Walking in the night sky

Jos olet jo ehtinyt menettää hermosi melankolisiin musavinkkeihin, joita olen tiputellut tänne pitkin syksyä, saatat ilahtua tiedosta, että viikon biisivinkki on vihdoin jotain muuta! Australialaiset sisarukset Angus & Julia Stone julkaisivat syyskuussa uuden levyn nimeltä Snow. Ajankohtainen teema, mutta sinkkuna julkaistua nimikappaletta enemmän pidän kepeästä ja tarttuvasta kappaleesta Chateau: se on ollut yksi syksyn suosikkikappaleistani, sillä siitä ei vaan voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Täältä lempeästi svengaavaa energiaa eetteriin, kas näin.


ANGUS & JULIA STONE – CHATEAU

Doogilla teet helposti hyvää

Kaupallisessa yhteistyössä Doog ja Asennemedia

Kiinnostaako hyväntekeväisyys ja muiden auttaminen, mutta kukkaron nyörit ovat näin joulun alla tiukilla? Seuraa vinkki, jolla voit tehdä hyvää pistämättä likoon omaa rahaa – tämä vaatii sinulta vain hitusen aikaa eikä oikeastaan kovin paljon sitäkään.

Mikä ihmeen Doog?

Doog on puhelimeen ladattava sovellus, jonka avulla voit kerätä kaupungilla hyväntekeväisyysvaluuttaa eli doogeja, jotka muuttuvat rahaksi kun lahjoitat ne valitsemallesi hyväntekeväisyyskohteelle. Sovelluksen lataaminen ja käyttäminen on sinulle täysin ilmaista, sillä yritykset maksavat keräämäsi lahjoitukset. Yksi doog vastaa kymmentä senttiä, kymmenen doogia on euro. Kaikki tämän vuoden aikana vielä rekisteröityvät saavat heti tililleen 5 doogia.

Miten se toimii?

Superhelposti! Ensin lataa sovellus App Storesta tai Google Playsta. Voit rekisteröityä sovellukseen Facebook-tunnuksillasi tai sähköpostiosoitteella.

Sen jälkeen voit tarkistaa sovelluksesta joko karttanäkymästä tai listasta missä ovat sinua lähimmät kaupat, joissa voit kerätä doogeja. Tällä hetkellä mukana on K-kauppaketju, jonka monista tuotteista saa doog-valuuttaa.

Kävele tuotteen kohdalle, avaa Doog-sovellus puhelimesta ja osoita tuotetta puhelimesi kameralla. Sovellus tunnistaa tuotteen ja puhelimeesi kilahtaa doog-valuuttaa. Yhdestä tuotteesta voit saada esimerkiksi 15 doogia, joka vastaa 1,50 euroa! Ja seuraavalla kauppareissulla voit kerätä saman potin uudestaan. Tuotetta ei siis tarvitse ostaa, riittää että osoitat sitä kameralla.

Seuraava osuus on paras ja vaikein: päätä mille hyväntekeväisyyskohteelle lahjoitat keräämäsi doogit. Ne muuttuvat oikeaksi rahaksi, jotka bongaamasi brändit ovat sitoutuneet lahjoittamaan puolestasi valitsemallesi taholle. Listalta löytyy mm. Suomen Pelastusarmeija, Hope Ry ja Brother Christmas, SOS-Lapsikylä ja Punainen risti, jotka keräävät rahaa esimerkiksi vähävaraisten joulunviettoon, luonnon ja eläinten suojeluun, syöpäsairaiden lasten elämänlaadun parantamiseen ja syrjäytymisuhan alla oleville nuorille.

Doog toisinsanoen toimii meidän kuluttajien, yritysten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen välillä ja yhdistää monet intressit yhdeksi simppeliksi sovellukseksi, joka kaikessa koukuttavuudessaan muistuttaa kännykkäpeliä. Itse en ole pelikohderyhmää ja mietinkin aluksi kuinka usein muistan ja jaksan kaivaa kännykän taskusta, mutta ajatus hälveni nopeasti kun aloin testailla: sain muutamalla hassulla klikkauksella kasaan monta kymmentä doogia ja olin välittömästi koukussa.

Tuntuu ihanalta ja vähän hullulta, että ihan pienellä vaivannäöllä voin kerätä rahaa jollekin (tai vaikka useammalle) taholle, jotka sitä tarvitsevat. Jos keskivertokauppareissulla saan muutamaa tuotetta skannaamalla kasaan vaikkapa 45 doogia ja käyn kaupassa kolmesti viikossa, saan kuukaudessa kerättyä 540 doogia, joka on jo 54 euroa. Ja kelatkaapa tätä: jos kaikki tämän blogin lukijat skannaisivat edes yhden tuotteen viikossa kuukauden ajan, saisimme yhdessä kasaan ainakin 180 000 euron potin! HUHHUH! Hengästyttää kun ajattelenkin miten paljon sillä saisi aikaan! Ja vaikka teistä vain osa innostuisi, on summa silti tuntuva – sillä turvaa monen kuutin elämän, toimittaa vaikka kuinka paljon ruokakasseja vähävaraisille, pelastaa monen vanhuksen ja veteraanin joulun ja mitä kaikkea muutakin vielä.

Miten tämä on mahdollista?

Tämä oli ensimmäinen kysymykseni, kun kun kuulin Doogista: siis miksi yritykset haluavat antaa kuluttajien puolesta rahaa hyväntekeväisyyteen? Selitys on yllättävän simppeli: kauppojen perinteinen tuotemainonta ei enää pure kuluttajiin entiseen malliin. Ihmiset eivät edes huomaa kauppoihin sijoitettuja kylttejä ja mainoksia. Yritykset tarvitsevat uusia tapoja mainostaa ja Doog on yksi tapa kiinnittää kaupassa kuluttajien huomio. Kun skannaat tuotteen saadaksesi siitä doogeja, joudut katsomaan sitä hetken. Ehkä skannaat sen seuraavallakin kauppareissulla, eikä mene kauaa, kun tuote on jäänyt mieleesi. Ehkä jonain päivänä nappaat jonkun skannaamistasi tuotteista ostoskoriisi – ja se on tietysti mainostavien yritysten lopullinen päämäärä.

Mainonnalle altistuminen voi ärsyttää, mutta toisaalta vaihtokauppa on minusta melko reilu: annan hetken huomiotani jollekin tuotteelle ja vastineeksi siitä saan valuuttaa, jonka voin lahjoittaa ruokakassina vähävaraiselle perheelle tai yksinäisen vanhuksen joulunviettoon. Yritykset käyttävät jokatapauksessa rahaa mainontaan ja Doogin avulla ainakin osa mainosbudjetista ohjautuu aidosti hyvään tarkoitukseen.

Voit lukea lisää sovelluksesta Doogin sivuilta. Kurkkaa myös Facebookiin ladattu video, josta saat minuutissa konkreettisen käsityksen siitä miten homma toimii.

Mitäs tuumaatte, kiinnostaako kokeilla? Toivottavasti mahdollisimman moni teistä innostuu lataamaan sovelluksen! Muistakaa, että saatte vuoden loppuun mennessä rekisteröidyttyänne heti 5 doogia käyttöönne – kannattaa käydä ainakin ohjaamassa se jollekin valitsemaanne hyvään tarkoitukseen. Lempeää alkuviikkoa, hyvää tekemisen iloa!

Arkistojen aarteet ~ Kenkäkaaos

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

Joku on taas levittänyt eteiseen noin kolmekymmentä paria kenkiä. Ainoa syy, miksi mies ei esitä kovaäänisiä valituksia on se, että hänen kitaransa ovat vallanneet olohuoneen ja nukumme makuuhuoneessa miksauspöytien, syntikoiden ja mikkitelineiden keskellä. Siksi hän tyytyy “huomaamattomaan” kulmien kohotteluun.

Olkoonkin, että kenkäröykkiöni ovat kauniimmat kuin musiikkistudioröykkiöt, olisi kuitenkin kivaa, ettei tarvitsisi hypellä niiden yli päästäkseen sisään tai ulos. Kaikenlaiset vinkit ison kenkämäärän säilyttämiseen 50 neliön asunnossa otetaan suunnattomalla kiitollisuudella vastaan! Sandaalit saa pinottua siistiin kekoon kaappiin, mutta talvikengät vievät viisinkertaisesti tilaa eivätkä pidä pinoamisesta. Kenkien karsiminenhan ei ole mikään vaihtoehto.


THE BOYS NEXT DOOR – THESE BOOTS ARE MADE FOR WALKIN’

Seuraa viisi oivallista syytä rakastaa kenkiä enemmän kuin vaatteita (ja hetkittäin enemmän kuin miehiä):

1 ~ Kengät eivät huomauttele kun tulet kotiin kolme tuntia myöhemmin kuin lupasit, koska jäit “suustasi kiinni tutun kanssa” eli silmistäsi kiinni kenkäkauppaan.
2 ~ Kengät eivät kosta laiskotellen ja viiniä juoden vietettyä viikonloppua puristamalla ja kiristämällä, sillä jaloilla ei ole läskipäiviä.
3 ~ Kengät eivät esitä ärsyttäviä mielipiteitä asuvalintojesi käytännöllisyydestä kun haluat pukea minimekon joulukuiseen lumipyryyn, koska minkäs sille mahtaa, jos juuri silloin iskee minimekkofiilis.
4 ~ Kengät eivät koskaan ole pesussa juuri silloin kun haluaisit käyttää niitä.
5 ~ Kengät eivät hanki uusia kitaroita, vaikka entisetkään eivät mahdu asuntoon eivätkä varsinkaan soita niitä, kun yrität nukkua.

Soundtrackina kenkien ylistykselle Nick Caven ensimmäisen yhtyeen The Boys Next Doorin versio Nancy Sinatran hienosta kappaleesta These Boots Are Made for Walkin.

No, onko kymmenen vuotta myöhemmin mikään toisin? Itseasiassa on! Kenkäkokoelmani on supistunut ainakin puolella siitä mitä se aikoinaan oli. Tunnen tyylini paremmin ja olen myös entistä nirsompi, enkä huoli kaappiin edes ilmaiseksi mitään ihankivaa. Olen myös huomannut, että yksi ihminen ei ehdi käyttää kymmeniä kenkiä, vaikka kuinka haluaisi – lopulta sitä kuitenkin jumittaa suurimman osan ajasta niissä muutamissa samoissa. Nykyiset kengät mahtuvat niille osoitettuun paikkaan eikä tarvitse edes pinota. Aah.

Yhdeksän toivetta joulukuulle

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

Tuntuu, että tänä vuonna on oltu reissussa enemmän kuin kotona. Matkalaukut on käyty kotona purkamassa lähinnä pyykkäämistä varten ja pakattu sitten uudelleen. On ollut unohtumaton vauhtivuosi enkä vaihtaisi sekuntiakaan, mutta juuri nyt en haaveile mistään enempää kuin kotona olemisesta. Seuraa yhdeksän asiaa, joita odotan joulukuulta – heti kun pääsen kotiin tältä vuoden viimeiseltä reissulta.

Ennen varsinaista listaa kerrottakoon vielä, että kotiteemassa pysytään kuvissakin: loppuvuoden kovin vähäisessä valossa napatuista ruuduista löydätte poimintojani Nanson loppuvuoden loungewear-mallistosta. Kotona ei onneksi tarvitse – kuten meikä ennen teki – norkoilla nuhjuisissa vaatteissa, jotka ovat reikiensä ja kulumiensa takia saaneet potkut arkikäytöstä ja siirtyneet pahamaineiseen kategoriaan “kotivaatteet”. Ei se väärin toki ole, mutta niissä tulee vähän sellainen olo, että on itsekin nuhjuinen ja hyödytön. On paljon, paljon ihanampaa käpertyä sänkyyn, sohvalle tai keittiönpöydän ääreen kauniissa, pehmeissä vaatteissa. Niissä myös kehtaa avata oven naapurille, vastaanottaa läheisiä vieraita (meillä ei todellakaan kiskota vielä arkivaatteita päälle, jos ystävä piipahtaa aamukahdeksalta kahville) tai kipaista isoon takkiin kietoutuneena vaikka lähikaupassa.

Pehmoinen ja lämmin Lempi-neuletakki sopii kyllä paljon muuhunkin kuin kotipäivän viettoon, mutta kuten moni muukin asia, se on parhaimmillaan sohvalla glögimukin kanssa. Rakastan neuleissa tuota vaaleanharmaata väriä, se on samaan aikaan helppo ja hivenen ylellinen. 

1 ~ Laatuaikaa Juno-koiran kanssa. Tiedän, ettei Junolla ole hätää kun olemme poissa, sillä se saa olla siskonsa kanssa ja tuttujen ihmisten lellittävänä, mutta minulla on kamala ikävä! Parasta on ottaa Junon kanssa torkut: se tykkää nukahtaa joko kyljelleen rintani päälle tai pitkänä pötkönä kainalossani, kuono työnnettynä kaulakuoppaani. Uni tulee nopeasti pienen koiran tuhinaa kuunnellen.

Kivikko-yöpaidan raikas retrokuosi ja napakka trikoo tekee siitä niin mukavan, että siinä viihtyy pitkälle aamupäivään. Samasta kuosista löytyy myös housut.

2 ~ Laatuaikaa oman sohvan kanssa. Meillä on maailman ihanin sohva ja olen päässyt viettämään sen kanssa aivan liian vähän aikaa! En aio odottaa joulupyhiin asti: vuoden viimeiset työt voi aivan hyvin tehdä sohvan nurkassa, villasukat jalassa ja viltin alla. Siinä on tosin suuri riski saada koiraseuraa, jonka unituhina (kts. edellinen kohta) vaivuttaa kesken kirjoittamisen uneen.

3 ~ Riisipuuro kiinnostaa! Yleensä aloitan riisipuuron keittelyn hyvissä ajoin syksyllä (no, jos ollaan ihan rehellisiä niin vuoden ensimmäinen riisipuuro tulee keitettyä yleensä jo kesällä) mutta tällä kertaa se on jäänyt reissujen jalkoihin. Aiemmin olen tehnyt riisipuuron punaiseen maitoon, mutta tänä vuonna otan haltuun kasvimaitoversiot ja kokeilen miten kookosmaito ja kaurakerma toimivat. Löysin myös lupaavan oloisen uunipuuro-ohjeen, jota haluan testata. Onneksi Jarno ja Juno rakastavat riisipuuroa yhtä paljon kuin minä, joten en joudu syömään kaikkea yksin. (Hmm… En ole sittenkään varma onko se hyvä asia.)

4 ~ Kiireettömiä iltoja. Tämähän on kestohaave, koska oikeasti teen töitä melkein vuoden jokaisena päivänä eikä ole sellaista asiaa kuin täysin tyhjä todo-lista. Mutta joululomalla pätevät poikkeussäännöt: melkein kaikki asiat, jotka eivät valmistuneet jouluviikkoon mennessä, voivat hyvin odottaa joulun yli sinne uuden vuoden tienoille. Se tarkoittaa stressivapaita iltoja, kun työhuoneen oven voi suuremmitta tunnontuskitta sulkea ja keskittyä aivan muihin asioihin. Vanhojen kuvien järjestelyyn, parhaan riisipuuroreseptin hiomiseen, Glögin keittelyyn, koirien kanssa peuhaamiseen, elokuvien eteen nukahtamiseen. Ei sen niin väliä minkä parissa aika lopulta kuluu, tärkeintä on että sen saa viettää juuri kuten sillä hetkellä haluaa ilman pakkoa tai paineita.

Pilkut-mekko on maailman pehmein ja mukavin vaate. Jos olet vilukissa, nilkkoja hipova pitkähihainen mekko on loistava yöpaita. Itsehän suosin niitä myös päivisin, koska ei se palelu suinkaan aamuun lopu!

5 ~ Lukuhetkiä. Pakkaan optimistina aina reissuun nipun kirjoja, vaikka ennätän yleensä lukea niitä vain lentokoneessa. Kun pääsemme perille, päivät täyttyvät sen sortin seikkailuilla, ettei kirjoille jää juuri aikaa saati energiaa – uni tulee heti kun pää osuu tyynyyn. Kirjahyllyyn ja yöpöydälle onkin pinoutunut kasa kirjoja, joihin haluan uppoutua kun joulu lähestyy. Meillä ei ole virallista joululomaa, mutta veikkaan, että sähköposti ja puhelin jokatapauksessa hiljenee joulun tienoilla ja saamme ottaa vielä välipäivinäkin ihan iisisti. Viereen pieni lasi portviiniä ja vähän paljon suklaata. Ja syliin yksi tai kaksi lempieläintä.

Pilkut-pyjamaan kuuluva trikoopaita on niin järjettömän pehmeä, ettei sitä tee mieli riisua. Ollenkaan. Onneksi se on tyylikäs eikä kukaan tajua, että se on pyjama, joten siinä voi ihan huoletta viettää koko päivän.

6 ~ Sarja- ja leffamaratonit! Television katselu on meillä niin harvinaista herkkua, että kaipaan sitäkin. Haluan löhötä Jarnon kainalossa, katsoa jotain koukuttavaa sarjaa ja syödä sipsejä. Ainut ongelma on, että olemme kaikkien reissujen ja syksyn kiireiden myötä pudonneet täysin kärryiltä siitä mitä kiinnostavia, hyviä ja viihdyttäviä sarjoja tällä hetkellä on – suosituksia otetaan siis vastaan.

Pehmeästä velourista valmistettu Lahja-jakku on täydellinen vaate kotona lorvimiseen. Alla Pilkut-mekko, jossa on helmassa resori. Retrohenkinen mustavalkoinen pilkkukuosi näköjään vetoaa kaikissa mahdollisissa muodoissaan.

Pilkut-pyjamasettiin kuuluvissa housuissa viehättää rento leikkaus ja sama superpehmeä puuvilla kuin paidassakin. Koukutusvaara.

Pitkästä Talvilintu-yöpaidasta tulee mieleen joulut Lapissa sen jälkeen kun muutimme Suomeen. Ikkunoissa oli kuurankukkia, pihan pihlajat valkeassa huurteessa. Mummo lakaisi kuistilta lumet kun äiti keitteli riisipuuroa keittiössä.

7 ~ Glögikausi on alkanut ilman meitä! GRAAAH! Vahinko otetaan takaisin korkojen kera kun palaamme Suomeen. Paras glögi on se perinteinen lasipulloon pakattu, jota myydään kaikkialla. Nautimme tulikuumana, ilman höysteitä tai terästystä. Kuvassa yllä vilahtaa toinen vähän väkevämpi joulukuinen suosikkini, mausteinen portviini. Hmm… Toimisikohan tilkka portviiniä glögissä? Tätä täytyy ehkä testata.

Kaarna-mekko on ehdottomasti suosikkini tästä mallistosta! Sain mekosta mallikappaleen jo viime kesänä ja olen käyttänyt sitä sujuvasti niin kesämekkona, yöpaitana kuin himassa hengailuun. Ohut, retrohenkinen kohoraitakangas tuntuu aivan ihanalta päällä, ja rakastan myös tuota täydellistä oranssinpunaista väriä. Siitä löytyy myös tummansininen versio.

8 ~ Aion lämmittää takan ihan joka päivä. Kotonamme on ollut viime aikoina taas ihan kirotun kylmää, eikä se keskellä viimaisinta syksyä alkanut ikkunaremontti varsinaisesti auta asiaa: lasiset ruudut on korvattu väliaikaisilla muovisilla sillä aikaa kun oikeat pokat ovat tehtaalla entisöitävinä. Keskellä asuntoa sijaitsevaa takkaa käytetään siis ihan todellisesta tarpeesta ja sitä arvostavat meillä ihmisasukkaiden lisäksi myös koirat, jotka ilmestyvät aina hiilloksen eteen torkkumaan.

9 ~ Tietysti odotan myös joulua. Ankarin joulunvastustukseni hellitti joitakin vuosia sitten, kun tajusin, että joulusta on lupa tehdä itsensä näköinen ja sen saa viettää juuri sillä tavoin kuin haluaa. Olen viime vuosina viettänyt jouluja kotosalla ystävien kanssa, mutta tänä vuonna taidamme suunnata pohjoiseen äitini kotikulmille. Luvassa lumisia maisemia, joulusauna pohjoisen tähtitaivaan alla, aikaa perheen parissa ja Juno-koiran ensimmäinen matka Lappiin.

Kiinnostuneille tiedoksi, että kaikki Nanson normaalihintaiset yö- ja oloasut ovat 20% alennuksessa 10. joulukuuta asti niin verkkokaupassa kuin myymälöissä. Hyvä hetki täydentää omaa kaappia tai ostaa joululahjoja!

Lopuksi vielä tuttuun tapaan arvonta. Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi – ja miksi? Saat halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon 13. joulukuuta saakka, muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja lempeää joulun odotusta!

PS. Kiitos kaikille edelliseen arvontaan osallistuneille! Voittajat on arvottu ja heihin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Paljon onnea Suomi

Muualla syntyneeksi ja maapallon toiselta puolelta saapuneeksi maahanmuuttajaksi olen yllättävän kiintynyt pohjoiseen kotimaahani, joka täyttää tänään sata vuotta.

Asioita, joihin ihastuin Suomessa heti: Lapin karu luonto, pohjoisen metsät ja niiden asukkaat, salmiakki ja Lauantai-karkkipussi, porot joiden pörröistä turkkia teki mieli silittää, potkukelkkailu (potkurilla mentiin talvisin kouluun jos myöhästyttiin bussista), hyvänmakuinen hanavesi, Tornionjoki jonka yli pääsi soutamaan puuveneellä Ruotsiin, ruisleipä kermajuustolla ja suolakurkulla, pikkuveljen heittäminen lumipalloilla.

Asioita, joita aloin arvostaa vasta myöhemmin nähtyäni aikuisin silmin vähän muutakin maailmaa: ilmainen koulutus ja terveydenhoito, sosiaaliturva, pitkät äitiyslomat, kahvi, luonnon puhtaus ja läheisyys, kaikkialla toimiva internet, sujuva julkinen liikenne, kaikki ne mahdollisuudet joita saamme, jos vaan osaamme, pystymme ja haluamme tarttua niihin.

Asioita, joita en vieläkään ymmärrä: mämmi. Ja muutama muu juttu, jotka liittyvät yleiseen asenneilmapiiriin ja arvomaailmaan.

Paljon on vielä paranettavaa, mutta meillä on nyt jo enemmän kuin suurimmalla osalla maailman ihmisistä.

Isoisäni oli yksi heistä, jotka taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta. Hän kuoli juuri ennen kuin synnyin, mutta kaikki suvun sotajutut kantautuivat korviini isoäidiltäni ja äidiltäni. Ne tuntuivat pitkään pelkiltä kirjan sivuilta luetuilta tarinoilta, kauan sitten tapahtuneilta asioilta, joilla ei ollut paljoakaan tekemistä minun elämäni ja maailmani kanssa. Vasta aikuisena ymmärsin, että minun maailmani oli mahdollinen juuri heidän ansiostaan, ja että he olivat sotaan lähtiessään ihan samanlaisia arkea eläviä, elämässään eteenpäin pyrkiviä, samanikäisiä ihmisiä kuin minä nyt. On ihan turha miettiä pystyisimmekö me samaan mihin he pystyivät silloin – heiltä ei kukaan kysynyt, mutta onneksi he tekivät sen silti. Me saamme nyt vain nauttia tuloksista ja pyrkiä valinnoillamme kohti vielä parempaa Suomea, jossa kaikilla olisi tasa-arvoiset ihmisoikeudet ja lähtökohdat elämään katsomatta syntyperään, seksuaaliseen suuntautumiseen tai geeniperimään.

Paljon onnea, Suomi! Kohotan maljan täältä tropiikista, pian nähdään taas.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Kiukkukohtaus

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

“Mulla ei ole mitään päällepantavaa” -kriiseillä ei ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa mitä vaatekaapissa todellisuudessa on. Olen siitä kävelevä esimerkki.

Olen tehnyt vaatekaappini hiomisesta taiteenlajin. Sieltä löytyy mustaa, harmaata ja valkoista simppeleistä t-paidoista neuleisiin ja mekkoihin. On monikäyttöisiä neuletakkeja, pillifarkkuja, nahkahame – ihan jokainen perusvaate, jonka nainen voi suinkin tarvita päästäkseen seitsemänä päivänä viikossa ulos mitenkuten säädyllisesti pukeutuneena. Ruodin jatkuvalla vimmalla vaatekappaleita, jotka ovat kulahtaneet käyttökelvottomiksi tai joita en enää käytä. Hyllyt ovat suurinpiirtein järjestyksessä ja vaatteet löytyvät suurinpiirtein sieltä mistä pitäisikin. Vaatekaappiprojektini tavoite on ollut yksinkertainen: ei enää aamuisia vaatekriisejä, kun ihan kaikki sopii kaikkeen.

Ja ihan kaikki kyllä sopii kaikkeen. Mutta kaikki ei vaan aina sovi minulle.

Esimerkkiaamu: tahdon ylleni harmaan villapaidan. Ei luulisi olevan ongelmaa, niitä on kaapissa monta. Tutkitaanpa!

Harmaa villapaita numero 1 = vähän nyppääntynyt enkä ehdi metsästää nypynpoistajaa, tulisi nuhjuinen olo. Harmaa villapaita numero 2 = jotenkin ihan väärät nyanssit tämän päivän tunnelmiin. Harmaa villapaita numero 3 = muuten kiva, mutta ei asetu tänään kivasti ja sitäpaitsi resorit alkoivat juuri ärsyttää. Harmaa villapaita numero 4 = tummanharmaa! EI tule mitään! En voi käyttää tänään tummanharmaata villapaitaa!

Olen kuin kolmevuotias, joka heittelee vaatteita ympäri huonetta ja kiljuu. Vain sillä erotuksella, että olen kaksikymmentäkuusi.

Kymmenen vuotta myöhemmin: mikään ei ole muuttunut. Harmaita villapaitoja on edelleen kaapissa ja yhä osuu vastaan niitä päiviä, kun MIKÄÄN niistä ei käy.

Juice Beautyn parhaat meikit x 5

Yhteistyössä Naturelle, sisältää alennuskoodin

Ei voi kuin olla kiitollinen siitä, että saan työkseni kirjoittaa asioista, joista olen muutenkin innoissani! Tänään on vuorossa aihe, jota olen odottanut vesi kielellä jo tovin: sain nimittäin testiin nipun Juice Beautyn Phyto-Pigments -sarjan meikkejä ja tehtäväksi valita joukosta suosikkini. Tavallaan helppo tehtävä, koska pidän niistä kaikista. Tavallaan vaikea, koska loistavia tuotteita on niin monta – suosikkilista ei varsinaisesti aja asiaansa, jos siihen nostaa sarjan jokaisen putelin. No mutta se on onneksi positiivinen ongelma, jos on liikaa hyviä tuotteita suositeltavaksi.

Gwyneth Paltrowin suunnittelema kosmetiikkasarja saapui luonnonkosmetiikkakauppa Naturellen valikoimiin jokin aika sitten. Paltrow omistaa osan amerikkalaisesta Juice Beautysta ja vastaa itse merkin meikeistä, mikä monen ystäväni mielestä tarkoittaa, etteivät ne voi olla mitään muuta kuin täydelliset. Hypetys hiukan nauratti, mutta niinpä yhdyin minäkin ylistykseen, kun pääsin ensimmäistä kertaa Naturellen kivijalkaputiikissa leikkimään tuotteilla. Ne ovat stailit, simppelit ja supertoimivat – ja sen lisäksi vieläpä eettisesti ja ekologisesti kestävät.

Naturelle on tuonut Suomeen monia kulttimainetta niittäneitä luonnonkosmetiikkamerkkejä, eikä tämä sarja tee siihen poikkeusta. Näistä tuotteista on kohistu ihan kaikkialla: ne ovat vegaaniset ja niiden väripigmentit ovat kokonaan luonnollisia: phyto-pigments viittaa juurikin kasvipigmentteihin. Tuotteissa on sheavoin ja jojobaöljyn ansiosta runsaasti hoitavia ominaisuuksia, jotka tekevät niistä helppokäyttöisiä ja kosteuttavia. Siitä on iloa erityisesti talvikuukausina: pakkasen kuivattamille kasvoille ei halua levittää kuin hoitavia, helliviä tuotteita.

Olen nyt käynyt viime viikkoina läpi suunnilleen koko sarjan ja tehnyt vaikeat valinnat – seuraa siis viisi suosikkiani! Kuvat on napattu balilaisesta hotellihuoneesta, palaan tuohon ihanaan paikkaan varmasti myöhemmin.

1 ~ Rakastan kevyitä pohjustusvoiteita, jotka tasoittavat ja kirkastavat kasvot huolettomalla kertalevityksellä. Käytän niitä meikin alla, mutta vielä useammin ihan sellaisenaan, kun laiskottaa, tai reissussa ruskettunut iho ei tunnu kaipaavan kauheasti muuta. Phyto-Pigments Illuminating Primer -meikinpohjustusvoiteella saa kasvoille todella kauniin, luonnollisen kuullon. Olen kahlannut vuosien varrella läpi varmaan kaksikymmentä vastaavaa tuotetta, mutta tästä tuli kertalaakista kaikkien aikojen suosikki: ohut voide imeytyy hetkessä, hoitaa ja kosteuttaa, tekee ihosta pehmeän ja hiukan mattapintaisen, häivyttää pienet juonteet eikä sisällä turhaa kimallusta, pelkkää valoa ja kuultoa vaan. Kuulin juuri, että tämä on yksi sarjan myydyimmistä tuotteista, en kyllä ihmettele yhtään miksi. Jää vakikäyttöön!

2 ~ En käytä kovin usein meikkivoidetta, mutta silloin kun käytän, haluan tietenkin, että se on täydellinen. Täydellisellä tarkoitan sitä, ettei voide tee ihosta meikatun näköistä, vaan muuten vain virheettömän ja säteilevän. Phyto-Pigments Flawless Serum Foundation osuu ilahduttavan lähelle: ohut, kermainen koostumus sulaa ihoon ja jättää pinnan samettiseksi, kosteutetuksi ja tasaiseksi. Tykkään sekoittaa tätä meikinpohjustusvoiteeseen ja taputella sitä nenänpieliin, suun ympärille, otsaan ja poskille sen mukaan missä tarvitaan tasoitusta.

3 ~ Phyto-Pigments Flash Luminizer -korostuspuikko saattaa olla sarjan ihanin tuote. Superstailissa metallihylsyssä on kaksi hehkua antavaa ja valoa heijastavaa sävyä, jotka saa yhdellä klikkauksella käyttöön. En osaa päättää kumpi näistä yhdistelmistä on ihanampi, Golden/Bronze jossa kullalla saa posket hehkumaan ja pronssi tuo kasvoille auringon paahdetta, vai Cream/Marigold, jossa yhdistyy luonnollisesti rusottava poskipuna ja nude korostusväri. Herkulliset sävyt ja helppokäyttöisyys tekevät tästä meikkipussin vakisuosikin.

4 ~ En ole juurikaan käyttänyt ripsiväriä tällä Balin matkalla, mutta on silti pakko nostaa suosikkieni joukkoon sarjan ripsivärin nimeltä Phyto-Pigments Ultra-Natural Mascara. Jos olet etsinyt luonnonkosmetiikkarintamalta täydellistä ripsiväriä, älä etsi enää, sillä tästä se tuskin paranee! Koostumus on kermainen ja harja supersiro. Parilla kerroksella saa säihkyvät silmät, joiden seuraksi en ole kaivannut edes luomiväriä tai rajausta, sillä tällä hetkellä inspiroi eniten todella luonnollinen, lähes paljas look. Uskon silti, että tällä ripsivärillä saa taiottua myös täydelliset tähtisilmät myös tummaan pikkujoulumeikkiin. Tämä testataan parin viikon sisällä.

5 ~ Phyto-Pigments Satin Lip Cream on huulipuna kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät oikein osaa käyttää tavallista huulipunaa. Hoitava ja kosteuttava huuliväri on yhtä vaivaton kuin huulirasva: sen voi taputella sormin paikoilleen ja unohtaa. Lempisävyni on Blush, pinkkiin taittava nude, jolla saa juuri ne pehmeät ja houkuttelevat huulet, joita näkee elokuvissa juuri ennen suutelukohtausta. Ei näytä meikatulta, näyttää vain täydelliseltä. Huulivärissä on muuten ikääntymisen merkkeihin tepsiviä ainesosia, jotka tekevät yli kolmekymppistenkin huulista erityisen pehmeät ja puolikiiltävät.

Henkilökohtainen kärkiviisikkoni oli siinä, mutta pakko jakaa vielä muutama kunniamaininta: Phyto-Pigments Last Looks Blush on voidemainen poskipuna, jonka sävyllä Seashell saa poskipäiden lisäksi huulille täydellisen, luonnollisen rusotuksen. Jos käytät peitevoidetta ihon pienten epätasaisuuksien tai tummien silmänalusten piilottamiseen, Phyto-Pigments Perfecting Concealer on tarkoitukseen loistava, peittävä ja hyvin kestävä vegaaninen vaihtoehto. Olen joskus hankalina päivinä sekoittanut tipan peitevoidetta sarjan meikkivoiteeseen ja saanut pahasti punoittavat nenänpielet hetkessä piiloon.

Kiinnostuneille tiedoksi, että nyt on taas hyvä hetki päivittää peilikaapin sisältöä tai hankkia kokeiluun jotain uutta kiintoisaa, sillä koodilla STELLA15 saa 15% alennuksen Naturellen koko valikoimasta sekä verkkokaupassa että kivijalkamyymälässä 17. joulukuuta saakka! Etu ei koske seuraavia tuotesarjoja: NUORI, Kypris, Mahalo ja Vintner’s Daughter.

PHOTOS FROM THE SLOW, BALI BY STELLA HARASEK

Roadtrip Jakartaan

✖ CANGGU, BALI > JAKARTA, INDONESIA

Lempi-ihmisteni lento Helsingistä Balille peruuntui viime tingassa, kun he olivat matkalaukkuineen jo lentokentällä. Ei auttanut: Denpasarin lentokenttä oli yhä visusti kiinni vulkaanisen tuhkan vuoksi eikä sen aukeamisesta seuraavana päivänä ollut mitään takeita. Pettymys kauan odotetun matkan peruuntumisesta sellaisena kuin se oli suunniteltu pudotti sydämen jonnekin vatsaonteloon ja jätti sen jomottamaan sinne.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Jarno lähetti viestin, että Qatar Airways tarjoaa tilalle lentoa Jakartaan. Tein pikaisen internet-tutkimuksen ja kertasin olennaisimmat: Jakarta on Indonesian isoin kaupunki, josta on Balille vielä noin 1000 kilometrin matka. Jaava-saarella sijaitsevasta Jakartasta lentäisi Balille kahdessa tunnissa, mutta lentokentän ollessa kiinni matka kestää maa- ja meriteitse riippuen bussi- ja lauttavuoroista yli vuorokauden, pahimmillaan kaksi.

Majatalomme alakerrassa sijaitseva rafla tarjosi sopivan paikan tulivuoritilanteen tarkkailuun.

Tiesin heti mitä tapahtuisi seuraavaksi. Aina seikkailuun valmis poikaystäväni tarttuisi tarjoukseen ja hyppäisi yksin heti seuraavaan koneeseen. Ja niin kävi: tunnin sisällä hän oli lentokoneessa, jonka määränpää oli lennosta (hah!) vaihtunut Denpasarista Jakartaan.

Häthätää ennen Jarnon boardingia laadittu suunnitelma A oli, että hän hyppää Jakartassa bussiin, taittaa päivän pari kestävän matkan Jaavan halki, ylittää Jaavanmeren lautalla ja minä odotan häntä Balilla.

Mutta sillä välin kun hän oli lentokoneessa, hässäkkä tulivuoren ympärillä tuntui kiihtyvän.

Tiedotus toimi kehnosti, jos ollenkaan. Denpasarin lentokenttä ei ollut ottanut mitään kantaa siihen näyttikö lentokentän aukeaminen lähipäivinä enemmän todennäköiseltä vai epätodennäköiseltä. Olimme hallituksen ristiriitaisten lausuntojen varassa: toisaalta vuoren ennustettiin jo rauhoittuvan, toisaalta pelättiin paljon pahemman purkauksen olevan tulossa minä tahansa hetkenä. Kansainvälinen media uutisoi tilanteesta vartin välein ja yritimme onkia totuuden hippusia klikkejä kalastelevan suurentelun seasta.

50 kilometrin päässä savuavasta ja kylmää laavaa valuttavasta tulivuoresta alkoi olla Canggussakin pieniä merkkejä. Ilma oli ensimmäistä kertaa raskas hengittää, kurkussa tuntui pientä rohinaa. Joillakin vastaantulevilla skootterikuskeilla oli hengityssuojat suun edessä.

Asiantuntijoiden lausuntoja lueskellessa alkoi valjeta, että mahdollinen isompi purkaus ei olisi mikään kaikkien aikojen ilotulitusnäytös, vaan pahimmillaan luonnonkatastrofi, jolla olisi kauaskantoiset seuraukset saarelle, sen asukkaille ja sen taloudelle. Saimme myös sisäpiiritietoa siitä, että lentokenttä saattaisi helposti olla pitkäänkin kiinni. Olin ajatellut, ettei olisi paha rasti lorvia Balilla vähän suunniteltua kauemmin, mutta alkoi tuntua, ettei olisi kuitenkaan varsinaista lomaa jäädä jumiin kaaoksen valtaamalle saarelle, jossa ulkona ei voi hengittää ja sähköt on katkaistu, koska se reagoi huonosti tuhkaan.

Oli tehtävä omia johtopäätelmiä ja päätöksiä.

Ystävää arvelutti jumiin jääminen saarelle, hän halusi palata Eurooppaan mahdollisimman pian ennen kuin tilanne pahenisi. Oli selvää, että lähtö ei ihan lähipäivinä onnistuisi ainakaan Balin lentokentän kautta: vaikka kenttä aukeaisi seuraavana päivänä, Balilla jumissa olevat kymmenet tuhannet ihmiset täyttäisivät ensimmäiset ja sitä seuraavat ja sitä seuraavatkin koneet.

Minulla ei sinänsä ollut kiire mihinkään, halusin odottaa Jarnoa. Hän olisi Jakartassa keskiviikkoaamuna ja saattaisi mennä torstaihin tai jopa perjantaihin, että hän pääsisi Balille saakka. Mutta oliko järkevää, että hän tekisi pitkän ja vaivalloisen matkan kohti potentiaalista luonnonkatastrofia ja minä jäisin odottamaan häntä sinne kaiken keskelle? Entä jos vuori purkautuisi siihen mennessä isosti, syntyisi kollektiivinen lähtöpaniikki eikä hän edes pääsisi perille?

Suunnitelma B alkaa – kuten kovin usein – päähänpistosta. Ystävä ehdottaa, että lähdemme maateitse Jarnoa vastaan Jakartaan, jossa on lähin toimiva kansainvälinen lenttäkenttä: hän lentäisi sieltä Eurooppaan ja minä voisin jatkaa Jarnon kanssa matkaa kaksin jossain väljemmillä vesillä, kiertää vaikka Jaava-saarta. Se olisi parempi vaihtoehto kuin odottaa keskellä epävarmaa tilannetta paraneeko vai paheneeko se.

Kuulostaa järkevältä. Ehkä kerrankin kannattaisi olla järkevä.
Olkoonkin, että toteutuksen järkevyydestä voi olla montaa mieltä.

Balilla kaikki toimii WhatsAppilla. Tarkoitan KAIKKI: WhatsAppilla voi tilata kyydin, jalkahieronnan, vuokraskootterin, illallisen hotellihuoneeseen, myöhäisen check-outin. Sovelluksella voi myös hustlata itselleen kuskin, joka lähtee keskellä yötä ajamaan meitä Indonesian halki Jakartaan. The trip takes one day, vakikuskimme kirjoittaa. 28 hours to be exact. I can’t go (hän on perheenisä) but I’ll send my friend to take you. Haluamme ehdottomasti kuskin kaveriksi toisenkin, jotta he voivat vuorotella – kuka hullu pystyisi tai edes suostuisi ajamaan yli vuorokautta putkeen? Täälläpäin maailmaa on varaa tälläiseen ylellisyyteen, sillä toinen kuski maksaa vain 30 euroa lisää.

On jo ilta ja haluamme lähteä mahdollisimman pian, vaikka heti. Sovimme, että lähdemme viideltä aamuyöllä, kun kuskit ovat ehtineet nukkua ja valmistautua.

Mekin valmistaudumme: käymme lähikaupassa – se on pieni kioski, joka palvelee lähinnä rantaan suuntaavia surffareita – ja keräämme kasseihin kaikkea mitä sieltä sattuu löytymään. Pähkinöitä, sipsejä, kosteuspyyhkeitä. Litratolkulla vettä. Banaanit ovat harmiksemme loppu. Ostamme niiden sijaan suklaata.

On myrskyinen yö, ukkostaa enkä saa unta ennen lähtöä. En ole tainnut muutenkaan nukkua pariin päivään, ei vaan väsytä.

Lähetän lentokoneessa olevalle Jarnolle viestin, että älä lähde Jakartasta mihinkään, odota minua siellä. Olen varannut sinulle hotellihuoneen osoitteesta se-ja-se. Toivon, että hän saa viestin heti lentokentällä emmekä mene ristiin.

Lähetän äidille viestin, että älä huolestu, mutta tiedoksi, että tyttärelläsi on taas meneillään hullu hanke, jonka yksityiskohtiin on parempi olla menemättä.

Pakkaan matkalaukun, johon en ole muutenkaan juuri koskenut tähän saakka. Olen kuljeskellut koko tähänastisen matkan uimapuvussa ja farkkushortseissa, kolmenkymmenen asteen seisovassa helteessä ei paljoa enempää tarvitse.

Käyn aamukolmelta suihkussa, pesen jopa hiukset. Matkustaminen tropiikissa on tahmeaa ja haluan olla edes lähtiessäni raikas.

Terassin ovi on auki, kuulemme kun kuski kurvaa mustalla autollaan majapaikkamme eteen viisi yli viisi. Sataa kaatamalla vettä. On niin pimeää, ettemme näe kunnolla hänen kasvojaan. So, to Jakarta, hän sanoo ja nauraa valkoiset hampaat välkkyen. Matkalaukut kolahtavat takakonttiin, pujahdamme takapenkin pimennettyjen ikkunoiden taakse. Auto murahtaa käyntiin ja lähtee halkomaan mustaa ja märkää saarta.

Tuntuu kuin lähtisimme salaa. Yön selkään, kenenkään tietämättä. Olkoonkin, että olen kertonut majapaikkamme isännälle, että lähdemme ennen aamunkoittoa ja jätämme avaimen huoneeseen. Eikä kukaan muu meitä täällä osaisi kaivatakaan.

Otamme toisen kuskin kyytiin saaren toisella puolella. Kuluneen parin päivän jännitys on vaatinut veronsa, olen niin unessa, että hädin tuskin tajuan uuden ihmisen kivunneen autoon. Sade rummuttaa auton kattoa ja matka jatkuu.

Unisena lautalla.

Herään vasta lautalla, jolla ylitämme Jaavanmeren sen kapeimmasta kohdasta Balin ja Jaavan välissä. Ahtaalla autokannella on sulassa sovussa rekkoja, autoja ja pölyisiä skoottereita. Kiipeämme ylemmälle kannelle katselemaan ohilipuvaa merimaisemaa. Kahvilassa soi tekno, vaikka kello on vasta yhdeksän aamulla. Lautta on täynnä ja kaikilla tuntuu olevan sama suunnitelma kuin meillä: amerikkalainen seurue kertoo, että he pääsisivät Balilta lentäen kotiin vasta kolmen viikon viiveellä juuri ennen joulua – se on aikaisin mahdollinen lento jota lentoyhtiö on heille tarjonnut – joten he ovat päättäneet paeta Jakartaan ja lentää kotiin sieltä.

Katselen punatukkaista naista, jonka ystävä ottaa hänestä satoja kuvia takana aukeavaa maisemaa vasten. Nainen pukee kasvoilleen eteerisen katseen, sitten intensiivisen, sitten hän heittää päänsä taaksepäin ja nauraa ei-millekään. Puhelimen kamera räpsähtää uudelleen ja uudelleen.

Lauttamatka ei kestä kauaa, Java ottaa meidät vastaan vehreänä ja kukkulaisena. Kipuamme takaisin autoon ja ajamme maihin. Aamu on valjennut ja vasta nyt näen, että kuskimme ovat nuoria miehiä, varmaankin kaverukset tai veljekset. He puhuvat niin vähän englantia, että on turha kysellä. He jutustelevat hiljaa keskenään, soittavat indonesialaista iskelmää ja antavat meidän torkkua takapenkillä. Ratissa killuu pinkki ilmanraikastin, jonka merkki on Stella.

Tasaista kyytiä on turha toivoa Jaavalla sen enempää kuin Balillakaan. Tiet ovat kapeat ja kiemuraiset, niiden kunto vaihtelee kehnosta umpisurkeaan. Pikkuhiljaa tiet levenevät ja paranevat, mutta ovat silti kuoppaisia ja ennen muuta täynnä asioita, joita pitää väistellä. Vuohia. Keskelle tietä kaupan kohdalle pysäköityjä rekkoja. Erikoiskuljetuksia, kuten skootterin kyytiin pakattuja muuttokuormia tai pyörän tarakalla keikkuvia tuhatkiloisia heinälasteja.

Pysähdymme kauppaan. Havahdun unitokkkurastani vasta, kun seison kaupan pihalla ja tajuan, että olemme saapuneet keskipäivän kuumuudessa sirittävään muslimikylään, jossa ei ole lisäksemme yhtäkään turistia. Olen nähtävyys. Jokaikinen myyjä ja asiakas kääntyy tuijottamaan minua farkkushortseissani ja Led Zeppelin -paidassani. Piipahdan vessassa, joka on pelkkä reikä lattiassa, mutta silti, vessa!

Päivä on valjennut kirkkaana ja kuumana. Kuumuus on Balin kosteuden jälkeen yhtäkkiä kuivaa ja tuntuu noin tuhatasteiselta, kun kävelen takaisin autoon.

Katselen ulos auton ikkunasta. Edessä ja takana on pitkä loputon tie, jonka varressa on kaikki: kaupat ja kodit, temppelit, riisiviljelmät. Ei ole kyliä, jotka alkaisivat tai loppuisivat, vaan päättymätön ketju tätä paikallista elämää sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

Matalat rakennukset ovat samaan aikaan kuluneita ja keskeneräisen näköisiä. Kyltit ovat haalistuneet, moni taloista sen näköisiä että ne on rakennettu jonkun toisen talon purkujätteistä. Ruostuneita pyöriä ja autonraatoja, sinnetänne unohtuneita roskiksia. Vanhoihin autonrenkaisiin on kiinnitetty vuohia, ne nyhtävät kuumuuden kärventämää nurmea rakennusten välissä eivätkä ole moksiskaan metrin päässä huristelevista autoista. Ja yhtäkkiä, kaiken keskellä, odottamaton kauneus: haalistunut vaaleanpunainen seinä. Violettiin kaapuun puettu lapsi, joka seisoo ylväänä skootterin kyydissä isänsä edessä. Keskeltä rakennuksen raunioita työntyvä pensas, joka on puhjennut hillittömään pinkkiin kukintoon.

Jaavan liikenne on yhtä kaaottista kuin Balilla. Kaistoja on vain kaksi, mutta rinnakkain mahtuu aivan hyvin bussi ja rekka, jotka ohittelevat kilpaa hitaita kuljetuksia, kuten miestä, joka kuljettaa pyörän selässä valtavaa hedelmälastia, tai kuorma-autoa, jonka heinäkuorman päällä istuu kokonainen lauma ihmisiä lapsineen. Sääntöjä ei ole tai niistä ei ainakaan kukaan välitä.

Tunnelma tien ympärillä muuttuu, kun vuoret alkavat kohota terävinä horisontissa. Kitukasvuiset pensaat muuttuvat korkeiksi palmuiksi, jotka huojuvat keskellä peltoja. Riisiviljelmiä on kaikkialla mihin katsoo, niissä ihmisiä jotka seisovat polviaan myöten vedessä kartionmuotoiset hatut päässään. Koulutyttöjä pinkeissä kaavuissa, sitten valkoisissa joissa on huput, he parveilevat kadun varrella kuin innokkaat pienet lahkolaiset. Pulleat vuohet kuljeskelevat pannat kaulassa vapaina katua pitkin. Hedelmämarkkinoiden värikkäät kojut ja varjot, satoja vesimeloneita levitetty kankaan päälle kadulle. Pienet ja kiviset indonesialaiset talot ovat täälläkin kuumuuden ja kosteuden rappeuttamat, mutta kauniimmat kuin saaren läntisimmissä kolkissa: ne on maalattu kirkkaan pinkiksi tai violetiksi tai vihreiksi, suurissa ruukuissa niiden edessä on pensaita ja puita, toisissa ikkunoissa liikahtelee pienessä vireessä repaleinen verho.

Tyypillinen kadunvarsiravintola, joka palvelee ohiajavia rekkakuskeja läpi vuorokauden. Toiset ovat pelkkiä koruttomia telttoja.

Nukahdan iltapäivän kuumuuteen. Herään helvetilliseen paukkeeseen, joka osoittautuu ukkoseksi – ensimmäisen tulkintani oli tietysti tulivuoren purkaus. Pilvetön taivas on uneni aikana tummunut ja puhjennut rankkasateeksi, tie tulvii, pellot tulvivat, näkyvyys on aivan täysi nolla ja auton renkaat luisuvat veden pinnalla. Rattia puristavan kuskin ilme on kireä, toinen soittaa puheluita ja puhuu nopeasti kieltä, josta en erota onko se balia vai indonesiaa.

Juuri kun mietin pitäisikö meidänkin huolestua tiellä vyöryvästä vedestä, jonka pinta vain kohoaa kohoamisistaan, nousemme pikkutieltä rampin kautta moottoritielle. Pellot ympärillä ovat yhtä mutavelliä, mutta sade kevenee ja sää alkaa kirkastua. Taivaanrannasta erottuu musta saderintama, siellä sataa yhä niin paljon ettei horisontti erotu. Yhtäkkiä olen näkevinäni tummanpuhuvan sormen joka poraa maata tai merta allaan – tornado? Räpäytän silmiäni ja se katoaa. Kuumuus on tainnut tehdä tepposensa.

Sade on tässä kuvassa vasta pääsemässä vauhtiin. 

Tulivuoret ympärillämme eivät sen sijaan ole harhoja. Ne ovat niin suuria, että niiden huiput osuvat pilviin, katoavat valkoisen pumpulin sekaan. Alan aikani kuluksi tutkia tarkemmin tulivuoria, kassissani on tarkoitukseen sopiva kirja. Tulivuoria on täällä Jaavassakin paljon. Jos ollaan tarkkoja, niitä on sata, joista neljäkymmentä ovat aktiivisia. Etsin listasta myös Baliin savuamaan jääneen Mount Agungin. Harmittaa vähän, että se ei näkynyt Cangguun asti. Olisin halunnut nähdä sen, hiljalleen kytevän 3031 metrin korkeuteen kohoavan jättiläisen, joka oli sotkenut muutamassa päivässä saaren rauhan.

Pimeä alkaa pudota. Pellot katoavat ympäriltämme ja tie muutuu mustaksi putkeksi, jonka läpi hytkymme, pompimme ja tärisemme. Kuskit pysähtyvät syömään illallista kadun varrella olevaan telttaan, joka mainostaa räikein kuvin mausteisia kanaruokiaan. Vatsassa kiertää jo valmiiksi emmekä ole sillä tuulella, että jaksaisimme ilman yhteistä kieltä neuvotella kanattomasta ateriasta. Päätämme syödä illalliseksi kassiin pakattuja pretzeleitä ja pähkinöitä. Äänettömät salamat valaisevat taas koko taivaan. Katselemme näytöstä autosta ja kuuntelemme, kun sade alkaa taas hakata kattoa.

Iltakahdeksalta matkaa on tehty 13 tuntia. Se on mennyt yllättävän nopeasti nukkuessa ja lukiessa, mutta totaalinen uutispimento alkaa koetella toden teolla kärsivällisyyttäni. Haluan tietää onko Jarno laskeutunut ja saanut viestini, kiinnostaa mitä Balilla tapahtuu, haluan kuulla tulivuoren kuulumiset. Yhdessäkään pysähdyspaikassamme ei ole ollut internetiä, jonka avulla olisin voinut tarkistaa. Sitten välähtää! Kuskeilla on tietysti paikalliset liittymät ja toinen heistä jakaa meille verkon puhelimestaan. Pääsen takaisin tiedon valtaväylään. Kuvia, viestejä, informaatiotulva, ah mikä ihana määrä ärsykkeitä koko päivän jatkuneeseen puuduttavaan istumiseen.

Jarno on päässyt perille, saanut viestini, kirjautunut hotelliin ja odottaa meitä siellä.

Denpasarin kenttä on avattu ensimmäisen kerran kolmeen päivään. Luen uutista ääneen ja katsomme ystävän kanssa toisiamme: oliko tämä 28 tunnin roadtrip maailman suurin virhe? Ystävä muistuttaa kaikista niistä järkisyistä joiden takia lähdimme tälle muutoin järjettömälle matkalle, ja on tietysti täysin oikeassa.

Selviää myös, että Jaavassakin tapahtuu: täällä on ollut muutama tunti aiemmin sykloni, jonka aiheuttama mutavyöry on tappanut ainakin 19 ihmistä. Sykloni! Sekö musta sormi, joka välähti horistontissa? Kaiken outous ja kauneus ja epätodennäköisyys väreilee ilmassa. Alkaa tuntua, että täällä mikä tahansa on mahdollista. Tropiikin luonnonvoimat tuntuvat olevan kaikin tavoin isommin ja intensiivisemmin läsnä kuin missään muualla.

Suttuinen kuva myrskystä ja katkenneita oksia väistelevästä skootterista, joka ajaa sen halki.

Vastaantulevat rekkajonot kimaltavat yössä, märkä asfaltti valaa niiden valoista timanttimeren. Olin ajatellut, että liikenne rauhoittuisi yöksi ja pääsisimme etenemään nopeammin, mutta meno yltyy yöllä vaan entistä hektisemmäksi. Tievaloja ei ole, trooppisen sateen piiskaamat tiet ovat liukkaat, rekat ja bussit ohittelevat toisiaan ja joka paikasta kuuluu tööttäilyä. Skootterit ovat suurimmaksi osaksikadonneet, paitsi ne satunnaiset, jotka pulpahtavat esiin pimeästä vasta sitten kun ovat jo pelottavan lähellä.

Tajuan yhtäkkiä, että epäkohteliaana pitämäni tööttäily ei tarkoitakaan sitä mitä kuvittelin. Indonesiassa tööttääminen tarkoittaa vain sitä, että hei meitsi on täällä, taidan mennä ohi, älä säikähdä!

Autossa on aika vähän tekemistä. Voisin kirjoittaa tai käsitellä kuvia, jos kyyti olisi yhtään tasaisempi, mutta hytkyvässä autossa se on mahdotonta. En voi tehdä muuta kuin kirjata puhelimen muistioon näitä lyhyitä matkamerkintöjä, arvioida indonesialaisia iskelmäbiisejä ystävän kanssa ja lukea taskulampun valossa ennen kuin nukahdan taas. Huvittaa, kun huomaan että juuri loppuun lukemani kirjan – jonkuna poimin kotona matkalaukku ihan sattumalta – kannessa on valokuva purkautuvasta tulivuoresta. Kansigraafikko on opiskelutovereitani, terveisiä Tuomo jos joskus luet!

Tietoisuus siitä, että jokin tössähtelevässä kyydissä on muuttunut, havahduttaa minut hätkähtäen hereille. Kestää hetken hahmottaa maailma ympärillä. Auto ei liiku, indonesialainen iskelmä soi pimeässä. Kaikki nukkuvat, ystävä käpertyneenä viereeni takapenkille, kuskit retkottaen etupenkillä. He ovat ajaneet ja nukkuneet vuorotellen, mutta ilmeisesti molempia on alkanut väsyttää niin paljon, että yhteinen välilepo on välttämätön.

Kun silmät tottuvat pimeään ja alkavat erottaa ääriviivoja sen keskeltä, tajuan että olemme parkkipaikalla täynnä muita kenties samaa matkaa tekeviä: ympärillä on loputon meri autoja ja rekkoja, jotka seisovat pimeässä yhtä paikoillaan kuin me. Edessä on rakennus, jossa kimaltaa aukioleva kioski ja neonvaloin merkatut vessat. Ne ovat olleet tällä automatkalla samanlaisia kaikkialla, lattiaan upotettuja kouruja, jotka huuhdellaan käytön jälkeen hulauttamalla saavista vettä päälle. Kaakelilattiat lainehtivat ja vedessä kelluu kuolleita heinäsirkkoja, mutta en välitä, olen kiitollinen ihan jokaisesta mahdollisuudesta päästä pissalle.

Kun herään seuraavan kerran, olemme taas liikkeellä. Aamu numero kaksi on alkanut valjeta, auton ympärillä on sankka vaaleanharmaa sumu jonka keskeltä erotan kaupungin ääriviivoja. Korkeita rakennuksia kapean tien molemmin puolin, temppeleitä. Autot työntyvät esiin sumusta kuin ilmeettömät haamut. Kaikki näkevät yhtä vähän, ajavat hitaasti ja tööttäilevät edetessään, jotta muut kuulisivat, että täältä tulee joku.

Kioski, aurinkokatos, vessa, skootteriparkkipaikka.

Olemme vihdoin 28 tunnin ajamisen jälkeen tiellä, joka vie Jakartaan. Matkaa on jäljellä enää 120 kilometriä ja ilahdumme: olemme melkein perillä! Mutta iloitsemme liian varhain, emme vielä tiedä millaiset Jakartan ruuhkat ovat.

Viimeiset maisemat ennen kuin rakennukset alkavat kohota ympärillämme ovat riisipeltoja, joiden takaa kohoaa valtava vuori. Epäilemättä yksi niistä sadasta tulivuoresta, joita tällä saarella on. Senkin huippu lymyilee pilvissä, ja se haluaa ilmeisesti muutenkin pitää matalaa profiilia nyt kun tulivuoret ovat hankalien tapausten maineessa: sen ympärillä on valkoista utua, ehkä maahan pudonnut pilvi tai ihan vaan sumu, joka saa sen näyttämään joltain toisesta maailmasta tulleelta.

Jarno lähettää kuvan aamukahvistaan. Kuvan tarkoitus on varmasti piristää, mutta tekee mieli lähettää takaisin pommi. Emme ole haistaneetkaan kahvia yli kolmeenkymmeneen tuntiin.

Olin jostain syystä kuvitellut, että Jakartassa olisi kuumaa, mutta sielläkin sataa kaatamalla. Kaupunkiin johtavan moottoritien varrella alkaa näkyä kerrostalo siellä, toinen täällä. Niiden takaa aukeaa varmaankin koko kaupunki, mutta sitä emme näe, koska valkoinen sumu peittää kaiken alleen. Ruuhka on pahempi kuin missään koskaan aiemmin. Autojono matelee, pysähtyy vartiksi kokonaan, liikkuu taas eteenpäin tuskastuttavat kaksi tai kolme metriä. Kymmenen kilometrin matkaan kuluu elämäni pisimmät kolme tuntia. Takapenkin vitsit ovat käyneet vähiin ja leppoisilla kuskeillakin alkaa kiristyä hermo. Mietin johtuuko tämä tolkuton ryysis tulivuoren aiheuttamasta joukkopaosta vai onko tämä täällä normaalia – ja jos on, miten kukaan täällä pääsee koskaan mihinkään? Kuten töihin, tai sieltä kotiin?

Minun ja ystäväni matkapakaasit sulassa sovussa. 

Olen yrittänyt koko matkan miettiä mitä teemme Jarnon kanssa sen jälkeen kun saavun Jakartaan. Ystävä aikoo loikata ensimmäiseen Eurooppaan lähtevään koneeseen, mutta me haluamme tulivuorista ja sykloneista huolimatta pysyä Indonesiassa siihen saakka kunnes paluulentomme lähtevät. Jakarta ei kiinnosta juuri nyt yhtään, eivätkä sade, sumu ja ruuhka lisää lainkaan suurkaupungin houkuttelevuutta. Ehkä karistamme kaupungin pölyt jaloistamme ja lähdemme kiertämään Jaavaa? Yritän innostaa itseni: etsimme salaisia paratiisirantoja! Pikkukaupunkeja, joissa on tunnelmaa, viidakkoon piiloutuneita temppeleitä!

Vihdoin, vihdoin, vihdoin auto hiljentää hotellin eteen. Matka on kestänyt 32 tuntia. Silmiä särkee ja krooninen pissahätä on muuttunut jomottavaksi vatsakivuksi. Kompuroin ulos autosta, jossa olen viettänyt niin paljon aikaa, että Balilla vietetyt päivät tuntuvat jo kaukaisilta enkä ole varma osaanko enää kävellä. Jarno seisoo hotellin edessä suihkunraikkaana hihattomassa paidassaan, horjun hänen syliinsä haisten Stella-autoraikastimelta. Tuttu puristus, tulvahdus helpotusta ja onnea.

Jarnon hotellihuone, jossa vietimme kokonaisen vartin ennen kuin kirjauduimme ulos hotellista ja lähdimme.

Kävelemme hotellin ravintolaan tilaamaan ne kauan odotetut kahvit ja käymme neuvottelun. Se on lyhyt, kuten meillä usein. Hän on samaa mieltä kaikesta, hän on ajatellut ihan samaa: suunnitelmaa C.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olemme ostaneet maan sisäiset lennot takaisin Balille. Tunnin sisällä olen käynyt pikasuihkussa ja vaihtanut ryppyisen t-paitani toiseen yhtä ryppyiseen mutta vähemmän hikiseen, olemme kirjautuneet ulos hotellista välittämättä siitä, että huone olisi ollut varattuna vielä seuraavaan päivään (change of plans, ma´am) ja olemme matkalla lentokentälle.

Haluamme nähdä tulivuoren.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Tulivuoritutkijana täällä

✖ CANGGU, BALI, INDONESIA

Kannattaa varoa mitä toivoo! Olen tyytyväisenä kutsunut itseäni tulivuorentutkijaksi ja tarkoittanut sillä lähinnä sitä, että tulivuoret kiinnostavat ja kiehtovat. Ja tässä sitä nyt ollaan, vain viidenkymmenen kilometrin päässä tulivuoresta, joka köhii, kytee ja yskii savua sisuksistaan. Samaan aikaan kutkuttaa ja kuumottaa, mutta vuorta enemmän jännitystä aiheuttaa se toimiiko lentoliikenne, sillä osa seurueestamme on vasta tulossa tänne Balille.

Yksikään viime päivien uutisia nähnyt ei ole voinut välttyä tiedolta, että Balilla sijaitseva Mount Agung on herännyt horroksestaan. Vuori nikotteli jo viime syyskuussa ja aiheutti meilläkin pientä matkapohdintaa. Silloin tilanne rauhoittui ja vuoren lähellä asuvat ja sieltä evakuoidut paikalliset saivat palata koteihinsa. Vuori on ollut ihan hissuksiin – viime tiistaihin asti.

Olin ystävän kanssa Nusa Lembonganin saarella, kun ei-minkään toimittamisemme keskeytti Suomesta saakka saapunut tieto, että vuori on havahtunut ja päästelee höyryjä. Purkaus oli niin pieni, ettei sillä ollut vaikutusta lentoliikenteeseen. Kuvaavaa on, että emme edes kuulleet siitä paikallisilta, vaan viesti saapui aiheeseen liittymättömän sähköpostinvaihdon lomassa Suomesta. Kaikki kunnossa, kohta nähdään, viestittelin Helsinkiin Jarnolle ja Mikolle, jotka olivat tulossa meidän perässä Balille kuun lopussa. Tätä matkaa oli odotettu pitkään ja hartaasti, koska muutaman kuvauksen lomassa oli luvassa kauan kaivattua – uskaltaako sen sanoa edes ääneen? – lomaa. Vielä yhteistä lomaa ystäväporukalla, jonka kanssa olemiseen ei ole viime aikoina ollut varsinaisesti liikaa aikaa.

Sitten lauantaina tuli toinen, hiukan isompi purkaus. Sekin oli pieni, mutta sai aikaan tuhkapilven, joka lähti kiemurtelemaan kohti taivasta kilometrien korkeuteen. Pieni levottomuus alkoi lepattaa vatsan pohjalla. Did you hear about the ash, kysyi villamme portugalilainen omistaja, jolla oli sängessään glitterhippusia muistona edellisillan kemuista. But yeah, it probably won’t affect anything. Kutina vatsassa sanoi muuta.

Muutama lento peruttiin lauantaina. Sunnuntaina vähän enemmän. Suurin osa lentoja Australiasta ja Australiaan, sillä tuhkapilvi ajelehti Balilta kohti etelää. Tutkimme nettiä ja kirosimme lentokentän kehnoa tiedotusta. Qatar Airways, jolta olimme ostaneet liput, ei onneksi kuulunut lentojaan peruuttaneiden yhtiöiden joukkoon. Päätin luottaa maailmankaikkeuteen. Meidän täydellinen matka ei todellakaan ollut kaatumassa yhteen kiukuttelevaan tulivuoreen.

Maanantaiaamuna heräsin tietoon, että Balin kansainvälinen lentokenttä on suljettu vuorokaudeksi. Tuulen suunta oli muuttunut yöllä ja tuhkapilvi oli ajelehtinyt lähemmäs Balin saarta. Denpasarin lentokentän pitäisi 24 tunnin sulkunsa jälkeen aueta aamuseitsemältä paikallista aikaa, mutta kukaan ei taida vielä tietää miten käy. Tuhkapilven lisäksi on olemassa se toinenkin pikkuongelma, tulivuori poreilee ja saattaa purkautua vielä kolmannenkin kerran, ja se purkaus voi olla iso.

Mikä tilanne täällä paikan päällä sitten on? Riippuu vähän keltä kysyy.

Tulivuori on purkautuessaan vaaraksi sadalletuhannelle paikalliselle, jotka asuvat vuoren ympärillä sijaitsevissa kylissä. Kansainvälinen media kylvää kauhua dramaattisilla otsikoillaan, mutta yli puolet vuoren lähellä asuvista balilaisista on eri mieltä: he kieltäytyvät tottelemasta hallituksen evakuointimääräyksiä ja lähtemästä kodistaan, koska se ei ollut tulilinjalla silloin vuonna 1963 kun vuori edellisen kerran purkautui, eikä olisi varmasti laavan tiellä tälläkään kertaa. Sillä tietysti tulivuoret ovat loogisia ja ennalta-arvattavia luontokappaleita, joiden liikkeisiin kannattaa luottaa. Vähän naurattaa, mutta toisaalta, he ovat tottuneet elämäänsä vuoren kanssa, ehkä he tietävät enemmän kuin me?

Olemme tällä hetkellä Canggussa noin 50 kilometrin päässä vuoresta. Vuori ei näy eikä sen jylinä kuulu, kuten äitini mielessään kuvittelee. Tilanne ei näy katukuvassa mitenkään, mitään paniikkia ei ole. Tulivuoresta puhuvat lähinnä turistit, joiden pitäisi päästä lähtemään kotimatkalleen. Paikalliset ottavat lungisti, just relax, the airport should be fine in a few days. Sirkat sirittävät ja mopot huristelevat, kaikki on ennallaan, paitsi meitsin vatsassa on pieni möykky, jota en tälle reissulle olisi toivonut. En murehdi vuorta, vaan sitä pääsevätkö pojat lähtemään, pääsemmekö me lähtemään paluulennollemme vai jumitummeko saarelle pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus, meneekö koko tämä matka vielä ihan uusiksi. Ei yhtään jaksaisi säätää tai tehdä lisää suunnitelmia, mutta minkäs teet. Elämä tarjoilee taas oppitunteja siitä kuinka paljon kannattaa murehtia asioita, joille ei mitään itse mahda. Juuri nyt vaan odotellaan.

Melkein 60 000 ihmisen lennot ovat peruuntuneet viimeisen kolmen päivän aikana – voimme vaan kuvitella millainen kaaos Denpasarin lentokentällä on. Olemme miettineet myös sitä vaihtoehtoa, että jos pojat eivät pääse tänne, lennämme itse pois, joko takaisin Suomeen tai jatkamaan reissua jonnekin muualle. Mutta se onnistuisi vasta kun lentokenttä aukeaa, jos silloinkaan, sillä siellä on ne 60 000 muuta ihmistä, jotka haluavat samaan aikaan pois ja ovat odottaneet kentällä koko viikonlopun.

Mitä sille vuorelle kuuluu? Tuntuu, että asiantuntijatkin vain arvailevat. Tekisi mieli mennä katsomaan, mutta ei varmaan kannata. Se on eristetty, sen ympäristö evakuoitu. Se savuaa, puhisee ja putputtaa laavaa ihan kuin olisi jostakin loukkaantunut. Läheisiin jokiin valuu kylmää laavaa, vuorelta liikkeelle lähteneet mutavyöryt matelevat eteenpäin. Voi olla, että vuori purkautuu tunnin päästä, ensi tammikuussa tai ei ollenkaan. Taidan mennä unissani silittämään sitä ja hyristä hiljaa: tuu tuu tupakkarulla. Laulan sille, että nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki. Nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän.

Aamulla selviää pääsevätkö lempi-ihmiseni lennolleen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kirjeitä saarelta

✖ NUSA LEMBONGAN, BALI, INDONESIA

Saavumme veneellä Nusa Lembonganiin, Balin kaakkoiskulmassa sijaitsevaan pikkusaareen. Kartassa se näyttää olevan ihan Balin kupeessa, mutta todellisuudessa saareen on lautalla yli tunnin matka, pikaveneellä puolet vähemmän. Olen lukenut molemmista tukun varoituksia. Lautalle saa ahtautua paikallisten kanssa, istua matkatavaroineen kanojen, kassien ja pahvilaatikoiden keskellä ja toivoa, ettei liian täyteen lastattu lautta uppoa matkalla – tai räjähdä, kuten yhdelle oli käynyt. Pikaveneet puolestaan kuljettavat matkailijoita kovassa aallokossa kiikkerillä, pelastusliivittömillä veneillä, jotka kaatuvat helposti huonolla säällä. Päädymme pikaveneeseen: aukottomalla riskianalyysillämme päättelemme, että kuoleman todennäköisyys on puolet pienempi, koska matka on pikaveneellä puolet nopeampi. Ostamme liput paikalliselta yhtiöltä, jonka mainoksissa lukee isoin kirjaimin 100% safety guarantee. Päätän olla miettimättä onko se vain sanahelinää.

Terminaalissa jaetaan pahoinvointitabletteja ja matkalla ymmärrän miksi. Katselisin merimaisemaa kajuutan ikkunasta, mutta aallot pyyhkivät melkein veneen yli enkä näe kuin ikkunaa vasten iskeytyvää vaahtoa. Vene pomppii ja hytkyy kuin kieppuisi myrskynsilmässä, vaikka sää on juuri nyt täydellinen. En halua edes pohtia, millaista matkanteko olisi kehnommalla kelillä. Lopulta vene hiljentää ja sen vierelle saapuu Nusa Lembonganilta lähetetty pikkuvene: meidät on tultu noutamaan. Loikkaamme aallokossa keikkuvaan pikkupaattiin, pidämme kiinni sieltä mistä saamme pysyäksemme kyydissä. Pikavene jatkaa muiden kyydittäviensä kanssa matkaa Lombokiin ja me huristelemme kohti pikkusaaren rantaa. Balin pääsaari häämöttää horistontissa: tulivuori on kietoutunut pilviin ja sen pää pilkistää esiin kuin pumpulista. Vuori on tätä kirjoittaessa vielä aivan hipihiljaa.

Täällä ei nousta maihin laiturin kautta, sellaista ei ole. Hyppäämme laukkuinemme veneestä suoraan veteen ja kahlaamme hiekkarannalle. Meidät johdatetaan kujaa pitkin parkkipaikalle, jossa lastaudumme märkine varvastossuinemme safarijeepin kyytiin. Naurattaa. Meiltä ei ole kysytty mitään sen jälkeen kun kolme tuntia aiemmin hyppäsimme aamukuudelta pakettiauton kyytiin Seminyakissa sijaitsevan majapaikkamme edestä. Aasiassa matkustamisen helppoutta: kerrot jollekulle mihin haluat mennä, sen jälkeen sinua vaan viedään. Reitti voi olla ruuhkainen ja monivaiheinen, mutta ennemmin tai myöhemmin pääset perille, useimmiten oikeaan paikkaan.

Parin hektisen Bali-päivän jälkeen Nusa Lembonganin rytmi tuntuu huojentavan hitaalta. Saarta halkovat muutama pitkä tie, joiden varrella on kaikki: kaupat, skoottereita vuokraavat kioskit ja sukellusmatkoja järjestävät yritykset samanlaisissa matalissa parakeissa, ravintolat ja kahvilat, majapaikat halvimmista surffihostelleista hotelleihin, joissa on portit ja kiiltävät pinnat. Autoja on vain vähän, melkein kaikki ajavat skoottereilla ja ohittelevat seassa ajelevia polkupyöräilijöitä. Toisin kuin Balin pääsaarella, kukaan ei käytä kypärää, kaikki eivät kenkiäkään. Sateella he pukevat kyllä päälle kahisevan muoviasun, jonka helma liehuu heidän perässään kuin taikaviitta. Saman skootterin kyydissä kulkee koko perhe vauvasta koiraan. Joku on ilmeisesti tekemässä remonttia ja huristelee ohi olallaan nippu nelimetrisiä putkenpätkiä.

Et kai ihan yksin koko tuota lounasta syö?

Kaikki pienet saaret tuntuvat elävän saman jouteliaisuuden vallassa, on island time. On uneliaat aamut, pitkät iltapäivät, nopeasti pimenevät illat. Tuulenvire liikuttaa palmunlehviä, ilmassa tuoksuu meri ja jossain valmistuva lounas. Gekko paistattelee päivää liikkumattomana kuin kivikautinen piirros. Jokaista saarta tuntuu hallitsevan joko koirat tai kissat, jotka valvovat laiskanpulskeina valtakuntaansa. Nusa Lembongan on ehdottomasti koirien saari, sillä niitä on kaikkialla, jokaisella ravintolalla ja kaupalla omansa, joissakin kaksi tai kolme. Pienet ja isot sulassa sovussa, kuten nämä kaksi kaverusta, joista otin kuvan heitä herättämättä. Kissojakin on, mutta ne ovat laihoja ja melkein näkymättömiä, häntä saattaa vilahtaa ennen kuin sen omistaja katoaa kujien varjoihin.

Sadekausi on alkamaisillaan ja päivä päivältä on kosteampaa. Kuumuus tiivistyy pisaroiksi iholle, hiki valuu selkärankaa pitkin farkkushortseihin. Aamuisin paistaa aurinko, iltapäivästä kosteus puristuu pilviksi, jotka täyttävät taivaan. Kun sade alkaa, se ryöpsähtää alas kuin saavista, silloin on parasta löytää itselleen katos tai vähintään suuri varjo, joiden alla paikalliset jatkavat ilme värähtämättä päiväänsä. Melkein joka ilta ukkostaa. Joskus salamat valaisevat tummuneen taivaan suurina ja äänettöminä jossain kymmenien kilometrien päässä. Taivaallinen näytös tuntuu samaan aikaan lahjalta että muistutukselta.

Rantakahviloista saa kahdella-kolmella eurolla aamiaisen, johon kuuluu balilaista kahvia, paahtoleipää, voita ja hilloa, pekonia, kananmunia millä tahansa tavalla valmistettuna ja usein vielä paahdettu tomaatti tai rapeaksi paistettu peruna. Rasvakäryä enemmän kiehtoo paikka nimeltä Bali Eco Deli, josta saa simppeliä ja kevyttä safkaa sekä koiranpentuterapiaa, sillä lattiaa pitkin vilistää karvainen täystuho. Se haluaa syödä kaiken: varpaani. Punotun kassini. Varvastossuni. Lounaani. Hellyn ja annan sille leipää. Ja sitten nostan sen syliini ja vien juomaan, koska olen aina kaikissa kuumissa maissa kroonisen huolestunut siitä saavatko läähättävät koirat ja muut eläimet tarpeeksi vettä. Sillä on todennäköisesti oma vesikuppi heti kulman takana. Ekovetoinen ravintola huolehtii muutenkin ympäristöstään, sillä yrittäjät koittavat opettaa muita saarelaisia kierrättämään. Ei ilmeisesti ihan helppo tehtävä, mutta jonkun täytyy raivata tie.

Rannoilla on pehmeää hiekkaa täynnä pieniä simpukoita ja korallinpalasia. Kädenpaksuiset köydet kiemurtelevat hiekkaa pitkin veteen, jossa erikokoiset ja eriväriset paatit keinuvat parkkipaikoillaan, kunnes niitä seuraavan kerran tarvitaan. Kaukana veneiden takana surffataan, siellä missä aallot murtuvat ja vaahtopäät erottuvat valkeina tummenevassa horistontissa. Surffareita eivät lähestyvät myrskyrintamat hidasta, vaikka joku Canggussa kuoli juuri salamaniskuun. Mitä suuremmat aallot ja painostavammat pilvet, sen innokkaammin he kantavat lautansa rantaveteen ja kipuavat veneeseen, joka kuljettaa heidät parhaalle spotille. Katselen heitä rannalta, he erottuvat mustina pisteinä valkeissa tyrskyissä ja liitävät alas, alas, alas.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kun joku muu on olevinaan minä

Advertisement
Kaupallisessa yhteistyössä Folksam ja Asennemedia

Meillä on ollut tänä vuonna aivan uskomattoman huono tuuri omaisuutemme kanssa.

Viime keväänä minulta varastettiin olkalaukku, joka sisälsi pankkikorttini, ajokorttini, avaimeni ja puhelimeni. Tein ystävän syntymäpäiväjuhlissa tehdystä varkaudesta rikosilmoituksen, mutta tekijää ei saatu koskaan kiinni. Kyseessä oli yksityistilaisuus, jossa suurin osa vieraista olivat toisilleen ainakin nimeltä tuttuja. Mietin välillä yhä veikö laukkuni juhlakansan sekaan soluttautunut taparikollinen, joka myi puhelimen eteenpäin ja nakkasi loput tavaroistani roskiin, vai joku tuttu, joka halusi tehdä juuri minulle kiusaa.

Suljin pankkikortit ja puhelinliittymän, vaihdatin asunnon lukot, ilmoitin ajokortin varastetuksi ja tyhjensin etänä puhelimen sisällön, mutta nihkeä fiilis oli ja pysyi. Ei tuntunut hyvältä tietää, että jollakulla ikävällä tyypillä oli hallussaan minun henkilökohtaista omaisuuttani, joiden avulla hän olisi voinut helposti aiheuttaa vielä lisää vahinkoa sen lisäksi minkä oli jo saanut aikaan.

Huono tuuri ei loppunut siihen. Muutama kuukausi myöhemmin meiltä varastettiin pikaisen huoltoasemapiipahduksen aikana auton takakontista laukku, joka sisälsi kamerakalustomme lisäksi kaksi tietokonetta ja nipun kovalevyjämme. Varkaus sattui Ranskassa työmatkamme aikana ja teimme siitä samantien rikosilmoituksen paikalliselle poliisille, mutta mitään ei löytynyt eikä perästä koskaan kuulunut.

Shokki oli melkoinen ja tuli pohdittua kaikenlaista. Esimerkiksi sitä jyräsikö varas laitteemme samantien tehdasasetuksille, vai ajelehtivatko kuva-arkistomme nyt tuntemattomien ihmisten käsissä? Tai mikä vielä pahempaa, saiko varas murrettua tietokoneidemme salasuojasuojaukset ja saiko sen myötä käsiinsä salasanojamme tai henkilötietojamme? Mutta ikävä kyllä hänen ei edes tarvinnut päästä tietokoneiden sisältöön käsiksi saadakseen selville henkilöllisyyteni, sillä minun tietokoneeni suojapussissa oli myös yritykseni luottokorttilasku, josta selvisi luottokortin numero, kotiosoite ja tietysti lista paikoista, joissa kortilla oli tehty ostoksia.

Maailma on täynnä esimerkkejä tilanteista, joissa vääriin käsiin joutuneella asiakirjalla on saatu aikaan paljon vahinkoa, joten vaihdoin salasanojani hiki otsalla, soittelin luottokorttiyhtiölle ja kävin mielessäni kaikki eri skenaariot, joihin tietojeni väärinkäyttö voisi johtaa. Eikä huoli ollut ihan aiheeton: seuraavien viikkojen aikana sain sähköposteja muutamastakin käyttämästäni palvelusta, joihin joku oli yrittänyt vaihtaa salasanani. Se ei ollut minä.

Tapahtuneesta on nyt viisi kuukautta. En ole bongannut luottokorttilaskusta outoja tapahtumia, en ole saanut laskuja tuotteista, joita en ole tilannut, eikä kukaan ole tietääkseni päässyt kirjautumaan tiedoillani mihinkään palveluun. Mutta pieni pelko on ja pysyy. Varsinkin kun viimeksi tänä aamuna sain sähköpostin, että joku on Göteborgissa yrittänyt kirjautua Snapchat-tililleni puhelimella, jonka malli täsmää siihen, joka minulta keväällä varastettiin.

Meidän huono säkä on tietysti poikkeuksellista, mutta riski henkilötietojen väärinkäyttöön on aina olemassa, eikä sitä varten tarvitse joutua varkauden kohteeksi tai tietojenkalasteluviestin uhriksi. Somessa on loputtoman paljon mahdollisuuksia – valitettavasti myös rikollisille. Tuntemattomasta ihmisestä on internetin ansiosta pelottavan helppoa halutessaan selvittää paljonkin tietoa osoitetta myöten. Juttelin kerran tyypin kanssa, joka kertoi bongailevansa pitkillä työmatkoillaan junavaunusta sattumanvaraisia matkustajia ja alkavansa ihan vaan aikaa tappaakseen selvittää heistä kaiken mitä verkosta löytyy. Hätkähdin kun kuulin kuinka paljon tuntemattomasta ihmisestä saa selville vartissa. Hänen creepyn harrastuksensa motiivit ovat onneksi puhtaasti viihteelliset, mutta ikävä kyllä kaikkien ei ole.

Henkilötietojen väärinkäytöt ja identiteettivarkaudet ovat internetin myötä yleistyneet viime vuosina ja valitettavan monella on asiasta kokemusta, joko omakohtaista tai jonkun läheisen kautta saatua. Jenni kertoi postauksessaan kuinka joku oli esiintynyt hänenä jäädessään kiinni matkaliputta matkustamisesta ja Nata muisteli kertaa, kun epähuomiossa meni antamaan pankkitietojaan vääriin käsiin. Ihmiset tietysti oppivat varovaisemmiksi, mutta samalla kehittyvät rikollistenkin keinot.

Monet tilanteista ovat onneksi lopulta melko pieniä, mutta henkilöllisyyden varastaminen sekä pienessä että isossa mittakaavassa voi aiheuttaa uhrilleen avuttomuuden ja turvattomuuden tunteen, jota ei soisi kenellekään.

Bloggaajana on joutunut miettimään asiaa myös työn kautta. Kun perustin kymmenen vuotta sitten blogin, käytin nimimerkkiä enkä ajan tapaan paljastanut kasvojani. Pään rajaaminen pois kuvista ja silmiä peittävät palkit jäivät muutamassa kuukaudessa, mutta kirjoitin vielä pitkään nimimerkin suojissa, koska nopeasti nousseet lukijamäärät yllättivät ja halusin suojella yksityiselämääni. Puolitoista vuotta myöhemmin blogini kaupallistui muuttaessaan naistenlehden sivujen suojiin, ja samalla nimeni tuli kaikkien tietoon.

Sen jälkeen olen joutunut pohtimaan säännöllisesti: kuinka paljon kannattaa julkisesti kertoa? On selvää, että onneksi vain hyvin harva on liikkeellä pahoin aikein, valmiina käyttämään saatavilla olevia tietoja asianomaisia vastaan, mutta valitettavasti yksikin riittää. Olen rutiininomaisesti tottunut häivyttämään asioiden tarkkoja rajoja, vaikkapa sitä milloin matkustan, mutta julkisessa työssä on aina lieveilmiönsä, joihin ei voi vaikuttaa. Yrittäjänä monet tiedot ovat julkisia, koko nimestä puhelinnumeroon ja osoitteeseen. Joskus toivoisi, ettei olisi. Sanomattakin selvää, että suurin osa seuraajistani ovat ihania tyyppejä! Sitten on niitä, jotka lukevat blogia vain vihatakseen sitä. Osa tyytyy vain lyttäämään ja levittämään valheita keskustelupalstoilla. Sitten ikävä kyllä on vielä jokunen sellainen, joka oikeasti haluaa vahingoittaa, jos vaan saa siihen sopivan tilaisuuden. Heitäkin on matkan varrelle mahtunut.

Ahdistavin vaihtoehto ehkä on, että henkilötietojamme käyttää väärin joku, jonka tunnemme. Minulle ei ole onneksi sattunut mitään vastaavaa, mutta tiedän tapauksia, joissa esimerkiksi entinen kumppani on kostonhimoissaan ottanut toisen nimiin isoja lainoja ja jättänyt ne entisen puolisonsa maksettavaksi. Tämäntyyppiset tilanteet ovatkin tyypillisiä identiteettivarkauksia: joku avaa nimelläsi puhelinliittymän tai käyttää tietojasi isojen ostosten tekemiseen. Sitten alkaa tulla laskuja, jotka voivat pahimmassa tapauksessa vaarantaa luottotiedot, sillä näiden tilanteiden selvittäminen ei ole yleensä helppoa eikä nopeaa.

Mutta se kauhuskenaarioista. Kaikkea voi sattua eikä sitä kannata jäädä kotiin pelkäämään. Olennainen kysymys tietysti onkin: mitä voi tehdä, jos ikävä tilanne sattuu omalle kohdalle ja saat tietää, että joku esiintyy sinuna? Harva tietää miten toimia ja tähän asti keinot ovatkin olleet melko vähissä, mutta onneksi muuttuva maailma tuo mukanaan uusia palveluita. Folksam on Suomen ainoa vakuutusyhtiö. joka tarjoaa henkilöllisyysvarkausvakuutuksen osana kotivakuutusta. Vakuutuksen tarkoitus ei ole korvata mahdollisia taloudellisia tappioita, vaan sen myötä saa käyttöön juridista apua, joka auttaa nopeasti selvittämään ja rajoittamaan varkaudesta syntyvän taloudellisen vahingon.

Paljon matkustavana ilahdutti myös kuulla, että Folksam tekee yhteistyötä Affinion Internationalin kanssa, sillä heillä on vankka kokemus identiteettirikosten selvittämisessä eri maiden välillä. Jos identiteettivarkaus sattuu ulkomailla, ei tarvitse repiä hiuksiaan ja miettiä miten sotkua lähtisi selvittämään, vaan selvitystyön saa ulkoistettua asiantuntijalle valtakirjan avulla.

Jos jotain olen tänä vuonna sattuneista varkauksista oppinut, niin hyvän vakuutuksen tärkeyden. Vaikka olen varmasti jatkossa vielä varovaisempi kuin ennen, ikäviä tilanteita voi silti sattua eteen, koska kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa. Siksi onkin huojentavaa tietää, että myös identiteettivarkauden osuessa kohdalle saa vakuutuksen kautta helposti apua eikä joudu jäämään yksin selvittämään sotkua.

Folksamin kotivakuutuksen voi ostaa helposti verkosta eikä siinä ole omavastuuta. Uudet asiakkaat saavat vuoden loppuun asti kotivakuutuksen ensimmäisen vuoden 30% alennuksella. Folksamin sivuilta löytyy myös konkreettisia vinkkejä siitä miten henkilöllisyysvarkauksia voi itse ennaltaehkäistä.

Oletteko törmänneet henkilöllisyyden väärinkäytöksiin tai suorannaisiin varkauksiin? Entä onko teidän sähköposteihin kolahtanut kalasteluviestejä tai muita epämääräisiä yhteydenottoja?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Paluu Balille (pian, pian)

✖ BALI, INDONESIA

Edessä on kolme viikkoa Balilla ja niiden aikana aion: torkahtaa aurinkovarjon alle kirjan kolmannella sivulla, lillua altaissa kunnes muutun ryppyiseksi rusinaksi, hortoilla rannoilla ja keräillä kiviä ja simpukoita, syödä niin paljon tuoreita hedelmiä kuin napa vetää, rapsuttaa jokaista vastaantulevaa koiraa, viettää sadepäivät terassin suojassa käsitellen Australia-kuvia ja nukkua päiväunet joka iltapäivä. Ehkä iltaisin vielä toiset.

Uusia kuvia odotellessa täytyy tunnelmoida viimevuotisilla, joita on unohtunut Dropboxiin tallentamiini arkistoihin näköjään vaikka kuinka paljon. Mutta mikäs siinä, aihe on taas ajankohtainen!

PHOTOS BY STELLA HARASEK