin perussiivouksen lisäksi vaihtaa lakanat, pestä ikkunat, viikata puhtaat pyykit kaappiin tai siivota vaikka jääkaapin. Me olemme sisällyttäneet kahden viikon välein tapahtuvaan siivoukseen vakituisina lisäpalveluina lakanoiden vaihdon, keittiön allaskaapin pesemisen sisäpuolelta ja jos aikaa jää, Juanita putsaa myös jääkaapin. Aah, rakastan ihan sanoinkuvaamattoman paljon sitä kun jugurttiroiskeet ja hillopurkkien jättämät rinkulat on pyyhitty pois ja tilalla on vain raikas valkeus, jonka keskellä riviin asetetut porkkanat ja munakoisot houkuttelevasti hohtavat!

✖ Siivouslahjakortti on muuten ihan paras lahjaidea. Sillä on melkein mahdoton mennä pieleen: siitä ilahtuu niin siististä kodista nauttiva (tai siivousta vihaava) puoliso, ystävä, sisko tai äiti. Jopa siivousintoilija ottaa kiitollisuudella vastaan vaikka kunnollisen joulu- tai kevätsiivouksen, sillä niihin aikoihin vuodesta tuppaa olemaan muutakin tekemistä. Jos haluat päästä tänä vuonna helpolla joululahjojen suhteen, Freskan sivuilta saa tilattua helposti siivouslahjakortin: lahjansaaja voi varata siivouksen itselleen sopivaan ajankohtaan.

Huh, siitä tulikin pitkä lista. Jos kiinnostuit, siivoojan voi tilata superhelposti työpaikalleen tai kotiin Freskan sivuilta. Siivous maksaa 34€ per tunti, kotitalousvähennyksen jälkeen 17€ per tunti. Ei haittaa, vaikka et olisi varma kauanko siivoukseen kannattaa varata aikaa, sivusto antaa siitä arvion kun olet kertonut kotisi tai työtilasi koon. Muiden usein kysyttyjen kysymyksien vastaukset löytyvät täältä.

Kysyin haluaisiko Freska antaa teille jonkun alennuksen, ja halusivat – jee! Tässäpä siis käyttöönne kaksi kivasti hintaa tiputtavaa alennuskoodia: koodilla notesonalife2 saat 20€:n alennuksen kertasiivouksesta ja koodilla notesonalife5 saat peräti 50% alennuksen ensimmäisestä siivouskerrasta, jos tilaat säännöllisen siivouksen. Koodit ovat voimassa vuoden 2017 loppuun saakka ja niistä saa vapaasti vinkata ystävillekin.

Juno-koiran Luna-sisko on usein meillä hoidossa ja tuntee Juanitan hänkin. Lunan mielestä Juanita saisi tosin siivota vähemmän ja heittää enemmän lentoliskoa.

Heräsikö muuten ajatuksia? Käykö teillä siivooja tai haluaisitko, että kävisi? Entä löytyykö sieltä samanlaisia haahuilijoita kuin minä, jotka ovat joutuneet pitkin aikuisikäänsä opettelemaan elämänhallintaa, vai oletteko niitä päinvastaisia tyyppejä, jotka mapittavat jokaisen kuittinsa erillisiin nimettyihin muovitaskuihin? (Eräs ystäväni on – hän takuulla tunnistaa kuvauksesta itsensä, jos sattuu lukemaan.)

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Viisi huomiota viikolta

1 ~ Pehmeä leoparditakki pelastaa tilanteen, kun painelee koko viikon katsomatta kunnolla peiliin, keskittyy pysymään kuivana ja lämpimänä eikä kykene pukeutumaan muuhun kuin jättikokoiseen huppariin ja joogatrikoisiin. Jollain taianomaisella tavalla näyttävä takki saa kaiken näyttämään ihan tarkoitukselliselta, siltä että juuri tämännäköisenä suunnittelinkin tällä viikolla maleksivani kaduilla – ehkä tämä onkin lopulta pokkakysymys? Ja kyllä, tiedän että joogatrikoot eivät ole housut, mutta sanottakoon puolustuksekseni, että takalistoni ei vilku pitkän hupparin alta. Jos kuitenkin pukisi ihan oikeat pöksyt ensi viikolla. On onneksi tämä viikonloppu aikaa harjoitella.

2 ~ Kun koko viikon (siis ihan koko kirotun viikon) on satanut vettä, tuntuu siltä että saisi ylellisen lahjan kun kohdalle osuukin kuiva päivä ja kaupan päälle vieläpä auringonpaistetta! Olin häikäistyä ja pökertyä kaikesta valosta, joka yllemme tänään valettiin. On ollut ihana päivä: kävimme töiden jälkeen puistossa kävelyllä ja piipahdimme vielä kirppikselle, josta lähti mukaan vanha lyijykynäpiirros puisissa kehyksissä. Tykkään ajatuksesta, että kodin taidekokoelma karttuu harkittujen hankintojen lisäksi sattumanvaraisilla kirppislöydöillä. Olkoonkin, että vähän naurattaa joka kerta kun ujutan lauseeseen sanan “taidekokoelma” – mutta kokoelma se on pienikin!

Tykkään myös lähipuistojemme taidekokoelmista eli patsaista, joista osa on kummallisia ja osa tosi kauniita. Tämä pensasaidan mutkaan piiloutunut marmoriveistos 60-luvun alusta on suosikkini, eikä vähiten siksi että pikkulinnut käyvät pulikoimassa maljassa.

3 ~ Matkakuumetta on taas ilmassa, seuraava reissumme nimittäin häämöttää reilun viikon päässä. Palaan asiaan ihan lähipäivinä, sillä haluan tietysti onkia teiltä kaikki parhaat vinkkinne ja suosituksenne. Tuttuun tapaan olemme vasta viime tingassa pohtimassa mitähän sitä perillä tekisi – tai jos ollaan ihan täysin rehellisiä, alamme yleensä pohtia sitä vasta perillä, mutta tällä kertaa olisi tarkoitus tehdä poikkeus ja laatia jonkinlaisia alustavia suunnitelmia.

4 ~ Kahviton elämä senkun jatkuu eikä kofeiinista ole kumma kyllä tullut mitään vieroitusoireita, ei edes sitä kuuluisaa kahvipäänsärkyä joka riivaa monia ystäviä jos he eivät saa joka-aamuista kahviannostaan. Sen sijaan olen huomannut, että oloni on tosi paljon parempi. Kappas, ei se jatkuva hytkyminen ja hysteria ollutkaan osa neuroottista luonnettani, vaan kofeiinitärinää! Kesti vain noin kaksikymmentä vuotta tajuta. Mutta mitä kylmemmiksi aamut käyvät, sen enemmän tarvitsen jotain lämmintä käynnistyäkseni. Otan siis kaikki teidän (tsihih) kuumat teevinkit ilolla vastaan.

5 ~ Viikko on ollut loputtoman, laahaavan pitkä, vaikka samalla tuntuu etten ole ehtinyt saada aikaiseksi puoltakaan siitä mitä piti. Laiskotuttaa ja tekisi mieli viettää koko viikonloppu sängyssä, syödä karkkia ja katsoa elokuvia, mutta konsultoin juuri työlistaani, joka on asiasta täysin toista mieltä. Ehkä voin silti aloittaa lauantaiaamun ihan pikaisella leffahetkellä? Aamupalaksi salmiakkiaakkosia, minttusuklaakuulia ja kirsikkatoffeeta. Mmm.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA