Tulivuoritutkijana täällä

✖ CANGGU, BALI, INDONESIA

Kannattaa varoa mitä toivoo! Olen tyytyväisenä kutsunut itseäni tulivuorentutkijaksi ja tarkoittanut sillä lähinnä sitä, että tulivuoret kiinnostavat ja kiehtovat. Ja tässä sitä nyt ollaan, vain viidenkymmenen kilometrin päässä tulivuoresta, joka köhii, kytee ja yskii savua sisuksistaan. Samaan aikaan kutkuttaa ja kuumottaa, mutta vuorta enemmän jännitystä aiheuttaa se toimiiko lentoliikenne, sillä osa seurueestamme on vasta tulossa tänne Balille.

Yksikään viime päivien uutisia nähnyt ei ole voinut välttyä tiedolta, että Balilla sijaitseva Mount Agung on herännyt horroksestaan. Vuori nikotteli jo viime syyskuussa ja aiheutti meilläkin pientä matkapohdintaa. Silloin tilanne rauhoittui ja vuoren lähellä asuvat ja sieltä evakuoidut paikalliset saivat palata koteihinsa. Vuori on ollut ihan hissuksiin – viime tiistaihin asti.

Olin ystävän kanssa Nusa Lembonganin saarella, kun ei-minkään toimittamisemme keskeytti Suomesta saakka saapunut tieto, että vuori on havahtunut ja päästelee höyryjä. Purkaus oli niin pieni, ettei sillä ollut vaikutusta lentoliikenteeseen. Kuvaavaa on, että emme edes kuulleet siitä paikallisilta, vaan viesti saapui aiheeseen liittymättömän sähköpostinvaihdon lomassa Suomesta. Kaikki kunnossa, kohta nähdään, viestittelin Helsinkiin Jarnolle ja Mikolle, jotka olivat tulossa meidän perässä Balille kuun lopussa. Tätä matkaa oli odotettu pitkään ja hartaasti, koska muutaman kuvauksen lomassa oli luvassa kauan kaivattua – uskaltaako sen sanoa edes ääneen? – lomaa. Vielä yhteistä lomaa ystäväporukalla, jonka kanssa olemiseen ei ole viime aikoina ollut varsinaisesti liikaa aikaa.

Sitten lauantaina tuli toinen, hiukan isompi purkaus. Sekin oli pieni, mutta sai aikaan tuhkapilven, joka lähti kiemurtelemaan kohti taivasta kilometrien korkeuteen. Pieni levottomuus alkoi lepattaa vatsan pohjalla. Did you hear about the ash, kysyi villamme portugalilainen omistaja, jolla oli sängessään glitterhippusia muistona edellisillan kemuista. But yeah, it probably won’t affect anything. Kutina vatsassa sanoi muuta.

Muutama lento peruttiin lauantaina. Sunnuntaina vähän enemmän. Suurin osa lentoja Australiasta ja Australiaan, sillä tuhkapilvi ajelehti Balilta kohti etelää. Tutkimme nettiä ja kirosimme lentokentän kehnoa tiedotusta. Qatar Airways, jolta olimme ostaneet liput, ei onneksi kuulunut lentojaan peruuttaneiden yhtiöiden joukkoon. Päätin luottaa maailmankaikkeuteen. Meidän täydellinen matka ei todellakaan ollut kaatumassa yhteen kiukuttelevaan tulivuoreen.

Maanantaiaamuna heräsin tietoon, että Balin kansainvälinen lentokenttä on suljettu vuorokaudeksi. Tuulen suunta oli muuttunut yöllä ja tuhkapilvi oli ajelehtinyt lähemmäs Balin saarta. Denpasarin lentokentän pitäisi 24 tunnin sulkunsa jälkeen aueta aamuseitsemältä paikallista aikaa, mutta kukaan ei taida vielä tietää miten käy. Tuhkapilven lisäksi on olemassa se toinenkin pikkuongelma, tulivuori poreilee ja saattaa purkautua vielä kolmannenkin kerran, ja se purkaus voi olla iso.

Mikä tilanne täällä paikan päällä sitten on? Riippuu vähän keltä kysyy.

Tulivuori on purkautuessaan vaaraksi sadalletuhannelle paikalliselle, jotka asuvat vuoren ympärillä sijaitsevissa kylissä. Kansainvälinen media kylvää kauhua dramaattisilla otsikoillaan, mutta yli puolet vuoren lähellä asuvista balilaisista on eri mieltä: he kieltäytyvät tottelemasta hallituksen evakuointimääräyksiä ja lähtemästä kodistaan, koska se ei ollut tulilinjalla silloin vuonna 1963 kun vuori edellisen kerran purkautui, eikä olisi varmasti laavan tiellä tälläkään kertaa. Sillä tietysti tulivuoret ovat loogisia ja ennalta-arvattavia luontokappaleita, joiden liikkeisiin kannattaa luottaa. Vähän naurattaa, mutta toisaalta, he ovat tottuneet elämäänsä vuoren kanssa, ehkä he tietävät enemmän kuin me?

Olemme tällä hetkellä Canggussa noin 50 kilometrin päässä vuoresta. Vuori ei näy eikä sen jylinä kuulu, kuten äitini mielessään kuvittelee. Tilanne ei näy katukuvassa mitenkään, mitään paniikkia ei ole. Tulivuoresta puhuvat lähinnä turistit, joiden pitäisi päästä lähtemään kotimatkalleen. Paikalliset ottavat lungisti, just relax, the airport should be fine in a few days. Sirkat sirittävät ja mopot huristelevat, kaikki on ennallaan, paitsi meitsin vatsassa on pieni möykky, jota en tälle reissulle olisi toivonut. En murehdi vuorta, vaan sitä pääsevätkö pojat lähtemään, pääsemmekö me lähtemään paluulennollemme vai jumitummeko saarelle pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus, meneekö koko tämä matka vielä ihan uusiksi. Ei yhtään jaksaisi säätää tai tehdä lisää suunnitelmia, mutta minkäs teet. Elämä tarjoilee taas oppitunteja siitä kuinka paljon kannattaa murehtia asioita, joille ei mitään itse mahda. Juuri nyt vaan odotellaan.

Melkein 60 000 ihmisen lennot ovat peruuntuneet viimeisen kolmen päivän aikana – voimme vaan kuvitella millainen kaaos Denpasarin lentokentällä on. Olemme miettineet myös sitä vaihtoehtoa, että jos pojat eivät pääse tänne, lennämme itse pois, joko takaisin Suomeen tai jatkamaan reissua jonnekin muualle. Mutta se onnistuisi vasta kun lentokenttä aukeaa, jos silloinkaan, sillä siellä on ne 60 000 muuta ihmistä, jotka haluavat samaan aikaan pois ja ovat odottaneet kentällä koko viikonlopun.

Mitä sille vuorelle kuuluu? Tuntuu, että asiantuntijatkin vain arvailevat. Tekisi mieli mennä katsomaan, mutta ei varmaan kannata. Se on eristetty, sen ympäristö evakuoitu. Se savuaa, puhisee ja putputtaa laavaa ihan kuin olisi jostakin loukkaantunut. Läheisiin jokiin valuu kylmää laavaa, vuorelta liikkeelle lähteneet mutavyöryt matelevat eteenpäin. Voi olla, että vuori purkautuu tunnin päästä, ensi tammikuussa tai ei ollenkaan. Taidan mennä unissani silittämään sitä ja hyristä hiljaa: tuu tuu tupakkarulla. Laulan sille, että nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki. Nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän.

Aamulla selviää pääsevätkö lempi-ihmiseni lennolleen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kirjeitä saarelta

✖ NUSA LEMBONGAN, BALI, INDONESIA

Saavumme veneellä Nusa Lembonganiin, Balin kaakkoiskulmassa sijaitsevaan pikkusaareen. Kartassa se näyttää olevan ihan Balin kupeessa, mutta todellisuudessa saareen on lautalla yli tunnin matka, pikaveneellä puolet vähemmän. Olen lukenut molemmista tukun varoituksia. Lautalle saa ahtautua paikallisten kanssa, istua matkatavaroineen kanojen, kassien ja pahvilaatikoiden keskellä ja toivoa, ettei liian täyteen lastattu lautta uppoa matkalla – tai räjähdä, kuten yhdelle oli käynyt. Pikaveneet puolestaan kuljettavat matkailijoita kovassa aallokossa kiikkerillä, pelastusliivittömillä veneillä, jotka kaatuvat helposti huonolla säällä. Päädymme pikaveneeseen: aukottomalla riskianalyysillämme päättelemme, että kuoleman todennäköisyys on puolet pienempi, koska matka on pikaveneellä puolet nopeampi. Ostamme liput paikalliselta yhtiöltä, jonka mainoksissa lukee isoin kirjaimin 100% safety guarantee. Päätän olla miettimättä onko se vain sanahelinää.

Terminaalissa jaetaan pahoinvointitabletteja ja matkalla ymmärrän miksi. Katselisin merimaisemaa kajuutan ikkunasta, mutta aallot pyyhkivät melkein veneen yli enkä näe kuin ikkunaa vasten iskeytyvää vaahtoa. Vene pomppii ja hytkyy kuin kieppuisi myrskynsilmässä, vaikka sää on juuri nyt täydellinen. En halua edes pohtia, millaista matkanteko olisi kehnommalla kelillä. Lopulta vene hiljentää ja sen vierelle saapuu Nusa Lembonganilta lähetetty pikkuvene: meidät on tultu noutamaan. Loikkaamme aallokossa keikkuvaan pikkupaattiin, pidämme kiinni sieltä mistä saamme pysyäksemme kyydissä. Pikavene jatkaa muiden kyydittäviensä kanssa matkaa Lombokiin ja me huristelemme kohti pikkusaaren rantaa. Balin pääsaari häämöttää horistontissa: tulivuori on kietoutunut pilviin ja sen pää pilkistää esiin kuin pumpulista. Vuori on tätä kirjoittaessa vielä aivan hipihiljaa.

Täällä ei nousta maihin laiturin kautta, sellaista ei ole. Hyppäämme laukkuinemme veneestä suoraan veteen ja kahlaamme hiekkarannalle. Meidät johdatetaan kujaa pitkin parkkipaikalle, jossa lastaudumme märkine varvastossuinemme safarijeepin kyytiin. Naurattaa. Meiltä ei ole kysytty mitään sen jälkeen kun kolme tuntia aiemmin hyppäsimme aamukuudelta pakettiauton kyytiin Seminyakissa sijaitsevan majapaikkamme edestä. Aasiassa matkustamisen helppoutta: kerrot jollekulle mihin haluat mennä, sen jälkeen sinua vaan viedään. Reitti voi olla ruuhkainen ja monivaiheinen, mutta ennemmin tai myöhemmin pääset perille, useimmiten oikeaan paikkaan.

Parin hektisen Bali-päivän jälkeen Nusa Lembonganin rytmi tuntuu huojentavan hitaalta. Saarta halkovat muutama pitkä tie, joiden varrella on kaikki: kaupat, skoottereita vuokraavat kioskit ja sukellusmatkoja järjestävät yritykset samanlaisissa matalissa parakeissa, ravintolat ja kahvilat, majapaikat halvimmista surffihostelleista hotelleihin, joissa on portit ja kiiltävät pinnat. Autoja on vain vähän, melkein kaikki ajavat skoottereilla ja ohittelevat seassa ajelevia polkupyöräilijöitä. Toisin kuin Balin pääsaarella, kukaan ei käytä kypärää, kaikki eivät kenkiäkään. Sateella he pukevat kyllä päälle kahisevan muoviasun, jonka helma liehuu heidän perässään kuin taikaviitta. Saman skootterin kyydissä kulkee koko perhe vauvasta koiraan. Joku on ilmeisesti tekemässä remonttia ja huristelee ohi olallaan nippu nelimetrisiä putkenpätkiä.

Et kai ihan yksin koko tuota lounasta syö?

Kaikki pienet saaret tuntuvat elävän saman jouteliaisuuden vallassa, on island time. On uneliaat aamut, pitkät iltapäivät, nopeasti pimenevät illat. Tuulenvire liikuttaa palmunlehviä, ilmassa tuoksuu meri ja jossain valmistuva lounas. Gekko paistattelee päivää liikkumattomana kuin kivikautinen piirros. Jokaista saarta tuntuu hallitsevan joko koirat tai kissat, jotka valvovat laiskanpulskeina valtakuntaansa. Nusa Lembongan on ehdottomasti koirien saari, sillä niitä on kaikkialla, jokaisella ravintolalla ja kaupalla omansa, joissakin kaksi tai kolme. Pienet ja isot sulassa sovussa, kuten nämä kaksi kaverusta, joista otin kuvan heitä herättämättä. Kissojakin on, mutta ne ovat laihoja ja melkein näkymättömiä, häntä saattaa vilahtaa ennen kuin sen omistaja katoaa kujien varjoihin.

Sadekausi on alkamaisillaan ja päivä päivältä on kosteampaa. Kuumuus tiivistyy pisaroiksi iholle, hiki valuu selkärankaa pitkin farkkushortseihin. Aamuisin paistaa aurinko, iltapäivästä kosteus puristuu pilviksi, jotka täyttävät taivaan. Kun sade alkaa, se ryöpsähtää alas kuin saavista, silloin on parasta löytää itselleen katos tai vähintään suuri varjo, joiden alla paikalliset jatkavat ilme värähtämättä päiväänsä. Melkein joka ilta ukkostaa. Joskus salamat valaisevat tummuneen taivaan suurina ja äänettöminä jossain kymmenien kilometrien päässä. Taivaallinen näytös tuntuu samaan aikaan lahjalta että muistutukselta.

Rantakahviloista saa kahdella-kolmella eurolla aamiaisen, johon kuuluu balilaista kahvia, paahtoleipää, voita ja hilloa, pekonia, kananmunia millä tahansa tavalla valmistettuna ja usein vielä paahdettu tomaatti tai rapeaksi paistettu peruna. Rasvakäryä enemmän kiehtoo paikka nimeltä Bali Eco Deli, josta saa simppeliä ja kevyttä safkaa sekä koiranpentuterapiaa, sillä lattiaa pitkin vilistää karvainen täystuho. Se haluaa syödä kaiken: varpaani. Punotun kassini. Varvastossuni. Lounaani. Hellyn ja annan sille leipää. Ja sitten nostan sen syliini ja vien juomaan, koska olen aina kaikissa kuumissa maissa kroonisen huolestunut siitä saavatko läähättävät koirat ja muut eläimet tarpeeksi vettä. Sillä on todennäköisesti oma vesikuppi heti kulman takana. Ekovetoinen ravintola huolehtii muutenkin ympäristöstään, sillä yrittäjät koittavat opettaa muita saarelaisia kierrättämään. Ei ilmeisesti ihan helppo tehtävä, mutta jonkun täytyy raivata tie.

Rannoilla on pehmeää hiekkaa täynnä pieniä simpukoita ja korallinpalasia. Kädenpaksuiset köydet kiemurtelevat hiekkaa pitkin veteen, jossa erikokoiset ja eriväriset paatit keinuvat parkkipaikoillaan, kunnes niitä seuraavan kerran tarvitaan. Kaukana veneiden takana surffataan, siellä missä aallot murtuvat ja vaahtopäät erottuvat valkeina tummenevassa horistontissa. Surffareita eivät lähestyvät myrskyrintamat hidasta, vaikka joku Canggussa kuoli juuri salamaniskuun. Mitä suuremmat aallot ja painostavammat pilvet, sen innokkaammin he kantavat lautansa rantaveteen ja kipuavat veneeseen, joka kuljettaa heidät parhaalle spotille. Katselen heitä rannalta, he erottuvat mustina pisteinä valkeissa tyrskyissä ja liitävät alas, alas, alas.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kun joku muu on olevinaan minä

Advertisement
Kaupallisessa yhteistyössä Folksam ja Asennemedia

Meillä on ollut tänä vuonna aivan uskomattoman huono tuuri omaisuutemme kanssa.

Viime keväänä minulta varastettiin olkalaukku, joka sisälsi pankkikorttini, ajokorttini, avaimeni ja puhelimeni. Tein ystävän syntymäpäiväjuhlissa tehdystä varkaudesta rikosilmoituksen, mutta tekijää ei saatu koskaan kiinni. Kyseessä oli yksityistilaisuus, jossa suurin osa vieraista olivat toisilleen ainakin nimeltä tuttuja. Mietin välillä yhä veikö laukkuni juhlakansan sekaan soluttautunut taparikollinen, joka myi puhelimen eteenpäin ja nakkasi loput tavaroistani roskiin, vai joku tuttu, joka halusi tehdä juuri minulle kiusaa.

Suljin pankkikortit ja puhelinliittymän, vaihdatin asunnon lukot, ilmoitin ajokortin varastetuksi ja tyhjensin etänä puhelimen sisällön, mutta nihkeä fiilis oli ja pysyi. Ei tuntunut hyvältä tietää, että jollakulla ikävällä tyypillä oli hallussaan minun henkilökohtaista omaisuuttani, joiden avulla hän olisi voinut helposti aiheuttaa vielä lisää vahinkoa sen lisäksi minkä oli jo saanut aikaan.

Huono tuuri ei loppunut siihen. Muutama kuukausi myöhemmin meiltä varastettiin pikaisen huoltoasemapiipahduksen aikana auton takakontista laukku, joka sisälsi kamerakalustomme lisäksi kaksi tietokonetta ja nipun kovalevyjämme. Varkaus sattui Ranskassa työmatkamme aikana ja teimme siitä samantien rikosilmoituksen paikalliselle poliisille, mutta mitään ei löytynyt eikä perästä koskaan kuulunut.

Shokki oli melkoinen ja tuli pohdittua kaikenlaista. Esimerkiksi sitä jyräsikö varas laitteemme samantien tehdasasetuksille, vai ajelehtivatko kuva-arkistomme nyt tuntemattomien ihmisten käsissä? Tai mikä vielä pahempaa, saiko varas murrettua tietokoneidemme salasuojasuojaukset ja saiko sen myötä käsiinsä salasanojamme tai henkilötietojamme? Mutta ikävä kyllä hänen ei edes tarvinnut päästä tietokoneiden sisältöön käsiksi saadakseen selville henkilöllisyyteni, sillä minun tietokoneeni suojapussissa oli myös yritykseni luottokorttilasku, josta selvisi luottokortin numero, kotiosoite ja tietysti lista paikoista, joissa kortilla oli tehty ostoksia.

Maailma on täynnä esimerkkejä tilanteista, joissa vääriin käsiin joutuneella asiakirjalla on saatu aikaan paljon vahinkoa, joten vaihdoin salasanojani hiki otsalla, soittelin luottokorttiyhtiölle ja kävin mielessäni kaikki eri skenaariot, joihin tietojeni väärinkäyttö voisi johtaa. Eikä huoli ollut ihan aiheeton: seuraavien viikkojen aikana sain sähköposteja muutamastakin käyttämästäni palvelusta, joihin joku oli yrittänyt vaihtaa salasanani. Se ei ollut minä.

Tapahtuneesta on nyt viisi kuukautta. En ole bongannut luottokorttilaskusta outoja tapahtumia, en ole saanut laskuja tuotteista, joita en ole tilannut, eikä kukaan ole tietääkseni päässyt kirjautumaan tiedoillani mihinkään palveluun. Mutta pieni pelko on ja pysyy. Varsinkin kun viimeksi tänä aamuna sain sähköpostin, että joku on Göteborgissa yrittänyt kirjautua Snapchat-tililleni puhelimella, jonka malli täsmää siihen, joka minulta keväällä varastettiin.

Meidän huono säkä on tietysti poikkeuksellista, mutta riski henkilötietojen väärinkäyttöön on aina olemassa, eikä sitä varten tarvitse joutua varkauden kohteeksi tai tietojenkalasteluviestin uhriksi. Somessa on loputtoman paljon mahdollisuuksia – valitettavasti myös rikollisille. Tuntemattomasta ihmisestä on internetin ansiosta pelottavan helppoa halutessaan selvittää paljonkin tietoa osoitetta myöten. Juttelin kerran tyypin kanssa, joka kertoi bongailevansa pitkillä työmatkoillaan junavaunusta sattumanvaraisia matkustajia ja alkavansa ihan vaan aikaa tappaakseen selvittää heistä kaiken mitä verkosta löytyy. Hätkähdin kun kuulin kuinka paljon tuntemattomasta ihmisestä saa selville vartissa. Hänen creepyn harrastuksensa motiivit ovat onneksi puhtaasti viihteelliset, mutta ikävä kyllä kaikkien ei ole.

Henkilötietojen väärinkäytöt ja identiteettivarkaudet ovat internetin myötä yleistyneet viime vuosina ja valitettavan monella on asiasta kokemusta, joko omakohtaista tai jonkun läheisen kautta saatua. Jenni kertoi postauksessaan kuinka joku oli esiintynyt hänenä jäädessään kiinni matkaliputta matkustamisesta ja Nata muisteli kertaa, kun epähuomiossa meni antamaan pankkitietojaan vääriin käsiin. Ihmiset tietysti oppivat varovaisemmiksi, mutta samalla kehittyvät rikollistenkin keinot.

Monet tilanteista ovat onneksi lopulta melko pieniä, mutta henkilöllisyyden varastaminen sekä pienessä että isossa mittakaavassa voi aiheuttaa uhrilleen avuttomuuden ja turvattomuuden tunteen, jota ei soisi kenellekään.

Bloggaajana on joutunut miettimään asiaa myös työn kautta. Kun perustin kymmenen vuotta sitten blogin, käytin nimimerkkiä enkä ajan tapaan paljastanut kasvojani. Pään rajaaminen pois kuvista ja silmiä peittävät palkit jäivät muutamassa kuukaudessa, mutta kirjoitin vielä pitkään nimimerkin suojissa, koska nopeasti nousseet lukijamäärät yllättivät ja halusin suojella yksityiselämääni. Puolitoista vuotta myöhemmin blogini kaupallistui muuttaessaan naistenlehden sivujen suojiin, ja samalla nimeni tuli kaikkien tietoon.

Sen jälkeen olen joutunut pohtimaan säännöllisesti: kuinka paljon kannattaa julkisesti kertoa? On selvää, että onneksi vain hyvin harva on liikkeellä pahoin aikein, valmiina käyttämään saatavilla olevia tietoja asianomaisia vastaan, mutta valitettavasti yksikin riittää. Olen rutiininomaisesti tottunut häivyttämään asioiden tarkkoja rajoja, vaikkapa sitä milloin matkustan, mutta julkisessa työssä on aina lieveilmiönsä, joihin ei voi vaikuttaa. Yrittäjänä monet tiedot ovat julkisia, koko nimestä puhelinnumeroon ja osoitteeseen. Joskus toivoisi, ettei olisi. Sanomattakin selvää, että suurin osa seuraajistani ovat ihania tyyppejä! Sitten on niitä, jotka lukevat blogia vain vihatakseen sitä. Osa tyytyy vain lyttäämään ja levittämään valheita keskustelupalstoilla. Sitten ikävä kyllä on vielä jokunen sellainen, joka oikeasti haluaa vahingoittaa, jos vaan saa siihen sopivan tilaisuuden. Heitäkin on matkan varrelle mahtunut.

Ahdistavin vaihtoehto ehkä on, että henkilötietojamme käyttää väärin joku, jonka tunnemme. Minulle ei ole onneksi sattunut mitään vastaavaa, mutta tiedän tapauksia, joissa esimerkiksi entinen kumppani on kostonhimoissaan ottanut toisen nimiin isoja lainoja ja jättänyt ne entisen puolisonsa maksettavaksi. Tämäntyyppiset tilanteet ovatkin tyypillisiä identiteettivarkauksia: joku avaa nimelläsi puhelinliittymän tai käyttää tietojasi isojen ostosten tekemiseen. Sitten alkaa tulla laskuja, jotka voivat pahimmassa tapauksessa vaarantaa luottotiedot, sillä näiden tilanteiden selvittäminen ei ole yleensä helppoa eikä nopeaa.

Mutta se kauhuskenaarioista. Kaikkea voi sattua eikä sitä kannata jäädä kotiin pelkäämään. Olennainen kysymys tietysti onkin: mitä voi tehdä, jos ikävä tilanne sattuu omalle kohdalle ja saat tietää, että joku esiintyy sinuna? Harva tietää miten toimia ja tähän asti keinot ovatkin olleet melko vähissä, mutta onneksi muuttuva maailma tuo mukanaan uusia palveluita. Folksam on Suomen ainoa vakuutusyhtiö. joka tarjoaa henkilöllisyysvarkausvakuutuksen osana kotivakuutusta. Vakuutuksen tarkoitus ei ole korvata mahdollisia taloudellisia tappioita, vaan sen myötä saa käyttöön juridista apua, joka auttaa nopeasti selvittämään ja rajoittamaan varkaudesta syntyvän taloudellisen vahingon.

Paljon matkustavana ilahdutti myös kuulla, että Folksam tekee yhteistyötä Affinion Internationalin kanssa, sillä heillä on vankka kokemus identiteettirikosten selvittämisessä eri maiden välillä. Jos identiteettivarkaus sattuu ulkomailla, ei tarvitse repiä hiuksiaan ja miettiä miten sotkua lähtisi selvittämään, vaan selvitystyön saa ulkoistettua asiantuntijalle valtakirjan avulla.

Jos jotain olen tänä vuonna sattuneista varkauksista oppinut, niin hyvän vakuutuksen tärkeyden. Vaikka olen varmasti jatkossa vielä varovaisempi kuin ennen, ikäviä tilanteita voi silti sattua eteen, koska kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa. Siksi onkin huojentavaa tietää, että myös identiteettivarkauden osuessa kohdalle saa vakuutuksen kautta helposti apua eikä joudu jäämään yksin selvittämään sotkua.

Folksamin kotivakuutuksen voi ostaa helposti verkosta eikä siinä ole omavastuuta. Uudet asiakkaat saavat vuoden loppuun asti kotivakuutuksen ensimmäisen vuoden 30% alennuksella. Folksamin sivuilta löytyy myös konkreettisia vinkkejä siitä miten henkilöllisyysvarkauksia voi itse ennaltaehkäistä.

Oletteko törmänneet henkilöllisyyden väärinkäytöksiin tai suorannaisiin varkauksiin? Entä onko teidän sähköposteihin kolahtanut kalasteluviestejä tai muita epämääräisiä yhteydenottoja?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Paluu Balille (pian, pian)

✖ BALI, INDONESIA

Edessä on kolme viikkoa Balilla ja niiden aikana aion: torkahtaa aurinkovarjon alle kirjan kolmannella sivulla, lillua altaissa kunnes muutun ryppyiseksi rusinaksi, hortoilla rannoilla ja keräillä kiviä ja simpukoita, syödä niin paljon tuoreita hedelmiä kuin napa vetää, rapsuttaa jokaista vastaantulevaa koiraa, viettää sadepäivät terassin suojassa käsitellen Australia-kuvia ja nukkua päiväunet joka iltapäivä. Ehkä iltaisin vielä toiset.

Uusia kuvia odotellessa täytyy tunnelmoida viimevuotisilla, joita on unohtunut Dropboxiin tallentamiini arkistoihin näköjään vaikka kuinka paljon. Mutta mikäs siinä, aihe on taas ajankohtainen!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Välitilassa

En olisi millään halunnut lähteä Australiasta takaisin Suomeen, mutta Helsingissä odottavat työt – ja varsinkin se Helsingissä odottava pieni musta mäyräkoira – saivat minut hyppäämään lentokoneeseen.

Australian matka oli eriskummallinen ja ihana, unohtumaton, uuvuttava ja juuri niin tärkeä ja välttämätön kuin olin toivonut ja pelännyt. Kotiinpaluussa 25 vuoden poissaolon jälkeen sekoittuu kirjo tunteita, päällimmäisenä haikeus siitä, että kaikki on tuttua mutta samaan aikaan toisin.

Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa sen kaiken rakkaimman ihmiseni kanssa. Hän näki mistä olen tullut, kävi kanssani paikoissa joissa kasvoin, tapasi ihmisiä jotka tunsivat minut ja perheeni kun minä olin pieni. Kohtasimme kaiken yhdessä ja hän piti minusta kiinni silloin kun olin jäädä aallokon alle.

Australiassa kaikesta tuli yhtäkkiä niin selvää. Ehkä olin pitkäksi venähtäneen lomamatkan jälkeen vihdoin perillä? Hetken ajan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saumattomassa synkassa maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin siellä itsestäni ja elämästäni niin monta asiaa, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat, mihin olen ollut kaiken tämän ajan menossa, miksi tie on ollut niin pitkä, miksi se on ollut toisinaan niin kevyt ja hetkittäin niin helvetin vaikea.

Istuin lentokoneessa sen kummallisen riemun vallassa, joka valtaa ihmisen kun hän vihdoin pudottaa harteiltaan kaiken tarpeettomaksi käyneen stressin ja epävarmuuden. Tilasin kahvin, kuuntelin kilometrien kohinaa päässäni ja ajattelin, etten anna enää ikinä minkään tai kenenkään horjuttaa tätä vastalöydettyä varmuutta.

Varmuus kesti Helsinki-Vantaalle asti. Kävelin lentokentän läpi silmät puoliummessa uupumuksesta, mutta selkä suorassa. Kotiovella kaikki vaan jotenkin levähti. Ensinnäkään koira ei ollut kotona, ei tietenkään ollut. Kolmen viikon hiljaisuus kimpoili autiossa asunnossa ja mietin, että täältäkö me tosiaan lähdettiin vain vähän aikaa sitten. Se Stella, joka sieltä lähti oli jollain selittämättömällä tavalla eri kuin se, joka oli tullut nyt takaisin.

Ensimmäinen ilta kului pienen manian vallassa, purimme matkalaukkuja ja kirppiksiltä keräämiämme aarteita. Suurin osa oli selvinnyt yhtenä kappaleena kuljetuksesta ja onnittelimme itseämme loistavasta pakkaussuorituksesta. Avasimme jääkaapista löytyneen oluen ja jaoimme sen kahteen lasiin, mutta nukahdin ennen kuin ehdin juoda omaani loppuun.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta eikä mikään ollutkaan enää kovin selvää. Pesin kasvot, silmänaluset hohtivat mustina kraatereina kylpyhuoneen hämärässä. Tuijotin todo-listaani, joka tuntui juuri sillä hetkellä absurdilta kokoelmalta täysin epäolennaisia asioita. Sovittuihin tärskyihin koirani kanssa oli vielä tunteja ja Jarno nukkui yhä, joten ison kahvipannullisen keittämisen sijaan lähdin ulos hakemaan lähikahvilasta pahvimukillisen kahvia. Puin talvitakin, aavistin jäisen tihkusateen, joka vaani ulko-oven takana. Sisäpihalla tuli vastaan naapuri, joka ei vastannut tervehdykseen, suojatiellä olin jäädä auton alle. Vartin päästä olin kahvini kanssa takaisin tietokoneen äärellä ja yritin muistaa mitä teen, miksi ja ketä varten.

Olin hukannut itseni vähän niinkuin hukkasin itseni 25 vuotta sitten kun tulin Suomeen enkä ymmärtänyt sanaakaan suomea. Siltä se tuntui nytkin, olin taas itselleni vieraassa ja hiukan vihamielisessä ympäristössä ja loppusyksyinen pimeys iski päähän kuin leka. Arki tuntui vieraalta, jollekin toiselle kuuluvalta. Ihmiset kulkivat kaduilla sen näköisinä että olivat syöneet myrkkyä enkä tiennyt tarkalleen miksi, mutta minä en selvästikään kuulunut joukkoon.

Kaiken pitää aina jatkua, laulaa Samae Koskinen. Se on samaan aikaan lohduttavaa ja vähän uuvuttavaa – eikö kaikki voisi joskus pysähtyä, edes pieneksi hetkeksi? Koska on ikävä, tai on vähän sekaisin, tai muuten vaan on jotenkin sijoiltaan eikä tiedä miten saisi itsensä takaisin raiteilleen.

Yhtenä aamuna muutama päivä myöhemmin. Olin juuri avannut kaikki matkan aikana saapuneet laskut ja aloittanut kuittikasan purkamisen, kun ovikello soi. Remonttimies kertoi, että taloyhtiön ikkunaremontti oli vihdoin edennyt kohdallemme ja alkaisi asunnossamme ensi viikolla. Päätä alkoi heti kiristää. Miksi meitä ei varoitettu ajankohdasta kuukautta aiemmin, kuten piti? Miten järjestämme asiat tällä varoitusajalla? Kotona ei voi työskennellä remontin ajan. Koira ei voi olla kotona remontin ajan. Matkamme ajaksi sovitut talovahdit eivät todennäköisesti halua asua keskellä remonttikaaosta. Tivasin vastauksia ikkunamieheltä, joka seisoi ovensuussa ja muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Sitten Jarno ilmestyi taakseni. Hän alkoi rauhalliseen tapaansa jutella ikkunamiehen kanssa remontin yksityiskohdista ja tilanteeseen laskeutui levollisuus. Asioita selvitettiin ja niistä sovittiin, pieniä vitsejä sinkosi puolin ja toisin, mitään ongelmaa ei yhtäkkiä enää ollut ja minä muistin taas miksi rakastuin häneen.

Kyllä tämä tästä. Kyllä minä taas löydän itseni kaikkien vastaamattomien sähköpostien, ikkunaremonttien ja marraskuisten tihkusateiden alta. Piirrän ääriviivoja, jotka ovat vahvemmat kuin entiset, ankkuroin itseni arkeen asioilla, jotka ovat tässä ja totta. On tämä paikka kainalossa, koti siellä missä hän ja hänen maadoittava energiansa. Ja ihan kohta alkava seuraava matka, jonka aikana ei onneksi tarvitse ajatella mitään uutta. Voi vaan solahtaa tutulla tavalla vieraaseen rytmiin ja sulattaa sen keskellä kaikkea viime aikoina tapahtunutta.

Tämä hullu pieni elämä. Juuri kun sain matkalaukut purettua Australian jäljiltä, pakkaan ne uudestaan Indonesiaa varten. Enpä tiennyt mitä tilasin, kun muutama vuosi sitten toivoin Helsinkiin jumiutuneeseen elämääni lisää mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Australian reissukuvat lähtevät Balille mukaan, palmun alla on aikaa käydä niitä läpi. Osan säästän lehtijuttuun, loput tulevat tähän blogiin. Palaan aiheeseen pian.

Valoa sunnuntaihinne, missä olettekaan. Ja yhteinen kiitos kaikista kommenteista, joita olen viime aikoina teiltä eri kanavia pitkin saanut liittyen blogin kymmenvuotissynttäreihin ja tähän mennessä julkaistuihin Australia-juttuihin. Kun kerrotte miksi luette ja seuraatte, muistan taas miksi tämä on kaiken arvoista.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Modernin naisen ristiretki

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Moni asia on sittemmin muuttunut, yllättävän moni ei. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Istuvia rintaliivejä on vaikea löytää ja mukavat kengät saattavat olla etsimisen takana, mutta farkkujen ostaminen on oikeasti helvetistä. Siinä vaiheessa kun huomaa käyttäneensä viisi kuukautta pelkkiä hameita ja mekkoja vain siksi ettei farkkuhyllyltä löydy enää mitään päällepantavaa joka ei pussittaisi ja roikkuisi tai olisi hajalla haaroista, hinku löytää Täydelliset Farkut voittaa taas hetkeksi sovitusahdistuksen ja nainen löytää itsensä farkkuostoksilta.

Jos on kesä, sovituskopissa on tukalan kuuma, iho on nihkeä hiestä ja sovitettavat farkut saa nykiä ylleen sentti kerrallaan kasvot punaisena raivosta ja ponnistuksesta. Jos on talvi, päällä on ihan liikaa vaatteita jotka on ensin riisuttava ahtaassa kopissa. Ähellyksen tuloksena on täsmälleen sama nihkeä hiki ja kitkainen nykiminen. Käytännössä farkkuja voi sovittaa ainoastaan keväisin ja syksyisin – paitsi lauantaisin, jolloin koko kaupunki tungeksii ostoksille, eikä myöskään arki-iltapäivisin jolloin kikattavat teinit valloittavat vaatekaupat ja levittävät tahmeaa huulikiillontuoksua kymmenen metrin säteelle ympärilleen.

Kun on osunut kauppaan vilpoisana arkipäivän alkuiltana, liikkeen käsittämättömästä valikoimasta pitää ensin löytää malli, jossa ei ole neonvärisiä koristeompeleita, kirjailtuja perhosia, paljetteja, glitteriä, strassinappeja tai räikeitä kulutuksia. Kun sattuu olemaan perfektionisti, farkuissa ei saa myöskään olla liian leveää vyötärönauhaa, liikaa strechiä, väriltään farkkujen sävystä poikkeavia tikkauksia, erikoisia taskuja, värikkäitä nappeja, liian symmetriset kulutukset, efektivärjättyä kangasta tai yleensäkään mitään, mikä ei sovi nirsoon käsitykseeni täydellisistä farkuista. Tämä on yllättävän haastavaa kun sattuu elämään maailmassa jossa vaatesuunnittelijat kuvittelevat, että nainen kuin nainen ikää katsomatta haluaa näyttää teiniltä ja koristaa peppunsa glittersydämillä. Sallittua: luonnolliset kulutukset, haalistuneet siniharmaat, harmaat ja mustat sävyt, ehkä hillittyä mustaa kirjailua mustissa farkuissa jossain tarkoin valitussa paikassa. Mallina ainoa oikea on melko matalavyötäröinen melkein-pilli, joka on kuitenkin lahkeista tarpeeksi väljä muodokkaille pohkeilleni. Kapeiden lahkeiden tulee jäädä rennosti ryttyyn nilkan ympärille, muutoin farkut saavat olla kauttaaltaan istuvat.

Jos käy tuuri ja löytää mallin, jota haluaa sovittaa, saa poikkeuksetta avukseen myyjän, jonka todellisuudentaju on denimkatkujen hämärtämä.

“Mikä sun koko on?”
“Riippuu merkistä, mutta yleensä 29 tai 30.”
Arvioiva katse, jota seuraa vastaus:
“Kyllä sulle menee 28. Tai jopa 27.”
“Enpä usko.”
Vastaväitteistä huolimatta myyjä kantaa koppiin sen 28- tai 27-tuumaisen parin ja odottaa ulkopuolella, kunnes nöyryytettynä kurkistan kopista ja kysyn voisinko nyt mitenkään saada sen oman kokoni, kun nämä pienemmät takertuvat kiinni jo reisien kohdalle. Pahimmillaan myyjä ei usko vaan haluaa nähdä omin silmin: “No näytä nyt.” ENKÄ NÄYTÄ! Jumalauta.

Jos ja kun on kaiken tämän taistelun tuloksena löytänyt vihdoin hyvännäköisen ja sopivankokoisen yksilön, käynyt kauppaa itsensä kanssa ja päätynyt lopulta siihen että 120 euroa on ihan kohtuullinen hinta kaikesta tästä laadusta ja etenkin jalkoja pidentävästä leikkauksesta, pääsee kotiin kassissaan uudet farkut, jotka yllään aikoo vähintäänkin valloittaa maailman.

Kun farkkuja on käytetty viikon, ne alkavat lököttää pepusta. Kun ne on pesty kahdesti, lökötys leviää reisiin ja polviin. Pian 120 euron hintaisesta napakkuudesta ei ole enää tietoakaan. Maailmanvalloitus jää puolitiehen. Sama tuskailu ja kitinä, jonka tuloksena sinne farkkuostoksille alunperin päädyttiin, alkaa taas alusta.

Tämän tekstin kirjoittamista seuranneen kymmenen vuoden aikana olen huomannut, että myyjällä saattoi sittenkin olla pointti: kun lopulta ostin ne pari kokoa pienemmät housut, ne eivät alkaneetkaan edellisten lailla lököttää, vaan venyivät sopiviksi muutamassa viikossa. Toiset asiat muuttuvat.

Viisi valintaa juhlakauteen

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

Tiesittekö, että jouluun ei ole enää kuin vajaa kuusi viikkoa? Minä en vielä hetki sitten tiennyt ja meinasin saada slaagin. Mutta se tarkoittaa onneksi muutakin kuin sitä, että kaikki syksyn keskeneräiset hommat on saatava sitä ennen valmiiksi – luvassa on nimittäin kimallusta ja kuohuvaa, sillä pikkujoulukausi kolkuttaa! Meikäläisen juhlakalenteri on tänä syksynä kaikkien reissujen takia tavallista rauhallisempi, mutta joulukuussa on edessä kuitenkin useammat kemut, jopa yhdet omat. Ajattelimme nimittäin kutsua kylään pari ystävää, joita emme ole kiireisen syksyn takia ehtineet nähdä. Kemuihin on nyt ilmoittautunut melkein viisikymmentä ihmistä. Hups. Eivätkä ne juhlat itseasiassa vielä jouluunkaan lopu, vaan sen jälkeen on edessä uuden vuoden vastaanotto! Että skååååål!

Poimin Nanson loppusyksyn valikoimista viisi suosikkiani loppuvuoden juhlavuuksiin. Kuvasimme ne Jarnon kanssa yhdessä kaupungin ihanimmista ravintoloista, Basbasissa, ja muistimme vasta paikan päällä, että tulimme kaksi vuotta sitten juhlineeksi siellä firman pikkujouluja silloin kun välillämme oli vasta jotain orastavaa eikä kukaan vielä tiennyt. Kemujen kohokohta oli illan viimeinen hidas, jonka tanssimme toisiimme nojaten siinä uskossa, että niin tekivät varmaan muutkin eikä kukaan kiinnittäisi meihin huomiota. Vasta aamulla meille selvisi, että se illan viimeinen kappale ei muuten ollut hidas, vaan räppibiisi, jonka tahtiin kaikki muut olivat riehuneet. Hups osa kaksi.

Mutta asiaan! Aloitan ehdottomasta suosikistani: musta Stockholm-mekko on todennäköisesti syksyn helpoin pikkumusta. Kapea, kauniisti leikattu, kaikesta turhasta riisuttu. Pidän kevyesti levenevästä a-linjaisesta helmasta, siroista holkkihihoista ja himmeästi hohtavasta viskoosista, joka pitää ryhtinsä eikä purista tai kiristä. Arvostan, että Nanson juhlavammatkin vaatteet tuntuvat ihanilta päällä. Olen törmännyt joskus ajatukseen, että juhlavaatteet saavat olla vähän epämukavia, koska niitä käytetään harvakseltaan eikä niissä tarvitse kärsiä kerrallaan kovin kauaa. Ihan sekopäinen ajatus! Juhlat ovat juuri se hetki, kun en halua potea minkäänlaista epämukavuutta tai joutua ajattelemaan vaatteitani, vaan tahdon nauttia illasta, antautua tunnelmaan ja tanssia niin paljon kuin sielu sietää. Ja vaikka sitten nojailla niitä illan viimeisiä hitaita, jotka eivät oikeasti ole hitaita.

Simppelit mustat mekot eivät mene koskaan muodista, koska ne on niin järjettömän helppo asustaa eri tilanteisiin sopiviksi. Työpaikan pikkujouluihin pukisin mekon seuraksi kimaltavat kengät ja 60-lukulaisen vintagelaukun, jonka hopeinen hohto pääsee mustassa asussa oikeuksiinsa. Suurella ruusukvartsikivellä varustettu sormus ja laukun kanssa samaa aikakautta edustava vintagerannenrengas viimeistelevät kokonaisuuden.

Ennustan, että kolttu ei pääse lepäämään kaappiin vuodenvaihteen jälkeenkään, koska se näyttää satavarmasti hyvältä myös loppukevään kekkereissä yhdistettynä sandaaleihin ja suuriin aurinkolaseihin. Rivieran menneistä vuosikymmenistä inspiroitunut filmitähti lomalla -look kiinnostaa vähän jo nyt. Mekosta innostuville muuten tiedoksi, että se on Nanson marraskuun kantistuotteena ja irtoaa 20% alennuksella kahdessa eri värissä.

Löydätte minut kotibileissä melko varmasti notkumasta levysoittimen tai Spotify-diskon ääreltä, koska siellä on aina paras meno. Valitsisin rentoon pikkujouluhenkiseen illanviettoon ystävien kanssa rypytetyn Berlin-paidan ja yhdistäisin sen nahkahameeseen. En ole muuten hirveästi kirjoittanut siitä, että kaikki Nanson vaatteet suunnitellaan oman tiimin voimin täällä Suomessa. Röyhelöpaidan on suunnitellut Minna Sillanpää, joka selvästi ymmärtää tilanteita, joissa ei yhtään jaksaisi niinsanotusti panostaa, mutta haluaa silti näyttää hyvältä. Mahdollisimman helpolla kiitos. Hivenen boheemilla röyhelöllä varustettu peruspaita on tarkoitukseen täydellinen.

Jos tykkäsit röyhelöpaidasta, ehkä haluat tietää, että on myös olemassa fuksianvärinen Berlin-röyhelömekko. Se ei päätynyt mukaan valitsemaani viisikkoon, mutta nappasin siitä silti kuvan, koska väri on niin herkullinen. Kuka sanoo, että pikkumekon on pakko olla musta? Olen muuten alkanut viime aikoina innostua pitkästä aikaa juuri näistä värikylläisistä sävyistä joita näkee 60- ja 70-luvun sisustuskuvissa – petrolinsinisestä, syvästä violetista, fuksiasta, tummasta oranssista. Jokin niissä on aina resonoinut sielunpohjassani. Antauduin niille kauan sitten koko seitsemäntoistavuotiaan palolla ja siitä on muistona mm. valokuvia, joissa olen pukeutunut violetteihin vakosamettisiin liehulahkeisiin ja samanväriseen paitaan. Ehkä ei tarvitse enää mennä siihen hulluuteen ihan niin pitkälle, fuksianvärinen röyhelömekko voisi tällä kertaa riittää.

Kolmas suosikkini on superkaunis ja supersimppeli Vekki-hame, joka löytyy talvimallistosta mustan lisäksi ruskeana. Pukisin sen juhlaan kapeaolkaimisen topin kanssa ja asustaisin muutamalla näyttävällä korulla, kiharapilvellä ja mustilla kissarajauksilla. Älkää muuten vaan kuvitelko, että olisin osannut tehdä tuon kampauksen ja meikin itse, ne loihti Hiushuone Dandyn supertaitava Maria. Riipuksessa on muuten samaa ruusukvartsia kuin sormuksessa, löysin sen viime kesänä espanjalaisesta kivikaupasta.

Pliseerattu hame on kyllä helppo, kaunis ja käytännöllinen vaate! Valuva vekkikangas on näyttävä, mutta hame on silti sen verran yksinkertainen, että se on helppo yhdistää monenlaisiin kokonaisuuksiin. Alle voi pukea vaikka villasukkahousut, hame on pitkä eikä kukaan edes huomaa. Kengiksi valitsisin tolppakorkoiset nilkkurit tai saapikkaat vähän 70-lukulaisessa hengessä.

Punainen on tietysti klassinen jouluväri ja juuri siksi olen ehkä vierastanut sitä. Tykästyin silti London-paitaan juuri punaisena, vaikka mustakin olisi ollut tyrkyllä. Linjakas paita on täydellinen rentoihin juhliin, joihin ei välttämättä tarvita kokovartalokimallusta, vaan nahkahousut ja tyylikäs toppi ajaa asian. Ylellinen materiaali on himmeäkiiltoinen ja laskeutuu todella kauniisti.

Minulta muuten kysytään usein vaatekokojani näissä Nanso-kuvissa. Koko S on useimmiten minulle passeli, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että tässä paidassa on melko väljä mitoitus ja tämä S-koko osoittautuikin melko reiluksi. Suosittelen siis valitsemaan yhden koon tavallista pienemmän.

Pitkät trumpettihihat levenevät kevyesti ja saavat ranteet näyttämään siroilta ja kapoisilta. Tykkään kovasti myös paidan venepääntiestä ja pienestä pystykauluksesta, joka tuo saman siroutta korostavan efektin myös kaulaan ja leukalinjaan.

Palataan vielä hetkeksi vekkilinjalle, sillä Vekki-sarjasta löytyy myös kauniisti valuva, väljä paita. Valitsin itse mustan, mutta siitä on tulossa verkkokauppaan myös valkoinen ja ruskea versio (myymälöistä niitä saa jo). Paita on edestä yksinkertainen, ja sen juju onkin selässä: pliseerattu kangas elää, kieppuu ja välkehtii liikkeessä. Kuviin tätä oli lähestulkoon mahdotonta ikuistaa, kannattaa siis käydä sovittamassa niin näette.

Tykkään yhdistellä väljiin, valuviin yläosiin kapeita alaosia. Nahkahousut olisivat sopineet tähän hienosti, mutta puin lopulta paidan kaveriksi napakan paljettihameen, kun hoksasin että paljetit säihkyvät ihanasti läpikuultava, pliseeratun selän alta. Paidan alle voisi myös pukea ohkaisen kimaltavan tai hohtavan mekon! Aah, tunnen kuinka vanha tuttu paljettihulluus tekee taas jokasyksyistä paluutaan.


** Skaba on päättynyt, kiitos kaikille! Lahjakortin voittivat tällä kertaa Elina, iitu ja Peppi-Lotta. **

Loppuun tietysti tuttuun tapaan arvonta! Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi, ja miksi? Saat halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon 22. marraskuuta saakka, muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja kimaltavaa pikkujoulukautta!

PS. Kiitos kaikille edelliseen arvontaan osallistuneille – teitä oli taas huikeasti! Voittajat on arvottu ja heihin ollaan yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA
MAKEUP AND HAIR BY MARIA VÄISÄNEN FROM DANDY
THANKS TO BASBAS FOR THE BEAUTIFUL LOCATION

Say something real

Päivän kappale on kahden brittiläisen laulaja-lauluntekijän yhteinen sävellys parin vuoden takaa. Birdyn ja Rhodesin duetto jäi mieleen Edinburghissa kuvatun musiikkivideonsa ansiosta, se oli takuulla yksi vuoden kauneimmista. Henriikka taisi juuri matkustaa mestoille, voitko raportoida onko siellä oikeasti noin kaunista?!


BIRDY + RHODES – LET IT ALL GO

Arkistojen aarteet ~ Aloittavan bloggaajan tyylitunnustukset

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Moni asia on sittemmin muuttunut, yllättävän moni ei. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Törmäsin tyylikyselyyn ja haksahdin välittömästi. Jos joku kysyy, on pakko vastata!

✖  Oma tyyli
… on rennosti rock, välillä vähän kallellaan taideteolliseen graafikkolookiin (syytän mustasankaisia silmälasejani). Paljon mustaa, maustettuna harmaalla villalla ja valkoisilla t-paidoilla. Rakastan androgyyniä minimalismia, rosoista rokkityyliä, naisellista 70-lukulaista retroilua ja näiden kolmen kaikenlaisia yhdistelmiä. Tärkeää on laatu, käyttömukavuus ja helppous, lopputuloksessa huolettomuus. Kerrospukeutuminen on pop, vilukissa mikä vilukissa.

Suosikkiasioitani pillifarkut ja liehulahkeet, 70-lukulaiset minimekot ja mustat sukkahousut, leveät vyöt ja löysät pipot, rennot neuletakit ja raitapaidat, flipflopit, nahkarotsit ja väljät hupparit niiden alla, ryppyvartiset saappaat, puolet päästä peittävät aurinkolasit. Sekainen tukka ja tumma, lohjennut kynsilakka.


Kirjoituksessa ei alunperin ollut kuvitusta lainkaan. Sellainen on nykyisin ihan mahdoton ajatus, joten kuvitetaanpa tämä muutamalla blogin alkuaikojen kuvalla! Nämä otokset ovat aikakaudelta sen jälkeen, kun kasvot rajattiin pois tai sutattiin piiloon, mutta älkää huoliko, niitäkin kuvia nähdään kyllä vielä.

✖  Tyyli-ikonit
Kate Moss, Edie Sedgwick, Charlotte Gainsbourg, Patti Smith ja Sofia Coppola. Nuoren Debbie Harryn anteeksipyytelemätön punk vetoaa myös. Tästä ei todellakaan pidä ymmärtää, että oma pukeutumiseni olisi mitenkään innovatiivista.

✖  Lempivaatteeni
En selviäisi ilman pillifarkkujani, lempiballeriinojani, huivejani ja mustaa lakkiani. Kaikkien aikojen rakastetuin vaatteeni on kuitenkin Filippa K:n musta militaristinen talvitakki: uhmaa pystykauluksillaan Helsingin jäisiä tuulia ja taikoo minulle litteän rintakehän, suorat hartiat ja ryhdin.

✖  Lempiasusteeni
Guccin tuoksu nimeltä Rush 2 ja musta vanhasta vinyylilevystä valmistettu rannerengas.

✖  Kengät vai laukut?
Molemmat, mutta jos on pakko valita, kallistun kenkiin. Kenkien on ehdottomasti oltavat mukavat jalassa sekä täyttä nahkaa – jalkani ovat tarpeeksi ongelmaiset ilman huonolaatuisten kenkien aiheuttamaa lisäjännitystä. Rakastan matalia pohjia ja paksuja korkoja. Kesäisin ainoa oikea kenkä on flipflop, talvisin prätkäsaappaat. Sateella ja loskassa vetelen kumisaappailla. “Olisin mieluummin jäänyt peiton alle”-päivinä puen mustat Vansit.

Puhutaanpa silti hetki myös laukuista: ne saavat olla isot, rennot ja nahkaiset. Joskus käytän viikkokausia jotain satunnaista kangaskassia. Merkkilaukkuja en täysin ymmärrä. Laatua arvostan kyllä (mitä ei ehkä kangaskassien suurkulutuksestani arvaisi) mutta miksi hankkia laukku, joka keikkuu joka toisen julkimon käsivarrella – ja maksaa siitä vielä summan, joka vastaa kolmen kuukauden asuntolainanlyhennystä?

✖  Käytettyä vai ei?
Ehdottomasti kyllä! Ostan suurimman osan vaatteistani käytettynä eBaysta, huuto.netistä tai kirppareilta. Teini-ikäisenä kulutin puhki vintiltä löytyneita äitini 70-luvun aarteita, enää ne eivät mahdu päälle. Varsinkin laukuissa vuosien patinoimat vintagelöydöt miellyttävät uusia enemmän.

✖  Lempisuunnittelijat ja -merkit?
Aina ja ikuisesti Filippa K. Tiger Of Sweden, J. Lindeberg, Acne, By Malene Birger, Diesel. Jossain toisessa todellisuudessa: Stella McCartney, Marc Jacobs, Chloé, Chanel, Isabel Marant.

✖  Inspiraationi
Menneiden vuosikymmenten musiikki ja taide: 60- ja 70-luvun rokkiskene, Warholin Factory ja Edie, David Bowien androgyyni glitter, 80-luvun Madchester… Elokuvat ja populaarikulttuuri yleensä. Kaduilta poimitut ideat ja katumuotisivustot. Mikään tästä ei estä minua pukeutumasta kolme viikkoa peräkkäin farkkuihin ja neuletakkiin.

✖  Lempilehteni
Olen lehtifriikki ja luen aivan kaiken mitä eteeni osuu. Ehdoton suosikkini on silti sisustuslehti, Living Etc joka saa joka kuukausi katsomaan kotiaan uusin (ja harmillisen kriittisin) silmin.

✖  Voisin mielelläni näyttää…
Kate Mossilta, jos olisin monta vaatekokoa pienempi enkä näyttäisi harteista ylöspäin Jon Bon Jovilta. Tästä voinette arvata, että piinallinen prosessi nimeltä “brunetesta takaisin blondiksi” on yhä pahasti kesken.

