Näin ensimmäisenä kolhiintuneet prätkäsaappaat kotini eteisen lattialla, sitten kuulin keittiöstä kantautuvan naurun. Kun astuin huoneeseen, tapasin saappaiden ja äänen omistajan: taiteilija Marianne Nieminen istui pöydän äärellä ja joi valkoviiniä kämppäkaverini kanssa. 

Olin kuullut hänestä sitä ennen yhteisiltä ystäviltämme niin paljon. Tietysti olin nähnyt myös maalaukset. Mariannen abstrakteja öljyvärimaalauksia riippui monen ystävän seinillä, niitä ei voinut olla huomaamatta. Tajusin vasta vähän myöhemmin, että erikoisesti säteilevät työt olivat yhden ja saman taiteilijan, sen kuuluisan Manin.

Kun vihdoin tapasimme, ymmärsin heti miksi ystäväni rakastivat häntä niin paljon. Maalausten säteily ei ollut peräisin pelkistä töistä, vaan taiteilijasta: hänestä hohkasi niin suuri lämpö, että tuntui kuin olisi päässyt pakkasesta takkatulen ääreen.

Opin nopeasti, että Mani on sataprosenttisen aito, aina rehellinen ja pelottavan skarppi. Samaan aikaan hyvin inhimmillinen – jokin suunnaton lempeys hänen silmissään tekee hänestä helposti lähestyttävän. Mani kysyy usein kaikkein vaikeimmat kysymykset ja on samalla juuri se ihminen, jolle vastaukset haluaa kertoa. Eikä hän ole mikään eteerinen, tavoittamaton taiteilija, vaan hyvinkin läsnä: kuuntelee maalatessaan korvakuulokkeista teknoa, käy keikoilla pogoilemassa, hihkuu ja heiluttaa käsiään illallispöydässä kuten kaikki muutkin ystävämme.

Vieraista prätkäsaappaista eteisessämme on seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaa. Nykyisin Mani on minunkin ystäväni, minullekin rakas. Hänen kanssaan voi puhua kaikesta ja todella puhummekin, kiihkeä keskustelu on yleensä käynnissä ennen kuin olen saanut edes takin yltäni. Ei turhia kohteliaisuuksia tai small talkia, menemme aina suoraan asiaan.  Joskus ajattelen, että Mani on jossain edellisessä elämässään ollut isosiskoni eikä se liity vain siihen, että hänenkin hiuksensa ovat vaaleat ja hiukan kurittomat tai että meillä on samankaltainen buutsimaku.

Rakastan Manin töitä, nykyään niitä roikkuu meidänkin seinillämme. On muutamia suuria mustia maalauksia, jotka näyttävät ovilta ja ikkunoilta muihin maailmoihin: näen niissä tähtiä ja mustia aukkoja, pehmeää pimeyttä, joka vetää puoleensa. Ja sitten on auringonnousu, jonka alla olemme nukkuneet monta vuotta, sekä pari pienempää työtä, utuisia mielenmaisemia, joihin voi sijoittaa eri päivinä erilaisia ajatuksia.

Manin maalauksissa abstraktit käsitteet ottavat joskus fyysisiä muotoja. Yhdessä häneltä ostamassani pienessä työssä asuu aivan selvästi rakkaus, se näyttää vähän pumpulipallolta ja sillä on ääretön hellyys ja hyvä tahto, joka loiskuu maalauksesta kuin ämpäriin nostettu järvivesi matkalla saunaan. Ajattelen aina Mania kun näen sen.

Manin työhuoneesta, josta nämä kuvat on otettu, on tullut minulle viime vuosina tuttu paikka. Olen käynyt siellä usein ja muutaman kerran jopa maalannut siellä Manin kanssa, herätellyt hänen ohjauksessaan taidekouluajoilta unohtuneita rutiineja: mistä väreistä sekoitetaan sävy joka ei ole enää harmaa muttei vielä musta, millä sekoitussuhteella laitetaan pellavaöljyä, tärpättiä ja dammarhartsia.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa Manin taiteesta ja työskentelystä. Nyt siihen tuli luonteva tilaisuus, sillä Manilla on avautunut Hietsun tuntumassa sijaitsevassa galleriassa uusi näyttely, joka on auki tämän vielä tämän viikon loppuun. Suosittelen! Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksen seinät on ripustettu täyteen Manin töitä, joista näissä kuvissa näkyy vain kulmia sieltä ja väläyksiä täältä.

Stella: Kerro Mani mistä sun taideura lähti aikoinaan liikkeelle? Olitko aina ollut visuaalinen tyyppi?

Marianne: Olin aina piirtänyt paljon, ollut pikkukaupungin luokalla se tyttö joka osasi piirtää. Se oli vain juttu, jota tykkäsin tehdä. Ei mulla ollut koskaan Suomessa asuessani sellaista oloa, että voisin tehdä tästä itselleni uraa. Taiteellinen kipinä syttyi vasta kun asuin kaksikymppisenä Jenkeissä ja osallistuin piirrustuskurssille, jossa oli harrastelijoita kotirouvista mummoihin. Kurssia vetävä taiteilija kysyi kurssin päätteeksi olinko koskaan miettinyt tekisinkö kuvasta itselleni ammatin. Hän sanoi silloin kuolemattomat sanat, joita olen itse toistellut sen jälkeen omille oppilailleni: sulla on kaksi vaihtoehtoa, jatkaa taiteen tekemistä harrastuspohjalla ja tehdä työksesi jotain muuta, tai sitten tehdä taiteesta isompi osa sun elämää. Et tule ehkä koskaan rikastumaan sillä, mutta taide rikastuttaa elämääsi monilla muilla tavoilla.

Stella: Sitten hän kirjoitti suosituskirjeen, hait sikäläiseen kouluun ja pääsit sinne. Tarvittiinko ulkopuolisten ihmisten tuki ja kannustus ennen kuin uskalasit ajatella, että tästä voisi tulla jotain?

Marianne: Kai ajattelin, etten ole tarpeeksi hyvä. Voitin joskus koulun piirrustuskilpailun ja sain palkinnoksi punaisen teroittimen. Olin tosi häkeltänyt ja nolostunut siitä. Jollain tapaa taiteen tekemiseen on aina liittynyt jotain ujoa, jopa arkaa. Siitä ehkä johtuu, ettei mulla ole koskaan ollut sellaista oloa, että haluaisin olla kuuluisa taiteilja, jonka kaikki tunnistaa.

Marianne: Olin Bostonissa taidekoulussa kuvittajalinjalla ja opinnot lähtivät aluksi hyvin käyntiin. Toisena opintovuonna valitsin abstraktin maalaustaiteen kurssin, kun mikään muu ei sopinut kalenteriin. Ihmettelin vielä silloin, että mitä järkeä on abstraktissa ilmaisussa – ajattelin, että pitää olla tosi vahva visio mitä tarinaa haluaa kertoa ja tulkita abstraktilla tavalla. Amerikkalaiset opiskelijat puhuivatkin suvereenisti suurista tarinoistaan teosten taustalla. Kysyin kurssia opettavalta taiteilijalta mitä hänen maalaustensa takana oli. Hän kertoi maalaavansa kolmimetrisiä oranssinpunaisia duuneja, joiden nimissä vilisi sanoja kuten napalmiaamu, sillä hän oli lähtöisin Vietnamista. Mietin että mistä hitosta mä nyt ammennan, siitäkö että mulla on finnejä? Mua vaan hävetti siellä.

Sitten osuin abstraktin ekspressonismin näyttelyssä pitkästä aikaa Franz Klinen valtavan työn eteen ja yhtäkkiä jotain aukesi. Työ näytti mustavalkoiselta sekasotkulta, mutta tosiasiassa se oli täynnä värejä ja jäljessä näkyi maalaamisen riemu. Franzin on täytynyt maalata työ valtavien telojen ja rakennustelineiden avulla ja silloin tajusin: tätä voi tehdä vain siksi, että tykkää maalaamisesta. Tästä oli koko ajan ollut kysymys.

Stella: Niin, ei tarvitse todellakaan olla maailman suurinta tarinaa taustalla, että saa maalata. Sehän on abstraktissa parasta, se on tunnekieli, jolla voi välittää paljonkin ilman että yrittää tietoisesti kutoa kuvaan jonkun tietyn tarinan.

Marianne: Lopputyöni sisälsi kolme erilaista harmaata maalausta. Mittasin niissä sitä kuinka vähän punaista oli mahdollista laittaa harmaan sekaan säilyttäen punaisen triptyykin päätähtenä. Se oli pintarakenteiden kanssa puuhaamista, erilaisten harmaiden sekoittamista. Ensimmäinen positiivinen maalauskokemus, jossa tekemiselläni tuntui olevan tarkoitus. Sitä lopputyötä oli turvallista tehdä myös siksi, että se oli tekninen haaste, jolla oli taideteoreettinen, näkemiseen ja havaitsemiseen liittyvä lähtökohta. Sen suurin merkitys kuitenkin oli, että abstraktin maalaustaiteen kurssin jälkeen tajusin, etten voi palata kuvittajalinjalle valmistumaan asiakaslähtöiseen työhön.

Stella: Mitä sitten tapahtui?

Marianne: Sitten tuli elämä väliin ja lopetin hetkeksi opiskelut. Suomeen palattuani piti tehdä päätös haenko täällä jatkamaan opintojani graafisen suunnittelun puolelle. Kuulin huhua, että taidekasvatuksen osastolla saa tehdä paljon omaa ja siellä kannustetaan kaikenlaiseen kokeiluun. Hain ja pääsin, tein siellä kaikki mahdolliset maalaamiseen ja piirtämiseen liittyvät sivuaineet. Leipätyöni on nykyisin opettaminen, maalaaminen on elämäntapa.

Stella: Oletko ikinä haaveillut siitä, että olisit täyspäiväinen taiteilija etkä tekisi muuta?

Marianne: En haluaisi olla, en ainakaan nyt. Tähän tekemiseen liittyy niin paljon paineita, joita asettaa itse itselleen. Jos pelkästään maalaa ja jahtaa asioita, omalle tekemiselleen sokeutuu nopeasti. Olen just semmonen addiktoituva hurupää, että unohdan joskus kaiken muun, kun menen tähän niin syvälle. Se ei ole mulle terveellistä, eikä sille taiteelle. Lisäksi tykkään ihan hirveästi opettamisesta! Opetan murrosikäisiä peruskoulussa ja mulla on siellä sellainen olo, että olen oikeassa paikassa sielläkin.

Stella: Luulen, että murrosikäisten taidekasvatus vaatii vähintään yhtä paljon luovuutta kuin taiteilijan työ.

Marianne: Imen toki oman taiteen tekemisestä paljon koulumaailmaan. Vuosien varrella on kertynyt aika kova ammattitaito ja ymmärrän teknisen välineistön ohella sen angstin ja tyhjän paperin pelon. Tiedän myös miten pitkälle pääsee tekemällä työtä. Sanon useasti oppilaille, että inspiraatio on tietyssä mielessä myytti. Ei se tule odottamalla, vaan löytyy kun alkaa vaan tehdä.

Marianne: Tottakai minäkin inspiroidun milloin mistäkin näyttelystä, musiikista, elokuvasta. Olen joskus katsonut keraamikko Rut Brykistä kertovaa dokumenttia, jossa hän puhui sinisestä väristä. Olin kotona yöhousuissa ja halusin samantien sännätä työhuoneelle maalaamaan. Se hetki oli niin hieno, seisoin keskellä olohuoneen lattiaa ja inspiraatiopauhu vyöryi yli. Mutta siihen mennessä kun ehdin työhuoneelle, se hyöky oli kadonnut ja siitä oli jäljellä muisto, jota vaalin.

Joskus inspiroidun elämästä tavalla, jolla ei ole sinänsä mitään tekemistä taiteen kanssa. Vaikka tietynvärisestä taivaasta, tuoksusta tai siitä miten hieno sateensävy heijastuu asfalttiin. Saan inspiraationpauhuja tosi arkisistakin asioista, ne tulevat maalauksiinkin. Mutta en koskaan maalaa mitään näkymää tai yrittää tavoittaa märän asfaltin heijastusta, vaan ne on jossain siellä taustalla.

Stella: Miten muuten päädyit perinteiseen öljyväriin ja mitä teet sillä?

Marianne: Öljyvärin kanssa olen kokenut olevani sinut. Maalaan abstrakteja töitä, joista ihmiset pystyvät herkästi poimimaan asioita tai löytämään tarttumapintaa. On ihanaa miten paljon erilaisia asioita ihmiset näkevät töissäni. Kerran treenikaveri kertoi pitävänsä työstäni, jossa on se polvi. En ymmärtänyt mistä hän puhui enkä nähnyt polvea edes silloin kun hän näytti mitä tarkoitti. Sitten työn näki toinen treenikaveri, joka totesi heti, että polvihan se siinä.

Minä en päätä mitä maalauksissa on, siksi ne ovat kaikki nimettömiä. Tuntuu tärkeältä olla nimeämättä niitä, koska en halua johdattaa ihmisiä katsomaan jotain tiettyä, mitä olen tehnyt tai tavoitellut. Uskon, että kun he itse näkevät tai löytävät sieltä jotain, se tekee työstä heille ihan toisella tavalla merkityksellisen.

Maalaan aina useita maalauksia kerralla, vaihtelen kokoa, myös tekemisen tapaa. Joskus rappaan palettiveitsellä ja teen paksuja struktuureita, jotka on ehkä enempi arkkitehtonisia ja kulmikkaita. Välillä sivelen sormilla, hinkkaan rätillä ja teen utuisempaa jälkeä.

Maalaan paljon, pääsääntöisesti pellavalle, myös kovalevylle ja mdf-levylle. Teen itse pohjat, sekin tuntuu tärkeältä. Mulle olisi mahdottomuus pysyä työskentelyssäni tietyssä teemassa. Näyttelyt, niin tämä uusikin, ovat syntyneet niin, että vien paikalle työt, jotka olen viime aikoina tehnyt ja yhdessä galleristin kanssa valikoimme sieltä sopivan kokonaisuuden.

Stella: Sanoit äsken hienosti, että jahtaat maalatessasi.

Marianne: Se on jahtia, kun teen maalausta, joka ei kerro mulle etukäteen millainen siitä tulee. Jahtaan jotain mitä en edes tiedä jahtaavani. Joskus saalis paljastuu vasta sitten kun olen antanut työn olla rauhassa ja se on valmistunut itsekseen. Se on rivienvälihommaa, jota en osaa selittää. Tekniikka on hallussa, mutta sitä ei voi silti koskaan etukäteen varmaksi tietää mitä päätyy kankaalle.

Stella: Yllättääkö se usein?

Marianne: Yllättää! Kerroin sullekin kesällä, että halusin maalata ison tummansinisen työn. Suureksi järkytyksekseni tein sen ja pystyn seisomaan sen takana yhä. Se on äärimmäisen harvinaista. Jos mulle tulee joskus sellainen olo, että pitäisi ruveta tekemään tietynlaista, niin yritän olla kuuntelematta niitä oloja. En halua alkaa varmistella. Se ei kuulu jahtiin.

Stella: Yritätkö siis pitää tietoisen mielen pois tekemisestä, antaa alitajunnan ohjata? Kuin onkisi syvänmeren kaloja?

Marianne: Usein lähden merelle vielä niin, että pelastusliivit unohtuivat jonnekin matkan varrelle. Sitä on hankala selittää. Tottakai mulla on tietotaitoa tekemisessä, ei sitä voi sivuttaa. Mutta tänään kun tulin työhuoneelle ja katsoin keskeneräistä työtä niin näin yhtäkkiä siinä ihan selvästi sellaisen kuva-aiheen, jota en todellakaan ollut siihen tietoisesti eilen maalannut.

Stella: Mun on pakko jatkaa vähän syvänmeren kaloista. Ne hohtavat siellä meren pohjan pimeässä kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta jos ne nostaa pintaan, jäljelle jää vain harmaita limapaakkuja. Voisiko se olla metafora tästä? Kun ollaan tarpeeksi syvällä alitajunnassa, ne harvinaiset kalat hohtavat siellä lumoavan kauniina eikä ikinä tiedä mitä kaikkea siellä tuleekaan vastaan. Mutta jos niitä lähtee liian tarkkaan tutkimaan ja nostamaan kohti pintaa, kaikki se kauneus ja katoaa ja lumous särkyy. Niiden pitää antaa kellua siellä unenomaisessa epätilassaan –

Marianne: …ja tietämättömyydessä! Tässä vallitsee jännä epätasapaino. Jollain tavalla mun pitää tietää milloin työ on valmis ja usein se liittyy johonkin värien keskeiseen sinfoniaan tai sammumiseen. Silloin ne ovat täysin tietoisia päätöksiä. Täytyy ottaa tietty punainen ja tietty valkoinen, sekoittaa ne tietyssä suhteessa. Usein teen ihan viimeisiä ratkaisuita sormenpäällä, kun sivellinkin tuntuu liian välineelliseltä ja helposti hallittavalta. Vaikka olen ratkomassa tätä, haluan silti, että lopputulos saa vähän yllättää. Haluan mahdollisimman pitkälle kunnioittaa sitä. Se on se jahti, joka on kaikkein parasta, vähän kuin yrittäisi ampua poroa ritsalla.

Stella: Onko vaikeaa tunnistaa hetki, kun työ on valmis?

Marianne: Joskus. Esimerkiksi tuo nurkassa seisova työ on ollut valmis noin 10 kertaa, mutta aina kun tulen uudelleen katsomaan sitä, niin ei se olekaan. Ärsyvttävintä on, kun työ on valmis kertaheitolla ja päättää vähän vielä fiksata sitä ja sitten se onkin viiden minuutin päästä täysin kadonnut etkä koskaan enää pääse siihen raikkauteen mikä siinä alkuvaiheessa oli. Joutuu aloittamaan koko ruljanssin alusta. 

Stella: Olet myös kertonut kuinka tapat joskus sun töitä. Mitä se tarkoittaa?

Marianne: Kun työtä on maalattu niin paljon niin pitkään, että siinä on hirveästi kerroksia eikä siihen pysty enää järkevästi maalaamaan mitään päälle, on pakko luovuttaa, ottaa kiilat talteen uutta työtä varten ja tunkea kangas roskiin. Näitä tulee nykyään harvemmin, mutta ne tuntuvat aina hirveältä tappiolta. Epäonnistumiselta. Että miksi olen näin paska maalari! Miksi harrastan tälläistä kallista harrastusta! Olen saanut töistäni paljon hyvää palautetta ja jotkut saavat niistä jopa tunnekokemuksia ja helähdyksiä, mutta yllätyn silti aina kauniista sanoista.

Stella: Musta tuntuu, että olipa sitten harrastaja tai pitkän uran tehnyt konkari, tuo olo tulee joskus kaikille, sellainen tietty nöyryys taiteen edessä. Jokus sujuu kuin tanssi, joskus taas tuntuu, että omat teokset pitävät pilkkanaan. Harva varmaan kokee, että nyt on kaikki hallussa ja tiedän täysin mitä olen tekemässä. Useammin on läsnä tietty epävarmuus, joka pitää hiukan varpaillaan ja homman kiinnostavana. Eikä pääse nousemaan päähän.

Marianne: Minusta on yksi vastenmielisimmistä piirteistä, että kokee itsensä jotenkin paremmaksi kuin muut. Heti kun maalaessa alkaa tuntua omahyväiseltä, tekee mieli antaa itselleen henkisiä litsareita. Mutta ei mun yleensä tarvitse niitä antaa, maalaukset tekevät sen mun puolesta.

Stella: Sanoit kerran, että työhuone on sulle lepopaikka, jossa varpaasi pysyvät maassa. Maadoittaako tämä työhuone sut kiinni maailmaan?

Marianne: Kyllä. Ehkä vähän hassua. Monen mielestä taiteilijan työhuoneella voisi olla juuri päinvastainen vaikutus.

Stella: Kai ihmiset tekevät taidetta eri lähtökohdista ja syistä. Joillekin se ehkä on eskapismia, toisia se taas nimenomaan kiinnittää tiukemmin todellisuuteen.

Marianne: Taiteen tekeminen on silti tietyssä mielessä hirveän itsekästä puuhaa. Mä irrotan itseni kaikesta muusta arjesta kun tulen tänne: pistän luurit korville ja alan maalata. Se on valtava hemmotteleva tila, joka on mulle mahdollinen siksi, että olen tehnyt sellaisia valintoja. Leipätyöstä saan säännöllisiä tuloja, jotta voin ylläpitää tätä tekemistä, pitää siis uskaltaa ja osata olla täällä ilman huonoa omatuntoa siitä, etten ole tekemässä jotain hyödyllisempää. Uskon, että se on keskeistä taiteelliseen tai oikeastaan ihan kaikkeen motivoituneeseen tekemiseen: että löytää sille ajan ja paikan eikä ole koko ajan muiden ihmisten käytettävissä.

Stella: Olen törmännyt muuallakin ajatukseen siitä, että taiteen tekeminen on itsekästä, mutta jos ajatellaan taiteen merkitystä maailmassa niin sitä on aina tarvittu. Mitä vaikeampaa historiallista vaihetta on eletty, sen suurempi merkitys sillä on ollut. En tarkoita edes sitä kuinka taide on valjastettu ajamaan yhteiskunnallisia tavoitteita, vaan sitä paljonko ihmiset ovat saaneet irti sen tekemisestä, sen jakamisesta, sen äärellä olemisesta. Maailma ilman taidetta olisi ankea ja surullinen paikka. Siinä mielessä toivoisin kaikille taiteilijoille syyllisyyden sijaan loputonta vapautta.

Marianne: Jos mulla ei olisi tätä maalaamista, olisin huomattavasti rasittavampi tyyppi. On samaan aikaan ihanaa ja kamalaa, että olen niin superherkkä. Mutta ei se haittaa, jos mua itkettää bussissa kun kuulen jonkun biisin. Asioille herkistyminen on tärkeää, joskin sidoksissa siihen oloon, että onko lupa tehdä tätä. Että mitä olen tehnyt saadakseni oikeuden tehdä tätä ja olla näin onnellinen? Miten mulla on käynyt näin älyttömän hyvä tuuri, että saan maalata?

Stella: Syyllisyys suuresta onnesta! Mutta sulle on annettu lahja, ihan sama uskooko siihen että se on sattumaa tai johdausta tai universumin tähtipölyä. Olet saanut poikkeuksellisen kyvyn, jota olisi hullua jättää käyttämättä.

Marianne: Kiitos, mutta en osaisi nyt näin hyvin, jos en olisi tehnyt tätä koko ikäni. En kestä sitä ajatusta, että joku nyt vaan tekee hienoja maalauksia. Sen takana on aina niin paljon harjoitusta, toistoja. Ja aina on joku, joka ei pidä niistä töistä.

Stella: Olen minäkin käyttänyt elämässäni tuhansia tunteja hoilottaen musiikin tahtiin enkä ole silti oppinut erityisen hyväksi laulajaksi, että ei se pelkkä toisto riitä. En nyt toki tarkoita verrata sun maalaamista mun autohoilotukseen! Luovuus tietysti kasvaa kun sitä ruokkii ja tekniset taidot kehittyvät, mutta monissa asioissa poikkeukselliset kyvyt vaativat mun mielestä myös lähtökohtaista lahjakkuutta.

Stella: Yksi asia, jota rakastan sun töissä on se, että ne ovat kevyitä, lähes aineettomia. Tiedän, että saatat työstää niitä paljonkin, mutta silti sävyissä ja elementeissä on välillä uskomaton vaivattomuus. Niistä ei todellakaan arvaisi sitä työn määrää, vaikka läheltä katsottuna tietysti tajuaa että sävyt on huolella kerrostettu ja sekoitettu eikä se ole tapahtunut päivässä. Ihan kuin ne olisivat vain materialisoituneet todellisuuteen vähän kuin itsestään. Sen täytyy olla sitä lahjakkuutta.

Marianne: Otan tämän kyllä kehuna vastaan, koska me molemmat tiedetään, että mitä helpommalta näyttää, sen hirveämpi duuni siinä on oikeasti ollut. Ehkä se lahjakkuus onkin periksiantamattomuutta: nyt tämä sävy muuttuu sellaiseksi kuin minä haluan! Ja sitten hinkkaan sitä kunnes lapa on jumissa. Mun silmä on näille asioille armoton. Eikä ikinä saisi sanoa, että ihan vähän vielä viimeistelen, koska sitten siitä alkaa hirveä riehuminen. Sitten soditaan ja tapetaan ja jahdataan poroja ritsan kanssa.

Stella: Kyllähän sun täytyy ollakin vähän armoton. Olisi masentavaa, jos taiteilija heittäisi hanskat tiskiin tunnin päästä ja toteaisi, että tää on aivan tarpeeksi hyvä! Että kyllä tää nyt on tässä.

Marianne: Tuo olisi just sitä omahyväisyyttä! Vaikka on käynyt niin, että olen joskus tehnyt kolmessa minuutissa jonkun työn, sen takana on joku kolmenkymmenen tuntia kestänyt hinkkaus, joka on mahdollistanut sen, että yhtäkkiä saan kolmessa minuutissa aikaan valmista.

Stella: Puhutaanko vielä sun väreistä? Sulla on selvästi tietynlaisia värikausia, mutta silti sun töissä on vuosien varrella olleet aina tiettyjä samoja sävyjä, jotka tunnistan joukosta. Esimerkiksi Manin musta on lämmin ja pehmeä ja upottava kuin syli tai uni, joka ahmaisee mukaansa. Sulla on harvoin kylmiä mustia.

Marianne: Tummat sävyt ovat mulle tärkeitä, varsinkin musta, joka on kaikista vaikein sekoittaa. Erityisesti matan ja kiillon suhde on tärkeä ja saatan vetää joskus uskomattomia määriä mustan kerroksia päällekkäin ennen kuin saan juuri sen mattapinnan tai kiiltoasteen, jonka haluan. Mulla on tosiaan myös selkeitä värifiksaatioita. Esimerkiksi Taikissa tein pelkästään punaisia ja valkoisia töitä, en mitään muuta. Silloin mua ärsytti se, että niistä  etsittin merkityksiä, onko se punainen rakkautta vai vihaa vai intohimoa? Teki mieli huutaa, että se on punaista! Myöhemmin tietysti oivalsin, että värit merkitsevät ihmisille eri asioita ja taidehistorioitsijoita ja teoriteetikoita vaivaa ihan sama juttu kun kaikkia muitakin: meidän on vaikea olla, ellemme tiedä miten asiat ovat. Pitää olla kategoria, luokka, nimeämisen tapa. Itse ajattelen, ettei kaikkea tarvitse tietää, ymmärtää tai hallita eikä kaikelle pidä olla nimeä tai järjestystä. Just siellä kaiken sen tuolla puolen on se taika, jolle me annetaan elämässämme mun mielestä liian vähän tilaa.

Stella: Just siinä määrittelemättömyydessä. Ehkä sekin auttaisi, ettei katsota asioita liian kohtisuorasti, kyylätä liian läheltä vaan annetaan niiden vaan olla läsnä.

Marianne: Annetaan niiden tehdä itse itsensä tiettäväksi, kertoo itsestään tavalla, joka voi olla paljon vaikuttavampi. Musta olisi ihana ajatus, että koulussa voisi vaan katsoa elokuvia, kuunnella musaa, lukea kirjallisuutta. Että olisi mahdollista oppia asioista taiteellisen ilmaisun kautta. Mutta tietysti tajuan, että ei kaikkea voida opettaa sillä tavoin.

Stella: Mikä sua ajaa taiteen tekemisessä, itseilmaisun vimma, jakamisen tarve vai maalaatko itsellesi asioita auki?

Marianne: Kyllä maalaamisen terapeuttinen vaikutus on ollut suuri, mutta ne aiheet eivät tule kuitenkaan maalauksiin asti. Jos olen vaikka täynnä raivoa maalatessani, joku on saattanut kuitenkin kommentoida, että onpa rauhallinen työ. Mutta lopulta on kyse siitä, että mun keho alkaa kaivata, jos en pääse pitkään aikaan maalaamaan. Mulle pitkä aika voi olla vaikka viikko. Sitten kun tulen tänne ja näen tämän sotkun ja haistan tutun tärpätin, niin tuntuu kuin pehmoinen peitto tulisi päälle.

Kiitos Marianne! Tätä rönsyilevää keskustelua olisi voinut jatkaa loputtomiin – toivottavasti tykkäsitte. Ottakaa Mani seurantaan Instagramissa ja suunnatkaa galleriaan vielä tämän viikon aikana – osoite ja aukioloajat löytyvät alta.

Marianne Nieminen – Maalauksia
Galleria Pirkko-Liisa Topelius, Hietalahdenranta 17
Avoinna ti-pe 11-17, la-su 12-16
Su 21.10.2018 asti

Töitä voi nähdä livenä (ja ostaa) myös Manin Meilahdessa sijaitsevassa työhuoneessa sitten kun näyttely on ohi. Visiitistä voi sopia Manin kanssa sähköpostitse: maalattua11@gmail.com.

PS. Tämä juttu on osa keskustelusarjaa ajankohtaisten taiteilijoiden kanssa: edellisen kerralla vuorossa oli Olli Piippo. Kuka seuraavaksi? Saa ehdottaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK