Vanha hirsitalo Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Muistatteko viime vuosina syttyneet mökkihaaveeni? Että olisi joku paikka, jonne pääsisi pakenemaan arkea ja kaupungin katkuja. Mieluiten oma, jotta sen saisi laittaa kauniiksi, omalle perheelle sopivaksi, sellaiseksi että siellä voisi viihtyä pidempiäkin aikoja. On kummallista kuinka asioilla on toisinaan tapana järjestyä ihan itsestään, varsinkin kun uskaltaa puhua niistä ääneen.

Vietimme viime joulun kotiseuduillani Lapissa ja kävimme samalla suvun vanhassa hirsitalossa, joka on ollut viime vuosina tyhjillään sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois. Häntä ennen siellä asui isoenoni, sitä ennen koko sukumme 1800-luvulta saakka. Meidän sukuhaara on asuttanut talon toista puolikasta, toinen puolisko on sukulaisten hallussa ja ollut viisikymmentä vuotta tyhjillään. Talo jaettiin kahtia isoisoisäni aikana: oviaukot pistettiin umpeen talon keskeltä ja toiseen päätyyn rakennettiin uusi kuisti ja ulko-ovi.

Taloon pääseminen ei onnistunut ihan ensimmäisellä yrityksellä. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, ovi oli jäätynyt kiinni eikä piitannut yhtään lukkosulasta, jonka äiti kaivoi taskustaan. Palasimme seuraavana päivänä paikalle lämmittimen kanssa: minä valaisin taskulampulla pilkkopimeää joulukuista päivää, Jarno puhalsi talvenkohmettamaan oveen kuumaa ilmaa ja kymmenessä minuutissa se oli vihdoin auki.

Kiertelimme kylmässä talossa, sen tavaroiden täyttämissä huoneissa, joissa tuoksui puu ja pöly ja vanhojen kirjojen ummehtunut muste. Suvun miesten tekemissä kaapeissa oli isoenon sotamitalit, veljien kirjeet rintamalta ja isoisovanhempien häälahjaksi saatu posliiniastiasto. Piirongin päällä vakavailmeisiä valokuvia, seinillä ryijyt, joita isoäitini ja hänen siskonsa olivat kutoneet. Kipusimme vintille, sen oven eteen oli satanut vähän lunta kuistin seinälautojen läpi. Oven takana odotti vuosikymmeniä samanlaisena seissyt hämärä ja päätyikkunasta valuva valo.

Olin käynyt talossa edellisen kerran seitsemän vuotta aiemmin ja tuntui, ettei sen jälkeen mikään ollut muuttunut tai liikkunut.

Talo on minulle tuttuakin tutumpi, vietin siellä teinivuosinani paljon aikaa. Kun sodassa haavoittunut isoenoni vielä eli, kävimme äidin kanssa häntä auttamassa, laittamassa ruokaa, pitämässä seuraa ja siivoamassa. Tykkäsin pirtin leveistä narisevista lattialankuista, keittiön ikkunan alla rehottavasta syreenistä ja vintistä, jonne ei olisi saanut mennä, mutta menin silti. Haaveilin silloin taidemaalarin urasta ja kaavailin, että harjakattoisesta vintistä päätyikkunoineen tulisi täydellinen ateljee.

Toisina keväinä Tornionjoen tulva nousi tavallista ylemmäs ja yhdistyi läheiseen lahteen raamatulliseksi vedenpaisumukseksi, joka saartoi talon. Rantaa pitkin pujotteleva kapea ajotie jäi tulvan alle eikä talolle päässyt autolla tai jalan – ainoa vaihtoehto oli kuljettaa kauppakassi perille veden yli. Toimitin tehtävää mielelläni, sillä tykkäsin soutaa ja liikuskelin usein veneellä. Matkalla nousi kerran ukkosmyrsky ja alkoi sataa kaatamalla. Olin jo läpimärkä, joten sidoin veneen köydellä kiinni tieviittaan ja hyppäsin vaatteineni uimaan, asfalttitie tuntui veden alla. Kananmunakennot ja paperipussiin pakatut tomaatit kastuivat kauppakassissa, joka odotti veneessä, mutta isoeno ei ollut moksiskaan kun pääsin lopulta perille.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt melkein 150 vuotta sukumme historiaa häistä ja syntymäpäivistä hautajaisiin ja sotiin. Minun isoäitini syntyi tässä talossa! Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti kahdeksantoista vuotta sitten.

Taloon liittyy paljon tarinoita. Surullisia, kuten sotavuosien evakkotaival, tai se kerta vuonna 1918, kun taloon saapui iltamyöhäsellä väsynyt kulkumies, joka pyysi huikopalaa ja yöpaikkaa. Hänet toivotettiin tervetulleeksi eikä kukaan aavistanut, että hän toisi mukanaan lavantaudin. Se vei hautaan niin kulkumiehen kuin talon iäkkään isännän ja hänen opettajaksi vastikään valmistuneen tyttärensä, joka oli juuri saanut tiedon ensimmäisestä työpaikastaan.

Ja onnellisia tarinoita, kuten tämä talon historian alusta: 1870-luvulla jokivarressa vietiin joutokarja Tornionjoen saariin laiduntamaan, aitoja ei tarvittu. Syksyn tullen lampaat haettiin takaisin mantereelle, laumat olivat sekoittuneet ja jokainen talo kävi poimimassa joukosta omansa. Talon pihalle tuli naapurikylän tyttö hakemaan perheensä lampaita. Talon nuori isäntä jutteli tytön kanssa pihalla ja sanoi tämän lähdettyä: tuon tytön kanssa puhun toistekin. Näin kävi ja pian lampaanhakija tuli nuorikkona taloon, kapioineen kuten tapa oli. Hänen tuomanaan taloon tuli pehmeän mustapintainen suuri kaappi, sydänkaiverruksin koristeltu. Tämä nuori isäntä oli sama, joka kuoli vanhana miehenä lavantautiin. Minä olen hänen pojantyttärentyttärentyttärensä. Kaappi seisoo pirtissä yhä.

Isoenoni kasvatti hevosia. Silloin kun me tulimme Australiasta Lappiin lomalle ja jäimme sille tielle, hän oli jo vanha eikä niitä enää ollut. Jäljellä oli vain pihasaunan ulkoseinään ripustetut hevosenkengät, puoliksi luhistunut talli ja villiintyneet niityt. Reet, kirkkokärryt, satulat ja suitset oli kannettu riiheen, kun viimeinen hevonen oli lähtenyt tilalta. Minä olin paitsi aspiring artist myös hevoshullu enkä puhunut paljon muusta, niinpä isoeno suunnitteli kuinka minun hevosilleni voisi rakentaa laitumen talon ja ladon väliin, tilan kaikkein kauneimmalle niitylle, jonka takaa alkoi tiheä metsä. Pian minulla olikin kesäisin lainahevosia – ne olivat vain toisen talon niityllä. Asuimme silloin isoenon ja isoäidin muutama vuosi aiemmin kuolleen siskon vanhalla maatilalla, joka sijaitsi kilometrin päässä lahden toisella puolella.

Siihen siskonkin tilaan liittyy muuten tarina. Isoäitini ja -enoni olivat tosiaan kaksoset, suuren sisaruskatraansa nuorimmat, jotka pitivät aina yhtä. Silloin kun isoäiti asui vielä aviomiehensä – minun pappani – rakentamassa rintamamiestalossa, jonka me tunsimme mummolana, hänellä ja kaksosveljellään oli suora näköyhteys toistensa taloihin, vaikka niiden välissä oli kilometrin verran matkaa. He halusivat nähdä milloin toinen menee nukkumaan, sen tiesi siitä, että valot sammuivat. Ja kun isoäiti oli liian vanha asuakseen enää yksin ja hän muutti meidän luoksemme siskonsa taloon sinne lahden toiselle puolelle, isoeno hakkautti metsään linjan, jotta näki lahden yli meidän ikkunoihimme. Kaksosilla oli katkeamaton yhteys toisiinsa kuolemaansa asti.

Tornionjoen rannalla sijaitsevan tilan kohtalo on ollut viime vuosina koko perheen murheenkryyni. Asuinrakennus on iso ja kaipaa kipeästi kunnostusta, johon kellään ei ole riittänyt resursseja. Olen itsekin nähnyt ränsistyneessä tilassa vain kaikki sen ongelmat: talon hitaasti rapistuvan maalipinnan, nuohoamattomat hormit ja hiiret. Vuosikymmeniä käyttämättöminä olleet huoneet, joissa on aiempien sukupolvien tavaraa melkein kattoon asti. Kärsineet pinnat, vanhat pinkopahvit ja kymmenet tapettikerrokset. Notkahtaneen ladon. Pahasti villiintyneen pihan, jossa syreenien, omenapuiden ja marjaviinipensaiden seassa rehottaa valtavina puskina nokkosia, maitohorsmia ja angervoa. Varastoksi muuttuneen saunarakennuksen, jonka säänpieksemissä terassilaudoissa kasvaa jäkälää.

Kuvassa kajastaa keskiyön aurinko: kello on siinä puoli yksi yöllä ja aurinko osuu vielä talon kattoon. 

Palataan vielä viime jouluun, siihen hetkeen kun Jarno sanoi paluumatkalla pienen hiljaisuuden jälkeen eikö tuosta talosta saisi meille täydellisen lomapaikan ja minun päästä kuului NAKS, soitin äidilleni ja sitten kaikki olikin toisin.

Ei kai kukaan järkevä ihminen ala kunnostaa tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa reippaasti yli satavuotiasta taloa itselleen kakkoskodiksi. Mutta onneksi me olemmekin samalla tavalla sekaisin. Idea tuntui itsestäänselvällä tavalla oikealta heti, kun se sanottiin ääneen. Ja lopulta: talonpuolikas olisi muutenkin ollut vääjäämättä kohtaloni. Olenhan se sukupolvi, jonka käsiin se seuraavaksi siirtyy.

Niinpä ajelimme takaisin pohjoiseen toukokuussa heti kun lumet olivat sulanneet ja talveksi suljetut vedet oli käännetty takaisin päälle. Olimme varustautuneet kolhunkestävillä saappailla, raksavaatteilla ja vakaalla päätöksellä tyhjentää kolmessa päivässä talosta kaikki tarpeeton. Nämä kuvat ovat siltä reissulta.

Emme ole perinnerakentamisen ammattilaisia emmekä todellakaan vielä tiedä mitä kaikkea talolle pitää tehdä, miten kaikki onnistuu ja kuinka suuri työ siinä on, paljonko se kaikki tulee maksamaan ja mistä revimme siihen rahat. Omat haasteensa asettaa se, että hallussamme on talosta vain puolikas, jota on huomattavasti vaikeampi kunnostaa kuin kokonaista taloa. Mutta onneksi meillä ei myöskään ole aikataulua, suorituspaineita tai mitään pakkoa kiiruhtaa. Puolikkaastamme löytyy sentään sähkö, juokseva vesi ja sisävessa, ja viidestä huoneesta kaksi – suuri pirtti ja pieni keittiö – ovat sellaisenaan asuttavassa kunnossa. Olemme siis ajatelleet alkaa hissuksiin viettää siellä aikaa ja katsella samalla mitä talossa pitää ja kannattaa tehdä. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt me olemme taas täällä. Projekti etenee ja kaikenlaista on jo tapahtunut, mutta nyitään nyt lanka kerrallaan tätä tarinaa auki. Samalla kun olemme osa talon 150-vuotisen historian luonnollista jatkumoa, meille tämä on vasta alku.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

70 thoughts on “Vanha hirsitalo Lapissa

  1. Pingback: Ihanuutta täällä vähän kaivataankin (ja kuria) | Aamukahvilla

  2. Nämä sun tarinat! <3 Odotan niitä tästäkin talosta malttamattomana lisää. Onnea projektiin, mahtavaa, että otatte elämää ja monta sukupolvea nähneen vanhuksen hellään huomaanne. Talo näyttää niin hienolta, että sen osittainenkin kunnostus on kulttuuriteko.

  3. Ei kai sole ko tekkee poies. Paperit kuntoon, katon, perustusten ja sokkelin tarkistus ja tarvittaessa korjaus ja siitä sitten hissuksiin eteenpäin. Hienoa, että aloitatte kunnostuksen!
    Semmoinen tuli mieleen, että jos tästä talosta vain toinen puoli on teillä ja kunnostettavana, niin voikohan toiselta puolelta tulla jotain ongelmia. Esim. jos käyttövesiputket tai viemärit on yhteiset. Tai jos toiselta puolelta vuotaa katto. Nekin on kyllä varmasti sellaisia asioita, että tekemällä ja sopimalla niistä pääsee.

  4. Kiitos, kun jaoit sukuhistoriaasi meille! Liikutuksen kyyneliä täällä pyyhin. Monien sukupolvien jatkumo samassa paikassa on jotain mistä minä en tiedä mitään. Karjalan evakon lapsena kuuntelin lapsuudessani lukemattomat kerrat mummon ja papan kuvauksia Kirvuun jääneestä kodista, kylästä ja kultaisena hohtavista pelloista. Koskaan en kokenut heidän olleen katkeria kaiken menettämisestä, vaan pikemminkin periksiantamattoman yritteliäitä ja eteenpäin katsovia. Kaipuu kotiin toki oli suuri ja heille ei määrätty uusi kotipaikkakunta kelvannut, vaan he halusivat pysyä mahdollisimman lähellä vanhaa kotia Etelä-Karjalassa. Ehkä evakkotausta on tehnyt omasta isästäni niin paikkasidonnaisen. Hän tuntee kotipaikkakunnallani jokaisen mutkan ja mäennyppylän eikä lähde kotikulmilta minnekään ellei ole pakko. Kuvaavaa on, että hän ei ole vieraillut nykyisessä kodissamme Helsingissä kertaakaan. Kutsuttaessa hän toteaa, että käykää te täällä katsomassa meitä. Matkailusta hän on vain todennut, että maailmaa näkee telkkaristakin. Minä taidan olla meidän suvun jatkumossa jälleen sukupolvi, joka ei ole juureton, vaan identifioi itsensä vahvasti tiettyyn paikkaan (ja karjalaisuuteen).

    Tsemppiä teille remonttihommiin!

  5. Rakennusperinteen ystävät ry Turussa voisi neuvoa kunnostusasioissa, ovat entisöineet Iso-Puolalan 1700-luvulta peräisin oleva talon ja kurssittavat myös erilaisissa tekniikoissa. Sijaitsee ihanan Puolalanpuiston laidalla.

  6. Upea tarina kauniilla talolla, mielenkiinnolla jään seuraamaan. Pohjoinen on reissulistalla itselläkin, ei ole tullut aikuisena käytyä, mutta ajatus lapin luonnosta ja syksyn ruskasta on kiehtova.

  7. Siis mä jostain syystä ihan liikutuin tästä jutusta. Ehkä osittain siksi, että ollaan parhaillaan kiertelemässä Lappia ja fiilis kuvista ja tekstistä välittyy ihan eri tavalla, kun istuisin kotisohvalla Helsingissä. Niin paljon tsemppiä tähän projektiin, sitä on todellakin mielenkiintoista seurata! :-*

    • Kiitos sinä kaunokainen, ihana kuulla ♥ Raportteja seuraa kyllä! Nauttikaa roadtripistä!

    • Huh mikä nimimerkki, moro kaima! On tää kyllä jännittävää. Ihanaa ja jännittävää.

  8. Voi miten tuli hyvä mieli tästä kirjoituksesta!
    Asiat järjestyy kuten niiden pitää.
    Olette nyt aivan oikeassa paikassa, näin uskon.

  9. Jestas, kun toisen onnesta voikaan tulla onnelliseksi! Aivan ihana teksti, ja aivan ihana teko ottaa talovanhus hellään huomaan.

  10. Ihana kirjoitus, kaunis talo ja seutu❤ Minun mummini kotitalo sijaitsee tämän talon naapurissa.

      • Mummini kotitalo on ******. Todella hieno juttu,että alatte vanhaa kaunotarta kunnostamaan.

        • Eikä, onko se sun mummola! Voi onnentyttö! Ollaan sitä ihailtu monet kerran ohikulkiessamme, niin kaunis ja tunnelmallinen tila. Ehkä törmäillään siis, jos vierailet sielläpäin.

          • ****** o siis mummini kotipaikka,joka on ollut mummini veljen omistuksessa,mutta siellä lapsena usein leikittiin. Mummolani on pekanpäässä Alatalossa, siinä kosken suulla.. Tornionjokilaakso on kyllä niin kaunis seutu,kaikkine ihanine taloineen.

  11. En tiedä, mitä sanaa käyttäisin siitä tunteesta, jonka koin luettuani postauksesi. Ehkä lumoutunut on se, joka kuvaa parhaiten. Osaat kirjoittaa hienosti, mutta vielä niitä sanojakin tärkeämpää on se tunneside, sukupolvien jatkumo ja historia, joista kerroit. ❤️

    Olen itse noissa maisemissa ensi viikolla, kun lähdemme miehen lapsuudenkotiin Ylitorniolle.

    Toivon, että saatte vähitellen rakennettua itsellenne unelmienne paikan.

  12. Menin ihan sanattomaksi, niin ihana kirjoitus ja tarina! En malta odottaa millaiseksi teidän tarina muodotuu vanhan talon historiassa, innokkaana seuraan tätä projektia! :) mielenkiintoisin juttusarja (onkohan tuo nyt oikea termi tässä asiayhteydessä…?), mitä blogeissa on aikoihin ollu!

    • Hei ihanaa, kiitos tuhannesti kauniista sanoistasi ♥ Tästä on tulossa kyllä pitkä ja perusteellinen juttusarja :D

  13. Ihana tarina, hauskaa, että vanha rakennus saa uutta elämää. Kaikkea hyvää projektillenne.

  14. Wau! Ihanaa hulluutta, mutta kun vanhasta hirsitalosta on kyse niin ymmärrän.
    Kuten täällä jo todettu, niin viralliset paperit kuntoon vaikka oman perheen sisällä vaihtuu omistus.

  15. Samaa mieltä aiempien kommentoijien kanssa. Upea, ihana kirjoitus ja talon historiahan on uskomaton aarre sinällään.
    Ja teidän ollessa yrittäjiä ja freelancereita ei minusta tuo matkakaan koidu ongelmaksi, kun aikataulut on omissa käsissä ja järjestettävissä.
    Aivan korvaamatonta, että talon ja suvun tarina jatkuu.
    Onnea omalle kappaleellenne talon tarinassa.

  16. Aivan ihana juttu! Talon historia oli tosi mielenkiintoinen, kiva on vanhoja taloja herätellään uudelleen elämää omilla mausteilla.

  17. Aivan upeaa, että pääsette kunnostamaan tuota ihanaa taloa!
    Voi mikä tilaisuus!
    On niin totta, että vanhoissa rakennuksissa suorastaan ‘väreilee’. Tuntee huokauksia ja tuulahduksia historiasta ja niistä henkilöistä, joita on siellä aiemmin vaellellut.

    Jään myöskin innolla seuraamaan projektianne. Mikään ‘mökkihän’ tuo suuri rakennus ei ole.

    Ja samaa mieltä toisen kommentoijan kanssa: viralliset paperit on hyvä järjestää edellisen omistajan kanssa. Vaikka rahaa ei liikkuisikaan on hyvä olla mustaa valkoisella omistussuhteesta.
    Kirjoitat niin hyvin, että olisi suuri menetys jos et julkaisisi kirjaa… siis jonain päivänä, sitten kun on sen aika ja olet siihen valmis.

  18. Ihanaa, mielenkiintoista! Harmi että matkaa on noin paljon, koska tarina etenee varmaankin hitaanpuoleisesti. Mutta mukana seurataan!

  19. Mahtavaa, että kunnostatte tuota taloa! Näin vanhoja taloja on nuilla nurkilla vielä niin vähän sodan jäljiltä ja on masentavaa nähdä ne rapistumassa.

  20. Oi, miten hyvä mieli tuli tästä uutisesta. Se on niin hieno talo ja kylä. Ihanaa, että alatte pitää talosta huolta!

  21. Wau, niin hieno historia talolla ja sulla! :O todella mielenkiintoinen projekti, onnea siihen!

  22. Ihana teksti ja onnea uudesta kakkosasunnosta :) Kuulostaa ja näyttää niin kauniilta paikalta.
    Tuolla olikin hyviä kirjavinkkejä talon kunnostukseen, kannattaa lisäksi liittyä facessa pelastetaan vanhat talot -ryhmään. Sieltä saa nopeastikin hyviä vinkkejä ja apuja talon kunnostukseen.

  23. Toivottavasti joskus kirjoitat sen kirjan. Niin kaunis lukukokemus jo pelkästään tämä lyhyt pätkä, mutta onnistuit silti koskettamaan, ja luomaan elävän hengen talolle ja tarinalle. Kiitos!

  24. Upea kirjoitus jälleen sinulta,tarina elävästä elämästä ja siitä kuinka kaikilla asioilla on jokin merkitys elämässä ja asiat tapahtuvat juuri kuin on tarkoitettu,itselläni on äidin puolelta juuret Torniojokilaaksosta-arvostan sitä kuinka äitini on antanut minulle arvon maailman vapaimmasta rajajoesta,meän kielestä ja suomen kielen ja kulttuurin lisäksi ruotsin kielen ja kulttuurin-olisin todella köyhä ilman tätä,jään innolla odottamaan jatkoa tarinassa,HeidiS

  25. Wohou, miten ihana juttu!! Siinähän on kaikki upeaa ja erityisesti tuo historia, että te oikeasti tiedätte talosta ja sen asukkaista, olette tavallaan aina olleet siellä. Mahtavaa!! Onnea projektiin, tottakai se onnistuu <3

  26. En kestä, miten ihana kirjoitus! <3 Melkein tippa tuli linssiin. Onnea ja voimia isoon projektiin!

  27. Kirjasuosituksia: Kaila, Panu: Talotohtori. Rinne, Hannu: Perinnemestarin remonttikirja ja Perinnestarin rintamamiestalo. Onnea projektiin, jään mielenkiinnolla seuraamaan <3

  28. Upeita tarinoita ja upea talo! Laitattehan paperit kuntoon, että saatte tilan laillisesti itsellenne. Äitini nimittäin sai isoenoltaan lahjaksi upean tontin, mutta siitä tehtiin kuitenkin virallinen kauppakirja. Kun isoeno kuoli, “kiltit” sukulaiset olivat vaatimassa tonttia itselleen. Eiväthän he mitään voineet, mutta musta tuli tuon tapauksen jälkeen tarkka omista omistuksistanu, on testamentit sun muut tehty.

    Tsemppiä remppaan!

  29. Ihana kirjoitus! Toivottavasti remppa päiväkirja päivittyy tämän projektin osalta niin mieluusti kuulisin ja näkisin kunnosta. Tsemppiä suureen projektiin!

  30. Ah, tätä tarinaa alan seurata mielellään! Onneksi Ouluun/Kemiim pääsee lentämällä ja siitä autolla eteenpäin, jos ei koko matkaa jaksa aina ajella :)

  31. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta haluan sanoa kiitos. Kiitos, että olette ottaneet talovanhuksen huomaanne. Kiitos, että kirjoitat. Tuntuu, että olette oikeiden asioiden parissa. Maailman tärkeimpien.

  32. Ihan mahtavaa! Siis ensinnäkin mikä ihana tarina minkä kirjoitit (kokonaisen romaanin alku, I hope) ja toisekseen se, että kunnostatte taloa. Ja nythän on mitä hienoin aika, yötön yö, tämän kauniimpaa aikaa ei ole! Hyttysiä ja mäkäräisiä on jos on:) Mulla itselläkin on kauempaa sukujuuria Ylitorniolta ja lapsena olen asunut pohjoisessa, tulen niin seuraamaan tätä tarinaa suurella sydämmellä. Sitten kun teillä on majatalopalvelut pystyssä, tulen perheeni kanssa asiakkaaksi:)

  33. Oi ihana tarina kaikkineen! Nostan teille hattua, projekti on varmasti suuritöinen mutta palkitseva kun siihen on juuret ja sydän
    Mielenkiinnolla seuraan

  34. Historiaa ei voi korvata. Meillä on mökkimme saaressa Kemin edustalla joten olen puolueellinen, mutta Hel-Kemi lentoyhteys tekee tuosta mökkikuviosta ihan kelpoisan :)

    • Ei vanhassa hirsitalossa, mitä ei ole muovilla pilattu, ole hometta. Se saa rauhassa olla välillä kylmillään, eikä ole millänsäkkään moisesta. Jos talo on ollut reilu 100 vuotta jo pystyssä ja edelleen näyttää hyvältä ja ryhdikkäältä, on se parempi asuintalo kuin suurin osa nykytaloista.
      Eli ei siis aloiteta tätä homekeskustelua…
      Onnea Stella ja Jarno, edessänne on huikea matka!
      Nauttikaa siitä ja suomalaisesta rakennustaidosta, mikä vielä tuohon maailman aikaan kukoisti!

        • Vielä pakko kirjoittaa, tuo teidän päätös on myös suuri ekoteko! Tuon ikäisessä talossa kaikki on korjattavissa, mikään ei ole kaatopaikkatuomion kohtaamaa. Oma projekti loppusuoralla ja ilolla muistelen vuosien matkaa. Sun tekstejä on ihana lukea, verbaliikkasi on huikeaa, yhdistettynä vielä sanoinkuvaamattomiin kuviin. Ole ylpeä taidoistasi, olet harvinaisuus ☀️

    • No moikka Kaisa, eihän sitä ikinä tiedä varmuudella ennen kuin selvittää, mutta ei pitäisi olla.

  35. Koskettava, pysäyttävä teksti. Kiitos historian jakamisesta ja kaikkea hyvää talon uuteen elämään.

  36. Voih, kyyneleet aivan nousi silmiin! Vaikka oma koti-kotini sijaitseekin melkein 300 kilometriä pohjoisempana, kaipuu ja koti-ikävä tuli tätä tekstiä lukiessa.

  37. Voi että ♡ tunnen pirtin tuoksun nenässäni kun luin tekstiäsi! Ihanaa tekstiä, tulee ikävä sen seudun paikkoja! Tiettyjä taloa, jokirantaa jne. Ihanaa että kunnostatte isoenon ja suvun taloa! Siitä tulee varmasti mieluisa ja kaunis, mutta kovasti tekemistä varmasti edessä!

    Viimekesänä kun olimme Hkissä ajattelin että olisi mukava tavata sinua – mutta olitte silloin ulkomaan matkalla.Tänä kesänä, muutama viikko sitten, ajattelin samaa – mutta tulin sit kipeäksi.

    Hyvää kesää teille
    ja intoa ja kärsivällisyyttä remppaamiseen!

    / Erika A

  38. Tämä oli ihanista ihanin juttu, mielelläni lukisin näitä sukutarinoita lisää ja seuraisin blogissa kertomusta talon kunnostamista.

  39. Vau! Mä niin tiedän tuon tunteen, kun kulkee oman suvun vanhassa ränsistyneessä talossa, siellä huoneissa joihin kukin sukupolvi on tuonut oman kerroksensa. Meidän vastaava vaan on jo niin luhistunut, että käytännössä ulkoapäin enää fiilistellään, sisällä saattaa osia yläkerrasta romahtaa niskaan : D Ihana alku tarinalle <3

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.