Huomioita kymmenen vuotta myöhemmin

Apua, en edes muistanut paljonko rakastin balleriinoja – en ole omistanut sellaisia enää vuosiin! Leveitä vöitäkään en nykyään juuri käytä eikä kaapista löydy enää yhdetkään Vansit, mutta melkein kaikki muut suosikit pitävät edelleen pintansa. Inspiraation lähteet ja ihmiset, joiden pukeutumisesta pidän: nekin pitkälti yhä samat, vaikka listaan on tullut toki kymmenessä vuodessa jatkoa. Lempituoksu on yhä sama ja se Filippa K:n takki oli käytössä vielä viime talveen asti. Vieläkään en omista yhtään luksuslaukkua. Käytän yhä tummaa kynsilakkaa, mutta lohjennut grungelook ei inspiroi kyllä enää yhtään.

Tyylini muuten kuulostaa tämän kyselyn perusteella paljon paremmalta kuin mitä muistan sen tuohon aikaan olleen – vai tuliko se tunikoissa ja violeteissa polvisukissa jumittaminen vasta tämän jälkeen? Selvinnee kun kahlaan pidemmälle arkistoissa (pahimmat jutut ja kuvat taitavat siis olla vasta edessä).

Kymmenen vuotta sitten oli ehkä helppoa hahmottaa visuaalista maailmaansa ja identiteettiänsä tiettyjen lempisuunnittelijoiden ja -merkkien kautta, mutta se ei tunnu enää kovin olennaiselta. Tietyt merkit toki tuntuvat pysyvän mukana vuodesta toiseen, Filippa K on niistä yksi, rinnallaan on monia uusiakin. Osa edullisempia, osa hintavampia – esimerkiksi “toisessa todellisuudessa” -Isabel Marant on nykyisin hyvin edustettuna kaapissani! Kaikki Marantin vaatekappaleet on tosin hankittu käytettynä, joten tämä muutos ei vaatinut äkkirikastumista, vaan nettikirppisonnea ja nopeutta.

Lehtien kulutus on tipahtanut kymmenessä vuodessa dramaattisesti, lehtiäkin on nykyisin niin paljon vähemmän. Living Etc on yhä olemassa, mutta Pinterest ja some on tainnut korvata sen. Rakastan kyllä yhä painosta saapuneen lehden musteen tuoksua.

Elämäni Jon Bon Jovina on onneksi jäänyt taakse kauan sitten. Ei tule ikävä.

Kokeilussa Skin Renewal -mikroneulaushoito

Kaupallisessa yhteistyössä Swiss Clinic ja Asennemedia

Ystäväpiiriini kuuluu minua huomattavasti valveutuneempia ihmisiä, jotka onneksi pitävät myös minut kartalla maailmalla keksityistä ja kohutuista uutuuksista. Heidän ansiostaan tiesin mistä puhutaan, kun Swiss Clinicilta otettiin yhteyttä ja kysyttiin haluanko kokeilla merkin kotikäyttöön kehittämää Skin Renewal -mikroneulaushoitoa. Kiljaisin lauseen puolivälissä kyllä kiitos, sillä kiinteämpi ja sileämpi iho todellakin kiinnostaa ja kelasin, että ehkäpä kiinnostaa teitäkin.

Jos olet nyt ihan että ANTEEKSI MIKÄ MIKRONEULAUS, selvennän: kyseessä on kauneusalan viimeisen parin vuoden ykköspuheenaihe. Ihon pintaan luodaan pienellä pistävällä rullalla tuhansia mikrokanavia, jotka tehostavat ihon uudistumista. Samalla ihonhoitotuotteet imeytyvät tavallista tehokkaammin, sillä aktiiviaineet kulkeutuvat ihoon kätevästi mikrokanavia pitkin.

Kohu ei ole suinkaan syntynyt tyhjästä, sillä menetelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan aika nerokas. Ihoon rullatut mikroskooppisen pienet reiät huijaavat ihon kuvittelemaan, että se on vaurioitunut, jolloin uusien ihosolujen tuottaminen tehostuu. Näin saadaan ihon omaan kollageenin tuotantoon vauhtia ja siitäkös varsinkin me kolmenkymmentä täyttäneet iloitsemme: juuri kollageeni tekee ihosta kimmoisan, sileän ja kiinteän. Iän myötä ihon oma kollageenin tuotanto hidastuu ja siksi iho ikääntyy.

Mikroneulaus onneksi auttaa juonteisiin, ryppyihin ja ihon velttouteen, karheuteen ja sameuteen. Lisäksi sillä voidaan hoitaa myös aknearpia ja pigmenttimuutoksia. Melkoinen cv simppeliksi ihonhoitomenetelmäksi.

Mikroneulausta tehdään hoitoloissa, joiden hoitosarjat ovat melko hintavia, mutta markkinoille on tullut myös kotikäyttöön tarkoitettuja tuotteita. On tärkeää yhdistää mikroneulaus oikeanlaiseen ihonhoitotuotteeseen ja Swiss Clinicin vastaus siihen on Skin Renewal, hoito, joka yhdistää Skin Rollerin (eli mikroneulausrullan) ja Rejuvenating Serum -kollageeniseerumin. Yhteistyö on saumaton: mikroneulausrulla valmistelee ihon ja seerumi tekee työn. Yhdessä ne kiihdyttävät ihon kollageenintuotantoa, joka häivyttää juonteita ja hienoja ryppyjä, tekee ihosta sileämmän ja pehmämmän, kirkastaa ja tasoittaa ihonväriä, kutistaa suuria ihohuokoisia ja parantaa ihon elastisuutta.

Skin Roller -mikroneulausrullassa on nimensä mukaisesti mikrokokoisia neuloja. Jos ollaan tarkkoja, tasan 540 japanilaisesta kirurginteräksestä valmistettua mikroneulaa. Kuulostaa pahemmalta kuin on, koska rullailu ei satu, vaan kutisee vähän kuin painelisi ihoa tarranauhan pistävämmällä puolella. Kylpyhuoneessa ei tarvitse viettää kovin kauaa, jo muutaman minuutin rullailu luo ihoon satoja tuhansia mikrokanavia.

Rullan neulakoko vaihtelee käyttötarkoituksen ja tarpeen mukaan. Suosituimmat ovat kasvoille tarkoitetut 0,2 mm ja 0,5 mm rullat: ensimmäinen on kehitetty erityisesti parantamaan ihon verenkiertoa ja ehkäisemään juonteiden syntymistä, tehostamaan ihonhoitotuotteiden aktiiviaineiden imeytymistä ja häivyttämään pieniä arpia. Se sopii myös silmänympärysiholle. Pidemmät neulat menevät aavistuksen syvemmälle, joten 0,5 mm on parempi koko, jos tarkoitus on hoitaa myös syvempiä ihopulmia, kuten jo syntyneitä juonteita, ryppyjä ja muita ikääntymisen merkkejä sekä näkyviä arpia. Swiss Clinicin sivuilta löytyvä pituusopas auttaa valitsemaan omalle iholle sopiva neulanpituus.

Aloitin ensimmäisen seitsemän vuorokauden mittaisen kuurin juuri ennen Australian matkaani, joten nakkasin kahdesta tuotteesta koostuvan tehohoidon matkalaukkuun ja jatkoin testiä tien päällä. Tykkäsin tosi paljon seerumin ja mikroneulausrullan yhdistelmästä: rullailun jälkeen tuntui hyvältä levittää seerumi, jonka iho imaisi hetkessä sisäänsä.

Testijakson ajoitus vaan hiukan hirvitti, sillä yli 30-tuntiset lennot eivät tunnetusti tee hyvää iholle, eikä roadtrip-tyyppinen matkustaminenkaan varsinaisesti virkistä peilikuvaa, sillä päivät saattavat olla pitkät ja ihonhoitorutiineiden ylläpito on tien päällä tavallista haastavaḿpaa. Senpä vuoksi minulla ei ollut kovin kummoisia odotuksia ensimmäisen testijakson suhteen, rullailin vaan menemään joka ilta ja olin kiitollinen siitä, että menetelmä ei ollut sen monimutkaisempi, sillä siinä väsymystilassa ei olisi kyennyt mihinkään ajattelua vaativaan.

Siksipä yllätyinkin, kun matkan puolivälin jälkeen tajusin, että ihoni näyttää itseasiassa yllättävän hyvältä huolimatta piinallisen pitkästä lennosta ja sitä seuranneesta jetlagista, katkonnaisissa pätkissä nukutuista yöunista ja reissuruokavaliosta, joka oli koostunut siihen mennessä lähinnä kahvista ja vehnästä. Huomasin ensin naamataulun, joka oli aamuisin selvästi freesimpi kuin olisin noissa olosuhteissa odottanut. Lähempi tarkastelu osoitti, että ihohuokoset olivat selvästi supistuneet, otsan ilmerypyt keventyneet aavistuksen ja syksyn samentava ihonsävy oli kirkastanut. Jälkimmäiseen on varmasti vaikuttanut myös Australian aurinko, mutta toisaalta aurinko tekee iholle myös tuhoja, joista ei nyt ollut jälkeäkään.

Iho saa viikon pituisen käsittelyjakson jälkeen levätä toisen viikon ennen seuraavaa käsittelyä. Odotan jo, sillä kiinnostaa millaisia tuloksia pitkäaikaisella käytöllä saa, kun kerran viikossakin huomasin jo eron.

Muutama vinkki vielä aiheesta:

✖ Hoito on hyvä tehdä iltaisin, sillä iho saattaa hiukan punoittaa rullailun jälkeen ja yöllä sillä on aikaa levätä. Itse en huomannut punoitusta, joten rullailin muutaman kerran myös aamulla.
✖ Seerumille kannattaa antaa reilusti aikaa imeytymiseen, vaikka tuntuukin, että iho imaisee sen hetkessä. Siksi kannattaa hoitaa rullailu hyvissä ajoin 1-2 tuntia ennen kuin levittää muut ihonhoitotuotteensa ja menee nukkumaan.
✖ Rullailu tehdään aina puhtaalle iholle.
✖ On tärkeää huolehtia myös rullan puhtaudesta: itse käytän puhdistamiseen Swiss Clinicin e-vitamiinia ja aloe veraa sisältävää Sanitizing Spray -suihketta, joka kulkee mukana kuulakärkikynän paksuisessa putilossaan. Sen saa klikattua kätevästi ostoskoriin samalla kun tilaa Skin Renewal -hoidon, joka sisältää rullan ja sen rinnalle suunnitellut seerumin.
✖ Rulla on henkilökohtainen, älä lainaa kaverille!
✖ Rullailu sujuu parhaiten ilman kiirettä: rullaile rauhallisesti muutaman minuutin ajan poskia, otsaa, leukaa ja nenää horisontaalisesti, vertikaalisesti ja viistoon. Toiset suosittelevat jopa 6-7 minuutin rullailua, oma kärsivällisyyteni riitti noin 3-4 minuuttiin.
✖ Suosittelisin Skin Renewal -hoitoa kenelle vaan ikääntymisen merkkejä torjuvalle, sileämpää ihoa kaipaavalle tai arvista tai pigmenttiläiskistä eroon haluavalle.
✖ Omalla vastuulla kokeilemaan! Koukutusvaara.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Valmiina kaikkeen

✖ MELBOURNE, AUSTRALIA

Vuorossa on kerrospukeutumista Australian kaakkoisrannikon kevääseen. Kun samaan päivään voi mahtua +10 asteinen tuulinen harmaus, kolmeakymmentä hipova auringonpaiste ja trooppinen sadekuuro, ei oikeastaan voi onnistua, mutta vähiten menee pieleen farkuilla ja pinottavilla yläosilla, joita voi kuoria tai kerrostaa juuri senhetkisen säätilan mukaan. Hmm, tulee ihan mieleen Suomen kesä!

Vuosia vanha lempirotsi kulkee usein reissuilla mukana, se on nimittäin superkevyt ja ohut, taittuu siis pieneen tilaan matkalaukkuun silloin kun sitä ei tarvita. Nahka on kulunut vuosien varrella pehmeäksi ja takissa on niin kotoisaa, että siinä voi vaikka nukkua (ketä yritän huijata, olen nukkunutkin). Välillä kyllä kaipaisin nahkarotsilta enemmän suojaa säätä vastaan, olenkin alkanut pitää silmiä auki siltä varalta että lempparin rinnalle löytyisi vähän napakammasta nahasta paksumpi ja raskaampi versio. (Olen itseasiassa löytänyt sellaisen, mutta onnemme tiellä on tosiasia, että se valitettavasti roikkuu ystäväni kaapissa eikä hän ole vielä suostunut myymään sitä minulle.)

Selittämätön innostus tummapohjaisiin kukkakuoseihin jatkuu. En ole keksinyt viime aikoina yhtäkään asua, johon ei voisi yhdistää kukkakuosista paitaa tai mekkoa. Luonnollisesti pakkasin kaikki kukkaseni myös mukaan. Kuvissa vilahtava paita on muuten leikkaukseltaan niin rento, että se mahtuu Jarnollekin! Ja näyttää hänen päällään vähän liiankin hyvältä. Hmm. Aavistan, että jälleen yksi lempivaatteeni on vaarassa tulla vaivihkaa muilutetuksi miehen vakikäyttöön.

Hankin Australian matkaa varten uudet kengät. Perustelin sen itselleni sillä, että vanhoilla buutseillani tai varvastossuilla on hankalaa kulkea kallioisella rannikolla – ja tarvitsen sitäpaitsi tukevat nilkkurit pitämään käärmeet ja krokotiilit loitolla. No, onneksi tämä mieliteko oli ihan järkiostos, sillä Timberlandit palvelevat myös pakkasenkestävinä talvikenkinä sitten Suomessa. Sellaisia ei ole kaapissa liikaa, itseasiassa ei siellä ollut entuudestaan kuin yhdet: lampaankarvatöppöset, joissa tunnen itseni kolmevuotiaaksi. Nyt on niiden lisäksi nilkkurit, jotka kestävät niin krokotiileja kuin skandinaavisia talviolosuhteita.

IRON NAHKATAKKI GAUDETE
SECOND FEMALEN KUKKAPAITA* & MOS MOSHIN FARKUT* DOTS
AHLEMIN AURINKOLASIT* TREND OPTIC
KENGÄT TIMBERLAND
LAUKKU FILIPPA K
KAULARIIPUS MATKAMUISTO BALILTA
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kuusi muistoa isästä

Isäni oli maailman pisin mies. Siltä tuntui, kun ulottui itse häntä noin polveen. Oli hän oikeastikin pitkä, lähes kaksimetrinen. Pitkän varren päässä törröttävät mustat hiukset tekivät hänestä vähän tuiman näköisen. Parasta oli, kun hän kantoi minua harteillaan: humahdus vatsanpohjassa kun hän nosti minut ylös, ylös, ylös.

Kuvissa isä on pukeutunut kauluspaitoihin ja Australia -t-paitoihin, vakosamettifarkkuihin ja puuvillachinoihin, mutta suurimmassa osassa muistoistani hänellä on päällään öljyntahrimat työhaalarit. Insinööri-isäni oli perustanut yrityksen, teki pitkää työpäivää ja tuli usein kotiin vasta myöhään. Juoksin syliin vaikka sotkin vaatteeni, äiti kiljui ja kielsi, menin silti.

Minulla ja isälläni oli yhteinen agenda: täyttää koti eläimillä. Melko hyvin onnistuimme. Ensin oli se kana jonka sain viisivuotislahjaksi, sitten kana sai seurakseen kokonaisen lauman. Oli pikkuinen oranssiraidallinen kissa, joka oli enemmän minun, sitten tuli harmaa kolli joka oli enemmän isän. Se oli virallisesti ulkokissa, mutta kuljetin sen salaa äidiltä sänkyyni. Oli myös pupuset ja neonhohtoisia kaloja kuhiseva akvaario, joka sijoitettiin (kenties kostoksi uudesta eläinhankinnasta) kodin perimmäiseen nurkkaan, isän studyyn joka oli mystinen yhdistelmä työhuonetta, työkaluvajaa ja kalastustarvikevarastoa.

Isä ei koskaan puhunut omasta sodan runtelemasta lapsuudestaan, äidistään tai nuorena kuolleesta isästään. Ei veljistään, jotka asuivat Saksassa, ei viisi vuotta minua vanhemmasta siskostani. Tiesin kyllä, että isällä oli juuret Euroopassa, mutta se oli lapselle yhtä konkreettinen ja helppo käsittää kuin avaruus tai valonnopeus. Se isä, jonka minä tunsin, oli suonissaan virtaavaa verta myöten australialainen: ajoi Jeepilla tai rämisevällä pickupilla, istui barbequen äärellä kavereidensa kanssa, kuunteli kantria, kalasti ja veneili. Oli hyväntuulinen, ympäri vuoden ruskettunut, huoleton, historiaton.

Isäni osallistui kodin sisustamiseen, vaikka äitini taisi toivoa, että olisi osallistunut vähän vähemmän. Kerran hän toi skandinaavista selkeyttä rakastavan äitini iloksi kotiin kokonaisen sohvaryhmän, joka oli verhoiltu kirjavalla gobeliinikankaisella kukkakuosilla. Istuimissa oli puiset käsinojat ja muotoilussa tuulahdus 60-luvun Eurooppaa, mutta se kuosi oli something else, karmeudessaan niin mieleenpainuva, että minäkin muistan sen. Isä oli löydöstään niin ylpeä, että äiti ei koskaan kehdannut sanoa mitään.

Isä kunnioitti kaikkea elävää – myös hämähäkkejä. Hän ei koskaan tappanut talossamme viliseviä huntsmaneja, ilkeännäköisiä ja isoja mutta harmittomia kipittäjiä, vaan vangitsi ne varovasti lasiin, kuljetti takapihalle ja kumosi aidan yli naapurin rouvan pihalle. Aavistan, että rouva ei ollut hänen suosikkihenkilönsä. Eräänä päivänä kuulin sivukorvalla äitini ja rouvan keskustelun aidan yli: rouva päivitteli puutarhaansa ilmestynyttä hämähäkki-invaasiota ja ihmetteli: Don’t you have any over there? Äitini vastasi no, not really ja sehän oli oikeastaan totta. Ei ollut enää.

Isänpäivänä aina sama tunne, suru siitä ettei ole enää muuta kuin muistot. Sitten muistan, että on niitäkin, joilla ei ole sitäkään, ja suru sulaa kiitollisuudeksi. Ihanaa isänpäivää kaikille läsnäoleville isille. Sytytetään kynttilä ja lähetetään rakkautta rajan yli heille, jotka eivät ole enää kanssamme.

PS. Lisää lapsuudestani ja isästä jutussa Asioita joita muistan Australiasta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK