Monthly Archives: August 2018

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Viikonlopun taidevinkki

2

Arki on iskenyt vastaan tällä viikolla sellaisella vauhdilla, että olin pökertyä kun tutkailin tarkemmin kalenteriani: kuvauksia kuvausten perään. Sama tahti jatkuu vielä viikonlopun läpi, mutta ensi viikko näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Ei varsinaisesti lomalta sekään, mutta taukoa kameran takana olemisesta. Yksi viikon harvoista hengähdystauoista osui vastaan vähän sattumalta, kun piipahdimme ohimenomatkalla Helsinki Contemporaryyn, jossa Hannaleena Heiskan Camouflage -näyttely on auki viimeistä viikkoa. Mikään ei ole nopeampi tapa rauhoittaa hektinen olo kuin astua taiteelle omistettuun tilaan, joka on irrallaan omasta arkitodellisuudesta ja sen kiireistä.

Näyttely koostuu kolmiulotteisista koivuvanerisista veistoksista ja piirustuksista, joissa tutkiskellaan digitaalisuuden luomaa ristiriitaa: kasvojentunnistusohjelmat ovat yleistyneet kaikkialla ja esimerkiksi Kiinassa skannataan kaduilla kulkevien kasvoja. Vaikka virallisena tarkoituksena on lisätä turvallisuutta, yhteiskunnallinen valvonta herättää usein vastakkaisia tunteita varsinkin kun se tapahtuu ihmisten tietämättä. Vastareaktiona on syntynyt heimomaalauksia muistuttavia värikkäitä meikkejä, joiden geometriset muodot vaikeuttavat kasvojen tunnistamista – kasvonsa maalannut herättää ehkä huomiota vastaantulijoissa, mutta saa kulkea valvontakameroiden ohi in cognito. Aihe on samaan aikaan kiinnostava ja todella kuumottava. Hesari muuten kirjoitti biometrisestä tunnistamisesta viime kesäkuussa havainnollistavan jutun.

Tykkäsin piirustusten tummista, samettisista pinnoista. Ne näyttävät vähän ulkoavaruudesta saapuneiden heimolaisten muotokuvilta, mutta ovat samaan aikaan vahvasti inhimmillisiä. Pastelliliidulla tehdyt voimakkaat väritäplät saavat kasvot hehkumaan valkoisessa tilassa kuin ne olisivat valmiita hetkellä millä hyvänsä loikkaamaan ulos kehyksistään.

Piirrosten joukossa on myös tieteen historian saavutuksista ammennettuja rakennelmia, kuin tiloja, joihin katsoja voi mennä sisään. Niissä on samaan aikaan tuttuutta ja outoa irrallisuutta, kuin astuisi unessa tuttuun paikkaan, joka unen todellisuudessa näyttäytyykin isompana, pienempänä tai jollain tapaa vääristyneenä.

Pidin myös erityisesti tuosta veistoksesta, jonka katsoo suoraan takaisin, katsoipa sitä mistä kulmasta tahansa. Se on utelias, veikeä, jopa leikkisä. Samaan aikaan on olo, ettei sille halua kääntää selkäänsä. Sen läsnäolosta on koko ajan tietoinen.

Tummanpuhuvat työt heijastavat todellisia uhkakuvia ja herättävät tarpeellisia kysymyksiä ihmisen oikeudesta yksityisyyteen, mutta samaan aikaan näyttely ei ole yhtään synkkä, päinvastoin. Teoksissa on sykettä, rytmiä ja tumman pinnan alla kuplivaa iloa. Näyttelylehtisestä luin, että Heiska on tavoitellut Shangri-la -tunelmaa, utopistista kuolemattomuuden ja maanpäällisen paratiisin tilaa. Tykkään kovasti tästä lähestymistavasta tieteestä ammentavaan aiheeseen. Ihan kuin turvattomuuden tunteesta olisi syntynyt uusi heimo, joka on vapaa valvonnasta, löytänyt turvapaikan tieteen tuolta puolen.

Näyttely on auki vielä sunnuntaihin saakka – suosittelen! Bulevardilla sijaitseva Helsinki Contemporary on muuten koiraystävällinen galleria, mikä on siitä mahtavaa, että paikalla voi piipahtaa päiväkävelyn varrella. Luna ja Juno ovatkin jo kokeneita taiteen ystäviä ja tietävät, että veistoksia saa katsella, mutta ei nuolaista.

Jäin vielä pohtimaan: miltä tuntuisi tietää, ettei saisi kulkea kadulla anonyymina, vaan jokainen liikkeeni ja reittivalintani tallentuisi johonkin suureen tietokantaan? Ei minulla ole mitään salattavaa, mutta samaan aikaan haluaisin säilyttää oikeuteni olla kadulla kuka tahansa tuntematon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Bloggaajan vapaapäivä

57

Anteeksi radiohiljaisuus! Kaikki on hyvin, piti vaan huilia hetki ja tehdä muita asioita.

Hätkähdin yksi päivä kun tajusin, että olen kirjoittanut blogia kohta yksitoista vuotta. Se on nykymittareilla pitkä aika missä tahansa työssä, vaikka aloin tehdä tätä ammattimaisesti vasta vuoden pari blogin perustamisen jälkeen. Yksi yleisimmistä kysymyksistä, johon saan vastailla kun puhun ihmisten kanssa työstäni, on: eikö minua ahdista jakaa netissä niin paljon niin isolle ihmisjoukolle?

Rehellinen vastaus on aina ollut ei. Johtuu todennäköisesti työtaustastani, aloitin kaksikymppisenä päivätyön monikansallisessa levy-yhtiössä, jossa olin päivittäin tekemisessä julkisuuden kanssa. Muutama vuosi myöhemmin vedin osana työtäni artisteille mediavalmennuksia ja koulutin heidät kohtaamaan toimittajat, suorat tv-haastattelut ja juorupalstojen jutut. Olisi ollut ihme, jos en olisi itsekin ollut siltä pohjalta keskivertoa paremmin varustautunut julkiseen työhön ja sen lieveilmiöihin.

Olen kiitollinen siitä, että työkokemukseni ansiosta olen osannut alusta asti suodattaa, suhteuttaa ja sietää. Kaikkia näitä taitoja on tarvittu ja toki ne ovat matkan varrella myös hioituneet omaan tilanteeseen sopivaksi. On nimittäin iso ero julkaiseeko artistina musiikkia vai kirjoittaako omana itsenään omaan elämään perustuvaa blogia. Ensinmainitussa arvostellaan pääasiassa teosta, joskus artistin imagoa, sitä mitä hän yhdessä levy-yhtiönsä markkinointitiimin kanssa on päättänyt näyttää. Jälkimmäisessä julkisen ruodinnan kohteena on useimmiten ihan todellinen ihminen, kokonainen elämä. Teen minäkin valintoja sen suhteen mitä annan itsestäni, mutta kaikki se on minua, ei mikään rooli, rakennettu hahmo tai taiteensa taakse vetäytyvä alter ego.

Rajanveto sisällön suhteen on vuosien kokemuksesta huolimatta usein hankalaa. Blogi elää kirjoittajansa mukana ja jatkuvasti saa määritellä uudelleen paljonko haluaa ja voi kertoa, millaisista asioista, miten syvälle haluaa sukeltaa. Ihaninta olisi kirjoittaa avoimesti melkein kaikesta samalla tavalla kuin asioita jaetaan hyvän ystävän kanssa, mutta se ei vaan ole mahdollista. Ulkopuolelle jää monenlaista: asiat joihin liittyy muitakin ihmisiä kuin minä, keskeneräiset suunnitelmat joista ei voi vielä puhua julkisesti, henkilökohtaiset jutut jotka eivät kuulu muille kuin minulle ja kaikkein lähimmille. Ei sekään ole tosin aina mustavalkoista. Olen kirjoittanut täällä asioista, joista en suinkaan ole puhunut syvemmällä tasolla edes kaikkien ystävieni kanssa, kuten lastenhankintaan liittyvistä ajatuksistani, kohtaamastani seksuaalisesta häirinnästä, työuupumuksesta ja hahmottomasta alakulosta, jota on joskus vaikea ravistella pois.

Ei tätä työtä ole tietenkään mikään pakko tehdä näin. Ainahan voisin jättää oman elämäni taka-alalle ja kirjoittaa yleisistä asioista kertomatta oikeastaan mitään todellista itsestäni: kuljettaa blogia suuntaan, joka perustuu naistenlehtimäisellä otteella toimitettuihin vinkkijuttuihin ja siloitelluihin valokuviin. Mutta sitten voisin yhtä hyvin mennä toimittajaksi tai valokuvaajaksi naistenlehteen ja löytää itseilmaisun vimmalleni muita kanavia.

Siksi haluan olla mahdollisimman avoin ja rehellinen, kirjoittaa asioista, joita oikeasti näen ja ajattelen. Sillä tavoin kirjoittaminen on minulle luontevinta ja kiinnostavinta. Jakamisen halusta tämä blogi sai alkunsa melkein yksitoista vuotta sitten, ja se sama ajaa minua yhä, vaikka tästä tulikin lopulta myös työ. Tekin taidatte tykätä eniten jutuista, jotka on kirjoitettu sydämellä – kyllä sen erottaa, kun sanat pulppuavat syvältä. Joskus kerron kaiken mitä asiasta ajattelen, toisinaan jätän riveihin ilmaa ja kirjoitan sen minkä voin. Tiedän, että suurin osa teistä ymmärtää sen eikä edes odota enempää.

Editointi kuuluu työnkuvaan, mutta blogiin päätyy tietysti paljon todellista: omia kuulumisia, haja-ajatuksia ja muistiinpanoja, tarinoita tosielämästä. Eikä vain tekstien tasolla: lähes kaikki täällä julkaistut kuvat ovat aitoja, ei-lavastettuja, ei-rakennettuja, vaan hetkessä ja tilanteessa napattuja, myöhemmin blogiin poimittuja. Kahden valokuvaajan taloudessa kuvia syntyy ilman, että niitä tarvitsee erikseen ryhtyä ottamaan. Vain yhteistyökampanjoihin liittyvät kuvaukset vaativat suunnittelua, sillä ne ovat tilaustöitä, jotka sijoittuvat oikeaan elämään. Kun valitsee ne huolella – tekee vain niitä, jotka kiinnostavat ja tuntuvat oikeilta – nekin syntyvät luontevasti ja rennosti.

En muuttaisi tästä mitään. En halua häivyttää todellista minää taka-alalle ja alkaa suunnitella ja tuottaa kaikkea blogisisältöä kuin lehtitoimitus, silloin tästä katoaa kaikki autenttisuus ja spontaanius. Mutta ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana on viime kuukausina on alkanut vähän väsyttää se, että kaikki minkä itsestäni annan ja jaan, voidaan kääntää minua vastaan. Moni asia, joista haluaisin kirjoittaa, roikkuu yhä luonnoksissa odottamassa sopivaa hetkeä, koska kerään vielä voimia ottaa vastaan kaikki sen riepottelu, joka teksteistäni seuraa. Ihan kuin ilmapiiri olisi kiristynyt. Joka asiassa halutaan nähdä jotain negatiivista. Mielensäpahoittajia piisaa ja joku loukkaantuu aina, vaikka kirjoittaisi vain itsestään. Kaupallisuus se vasta saatana on, vaikka luulisi, että näiden vuosien aikana oltaisiin jo opittu rinnastamaan blogit muihin mainosrahoitteisiin (ja sen ansiosta kuluttajille ilmaisiin) medioihin. Bloggaajalta kyllä odotetaan ja vaaditaan kaikenlaista, mutta mitään ei saisi saada vastineeksi, ei varsinkaan palkkaa.

Liika varominenkaan ei silti kannata. Se johtaa kädenlämpöiseen jälkeen, joka ei liikuta, inspiroi tai ilahduta ketään. Sitäpaitsi bloggaaja ei voi kuitenkaan koskaan voittaa. On eriskummallista tehdä työtä, jossa ei ole koskaan tarpeeksi – ei ikinä tarpeeksi esikuvallinen, ei tarpeeksi tavallinen. Vaatimukset ovat sekopäisiä. Samaan aikaan pitäisi olla täydellinen mutta inhimmillinen, ihailtava mutta samaistuttava, virheetön mutta rosoinen. Täytyy pysyä yllätyksellisenä ja kiinnostavana, mutta ei saa muuttua liikaa eikä nyt ainakaan kenenkään mielestä väärään suuntaan. Ja siitä voi olla varma, että mitä ikinä tekeekään, menee jonkun mielestä metsään. Useimmiten se naurattaa, joskus se uuvuttaa. Viime aikoina tavallista enemmän jälkimmäistä.

Silloin täytyy ottaa pieni tauko, viettää muutaman päivän tai viikon under radar, katseiden ulottumattomissa. Tehdä asioita kertomatta siitä kenellekään, iloita siitä että juuri nyt kukaan ei ole tekemisistäni mitään mieltä. Ja muistuttaa itseään tosiasioista, kuten esimerkiksi siitä mikä tämän blogin tavoite on.

Osa blogien viehätystä piilee siinä, että saa seurata jonkun toisen elämää, kulkea mukana elämänvaiheesta toiseen ja jännätä vähän kuin reaaliaikaisen jatkokertomuksen äärellä mitä tapahtuu seuraavaksi. Siitä huolimatta tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ei ole olla julkinen päiväkirja, vaan paikka, jossa saan jakaa iloa, ideoita ja inspiraatiota, puhua asioista joita muutkin mahdollisesti pohtivat, tarjota samaistumispintaa niin hyvässä kuin huonossa, ehkä herättää ajatuksia, saada pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. 99% teistä lukijoista olette ihania, viisaita ihmisiä, jotka ymmärrätte tämän. On turha antaa sen yhden prosentin uuvuttaa.

Sitä vaan halusin sanoa, että akut on ladattu ja täällä ollaan taas. Kiitos, että tekin olette.

PS. Nata kirjoitti juuri vähän samaa aihetta sivuten.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Brunssitunnelmia ja vinkkejä juhlaviikoille

15

Kaupallisessa yhteistyössä Two Oceans ja Asennemedia

Loppukesän parhaita juttuja: Helsingin juhlaviikot, jotka viettävät tänä vuonna 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Suomen suurimmilla monitaidefestareilla on nähty vuosien varrella erilaista ohjelmaa Massive Attackista Andy Warholiin, mutta ihan parasta on Helsingissä vallitseva elokuinen juhlatunnelma: tuntuu, että kaikkialla tapahtuu, kaduilla raikaa musiikki ja ulkona törmää koko ajan hilpeisiin tuttuihin, jotka ovat matkalla keikalle tai kemuihin tai näytökseen (ja houkuttelevat tietysti mukaansa). Syksy on alkamaisillaan, mutta kesä ei ole vielä ohi. Eletään tätä vuoden tiheintä taitetta, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

Päätimme pitää lauantaina loppukesän juhlaviikkohengessä pienen brunssin ystäville, joista monia on tullut nähtyä kesällä aivan liian vähän – me olemme olleet Lapissa, he Helsingissä tai missä lie maailmalla. Se oli myös sopiva tilaisuus esitellä uusi koti niille, jotka eivät olleet täällä vielä käyneet, sillä remontti starttaa toden teolla ihan näinä päivinä ja sen jälkeen täällä ei pidetäkään brunsseja ihan hetkeen. Eipä se koti nytkään missään täydellisessä paraatikunnossa ole, vielä puuttuu tilaan sopiva ruokapöytä ja ruokapöydän tuolit, ja remonttikin on jo alkanut: olohuoneen ja keittiön väliseen seinään on puhkottu reikä, josta törröttää tiiliä ja laudanpätkiä. Hetken hikoilin kaiken keskeneräisyyttä, kunnes muistin neuvon, jota itse auliisti jakelen muille – eivät ne ystävät tule sisustusta arvostelemaan, vaan viettämään aikaa meidän kanssa.

Joskus oli sellainenkin aika, kun ei taidettu paljon muuta tehdäkään kuin hengata notkuvan brunssipöydän ääressä, nyt en muista milloin olisin viimeksi ollut brunssilla. Onhan se nyt ihana konsepti, koota ihmiset safkan ääreen viettämään kiireetöntä iltapäivää. Brunssilla on eri tunnelma kuin illallisella, rennompi ja iloisempi, ihan kuin ihmiset olisivat jo tullessaan huojentuneita siitä, että koko päivä on vasta edessä.

Katoimme pöydän simppeleillä perusjutuilla: teimme ison kulhollisen kuskussalaattia (aah fetaa ja marinoitua punasipulia) ja ladoimme vadille hedelmiä ja marjoja. Lisäksi oli erilaisia juustoja, yksi valtava leipä ja sille muutama levite. Jarno teki oliivitahnan eli tapenaden itse, se on nopea valmistaa ja siitä tulee niin hyvää, että se on todellakin vaivansa väärti. Tiivistetty ohje: pilko oliivit ja kaprikset, lisää tilkka öljyä, pippuria ja suolaa, sekoita ja syö.

Ostamme joskus viiniä hanapakkauksissa silloin kun tarkoitus on kestittää isompaa porukkaa. Tällä kertaa meillä oli osana tätä yhteistyötä testissä etelä-afrikkalaisen Two Oceansin Shiraz ja Sauvignon Blanc reiluissa kolmen litran tonkissa. Niitä emme olleet kokeilleet aiemmin, mutta Two Oceansin puolentoista litran viinipussiin pakattu Pinot Grigio on sen sijaan meille hyvinkin tuttu piknik-seuralainen tältä ja viime kesältä – superkätevä, kun sen voi vaan nakata kassiin eikä tarvitse muistaa viinipullonavaajaa. Pätee myös hanapakkauksiin.

Hanapakkauksissa on myös se ihana puoli, että ihmiset osaavat jotenkin vapautuneemmin kaataa niistä itselleen viiniä eikä emännän tai isännän tarvitse häärätä pullon kanssa vahtimassa kenen lasi on tyhjentynyt – jokainen huolehtii omastaan.

Keskitäyteläinen ja karpaloinen punaviini on saanut kunniamaininnan Vuoden viinit 2018 -kilpailussa ja toimii kuulemma takuuvarmana buffetviininä. Monelle se maistuikin – kyllähän tässä jo kolkutellaan sadonkorjuusesonkia ja syvemmät maut ovat alkaneet kiehtoa, kun keveistä kesämauista on saanut nauttia jo monta kuukautta. Punkku toimi hyvin kuskussalaatin ja juustojen seurassa ja sitä jäi yli sen verran, että päästään vielä kokeilemaan miten se maistuu lämpimän ruoan kanssa.

Kuivan hedelmäistä valkoviiniä meni sekä sellaisenaan että spritzerinä kuplaveden ja jääpalojen kanssa. Se on keveydessään ja raikkaudessaan yksi jokakesäisistä suosikkijuomistani ja sopii täydellisesti varsinkin brunsseille, jotka venyvät pitkälle iltapäivään tai iltaan. Olimme täyttäneet jääkaapin ylähyllyn kuplavedellä ja siitä vieraat saivat halutessaan täydentää lasinsa.

Luna-koiran “anna juusto” -ilme.

Jos olette muuten joskus miettineet yrittääkö tuo muija päästä aina mahdollisimman helpolla kaikessa ruoanlaittoon ja kemujen järjestämisen suhteen, kun se aina korostaa sitä helppoutta, niin vastaus on KYLLÄ! Todellakin yritän! Olen stressannut elämässäni niin paljon niin monesta asiasta, etten halua enää ottaa yhtään kierroksia sellaisista asioista, joista ei ole ihan pakko. Enkä varsinkaan halua kuluttaa vieraiden saapumisen jälkeen aikaa hääräämällä keittiössä, vaan keskityn mieluummin heihin.

Mutta takaisin juhlaviikkoihin! Kokosin muutaman menovinkin, joista toivon ehtiväni remonttikiireiltämme ainakin muutamaan. Tekee hyvää täyttää päänsä muullakin kuin mikrosementtivalinnoilla, seinänpurkutekniikoilla ja sen pohtimisella kannattaako Lappi-taloprojektimme ulkoseinät hioa nyt ja maalata ensi kesänä, vai tehdä ne samalla kertaa. Jep, meillä on tosiaan kaksi työmaata – ja ajattelin selvitä niiden läpi mitenkuten tasapainoisena ihmisyksilönä ruokkimalla aivojani säännöllisesti taiteella ja musiikilla.

Art Goes Kapakka kuuluu erottamattomasti juhlaviikkoihin ja kestää lauantaihin 25.8. asti. Kantakaupungin raflat täyttyvät musiikilla, runoudella, performansseilla, keskusteluilla ja kuvataiteella – ja parasta on, että kaikkiin on ilmainen sisäänpääsy. Ohjelmiston voi tsekata verkkosivuilta, mutta esityksiin törmää kyllä ihan kaupungilla kulkiessa: esimerkiksi Maxillin keikkailtoina juhlat levittäytyvät Korkeavuorenkadulle asti ja viime vuonna lavakin taisi olla ulkona. Esimerkiksi tänään kiinnostaisi kello kuudelta Corona-baarin alakerrassa Dubrovnikissa alkava keskustelu kirjallisuuden arvostuksesta: Kuolleiden kirjailijoiden seurassa pohditaan miksi toiset kirjoittavat saavat ansaitsemansa tunnustuksen vasta kuoltuaan.

Sitten aion ehdottomasti käydä Taidehallissa katsomassa nykytaiteilija David Hockneyn näyttelyn. Perspektiivileikittelystä, ekspressionistisista elementeistä ja ikonisista uima-allasmaalauksista tunnettu taiteilija on kuulunut aikamme kiinnostavimpiin nykytaiteilijoihin 60-luvulta saakka enkä ole ikinä nähnyt hänen omaelämänkerrallisia töitä vielä livenä. Vähän naurattaa, että hehkuvia värejä käyttävää Hockneyta kutsutaan poptaiteilijaksi, vaikka taiteilija itse sinnikkäästi kieltää olevansa sitä. Osana Juhlaviikkoja alkanut näyttely on auki sunnuntaihin 18. marraskuuta saakka ja siellä on tarjolla Hockneyn harvemmin esillä olevia teoksia, kuten vesitutkielmia, muotokuvia ja grafiikkaa. Taidehalli on auki ti, to ja pe 11–18, ke 11-20 ja la-su 11-17.

Jos Huvilateltan ohjelmistosta pitäisi valita vain yksi, taitaisin mennä tänä torstaina katsomaan arizonalaisen Calexicon keikan. Kuuntelin aikoinaan paljonkin yhtyettä, joka Juhlaviikkojen kuvauksen mukaan yhdistää mariachia, tejanoa ja cumbia vaihtoehtokantriin, länsirannikon viileään jazziin ja omaleimaiseen indierockiin. Jep, melkoinen keitos, jossa on läsnä aimo annos surrealismia ja aavikkoromantiikkaa. Yhtyeen nimi tulee muuten Etelä-Kaliforniassa sijaitsevasta Calexicon kaupungista, jossa yhdistyy sanat California ja Mexico – maantieteellinen sijainti määrittelee myös ikonisen yhtyeen musiikillista maailmaa.

Juhlaviikot huipentuvat Taiteiden yöhön, jota vietetään tänä vuonna torstaina 23. elokuuta. Taiteiden yönä on ihan koko kaupunki liikkeellä ja tunnelma tiheimmillään. Silloin voi kuljeskella takki auki kaduilla ja suunnata sinne missä näyttää olevan paras meno – ja jatkaa sitten matkaa kun huvittaa. Itse haluan nähdä ainakin La Fura dels Baus -kollektiivin huikean Human Net –teoksen. Koko ohjelma löytyy netistä, mutta jos tuntuu vaikealta poimia laajasta valikoimasta kiinnostavimmat palat, kannattaa tsekata myös valmiiksi suunnitellut reitit, joita on tarjolla erilaisilla teemoilla.

Oli meidän brunssillakin kulttuuriohjelmaa, vaikka se ei ollutkaan virallinen osa juhlaviikko-ohjelmistoa! Kuvissani ennenkin vilkkunut pitkätukka, Jarnon (ja nykyisin minunkin) hyvä ystävä Anthony Dawoud saapui paikalle kitaransa kanssa ja soitti meille muutaman kappaleen. Ihan parasta, keikka jota voi katsoa viinilasi kädessä oman pöydän ääreltä! Olkoonkin, että viininlasin korvasi ennen pitkää mäyräkoira, joka halusi kuunnella keikkaa sylissäni. Jostain syystä koirat rakastavat kuunnella, kun Jarno tai Anthony soittaa kitaraa ja laulaa.

Tällä kertaa mentiin lainakappaleilla, mutta superlahjakas Anthony tekee myös omaa musiikkia. Jotkut teistä saattavat muistaa hänet laulaja-kitaristina edesmenneestä Smokin’ Aces -yhtyeestä jossa Jarno soitti rumpuja. Anthonyn nykyiset kappaleet edustavat huomattavasti kepeämpää ja melodisempaa linjaa, vaikka niissäkin kuulee kaikuja 70-luvun sielukkaasta rokista. Anthonyn käheää ääntä kuuntelee enemmän kuin ilokseen, se taipuu ällistyttävällä tavalla tosi monenlaiseen musiikkiin. On ollut ilo seurata kuinka Anthonyn oma musiikillinen suunta on monenlaisten kokeiluiden ja bändivaiheiden jälkeen alkanut löytyä: se liikkuu rockin, folkin, soulin ja r’n’b:n savuisessa välimaastossa, jossa on aikaa ja tilaa niin laululle kuin soittimille.

Anthony ja Jarno ovat etsineet pitkään yhteistä tilaa, jossa saisivat soittaa ja äänittää musiikkia niin yhdessä kuin erikseen, ja nyt näyttää siltä, että sellainen on löytynyt. Toivotaan siis, että heidän tekemisiään voi kuulla pian muuallakin kuin osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan (kuten meille brunssille). Jos ei malta odottaa, voi Anthonyn kuulla akustisilla cover-keikoilla Helsingin ravintoloissa. Kannattaa ottaa herran Instagram-tili seurantaan, sillä hän on luvannut vinkata keikoistaan jatkossa siellä.

Brunssimme oli menestys päätellen siitä, että osa vieraista viihtyi melkein kaksitoista tuntia ja viimeiset ystävät lähtivät vasta puolen yön maissa. Nappasin viimeisen kuvan, kun ilta oli jo taittunut yöksi.

Onko teillä juhlaviikkosuunnitelmia? Nähdäänkö me Taiteiden yössä?

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholia ei saa kommentoida, mutta kaikki muu keskustelu on toki tervetullutta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kiitos Flow 2018

26

Vietin viime viikonloppuni Suvilahdessa, kuten suurin osa tuttavapiiristäni ja monet tuhannet muut. Parasta oli odotetusti ystävät, Patti Smithin keikka ja vähän odottamattomasti se, että festarointi sujui rauhallisesti eikä paluu arkeen ollut ihan yhtä järkyttävä kuin toisina vuosina. Syynä voisi tietysti olla yllätysaikuistuminen, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että olen henkisesti vielä jossain tuolla pohjoisessa. Seuraa sekalainen lista muista parhaista paloista.

Lykke Li oli ihana, diggailin mustaa lateksiasua trumpettilahkeineen ja lavaliikehdintää, joka oli onneksi enemmän bad ass kuin traaginen taiteilija. En kuunnellut kappaleita kovin tarkasti, nautin vaan musiikista joka vyöryi yli pehmeänä mattona ja hytkyin vähän mukana.

Shelterin safkat! Pakko rakastaa ravintolaa, joka tarjoilee yksinkertaisia asioita – kuten rieskaa tai kalaa ja pottuja – ja tekee ne huolella ja rakkaudella. Otin kyllä kuvan, mutta säästän teidät siltä, koska midnight snackimme yöllinen valaistus ei varsinaisesti ollut valokuvauksellinen.

Tykkäsin kovasti festarivaatteistani, koska ne olivat helpot, mukavat ja mukautuivat ongelmitta kaikkiin sääolosuhteisiin: musta maksimekko, metallinhohtoinen kaftaani ja varvastossut. Sunnuntaina oli viileämpää, silloin vaihdoin kaftaanin tilalle samppanjanvärisen neuleen, jonka löysin alkukesästä vitosella kirppikseltä. Olisin maksanut säihkyvästä Calvin Kleinin neuleesta ilomielin vaikka vähän enemmänkin, siitä on nimittäin tullut yksi tämän kesän suosikeista.

Iso plussa siitä, että Flow on nykyisin hiilineutraali festivaali. Esimerkiksi kaikki ruoka-astiat olivat biohajoavia. On huojentavaa huomata, että huonoista uutisista huolimatta maailma myös nytkähtelee pieni pala kerrallaan kohti parempaa. Kymmeniä tuhansia vieraita kestittävällä tapahtumalla on paljon vaikutusvaltaa paitsi hiilijalanjälkeensä myös siihen mitä sen yleisö aiheesta ajattelee.

Nautin kaikkein eniten siitä, että en sitten kuitenkaan jaksanut kyylätä kelloa ja juosta lavalta toiselle suorittamassa etukäteen laatimaani listaa, vaan huojuin muovinen viinimuki kädessä sinne minne virta vei ja minne teki mieli mennä. Onneksi liikuskelemme Jarnon kanssa suunnilleen samoilla energiatasoilla ja olemme useimmiten samaa mieltä siitä huvittaako eniten haahuilla päämäärättömästi ja moikkailla tuttuja, rynnitäänkö jollekin keikalle vai tekeekö mieli jäädä johonkin hengailemaan. Toki asioita voi tehdä erikseenkin, mutta kivointa on, että ei tarvitse ainakaan sen takia jakautua eri jengeihin, että toinen haluaa lojua puun alla ja käydä henkeviä keskusteluita ja toinen riehua ja surffata ilman paitaa yleisön päällä päälavan edessä.

Välillä teki mieli paeta hetkeksi hektisestä festarihälinästä. Yksi parhaista hengähdyspaikoista oli Iittalan Ultimate Glow Bar, jossa oli vartavasten tapahtumaa varten tehtyjä hämärässä hohtavia vaaleanpunaisia Ultima Thule -laseja! Niin hienot! Tapio Wirkkalan suunnittelemat lasit ovat muutenkin suosikkejani – ja täyttävät muuten tänä syksynä 50 vuotta. Aikaa kestävä suunnittelu tekee minut jotenkin suunnattoman onnelliseksi, pelkkä ajatus siitä että jokin kauan sitten suunniteltu toimii ja näyttää freesiltä yhä tänäkin päivänä. Puhumattakaan siitä, että se voi olla osa elävää ja hengittävää kaupunkikulttuuria, minun kädessäni kaupunkifestareilla.

Sain myös viettää aikaa kaksin yhden vanhimman ystäväni kanssa. Näemme niin harvoin ilman muita, että se tuntui lahjalta. Hänen seurassaan muistan millainen olin kolmetoistavuotiaana ja se, että hän on edelleen siinä, saa maailman tuntumaan asteen turvallisemmalta ja lohdullisemmalta paikalta elää. Elämässäni oli niinä vuosina hyvin vähän pysyviä rakenteita, asioita joihin olisi voinut tukeutua. Hän oli niistä yksi ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Surkeinta: en tälläkään kertaa nähnyt Joensuu 1685:ta. Ehkä näin on tarkoitettu. Ehkä se olisi ollut vain hirveä pettymys. No ei olisi, tiedän, mutta ei nyt väännetä veistä haavassa. Missasin myös Charlotte Gainsbourgin, koska minulla oli mielestäni sillä hetkellä tärkeämpää tekemistä – join punaviiniä, ongin irtokarkkikulhosta vähiten pahoja karkkeja ja pauhasin suuressa tunnekuohussa ystävien kanssa asioista, joista olimme liikuttavan yksimielisiä. Sellaista se festareilla on. Suunnitelmia laaditaan jotta niitä voi muuttaa, perua, yhdistää, hylätä, soveltaa tai unohtaa.

Työn kautta tutun toimittajan odottamaton poismeno lauantain vastaisena yönä veti hiljaiseksi. Emme juuri tunteneet, mutta olimme pyörineet samoissa työympyröissä niin kauan kuin muistin. On kummallista olla juuri tämänikäinen, vihdoin tarpeeksi vanha tajuamaan ajan rajallisuuden, mutta samaan aikaan vielä niin nuori, että sen loppuminen tuntuu täysin käsittämättömältä. Että joku, joka oli vielä hetki sitten tässä, voi sillä tavoin vaan mennä pois eikä tulla ikinä takaisin.

Olin toivoa kevyitä multia, mutta toivonkin hyvää matkaa. Kukaan meistä ei tiedä mitä tämän jälkeen tulee, mutta haluan ajatella, että se mikä on loppu täällä, on jossain muualla alku.

Ihmiset muistelivat pitkin viikonloppua monesko Flow tämä heille oli. Itse en osannut laskea. Kuusi, seitsemän? Kahdeksan? En muista edes kuinka kauan olen asunut Helsingissä. Viisitoista vuotta? Aika menee niin nopeasti, kuin kiihtyvällä pikakelauksella. Vuodet, kesät ja keikat liukuvat toisiinsa suloiseksi sekamelskaksi, josta voi nostella yksittäisiä langanpäitä, mutta johdonmukaista aikajanaa niistä ei saa. Joskus toivon, että kirjoittaisin yhä päiväkirjaa kuten teininä. Siitä voisi jälkikäteen tarkistaa miten se-ja-tuo menikään, tutkia asioiden kronologiaa ja syy-seuraussuhteita, muistella yksityiskohtia ja keskusteluita, jotka ovat ehtineet jo haalistua, pienentyä ja kadota. Mutta toisaalta luotan siihen, että muistan ilman päiväkirjaakin sen mikä on tärkeää ja kaikki muu saakin mennä.

Muistan kyllä ne vuodet, kun asuin festivaalialueen vieressä, Flow oli vuoden kohokohta ja latasin joka kerta Flow-viikonloppuun hillittömiä odotuksia: siellä olisi helteisin sää, parhaat keikat ja minulla ja tuhoontuomitulla parisuhteellani olisi ihanaa kaikkien niidenkin iltojen edestä, kun olin odottanut yksin kotona. Pienikin sadepilvi sai aavistelemaan ettei mikään muukaan välttämättä sujuisi odotusten mukaan. Mutta onneksi odottamattomilla käänteillä on taipumus johtaa toisenlaisiin seikkailuihin. Lopulta oli aina hauskaa, ripsivärit poskilla tai ei.

Niihin aikoihin sekoittuivat myös ne vuodet, kun olimme perustaneet Mellakan ja meillä oli ensimmäiset kaksi vuotta työhuone keskellä festivaalialuetta Suvilahden vanhan kaasutehtaan konttorissa. Meillä oli tietysti joka päivä etkot ja jatkot ja kuohuviinin virta oli ehtymätön. Emme olleet vielä osa mainostoimistomaailmaa ja sen lainalaisuuksia, vaan kahden levy-yhtiön palkkalistoilta karanneen naisen erittäin epäorganisoitunut nyrkkipaja, jonka seinään olimme teipanneet edustamiemme bändien keikkajulisteita ja promoaikatauluja. Tämän kaiken muisteleminen on nykyisin yksi jokavuotisista Flow-perinteistämme. Blogissakin olen näistä joskus kirjoittanut.

Paras Flow oli kyllä sinä vuonna, kun sain Dieselin DJ-vieraana soittaa ystäväni kanssa levyjä festareiden lauantai-illassa. Lykke Lin päälavan keikka oli viime tingassa peruttu ja meidän keikalle tungeksi niin paljon väkeä, että Diesel Garage natisi liitoksistaan. Me soitimme Prince-lempparini I Would Die 4 U ja koko yleisö pomppi tasajalkaa, jopa silloinen poikaystävä, joka oli tuottanut positiivisen yllätyksen olemalla paikalla. En ollut sitä ennen tiennyt kuinka euforista on saada ihmiset tanssimaan sillä tavoin, joskin luulen että me itse hypimme kaikkein eniten. Päässäni keikkui metrinkokoinen musta sulkapäähine, silloin ei vielä puhuttu kulttuurisesta omimisesta.

Oli kyllä hyvä sekin Flow, kun en nähnyt ainuttakaan keikkaa alusta loppuun asti, mutta ehdin kyllä juoda liikaa kuohuviiniä, tanssia jalkani tärviölle ja tutustua vihdoin kunnolla Anniin, jonka hiusten täydellistä raidoitusta olin ihaillut viimeiset viisi vuotta. Silloin paluu arkeen festivaalia seuraavana maanantaina oli keskivertoa ns. vaikeampi.

En tiedä miksi juuri tänä vuonna ajattelin festivaalihumun keskellä niin paljon niitä edellisiä vuosia. Ehkä olin ensimmäistä kertaa liikenteessä kirkkain ajatuksin, ilman kaipuuta kadottaa itseni ihmisvirtaan, paeta tai hukuttaa jotain. En etsinyt mitään, en tarvinnut mitään.

Välillä on tuntunut, että mikään elämässä ei ole muuttunut vuosiin, mutta sitten katson taakse ja tajuan, että oikeastaan ihan kaikki on toisin. Kuinka sekaisin ja surullinen olen ollut, kuinka hulluja asioita olen tehnyt ja antanut tehdä minulle. Kuinka väsynyt olen ollut ja silti antanut kaiken jatkua.

Ehkä olen oppinut viime vuosien aikana erottamaan asiat, joihin voin ja joihin en voi vaikuttaa. Ehkä olen alkanut tehdä viisaampia valintoja, valita elämän ja eteenpäin menemisen hitaasti tihenevän itsetuhon sijaan. Niin paljon on nyt eri tavalla kuin ennen.

Nytkin on asioita, jotka muuttaisin tai ottaisin pois, jos vaan voisin. Omia ja toisten suruja, kipua ja sairauksia, vastoinkäymisiä. Mutta silti, kaiken keskellä, kun tartun käteen joka kurottaa minua kohti ja annan sen johdattaa minut ihmismeren läpi, ajattelen, että juuri ei mikään maailmassa voisi olla paremmin. Tästä hetkestä en muuttaisi mitään, tämän haluan muistaa, sen kuinka hyvin kaikki juuri nyt on.

Viikonloppuni ehdoton kohokohta, Patti Smithin keikka, koitti heti perjantai-iltana. Patti oli hyvällä tuulella, jutteli yleisölleen, nautti keikasta ilmiselvästi yhtä paljon kuin me. Toivon, että teen työtäni yhtä suurella ilolla silloin kun minä olen 71-vuotias. Mikä se nyt tulee ikinä olemaankaan, mutta veikkaan jokatapauksessa jotain sellaista, jota ei lopeteta kun yhteiskunnallinen työvelvollisuus on täytetty ja eläkeikä saavutettu.

Pattin miehelleen Fred Smithille kirjoittama Because The Night soi hienosti. Hän oli kirjoittanut kappaleen yhdessä Springsteenin kanssa silloin kun oli vastarakastunut. Kertoi ennen kappaleen alkua, että vieressään seisova kitaristi oli hänen ja edesmenneen miehensä poika Jackson. Yleisö hurrasi, rinnassa läikkyi enkä pystynyt edes kuvittelemaan miltä heistä tuntui esittää yhdessä tuo kappale. Fred Smith kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1994, vain kuukausi ennen kuin sydänkohtaus vei mukanaan myös Pattille läheisen veljen. Miten hirveä vuosi, sellainen jota ei toivoisi kenellekään.

Pattin keikan jälkeen kävimme tervehtimässä ystäviä, mutta sitten meillä tuli ikävä koiria, Mikkoa ja sohvaa. Kävimme kotona nappaamassa kuvausrekvisiittaviinin kainaloon ja lähdimme niiden luo. Parhaita asioita aikuisuudessa on, että voi hyvällä omatunnolla skipata kauan odotettujen festareiden loppuillan ja mennä sohvalle syömään sipsejä, jos on sellainen olo. Ehkä sittenkin on tapahtunut jokin yllätysaikuistuminen.

Kesä jatkuu vielä elokuun loppuun ja läikkyy hyvässä lykyssä syyskuuhunkin, mutta syksyn ensimmäisen aavistus puhaltaa kaupunkiin joka vuosi Flow-festivaalin lauantaina pääesiintyjän keikan aikaan. Niin nytkin. Joku pauhasi päälavalla ja ihmiset huusivat kädet ilmassa, mutta minä katselin pilviä. Ne liikkuivat epätodellisen nopeasti, viileä tuuli kuljetti niitä Suvilahden yli.

Sunnuntai-illan viimeinen: Kevin Morby pallolavalla. Hän oli nuorempi ja pienempi kuin olin kuvitellut, vaikka olin nähnyt videoita ja tiesin hänen ikänsä. Hän tanssahteli kitaransa kanssa lavalla kuin hobitti, loikki hivenen liian lyhyissä housuissaan ja muodosti riemukkaan ristiriidan musiikkiinsa, joka tuntuu kaikuvan jostain paljon kauempaa, vuosikymmenten takaa. Olin toivonut, että Flow päättyisi paljon odotettuun Harlem Riveriin ja niin kävi, lava sykki syvissä vaaleanpunaisen väreissä ja minä nojasin kylkeen vieressäni.

Harlem River talk to me
Harlem River I’m in love, love, love, love

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Pohjoisen makuja

20

Kaupallisessa yhteistyössä Fiskars ja Asennemedia

Olemme tainneet viettää tänä kesänä enemmän aikaa Lapissa kuin Helsingissä. Ei haittaa yhtään. Napapiirin tuntumassa sijaitseva hirsitaloprojektimme on tarjonnut sopivasti tekemistä lomapäivien puhteeksi – tai toki sitä tekemistä olisi riittänyt just niin paljon kuin olisi jaksanut tehdä, mutta päätimme, että hiljaa hyvä tulee. Olemme puuhastelleet talossa ja pihapiirissä niitänäitä, laittaneet kuntoon rempallaan olevia pikkuasioita ja valmistelleet isompia kunnostustöitä, jotka aloitetaan myöhemmin. Lopun ajan olemme oleskelleet ja elelleet, nauttineet harvinaisesta helleaallosta, kulkeneet koiran kanssa jokivartta, keitelleet kahvia ja laittaneet ruokaa. Paljon ruokaa.

Ah, ruoka. Pohjoisessa on tehnyt mieli pohjoisen makuja: söimme rieskaa joka päivä, kävimme hillassakin. Ensimmäisiä kypsiä mustikoita olemme poimineet suuhun suoraan mättäiltä. Jarno on intoillut siitä, että taloon kuuluu kalastuslupa, mutta sopivat välineet puuttuvat vielä. Voi olla, että ladostakin vielä löytyy, kun vähän pengotaan.

Kantakaupungissa asuttujen vuosien jälkeen tuntuu jotenkin pökerryttävältä, että Suomen luonto on pullollaan puhdasta ruokaa. Lapissa se on kovin konkreettista, sillä luonto on siellä lähellä. Äitini kodissa tehdään paljon ruokaa omien maiden antimista – itse metsästetystä riistasta ja pyydetystä kalasta, itse kasvatetuista yrteistä ja perunoista, itse poimituista marjoista ja sienistä. Sesonkiajattelu on ehtinyt kaupungissa jo vähän unohtua, mutta alkoi pohjoisessa palautua: ensin seurasin marjojen kypsymistä ja kävin äitini kanssa kiihkeitä keskusteluita parhaista hilla- ja mustikka-apajista, sitten aloin suunnitella alkusyksyn sieniretkiä. Juuri nyt tunnen pientä tuskaa siitä, että talon pihalla olevat puna- ja mustaviinimarjapensaat notkuvat kypsistä marjoista enkä ole poimimassa niitä. Äiti onneksi hoitaa.

Yli satavuotias hirsitalo on osin yhä siinä kunnossa missä oli 90 vuotta sitten, mutta nykyinen keittiö on laitettu mitenkuten moderniksi parikymmentä vuotta sitten silloin kun äitini asui siellä. Talon entiseen peräkammariin 1930-luvulla rakennettu keittiö on ihan käyttökelpoinen, mutta melko pieni ja pohjaltaan epäkäytännöllinen, mikä asettaa omat haasteensa säilytystilojen kannalta. Siksi suosimme siellä ruoanlaittovälineitä, jotka ovat mahdollisimman monikäyttöisia, jotta niitä ei tarvita paljon.

Olemme testanneet Lapin viikkoina paitsi lomailua pohjoisessa, myös Fiskarsin uuden Norden-keittiövälinesarjan veitsiä ja valurautaisia pannuja ja patoja. Olimme niistä molemmista jo etukäteen innoissamme.

Ensinnäkään meillä ei ole ollut kunnollisia veitsiä lainkaan, koska emme ole yksinkertaisesti löytäneet sellaisia, jotka sopisivat käteen ja miellyttäisivät silmää. Supermoderni muotoilu ei ole tuntunut omalta kodissa, jossa lähes kaikki muu on hankittu secondhandina tai tehty käsin. Niinpä olemme käyttäneet viime vuosina jotain sattumanvaraisia vanhoja veitsiä ja suunnitelleet ostavamme uudet sitten kun kriteerimme täyttävä vaihtoehto osuu eteen.

Toisekseen olemme valuraudan suuria ystäviä: meillä ei itseasiassa paljon muunlaisia patoja ja pannuja olekaan. En ymmärrä mistä valurauta on saanut epäkäytännöllisen maineensa. Rakastan sen painoa ja kestävyyttä, sehän on hyvin huollettuna käytännössä ikuinen. Valuraudalla paistuu meillä niin kananmunat, kastikkeet kuin kasvikset, uunissa hauduttelemme valurautapadoissa juureksia ja leipäjuustoa. Käytön jälkeen pesemme ne kuumalla vedellä ja laitamme pyyhkeelle kuivumaan, siinäpä se. Valurautaa toki kannattaa tarpeen mukaan huoltaa, mutta meillä pannut ja padat ovat ilmeisesti olleet niin tiheässä käytössä (tai käytämme niin paljon öljyä), että suurin osa on pysynyt iskussa ilman huoltoakin.

Meillä on muuten yksi 1800-luvun lopulta säilynyt Fiskarsin valurautapannu, joka on edelleen käytössä ja toimii hyvin! Valtavassa pannussa on tilaa seitsemälle kananmunalle tai pikkuletulle, joten aamupala valmistuu siinä näppärästi niinä aamuina, kun pöydän ympärillä on paljon nälkäisiä. Täytyy joskus vilauttaa teillekin tuota noin 140-vuotiasta kaunotarta. Siinäpä konkreettinen osoitus siitä kuinka laatu kestää aikaa ja käyttöä.

Pohjolan luonnosta ja perinteistä inspiraationsa saanut Norden-sarja on meille täydellinen: muotoilultaan puhdas, kaunis ja hiljainen, käytettävyydeltään loistava ja loppuun asti ajateltu. Pannujen ja patojen pinta on tarttumaton – näiden kanssa ei voi siis epäonnistua, vaikka ei olisi käyttänyt ennen valurautaa. Kaiken kruunaa se, että pannun kannessa olevaa puurengas toimii alusena kuumalle padalle ja kannen saa ruoan annostelun ajaksi pystyyn padan korvaan. Rakastan yli kaiken asioita, jotka ovat sekä käytännöllisiä että kauniita.

Veitsien lämpökäsitelty koivupuinen kahva istuu tukevasti käteen ja juuresten pilkkominen tuntuu ensimmäistä kertaa ilolta. Aah miten paljon helpompaa voi ruoanlaitto olla, kun välineet ovat kunnossa! Meillä on ollut kokeilussa muutama veitsi Nordenin kuusiosaisesta veitsisarjasta ja tekisi mieli ostaa ne loputkin. En osaa sitäpaitsi päättää pitäisimmekö veitset pohjoisen vai Helsingin kodissa, ehkä jaamme ne kahteen osoitteeseen? Vietämme tietysti pohjoisessa vähemmän aikaa kuin etelässä, mutta toisaalta Lapissa tulee kokkailtua joka ikinen päivä, koska lähellä ei ole ravintoloita (ellei Aavasaksan grilliä lasketa).

Kutsuimme yhtenä iltana perheenjäseniä syömään ja päätin pistää pöytään jotain, jota olen halunnut kokeilla jo pitkään, nimittäin riistapullia. Emme juuri syö massatuotettua lihaa, mutta riista on harvinainen herkku, josta nautin silloin kun se muutaman kerran vuodessa osuu eteen. Koen, että lajinmukaista elämää elänyt riista on eettisintä ja ekologisinta mahdollista lihaa. En söisi sitäkään joka päivä, mutta silloin kun jotain lihaa syö, niin mieluiten sitä. Tajusin, etten ole aiemmin valmistanut mitään riistasta, vaikka eihän se nyt sen vaikeampaa ole kuin muunkaan lihan valmistaminen. Makumaailma on vaan toisenlainen, syvempi ja tummempi.

Tutkin netistä erilaisia reseptejä ja konsultoin perhepiiristä löytyviä metsästäjiä, joille riistaruoat ovat tuttuja. Sovelsin neuvoista lopulta oman ohjeen, joka on maidoton, koska pyrimme pitämään maitotuotteet minimissä. Kaurapohjaiset tuotteet voi toki korvata kermalla ja muussiin lisätä voita, jos siltä tuntuu. Lihapulliin päätyi poroa, jota saa Lapissa kaikkien kauppojen pakastealtaista useammassa eri muodossa. Hirvikin toki käy, jos sitä löytää.

Päätin tavallisen pottumuussin sijaan tehdä perunoista, porkkanoista ja punajuurista juuresmuussia, jossa on juurevan maun ja runsaiden ravinteiden lisäksi myös ihana vaaleanpunainen väri. Ei se väärin ole, jos ruoka on paitsi maistuva myös kaunis.

Harkitsin myös tekeväni jääkaapista löytyneistä kanttarelleista kastikkeen, mutta niitä oli sen verran vähän, että päätin vaan ripotella ne pannulle poropullien sekaan paistumaan.

✖ POROPULLAT ✖

500g poron jauhelihaa (löytyy pakastealtaasta)
2 kananmunaa
2 rkl kaurakermaa
2 rkl dijon-sinappia
2 pientä tai 1 iso sipuli silputtuna
Korppujauhoja tarpeen mukaan (myös murusteltu kuiva leipä käy)
Mustapippuria
Merisuolahiutaleita
Pari rosmariinin oksaa

Poropullien kaveriksi pannulle voi halutessaan sujauttaa vaikka kevätsipuleita ja kanttarelleja, kuten me teimme.

Silppua sipuli ja sekoita jauhelihaan. Sekoita joukkoon kaurakerma ja dijon. Lisää korppujauhoja tarpeen mukaan, jotta saat koostumuksesta sellaisen, että siitä saa pyöriteltyä palloja.

Jos käytät korppujauhojen sijaan kuivaa leipää, murusta leipä kaurakerman joukkoon ja anna turvota hetki ennen kuin lisäät sen lihaan.

Mausta seos mustapippurilla, suolalla ja rosmariinilla (itse rakastan merisuolahiutaleita, mutta toki mikä tahansa suola passaa tarkoitukseen). Laita hetkeksi jääkaappiin vetäytymään.

Pyörittele sopivankokoisiksi palloiksi ja paista öljyssä keskilämpöisellä pannulla.

✖ JUURESMUUSSI ✖

Perunoita
Punajuuria
Porkkanoita
Tilkka kaurakermaa
Valkopippuria
Suolaa

En ole kovin tarkka määrien kanssa. Laitoin kasviksia ehkä yhteensä reilun kilon ja siitä tuli iso padallinen muussia, josta söi (ja santsasi) yhteensä kuusi ihmistä.

Pese ja halutessasi kuori juurekset. Itse kuorin punajuuret, joissa oli paksu kuori, mutta tämän kesän potut ja porkkanat saivat mennä pataan kuorineen kaikkineen. Juurekset kannattaa pilkkoa suunnilleen samankokoisiksi paloiksi, niin ne kypsyvät suunnilleen samaan aikaan. Oikein jauhoiset perunat voi laittaa sekaan isompina paloina kuin muut.

Laita kattilaan vettä sen verran, että juurekset melkein peittyvät. Keitä kypsiksi, kaada vesi pois. Lisää nopeasti kaurakerma ja vatkaa. Tykkään itse survoa muussin käsin ja jättää sinne paljon sattumia, mutta jos haluat sileän muussin, sauvasekoittimella onnistuu.

Mausta suolalla ja valkopippurilla, tarkista maku ja lisää mausteita, jos tarvis. Jos käytät maitotuotteita, voit korvata kaurakerman voilla ja tilkalla tavallista kermaa.

Tarjoile kuumana poropullien kanssa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Viime tingan Flow-tärpit

4

Olen jotenkin kieltäytynyt ymmärtämästä, että Flow Festival on alkamassa aivan näinä hetkinä, koska se on perinteisesti tarkoittanut kesän loppua enkä ole ollenkaan vielä valmis kohtaamaan arkea, täyspäiväistä paluuta töihin saati syksyä. Mutta vähänpä se minun yhden naisen protestini on vaikuttanut – tässä sitä ollaan, on perjantai ja Suvilahdessa raikaa jo päivän ensimmäiset soundcheckit. Mutta mikäs siinä, onhan tämä ollut jo kauan yksi kesän kiistattomista kohokohdista eikä kesän taittuminen kohti loppuaan harmita lopulta kovin paljon, jos se tapahtuu loistavan musiikin, ystävien ja superhyvän festarisafkan siivittämänä.

Kokosin listan keikoista, jotka ehdottomasti haluaisin tänä vuonna nähdä. Flow’ssa on tunnetusti paljon muitakin ohjelmanumeroita kuin musiikki, joten jos haluaa varmistaa olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kannattaa ladata luuriin Flow Festival 2018 -sovellus. Siihen voi merkitä kaikki artistit, jotka tahtoo nähdä ja asettaa hälytykset vaikka varttia ennen tallentamiasi keikkoja. Puhelin muistuttaa keikoista, vaikka itse olisit autuaasti unohtunut samppanjabaariin – kätevää! Myös ruokatarjonta on helppo tsekata sovelluksesta, vaikka aika vaikeaa on Flow’ssa mennä safkan suhteen vikaan.

Patti Smith

Aloitetaan lista tärkeimmästä: nykyisin jo harmaahapsinen Patti Smith on amerikkalainen runoilija, muusikko, kirjailija, aktivisti ja sanalla sanoen yksi inspiroivimmista tällä hetkellä elävistä taiteilijoista. Smithin ura alkoi punk-aallon kynnyksellä New Yorkin 1970-luvun puolivälissä ja niinä vuosina julkaistut levyt on klassikoita. Diggaan kovasti Pattin riisutusta rokista, mutta sitäkin enemmän olen kuluttanut hänen tekstejään – ne ovat niin syvästi inhimmillisiä, hengittäviä ja elossa, että ansaitsevat joskus ihan oman kirjoituksensa. Näin Pattin pari vuotta sitten Ruisrockissa, jossa hän esitti bändinsä kanssa ikonisen vuonna 1975 ilmestyneen Horses-debyyttialbuminsa alusta loppuun. Olin silloin töissä enkä ehtinyt ihan hirveästi keskittyä keikkaan, vaikka seisoin ensimmäisten kappaleiden ajan metrin päässä lavasta, mutta tällä kertaa mikään ei voi harhauttaa minua itse musiikista. Kutkuttaa kuulla millainen tämäniltaisesta setistä tulee.

Lykke Li

Olen vasta tutustumisasteella Lykke Lin uuden levyn kanssa ja vähän alkaa jo väsyttää kaikki se traagisuus ja surun ja masennuksen seksikkyydellä ratsastaminen, mutta tuo biisi on niin utuinen, että olen valmis antamaan kaiken anteeksi ja antautumaan sen ihanaan upottavaan hattaraan. Jep, olen just näin helppo.

Fleet Foxes

Jarno odottaa tätä aivan hulluna ja on saanut innon tarttumaan minuunkin. 60-luvun folkista ja americanasta ammentava Fleet Foxes on lähtöisin Seattlesta ja tekee ihanilla stemmoilla maustettuja ralleja, joissa voi kailottaa mukana leirinuotion ympärillä, olkoonkin että yhtyeen musiikkiin on viime vuosina hiipinyt enemmän kerroksia ja kokeilevuutta. Viime vuonna ilmestynyt albumi Crack-Up on soinut meillä tiheään tahtiin (ja kyllä, Jarno laulaa mukana joka kerta).

Fever Ray

Ruotsalainen Fever Ray on The Knifesta tutun Karin Dreijerin sooloprojekti, joka on aktivoitunut pitkän tauon jälkeen – jännää! Minulla on Fever Rayn uudemmasta musiikista ristiriitaisia tuntemuksia, joita en tässä loppukesään tottumisen ja Flow-valmistautumisen ohessa ehdi analysoida tarkemmin. Täytyy siis luottaa siihen, että uusi materiaali aukeaa parhaiten livenä.

Arctic Monkeys

Tosi moni tuntuu odottavan Arctic Monkeysia kaikkein eniten tänä vuonna, joten kyllä minäkin haluan nähdä mistä kaikesta kohinasta tässä on oikein kysymys. Minulle brittipoppoo on jäänyt aina hiukan etäiseksi, vaikka olen tykännyt tosi paljon monista yksittäisistä kappaleista, kuten vaikka ylläolevasta biisistä I Wanna Be Yours. Sen lyriikkoihin on sovitettu punk-runoilija John Cooper Clarkin teksti, jota runoilija on itsekin esittänyt livenä joskus, tsekkaa vaikka! Mahtava veto sekin. Monkeysin kauan odotettu kuudes levy julkaistiin tovi sitten enkä ole vielä hirveästi ehtinyt sitä kuunnella (koska on ollut niin kiire soittaa luupilla Kevin Morbya), mutta Flow’ssa varmasti kuullaan uusia kappaleita.

Charlotte Gainsbourg

Ah Charlotte on ihana, ja ensimmäistä kertaa Suomessa, joten tätä ei voi missata – varsinkaan kun Charlotte keikkailee harmillisen harvoin. Näyttelijänäkin tunnettu ranskalainen poppari julkaisi pitkän tauon jälkeen neljännen albuminsa nimeltä Rest, josta myös tämä ylläoleva hurmaava kappale on lohkaistu. Rakastan ranskalaisessa elektropopissa sitä, että se kuulostaa aina soundeiltaan jotenkin samalta oli se tehty sitten 80-luvulla tai vuonna 2017. Charlotte on lavalla puoliltaöin lauantaina, nähdään siellä.

Joensuu 1685

Joensuu 1685 on yhtye, jonka hehkutus sosiaalisissa tilanteissa saa minut kiemurtelemaan, sillä olen yrittänyt nähdä heidät livenä noin 38573 kertaa ja epäonnistunut surkeasti joka kerran. He tekevät nyt kymmenvuotissynttäreidensä kunniaksi comebackin monen vuoden tauon jälkeen, joten nyt taitaa olla tilaisuuteni korjata kaikki nämä virheet. Vimmaisesti suriseva shoegaze kiinnostaa.

Grizzly Bear

2000-luvun alussa perustettu brooklynilaisyhtye on ollut jo pitkään yksi nykypäivän isoimmista indieyhtyeistä, mutta saapuu vasta nyt ensi kertaa Suomeen – jee! Pehmeästi vyöryviä kitaravalleja ja psykedeliaa sekoitteleva yhtye soittaa musiikkia, johon voi nojata kuin isoon tyynyyn. Tai ehkä tämä tunne johtuu vain siitä, että kuuntelen Grizzlya Bearia yleensä maaten sohvalla? Pitää ehkä ottaa keikalle mukaan ystävä tai poikaystävä, johon voi tyynyn puutteessa nojata.

Kevin Morby

Olin pudota penkiltä kun ihan viime tingassa vasta tajusin, että Kevin Morbykin saapuu Suvilahteen! Kirjoitin ihan vasta Kevinista, sillä harvaa kappaletta on soitettu meillä tänä kesänä niin ahkeraan kuin Harlem Riveria. Folkia, rokkia ja soul-mausteita sekoitteleva Kevin nousee pallolavalle sunnuntai-iltana kello kymmenen ja siitä taitaa tulla ihan täydellinen festariviikonlopun päätös.

Siinäpä tärkeimmät, mitäs teillä on suunnitelmissa? Olenko missannut jotain aivan ehdotonta? (Varmasti olen, mutta kertokaa pliis mitä.)

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kuumia päiviä pohjoisessa

55

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä jokivarresta! Kuten kaikkialla muuallakin, täällä on läkähdyttävän kuumaa, ollut jo tovin. Olen ruskettunut, vaikka olen pysytellyt enimmäkseen varjossa. Talviturkinkin olen heittänyt, uinut jopa useamman kerran. Siis minä, vilukissa, joka viimeksi uin näissä pohjoisen viileissä vesissä kun olin viisitoistavuotias. Helle ajaa ihmisen kaikenlaiseen hullutteluun. Koirat torkkuvat pihalla, päivät ovat pitkät ja venyvät. Aurinko lämmittää iltaan asti, kymmeneltäkin on vielä hiki.

On ollut tarkoitus näiden viikkojen aikana edistää talon kunnostustöitä, mutta kolmenkymmenenkahden asteen helteessä on vähän vaikea motivoida itsensä purkamaan pinkopahveja huoneissa, joiden ikkunat ovat niin lahot, ettei niitä saa auki. Ilma seisoo sakeana, pöly kieppuu valoa vasten. Kaikki vaatteet ovat liikaa, vasara liukuu hikisissä kämmenissä. Päätimme, että parempi ottaa nyt ihan hissuksiin, katsella ja suunnitella. Tehdä pieniä ja sopivankokoisia asioita, ja tarttua niihin isoihin sitten kun uuvuttavin kuumuus on ohi.

On ollut myös tarkoitus purkaa kevään mittaan otettuja kuvia hirsitaloprojektimme ensimmäisistä päivistä, mutta on ollut niin kuuma, etten ole jaksanut sitäkään. Istua nyt tällä säällä pirtin pöydän äärellä penkomassa kovalevyä ja muistelemassa hetkiä kun huhkimme villapaidoissamme 15-tuntisia työpäiviä talon tyhjentämiseksi tarpeettomasta tavarasta? Ei kiitos, palataan niihin tunnelmiin kun vähän viilenee ja villapaidat alkavat taas kiinnostaa. On yö ja kirjoitan tätä paraikaa pelkissä pikkuhousuissa.

Helteeseen tottuu, alkaa elää sen raukeassa rytmissä. Päivät kuluvat varjopaikkoja etsien, vesimelonia ja mansikoita syöden. kaikki on tehtävä hitaasti. Kun mihinkään muuhun ei pysty, lähdemme rannalle: joen varrella tuulee edes vähän.

Iltaisin tekee mieli valvoa pitkään, koska silloin ei ihan yhtä tukahduttavan kuuma. Selaamme lehtiä, puuhastelemme, availemme laatikoita. Katsomme leffoja, joihin emme jaksa keskittyä, kaadamme viinilaseja, joita emme jaksa juoda loppuun. Ihot ovat nahkeat eikä sänky houkuta, sitäpaitsi lusikassa nukkumista on vältettävä kaikin keinoin. Onneksi toimme kotoa tänne vanhan superleveän sänkymme, joka lähti pois uuden tieltä viime keväänä.

Aamuisin herää ensimmäisen kerran kuuden maissa siihen, että joku helvetin lintu pojottaa hereillä ja huutelee ikkunan alla asioitaan. Ja siihen, että on kuuma, vaikka pirtin ikkunat ovat auki ja pimennysverhot kiinni, eikä mistään tule viiruakaan valoa. Kahdeksaan mennessä voi luovuttaa ja nousta keittämään kahvia – muutkin linnut ovat heränneet eikä nukkumisesta tule muutenkaan enää mitään. Lämpö työntyy hirsitalon hengittävien seinien läpi, ikkunoista, ovien alta, tiivistyy iholle kosteudeksi, joka valuu pitkin kylkiä. Nukumme ilman peittoa pelkillä pussilakanoilla, silti ne on aamuun mennessä potkittu lattialle.

Rakastan lämpöä. Tukaliksi yltyneistä lämpötiloista huolimatta olen iloinnut näistä päivistä ja nauttinut joka solullani 23-asteisesta Tornionjoesta ja kuumista illoista, kun ulkona on saanut heilua pikkutunneille asti hellemekossa. Samaan aikaan huolestuttaa: jääkö meiltä nyt näkemättä jotain tärkeää? Keskitymmekö vääriin asioihin, kuten kaupoista loppuunmyytyihin tuulettimiin ja viilentäviin smoothieohjeisiin, kun pitäisi miettiä mistä tämä helleaalto kertoo? Ristiriidat repivät auringon lasta, itsekkäästi en tahtoisi luopua tästä trooppisesta lämmöstä, mutta samaan aikaan en halua, että planeettamme kiehuu yhtään enempää. En tiedä mitä tekisin, joten keskityn mehiläisiin: kokoan niille vanhoihin ruukkuihin niittykukkia ja levitän niitä pitkin pihaa, jätän nurmikon ajamatta että apilat saisivat kasvaa, sirottelen sinne sun tänne pieniin vateihin sekoitettua sokerivettä. Ilahdun jokaisesta villeihin kimppuihini eksyneestä mehiläisestä, tänään niitä oli kaksi ja juttelin niille kaikenlaista. Toivon, että mies tuntee minut jo tarpeeksi hyvin ollakseen kuin ei olisikaan.

Mehiläistarjoilun ohessa olemme tehneet kaikkea muutakin pientä ja keskikokoista. Penkoneet vinttiä ja tutkineet pihapiiriä, jossa koluttavia nurkkia riittää: on vanha lato, navetta ja riihi (tallista ei ole enää kuin luhistuneet laudat jäljellä). Keitelleet uusia perunoita, seuranneet viinimarjojen kypsymistä. Tyhjentäneet vuosia varaston virkaa toimittaneen saunan ja vihkineet sen takaisin käyttöön, mistä uskon saunan olevan yhtä mielissään kuin me. Viettäneet aikaa ja vetelehtineet, mutta aika vähän – olin ajatellut että täällä ehtisin vain lojua viltin päällä ja lukea kirjoja, mutta en sitten kuitenkaan ole malttanut kauheasti olla paikoillani, kun on niin paljon kaikkea. Retki hillasuolle oli tietysti urotekojen uroteko, olen vieläkin ylpeä meistä ja syön tyytyväisenä itsetekemääni hilloa joka päivä.

Olemme uittaneet koiria, jolla tarkoitan, että Luna-koira ui ja Juno-koira kahisee kaislikossa kuin rantakäärme, maistelee lehmänsontaa ja kirmaa hiekalla kärpästen perässä. Mitä näitä nyt on, asioita joilla neropattikoira voi tehdä omistajansa ylpeäksi. Hyvä, että molemmat koirat nauttivat rannasta omalla tavallaan. Ainoa asia, jota Luna rakastaa enemmän kuin vettä, on kepit – ja mikä riemu syntyy siitä, kun nämä yhdistetään! Arviolta kolmannes päivistämme on kulunut heitellen keppejä jokeen. Eli Lunan mielestä ei ollenkaan tarpeeksi paljon.

Olemme toki henganneet myös isolla kirkolla. Marketissa tutkimassa porolaareja, rautakaupassa, sekatavarakaupasta josta saa ämpäreitä, halpoja porakoneita, päiväpeittoja ja hyttysmyrkkyä. Tänään vierailimme kirkonkylän kierrätyskeskuksessa ja ostimme työhaalarin, sillä ennen kuin täällä pääsee käsiksi varsinaisiin pihatöihin, pitää raivata puskakaupalla aikuisen ihmisen korkuisia nokkospuskia ja etsiä se piha niiden alta. Haalistunut maastokuvioillinen haalari maksoi euron, oli mielestämme kohtuuhintainen. Emme ole ajatelleet vielä testata sitä, syssymmällä sitten. Nyt istutaan kuistin portailla, syödään kypsiä persikoita niin että mehu valuu suupieliä pitkin ja ihmetellään tätä kaikkea.

Elämä on solahtanut täällä omiin uomiinsa. Kalenterin sijaan aurinko määrittelee rytmin. Lapin luonto, joka tavallisesti kohisee ympärillä, on kuumuuden takia tavallista hiljaisempi, vai onko siitä vain niin kauan etten enää muista millaista täällä on kesäisin? Mutta illan tullen eläimet heräävät, kuulen niiden risahdukset metsän reunassa. Yksi ilta näin kun kettu jolkotteli pellon poikki, sillä ei ollut kiire mihinkään. Toisena iltana pihan yli porhalsi pöllö.

Olen tänään ajatellut asioita kuten kannonjyrsintää, talon maalipinnan soodapuhaltamista ja sitä kuinka iso homma olisi purkaa romahduspisteessä oleva lato ja siirtää sen tilalle hirrestä rakennettu riihi. En ole peseytynyt yli viikkoon muualla kuin joessa tai saunassa. En tiedä missä meikkipussini on. Olen hukannut höyläni ja olen kaikkialta ihanan pörheä. On vaikeuksia muistaa viikonpäivää, kellonaika ei kiinnosta pätkääkään. Arkeemme liittyvät asiat, kuten palaverit, kirjanpito tai Helsingin kodissa alkava remontti tuntuvat tällä hetkellä todella kaukaisilta.

Meillä on käynyt myös ensimmäiset kesävieraat! Se on saavutus ottaen huomioon, että talo sijaitsee todella kaukana kaikesta, melkein tuhannen kilometrin päässä omasta arjestamme. Helsingissä asuva veljeni ajoi tänne ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Seuraavaksi vierashuoneeseen muutti niinikään Helsingistä Lapin-kiertueelle lähtenyt ystävä, jonka haimme Rovaniemeltä. Ja kun hän lähti, tuli tilalle seuraava, pikkuserkku joka tuntuu enemmän sisarukselta kuin kaukaiselta sukulaiselta. Hän pääsi ihan bussilla melkein perille, kävimme noukkimassa hänet valtatien varrelta bussipysäkiltä ja lähdimme tietysti heti Ruotsiin ruokaostoksille, koska mitä muutakaan täällä tehdään, kun tulee kesävieraita?

Ja toki minulla on täällä muutama vanha ystävä, hekin ovat muuttaneet muualle jo kauan sitten, mutta palaavat kesäisin pohjoiseen lomanviettoon. Niinpä mekin näemme nyt täällä Helsingin kotien ja kahviloiden sijaan, vaikka he eivät olleet aluksi uskoa silmiään: minä näillä leveysasteilla, kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun yritin pysyä pohjoisesta mahdollisimman kaukana. Mutta sellaista se on, asiat muuttuvat ja kun ne muuttuvat, se voi tapahtua nopeammin kuin kukaan olisi arvannut. Ehkä asiat ovat kypsyneet minussa jossain niin syvällä, etten ole itsekään sitä huomannut kuin vasta nyt.

Heinäkuu on mennyt aika lailla lomaillessa, vaikka ei meillä yrittäjinä mitään virallista lomaa olekaan. Sähköposteja on täytynyt pitää (sivu)silmällä, muutamia projekteja edistää. Ja toki tämä blogi on päivittynyt puolilomalaisen laiskaan tahtiin. Se lähtee kiihtymään kohti loppukesää, mutta nämä dediksettömät viikot ovat olleet ihania ja tarpeellisia. On tehnyt hyvää, että aika on kulunut enimmäkseen ihan muualla kuin tietokoneen äärellä. Täytyy vaan toivoa, että lämmön sulattamat aivot heräävät sitten kun työt käynnistyvät kunnolla.

Pian tämä pieneltä ikuisuudelta tuntunut Lappi-loma loppuu ja palaamme ainakin hetkeksi arkeen, mutta ei ihan vielä. Vielä muutamia kuumia aamuja ja hikisiä öitä, heräämistä lintuihin ja kärpäsiin, kahvintuoksu vanhan talon keittiössä. Haluan pitää kiinni tästä kaikesta niin kauan kuin sitä vielä jatkuu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA