10 x kirppisvinkit

Kiertelimme tovi sitten kierrätyskeskuksessa, kun kuulin sivukorvalla hyllyjen välissä kiertelevän pariskunnan keskustelevan. Kirppiksillä on niin ärsyttävää käydä, kun ei ikinä tiedä mitä löytää, nuori nainen sanoi poikaystävälleen. Miten erilaisia olemmekaan! Juuri se on minusta nimittäin kaikkein parasta koko hommassa. Kirpputoriapajat ovat arvaamattomat. Saatat löytää juuri sitä mitä toivoitkin, tai sitten vastaan osuu jotain ihan muuta. Sekin kuuluu kirppistelyyn, että joskus lähdet tyhjin käsin, mutta toki on olemassa niksejä, joiden avulla kirppisonnen voi houkutella kohdalleen useammin.

Kokoelma kirppislöytöjä: Arabian käsinmaalattu maljakko 70-luvulta, Oiva Toikan tuikkulyhty, puinen tarjotin, Arabian Ruska-kahvikuppi ja pieni keraaminen kulho, jonka toimme Marokon matkalta.

Olen aina rakastanut haahuilla kirppiksillä ja Jarno on samanlainen, niinpä kirppisretkistä on tullut meidän yhteinen lempiharrastus. Piipahtelemme kirppiksillä ja secondhand-kaupoissa aina kun niitä osuu sopivasti vastaan, antiikkikauppoja on ihanaa koluta vapaapäivinä. Kierrätyskeskukset ovat parhaimmillaan aarreaittoja, sillä niissä tavarat on lajiteltu valmiiksi – niitä olemmekin käyneet läpi viime aikoina erityisen ahkeraan, sillä uuteen kotiin on tarvittu kaikenlaista varastohyllynkannattimista työhuoneen kirjahyllyihin. Miksi hankkia kaikki uutena, jos käytettynä voi löytyä edullisempia, laadukkaampia ja persoonallisempia vaihtoehtoja?

Italialainen nahkasohva, Askon 60-luvun senkki ja Picasson keramiikkanäyttelyn juliste ovat kirppislöytöjä, musta vitriini antiikkikaupasta. Valaisin löytyi roskalavalta ja kunnostettiin.

Second hand -harrastus näkyy niin vaatekaapissa kuin sisustuksessa. Melkein kaikki kodissamme on hankittu kirppiksiltä, kierrätyskeskuksista ja antiikkikaupoista. Myös monet lempivaatteeni ja laukkuni on hankittu käytettynä ja tuntuu, että juuri kirppisaarteideni alkuperästä kysytään kaikkein eniten. Nyt seuraakin kauan toivottu vinkkiopas, joka perustuu omiin, erittäin subjektiivisiin kirppishain kokemuksiini. Lisätkää perään omia vinkkejänne!

Hymypoikapatsas kahdella eurolla Hietsusta. 

Mutta ennen vinkkejä kirppishain on pakko vielä vähän paasata siitä miksi kirppistely kannattaa! Niin paljon syitä!

Second hand -shoppailu on ekologisempaa kuin tavaran ostaminen uutena. 

Elämme maailmassa, joka hukkuu heikkolaatuiseen kertakäyttökamaan. On ympäristöteko hankkia uuden sijaan käytettyä, varsinkin jos suosii valinnoissaan laatua, joka kestää aikaa ja käyttöä. Olen esteetikko, haluan ympäröidä itseni kauneudella. Rakastan vaatteita ja esineitä, jotka huokuvat silmääni ja sieluani hiveleviä nyansseja. On ihanaa, että kirppislöytöni kuormittavat korkeintaan omia kaappejani, eivät ympäristöä.

Suomalaista lasia 50-, 60- ja 70-luvulta, suunnittelijoina Saara Hopea, Kaj Franck ja Nanny Still. Ruskea maljakko taitaa olla Karhulan Lasitehtaan.

Vanha tavara on usein tehty paremmin kuin uusi.

Ennen monet käyttötavarat tehtiin kestämään omistajansa koko eliniän ja monet säilyivät seuraavaankin polveen. Taidokkaasti tehdyt, omistajalta toiselle siirtyneet esineet puhuttelevat nykyisessä kertakäyttökulttuurissa: monissa vanhoissa tavaroissa on sielu, joka puuttuu nykypäivän halpatuotantolinjalla syntyneistä esineistä. Rakastan hankkia kirppiksiltä kauniita ja kestäviä käyttötavaroita, kuten astioita, kalusteita ja tekstiilejä. Keitämme kahvit 50-luvun teräspannulla, joka ilahduttaa joka aamu. Suurin osa matoistamme ovat vanhemmat kuin me. Kaikki kirppis- ja antiikkilöytömme ovat käytössä, mitään ei ole hankittu pelkäksi koristeeksi.

60-luvun nahkarahi, metallinen lehtiteline ja vanha teräspannu. Taustalla olevat Iittalan, Wiialan ja Riihimäen lasipurkit ja puinen tarjoilualusta ovat myös kirppislöytöjä.

Second hand -löydöillä syntyy persoonallisempaa jälkeä.

Olen totaalikyllästynyt somevirrassa vastaan tulviviin koteihin, joita ei erota toisistaan. Tuntuu, että kaikilla on samat värit, pinnat ja tavarat, yhdisteltynä samalla tavalla. Haluan, että koti tuntuu ja näyttää omalta, että sieltä tunnistaa kuka siellä asuu. Sieltä sun täältä kerätyillä secondhand-löydöillä sisustuksesta tulee suuremmalla todennäköisyydellä persoonallinen kuin hankkimalla kaiken uutena kaupasta, jossa myydään pääsääntöisesti kulloinkin muodissa olevaa tavaraa. Olemme tuoneet kirppis- ja antiikkilöytöjä myös matkoilta ja niin sisustuksesta on pala palalta tullut kokoelma elettyä elämää, tarinoita, päähänpistoja, äkkirakastumisia ja vaivalla metsästettyjä vintageaarteita. Aavistuksen eripariset kalusteet ja kerrostumat ovat kiinnostavampia kuin täydelliset konseptikodit.

Vanha marokkolainen matto ja tehdasvalaisimet ovat antiikkikauppahankintoja. Iso 70-luvun peili, tiikkitaso ja rottinkikori ovat kirppikseltä. Talonpoikaiskaappi löytyi Facebookin kierrätysryhmästä ja sai sitä kautta itselleen myös uuden kodin kun sillä ei enää ollut paikkaa meiltä.

Kirppiksillä voi tehdä löytöjä pikkubudjetillakin.

En ole pihi. Saatan käyttää isonkin summan yksittäiseen hankintaan, jos tiedän, että se on minulle täydellinen ja pysyy mukana pitkään ellei peräti loppuelämän. Maksoin antiikkisesta astiakaapista melkein tonnin, iloitsen siitä joka päivä ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli joka penninsä väärti. Silti saan suurta iloa siitä, että kirppiksillä voi tehdä ihania löytöjä pikkurahalla. Suurin osa kotimme kalusteista ja esineistä onkin hankittu edullisesti: löysin vasta esimerkiksi loistokuntoisia 60-luvun tiikkituoleja kympillä kappale.

Raha ja edulliset hinnat ovat suhteellisia käsitteitä kirppismaailmassakin. Design-aarteita voi säkällä löytää parilla hassulla eurolla, mutta joskus kannattaa maksaa hiukan enemmänkin. Asioiden suhteuttaminen auttaa: satanen täydellisesti istuvasta, laadukkaasta vintagetakista ei ole paljon, sillä vastaava maksaa uutena moninkertaisesti enemmän eikä luultavasti ole puoliksikaan yhtä laadukas. Kymppi Arabian loistokuntoisesta kahvikupista ei ole paha hinta, sillä se 50-luvulla tehty kahvikuppi on valmistettu Suomessa, maalattu todennäköisesti käsin ja kestää helposti vielä vuosikymmeniä.

70-luvun viinilasit hankittiin ystävän kirppispinosta, lisää on löytynyt myöhemmin omilta kirppisreissuilta.

Vanhan tavaran arvo säilyy.

Vanhojen tavaroiden kohdalla jälleenmyyntiarvo säilyy ihan eri tavalla kuin suurimmassa osassa tänä päivänä valmistetuissa esineissä. Harva tekee kirppislöytöjä sillä ajatuksella, että tämän myyn joku päivä eteenpäin, mutta on kiva tietää, että 60-luvun tiikkipöydän saa todennäköisesti myytyä eteenpäin suunnilleen samalla summalla, jolla sen on ostanutkin. Trendit ja kysyntä toki vaikuttavat käytetyn tavaran, vintagen ja antiikin jälleenmyyntiarvoon, mutta kestävä ja laadukas esine, joka on kelvannut sinulle, löytää todennäköisesti sopuhintaan myös uuden omistajan, jos päätät siitä joskus luopua. Jos olet pitänyt esineestä huolta ja ehkä jopa hiukan kunnostanut sitä, se saattaa päättyä takaisin kiertoon jopa paremmassa kunnossa kuin oli ja ehtii tuottaa iloa vielä monelle muulle.

En enää ajattele, että kaikki on ikuista. Toiset esineet seuraavat minua joka kotiin ja elämänvaiheeseen, mutta toiset eivät löydä enää muuton tai karsintakierroksen jälkeen paikkaansa, eikä se haittaa. Kauniit ja kestävät vanhat tavarat löytävät aina uuden kodin: myyn ne eteenpäin, lahjoitan ne ystäville tai vaihdan ne johonkin tarpeellisempaan. Viimeksi vaihdoin ystävän kanssa vanhan pianojakkaran valaisimeen, sillä tarvitsin kattovalaisinta enemmän kuin jakkaraa, joita oli kertynyt pari ylimääräistä.

Esineiden historia, muotoilu ja kulttuuriset merkitykset ovat kiehtovia.

Kirppislöytöihin saa toki suhtautua vain kauniina esineinä miettimättä sen enempää mistä ne ovat peräisin, niin minäkin tein! Mutta sitten kävi niin, että aloin kiinnostua myös niiden valmistajista ja suunnittelijoista, iästä ja kulttuurisesta maisemasta, johon ne olivat syntyneet. Kun tietää vähän mistä kirppisaarteet ovat peräisin ja mitä niiden suunnittelussa on ajateltu, niistä iloitsee ja niitä arvostaa vielä entistäkin enemmän. Ajattelen, että on tärkeää kohdella kunnioituksella esineitä ja kalusteita ympärillään. Silloin niistä pitää huolta ja niihin sitoutuu.

Kauniisti hiotut lasirasiat ja pikkulautaset olivat edullisia kirppislöytöjä ja sopivat loistavasti korujen sun muun pikkutavaran säilytykseen.

1 ~ Kiertele usein

Ihmisiä, jotka tuskailevat etteivät löydä ikinä kirppiksiltä mitään, yhdistää yleensä se, että he käyvät kirppiksellä ehkä kerran tai kaksi vuodessa. Ja toisaalta ne tyypit, jotka löytävät jatkuvasti toinen toistaan upeampia juttuja, ovat juuri heitä, jotka piipahtavat säännöllisesti tutkimassa laareja.

Tärkein vinkki onkin: käy kirppiksellä usein! Itse piipahdan kirppiksillä useamman kerran viikossa aina kun niitä osuu sopivalla hetkellä vastaan, monesti kiireettöminä aamuina koiran kanssa aamukävelyn varrella. Kerran tulin koiraulkoilutusreissulta kotiin rottinkipöydän kanssa. Sovin kesäisin myös kahvitreffejä ystävien kanssa Hietsun torille: ensin kierretään kirppispöydät, sitten istahdetaan kahville.

Mitä useammin käyt, sen useammin tulee aarteita vastaan.

2 ~ Määrittele mistä olet kiinnostunut

Kirppiksen tavarapaljouden skannaamista helpottaa, jos on jotain käsitystä siitä minkälaisia asioita etsii, mistä tyyleistä ja millaisista nyansseista tykkää? Konkreettisia tarpeita voi listata: isommat kahvimukit. Taso eteiseen. Jotain väriä olohuoneeseen. Viikonloppukassi. Sopivia tunnelmia ja nyansseja voi metsästää helposti lehdistä, netistä ja Instagramista. Minua inspiroi eniten alkuperäislähteet, kuten vanhat kirjat, leffat ja dokumentit, taiteilijoiden kodit ja ateljeet – tilat, tunnelmat ja tyylit ajalta ennen sosiaalista mediaa ja Pinterestia.

Pidä pää kylmänä. Kirppikseltäkään ei kannata ostaa mitään turhaa, joka jää lojumaan kaappiin. Jos et ole tuunaajatyyppiä, et tule kaventamaan myöskään sitä vähän liian isoa kirppismekkoa. Asioita voi sulkea tietoisesti myös pois: jättää astiat väliin, jos keittiön kaapit pullottavat jo valmiiksi, tai skipata kengät, jos niitä on muutenkin liikaa.

Omalla kirppisostoslistallani on tällä hetkellä Arabian Ruska-astiasarjan kahvikupit ja teemukit ja joku iso peili uuden kodin eteiseen, sillä vanha ei sovi sinne. Lisäksi kestolistallani on kiinnostavat taideteokset ja taidekirjat, käsintehty keramiikka ja pari vanhaa juomalasisarjaa, joita omistan muutaman ja haluaisin vielä pari lisää. Yleisesti ottaen en kerää kokonaisia sarjoja, vaan poimin kauniita asioita jonkin epämääräisen intuition varassa ja luotan siihen, että eripariset löytöni yhdistää jokin punainen lanka, joka saa ne näyttämää hyvältä yhdessä.

Kukkamekko ja Samujin nahkasandaalit ovat kirppishankintoja, vuosia mukana kulkenut rannerengas on vintagekoruja myyvästä pikkuputiikista.

3 ~ Tunnista esineiden potentiaali

Uskon, että säännöllisten kirppisvisiittien lisäksi tämä on ominaisuus, joka yhdistää kokeneet kirppishaukat: he tekevät huippulöytöjä, koska osaavat irrottaa mielessään esineet kirppiskaaoksesta ja nähdä ne kodissaan tai vaatekaapissaan muiden tavaroidensa keskellä.

Kirppiksen tavarameren keskellä ei ole nimittäin aina helppo hahmottaa miltä jokin esine tai vaate istuu omaan elämään, mutta sitä kannattaa harjoitella. Kokeile ajatusleikkiä: ihastuisinko tähän, jos näkisin sen väljästi sisustetussa kaupassa tai sisustuslehden jutussa? Kysy myös itseltäsi: tiedänkö jo minkä kanssa tämän pukisin tai mihin tämän esineen sijoittaisin?

Ei pidä antautua halvan hinnan hurmaan: ihan kiva pellavahuivi ei muutu aarteeksi, vaikka se maksaisi vain euron. Poimi mukaan vain asiat, jotka saavat sydämesi sykähtämään tai sielun hyrisemään.

4 ~ Tarkista kunto

Itsestäänselvyys, joka unohtuu helposti kirppishurmoksessa! Tsekkaa aina vaatteiden napit, saumat ja vetoketjut, kenkien pohjat ja korkolaput, kalusteiden liimaukset ja kiinnitykset, esineiden pinnat. Varsinkin laitteiden kohdalla on syytä olla tarkkana ja niitä onkin monilla kirppiksillä mahdollisuus tarkistaa. Itse löysimme juuri kierrätyskeskuksesta muutamalla kympillä 60-luvun kaiuttimet, jollaisista saa vintageen erikoistuneissa audioliikkeissä pulittaa satoja euroja. Pikainen testaus paljasti, että kaiuttimet olivat loistokunnossa ja niin ne lähtivät matkaan.

Pienten vikojen ja kulumien korjaaminen tai vaikka vanhanmallisen pistokkeen vaihtaminen uuteen ei välttämättä ole iso homma ja voi hyvinkin olla sen arvoista, sillä pieneen kunnostamiseen valmis voi tehdä loistolöytöjä hyvinkin edullisesti. Haluat ehkä kuitenkin arvioida asiaa ennen ostopäätöstä etkä vasta sen jälkeen.

Pyöreä musta maljakko on kympin löytö berliiniläisestä antiikkikaupasta, korkea käsintehty maljakko on kirppikseltä Australian Queenscliffista.

5 ~ Suosi laatua

Secondhandinakin kannattaa ostaa vain laadukasta tavaraa, joka kestää käyttöä. Kertakäyttötavaroita ja huonosti tehtyjä lastulevykalusteita löytyy yllin kyllin kirppiksiltäkin, joten vaatii joskus kärsivällisyyttä onkia seasta ne potentiaaliset aarteet. 

Vaatteiden kanssa saa olla tarkkana, sillä halpatrikoo on valloittanut valitettavasti kirppiksetkin ja todelliset löydöt vaativat usein tarkkaa silmää ja aikaa penkoa. Kannattaa kiertää kaukaa nyppääntyneen trikoot ja akryylit ja etsiskellä mieluummin luonnonmateriaaleja, kuten nahkaa, pellavaa ja silkkiä. Ne maksavat uutena paljon, mutta niitä voi löytää kirppiksiltä pikkurahalla – sitäpaitsi vanha silkki ja pellava on monesti paljon vahvempaa kuin nykyiset materiaalit.

Vanha rulokaappi ja retrovalaisin olivat rento yhdistelmä vanhan kodin makuuhuoneessa. Myös kirjoista osa on hankittu kirppiksiltä.

6 ~ Nopeat syövät hitaat

Itse piipahtelen kirppiksille vähän miten sattuu, mutta kirppisvisiitit voi ajoittaa viisaastikin, jos ehtii. Torikirppiksille kannattaa iskeä joko heti aamusta, kun myyjät ovat vasta puranneet laatikkonsa, tai sitten päivän lopussa, kun viimeisiä aarteita viedään parhailla hinnoilla. Itsepalvelukirppiksillä vaihtuvat myyjät ja sen myötä valikoimat yleensä tiettynä päivänä viikosta – usein maanantaina, jolloin kirppikset ovat kiinni, eli tiistaisin kannattaa osua paikalle. Secondhandiin ja vintageen erikoistuneilla liikkeillä, kuten Fidalla ja UFFilla, on usein tyhjennyspäiviä, joista pysyy kärryillä seuraamalla niitä somessa tai tilaamalla uutiskirjeet sähköpostiin. Ja tyhjennysten jälkeinen aukiolopäivä on tietysti paras hetki tsekata tilalle saapuneet uudet valikoimat.

Kirppisapajilla ei kannata aikailla. Jos löydät jotain mistä pidät, iske kiinni heti, koska minuutin päästä voi olla liian myöhäistä.

Vanhan kotimme eteisessä melkein kaikki oli hankittu kirppiksiltä tai vintageputiikeista. 

7 ~ Tongi takahyllyt ja laatikot

Älä tyydy vilkaisemaan läpi vain päällimmäiset tavarat! Käännä katse myös takahyllyille ja kurkkaa myös pöytien alle sekalaisiin rojulaatikkoihin. Edullisimmat ja jännittävimmät löydöt odottelevat usein siellä, mistä kiireisemmät kirppisasiakkaat ovat kulkeneet ohi.

Pöytä kannattaa tutkia huolellisesti varsinkin, jos olet jo löytänyt siitä jotain kiinnostavaa. On mahdollista, että sinulla ja myyjällä on samantyyppinen maku! Ajan kanssa penkomalla voi löytyä vaikka mitä muutakin. Pätee myös antiikkikauppoihin: jos löydät putiikin, jossa on paljon makuusi osuvia aarteita, kannattaa tutkia hyllyt läpikotaisin ja ehkä myös kysäistä mitä jännää varastosta löytyy.

8 ~ Säästy virhehankinnoilta, käytä mittanauhaa

Jos katselet huonekaluja, pohdintaa ja päätöksentekoa helpottaa huomattavasti, jos olet ottanut valmiiksi kodin mittoja muistiin – ei tarvitse sitten kotona tuskailla, kun kaunis senkki onkin viisi senttiä liian leveä tai peili liian kapea sille suunniteltuun paikkaan. Pätee myös vaateostoksilla: aina ei ehdi tai jaksa sovittaa, joskus se ei ole mahdollistakaan. Silloin voit tarkistaa kriittiset kohdat kätevästi mittanauhalla ja vertailla niitä mittoihisi, jotka olet tietysti naputtanut puhelimeen muistiin. Mittaa muistiin ainakin vyötärön- ja lantionympärys, jalan pituus haarasta nilkkaan ja rinnanympärys.

9 ~ Maltti on valttia

Kirppistely ei sovi kiireisille ja kärsimättömille, joille tärkeintä on valmis lopputulos. Se on parhaimmillaan elämäntapana tai rentouttavana harrastuksena, sillä haahuilu, penkominen ja tutkiminen on itsessään hauskaa, vaikka mitään ei tarttuisi mukaan. Kirppistely on kaikkein kivointa kun siihen ei liity paineita, odotuksia tai kiirettä löytää jotain, ja kummallista kyllä, silloin tekee myös eniten loistavia löytöjä! Kai se on tässäkin jutussa niin, että parasta syntyy rennoin rantein ja puristamatta mailaa.

Rottinkinen tarjotin on yksi lempiesineistäni ja maksoi kirppiksellä kolme euroa. Viime viikolla näin antiikkikaupassa saman tarjottimen varustettuna 440 euron hintalapulla. On kuulemma Artekin eikä ollut tuotannossa enää vuosikymmeniin.

10 ~ Tee täsmäiskuja silloin kun etsit jotain tiettyä

Eihän sitä ikinä tiedä mitä kirppiksiltä löytyy, mutta metsästystä voi kyllä helpottaa silloin kun hakusessa on jotain aivan tiettyä. Facebookin kierrätys- ja myyntiryhmät ovat loistavia paikkoja ilmoitella ostohaluistaan ja nettisivut kuten Tori.fi, Huuto.net ja Bukowskis-huutokauppa palvelevat monipuolisilla hakutoiminnoillaan. Myös Kierrätyskeskuksen, UFFin, Fidan myymälät ja Punaisen Ristin Kontti- putiikit ovat loistopaikkoja täsmäiskuihin, koska niissä tavarat on lajiteltu ja laitettu esiin tuoteryhmittäin. Näet kertasilmäyksellä onko huonekaluosastolla sopivaa hyllyä tai laukkulaarissa oikeanlaista kesäkassia. Pelkästään pääkaupunkiseudulla on tukuttain esimerkiksi kierrätyskeskuksen myymälöitä ja tavarataloja.

50-luvun puupöytä, messinkitarjotin ja kaikki lasit: arvasitte oikein, kirppikseltä.

Kiinnostaa: millainen on teidän suhde kirppiksiin, secondhand-putiikkeihin ja antiikkikauppoihin? Käyttekö usein, mitä tarttuu mukaan? Löytyykö vinkkejä listan jatkoksi? Sana on vapaa kommenttilootan puolella!

PS. Seuraavaksi vuorossa: parhaat kirppikset ja antiikkikaupat.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Helppoa kuin hillonteko

Kaupallinen yhteistyö: Asennemedia ja Dansukker

Olen ennenkin kirjoittanut rakkaudestani hillaan, tuohon jumalaiseen marjaan, joka tunnetaan toiselta kummalliselta nimeltään lakkana. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sillä hillasta kuulee käytettävän vielä eriskummallisempia nimityksiä, kuten suomuurain, nevamarja, valokki ja lintti. Tehdäänpä tämä nyt kerralla selväksi: se on hilla. HILLA. Viisi pehmeää kirjainta muodostavat sanan, joka on synonyymi kullanhohtoiselle täydellisyydelle.

Hilloja ei Helsingin leveysasteilla valitettavasti kasva, joten useimmiten käyn hilla-aikaan marjastamassa torilla ja lähimmässä hyvinvarustetussa marketissa. Niinä masentavina vuodenaikoina kun tuoreita marjoja ei ole saatavilla, jääkaapista löytyy vähintäänkin hilloista tehtyä hilloa. Siis hillahilloa! Voi suomen kieli miten ihana oletkaan.

Olemme viettäneet viime viikkoina aika paljon aikaa äitini kotiseuduilla Lapissa, jossa itsekin asuin ensimmäiset vuodet silloin kun tulimme Suomeen. Nyt kun olemme kerrankin niinsanotusti apajilla, tartuin ilolla Dansukkerin ehdotukseen kokeilla hillon tekemistä itse. Hilloa voi tietysti tehdä aivan mistä tahansa marjasta, olipa kyse sitten lähimetsistä, torilta tai kaupan pakastelaarista poimitusta marjasaaliista. Rakastan kaikkia marjoja, erityisesti mansikoita, mustikkaa ja punaviinimarjoja, mutta innostuin kokeilemaan hillon tekoa nimenomaan hillasta, koska hillahillo on parasta ja voisin syödä sitä ihan joka päivä.

Läksimme siis eräänä aamuna marjahullun äitini perässä hillosuolle. Ammattilaiset tunnistaa kaukaa: hän oli varustautunut päästä polviin asti ulottuvalla hyttysverkolla. Otin kuvan, mutta olisi tullut sanomista, jos olisin laittanut sen tähän, joten joudutte nyt käyttämään mielikuvitustanne. Itsehän olimme amatööreinä pukeutuneet sään mukaan ohuesti, mutta onneksi Lapissa on tällä hetkellä niin kuuma, että hyttysetkin lojuvat kyljellään jossain varjossa odottamassa viileämpiä päiviä. Seuranamme pörräsi vain muutamia nälkäisiä paarmoja, jotka olivat selvästi kökkineet suolla koko yön odottamassa milloin seuraavat hullut marjastajat saapuvat ämpäreidensä kanssa.

Kello oli vasta seitsemän kun lähdimme liikkeelle. Hillat eivät odota. No oikeasti olimme ajoittaneet hillaretken aamuvarhaiselle siinä toivossa, ettei suolla olisi tuskaisen kuumaa. Turha toivo, lämpömittari huiteli kahdeksaan mennessä 32 asteessa. Hiki valui pitkin selkää ennen kuin olimme päässeet edes varjoisan metsän läpi suolle saakka.

Olen käynyt hillassa äitini pakottamana joskus teini-ikäisenä, mutta mielenkiinnon kohteet olivat silloin hiukan toiset ja motivaatio marjojen metsästykseen oli aika lailla nolla. On se jännä miten asiat muuttuvat. Nykyisin syön marjoja melkein joka päivä ja olen tullut tuskallisen tietoiseksi siitä paljonko ne maksavat. Niin ajatus metsistä täynnä ilmaista ruokaa on alkanut kummasti kiehtoa enkä piitannut paarmoista sen enempää kuin kiehuvaksi pätsiksi muuttuneesta suosta kun läksin hillamissiolleni.

Suot ovat aina kiehtoneet erilaisiin päähänpinttymiin taipuvaista mieltäni: niiden sirittävä hiljaisuus, tuulenvireessä lepattavat tupasvillat. Olen yrittänyt aina bongata virvatulia, mutta en ole koskaan nähnyt ainuttakaan. Suomaiseman maagisuutta ei vähennä ollenkaan se, että hillastaminen tuntuu hiukan samalta kuin kuvittelen kullanhuuhdonnan tuntuvan. Kultahippusia on harvassa ja kestää hetken ennen kuin silmä alkaa erottaa niiden kimalluksen suomättäistä. Ensin näkee punaiset marjat, ne ovat vielä raakoja ja saavat odottaa seuraavaa. Vasta kullanoranssina hehkuvat marjat ovat kypsät poimittavaksi sankoon, yksi loistaa sieltä ja toinen tuolta. Irrotin ne varvuistaan ja nostelin sankoon varovasti kuin herkästi särkyvät kristallit.

Hillastaminen ei ole kiireisen tai kärsimättömän harrastus. Se on hidasta ja meditatiivista hommaa varsinkin silloin kun kypsiä marjoja on vähän ja suota saa haravoida huolella, että saa kasaan edes pienen saaliin. Vain paarmojen surina halkoo ympärillä seisovaa aavaa hiljaisuutta, suo upottaa joka askeleella, välillä kumisaappas hörppäisee sakeaa vettä kun astuu mättään ohi.

Aloin tunnin suolla kyykkäämisen jälkeen vihdoin ymmärtää miksi hillat maksavat niin riivatun paljon ja miksi hilloista tehty hillo on kaupassa kaikkein kalleinta. Opin myös, että lähisukulaisten kesken vallitsevat lojaalisuussäännöt eivät päde hillasuolla. Aina kun äitini loittoni omille reiteilleen ja hiljeni, hän oli löytänyt kultasuonen ja tyhjensi sitä tyytyväisenä hiiskumatta kenellekään. Hiiviskelin (rämmin) perässä sormet makeaa marjamehua valuen ja myöhästyin joka kerta.

Mutta saimme kun saimmekin lopulta mukaamme kallisarvoisen hillasaaliin! Kieltäydyin laittamasta pänikkää takakonttiin, syleilin sitä koko kotimatkan. Sitten ryhdyin hillonkeittelyhommiin. Käytin hillon tekemiseen Dansukkerin uutta Minihillosokeria, johon tulee noin 30% vähemmän sokeria kuin hilloon yleensä. Maku on yhtä suussasulava, mutta hitusen vähemmän makea – sopii hyvin minulle, sillä tykkään, että marjan oma maku korostuu enemmän kuin sokerisuus.

Olen jostain syystä elänyt kuvitelmassa, että hillon tekeminen itse on vaivalloista ja vaatii tuntikausien keittelyn, siivilöimisen ja pikkuvaimoilun. En tajua mistä olen saanut tälläisen käsityksen, sillä tämän hillon tekeminen vei alle vartin! Kattilaan sujahti kilo hillaa ja paketillinen Minihillosokeria, joita keittelin hissuksiin kymmenisen minuuttia välillä sekoittaen. Sen jälkeen purkitin hillon, pistin jäähtymään ja pari tuntia myöhemmin hillo oli hyytynyt ihan samanlaiseksi kuin kaupan hillo – sillä erotuksella, että se maistui todella paljon paremmalta kuin mikään kaupasta ostettu. Jos olisin tajunnut miten älyttömän helppoa hillon teko on ja miten paljon paremmalta hillo maistuu itsetehtynä, olisin takuulla kokeillut sitä jo aiemmin.

Laitetaanpa ohje jakoon, jossa haluatte kokeilla!

KESÄN HELPOIN HILLO

1kg marjoja
1 paketti Dansukker Minihillosokeria

Kaada kattilaan ja lisää pari ruokalusikallista vettä, jos marjat ovat kuivat. Jos käytät pakastemarjoja, anna niiden sulaa vähän ennen kuin aloitat keittelyn.

Kiehauta seos, anna kiehua hissuksiin 5-10 minuuttia (kovakuoriset marjat kuten punaviinimarjat saattavat haluta kiehua vartin verran) ja sekoita välillä. Jos pintaan on kertynyt vaahtoa, kuori se varovasti pois.

Kaada hillo puhtaisiin purkkeihin ja anna jäähtyä. Hilloa voi syödä vaikka heti, mutta se on parhaimmillaan saatuaan hyytyä pari tuntia. Valmis hillo säilyy jääkaapissa muutamia kuukausia.

Ihan itsetehty hillo on ehtinyt maistua leipäjuuston kanssa ja paahtoleivän päällä – ihan sairaan hyvää! Hillo toimii takuulla myös puurossa, jugurtissa ja erilaisten juustolajitelmien seurassa. Ensimmäinen purkki oli huvennut puoleen jo seuraavaan aamuun mennessä… Hups. Täytyy tehdä pian lisää. Huomasimme muuten eilen, että metsässä kypsyy paraikaa mustikat, joten tiedän mistä seuraavaksi keittelen hilloa. Täytyy vaan varjostaa äitiä parhaille mustikka-apajille.

Haluaisitko vielä lopuksi vastata muutamaan kysymykseen tähän blogipostaukseen liittyen? Tutkimuksen tuloksien avulla pyritään tarjoamaan kiinnostavampaa sisältöä blogien lukijoille, sekä kehittämään bloggajien ja brändien välistä yhteistyötä. Tutkimukseen vastaamiseen menee alle viisi minuuttia aikaa. Tutkimuksen toteuttaa Dagmar. Lisätietoja tutkimuksesta saat osoitteesta research@dagmar.fi. Tutkimukseen pääset klikkaamalla tästä. Kiitos paljon avustasi!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Away and anywhere

Red Hot Chili Peppers on aina ollut melko kaukana minun maailmastani, yksinkertaisesti vain yksi niistä bändeistä joista en ole ikinä itse sen kummemmin innostunut enkä altistunut kavereidenkaan kautta. Yhtyeen soolouraa tehneeltä kitaristilta John Frusciantelta sen sijaan en ole onnistunut välttymään, koska nimeltämainitsematon ystäväni puhuu hänestä vähintään kerran viikossa. Koko kahdeksanvuotisen ystävyytemme jatkunut aivopesu alkaa ilmeisesti vihdoin tuottaa tulosta, sillä korviini osui viikonloppuna saaressa kappale, joka tarttui ensikuulemalta päähän kuin erikeepperi enkä pääse nyt irti tästä.

Vuonna 2001 julkaistu To Record Only Water for Ten Days on Fruscianten kolmas soololevy ja ensimmäinen, jonka hän julkaisi päästyään irti pahaksi luisuneesta huumekoukusta. Se on kokeellista ja aavistuksen kömpelöä taiderockia, jossa on vielä läsnä 90-luvun lopun laahaavat grungevibat. Rosoiset soundit ja jopa demomaisuus kiehtoo nyt enemmän kuin kimaltaviksi hiotut pophelmet. Johtuu ehkä helteestä, aivot tarvitsevat musiikkia joka on tarpeeksi keskeneräistä ja ilmavaa jättääkseen tilaa ajatuksille.


☊ JOHN FRUSCIANTE – AWAY AND ANYWHERE

Ja se kappale, niin, nimi on Away and anywhere ja rakastan sen pyörivää ja kieppuvaa kertosäettä, joka muistuttaa ensimmäisistä kerroista kuin olin taskulämpimän kaljan makuisessa teinihumalassa, siitä kun olin 21-vuotiaana ystävän luona Los Angelesissa ja soitimme autossa kasetilta The Afghan Whigsia ja vähän myös siitä kun olin kirjoittajaleirillä Norjan pohjoisimmissa kolkissa, kuuntelin korvalappustereoista säriseviä kitaroita (en muista enää mitä, muistan vain särinän) ja kävelin turskankuivaustelineiden reunustamaa vuonotietä pitkin huoltoasemalle ostamaan suklaata.

Helleaalto Lapissa

TORNIONJOKI, ÖVERTORNEÅ, RUOTSI

Kiitos kaikille hullua hirsitalohankettamme kommentoineille ja tsemppiä toivottaneille! Sitä varmasti tarvitaan. Ihanaa muutenkin kuulla, että pohjoinen projektimme kiinnostaa. Hirsitalojutut jatkuvat tuota pikaa, mutta sitä ennen muutama kuva rantaretkeltä. Lapissa on nimittäin käynnissä ennennäkemätön helleaalto ja lämpömittari on kivunnut jopa 32 asteeseen. Kukaan ei muista milloin näillä leveysasteilla olisi ollut niin kuumaa, ei varmaan vuosikymmeniin.

Koko Tornionjokilaakso on ihan sekaisin – lehmät makaavat niityillä kyljellään ja jaksavat just ja just huiskuttaa kärpäsiä hännillään, metsästyskoirille on tuotu pihoille tuulettimia. Ihmiset lilluvat Tornionjoessa viilennyksen toivossa, mutta jokikaan ei ole enää kovin kylmä. Nämä kuvat ovat joen keskellä sijaitsevalta saarelta Suomen ja Ruotsin välissä: tuo jumalainen hiekkaranta kuuluu virallisesti Övertorneåån eli Ruotsin puolen Ylitornioon.

Takana häämöttävä kaarisilta yhdistää Suomen ja Ruotsin. Teininä pyöräilin sillan yli harva se viikko, sillä Ruotsin puolella asui ystäviä. Saaren kohdalla oli silloin vielä rajavartiosto, nyt tullirakennuksessa on kahvila. Kukaan ei myöskään käy enää Ruotsin puolella voiostoksilla, nykyään sieltä haetaan halvempaa viiniä ja hyttyskarkottimien täyttötyynyjä, joita ei enää myydä Suomessa. Eipä niitä tällä hetkellä tarvitakaan, hyttysetkin ovat helteen uuvuttamia eivätkä jaksa kiusata ketään.

Saaren kauneimmat hiekat ovat pienen kahlaamisen päässä. Ei haittaa, vettä on rannassa vain nilkkoihin ja kirkkaasta vedestä voi bongailla ahvenia ja pieniä kalaparvia. Vesi on tällä hetkellä niin matalalla, että koko joen yli voi kahlata kastelematta napaansa. Naurattaa, että sen kerran kun olisi hellehiessään valmis sukeltamaan jokeen nutturaansa myöten, se ei onnistu! Mutta en valita, tämä on onnea, harvinaista herkkua johon tekisi mieli tottua.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Muistiinpanoja kesäkauneudesta

Sisältää Peili Hiussalin sponsoroiman arvonnan

Piti tulla vain pikaisesti korkkaamaan pieni kesäarvonta, mutta aloinkin sitten pohtia tarkemmin helteisen heinäkuun kaunistautumisriittejä, jotka ovat hyvin minimalistisia. Just nyt (tai oikeastaan aina) nimittäin kiinnostaa selkeys, vaivattomuus ja simppelit rutiinit. Kesällä ei jaksa mitään monimutkaista, ei varsinkaan tälläisellä helteellä kun kahvin keittäminen on suurin uroteko, johon kykenee aamuisin.

En ole jaksanut kuukauteen tehdä tukalle mitään muuta kuin pestä, enkä aina sitäkään kovin usein. Mutta sitäpä suuremmalla syyllä olo onkin hiustenpesun jälkeen aina superfresh! Puhdas tukka on ihanin kesäasuste, eikä sen todellakaan tarvitse olla lyyrisillä rantalaineilla. Takussa? Vähän lyttyynnukuttu? Pörröinen? Aivan sama, se on täydellinen juuri sellaisenaan. Suosittelen samaa lähestymistapaa ihan kaikille: anna kesätukan olla sellainen kuin se tahtoo ja kanna se ylpeydellä. Loma se on tukallakin.

Meikkaamisessa tällä helteellä ei ole mitään järkeä, sehän sulaa naamasta ennen kuin ehtii ovesta ulos. Käytän tällä hetkellä pelkästään Mádaran aurinkovoidetta, jossa on suojakertoimen lisäksi ihoa tasoittava ja sävyttävä vaikutus. Suosittelen myös kulmien microbladingia ja ripsien kestotaivutusta, johon ihastuin viime kesänä – aion mennä uudestaan heti kun ennätän. Omat ripseni ovat olemattomat ja katseessa on voimaa ihan eri tavalla, kun ripsistä tulee tummat ja taipuisat.

Ihonhoito juuri nyt: käytän öljyputsaria, öljyseerumia ja silmänympärysseerumia, joka sekin on öljy. Lisäksi suihkin kasvovettä seerumin alle ja muutenkin pitkin päivää. Siinä se. Välillä harkitsen, että laittaisin jonkun naamion, mutta sitten en kuitenkaan jaksa. Iho kuitenkin näyttää paremmalta kuin aikoihin, ehkä sillekin tekee hyvää saada hiukan lepoa ja lomaa.

Kauniisti lakatut kynnet on helpoin tapa näyttää huolettoman huolitellulta ranskalaiseen tapaan: siltä, että ei ole vilkaissutkaan peiliin, mutta sattuu vain näyttämään superhyvältä. Median ja somekanavien tarjoileman muovisen kauneuden keskellä inspiroi just nyt eniten lähes meikittömät kasvot, laittamattomat hiukset ja siistit, lakatut kynnet. Muut saan aikaan ihan itse, mutta kynnet olen ulkoistanut ammattilaiselle: kestolakkaus kolmen viikon välein takaa, ettei tarvitse tuskailla lohkeilevan lakan saati sen itse lakkaamisen kanssa. Kaikessa ei voi eikä onneksi tarvitsekaan olla hyvä.

Pidän kynnet tosi lyhyinä, koska elämä on tällä hetkellä yhtä roudausta ja remonttia. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta ei oikeastaan haittaa. Lyhyet kynnet ovat chic, sitäpaitsi nautin kauneudesta eniten silloin kun se on myös käytännöllistä.

Musta on ikisuosikkini ja pidän kynnet mustina melkein ympäri vuoden, mutta heinäkuuksi valitsin vanhan kesäsuosikin, punaoranssin. Se sopii täydellisesti rusketukseen, mutta mikä tärkeintä, tulen siitä aina tosi hvyälle tuulelle, koska se tuo mieleen veriappelsiinit, 60-luvun lomakuvat, haalistuneet froteepyyhkeet, Aperol Spritzin ja Italian.

Nyt sen kesäskaban vuoro! Fredantorilla sijaitseva vakkarikynsipaikkani Peili Hiussali tarjoaa palkinnon, joka on yksivärinen geelilakkaus sormiin ja varpaisiin (arvo 109€). Kynnet tekee Jenni eli sama ihana nainen, joka blogiyhteistyön puitteissa pitää minunkin sormeni ja varpaani salonkikelpoisina. Palkinto on lunastettava elokuun loppuun mennessä. Olet mukana kertomalla kommenttilootan puolella miksi haluaisit voittaa skaban! Muista sähköpostiosoitteesi, sen näkee vain onnetar. Arvonta-aikaa on viikon loppuun eli sunnuntaihin 22.7. klo 24.

Kiitos kaikille osallistuneille! Skaba on ohi ja voittajaksi valikoitui Johanna T.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kesän odotetuin viikonloppu

Olemme viettäneet viime päivät onnellisena Lapissa, ja vain yksi asia voi tuoda meidät tänä viikonloppuna takaisin eteläiseen Suomeen: saariloma ystävien kanssa. Voi kuinka tätä onkaan odotettu! Meille se nimittäin tietää loppukesän todennäköisesti ainoaa viikonloppua, kun emme ole purkamassa, pakkaamassa, roudaamassa, maalaamassa tai rakentamassa jotain uudessa kodissa Helsingissä tai kakkoskodissa Lapissa. Luvassa on siis rehellinen loma, joka kuluu toivottavasti tehden ei yhtään mitään. Kuten viime kesänäkin, kun suurin päätös liittyi siihen kuka saa kellua puhallettavan melonin päällä.

Suvisaaristossa sijaitseva paratiisimme on pikkuinen saari nimeltä Estholmen, jonka vuokraamme kerran tai kaksi kesässä kokonaan omalle porukallemme. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, mutta minikokoiselta saarelta löytyy majoitustilaa juuri passelisti max neljälletoista hengelle – se on toisinsanoen täydellinen juuri ystäväporukalle tai muutamalle yhdessä lomailevalle perheelle. En malta odottaa tulevaa viikonloppua, joten listasin empiasioitani menneiltä saarireissuilta.

Pitkä laituri, joka johtaa saunasta suoraan mereen. Vesi on just sen verran syvä, että laiturin päästä voi pompata veteen, vaikka itsehän olen niin nössö, että menen aina tikkaita pitkin ja kiljun mennessäni. Heitän yleensä talviturkin vasta Estholmenissa, tällä kertaa se meni jo Lapissa – kolmenkymmenenkahden asteen helle helpotti kummasti virtaavaan jokeen pulahdusta.

Päätalon päädyssä sijaitseva sali, jonka seinänkokoisista ikkunoista näkee merelle ja voi katsella ohilipuvia purjeveneitä. Pöydän ympärille on mahdutettu helposti joskus kaksitoistakin ihmistä. Suurimmaksi osaksi ateriat syödään venevajassa rannassa tai ulkona pihapöydässä, mutta aamiaiset syödään usein salissa: se, joka on ensimmäisenä hereillä, laittaa kahvin tippumaan ja muut saavat heräillä kahvin tuoksuun.

Se venevaja! Sinne kokoontuu iltaisin kaikki, sillä venevajan pitkän pöydän äärellä on ihana syödä katsellen pimenevää merimaisemaa. Toisella puolella on grilli ja toisella puolella nuotio, safkan valmistus sujuu ketterästi useammankin kokin voimalla. Joku saa potunkeittovuoron, sitä varten vajassa on keittolevy. Niin kuin kaikki ei olisi jo aivan liian täydellistä, illallinen valaistaan kynttilöillä.

Suvisaariston satamalaituri. Siellä koirat viimeistään tajuavat mihin ollaan matkalla. Veneessä alkaa hännät heilua, sillä ne tietävät: enää muutama minuutti siihen, että pannat otetaan pois ja koittaa kolmen päivän vapaus. Vastassa olevaa saaren intedenttiä alkaa aina naurattaa nähdessään paljonko ruokaa olemme pakanneet taas matkaan – aina se sama paniikki: RUOKA EI SAA LOPPUA! VIINI EI SAA LOPPUA!

Iltanuotiot. Viimeksi nuotion ympärillä istui ihmisiä aamuneljään asti – joku soitti kitaraa, toinen paistoi makkaraa. En jaksanut valvoa ihan niin myöhään, mutta ei ole mitään parempaa kuin nukahtaa saarimökkiin aaltojen ääneen, vaimeaan puheensorinaan ja Pink Floydiin.

Yhdessäolo. Suosittelen saariviikonloppua kaikille, joista tuntuu, ettei ystävien kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa – saaressa kellään ei ole kiire muualle. Kevään kiireissä lohdutti tieto, että kalenterissa on ainakin yksi viikonloppu, kun saa vain olla lempi-ihmistensä keskellä eikä kukaan ole töissä.

Koirien ilo. Se tarttuu! Ne juoksevat ympäri saarta, nukahtelevat päiväunille sohville ja syleihin, nuuhkivat kukkia ja kiviä. Juno hengaa mieluiten siellä missä ihmisetkin ovat, Luna on vesipeto (vähän kuin iso karvainen hauki) ja viettää aikaansa mieluiten meressä.

Laituriviini. Mökkiolosuhteissa tunnetaan paljon erilaisia tapoja nauttia viiniä, kuten esimerkiksi kallioviini, lounasviini, grillausviini ja nuotioviini. Paras on kuitenkin laituriviini, varsinkin jos aurinko lämmittää lautoja. Tämä pätee tietysti myös kahviin. On aamukahvit, saunakahvit, välikahvit ja siivouskahvit.

Syöminen ja saunominen rytmittää saaripäiviä, mutta vakiohjelmanumeroiden välissä tehdään mitä huvittaa. Toiset käyvät toiveikkaina kalassa, toiset makaavat riippumatossa ja lukevat, joillakin on aina menossa Spotify-disko. Meillä on nykyään yhteinen soittolista, johon jokainen saa lisätä biisejä – ja sanaton herrasmiessopimus siitä, ettei toisten suosikkeja poisteta. Ei, vaikka se olisi kokonaan falsetissa laulettua italodiskoa.

Estholmen oli vielä 20-luvulla pelkkä herrainkerho: sisäköt asuivat läheisellä Pentalan saarella ja soutivat hilkat päässä paikalle kun miehet soittivat kelloa laiturilla. Kymmenen vuotta myöhemmin oivallettiin, että kivempaa on, kun saarella on naisiakin. Herrainkerhon aikoihin taisi kuitenkin syntyä perinne saariolympialaisista, joista on vieläkin salin kirjakaapin päällä muistona rivi pokaaleita. Olympialajeihin sisältyi mm. Estholmenin maratonpokaali: hiekkarannalla oli lähtöpiste ja saari oli kierrettävä kerran vapaavalintaisella tekniikalla, kunhan pääsi takaisin hiekkarannalle. Epävirallinen ensiaputiimi oli aina paikalla, sillä olympialaisia ei suinkaan pidetty pelkän veden voimin.

Monena vuonna on jaettu myös Ahvenpokaali, jonka saadakseen oli otettava ahven kiinni paljain käsin. Erityisesti arvostan Cannes-pokaalia, josta kukaan ei tiedä mikä se on – oopiumilla on saattanut olla osuutta asiaan. Oma suosikkini on kuitenkin Hyvien aikomusten pokaali, jonka on saanut ainoastaan vieras nimeltä Kreivi von Haneman. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä ollut ihan oikea kreivi. Saarella on muutenkin jaettu ja omittu hulppeita titteleitä: saaren ensimmäinen intendentti julistautui saaren kuninkaaksi ja oli sitä kuolemaansa asti. Estholmenissa ollaankin oltu siitä saakka kuningasmielisiä ja saarella onkin ollut esimerkiksi kuningasmielisten viiri, jonka lanka meni solmuun ja viiri saatiin alas vasta vuosia myöhemmin kun naru katkesi. Viime kesänä naureskeltiin, että olisikin upeaa, kun postimerkin kokoinen Estholmen olisi julistautunut itsenäiseksi kuningaskunnaksi ja saarelle pääsyä varten pitäisi hakea viisumi.

Sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen liukuvat auringonlaskut, jotka ovat joka ilta vähän erilaiset. Vastapäisen saaren metsän siluetti piirtyy mustana viivana taivaan ja veden väliin. Meri toistaa taivaan sävyjä ja saa ne välkehtimään.

Joka kerta kun olemme saaressa, inboxini tulvii kysymyksiä, joista vähintään puolet koskevat sitä mihin salaseuraan pitää liittyä, että sinne pääsee. Mutta Estholmen ei onneksi ole mikään salaisuus, jonne pääsee vain harvat ja valitut! Sen voi varata ihan kuka tahansa, joko kokonaan oman seurueen käyttöön tai tarvittavan määrän majoitustilaa mökeistä tai päätalon huoneista. Se sijaitsee Suvisaaristossa alle tunnin matkan päässä Helsingistä, saarikausi jatkuu syyskuun loppuun saakka ja vapaita päiviä löytyy tällekin kesälle varmasti vielä jonkun verran. Niitä voi tiedustella saaren superkivoilta intendenteiltä, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta.

Lisää saaritunnelmaa kaipaaville:

Saaristopäiväkirja ~ kuvatulva viime kesältä
Estholmen, vuosi sitten ~ saariterveiset toissavuodelta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren värikkääseen historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Maailman kaunein televisio

Kaupallinen yhteistyö: Samsung

Kotikuvissamme on viime kuukausina vilahdellut televisio, joka on herättänyt enemmän kysymyksiä kuin yksikään kenkäparini koskaan. En ihmettele, se on nimittäin ensimmäinen oikeasti kaunis televisio, jonka olen itsekään koskaan nähnyt. Saanko siis esitellä: Samsungin Serif TV. Muotoilun takana ovat ranskalaiset suunnittelijaveljekset Ronan ja Erwan Bourollec, jotka ovat suunnitelleet aiemmin pääasiassa huonekaluja. Varmaan juuri siksi Serif TV on television historiassa ensimmäinen telkku, jota katselee ihan ilokseen myös silloin kun se on kiinni.

Saimme television yhteistyön tiimoilta kokeiluun ja 32-tuumainen kaunotar on osoittautunut täydelliseksi huushollin nykyisiin tarpeisiin. Retrohenkinen muotoilu tuo mieleen taulun, sirot jalat täydentävät kokonaisuuden. Jalat saa myös irti, jos television tahtoo sijoittaa jonkun tason päälle, mutta itse rakastan jalkojen keveyttä ja television siirreltävyyttä.

Televisio on perinteisesti olohuoneen alttari, jonka ehdoilla sisustetaan koko muu huone. Monissa asunnoissa se onkin vähän käytännön sanelema juttu, sillä neliöt ovat usein kortilla eikä tila välttämättä taivu kovin monenlaisiin ratkaisuihin. Omilla jaloillaan seisova Serif TV on kuitenkin kaikessa keveydessään nerokas, koska ketterällä televisiolla ei ole pakko olla kodissa kiinteä paikka, vaan sen voi siirtää tilanteen mukaan sinne missä sitä halutaan milloinkin katsoa. Pitkä antennipiuhamme siirtyisi vaivattomasti mukana, mutta emme tarvitse sitä kovin usein, koska katsomme harvoin televisiokanavia – käytämme pääasiassa älytelkun sovelluksia Netflixista HBO Nordiciin ja internetiin, jonka kautta voi katsoa mm. Areenan ja Katsomon ohjelmia.

Entinen graafinen suunnittelija arvostaa myös Serif-nimeä, joka tulee typografian maailmasta: television sivuprofiili tuo mieleen päätteellisen eli serif-fontin väkäsillä varustetun l-kirjaimen.

Jännä muuten, miten ajatus televisio-ohjelman katsomisesta silloin kun se lähetetään on alkanut viime vuosina tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta. Tiedän toki, että maailma on yhä täynnä ihmisiä, joiden arkea aamutelevisio tai iltakymmenen uutiset rytmittävät, ja hyvä niin. Ihminen tarvitsee rutiineita, on meilläkin omamme. Meillä televisiota katsotaan joskus olohuoneen sohvalla, joskus työhuoneessa: leffa pyörii taustalla samalla kun hoidamme asioita, jotka eivät vaadi kovin intensiivistä keskittymistä. Useimmiten avaamme television kuitenkin makuuhuoneessa, sadepäivänä, kun haluamme pysyä sisällä ja ottaa iisisti, tai pitkän päivän jälkeen, kun ylikierrokset on saatava alas. Siihen tarkoitukseen toimii parhaiten jakso tai pari jotain kepeää tv-sarjaa, jossa kukaan ei kuole eikä mikään räjähdä. (Varsinkaan koirat eivät saa kuolla. Tivaan Jarnolta jokaisen hänen valitsemansa leffan ja sarjan alussa, että eihän tässä kuole koiria.)

Kuvat ovat edellisen kotimme makuuhuoneesta, jonka pehmeään sisustukseen televisio upposi täydellisesti. Sänky oli makuuhuoneen ainoa iso kaluste, kaikki muu oli kevyttä ja liikuskeli huoneessa television lailla vähän tarpeen ja tilanteen mukaan. Uusi makuuhuone tulee näyttämään vähän toisenlaiselta – sitten kun jossain vaiheessa saadaat tavarat paikoilleen – joten aika kivaa, että kerkesin vielä ikuistaa vanhan makkarin sellaisena kuin se tuolloin oli. Näin ensimmäisenä aamuna taivaan kattojen yllä – ja tuon Aappo Härkösen Kaukametsä-ryijyn vuodelta 1956. Meksikosta tuodut lampaankarvatöppöset odottivat sängyn vieressä aamukahveja parvekkeella, olkoonkin että useimmiten join aamukahvin sängyssä.

Teknistä tietoa sitä janoaville! Meidän 32-tuumainen telkkumme näyttää Full HD -resoluutioista kuvaa, kaikista suurin malli on 40-tuumainen ja toistaa kuvaa 4K Ultra HD -tarkkuudella. 24-tuumainen mini yltää HD Ready -tarkkuuteen. Kaikki kolme mallia ovat älytelkkuja, joissa on wifiyhteys, bluetooth-äänentoisto ja laadukkaat sisäänrakennetut kaiuttimet, jotka toistavat Dolby Digital Plus -elokuvaääntä. Lyhyesti sanottuna telkusta löytyy enemmän kuin kaikki ne asiat, joita keskivertokatsoja hoksaisi edes toivoa.

Rumaa piuhaviidakkoa ei tarvitse muuten katsoa edes telkun takana, sillä takaosan tekniset liitännät peittää magneeteilla kiinnittyvä kaunis, kudottu kangaslevy. Jopa käyttöliittymä on kaunis ja sen taustavärin saa valita itse – minä olen tietysti kaikkien suunnattomaksi yllätykseksi valinnut persikkaisen vaaleanpunaisen.

Esteetikon silmää hivelevien televisioiden joukkoon on muuten liittynyt sittemmin toinenkin Samsungin malli nimeltä The Frame. Kannattaa kurkata, jos taideteosta muistuttava, seinään kiinnitettävä televisio kiinnostaa. Superkaunis sekin. Mahtavaa, että elektroniikkamarkkinoilla on herätty viimein siihen, että laitteiden ei tarvitse aina näyttää niin laitteilta, vaan niiden muotoilun voi ajatella kokonaan uusiksi ja suunnitella niitä saumattomaksi osaksi sisustusta.

Plussaa siitä, että telkun päälle voi pistää vaikka maljakon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Flow like Harlem River

Sunnuntaina levylautasella: hitaasti svengaavaa, savuista musiikkia, jonka yksinkertaiset melodiat uivat ihon alle ja tekevät olon utuiseksi. Kolmekymppisen amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Kevin Morbyn Harlem River on vaeltavan sielun rakkauskirje New Yorkille. Akustisen ja sähköisen kitaran yhdistelmä luo kappaleeseen hienon jännitteen ja tunnelman, joka voisi olla peräisin melkein miltä tahansa vuosikymmeneltä tästä taaksepäin, vaikka kappale on levytetty vain muutama vuosi sitten. Tämä biisi oli muuten viimeisimmän DJ-keikkani ensimmäinen ja viimeinen kappale. En saa tästä tarpeekseni eikä kukaan muukaan onneksi esittänyt reklamaatioita.


☊ KEVIN MORBY – HARLEM RIVER

Vanha hirsitalo Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO

Muistatteko viime vuosina syttyneet mökkihaaveeni? Että olisi joku paikka, jonne pääsisi pakenemaan arkea ja kaupungin katkuja. Mieluiten oma, jotta sen saisi laittaa kauniiksi, omalle perheelle sopivaksi, sellaiseksi että siellä voisi viihtyä pidempiäkin aikoja. On kummallista kuinka asioilla on toisinaan tapana järjestyä ihan itsestään, varsinkin sen jälkeen kun uskaltaa puhua niistä ääneen.

Vietimme viime joulun kotiseuduillani Lapissa ja kävimme samalla suvun vanhassa hirsitalossa, joka on ollut viime vuosina tyhjillään sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois. Häntä ennen siellä asui isoenoni, sitä ennen koko meidän suku 1800-luvun lopulta saakka. Meidän sukuhaara on asuttanut talon toista puolikasta, toinen puolisko on pikkuserkkujen hallussa ja ollut tyhjillään jo viisikymmentä vuotta. Talo jaettiin kahtia isoisoisäni aikana: oviaukot pistettiin umpeen talon keskeltä ja toiseen päätyyn rakennettiin uusi kuisti ja ulko-ovi.

Taloon pääseminen ei onnistunut ihan ensimmäisellä yrityksellä. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, ovi oli jäätynyt kiinni eikä piitannut yhtään lukkosulasta, jonka äiti kaivoi taskustaan. Palasimme seuraavana päivänä paikalle lämmittimen kanssa: minä valaisin taskulampulla pilkkopimeää joulukuista päivää, Jarno puhalsi talvenkohmettamaan oveen kuumaa ilmaa ja kymmenessä minuutissa se oli vihdoin auki.

Kiertelimme kylmässä talossa, sen tavaroiden täyttämissä huoneissa, joissa tuoksui puu ja pöly ja vanhojen kirjojen ummehtunut muste. Suvun miesten tekemissä kaapeissa oli isoenon sotamitalit, veljien kirjeet rintamalta ja isoisovanhempien häälahjaksi saatu posliiniastiasto. Piirongin päällä vakavailmeisiä valokuvia, seinillä ryijyt, joita isoäitini ja hänen siskonsa olivat kutoneet. Kipusimme vintille, sen oven eteen oli satanut vähän lunta kuistin seinälautojen läpi. Oven takana odotti vuosikymmeniä samanlaisena seissyt hämärä ja päätyikkunasta valuva valo.

Olin käynyt talossa edellisen kerran seitsemän vuotta aiemmin ja tuntui, ettei sen jälkeen mikään ollut muuttunut tai liikkunut.

Talo on minulle tuttuakin tutumpi, vietin siellä teinivuosinani paljon aikaa. Kun sodassa haavoittunut isoenoni vielä eli, kävimme äidin kanssa häntä auttamassa, laittamassa ruokaa, pitämässä seuraa ja siivoamassa. Tykkäsin pirtin leveistä narisevista lattialankuista, keittiön ikkunan alla rehottavasta syreenistä ja vintistä, jonne ei olisi saanut mennä, mutta menin silti. Haaveilin silloin taidemaalarin urasta ja kaavailin, että harjakattoisesta vintistä päätyikkunoineen tulisi täydellinen ateljee.

Toisina keväinä Tornionjoen tulva nousi tavallista ylemmäs ja yhdistyi läheiseen lahteen yhdeksi raamatulliseksi vedenpaisumukseksi, joka saartoi talon. Rantaa pitkin pujotteleva kapea ajotie jäi tulvan alle eikä talolle päässyt autolla tai jalan – ainoa vaihtoehto oli kuljettaa kauppakassi perille veden yli. Toimitin tehtävää mielelläni, sillä tykkäsin soutaa ja liikuskelin usein veneellä. Matkalla nousi kerran ukkosmyrsky ja alkoi sataa kaatamalla. Olin jo läpimärkä, joten sidoin veneen köydellä kiinni tieviittaan ja hyppäsin vaatteineni uimaan, asfalttitie tuntui veden alla. Kananmunakennot ja paperipussiin pakatut tomaatit kastuivat kauppakassissa, joka odotti veneessä, mutta isoeno ei ollut moksiskaan kun pääsin lopulta perille.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti kahdeksantoista vuotta sitten.

Taloon liittyy paljon tarinoita. Surullisia, kuten sotavuosien evakkotaival, tai se kerta vuonna 1918, kun taloon saapui iltamyöhäsellä väsynyt kulkumies, joka pyysi huikopalaa ja yöpaikkaa. Hänet toivotettiin tervetulleeksi eikä kukaan aavistanut, että hän toisi mukanaan lavantaudin. Se vei hautaan niin kulkumiehen kuin talon iäkkään isännän ja hänen opettajaksi vastikään valmistuneen tyttärensä, joka oli juuri saanut tiedon ensimmäisestä työpaikastaan.

Ja onnellisia tarinoita, niin kuin tämä: 1870-luvulla jokivarressa vietiin joutokarja Tornionjoen saariin laiduntamaan, aitoja ei tarvittu. Syksyn tullen lampaat haettiin mantereelle, laumat sekoittuivat ja jokainen talo kävi hakemassa omat lampaansa. Tämän talon pihalle tuli naapurikylän tyttö hakemaan omiaan. Talon nuori isäntä jutteli tytön kanssa pihalla ja sanoi tämän lähdettyä: tuon tytön kanssa puhun toistekin. Näin kävi ja pian lampaanhakija tuli nuorikkona taloon, kapioineen kuten tapa oli. Hänen tuomanaan taloon tuli pehmeän mustapintainen suuri kaappi, sydänkaiverruksin koristeltu. Tämä nuori isäntä oli sama, joka kuoli vanhana miehenä lavantautiin. Minä olen hänen pojantyttärentyttärentyttärensä. Kaappi seisoo pirtissä yhä.

Isoenoni kasvatti hevosia. Silloin kun me tulimme Australiasta Lappiin lomalle ja jäimme sille tielle, hän oli jo vanha eikä niitä enää ollut. Jäljellä oli vain pihasaunan ulkoseinään ripustetut hevosenkengät, puoliksi luhistunut talli ja villiintyneet niityt. Reet, kirkkokärryt, satulat ja suitset oli kannettu riiheen, kun viimeinen hevonen oli lähtenyt tilalta. Minä olin paitsi aspiring artist myös hevoshullu enkä puhunut paljon muusta, niinpä isoeno suunnitteli kuinka minun hevosilleni voisi rakentaa laitumen talon ja ladon väliin, tilan kaikkein kauneimmalle niitylle, jonka takaa alkoi tiheä metsä. Pian minulla olikin kesäisin lainahevosia – ne olivat vain toisen talon niityllä. Asuimme silloin isoenon ja isoäidin muutama vuosi aiemmin kuolleen siskon vanhalla maatilalla, joka sijaitsi kilometrin päässä lahden toisella puolella.

Siihen siskonkin tilaan liittyy muuten tarina. Isoäitini ja -enoni olivat tosiaan kaksoset, suuren sisaruskatraansa nuorimmat, jotka pitivät aina yhtä. Silloin kun isoäiti asui vielä aviomiehensä – minun pappani – rakentamassa rintamamiestalossa, jonka me tunsimme mummolana, hänellä ja kaksosveljellään oli suora näköyhteys toistensa taloihin, vaikka niiden välissä oli kilometrin verran matkaa. He halusivat nähdä milloin toinen menee nukkumaan, sen tiesi siitä, että valot sammuivat. Ja kun isoäiti oli liian vanha asuakseen enää yksin ja hän muutti meidän luoksemme siskonsa taloon sinne lahden toiselle puolelle, isoeno hakkautti metsään linjan, jotta näki lahden yli meidän ikkunoihimme. Kaksosilla oli katkeamaton yhteys toisiinsa kuolemaansa asti.

Tornionjoen rannalla sijaitsevan tilan kohtalo on ollut viime vuosina koko perheen murheenkryyni. Asuinrakennus on iso ja kaipaisi kipeästi kunnostusta, johon kellään ei ole riittänyt resursseja. Olen itsekin nähnyt ränsistyneessä tilassa vain kaikki sen ongelmat: talon hitaasti rapistuvan maalipinnan, nuohoamattomat hormit ja hiiret. Vuosikymmeniä käyttämättöminä olleet huoneet, joissa on aiempien sukupolvien tavaraa melkein kattoon asti. Kärsineet pinnat, vanhat pinkopahvit ja kymmenet tapettikerrokset. Notkahtaneen ladon. Pahasti villiintyneen pihan, jossa syreenien, omenapuiden ja marjaviinipensaiden seassa rehottaa valtavina puskina nokkosia, maitohorsmia ja angervoa. Varastoksi muuttuneen saunarakennuksen, jonka säänpieksemissä terassilaudoissa kasvaa jäkälää.

Kuvassa yllä kajastaa keskiyön aurinko: kello on siinä puoli yksi yöllä ja aurinko osuu vielä talon kattoon. Mutta palataan vielä viime jouluun, siihen hetkeen kun Jarno sanoi paluumatkalla pienen hiljaisuuden jälkeen eikö tuosta talosta saisi meille täydellisen lomapaikan ja minun päästä kuului NAKS, soitin äidilleni ja sitten kaikki olikin toisin.

Ei kai kukaan järkevä ihminen alkaisi kunnostaa tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa reippaasti yli satavuotiasta taloa itselleen lomapaikaksi, kakkoskodiksi. Mutta onneksi me olemme suunnilleen samalla tavalla sekaisin. Idea tuntui itsestäänselvällä tavalla oikealta heti sillä sekunnilla, kun se sanottiin ääneen.

Niinpä ajelimme takaisin pohjoiseen toukokuussa heti kun lumet olivat sulanneet ja talveksi suljetut vedet oli käännetty takaisin päälle. Olimme varustautuneet kolhunkestävillä saappailla, raksavaatteilla ja vakaalla päätöksellä tyhjentää kolmessa päivässä talosta kaikki tarpeeton. Nämä kuvat ovat siltä reissulta, josta en olekaan ehtinyt vielä kertoa sen enempää.

Emme ole perinnerakentamisen ammattilaisia emmekä todellakaan vielä tiedä mitä kaikkea talolle pitää tehdä, miten kaikki onnistuu ja kuinka suuri työ siinä on, paljonko se kaikki tulee maksamaan ja mistä revimme rahat siihen. Omat haasteensa asettaa se, että hallussamme on talosta vain puolikas, jota on huomattavasti vaikeampi kunnostaa kuin kokonaista taloa. Mutta onneksi meillä ei myöskään ole aikataulua, suorituspaineita tai mitään pakkoa kiiruhtaa. Talosta löytyy sentään sähkö, juokseva vesi ja sisävessa, ja viidestä huoneesta kaksi – suuri pirtti ja pieni keittiö – ovat ihan asuttavassa kunnossa. Olemme siis ajatelleet alkaa hissuksiin viettää siellä aikaa ja katsella samalla mitä talossa pitää, kannattaa ja voi tehdä. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt me olemme taas täällä. Projekti etenee ja kaikenlaista on jo tapahtunut, mutta nyitään nyt lanka kerrallaan tätä tarinaa auki. Samalla kun olemme osa talon 140-vuotisen historian luonnollista jatkumoa, meille tämä on vasta alku.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Heinäkuun helteeseen ~ Harvest Love

Musiikkivinkki perjantaihin! Australialainen laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Tash Sultana tekee ihanaa musiikkia, joka sulaa kesäpäivään kuin jäätelö sormiin. Hän sai ensimmäisen kitaran lahjaksi isoisältään kolmen vuoden vastaanottavaisessa iässä ja loppu onkin historiaa. Rakastan tämän just julkaistun uuden sinkun livevedon säröistä kitarasoundia ja raukeaa tunnelmaa – ja onhan tuo ääni aivan uskomaton! Jos kolahtaa sinnekin niin kannattaa pitää nimi mielessä, sillä naisen debyyttialbumi Flow State julkaistaan elokuun lopussa.


☊ TASH SULTANA – HARVEST LOVE

Hello Punavuori

Seuraa ensimmäiset kuvat uudesta kodista! Instagramia seuraavat tietävätkin, että Ullanlinna vaihtui Punavuoreen. Uudet kulmat ovat vilkkaammat kuin vanhat ja vähän jännitin etukäteen pitäisikö raitiovaunujen kolina hereillä öisin ja ahdistaisiko olla kaiken keskellä heti ulko-ovesta astuttuaan. Ihan suotta mietin – olin jo rakastunut siinä vaiheessa kun seisoimme laatikkomeren keskellä ja mietimme mistä lähtisimme liikkeelle.

Makuuhuone ennen kuin kannoimme sinne sänkyä tai laatikoita. Ei näytä tällä hetkellä yhtään näin seesteiseltä.

Muuttosamppanja Jarnon ja Outin kanssa! Koska aina tulee vähän yllätyksenä, että se muutto hoitui sittenkin.

Uuden kodin sijainti on itseasiassa aika täydellinen: lähimpään puistoon on sama matka kuin keskelle vilkkainta vilinää. Raitiovaunujen kolina kuuluu, jos kuuntelee. Usein kuuntelen, jätämme ikkunan auki jopa yöksi – olen yllättänyt itseni nauttimalla tunteesta, että elämä on niin lähellä. Silti tuntuu, että asuntoa ympäröi näkymätön kupla, joka suojelee meitä, luo pehmeän seinän meidän ja maailman väliin. Koti on vielä täysi kaaos, mutta olen siellä silti rauhallisempi kuin olen ollut kuukausiin, olen alkanut jopa nukkua pitkästä aikaa kokonaisia yöunia. Se on onni, josta tiedän vasta nyt herättyäni koko kevään ja tähänastisen kesän viimeistään aamuviideltä.

Asunto tulvii valoa: työhuoneeseen ja makuuhuoneeseen tulee aamuaurinko, koira on yleensä siirtynyt aurinkolänttiin jatkamaan uniaan siinä vaiheessa kun me heräämme. Olohuoneeseen ja keittiöön osuu ilta-aurinko sakenevaa hämärää halkovina juovina. Keittiön pöydän äärellä on istuttu jo ensimmäiset illat ystävien kanssa, vieraiden kutsuminen on nopein tapa tehdä kodista koti.

Tunnen ihmisiä, joille on melko lailla sama missä ja miten asuvat, kunhan neliöhinta ja kulkuyhteydet ovat kohdallaan ja kylpyhuoneessa on paikka pesukoneelle. En ole ikinä kuulunut heihin. Koti, sen lähiympäristö ja sijainti on aina ollut minulle jotenkin supertärkeä. Ei sillä tavoin, että alueen pitäisi olla hieno tai asunnon tietynlainen, vaan siten, että paikka tuntuisi tavalla tai toisella omalta. Olen maksanut ilolla enemmän siitä, että saan asua ympäristössä, joka ruokkii sielua, ja tinkinyt mieluummin muusta.

Rempseästä kaaoksesta löytyy oman kodin ja työhuoneen tavaroiden lisäksi Jarnon studioon ja mökkiprojektiin menevää kamaa – vielä kun ehtisi viedä ne pois jaloista. En olekaan vielä kertonut mökkiprojektista blogin puolella, palaan siihen pian.

Olen asunut toki kaikenlaisissa paikoissa, joskus kotini on ollut kuvankaunis mutta kadut ympärillä levottomat, joskus taas ympäristö on hurmannut niin että olen antanut anteeksi kaikki asunnon puutteet. Olen ollut onnekas, lähes jokainen osoite on tuntunut omalta, sellaiselta että sinne on mielellään palannut päivän päätteeksi. Jopa se alle yhdeksäntoistaneliöinen muovimattoinen yksiö, johon ei mahtunut muuta kuin sänky ja johon oli kesäisin paistua, sillä aurinko paistoi sisään koko päivän – mutta siinä oli melkein koko seinän kokoinen ikkuna josta näki kattojen yli ja sisäpihalta pääsi puikkelehtimaan kaupungin parhaan kirjadivarin takaovesta sisään.

Asuin pitkään kämppäkavereina hyvän ystäväni kanssa ja tämä onkin nyt ensimmäinen koti, johon varsinaisesti muutan Jarnon kanssa. Olemme ehtineet asua yhdessä jo pari vuotta, mutta tuntui silti juhlalliselta kantaa ensimmäistä kertaa muuttolaatikoita molemmille uuteen ja virallisesti yhteiseen osoitteeseen. Sillä on väliä: kenenkään ei tarvitse antaa tilaa tai ottaa paikkaa jostain olemassaolevasta järjestyksestä, vaan uuteen kotiin rakennetaan yhdessä elämä arkirutiineineen ja kaapin paikkoineen.

Koti on vielä kesken, niin keskeneräinen ettei mitään edes kannata laittaa liian ajatuksella vielä paikoilleen, koska ihan kohta alkaa remontti ja kaikkea pitää kuitenkin vielä siirtää, pakata pois tai suojata. Silti se on jo koti, ihan oikea sellainen, elävä ja hengittävä, sisäänsä sulkeva. Suojasatama Punavuoren keskellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kesän suosikkivarusteet

Moro maanantai-iltaan! Tutkailin tässä säätiedotusta, joka näyttää lämpöä koko alkavan viikon edestä. Täydellistä, sillä ajattelin muutto- ja remppatohinoista huolimatta viettää tällä viikolla vähän aikaa myös ulkona. Kokosin listan tämänhetkisistä kesäsuosikeistani, joista jotkut ovat uusia, toiset jo vanhoja tuttuja. Osa on saatu blogin kautta, ne merkkasin tähdellä*.

Patinoituneella puulla koristettu messinkirengas on kirppikseltä eurolla poimittu vintagelöytö ja tuo kesäpukeutumiseen tuulahduksen 70-lukua. Tämänhetkinen suosikkiasuni on sandaalit, simppeli musta spagettiolkaiminen silkkimekko ja tämä rengas. Jos on viileää, vedän silkkimekon päälle jonkun villapaidan. Yksinkertaiset asiat kiehtovat nyt kun pää vilisee monimutkaisia suunnitelmia.

Kesän lempituoksu* on Atelier Colognen Orange Sanguine, jonka sain postissa sen jälkeen kun olin käynyt nuuhkimassa uuden sarjan tuoksuja – kiitos yllätyslahjasta! Se oli ehdoton suosikkini, paahteinen kesäpäivä suljettuna pulloon: italialaista veriappelsiinia, jasmiinia ja santelipuuta. Tekee mieli matkustaa Caprille ja viettää loma uikkarissa ja hellehatussa lukien kirjoja jossain salaisessa rantapoukamassa.

Kaikki merkin tuoksut ovat sitruspohjaisia, mistä menin aluksi vähän sekaisin, koska rakastan kaikkea sitruksista. Tuoksuja on saatavilla Suomessa ainakin Stockalla ja niitä kannattaa mennä tuoksuttelemaan ajan kanssa, koska valikoima on laaja.

Merkillä on ihana tarina: sen perustivat Sylvie Ganter ja Christophe Cervasel, jotka yhteinen työpaikka New Yorkissa toi yhteen. Ensin oli yhteinen unelma tuoksumerkistä, joka ammentaisi legendaarisisten Eau de Cologne -tuoksujen eleganssista ja raikkaudesta, sitten syntyi rakkaus ja lopulta yhteinen yritys nimeltä Atelier Cologne.

Helppo ja huoleton verkkokassi on paras kesäkassi. Okei, se on myös hivenen epäkäytännöllinen, koska pikkutavarat putoilevat helposti sen läpi. Verkkokassit ovatkin omiaan kauppakassiksi tai ylimääräiseksi roudauskassiksi, jossa kirppislöydöt, kirjastokirjat tai uikkarit ja pyyhe kulkevat kotiin.

Verkkokasseja saa melkein joka paikasta, mutta jos haluaa panostaa autenttiseen ja alkuperäiseen, Iso Roobertinkadulla sijaitseva pikkuputiikki nimeltä Anne’s Past & Present myy klassisia verkkokasseja, joita on valmistettu samanlaisina jo kauan: ranskalainen Filt on tehnyt näitä kasseja vuodesta 1860 saakka, nykyiset tehdään luomupuuvillasta (oma kassini* on Filtin). Tanskalainen Orskov puolestaan on valmistanut kassejaan vuodesta 1953 ja heidän valikoimista löytyy mm. puuterinvärinen versio. Annen kaupassa kannattaa muutenkin piipahtaa, sieltä löytyy kaikkea kaunista vinkeästä keramiikasta vintagetavaroihin ja ranskalaisiin puutarhakalusteisiin.

Ruksi kalenteriin: nyt on vihdoin löytynyt luonnonkosmetiikan rintamalta täydellinen kasvoille tarkoitettu aurinkovoide! Yksi tuote, toistan, yksi tuote, joka tarjoaa riittävän suojan auringolta, kosteuttaa ja tasoittaa ihon sävyä niin ettei sen jälkeen tarvitse enää mitään meikkiä. Lisäksi se tuoksuu hyvältä, levittyy silkkisesti ja jättää ihon hehkuvaksi ilman liiallista kiiltoa – voiko muuta enää toivoa?

Mádaran Plant Stem Cell Age-Defying Face Sunscreen SPF 30 on kevyesti sävyttävä ja ihoa tasoittava aurinkosuoja* ikääntyvälle iholle. Saan joka kesä työni puolesta kokeiluun tukun erilaisia aurinkotuotteita ja tämä on yksi niistä harvoista, jonka ostan takuulla itse sen jälkeen kun testipakkaus on tyhjentynyt. Tästä löytyy muuten myös vartalolle tarkoitettu versio, oiva sekin.

Tämänkesäiset lempisandaalit ovat Samujin. Ostin ne kirppikseltä naiselta, jolle ne olivat pienet ja tunsin itseni hetken ajan tuhkimoksi, sillä minun jalkoihini ne solahtivat täydellisesti. Konjakinruskea nahka on kesäklassikko eli sopii kaikkeen. Suomen kesä on liian lyhyt kenkäkriiseihin.

Minua riivasi joskus pakkomielle olla kesäisin ruskeaksi paahtunut jumalatar ja vietin jokaisen liikenevän hetken lähimmässä aurinkoläntissä. Olen viime vuosina päässyt pahimman yli, koska kuumalla on itseasiassa aika kivaa hengata varjossa ja päivetyksen saa purkistakin ilman auringossa olemisen riskejä. Säärille levitän useimmiten pelkkää öljyä, se riittää tuomaan kevyen rusketuksen esiin. Havaijilaisen Mahalon Vacation Glow -vartalo- ja hiusöljy* on Naturellesta ja suosikkini jo parin vuoden takaa: kullanhohtoinen öljy tuoksuu onnelta ja taikoo lomatunnelmaa kalpeisiinkin kinttuihin. Loput voi sipaista kämmenistä hiusten latvoihin (ja olla siis sittenkin vähän jumalatar).

Frency & Mercuryn aurinkolasit* ovat Trend Opticin kesän valikoimista. Liukuvärjätyt linssit saavat harmaatkin päivät näyttämään 70-luvun polaroid-valokuvalta. Rakastan niiden siroutta ja keveyttä ja sitä kuinka ne onnistuvat jotenkin tekemään kaikista sinnepäin kyhätyistä asuista kokonaiset. Sellaiset aurinkolasit ovat ehdottomasti parhaat, eikä näitä tarvitse edes riisua auringonlaskun jälkeen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK