Ajatuksia rahasta ja sijoittamisesta

Kaupallinen yhteistyö Nordea ja Asennemedia

Opin rahan arvon verrattain varhain. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja tajusin saman kuin kaikki muutkin muuttaessaan ensimmäiseen omaan kotiinsa: ihan kaikkeen tarvitaan rahaa. Hammastahna maksaa, kahvimaito ja vessapaperi maksaa. Puhelinliittymä ja sähkö maksaa. Olin juuri Lapista kaupunkiin muuttanut teini ja olisin mieluummin tuhlannut pennoseni levykauppoihin, keikkalippuihin ja kirppisfarkkuihin, mutta vuokra ja muut välttämättömyydet nielivät lukiolaisen olemattomista tuloista valtaosan. Alaikäisenä en saanut mitään tukia, joiden piirissä minua pari vuotta vanhemmat, täysikäiset opiskelijat olivat.

En silti ryhtynyt kovin suunnitelmalliseksi raha-asioideni suhteen. En yksinkertaisesti ollut pätkääkään kiinnostunut rahasta, valintojani ohjasivat muut asiat. Rahaa aloin ajatella vasta silloin kun se oli lopussa. Opiskelijana nuukailu kuului sitäpaitsi elämänvaiheeseen, kaverit ja opiskelutoverit elivät tarjousruisleivällä kuten minäkin. Välillä oli tosi tiukkoja kuukausia, mutta tein paljon töitä lukio-opintojen ohessa ja niin sain aina vuokrani ja laskuni (ja levyostokseni) maksettua.

Sitten huomasin olevani kolmekymppinen, jolla oli edelleen rahaa just ja just kuluvan kuun tarpeisiin eikä yhtään enempää. Ikätoverit hankkivat sijoitusasuntoja ja minä mietin ystävieni kanssa, että olisipa varaa pitää loma. Olin paiskinut töitä 16-vuotiaasta saakka eikä siitä ollut jäänyt mitään käteen. Yhtälö oli hullu: töitä piisasi niin paljon kuin halusin tehdä ja olin kaikilla muilla ammatillisilla mittapuilla menestynyt, mutta taloudelliseen vakauteeni sillä ei ollut kaikkien näiden vuosien aikana ollut juuri mitään vaikutusta. Rahaa meni sen verran kuin tulikin eikä säästöjä ollut.

Syitä oli toki monia. Työskentelin melkein vuosikymmenen musiikkialalla, jonne ihmiset hakeutuivat rakkaudesta lajiin, mikä oli kaunis tapa sanoa, että työstä maksettiin huonosti eikä ylityötunteja laskettu. Tein sivutöitä toimittajana ja juttupalkkiot pienenivät samaan tahtiin kuin lehtien levikit. Ja kun jätin kuukausipalkkaisen työpaikkani levy-yhtiössä ja ryhdyin kokopäiväiseksi yrittäjäksi, pääasiassa musiikkiin ja muuhun kulttuuriin liittyvistä projekteista maksettiin vähän, vaikka ne työllistivät paljon. Se tarkoitti, että töitä tehtiin pikkutunneille asti eikä omaa tuntipalkkaansa uskaltanut edes laskea. Luovien alojen lainalaisuudet eivät suinkaan koskeneet vain minua, moni ystävä paini samojen haasteiden kanssa.

Suurin syy omaan tilanteeseeni taisi olla silti oma asenteeni, se miten ajattelin rahasta. Olin perinyt sodanjälkeisen sukupolveen kuuluvien vanhempieni suhtautumisen: raha oli aina asia, jota oli liian vähän, joka saattoi loppua milloin vaan. Raha ja varsinkin sen puute aiheutti lähinnä stressiä ja ahdistusta. Olin oppinut, että pärjätäkseen on tehtävä tosi paljon töitä, niin paljon kuin suinkin jaksaa.

Maailma on usein sellainen kuin sen uskoo olevan. Siksi päätin lopettaa rahan ajattelemisen puutteen kautta ja alkaa sen sijaan ajatella, että rahaa on ja tulee aina olemaan tarpeeksi. Yksinkertaisesti luottaa siihen, että vähempikin määrä töitä riittää itsensä elättämiseen ja kivaan elämään, että ei ole pakko raataa pärjätäkseen. Ja kas, niin kävi! Muutos oli lopulta yllättävän nopea: jo samana vuonna huomasin, että tuloni olivat alkaneet nousta samaan aikaan kuin älytön työmääräni oli vähentynyt. En ollut muuttanut tietoisesti muuta kuin ajatteluni, mutta sillä oli monenlaisia konkreettisia vaikutuksia. Olin alkanut arvostaa osaamistani enemmän ja hinnoitella aikani viisaammin ja kieltäytyä töistä joiden korvaus ei vastannut työmäärää. Sen myötä vapautui tilaa sellaisille projekteille, jotka tuntuivat omilta, ja joihin panostamani ajasta, asiantuntemuksestani ja energiastani oltiin valmiita myös maksamaan. Uskalsin lopulta myös jättää pois ne työt, joihin olin suostunut siinä absurdissa pelossa, että menisin konkurssiin ja kuolisin nälkään, jos kieltäytyisin.

Tottakai olen ollut onnekas ja etuoikeutettu. Asiani olivat jo lähtökohtaisesti hyvin ja muuttamalla ajatteluani onnistuin tekemään niistä paremmat. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia kyseenalaistaa oman ajatusmaailmansa asettamia rajoituksia ja yrittäjänä on muutenkin helpompi vaikuttaa työkuvioihinsa kuin vaikkapa matalapalkkaiselle alalle kouluttautuneen työntekijän. Mutta en usko olevani ainoa, joka on joutunut miettimään tälläisiä asioita – siksi tuntuu tärkeältä, että rahasta puhutaan tästäkin näkökulmasta. Rahasta pitäisi ylipäänsä puhua enemmän, koska se vaikuttaa meidän kaikkien elämään ja mitä arkisempi ja tutumpi juttu se on, sen vähemmän siihen liittyy tabuja ja negatiivisia uskomuksia.

Pari vuotta sitten aloitin puolivahingossa pienen sijoitusharrastuksen. En olisi itse tullut keksineeksi sitä, mutta innostuin pankkivirkailijan ehdotuksesta. Nykyään tilitäni sujahtaa joka kuukausi satanen matalariskiseen sijoitusrahastoon, joka onkin kasvanut jo kivasti korkoa. Ei siellä vielä paljon ole, mutta huomattavasti enemmän kuin aloittaessani, enkä ole osannut kaivata sitä rahaa, joka katoaa automaattiveloituksella tililtä kerran kuussa. Sata euroa kuussa olisi ollut minulle aiemmin liikaa, mutta tässä elämäntilanteessa se on mahdollinen ja saatan lähiaikoina jopa korottaa sitä hiukan.

Tuntuu hyvältä, että rahaa jää vihdoin hiukan säästöön eikä vaan makaa tilillä vaan kasvaa korkoa, mutta eniten tykkään siitä, että muutos ajattelussani ja siitä seurannut sijoitusharrastukseni on saanut minut kiinnostumaan omasta taloudestani ja sen suunnittelusta. Siihen asti olin lähinnä välttellyt raha-asioideni ajattelua, mutta nykyään tuntuu innostavalta, jopa inspiroivalta laskea omia tuloja ja menoa, ja miettiä voisinko säästää jostain vähemmän tärkeästä jotain tarpeellisempaa tai ihanampaa asiaa varten. Raha-asioiden miettiminen ei ole enää pakollinen paha, vaan se on yksi niistä arkisista asioista, joihin minulla on vaikutusvaltaa ja joita voin halutessani kehittää.

Olen tosi iloinen siitä, että päädyin vähän sattumalta sijoittamaan, vaikka en tiedä aiheesta juuri mitään. Kynnys aloittaa sijoittaminen olisi muuten ollut liian korkea. Siksi ilahduin uutisesta, että Nordea on perustanut digitaalisen sijoituspalvelun nimeltä Nora, jonka tarkoitus on tehdä sijoittamisesta helppoa juuri minun kaltaisilleni ihmisille, joita ajatus sijoittamisesta kutkuttaa, mutta tietotaito, aika tai budjetti ei riitä osakeostoksille. Testasin helppokäyttöistä palvelua Nordean sivuilla ja kyselin samalla Nordean sijoittamista vastaavalta johtajalta Tanja Eroselta asioita, joihin kaipasin täsmennystä.

Kenelle suosittelet sijoittamista ja miksi?

“Ihan jokaiselle. Aloittamaan pääsee vaikka kymmenellä eurolla. Syitä sijoittaa on ainakin neljä:

1) Elämän yllättävät riskit. Kun on sijoituksia kasvamassa tuottoa, ne toimivat puskurina vesivahingolle tai auton hajoamiselle. Ennen sijoittamisen aloittamista suosittelemme kuitenkin säästämään tilille 2 kuukauden menojen verran puskuria.

2) Unelmat ja onnellisuus. Monet unelmat vaativat rahaa: matkat, sapattivuosi, uusi asunto. On myös tutkittu, että ihmiset, jotka etukäteen säästävät unelmiinsa ja lyhyen aikavälin kulutuksen sijaan tähtäävät pitkän aikavälin isompiin tavoitteisiin, ovat onnellisisempia.

3) Itsenäisyys ja vapaus. Rakentamalla sijoitussalkkua ei ole taloudellisesti niin riippuvainen muista tai poliittisista päätöksistä elämän tiukissa käänteissä.

4) Hyvien yritysten tukeminen. Sijoittamalla yrityksiin, jotka seuraavat omia arvoja voi vaikuttaa maailmaan merkittävästi. Raha ohjaa yrityksiä ja jos kaikki tuovat arvonsa sijoittamiseen, maailman suunta on oikea.”

Mitä sijoittamisesta kiinnostuneen rookien pitää vähintään ymmärtää aiheesta päästääkseen alkuun?

“Riittää, kun hahmottaa pari tärkeintä asiaa.

 Sijoittamisessa riski ja odotettavissa oleva tuotto kulkevat käsi kädessä. Mitä enemmän haluaa tavoitella tuottoa, sitä suurempaan arvon heiluntaan ja rahojen menettämisen riskiin pitää varautua. Osakkeet tai osakerahastot ovat kaikista riskisin sijoittamisen muoto, erilaiset korkosijoitukset esimerkiksi korkorahastot ovat turvallisempi.

On vain yksi tapa pienentää riskiä niin, että tuotto-odotus pysyy samana. Se on hajauttaminen, joka voidaan tehdä eri sijoitusten osissa. Ne ovat tärkeysjärjestyksessä nämä: hajauttaminen eri omaisuuslajeihin (osakkeet, riskikorot, lyhyet korot, kiinteistöt, metsät), hajauttaminen eri maanosiin (esimerkiksi osakesijoittaminen niin että osakkeita on Amerikasta, Euroopasta ja kehittyvistä maista) ja ajallinen hajauttaminen, jossa sijoitetaan esimerkiksi säännöllisillä kuukausisäästöilä.

Jos on 15 minuuttia aikaa, Nordean sivuilta löytyy havainnollistava video siitä miten sijoittaminen toimii.”

Mikä on muuten osakkeen ja rahaston ero?

“Osake on suora sijoitus johonkin yritykseen. Osakerahastossa taas salkunhoitaja kerää monia hyväksi katsomiaan yrityksiä rahastoon. Korkorahastossa on taas erilaisia korkosijoituksia. Helpoin sijoitus on yhdistelmärahasto, jossa on molempia, osakkeita ja korkoja. Näin salkunhoitaja pitää huolen kokonaisuudesta. Yksi yhdistelmärahastosijoitus on siis jo kokonainen oikeaoppinen sijoitussalkku.”

Mitä se tarkoittaa, kun mietitään minkälaista vuotuista tuottoa sijoituksilleen odottaa? 

“Jokainen tietysti toivoisi mahdollisimman isoa tuottoa, mutta siihen on syitä miksi pienemmät tuotto-odotukset houkuttelevat monia enemmän. Mitä kovempia tuottoja haluaa, sen suurempia riskejä on oltava valmis ottamaan, sillä on aina olemassa mahdollisuus, että menettää sijoittamansa rahat. Siksi matalariskinen sijoittaminen sopii monille paremmin. Kun puhutaan sijoittamisen tavoitteista, voi omasta riskinottohalustaan riippuen joko pyrkiä säilyttämään pääoman, kasvattaa pääomaa tai saada mahdollisimman korkeaa tuottoa pääomalle.”

Millaisia etuja Nordean uusi digitaalinen sijoituspalvelu Nora tarjoaa sijoittamisesta kiinnostuneille verrattuna muihin sijoituspalveluihin? Kun itse perustin sijoitusrahaston, kävin istumassa konttorissa ja juttelin aiheesta virkailijan kanssa. Onko tämä siitä ikäänkuin internetissä tapahtuva pikaversio?

“Kyllä! Koska digitaalinen palvelu ei vie neuvojan aikaa, Noran tarjoamat rahastot ovat kuluiltaan vain puolet normaaleista yhdistelmärahastoista. Jos haluaa edullisen ja yksinkertaisen tavan aloittaa, Nora on helppo, nopea ja kustannustehokas. Kun oma sijoitussalkku kasvaa, henkilökohtainen neuvonta on toki aina monipuolisempaa ja kattavampaa, silloin kalliimmalle hinnalle saa myös vastinetta. Meille on tärkeä, että on monia tapoja aloittaa sijoittaminen.”

Viime aikoina on alkanut kiinnostaa erityisesti vastuullinen sijoittaminen, eli sijoittaminen sellaisiin aloihin ja yrityksiin, jotka edistävät kestävää kehitystä. 

“Tämä onkin tosi tärkeä teema sijoittamisessa. Meidän kaikki rahastot seuraavat vastuullisuuden YK-kriteereitä, joka tarkoittaa, että niihin ei oteta aseyhtiöitä ja yhtiöitä, joiden liiketoiminta perustuu voimakkaasti hiileen eli edistää ilmastonmuutosta. Myös Nora-rahastot täyttävät nämä kriteerit ja ovat siksi vastuullisempi vaihtoehto kuin vaikka indeksirahastot.”

Vastuullinen sijoittaminen ei taida olla ihan simppeli kysymys, sillä vastuullisuus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Olen tosi iloinen tiukasta linjastanne hiilen suhteen, mutta en ilahtunut siitä, että rahastoista löytyi esimerkiksi ylikansallisia yhtiöitä, joiden tekemisten vastuullisuus on ollut viime aikoina paljon tapetilla.

“Koko rahoitusmarkkina yrittää tällä hetkellä määritellä mitä on vastuullisuus, jotta kaikki tarkoittaisivat sillä samaa asiaa. Eri toimijoilla on vielä eri kriteereitä, eikä ne aina täsmää jokaisen yksilön kriteereihin. Siksi pidämme tärkeänä, että jokainen vastuullisesta sijoittamisesta kiinnostunut voi pohtia millaisia asioita itse haluaa tai ei halua tukea. Joillekin rahastoille vastuullisuus on sitä, että suljetaan pois aseet, tupakka ja alkoholi. Toisissa on erilaiset kriteerit.

Nordealla on myös Tähtirahastoja, jotka ovat erityisen vastuullisia, niihin poimitaan joka alan esimerkillisimmät toimijat. Käymme yritysten kanssa hyvin läheistä keskustelua ja arvioimme niiden vaikutuksen ympäristölle (ilmasto, saasteet, kierrätys, vedenkäyttö kuivilla alueilla), vaikutuksen yhteiskunnalle (lapsityövoima, eettinen markkinointi, jne) ja yrityksen hallintotavan (läpinäkyvä raportointi, tasa-arvo johdossa ja hallituksessa jne). Rahastoista suljetaan kokonaan pois vain sotimiseen ja vastaamaan tarkoitettu aseteollisuus ja hiiltä reilusti käyttävät energiayhtiöt. Eli periaatteessa siellä voi olla alkoholi- ja tupakkayhtiöitä, kunhan ne vain hoitavat markkinoinnin ja haittojen tiedottamisen oikein. Todella harvoin kuitenkaan on.

Käytämme vastuullisuuden arviointiin ulkopuolisia toimijoita ja hyvin mielellämme avaamme siihen liittyvät asiat. Julkinen keskustelu on vain hyvästä, koska vastuullisuus voi tarkoittaa niin montaa eri asiaa.”

Miten yrityksiä arvioidaan vastuullisuusasteikolla ja kuka arvion tekee?

“Maailmassa on vain kaksi yhtiötä, jotka tuottavat laajaa ja tieteellisesti uskottavaa vastuullisuusanalyysiä, MSCI ja Sustainalytics. Me käytämme yhtiöitä valitessamme MSCI:n analyysiä, jonka kriteereihin voi tutustua netissä. Sivun 4 kuva tiivistää asian parhaiten.

MSCI:n tuottama analyysi ei tietenkään takaa, että yrityksistä ei löydy joskus yllätyksiä. Esimerkiksi Facebook oli tähtirahastoissamme ennen tietovuotokohua. Kun ongelma paljastui, yrityksen johdon kanssa käytiin keskustelu ongelman suuruudesta ja sen perusteella se päätettiin myydä salkusta.

Käyttämämme MSCI:n analyysi (ja sama pätee Sustainalyticsiin) ei ole missään mielessä vedenpitävä, mutta se on kuitenkin yksi parhaista ja riippumattomimmista. Näistä molemmista datan tuottajasta on tehty myös paljon yliopistotason tutkimusta ja niissä on todettu sekä tiettyjä puutteita että ennen kaikkea vaikeus antaa ”neutraaleja” vastuullisuusluokituksia, koska asioiden vertaaminen toisiin on hankalaa. Toisaalta itse koen, että mieluummin pienin puuttein vastuullista sijoittamista kuin että ei oteta minkäänlaisia askelia vastuulliseen suuntaan, koska yritysten arviointikeinot eivät ole täysin kehittyneet.”

Miten vastuullisesta sijoittamisesta kiinnostunut voi selvittää mihin esimerkiksi Nordean rahastot sijoittavat?

“Klikkaa Nordean nettisivuille kohtaan Rahastot nyt ja klikkaa välilehteä nimeltä Vastuullisuus, niin näet kolme eri kriteeriä, jotka on ruksattu melkein kaikille. Ykkösessä otetaan huomioon kestävä kehitys (eli YK:n kriteerit), kakkosessa poissuljetaan aseteollisuus ja hiili-intensiiviset yhtiöt ja kolmosessa vaikutetaan, joka tarkoittaa, että Nordea äänestää yhtiökokouksessa vastuullisempien vaihtoehtojen puolesta. Näitä yritämme tuoda kaikkiin rahastoihin. Varsinaisen vastuullisen rahaston erottaa siitä, että ruksi on “suosii”-kohdassa. Silloin rahasto pitää salkussaan yhtiöitä, jotka positiivisesti vaikuttavat vastuulliseen kehitykseen. Juuri tähtirahastot ovat tälläisiä rahastoja.”

Voisiko Nora-sijoituspalveluun lisätä supervastuullisen rahaston, johon tiedostava aloittava sijoittaja voisi hyvin mielin sijoittaa?

“Nora-rahastot täyttävät jo nyt YK:n kriteerit vastuullisuudessa, mutta kyllä, me olemme parhaillamme rakentamassa vielä vastuullisempaa sijoitusvaihtoehtoa Noraan, niille jotka haluavat sijoittaa entistäkin vastuullisemmin. Tämä vaihtoehto on tulossa seuraavien kuukausien aikana.”

Kiitos Tanja vastauksista! Jos sijoittaminen alkoi kutkutella, Nora todella tarjoaa matalan kynnyksen vaihtoehdon: digitaalisen sijoituspalvelun avulla pääset alkuun netissä alle kymmenessä minuutissa. Pienelläkin summalla voi ja kannattaa aloittaa. Summaa voi aina korottaa tai laskea elämäntilanteen mukaan. Tarvitset Noraa varten Nordean verkkopankkitunnukset ja tilin.

Onko aihe uusi, kiinnostaako? Entä onko langoilla jo sijoittamista harrastavia? Mistä saitte kipinän aloittamiseen?

Riisuttua folkia sunnuntaihin

Aah tein juuri niin ihanan löydön, että haluan jakaa sen välittömästi teillekin. San Franciscossa asuva Jessica Pratt tekee raukeaa, unenomaista folkia, joka on ehkä täydellisintä musiikkia, jota väsynyt nainen voi sunnuntaihinsa toivoa. Rakastan ja palvon artisteja, jotka uskaltavat tehdä näin riisuttuja sovituksia: tässäkin kappaleessa on laulun taustalla pelkkää akustista kitaranäppäilyä. Se luo tunnelman, mutta laulu on se, joka kertoo tarinan ja kuljettaa kappaletta eteenpäin.

Kyllä ajoissa aloitettu aivopesu kannattaa. Luin netistä, että Jessica on kuunnellut pienenä äitinsä levyjä Tim Buckleysta amerikkalaiseen punkkiin ja aloittanut 15-vuotiaana kitaran soiton, kun veli oli hylännyt Stratocasterinsa. Jessican oma tuotanto visuaalista maailmaa myöten näyttää olevan nojallaan 70-luvun folk-estetiikkaan. Analogisesta kohinasta ja tyttömäisestä laulusoundista tulee vahvasti mieleen ruotsalainen Stina Nordenstam, joka ei harmi kyllä ole tehnyt uutta musiikkia melkein viiteentoista vuoteen.

Kappale on poimina tulevalta albumilta Quiet Signs, joka julkaistaan helmikuussa 2019. Vuonna 2015 päivänvalon nähnyt edellinen pitkäsoitto löytyy näköjään Spotifysta, nappaan sen kuunteluun heti kun maltan päästää irti tästä uudesta sinkusta.


☊ JESSICA PRATT ~ THIS TIME AROUND

Arjen estetiikkaa ja vahinkoasetelmia

Ainoa ohjenuora, jota noudatan sisustushommissa, on tämä: en halua kotiini rumia asioita. Okei, meillä on siivousämpäri, joka ei ole erityisen kaunis. Jostain syystä kukaan ei ole älynnyt valmistaa esteetikon silmää miellyttävää ämpäriä. Ikivanha imurimmekaan ei ole valittu esteetiikkansa vuoksi, vaan siksi että se maksoi kierrätysryhmässä kympin silloin kun tarvitsimme viimeksi imurin. Se vetelee nyt viimeisiään ja kun hankin tilalle uuden, valitsen takuulla imurin, jonka kaivan kaapista ilolla, koska se on paitsi käytännöllinen, myös kivan näköinen. Tai okei, edes siedettävä.

Vintagekannu on tuotu Australiasta, kirppikseltä jonka löysimme läpikulkumatkalla Queenscliffissa.

Noin muuten suunnilleen kaikki kotoani löytyvät käyttötavarat kestävät käytön lisäksi katsetta. Olenhan maanisten rumat asiat roviolle -kohtausteni vallassa editoinut omaisuuttani useaan otteeseen viimeisen kymmenen vuoden aikana. (En ole tietenkään oikeasti polttanut tavaroita vaan tietysti kierrättänyt ja lahjoittanut kaiken käyttökelpoisen,  eikä siitä kaikki tai edes suurin osa ole ollut rumaa. Blogimaailman nykyilmapiirissä tulee vähän vainoharhaiseksi ja alkaa pelätä, että ihmiset eivät enää ymmärrä huumoria.)

Niin jäljelle on jäänyt vain ihanimmat asiat: kauneimmat astiat, suosikkivalurautapannut, karunkaunis metallisiivilä jolla huuhtelemme pastan. Miksi leikkuulaudan pitäisi olla tylsä ja muovinen, kun se voi olla myös painava ja keraaminen, tai reunoiltaan pehmeäksi pyöristynyttä puuta? Sitruspuristin voi olla sieluttoman muoviesineen sijaan vintagelasia tai teräksestä tehty matkamuisto, joka tuo mieleen meksikolaiset margaritat. Aah siitä tulee hyvälle tuulelle joka kerta kun puristaa limen.

Ja nythän ei ole ollenkaan kyse siitä, että tavaroiden pitäisi olla fiinejä tai kalliita! Monet lempitavaroistani on hankittu kirppiksiltä pennosilla ja monet ovat omassa tai edellisen omistajan käytössä jo kuluneita ja kolhiintuneita. Esineen rahallinen arvo tai design-status ei ole olennainen, minua kiehtovat ihan muut seikat: miltä se tuntuu kädessä? Millaista sitä on katsella ja käyttää, millaisia ajatuksia tai muistoja se herättää? Millaisen tunnelman se luo yhdessä muiden kotiin valittujen käyttötavaroiden kanssa?

Sydämeni sykkii erityisesti kauniille astioille. Joskus omistin ainoastaan samanlaisia valkoisia astioita ja tietyn sarjan laseja, jotta kaikki sopisi varmasti yhteen. Sittemmin luovuin tiukasta minimalismista ja nykyisin kaapista löytyy huoleton sekamelska erilaisia astioita, joita yhdistää vain se, että ne ovat minusta kauniita. On vanhoja savikulhoja, käsintehtyä keramiikkaa, vintagelaseja 50- ja 60-luvuilta. Ja jollain taianomaisella tavalla ne näyttävät ihanalta yhdessä.

Käsintehty sormisuolakulho on Diagnoosi Sisustusmanian keramiikkapajasta, muut esineet kirppikseltä.

Estetiikka ei itsessään riitä, tottakai käyttöesineen pitää myös toimia ja kestää. Sieluani hiveleekin kaikkein eniten funktionaalinen kauneus: estetiikka, joka seuraa tarkoitusta eikä toisinpäin. Siksi esimerkiksi vanhat työkalut viehättävät. Ne on suunniteltu ja valmistettu käyttötarkoituksensa ehdoilla, esteettiset ratkaisut on tehty vasta sen jälkeen.

Ja ehkä sen vuoksi hullaannun eniten nimenomaan käyttöesineisiin. Vanha leikkuulauta kantaa ylpeydellä kaikki vuosien varrella kertyneet kulumat ja kolhut, siinä näkyy jokainen valmistettu ateria ja tarjoiltu juustonpalanen, kaikki sen äärellä vietetyt aamut, iltapäivähetket ja pitkät illat. Ja edelleen se kestää käytössämme, hyvin huollettuna ehkä vielä toiset 30 tai 50 vuotta.

Kupittaan saven käsinmaalattu vintagevati ja kirppistuoli, jonka rottinki-istuimesta tulee mieleen ranskalaiset kahvilat.

Toki ymmärrän niitäkin, joita arjen muotoilu ja estetiikka kaikkine nyansseineen ei kiinnosta. Elämässä on tuhat muutakin asiaa, josta ammentaa päiviinsä iloa. Toisille esine on vain esine ja riittää, että se täyttää tehtävänsä tarpeeksi hyvin. Mutta ihminen, joka ahmii maailmaa silmillään, nauttii joka solullaan kun ympärillä on kauneutta. Se ei liity pinnallisuuteen tai siihen ettei elämässä olisi muita tai tärkeämpiä asioita. Se on yksinkertaisesti tapa olla ja nähdä.

Pestyjä laseja menossa takaisin kaappiin: 50-luvun Tapio Wirkkalaa, Kaj Franckia ja vaaleanpunainen lasikulho, jonka löysin viime kesänä Fiskarsin antiikkipäiviltä. Vitriinikaappi on vanhaa suomalaista käsityötä, kirppislöytö sekin.

Minusta estetiikka liittyy läheisesti myös kunnioitukseen. Esineet ympärilläni eivät ole mitä tahansa sattumanvaraisia tavaroita, vaan ne on valittu huolella ja rakkaudella. Iloitsen niistä enemmän, kohtelen niitä kauniimmin. Korjaan ja huollan niitä kun ne ovat sen tarpeessa. Siihen tahdon kannustaa muitakin, sillä elämme maailmassa, jossa kulutusta on vähennettävä. Vanhan korjaaminen on aina viisaampi valinta kuin uuden ostaminen.

Monet vanhat esineet huokuvat sitä kunnioitusta jo omassa olemuksessaan. Käyttötavarat tehtiin aikoinaan kunnolla, koska niiden piti kestää kauan, usein omistajansa koko elämän. Niiden materiaalit on valittu kestävyytensä vuoksi ja siksi ne ikääntyvät kauniisti. Käsityön jälki on ollut taitavaa ja arkisiakin käyttötavaroita on saatettu koristaa kaiverruksin. Esineitä on saatettu korjata moneen kertaan ja korjauskohdat on jätetty näkyviin. Ne ovat kerrostumia, historiaa, joka puuttuu useimmista tehdaslinjastolla syntyneistä esineistä.

Rakastan arkisia vahinkoasetelmia, sellaisia jotka syntyvät kun elämä tapahtuu ympärillä. Jopa sotkuja, jotka näyttävät joskus kaikessa sattumanvaraisuudessaan ihanalta. Tottakai saatan pöyhiä lakanoita, siirtää kahvikuppia tai nostaa kukkakimpun ikkunalaudalta pöydälle saadakseni paremman kuvan, mutta mieluiten kuvaan kotiamme niinä hetkinä kun siellä näyttää ihanalta ilman mitään yritystä – juuri sellaisena kuin se silloin on. Kun ympärillä on rakkaudella valittuja esineitä, kirjoja ja kalusteita, sekamelskassakin on kauneutta.

Pidän myös unohtuneiden asioiden estetiikasta, kuten maljakkoon kuivuneista kukista, jotka olivat vielä eläviä silloin kun ystävämme toi ne meille uuden kotimme kunniaksi. Ne olivat kuihtuneet sillä aikaa kun olimme kesällä Lapissa, ensin en muistanut heittää niitä pois, sitten en enää halunnut. Nostin kimpusta pari kukkaa omaan maljakkoonsa ja katselen niitä joka päivä.

En muista onko kirppikseltä löytynyt maljakko Saara Hopean vai Kaj Franckin, mutta pidän siitä yhtäkaikki.

Juuri nyt kotona vallitsee tosin remontin vuoksi sen sortin kaaos, että alkaa olla kärsivällisyys koetuksella. Ei puhuta muutamista kuivumaan unohtuneista astioista, vaan laatikkopinoista käytävällä ja tiskikasoista kylpyammeessa. Otan tämän haasteena ja yritän nähdä tämän hurmaavana dekadenssina, keskittyä kauneuteen joka asuu keskeneräisyydessä ja väliaikaisuudessa. Sekin on yksi estetiikan laji.

Mitä tuumaatte ruudun sillä puolella – löytyykö kaltaisiani esteetikan ystäviä, jotka nauttivat arkiestetiikasta, vai onko ihan sama millaisesta lautasesta sitä illallisen syö?

✖ LUE LISÄÄ
10 X KIRPPISVINKKI
KESKENERÄISENÄ TÄYDELLINEN
ESITTELYSSÄ ETEINEN
PÄIVÄN PARAS HETKI
KEVÄÄN VALOA

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Jännitystä syksyyn

Kaupallinen yhteistyö Elisa Viihde ja Asennemedia

Syytän äitini intohimoista dekkarisarjaharrastusta siitä, että minäkin innostuin myöhemmin rikossarjoista. Ihminen sopeutuu kummasti kasvaessaan 80-luvun Derrick-sarjan jaksojen tahtiin. Lapsena oli tyytyminen siihen mitä sain kurkittua salaa huoneeni ovelta silloin kun olisi pitänyt olla jo nukkumassa, mutta teininä vihdoin sain liittyä ihan luvan kanssa seuraan ja keskustella (kinata) äidin kanssa siitä kuka on murhaaja, mikä on motiivi ja mikä tulee olemaan tarina yllätyskäänne. Jaksoihin oli aina sisällytetty pieni vihje, josta sen pystyi päättelemään: merkitsevä katse, kummallinen reaktio tai leikkaus puhelimeen, joka tulisi pian soimaan.

Kaksikymppisenä graafisen suunnittelun opiskelijana vahtasin telkusta kaikki mahdolliset rikossarjat samalla kun käsittelin kuvia, leiskasin ja tein taittoja. Niissä oli kummallista kyllä jotain rauhoittavaa. Mietin joskus rikossarjojen viehätystä ja tulin siihen tulokseen, että ne tarjoavat turvallisen tavan kokea jännitystä. Vaikka tilanteet eskaloituisivat kuinka kiperiksi, sarjan voi milloin tahansa sulkea ja tuntea helpotuksensekaista onnea siitä, että oma elämä arkisine ongelmineen on itseasiassa aika tasapainoinen ja helppo. Olin ehkä myöhässä dediksistäni ja puhelinlaskuni eräpäivästä, mutta ainakaan en istunut tutkintavankeudessa murhattuani puolisoni lapiolla tai ajanut pakoon rikollisia jyrkänteen reunalla kiemurtelevaa tietä pitkin.

Viime kuukausina on ollut tosi vähän vapaa-aikaa eikä ole tullut hirveästi hengattua iltaisin viihteen äärellä, mutta siihen saa luvan tulla muutos, sillä huomaan, että akku alkaa olla aika loppu. Haaveilen ihan tavallisesta arjesta, jossa töiden jälkeen on vapaata, voi tehdä ruokaa ja käydä kävelyllä, sen jälkeen heittäytyä pitkälleen sohvalle ja päättää päivä jollain hyvällä leffalla tai sarjalla. Juuri nyt en keksi mitään ihanampaa kuin aivojen pistäminen narikkaan ja pään täyttäminen ihan muilla asioilla kuin remonteilla ja töillä.

Sen suhteen näyttää nyt lupaavalta, sillä olemme ottaneet tänä syksynä käyttöön Elisa Viihteen Aition, joka on samanlainen suoratoistopalvelu kuin Netflix, mutta keskittynyt erityisesti kotimaiseen sisältöön. Sehän sopii, koska suomalaisia sarjoja ja leffoja on tullut viime vuosina ihan hullun lailla ja taso on noussut kohisten, enkä ole pysynyt lainkaan perässä kehityksestä. Elisa Viihteen Aitio-ohjelmakirjasto sisältää nippukaupalla kiinnostavia leffoja ja sarjoja, joita en ole vielä nähnyt, monia niistä yksinoikeudella tai ensimmäisenä ennen muita. Ehkä tästä tulee se syksy, kun vihdoin katson ne kaikki – ja kerrankin ei ole sitä ongelmaa, että olohuoneeseen kannettu safka jäähtyy sillä välin kun yritämme epätoivoisesti etsiä sarjaa tai leffaa, jota emme olisi vielä nähneet!

Elisa Viihteellä on jo tusinan verran omia alkuperäissarjoja, jotka on nähtävissä ainoastaan Aitiossa, uusimpana kansainvälistä kiinnostusta herättänyt kymmenosainen jännityssarja Bullets. Viime syksyn ja talven aikana Helsingissä, Brysselissä ja Georgiassa kuvatulla sarjalla on ollut viiden miljoonan euron tuotantobudjetti, jolla onkin saatu aikaan kansainvälisen tasoista, todella tyylikästä jälkeä. Mukana on nimekkäitä näyttelijöitä Krista Kososesta Tommi Korpelaan ja Sibel Kekilliin, joka on nähty aiemmin mm. Game of Thronesissa. Kurkkaa alta traileri, jos et ole vielä nähnyt!

Ahmin sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa yhdeltä istumalta, kolmatta säästelin eiliseen asti. Seuraavat jaksot tärähtävät eetteriin huomenna. En kerro enempää juonesta etten spoilaa sarjaa keneltäkään, mutta lähtökohdan voin paljastaa: kun huumeratsia menee pieleen, peitetehtäviin erikoistunut rikostutkija Mari Saari (Krista Kosonen) soluttautuu terroristiyhteyksistä epäillyn turvapaikanhakijan lähipiiriin. Kuten arvata saattaa, kuvio on monimutkaisempi kuin kukaan osasi aavistaa eikä mikään ole lopulta sitä miltä näytti. Täytyy sanoa, että rikosjännärit ovat muuttuneet huomattavasti sitten 2000-luvun – keskiössä ei ole enää klassinen whodunnit vaan ihmisten tarinat ja toiminnan motiivit yhä monimutkaistuvassa maailmassamme.

On hauska sattuma, että Bulletsin tekijätiimistä löytyy useitakin minulle tuttuja. Belgiassa asuva ystäväni teki sarjan puvustusta Brysselin tiimissä ja yksi parhaista ystävistäni, teillekin monille tuttu valokuvaaja Mikko Rasila puolestaan teki still-kuvia sarjan kuvauksista.

Tein itsekin opiskeluvuosinani still-kuvauksia muutamiin leffatuotantoihin, mutta opiskelijoiden ohjaamat kaksiviikkoiset lyhärikuvaukset Yyterin hiekkarannalla olivat vähän eri kaliiberin hommaa kuin viiden miljoonan euron budjetilla tehty kansainvälinen spektaakkeli. Kysyin ja onneksi sain luvan vähän udella Mikolta millainen projekti Bullets oli kulissien takaa. Kuvat ovat eiliseltä, kun katsoimme kimpassa sen säästelemäni kolmannen jakson.

Kerro kerro – mitä kaikkea oikein teit?

Mikko: “Minun työni alkoi hyvissä ajoin viime vuoden puolella jo ennen kuin sarjan kuvaukset olivat edes alkaneet: otimme silloin studiollani sarjan key visualeissa ja markkinoinnissa käytetyt potretit. Ne ovat tärkeämmät kuin moni tulee ajatelleeksi, sillä niistä tehdään tuotannon myyntimateriaalit silloin kun sarjasta ei ole vielä sekuntiakaan nauhalla. Sen jälkeen sain sarjan käsikirjoitukset luettavakseni sitä mukaan kun ne valmistuivat (vaadin aina kässärit) ja olin mukana sarjan kuvauksissa ottamassa kohtausten still-kuvia. Suurin osa kuvauspäivistä ajoittuivat yöhön.

Kuvauksiin liittyi monenlaisia ennakkovalmisteluita. Kävin still-kuvatilaukset läpi niin ohjaajan, tuottajan kuin apulaisohjaajan kanssa läpi, jotta olin kartalla siitä millaisia kuvia tarvittiin. Still-kuvat otettiina aina samalla tapaa: kun filmiryhmä oli saanut oman työnsä valmiiksi kutakin kohtausta varten, koko tuotanto valaisijoita myöten luovutettiin minulle ja näyttelijät näyttelivät kohtauksen tai jonkin sen osan vielä kerran still-kuvia varten. Joskus modifioituna, jos kuvissa haluttiin painottaa erilaisia asioita kuin lopputuotteessa. Olen kuvannut stillejä joskus muissa tv-tuotannoissa samaan aikaan kuin filmiryhmä tekee työtään, mutta se toimii lähinnä isoissa ryhmäkohtauksissa, ei Bulletsin kaltaisen sarjan intiimeissä kohtauksissa joissa on vain vähän näyttelijöitä ja vahva tunnelma. Toivon itse työrauhaa ja haluan antaa sitä myös muille.

Kuvasin myös varsinaisen setin ulkopuolelta materiaalia, jota ei oltu näytelty sarjan sisään, vaan toimi henkilöhahmojen kuvituskuvina. Niitä tarvitaan rakentamaan hahmoista still-maailmassa vahvempia tai kokonaisempia.”

Millainen kokemus Bullets-sarjan kuvaaminen oli?

Mikko: “Tositosi hieno! Myös kylmä, väsyttävä ja pimeä. Olosuhteet olivat välillä extreme, mutta tiimi oli niin tehokas ja ammattitaitoinen, että kokemus oli lopulta superpalkitseva. Tiimi antoi kaikkensa ja runnerit pitivät huolta, että jokainen sai keskittyä omaan työhönsä. Silloin kun olin nukahtaa pystyyn tai jäätyä kuoliaaksi, he huolehtivat että tiedän missä pitää olla ja milloin ja call sheetit ja käsikset täsmäävät. Oli myös avartavaa nähdä Helsinki niistä kulmista, seurata miten kohtauksista rakennettiin sen näköisiä kuin ne ovat nyt.”

Entä tuliko matkan varrella yllätyksiä vastaan?

Mikko: “Tuotannon kiivastempoisuus, joka näkyy myös lopputuloksesta. Tässäkin korostui tiimin ammattitaitoisuus: näin tiukossa kuvausaikatauluissa ei pysytä, jos on yksikään heikko lenkki. Kohtauksia kuvattiin kahdella eri kameralla kahdesta eri suunnasta tai kahdella eri linssillä, koska tuplamateriaali auttaa narratiivin rakentamisessa ja tekee jäljestä monipuolisen. Leikkauspöydällä on mahdollista nostaa esiin pieniäkin eleitä, kun sama kohtaus on kuvattu kahdesta näkökulmasta.”

No miltä tuntui nähdä valmis lopputulos?

Mikko: “Aivan helvetin hienolta! Tunnistin sarjan sillä tapaa omaksi, että nämä ovat ne kuvaukset, jossa minä oon ollut mukana. Tunnistin rytmin, tunnelman, nopeatempoisuuden, kylmyyden, trillerimäisyyden ja osittaisen hyytävyyden.

Kerro vielä mikä oli parasta?

Mikko: “Ehdottomasti kuvaustiimin kiltteys ja kärsivällisyys minua ja työtäni kohtaan, vaikka koko muu tuotanto seisoi aina silloin kun minä kuvasin. Krista, Tommi, Sibel ja muut pistivät parastaan ja olivat valmiita antamaan vielä enemmän kuin alunperin edes pyysin.”

Kiitos Mikko! Mikon työnjälkeä voi nähdä mm. sarjan alkutunnarin potreteissa. Bulletsin kolme ensimmäistä jaksoa ovat nyt katsottavissa Aitiossa, ja seuraavat kaksi jaksoa tärähtävät sinne huomenna. Jos Aitio ei ole vielä tuttu, ohjelmakirjaston saa helposti käyttöön aloittamalla maksuttoman kokeilukuukauden, jonka jälkeen hinta on 9,90 €/kk. Aitio toimii niin tietokoneella, tabletilla kuin puhelimella (näissä kuvissa olemme liittäneet sen älytelkkuumme puhelimen kautta). Tilauksen voi perua koska tahansa, joten kokeilu ei sido mihinkään. Suosittelen antamaan mahdollisuuden!

Rikosjännärit, kylmää vai kuumaa? Vai katsotteko mieluummin jotain ihan muuta? Jos teillä on muuten vinkata muita kotimaisia sarjoja tai leffoja, joista meidän ehdottomasti pitäisi lähteä liikkeelle, sana on vapaa kommenteissa.

PS. Instagramissani on perjantaiyöhön asti käynnissä arvonta, jossa voi voittaa itselleen puolen vuoden Aitio-suoratoistopalvelun! Sängystä läppärin kanssa otettu kuva löytyy uusimpien joukosta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viimeisimmät

Tervehdys ruudun toiselle puolelle! Palasimme hetki sitten Lapin pysähtyneestä hiljaisuudesta takaisin Helsinkiin kaikkien aikojen työsuman keskelle ja vähän jo kaduttaa, mutta minkäs teet. Kysyin tänään Instastoryssa spontaaneja juttutoiveitanne ja niiden joukossa oli blogihaaste, johon Anne oli vastannut muutama viikko sitten. Ah, kysely! Juuri sopivan helppo aihe tähän väsymyksen keskelle, toisin kuin esimerkiksi moni muu sinänsä erittäin hyvä juttutoive kuten miten valita itselleen sopiva kamera, tai mitä ajattelen parisuhteista. Säästetään nämä muut parempaan hetkeen! Parisuhdejuttuja toivoneet voivat niitä odotellessaan muuten tsekata viimekeväisen kirjoitukseni siitä mitä olen tähän mennessä oppinut rakkaudesta. Nyt seuraa siis yhdeksän kysymystä ja vastausta viimeisimmistä.

Viimeisin viesti ~ Mikolta, joka lähetti aiempaan keskusteluun liittyvän musavideolinkin. Säästelen sitä aamuun kahvin seuraksi. Parempi olla hyvä!

Viimeisin ruoka ~ Takeaway-nepalilaista telkun äärellä Mikon ja Jarnon kanssa, tarkemmin sanottuna tomaattikastikkeessa lilluvaa tuorejuustoa. Noutosafka on tullut viime viikkoina vähän turhan tutuksi, mutta nepalilaista en ollut syönyt hetkeen – niin hyvää. Ja niin tuhtia, ettei sitä tee mieli taas seuraavaan kuukauteen.

Viimeisin itku ~ Viime yönä, kun katsoin Brianna Madian Instagramista videotarinoita siitä miten pariskunnan koira jäi muutama päivä sitten auton alle ja sai eläinlääkäreiltä 10% selviytymisennusteen, mutta taistelee nyt hengestään uskomattomalla reippaudella. En tunne pariskuntaa ollenkaan, mutta koiran omistajana oli liiankin helppo samaistua heidän hätäänsä. Videot löytyvät kohokohdista Warrior-nimisestä kansiosta, suosittelen varaamaan nenäliinan viereen.

Viimeisin nauru ~ Nauroin Luna-koiralle, joka teki täsmäiskun pehmoeläimiä pursuavalle lelukorille eikä osannut päättää riehuisiko siilin, leijonan, oravan vai majavan kanssa, joten riehui niiden kaikkien keskellä. Oli niin hupaisa näky kun se hyökkäsi ensin siilin kimppuun, puri siinä ohimennessään oravaa naamaan, rettuutti leijonaa hetken harjastaan ja teki sitten kettuloikan majavan niskaan. Kaikki tämä noin kahden sekunnin sisään.

Viimeisin hermostuminen ~ Olen yleensä aika rauhallinen enkä kuohahda kovin helposti, mutta olen juuri nyt niin väsynyt, että hermostumiskynnys on merkittävästi madaltunut. Hiillyin viimeksi iltapäivällä, kun huomasin, että varjoköynnös, jonka Jarno oli nostanut kolme viikkoa sitten “hetkeksi pois tieltä” eteiskäytävässä seisovan astiakaapin päälle, oli kuihtumaisillaan. Olin kiljunut vaikka kuinka monta kertaa, että kasvi pitää ottaa sieltä alas, koska se ei saa siellä yhtään valoa – ja yhtä monta kertaa Jarno oli sanonut joojoo nostan ihan just ja unohtanut koko asian. Aaarghh. Nyt kun kirjoitan tästä hiillyn uudestaan siitä, etten hakenut jakkaraa ja nostanut sitä alas itse. ARGHHH.

Viimeisin ostos ~ Löysimme tänään kirpputorilta kaksi painavaa teollisuusvalaisinta, jotka taitavat päätyä makuuhuoneeseen, koska siellä on ihan liian vähän valoa ja alkaa olla vaikea löytää aamuisin vaatekaapista päällepantavaa. Mutta saa nähdä. Kämppä on tällä hetkellä niin kesken ja sekaisin, että sisustaminen tuntuu juuri nyt tosi kaukaiselta asialta, mutta eiköhän se hetki vielä koita, että remontti on valmis ja pääsemme laittamaan kotia. Vaikka juuri nyt sekin tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta, että jonain päivänä meillä on koti, jossa on keittiö eikä esimerkiksi sementtiämpäreitä keskellä olohuonetta tai kaasuliettä eteishallissa.

Viimeisin muutos sisustuksessa ~ Vaihdoimme olohuoneen kattovalaisimen, mutta se ei ole vielä toiminnassa. Kuten ei oikein mikään muukaan tässä asunnossa. Remonttijuttuja on muuten toivottu paljon ja niitä on kyllä tulossa, maltti on valttia! Kaikessa säädössä on kestänyt niin kauan, että vasta nyt alkaa tapahtua asioita, joista irtoaa muutakin jutunjuurta kuin kirosanoja.

Viimeisin lukemani blogiteksti ~ Jos ei lasketa Annen blogihaastetta, joka minulle linkitettiin, kyllä se taisi olla Annan avautuminen A star is born -elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt, mutta kovasti aion heti kun ennätän.

Viimeisin suunnitelma ~ Laudoittaa keskeneräinen remonttityömaa umpeen ja teeskennellä, ettei sitä ole. Tänään teki mieli heittää kaikki hujanhajan sijoitetut kamat ikkunasta ja polttaa ne kadulla. Huomaako, että on paistomittari punaisella? Mutta kyllä tämä tästä.

Olen aika huono näissä haastehommissa, kun en ikinä muista haastaa ketään, mutta nytpä haastan Annan! Tadaa!

Kerään muuten näitä juttutoiveita talteen tulevia viikkoja varten, joten jos tulee jotain mieleen, käykää hihkumassa Instagramin puolella tai jättäkää toiveet tämän jutun kommenttilootaan.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Arktista kauneutta

Kaupallinen yhteistyö Jolie ja Inari

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Olen varmasti monen muun lailla ajatellut viime aikoina aiempaa enemmän sitä millaisia valintoja teen arjessani ja miten ne vaikuttavat ympäristöön. On niin paljon asioita, joissa voi valita viisaammin, pyrkiä ostopäätöksillään olemaan osa ratkaisua eikä ongelmaa. Yksi niistä on oman kemikaalikuorman minimoiminen: luonnonkosmetiikka ei vahingoita ihoa tai ympäristöä muovilla, myrkyllisillä ainesosilla tai muullakaan sinne kuulumattomalla. Olen itse siirtynyt viimeisen kahden vuoden aikana lähes täysin luonnonkosmetiikkaan, joka on ollut loistopäätös ihan kaikilla mittareilla. Tämän päivän luonnonkosmetiikkabrändeistä monet ovat superluksusta enkä tarkoita vain sitä, että niitä voi käyttää hyvällä omatunnolla – vaikka se vasta luksusta nykyisin onkin!

Maailmalta on tullut viime vuosina paljon laadukasta luonnonkosmetiikkaa, joissa hyödynnetään milloin Marokossa valmistettua kaktusviikunaöljyä, milloin bulgarialaista ruusu-uutetta. Niitä ei näiltä leveysasteilta löydy, mutta maailman puhtaimpiin kuuluva pohjoinen luontomme tarjoaa muita uniikkeja, tehokkaita raaka-aineita yllin kyllin – elämmehän maassa, jonka pinta-alasta yli 70% on metsän peitossa. Onkin mahtavaa, että kosmetiikkabrändit alkavat pikkuhiljaa kohdistaa katsettaan paikallisiin raaka-aineisiin. Erityisen paljon se ilahduttaa kotimaisten brändien kohdalla – meiltähän löytyy superravinteikkaita kasveja, marjoja ja juuria, jotka on pakattu täyteen antioksidantteja ja energiaa. Ei mikään ihme, että niitä hyödynnetään myös kosmetiikassa ja ihonhoidossa, kysymys kuuluu enemmänkin että miksi vasta nyt.

Kun Jolien väki kysyi kiinnostaako minua Suomessa valmistettu luonnonkosmetiikka, jonka raaka-aineet kerätään Lapin luonnosta, ei tarvinnut miettiä vastausta kahta kertaa. KYLLÄ KIINNOSTAA! Kovasti! Nyt kun olen huomannut viihtyväni pohjoisilla leveysasteilla, myös arktinen luonto on alkanut kiinnostaa uudella tavalla – ja tietysti lämmittää ajatella, että kosmetiikkani raaka-aineet ovat tulleet aivan läheltä.

Kotimaisen kosmetiikkakentän uusin tulokas on Inari, luonnonkosmetiikan luksusbrändi, jonka kunnianhimoiset, täysin vegaaniset tuotteet on suunnattu erityisesti anti-age -ihonhoidon tarpeisiin. Siis minulle. Rypyt eivät ole minusta rumat, mutta iho tarvitsee kyllä aiempaa enemmän tukea pysyäkseen kimmoisana ja elinvoimaisena. Kaikki näkyy nykyään niin paljon herkemmin – huonot yöunet, epäterveellinen safka, se pitkäksi venähtänyt ilta kun en jaksanut pestä meikkejä pois. Jopa näytön edessä istuminen tuntuu vaikuttavan ihoon ja saa sen samentumaan. Tavallaan olen kiitollinen siitä, että tosiasiat patistavat minua pitämään paremmin kiinni ihonhoitorutiineista, aiemmin laiskottelin sen suhteen paljon enemmän.

Inari on luonut Napapiirin pohjoispuolelta keräämistään vaikuttavista ainesosista sekoituksen nimeltä Arctic Blend, joka sisältää ruusujuurta, pakurikääpää, männynkuoriuutetta, hillaa, puolukkaa ja mustikkaa. Arktisissa olosuhteissa kasvavat kasvit ovat täynnä korkealaatuisia aktiivisia ainesosia vitamiineista mineraaleihin ja niin lopputuloksena on antioksidanttipitoinen supercocktail, joka parantaa ihon aineenvaihduntaa, tasoittaa ihon sävyä, korjaa auringon aiheuttamia vaurioita, torjuu ihon ennenaikaista vanhenemista ja tehostaa kollageenin ja hyaluronihapon synteesiä tehden ihosta sileän, pehmeän ja kimmoisan. Vaikuttava CV.

Juuri markkinoille rantautunut Inari on aloittanut tuotesarjalla nimeltä Midsummer Magic, johon kuuluu kevyt päivävoide Water Cream, kosteuttavampi päivävoide Moisture Boost, uudistava yövoide Sleeping Cream sekä kiinteyttävä seerumi Lifting Serum. Sain tehonelikon testiin tätä juttua varten ja pakkasin ne mukaan syyskuiselle Lapin reissullemme. Kuvat on otettu puusaunasta, joka on piilossa pihan perällä, niityn reunassa viinimarjapensaiden ja syreenien keskellä. Sinne on ihanaa kävellä iltaisin pimeän pihan poikki. Aina emme jaksa odottaa iltaan, vaan lämmitämme aamusaunan – ehdottomasti yksi parhaista tavoista aloittaa päivä.

Ensivaikutelma Inarista: ihania, raikkaita ja ylellisiä voiteita, joiden kehittämiseen on selvästi panostettu. Koostumukseltaan kevyet voiteet imeytyvät nopeasti jättäen ihon kosteutetuksi ja kimmoisaksi. Tuoksut henkivät arktista luontoa, jota tekee mieli vetää keuhkot täyteen. Hohtavan valkoiset lasipullot ovat kauniit ja painavat, tuntuvat viileältä kädessä. Tälläinen tuote olisi ihana saada tai antaa lahjaksi.

Kiinteyttävässä Lifting Serumissa huomion varastaa ensimmäisenä ikimetsää ja sammalta huokuva tuoksu. Jos sattuu olemaan minun laillani luonnollisten, raikkaiden tuoksujen ystävä, se on tilaisuus sulkea sekunniksi silmät ja kuvitella seisovansa metsäaukiolla eikä pikkuhousuissaan kylppärissä tukka sojottaen joka suuntaan (valitettavasti useimmat aamuni eivät ala kiireettömällä saunahetkellä).

Kaltaiseni kärsimättömät tykkäävät takuulla tästä seerumista, sillä geelimäinen koostumus imeytyy hetkessä ja jättää ihon napakaksi ja kuulaaksi. Päälle voi levittää samantien kosteusvoiteen ja halutessaan meikin. Varsinkaan aamuisin en jaksa enkä aina ehdikään seisoskella odottamassa tuhdimpien tuotteiden imeytymistä, haluan lätkiä naamaan kaiken kertalaakista, olla välittömästi upea ja ajatella sen jälkeen jotain muuta.

Arctic Blendin lisäksi seerumista löytyy mm. hyaluronihappoa kolmessa eri molekyylikoossa, joka napakoittaa ja kosteuttaa tehokkaasti, sekä humalaa, joka supistaa ihohuokosia ja stimuloi ihon luontaista kollageenin tuotantoa – eli tekee ihosta kiinteämmän ja kimmoisamman. Omalla kohdallani olen kyllä huomannut hyaluronihappojen tehon: peilikuva on kummasti freesimpi, kun käyttää sitä joka aamu.

Pahviset myyntipakkaukset erottuvat kaupan hyllyltä neonkeltaisella värillään. Hupaisaa, että noinkin värikkään pakkauksen sisältä löytyy minimalistinen valkoinen lasipullo!

Sarjassa on kaksi kosteusvoidetta, joista ohuempi Water Cream nesteyttää kuivan tai pintakuivan ihon, täyttää pieniä juonteita ja toimii loistavana pohjana meikin alla. Se on oma suosikkini, sillä ohut koostumus sulaa ihoon sekunnissa ja jättää sen kuulaaksi eikä kiristä yhtään. Myös Water Creamissa on arktisten tehoaineiden lisäksi mukana myös hyaluronihappoa, molempi parempi.

Täyteläisempi Moisture Boost puolestaan sisältää enemmän rasvaa, joka auttaa vahvistamaan ja suojaamaan erityisesti kuivaa, aikuista ihoa. Ihan nappituote minulle. Tähän aikaan vuodesta kaikki apu on tarpeen, sillä kylmenevät kelit ja lämmitetty sisäilma ovat saaneet pintakuivan ihoni kiristymään entisestään.

Iho tarvitsee sekä kosteutta että rasvaa, joten näistä kahdesta kosteusvoiteesta ei ole suinkaan pakko valita, vaan niitä voi käyttää päällekkäin. Olen itse käyttänyt niitä yhdessä erityisesti niinä päivinä, kun en meikkaa ollenkaan, vaan annan ihon levätä ja kosteusvoiteet saavat ravita sitä rauhassa.

En ole käyttänyt yövoiteita naismuistiin, pelkkiä öljyjä vain, sillä kesällä ne riittävät tarpeisiini hyvin. Ihoni taitaa näin syksyn tullen kaivata jotain täyteläisempää, sillä Inarin tavallista tehokkaampi yövoide Sleeping Cream on saanut aikaan silminnähden sileämmän peilikuvan aamuisin. Arctic Blendin lisäksi voiteesta löytyy humalaa ja magnoliankuorta, jotka auttavat korjaamaan ja uudistamaan ihoa yön aikana. Kermaista voidetta on ihana levittää, olen sijoittanut pullon yöpöydälle ja sivelen sitä siitä kasvoille, kaulalle ja dekolteelle. Miedosti marjaisaan tuoksuun nukahtaa hyvillä mielin.

Tykkään myös Inarin pakkauksista: valkoiset lasipullot ovat ylellisiä ja näyttävät supertyylikkäältä kylpyhuoneen hyllyllä. Pumppupullot ovat helppoja, toimivia ja hygieenisiä, ei tarvitse kaivaa voidetta sormin purkin pohjalta. Ainoa miinus siitä, että tuotteiden erottaminen toisistaan on haastavaa ja pienellä printatun nimen erottaminen aamu-unisilla silmillä vaatii tiirailua. Onneksi hirveän pahasti ei voi mennä vikaan.

Jos alkoi kiinnostaa kokeilla Inarin tuotteita tai peilikaappi kaipaa muutoin täydennystä luonnonkosmetiikan osalta, nyt on loistohetki tehdä täsmäisku Jolieen, sillä koodilla STELLA15 saa lokakuun loppuun asti 15% alennuksen Jolien verkkokaupassa, Jolie shopissa Uudenmaankadulla sekä Jolie spassa. Alennus koskee Jolien koko valikoimaa lukuunottamatta seuraavia tuotteita: Kjaer Weis, Josh Rosebrook, Less is More, NUORI, May Lindstrom Skin, lahjakortit, Jolie span palvelut ja Jolie boxit.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pysäytyskuvia

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Olemme viettäneet taas viime päivät vanhassa hirsitalossa, josta on viimeisen puolen vuoden aikana tullut toinen kotimme. Olemme raivanneet ja tyhjentäneet, käyneet läpi kaappeja ja koluneet nurkkia, aloittaneet talon kunnostuksen, tajunneet lopullisesti että siinä on tekemistä loppuelämäksi. Valmista ei tule koskaan, siksipä ei kannata kauheasti kiiruhtaa. Tekemisen lomassa on vietetty aikaa Lappi-lomalle saapuneiden ystävien kanssa, tehty ruokaa ja nukuttu pitkiä yöunia, sellaisia joista on voinut viime viikkoina vain haaveilla.

Raivausvaihe oli välttämätön, täällä oli varaston tehtävää toimittaneita huoneita, joihin mahtui hädin tuskin astumaan sisään. Vasta huoneiden tyhjentyessä alkoi paljastua missä kunnossa ne olivat kaikkien tavaroiden alla. Tuli positiivisia yllätyksiä, kuten se, että talon alkuperäinen yli satavuotias lankkulattia oli paljon paremmassa kunnossa kuin kuvittelimme. Huono (joskaan ei yllättävä) uutinen oli, että perimmäisten huoneiden ikkunat karmeineen ovat kiireellisen kunnostuksen tai jopa vaihdon tarpeessa. Viime kuukausien aikana on vietetty hetki jos toinenkin laatien tehtävälistoja ja pohtien mitkä asiat ovat akuuteimmat, missä järjestyksessä ne kannattaa tehdä ja mitä vaihtoehtoja niiden toteuttamiseen on. Onneksi meillä on apunamme perhepiiriin kuuluva ammattilainen, joka tuo tullessaan niin neuvoja kuin itse kalastamaansa ja savustamaansa siikaa. Joskus muutakin: kun saavuimme viimeksi kymmenen tunnin ajomatkan jälkeen puolen yön maissa perille, talomme keittiöön oli tuotu kattilallinen hirvikeittoa odottamaan meitä.

Välillä käy sääliksi tämä vanha talo, joka on uinunut ylväässä hiljaisuudessaan aavistamatta lainkaan mikä hyökytys sitä odottaa. Ennen meitä talo seisoi vuosia tyhjänä ja kylmänä, nyt täällä rytisee ja ryskyy niin että hirret natisevat. Mietin onko talo mielissään siitä, että täällä on vihdoin taas elämää vai ikävöikö rauhaansa, hiljaa rapistuvaa koskemattomuuttaan? Puhun sille, silittelen sen seiniä, sytytän kynttilöitä ja annan niiden tuoksun täyttää ummehtuneet huoneet. Järjestelen tavaroita, siirrän kalusteita ja esineitä uusiin paikkoihin, sijoitan joukkoon omiamme, asioita jotka olemme tuoneet mukanamme. Kahvikuppeja, kirjoja, vanhoja haarukoita.

Puhaltelen nurkkiin kauneutta kuin tulta hiillokseen, ensin savuaa, sitten leimahtaa eikä se lopulta liity minuun mitenkään. Valonjuovat halkovat lattiaa, kulta värjää kuluneet pinnat ja minä katselen lumoutuneena, otan kuvia, vaikka Jarno huutaa pihalta, että karkurivasikka on ottanut taas hatkat laitumelta.

Koirat ovat ottaneet talon omakseen kuten vain koirat voivat ottaa. Vierashuoneen sängyt ovat heidän, peitot ovat heidän, lattialle unohtunut lakanapyykki on sekin siinä heitä varten. Juno-koira on ottanut haltuun myös isoisoisäni tekemän puusohvan ja sen patjan päälle pedatun viltin, jonka isoäitini on kutonut. Luna riehuu pitkin pirttiä pehmoporon kanssa, ostin sen eurolla Ylitornion kierrätyskeskuksesta ja siitä on otettu ilo irti ihan koko rahan edestä.

Koirien läsnäolo tekee talosta täyden, eläimillä ja lapsilla on sillä tapaa sama vaikutus. Aina jostain kuuluu tuhinaa, tassujen tuttu rapina tai vaativa narina silloin kun mitäänymmärtämätön palvelusväki ei hoksaa, että iltasafkan aika lähestyy. Öisin koirat nukkuvat iglussaan sänkymme vieressä, joskus herään aamuisin sängyn reunalla kurkkivaan kuonoon, kun joku tahtoo viereen. Jos huolii sen kainaloon, perässä tulee toinenkin. Sisaruskateus on läsnä kaikessa.

Nämä kuvat eivät paljasta vielä paljoakaan, kerro koko totuutta kostuneista pinkopahveista tai lysähtäneestä kuistista, ulkoseinistä, joista maali varisee hiljalleen. Dokumentaatiolla on oma arvonsa, sitä varten on muita kuvia. Nämä ruudut ovat vain pysäytyskuvia hetkistä ja huoneista, kauneudesta, jonka näen talossa. Sen esineissä ja väreissä, valon hitaissa liikkeissä.

Täältä ei tee mieli lähteä ollenkaan. Ajatuskin tuntuu absurdilta. Juuri kun on asettunut poissaolon jälkeen taas taloksi ja tottunut sen rytmiin, pitäisi pakata kassit ja koirat takaisin autoon ja suunnata etelään. Juurihan kaivoimme kaapista lempikahvimukimme ja petasimme sänkyyn puhtaat lakanat, saimme pirtin lämpimäksi. Nostimme kuistilta Luna-koiran kepit ulos ja lämmitimme loppusyksyn kohmettaman saunan sihiseväksi ja kuumaksi.

Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

PS. Kaikki jutut täältä pohjoisesta löytyvät Lappi-tunnisteen alta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ruuhkaviikot

Joku kysyi mitä minulle kuuluu enkä osannut vastata. Seisoin keskellä katua roikottaen liian painavaa kauppakassia ja samaan aikaan teki mieli hihkua, itkeä, hyppiä ja vähän kiljua. Elämme ruuhkaviikkoja, niitä kun kaikki tapahtuu yhtäaikaa, niin nopeasti ja niin paljon, ettei pää pysy perässä. On remonttityömaa, syksyn kiireisin hetki sovittujen töiden suhteen, nippu uusia ideoita, paljon ilmassa leijuvia mahdollisuuksia. En ole ehtinyt edes miettiä mitä olen mieltä kaikesta. Luovin vaan intuition varassa eteenpäin ja huutelen hell yes tai ei missään nimessä sen mukaan miltä mikäkin asia tuntuu vatsanpohjassa.

Hyvä asia on, että energiaa riittää niin paljon, että sitä sinkoilee joka suuntaan. Työpöydällä on uusia projekteja, ihania ja isoja ja hiton aikaavieviä. Pommitan ihmisiä ideoilla ja tuijotan mykkää puhelinta vaativasti, jos neronleimauksiini ei välittömästi reagoida. Samaan aikaan olen itse se, jonka perään muut soittelevat, kun en ole muistanut sitä ja tätä ja tuota enkä ole kiikuttanut kuitteja kirjanpitoon. Anteeksi kaikki! Kaikki energia ja into kohdistuu nyt ihan muuhun kuin jokapäiväisiin velvotteisiin. Olisipa varaa palkata sihteeri, tai pikemminkin tuottaja, jolle voisin iskeä käteen puhelimeni, kalenterini ja sähköpostisalasanani. Olisi ihanaa liikuttaa suuria asioita ja kokonaisuuksia, jos ei tarvitsisi olla samaan aikaan se, jonka vastuulla on myös jokaikinen mitätön yksityiskohta.

Hetkittäin nimittäin kiristyy hermo siihen, että turhanpäiväiset pikkuasiat hidastavat tai vievät kohtuuttomasti aikaa. Kuten vuoden vanha tietokone, joka on omasta mielestään jo eläkeiässä eikä tahdo toimia – vai olenkohan se taas minä ja minun sähkömagneettinen kenttäni? Tai se tyyppi, joka ajoi kadun varteen pysäköidyn pakumme sivupeilin paskaksi ja jätti vahinkonsa tyynesti meidän maksettavaksi. Tai puhelin, joka putosi pirstaleiksi katuun kaksi päivää sen jälkeen kun olin huollattanut sen ja laitattanut siihen panssarilasin, jonka nimenomaan piti suojata sitä tältä. Tai se asiakas, jolla kestää ensin viikkoja lähettää laskutustiedot ja sitten vähintään yhtä kauan maksaa se lasku. Tätä tavallista yrittäjän arkea, mutta juuri nyt en jaksaisi tärvätä energiaa pikkujuttuihin, kun mieluummin ajattelisin niitä isompia asioita.

Välillä ylipäänsä ärsyttää, kun tuntuu ettei saa keskittyä mihinkään varttia kauempaa ennen kuin jokin taas keskeyttää. Mutta toisaalta: sellaista se on, kun itse väen väkisin haluaa tehdä sataa asiaa samaan aikaan. Niin tartun taas pirstaleiseen puhelimeeni ja soitan seuraavan turhaan pikkuasiaan liittyvän puhelun, äänessä sama getting shit done -sävy, jolla olen viime aikoina hoitanut kaikki isot ja pienet asiat.

Tavallaan pidän itsestäni tälläisenä, lievästi hikeentyneenä ja kärsimättömänä, valmiina singahtamaan eteenpäin heti kun saan raivattua etenemisesteet ja hidasteet tieltäni. Ainakin olen elossa! Raivoisasti, riehakkaasti elossa! Enkä jaksa enää istua kädet ristissä kyydissä ja odotella, että elämä kuljettaa itsestään siihen suuntaan, johon tahdon, vaan soudan tätä hemmetin venettä itse. Hetkittäin tuskastuttavan hitaasti ja välillä pitää vähän äyskäröidä, mutta ihan sama, pääasia että suunta on eteenpäin. Ja onneksi on apuna yksi riuska pohjanmaalainen.

En halua hässäkästä huolimatta sortua vanhoihin virheisiini, siihen että yritän tyhjentää loputonta todo-listaa tekemällä töitä ympäri vuorokauden ja unohdan kokonaan pitää huolta itsestäni. Sitä on ollut jo vähän ilmassa – en olekaan ehtinyt treeneihin, vaikka alkusyksyllä uhoilin, ja huomaan usein illalla eläneeni koko päivän pelkällä kahvilla. Arkirutiinit kärsivät kiireessä ensimmäisenä, vaikka juuri niistä kannattaisi pitää silloin erityisen tarkasti kiinni. Syömistä vaikeuttaa toki sekin, että keittiötä ei ole – nämä kuvat on napattu arjen ja ruokakuvausten tiimellyksestä juuri ennen kuin keittiö purettiin.

Kiireet helpottavat kyllä kohta, joulukuu näyttää jo paljon rauhallisemmalta. Juuri nyt ei voi muuta kuin sinnitellä näistä viikoista läpi, mutta teen itselleni julkisesti pyhän lupauksen: epämääräiset elämäntavat saavat jatkua siihen asti, että uusi keittiö on paikoillaan, kunhan muistan joka päivä syödä jotain järkevää, käyn kerran päivässä edes vähän kävelemässä ja muistan nukkua tarpeeksi. Näillä mennään, kunnes uuden kodin remontti on ohi ja paluu arkirutiineihin voi alkaa.

Onneksi nyt on luvassa taas pieni hengähdyshetki, sillä vietämme loppuviikon pohjoisessa. Raksaa on toki tiedossa sielläkin, mutta myös pidempiä ja syvempiä yöunia, aamukahveja talon portailla, keskusteluyrityksiä lehmien kanssa, ystävien seuraa ja saunaa ja mikä parasta: keittiö, jossa voi valmistaa muutakin kuin kahvia. Kuullaan Lapista seuraavan kerran.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pehmeästä mustasta: Marianne Nieminen

Näin ensimmäisenä kolhiintuneet prätkäsaappaat kotini eteisen lattialla, sitten kuulin keittiöstä kantautuvan naurun. Kun astuin huoneeseen, tapasin saappaiden ja äänen omistajan: taiteilija Marianne Nieminen istui pöydän äärellä ja joi valkoviiniä kämppäkaverini kanssa. 

Olin kuullut hänestä sitä ennen yhteisiltä ystäviltämme niin paljon. Tietysti olin nähnyt myös maalaukset. Mariannen abstrakteja öljyvärimaalauksia riippui monen ystävän seinillä, niitä ei voinut olla huomaamatta. Tajusin vasta vähän myöhemmin, että erikoisesti säteilevät työt olivat yhden ja saman taiteilijan, sen kuuluisan Manin.

Kun vihdoin tapasimme, ymmärsin heti miksi ystäväni rakastivat häntä niin paljon. Maalausten säteily ei ollut peräisin pelkistä töistä, vaan taiteilijasta: hänestä hohkasi niin suuri lämpö, että tuntui kuin olisi päässyt pakkasesta takkatulen ääreen.

Opin nopeasti, että Mani on sataprosenttisen aito, aina rehellinen ja pelottavan skarppi. Samaan aikaan hyvin inhimmillinen – jokin suunnaton lempeys hänen silmissään tekee hänestä helposti lähestyttävän. Mani kysyy usein kaikkein vaikeimmat kysymykset ja on samalla juuri se ihminen, jolle vastaukset haluaa kertoa. Eikä hän ole mikään eteerinen, tavoittamaton taiteilija, vaan hyvinkin läsnä: kuuntelee maalatessaan korvakuulokkeista teknoa, käy keikoilla pogoilemassa, hihkuu ja heiluttaa käsiään illallispöydässä kuten kaikki muutkin ystävämme.

Vieraista prätkäsaappaista eteisessämme on seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaa. Nykyisin Mani on minunkin ystäväni, minullekin rakas. Hänen kanssaan voi puhua kaikesta ja todella puhummekin, kiihkeä keskustelu on yleensä käynnissä ennen kuin olen saanut edes takin yltäni. Ei turhia kohteliaisuuksia tai small talkia, menemme aina suoraan asiaan.  Joskus ajattelen, että Mani on jossain edellisessä elämässään ollut isosiskoni eikä se liity vain siihen, että hänenkin hiuksensa ovat vaaleat ja hiukan kurittomat tai että meillä on samankaltainen buutsimaku.

Rakastan Manin töitä, nykyään niitä roikkuu meidänkin seinillämme. On muutamia suuria mustia maalauksia, jotka näyttävät ovilta ja ikkunoilta muihin maailmoihin: näen niissä tähtiä ja mustia aukkoja, pehmeää pimeyttä, joka vetää puoleensa. Ja sitten on auringonnousu, jonka alla olemme nukkuneet monta vuotta, sekä pari pienempää työtä, utuisia mielenmaisemia, joihin voi sijoittaa eri päivinä erilaisia ajatuksia.

Manin maalauksissa abstraktit käsitteet ottavat joskus fyysisiä muotoja. Yhdessä häneltä ostamassani pienessä työssä asuu aivan selvästi rakkaus, se näyttää vähän pumpulipallolta ja sillä on ääretön hellyys ja hyvä tahto, joka loiskuu maalauksesta kuin ämpäriin nostettu järvivesi matkalla saunaan. Ajattelen aina Mania kun näen sen.

Manin työhuoneesta, josta nämä kuvat on otettu, on tullut minulle viime vuosina tuttu paikka. Olen käynyt siellä usein ja muutaman kerran jopa maalannut siellä Manin kanssa, herätellyt hänen ohjauksessaan taidekouluajoilta unohtuneita rutiineja: mistä väreistä sekoitetaan sävy joka ei ole enää harmaa muttei vielä musta, millä sekoitussuhteella laitetaan pellavaöljyä, tärpättiä ja dammarhartsia.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa Manin taiteesta ja työskentelystä. Nyt siihen tuli luonteva tilaisuus, sillä Manilla on avautunut Hietsun tuntumassa sijaitsevassa galleriassa uusi näyttely, joka on auki tämän vielä tämän viikon loppuun. Suosittelen! Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksen seinät on ripustettu täyteen Manin töitä, joista näissä kuvissa näkyy vain kulmia sieltä ja väläyksiä täältä.

Stella: Kerro Mani mistä sun taideura lähti aikoinaan liikkeelle? Olitko aina ollut visuaalinen tyyppi?

Marianne: Olin aina piirtänyt paljon, ollut pikkukaupungin luokalla se tyttö joka osasi piirtää. Se oli vain juttu, jota tykkäsin tehdä. Ei mulla ollut koskaan Suomessa asuessani sellaista oloa, että voisin tehdä tästä itselleni uraa. Taiteellinen kipinä syttyi vasta kun asuin kaksikymppisenä Jenkeissä ja osallistuin piirrustuskurssille, jossa oli harrastelijoita kotirouvista mummoihin. Kurssia vetävä taiteilija kysyi kurssin päätteeksi olinko koskaan miettinyt tekisinkö kuvasta itselleni ammatin. Hän sanoi silloin kuolemattomat sanat, joita olen itse toistellut sen jälkeen omille oppilailleni: sulla on kaksi vaihtoehtoa, jatkaa taiteen tekemistä harrastuspohjalla ja tehdä työksesi jotain muuta, tai sitten tehdä taiteesta isompi osa sun elämää. Et tule ehkä koskaan rikastumaan sillä, mutta taide rikastuttaa elämääsi monilla muilla tavoilla.

Stella: Sitten hän kirjoitti suosituskirjeen, hait sikäläiseen kouluun ja pääsit sinne. Tarvittiinko ulkopuolisten ihmisten tuki ja kannustus ennen kuin uskalasit ajatella, että tästä voisi tulla jotain?

Marianne: Kai ajattelin, etten ole tarpeeksi hyvä. Voitin joskus koulun piirrustuskilpailun ja sain palkinnoksi punaisen teroittimen. Olin tosi häkeltänyt ja nolostunut siitä. Jollain tapaa taiteen tekemiseen on aina liittynyt jotain ujoa, jopa arkaa. Siitä ehkä johtuu, ettei mulla ole koskaan ollut sellaista oloa, että haluaisin olla kuuluisa taiteilja, jonka kaikki tunnistaa.

Marianne: Olin Bostonissa taidekoulussa kuvittajalinjalla ja opinnot lähtivät aluksi hyvin käyntiin. Toisena opintovuonna valitsin abstraktin maalaustaiteen kurssin, kun mikään muu ei sopinut kalenteriin. Ihmettelin vielä silloin, että mitä järkeä on abstraktissa ilmaisussa – ajattelin, että pitää olla tosi vahva visio mitä tarinaa haluaa kertoa ja tulkita abstraktilla tavalla. Amerikkalaiset opiskelijat puhuivatkin suvereenisti suurista tarinoistaan teosten taustalla. Kysyin kurssia opettavalta taiteilijalta mitä hänen maalaustensa takana oli. Hän kertoi maalaavansa kolmimetrisiä oranssinpunaisia duuneja, joiden nimissä vilisi sanoja kuten napalmiaamu, sillä hän oli lähtöisin Vietnamista. Mietin että mistä hitosta mä nyt ammennan, siitäkö että mulla on finnejä? Mua vaan hävetti siellä.

Sitten osuin abstraktin ekspressonismin näyttelyssä pitkästä aikaa Franz Klinen valtavan työn eteen ja yhtäkkiä jotain aukesi. Työ näytti mustavalkoiselta sekasotkulta, mutta tosiasiassa se oli täynnä värejä ja jäljessä näkyi maalaamisen riemu. Franzin on täytynyt maalata työ valtavien telojen ja rakennustelineiden avulla ja silloin tajusin: tätä voi tehdä vain siksi, että tykkää maalaamisesta. Tästä oli koko ajan ollut kysymys.

Stella: Niin, ei tarvitse todellakaan olla maailman suurinta tarinaa taustalla, että saa maalata. Sehän on abstraktissa parasta, se on tunnekieli, jolla voi välittää paljonkin ilman että yrittää tietoisesti kutoa kuvaan jonkun tietyn tarinan.

Marianne: Lopputyöni sisälsi kolme erilaista harmaata maalausta. Mittasin niissä sitä kuinka vähän punaista oli mahdollista laittaa harmaan sekaan säilyttäen punaisen triptyykin päätähtenä. Se oli pintarakenteiden kanssa puuhaamista, erilaisten harmaiden sekoittamista. Ensimmäinen positiivinen maalauskokemus, jossa tekemiselläni tuntui olevan tarkoitus. Sitä lopputyötä oli turvallista tehdä myös siksi, että se oli tekninen haaste, jolla oli taideteoreettinen, näkemiseen ja havaitsemiseen liittyvä lähtökohta. Sen suurin merkitys kuitenkin oli, että abstraktin maalaustaiteen kurssin jälkeen tajusin, etten voi palata kuvittajalinjalle valmistumaan asiakaslähtöiseen työhön.

Stella: Mitä sitten tapahtui?

Marianne: Sitten tuli elämä väliin ja lopetin hetkeksi opiskelut. Suomeen palattuani piti tehdä päätös haenko täällä jatkamaan opintojani graafisen suunnittelun puolelle. Kuulin huhua, että taidekasvatuksen osastolla saa tehdä paljon omaa ja siellä kannustetaan kaikenlaiseen kokeiluun. Hain ja pääsin, tein siellä kaikki mahdolliset maalaamiseen ja piirtämiseen liittyvät sivuaineet. Leipätyöni on nykyisin opettaminen, maalaaminen on elämäntapa.

Stella: Oletko ikinä haaveillut siitä, että olisit täyspäiväinen taiteilija etkä tekisi muuta?

Marianne: En haluaisi olla, en ainakaan nyt. Tähän tekemiseen liittyy niin paljon paineita, joita asettaa itse itselleen. Jos pelkästään maalaa ja jahtaa asioita, omalle tekemiselleen sokeutuu nopeasti. Olen just semmonen addiktoituva hurupää, että unohdan joskus kaiken muun, kun menen tähän niin syvälle. Se ei ole mulle terveellistä, eikä sille taiteelle. Lisäksi tykkään ihan hirveästi opettamisesta! Opetan murrosikäisiä peruskoulussa ja mulla on siellä sellainen olo, että olen oikeassa paikassa sielläkin.

Stella: Luulen, että murrosikäisten taidekasvatus vaatii vähintään yhtä paljon luovuutta kuin taiteilijan työ.

Marianne: Imen toki oman taiteen tekemisestä paljon koulumaailmaan. Vuosien varrella on kertynyt aika kova ammattitaito ja ymmärrän teknisen välineistön ohella sen angstin ja tyhjän paperin pelon. Tiedän myös miten pitkälle pääsee tekemällä työtä. Sanon useasti oppilaille, että inspiraatio on tietyssä mielessä myytti. Ei se tule odottamalla, vaan löytyy kun alkaa vaan tehdä.

Marianne: Tottakai minäkin inspiroidun milloin mistäkin näyttelystä, musiikista, elokuvasta. Olen joskus katsonut keraamikko Rut Brykistä kertovaa dokumenttia, jossa hän puhui sinisestä väristä. Olin kotona yöhousuissa ja halusin samantien sännätä työhuoneelle maalaamaan. Se hetki oli niin hieno, seisoin keskellä olohuoneen lattiaa ja inspiraatiopauhu vyöryi yli. Mutta siihen mennessä kun ehdin työhuoneelle, se hyöky oli kadonnut ja siitä oli jäljellä muisto, jota vaalin.

Joskus inspiroidun elämästä tavalla, jolla ei ole sinänsä mitään tekemistä taiteen kanssa. Vaikka tietynvärisestä taivaasta, tuoksusta tai siitä miten hieno sateensävy heijastuu asfalttiin. Saan inspiraationpauhuja tosi arkisistakin asioista, ne tulevat maalauksiinkin. Mutta en koskaan maalaa mitään näkymää tai yrittää tavoittaa märän asfaltin heijastusta, vaan ne on jossain siellä taustalla.

Stella: Miten muuten päädyit perinteiseen öljyväriin ja mitä teet sillä?

Marianne: Öljyvärin kanssa olen kokenut olevani sinut. Maalaan abstrakteja töitä, joista ihmiset pystyvät herkästi poimimaan asioita tai löytämään tarttumapintaa. On ihanaa miten paljon erilaisia asioita ihmiset näkevät töissäni. Kerran treenikaveri kertoi pitävänsä työstäni, jossa on se polvi. En ymmärtänyt mistä hän puhui enkä nähnyt polvea edes silloin kun hän näytti mitä tarkoitti. Sitten työn näki toinen treenikaveri, joka totesi heti, että polvihan se siinä.

Minä en päätä mitä maalauksissa on, siksi ne ovat kaikki nimettömiä. Tuntuu tärkeältä olla nimeämättä niitä, koska en halua johdattaa ihmisiä katsomaan jotain tiettyä, mitä olen tehnyt tai tavoitellut. Uskon, että kun he itse näkevät tai löytävät sieltä jotain, se tekee työstä heille ihan toisella tavalla merkityksellisen.

Maalaan aina useita maalauksia kerralla, vaihtelen kokoa, myös tekemisen tapaa. Joskus rappaan palettiveitsellä ja teen paksuja struktuureita, jotka on ehkä enempi arkkitehtonisia ja kulmikkaita. Välillä sivelen sormilla, hinkkaan rätillä ja teen utuisempaa jälkeä.

Maalaan paljon, pääsääntöisesti pellavalle, myös kovalevylle ja mdf-levylle. Teen itse pohjat, sekin tuntuu tärkeältä. Mulle olisi mahdottomuus pysyä työskentelyssäni tietyssä teemassa. Näyttelyt, niin tämä uusikin, ovat syntyneet niin, että vien paikalle työt, jotka olen viime aikoina tehnyt ja yhdessä galleristin kanssa valikoimme sieltä sopivan kokonaisuuden.

Stella: Sanoit äsken hienosti, että jahtaat maalatessasi.

Marianne: Se on jahtia, kun teen maalausta, joka ei kerro mulle etukäteen millainen siitä tulee. Jahtaan jotain mitä en edes tiedä jahtaavani. Joskus saalis paljastuu vasta sitten kun olen antanut työn olla rauhassa ja se on valmistunut itsekseen. Se on rivienvälihommaa, jota en osaa selittää. Tekniikka on hallussa, mutta sitä ei voi silti koskaan etukäteen varmaksi tietää mitä päätyy kankaalle.

Stella: Yllättääkö se usein?

Marianne: Yllättää! Kerroin sullekin kesällä, että halusin maalata ison tummansinisen työn. Suureksi järkytyksekseni tein sen ja pystyn seisomaan sen takana yhä. Se on äärimmäisen harvinaista. Jos mulle tulee joskus sellainen olo, että pitäisi ruveta tekemään tietynlaista, niin yritän olla kuuntelematta niitä oloja. En halua alkaa varmistella. Se ei kuulu jahtiin.

Stella: Yritätkö siis pitää tietoisen mielen pois tekemisestä, antaa alitajunnan ohjata? Kuin onkisi syvänmeren kaloja?

Marianne: Usein lähden merelle vielä niin, että pelastusliivit unohtuivat jonnekin matkan varrelle. Sitä on hankala selittää. Tottakai mulla on tietotaitoa tekemisessä, ei sitä voi sivuttaa. Mutta tänään kun tulin työhuoneelle ja katsoin keskeneräistä työtä niin näin yhtäkkiä siinä ihan selvästi sellaisen kuva-aiheen, jota en todellakaan ollut siihen tietoisesti eilen maalannut.

Stella: Mun on pakko jatkaa vähän syvänmeren kaloista. Ne hohtavat siellä meren pohjan pimeässä kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta jos ne nostaa pintaan, jäljelle jää vain harmaita limapaakkuja. Voisiko se olla metafora tästä? Kun ollaan tarpeeksi syvällä alitajunnassa, ne harvinaiset kalat hohtavat siellä lumoavan kauniina eikä ikinä tiedä mitä kaikkea siellä tuleekaan vastaan. Mutta jos niitä lähtee liian tarkkaan tutkimaan ja nostamaan kohti pintaa, kaikki se kauneus ja katoaa ja lumous särkyy. Niiden pitää antaa kellua siellä unenomaisessa epätilassaan –

Marianne: …ja tietämättömyydessä! Tässä vallitsee jännä epätasapaino. Jollain tavalla mun pitää tietää milloin työ on valmis ja usein se liittyy johonkin värien keskeiseen sinfoniaan tai sammumiseen. Silloin ne ovat täysin tietoisia päätöksiä. Täytyy ottaa tietty punainen ja tietty valkoinen, sekoittaa ne tietyssä suhteessa. Usein teen ihan viimeisiä ratkaisuita sormenpäällä, kun sivellinkin tuntuu liian välineelliseltä ja helposti hallittavalta. Vaikka olen ratkomassa tätä, haluan silti, että lopputulos saa vähän yllättää. Haluan mahdollisimman pitkälle kunnioittaa sitä. Se on se jahti, joka on kaikkein parasta, vähän kuin yrittäisi ampua poroa ritsalla.

Stella: Onko vaikeaa tunnistaa hetki, kun työ on valmis?

Marianne: Joskus. Esimerkiksi tuo nurkassa seisova työ on ollut valmis noin 10 kertaa, mutta aina kun tulen uudelleen katsomaan sitä, niin ei se olekaan. Ärsyvttävintä on, kun työ on valmis kertaheitolla ja päättää vähän vielä fiksata sitä ja sitten se onkin viiden minuutin päästä täysin kadonnut etkä koskaan enää pääse siihen raikkauteen mikä siinä alkuvaiheessa oli. Joutuu aloittamaan koko ruljanssin alusta. 

Stella: Olet myös kertonut kuinka tapat joskus sun töitä. Mitä se tarkoittaa?

Marianne: Kun työtä on maalattu niin paljon niin pitkään, että siinä on hirveästi kerroksia eikä siihen pysty enää järkevästi maalaamaan mitään päälle, on pakko luovuttaa, ottaa kiilat talteen uutta työtä varten ja tunkea kangas roskiin. Näitä tulee nykyään harvemmin, mutta ne tuntuvat aina hirveältä tappiolta. Epäonnistumiselta. Että miksi olen näin paska maalari! Miksi harrastan tälläistä kallista harrastusta! Olen saanut töistäni paljon hyvää palautetta ja jotkut saavat niistä jopa tunnekokemuksia ja helähdyksiä, mutta yllätyn silti aina kauniista sanoista.

Stella: Musta tuntuu, että olipa sitten harrastaja tai pitkän uran tehnyt konkari, tuo olo tulee joskus kaikille, sellainen tietty nöyryys taiteen edessä. Jokus sujuu kuin tanssi, joskus taas tuntuu, että omat teokset pitävät pilkkanaan. Harva varmaan kokee, että nyt on kaikki hallussa ja tiedän täysin mitä olen tekemässä. Useammin on läsnä tietty epävarmuus, joka pitää hiukan varpaillaan ja homman kiinnostavana. Eikä pääse nousemaan päähän.

Marianne: Minusta on yksi vastenmielisimmistä piirteistä, että kokee itsensä jotenkin paremmaksi kuin muut. Heti kun maalaessa alkaa tuntua omahyväiseltä, tekee mieli antaa itselleen henkisiä litsareita. Mutta ei mun yleensä tarvitse niitä antaa, maalaukset tekevät sen mun puolesta.

Stella: Sanoit kerran, että työhuone on sulle lepopaikka, jossa varpaasi pysyvät maassa. Maadoittaako tämä työhuone sut kiinni maailmaan?

Marianne: Kyllä. Ehkä vähän hassua. Monen mielestä taiteilijan työhuoneella voisi olla juuri päinvastainen vaikutus.

Stella: Kai ihmiset tekevät taidetta eri lähtökohdista ja syistä. Joillekin se ehkä on eskapismia, toisia se taas nimenomaan kiinnittää tiukemmin todellisuuteen.

Marianne: Taiteen tekeminen on silti tietyssä mielessä hirveän itsekästä puuhaa. Mä irrotan itseni kaikesta muusta arjesta kun tulen tänne: pistän luurit korville ja alan maalata. Se on valtava hemmotteleva tila, joka on mulle mahdollinen siksi, että olen tehnyt sellaisia valintoja. Leipätyöstä saan säännöllisiä tuloja, jotta voin ylläpitää tätä tekemistä, pitää siis uskaltaa ja osata olla täällä ilman huonoa omatuntoa siitä, etten ole tekemässä jotain hyödyllisempää. Uskon, että se on keskeistä taiteelliseen tai oikeastaan ihan kaikkeen motivoituneeseen tekemiseen: että löytää sille ajan ja paikan eikä ole koko ajan muiden ihmisten käytettävissä.

Stella: Olen törmännyt muuallakin ajatukseen siitä, että taiteen tekeminen on itsekästä, mutta jos ajatellaan taiteen merkitystä maailmassa niin sitä on aina tarvittu. Mitä vaikeampaa historiallista vaihetta on eletty, sen suurempi merkitys sillä on ollut. En tarkoita edes sitä kuinka taide on valjastettu ajamaan yhteiskunnallisia tavoitteita, vaan sitä paljonko ihmiset ovat saaneet irti sen tekemisestä, sen jakamisesta, sen äärellä olemisesta. Maailma ilman taidetta olisi ankea ja surullinen paikka. Siinä mielessä toivoisin kaikille taiteilijoille syyllisyyden sijaan loputonta vapautta.

Marianne: Jos mulla ei olisi tätä maalaamista, olisin huomattavasti rasittavampi tyyppi. On samaan aikaan ihanaa ja kamalaa, että olen niin superherkkä. Mutta ei se haittaa, jos mua itkettää bussissa kun kuulen jonkun biisin. Asioille herkistyminen on tärkeää, joskin sidoksissa siihen oloon, että onko lupa tehdä tätä. Että mitä olen tehnyt saadakseni oikeuden tehdä tätä ja olla näin onnellinen? Miten mulla on käynyt näin älyttömän hyvä tuuri, että saan maalata?

Stella: Syyllisyys suuresta onnesta! Mutta sulle on annettu lahja, ihan sama uskooko siihen että se on sattumaa tai johdausta tai universumin tähtipölyä. Olet saanut poikkeuksellisen kyvyn, jota olisi hullua jättää käyttämättä.

Marianne: Kiitos, mutta en osaisi nyt näin hyvin, jos en olisi tehnyt tätä koko ikäni. En kestä sitä ajatusta, että joku nyt vaan tekee hienoja maalauksia. Sen takana on aina niin paljon harjoitusta, toistoja. Ja aina on joku, joka ei pidä niistä töistä.

Stella: Olen minäkin käyttänyt elämässäni tuhansia tunteja hoilottaen musiikin tahtiin enkä ole silti oppinut erityisen hyväksi laulajaksi, että ei se pelkkä toisto riitä. En nyt toki tarkoita verrata sun maalaamista mun autohoilotukseen! Luovuus tietysti kasvaa kun sitä ruokkii ja tekniset taidot kehittyvät, mutta monissa asioissa poikkeukselliset kyvyt vaativat mun mielestä myös lähtökohtaista lahjakkuutta.

Stella: Yksi asia, jota rakastan sun töissä on se, että ne ovat kevyitä, lähes aineettomia. Tiedän, että saatat työstää niitä paljonkin, mutta silti sävyissä ja elementeissä on välillä uskomaton vaivattomuus. Niistä ei todellakaan arvaisi sitä työn määrää, vaikka läheltä katsottuna tietysti tajuaa että sävyt on huolella kerrostettu ja sekoitettu eikä se ole tapahtunut päivässä. Ihan kuin ne olisivat vain materialisoituneet todellisuuteen vähän kuin itsestään. Sen täytyy olla sitä lahjakkuutta.

Marianne: Otan tämän kyllä kehuna vastaan, koska me molemmat tiedetään, että mitä helpommalta näyttää, sen hirveämpi duuni siinä on oikeasti ollut. Ehkä se lahjakkuus onkin periksiantamattomuutta: nyt tämä sävy muuttuu sellaiseksi kuin minä haluan! Ja sitten hinkkaan sitä kunnes lapa on jumissa. Mun silmä on näille asioille armoton. Eikä ikinä saisi sanoa, että ihan vähän vielä viimeistelen, koska sitten siitä alkaa hirveä riehuminen. Sitten soditaan ja tapetaan ja jahdataan poroja ritsan kanssa.

Stella: Kyllähän sun täytyy ollakin vähän armoton. Olisi masentavaa, jos taiteilija heittäisi hanskat tiskiin tunnin päästä ja toteaisi, että tää on aivan tarpeeksi hyvä! Että kyllä tää nyt on tässä.

Marianne: Tuo olisi just sitä omahyväisyyttä! Vaikka on käynyt niin, että olen joskus tehnyt kolmessa minuutissa jonkun työn, sen takana on joku kolmenkymmenen tuntia kestänyt hinkkaus, joka on mahdollistanut sen, että yhtäkkiä saan kolmessa minuutissa aikaan valmista.

Stella: Puhutaanko vielä sun väreistä? Sulla on selvästi tietynlaisia värikausia, mutta silti sun töissä on vuosien varrella olleet aina tiettyjä samoja sävyjä, jotka tunnistan joukosta. Esimerkiksi Manin musta on lämmin ja pehmeä ja upottava kuin syli tai uni, joka ahmaisee mukaansa. Sulla on harvoin kylmiä mustia.

Marianne: Tummat sävyt ovat mulle tärkeitä, varsinkin musta, joka on kaikista vaikein sekoittaa. Erityisesti matan ja kiillon suhde on tärkeä ja saatan vetää joskus uskomattomia määriä mustan kerroksia päällekkäin ennen kuin saan juuri sen mattapinnan tai kiiltoasteen, jonka haluan. Mulla on tosiaan myös selkeitä värifiksaatioita. Esimerkiksi Taikissa tein pelkästään punaisia ja valkoisia töitä, en mitään muuta. Silloin mua ärsytti se, että niistä  etsittin merkityksiä, onko se punainen rakkautta vai vihaa vai intohimoa? Teki mieli huutaa, että se on punaista! Myöhemmin tietysti oivalsin, että värit merkitsevät ihmisille eri asioita ja taidehistorioitsijoita ja teoriteetikoita vaivaa ihan sama juttu kun kaikkia muitakin: meidän on vaikea olla, ellemme tiedä miten asiat ovat. Pitää olla kategoria, luokka, nimeämisen tapa. Itse ajattelen, ettei kaikkea tarvitse tietää, ymmärtää tai hallita eikä kaikelle pidä olla nimeä tai järjestystä. Just siellä kaiken sen tuolla puolen on se taika, jolle me annetaan elämässämme mun mielestä liian vähän tilaa.

Stella: Just siinä määrittelemättömyydessä. Ehkä sekin auttaisi, ettei katsota asioita liian kohtisuorasti, kyylätä liian läheltä vaan annetaan niiden vaan olla läsnä.

Marianne: Annetaan niiden tehdä itse itsensä tiettäväksi, kertoo itsestään tavalla, joka voi olla paljon vaikuttavampi. Musta olisi ihana ajatus, että koulussa voisi vaan katsoa elokuvia, kuunnella musaa, lukea kirjallisuutta. Että olisi mahdollista oppia asioista taiteellisen ilmaisun kautta. Mutta tietysti tajuan, että ei kaikkea voida opettaa sillä tavoin.

Stella: Mikä sua ajaa taiteen tekemisessä, itseilmaisun vimma, jakamisen tarve vai maalaatko itsellesi asioita auki?

Marianne: Kyllä maalaamisen terapeuttinen vaikutus on ollut suuri, mutta ne aiheet eivät tule kuitenkaan maalauksiin asti. Jos olen vaikka täynnä raivoa maalatessani, joku on saattanut kuitenkin kommentoida, että onpa rauhallinen työ. Mutta lopulta on kyse siitä, että mun keho alkaa kaivata, jos en pääse pitkään aikaan maalaamaan. Mulle pitkä aika voi olla vaikka viikko. Sitten kun tulen tänne ja näen tämän sotkun ja haistan tutun tärpätin, niin tuntuu kuin pehmoinen peitto tulisi päälle.

Kiitos Marianne! Tätä rönsyilevää keskustelua olisi voinut jatkaa loputtomiin – toivottavasti tykkäsitte. Ottakaa Mani seurantaan Instagramissa ja suunnatkaa galleriaan vielä tämän viikon aikana – osoite ja aukioloajat löytyvät alta.

Marianne Nieminen – Maalauksia
Galleria Pirkko-Liisa Topelius, Hietalahdenranta 17
Avoinna ti-pe 11-17, la-su 12-16
Su 21.10.2018 asti

Töitä voi nähdä livenä (ja ostaa) myös Manin Meilahdessa sijaitsevassa työhuoneessa sitten kun näyttely on ohi. Visiitistä voi sopia Manin kanssa sähköpostitse: maalattua11@gmail.com.

PS. Tämä juttu on osa keskustelusarjaa ajankohtaisten taiteilijoiden kanssa: edellisen kerralla vuorossa oli Olli Piippo. Kuka seuraavaksi? Saa ehdottaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kohti parempia hiuspäiviä

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Elivo

On se vaan jännä kuinka paljon hiukset vaikuttavat siihen millä fiiliksellä sitä kipittää ulos kotiovesta. Toisina aamuina hiukset asettuvat kuin itsestään lyyrisille laineille ja silloin ryhtikin on jotenkin suorempi, askel kepeä ja tunnelma korkealla. Sitten on niitä päiviä, kun tukka ei asetu mitenkään päin, pelastusyritykset suistavat tilannetta vain syvemmälle eikä lopulta edes hätänuttura pelasta habitusta. Ne päivät tunnistaa siitä, kun luimistelen hattuni alla enkä halua puhua kenellekään.

Olen ollut yleisesti ottaen toki onnekas geenilotossa ja saanut hyvän tukan, jota olen voinut kasvattaa mielin määrin just niin pitkäksi kuin olen halunnut. Matkan varrelle on toki mahtunut kaikenlaisia hiuskokeiluita platinanvaaleasta sivusiilistä hapsottavaan poikatukkaan ja pidin oikeastaan niistä kaikista (paitsi siitä hirvittävästä välivaiheesta, kun värjäsin tummat hiukset takaisin vaaleiksi). Takaisin pitkään tukkaan olen päätynyt kuitenkin siksi, että se on tuntunut eniten omalta ja ennen muuta kaikkein helpoimmalta. Olen huomannut omalla kohdallani, että pitkää tukkaa ei tarvitse hirveästi laittaa, vaan se näyttää hyvältä ihan sellaisenaan. Toki asiaa edistää, että se on hyvässä kunnossa! Koppuraisiksi kuivuneet latvat eivät pue ketään ja siksi koitan muistaa läträtä kuivuuteen taipuvaiseen tukkaani runsaasti hyviä hoitotuotteita ja öljyjä. Varsinkin viimekesäisen helleputken jälkeen on ollut tarvetta niinsanotulle erityishuomiolle.

Hiusten hyvinvointia voi tukea myös sisältäpäin. Otin pari kuukautta sitten käyttöön Elivon uutuuden, HiusVoima-kapselit, jotka vahvistavat ja korjaavat hiusten rakennetta ja nopeuttaa hiusten kasvua. Yksi kapseli päivässä, helppo homma! HiusVoimasta löytyy tarkasti kehitellyssä suhteessa biotiinia, kysteiinia ja MSM:aa. Biotiini onkin monille tuttu aine, tärkeä solujen uudistumisen kannalta ja pitää hiusten rakenteen kunnossa. Aminohappo L-kysteiini puolestaan on samaa rakennusainetta, jota löytyy hiusten keratiinista. Molybdeenin tehtävä cocktailissa on tehostaa kysteiinin vaikutusta. MSM puolestaan edistää hiusten kasvua ja säilyttää sidekudosten kollageenisäikeet kimmoisina myös ihossa. Lisäksi kapseleista löytyy C-vitamiinia, joka edistää kollageenin muodostusta. Kaikki Elivon tuotteet kehitetään ja valmistetaan muuten Suomessa.

Lähtökohta oli toki jo valmiiksi hyvä, omat hiukseni ovat lähtökohtaisesti paksut ja vahvat. Se tuntuu luonnonkiharan hiuksen kohdalla tarkoittavan automaattisesti myös “hallitsemattomat, itsepäiset ja takkuiset”. Ne täytyy selvittää huolellisesti ennen jokaista pesua ja harjata uudelleen vielä samalla kun hoitoaine vaikuttaa, jotta ne eivät menisi kuivuttuaan heti uudestaan takkuun. Tiedän, märkiä hiuksia ei kannattaisi harjata, mutta pakko – ja ainakin se on huomattavasti hellempää silloin kun tukka on liukas hoitoaineesta. Mutta juuri tuossa kaksiosaisessa harjausprosessissa olen huomannut eron entiseen: harjaan jää huomattavasti vähemmän katkenneita hiuksia. Niin, eivätkä alimmat hiukset mene enää samanlaisille solmuille kuin ennen kuuria! Tiedättekö, ne painajaistakut, joita löytyy sattumalta kun haroo niskahiuksiaan ja tajuaa että siellä on koko päivän roikkunut joku majavanraadon näköinen rasta.

Samat ravintoaineet, jotka tekevät hiuksista vahvempia, vahvistavat muuten myös ihon ja kynsien rakennetta. Näköjään! Kynteni ovat kuivat ja pahasti liuskottuvat ja siksi pidän ne lähes aina kestolakattuna, koska lakkaus suojaa niitä. Siitä huolimatta kynnet saattavat lohkeilla lakkoineen päivineen, siis irrota isoina liuskoina, mutta nyt sekin on vähentynyt.

Suhteeni vitamiineihin, hivenaineisiin ja lisäravinteisiin on aika mutkaton. Syön niitä tarpeeseen, esimerkiksi säännöllinen magnesium ja d-vitamiini ovat minulle elinehto. Muita en aina muista popsia ihan joka päivä tai edes joka viikko, mutta sitten taas saan kiinni rutiinista, joka tuntuu usein jo parissa viikossa niin kehossa kuin mielialassa. Tottakai tavoite on, että mahdollisimman ison osan tärkeistä hivenaineista ja vitamiineista saisi ruoan muodossa, mutta remontin keskellä terveellinen ja monipuolinen syöminen ei ole valitettavasti ollut ihan ykkösprioriteetti. Perusvitamiinien ja hivenaineiden lisäksi vedän joskus kuureja erilaisiin täsmätarpeisiin. Kivaa, että löytyy laadukkaita kotimaisia vaihtoehtoja.

Olen ostanut muutaman simpukasta tehdyn rasian, joissa on kätevä kuljettaa mukana särkylääkkeitä, sormuksia ja muuta laukun pohjalle katoavaa pikkutavaraa. Niin kauniita! Näitä hiuskapseleita olen säilyttänyt suuressa lasipurnukassa keittiössä, mutta nyt kun keittiötä ei ole, purnukkakin on pakattu muiden tilaavievien tavaroiden lailla pois ja pidän vitamiinit ja hivenaineet käden ulottuvilla milloin missäkin kipossa. Uskon vakaasti, että niitä muistaa paremmin syödä, kun niinsanotusti houkutteleva esillepano.

Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä, että hiuksistani ei taianomaisesti tullut näin suoria ja sileitä pelkästään hivenaineiden armosta, vaan kuvat on napattu kampaajavisiitin jälkeen, kun Dandyn Marko oli föönannut ne tuollaisiksi epätodellisen täydellisiksi. Oma kärsivällisyyteni ei ikimaailmassa riittäisi tähän, ei kyllä taidotkaan. Kesän kuivattamia latvoja pätkittiin hetki sitten pois melkein viisitoista senttiä, kyllä tuli freesi. Eipäs nyt keskitytä ollenkaan tuohon semiväsyneeseen naamaan, vaan katsellaan vaan sitä tukkaa siellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

C’est La Vie

Aaaah mikä odottamaton ilon päivä! Amerikkalainen Phosphorescent on julkaissut viiden vuoden tauon jälkeen uuden studioalbumin, jota en ollut osannut edes odottaa. C’est la vie on nähnyt pari päivää sitten päivänvalon ja löytyy jo Spotifysta. Hivenen vaikeastiäänettävän nimen takaa löytyy laulaja-lauluntekijä Matthew Houck, jonka tekemisiä olen rakastanut intohimoisesti siitä saakka, kun löysin ne joitakin vuosia sitten. Olen näköjään jauhanut aiemminkin yhdestä lempikappaleestani, jota kuuntelen edelleen Mikon kanssa silloin tällöin toistolla, kunnes joku tulee ja ottaa meiltä internetin pois. Tässä on hiukan samaa leijuvalla tavalla euforista tunnelmaa, tykkään! Tietokoneen äärellä vietetyn ja aivan liian pitkän torstaipäivän pelastus.


☊ PHOSPHORESCENT – C´EST LA VIE NO. 2

Arkistojen aarteet ~  Pipokausi, ala jo

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä blogin perustamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sarjassamme mieltäylentävät hetket matkalla tummatukkaisesta blondiksi: “Sä näytät ihan Jon Bon Jovilta”. Tämä mieheltä sen jälkeen, kun on pessyt, kuivannut ja laittanut hiuksensa ja juuri ajatellut, että eiköhän näillä nyt kehtaa lähteä ihmisten ilmoille, vaikka sävy nyt onkin vielä kaukana siitä mitä haluaisin sen olevan. Kun asuu sarkastisen ihmisen kanssa, todellisuutta ei pääse pakoon. Päässäni ei ole ihanasti sekainen indiepöheikkö, joka nyt vaan sattuu olemaan hieman lämpimän sävyinen, vaan kuohkea kinuskiunelma suoraan vuodelta 1984. Joko voi alkaa käyttää pipoa?!

Eksyin miehen kanssa myös kenkäkauppaan, jossa itsekurini petti ja mukaan tarttuivat saappaat, joista olen nähnyt unia koko viikon. Miehen kommentti: “Tarvitset enää sävyyn sopivan huotran ja viitan”. Seuraavalla kerralla tämä Bon Jovi-lookalike haltijasaappaissaan menee kaupungille naisseurassa.

PS. Ystäväni yritti vakuuttaa minulle, että hiukseni eivät todellakaan muistuta nuoren Jon Bon Jovin kampausta. Hän pyysi keskustelustamme täysin tietämätöntä, musiikillisesti ansioitunutta työkaveriamme arvioimaan, kenen muusikon hiuksilta pehkoni hänen mielestään näyttää, olettaen, että hän nimeäisi hemaisevan naispopparin jonka hiuksilla ei ole mitään tekemistä 80-luvun rokkareiden kanssa.

Vastaus: David Coverdale. Minä luovutan.