Call me by your name (2018) oli juuri niin ihana kuin odotin paitsi ehkä vähän raukeampi, surullisempi ja onnellisempi. Kävin katsomassa sen sunnuntaina enkä ole vieläkään saanut riuhtaistua itseäni irti elokuvan tunnelmasta, en oikeastaan edes halua. Viipyilevä tarina ensirakkaudesta hiipi ihon alle ja jäi sinne surisemaan kuin laiskan kesäpäivän kärpänen.

☊ SUFJAN STEVENS – MYSTERY OF LOVE

Muita ajatuksia, joita elokuva herätti:
Sanokaa mitä sanotte, 80-luvun musiikissa on taikaa. Okei, tiedän, että tästä on yhtä moni täysin samaa kuin täysin eri mieltä.
Pakko saada talo Italiasta. Tämä on tosin jo monta vuotta vanha eikä mikään uusi ajatus.
Olisipa kaikilla meillä samanlainen isä kuin Eliolla.
Olisipa edes samanlainen kivestä muurattu uima-allas kuin elokuvan villassa, joka on muuten myynnissä – haluaisiko joku antaa minulle 2,7 miljoonaa dollaria?
Olisipa kesä.

Mietin myös, että Elion isällä oli monta oivaa pointtia, mutta eniten kolahti tämä: jos haluaa elää, oikeasti elää eikä vain ajelehtia automaattiasetuksilla päivästä toiseen, pitää olla valmis ottamaan vastaan koko se tunteiden kirjo, joka osuu omalle polulle. Ei vain ne ihanat ja positiiviset tunteet, vaan myös kipu, luopumisen tuska ja ikävä – kaikki kuuluvat tähän ihmeelliseen ilmiöön nimeltä elämä.

Ylläolevasta videosta löytyy katkelmia elokuvasta ja toinen Sufjan Stevensin elokuvaa varten sävelletyistä kappaleista. Kaunis, mutta se toinen on melkein kyllä kauniimpi.

Jos katsot tänä keväänä vain yhden elokuvan, katso tämä.