Syksyn viihdesuosikkeja

Kaupallinen yhteistyö Elisa Viihde ja Asennemedia

Perhepoliittisissa neuvotteluissamme on tehty viime viikkoina uusi vapaa-aikaa koskeva linjaus: emme selaa enää iltaisin kännyköitä sen jälkeen kun työt on tehty, vaan pistämme hyvän leffan tai sarjan pyörimään silloin kun haluamme relata viihteen äärellä. Sohvan nurkkaan unohtuminen pitkän päivän jälkeen puhelimen kanssa on ollut vähän huono tapa. Siinä hujahtaa helposti tunti jos toinenkin eikä se edes rentouta, vaan saa aivot surisemaan ja tekee olon epämääräisen levottomaksi. Yhdessä vietetty laatuaika hakkaa sata nolla turhanpäiväisen someselaamisen! Niin paljon ihanampaa käyttää vapaahetket kimpassa johonkin yhdessä sovittuun, heittäytyä hyvällä omatunnolla vapaalle ja olla miettimättä yhtään mitä maailmalle juuri nyt kuuluu.

Lempipaikkamme sarjojen ja leffojen katsomiseen on sänky. Ihan parasta olla valmiiksi vällyjen välissä silloin kun alkaa ihanasti väsyttää. Tuntuu jotenkin dekadentilta joskus sujahtaa sänkyyn jo alkuillasta ja tuhlata koko ilta loikoiluun. En tiedä miksi on tuntunut niin vaikealta tehdä edes silloin tällöin tietoinen päätös viettää ilta tekemättä mitään tuottavaa, vaikka juuri aikatauluttamatonta vapaa-aikaa me molemmat tarvitsemme kaikkein eniten.

Meillä on ollut tänä syksynä kokeilussa Elisa Viihde Aitio, joka on Netflixin tavoin toimiva suoratoistopalvelu, sillä erotuksella, että painotus on vahvasti kotimaisessa sisällössä. Emme ole aikoihin katsoneet mitään kotimaista (emme totta puhuen ole katsoneet aikoihin oikein mitään) enkä rehellisesti sanottuna oikein tiennyt mitä odottaa. Yllätys on ollut iso ja pelkästään positiivinen: ensin jäimme koukkuun syksyn uutuussarja Bulletsiin, sitten löysimme muutaman muunkin kotimaisen sarjan, jota on ollut ilo katsella iltaisin. Tässä lista meidän tähänastisista suosikeista!

Jättekiva (Elisa Viihde -alkuperäissarja)

Romanttisessa komediassa kulttuurit törmäilevät, kun suomenruotsalainen Micke tekee konkurssin ja muuttaa lappilaisen avovaimonsa Ainon kanssa porvarivanhempiensa omistamaan ullanlinnalaiseen asuntoon. Mickelle muutto on paluu lapsuudesta tuttuun maailmaan, toimittajana työskentelevälle, tiedostavalle Ainolle se on kulttuurishokki. Herkullinen asetelma aiheuttaa suhteeseen tietysti monenlaisia konflikteja. Sekä suomenruotsalaisuuteen että lappilaisuuteen liitettyjä piirteitä käsitellään paikoin räävittömälläkin huumorilla, joka naurattaa meitä molempia, sillä molempien henkilöhistoriasta löytyy yhtymäkohtia samankaltaisiin tilanteisiin ja kulttuuriisiin törmäyksiin.

Kuulin vasta äsken, että sarjan on käsikirjoittanut pariskunta, Karoliina ja Niklas Lindgren, jotka ovat pistäneet käsiksessä oman suhteensa likoon. Kannatti! Roolitukset ovat onnistuneet myös: Ainoa esittävä Anna Paavilainen on loistava nopeine comebackeineen ja Elmer Bäck niin luonteva Micke, että on vaikea uskoa katsovansa työtään tekevää näyttelijää.

Suosittelemme tilannekomiikkaa arvostaville, ja tietysti kaikille, joille suomenruotsalaiset juomalaulut ja lappilainen tuppisuisuus ovat tavalla tai toisella tuttuja ilmiöitä.

Kolmistaan (Elisa Viihde -alkuperäissarja)

Ollaanpa rehellisiä: aloimme katsoa tätä sarjaa yhteisen man crushin Lauri Tilkasen takia. Lauri on toki juuri niin komea kuin voi kuvitella, mutta sarja yllätti mustalla, häpeilemättömällä huumorillaan. Lähtökohta on koukuttava: yksi huuruinen yö muuttaa kämppiksinä asuvan pariskunnan ja heidän homoystävänsä elämän, kun Vilma (Pamela Tola) tulee kolmikon sekoilun päätteeksi vahingossa raskaaksi ja lapsi päätetään pitää ja kasvattaa kolmistaan. Ei spoilata juonta enempää, katsokaa itse!

Jarno on tykännyt sarjasta erityisesti siksi, että päähenkilöiden elämäntilanne on tuntunut tutulta: kolmekymppiset yrittävät ymmärtää mitä kaikki nämä puheet aikuistumisesta oikein tarkoittavat ja miten se tapahtuu kadottamatta itseään velvollisuuksien alle (kunnes alkaa  valjeta, että kyseessä on mahdollisuus, ei uhka).

Olen toki itsekin rimpuillut läpi samankaltaisten pohdintojen ja pystyn helposti samaistumaan. Erityisesti naurattaa kämppisarjen käänteet ja suorasukaisella dialogilla höystetty tilannekomiikka.

Näyttelijävalinnat ovat loistavia: Pamela ja Lauri ovat tosielämässä aviopari ja dynamiikka toimii, vaikka sarjassa Lauri näytteleekin Vilman homokämppistä.

Plussaa lyhyistä parinkymmenen minuutin jaksoista, joita voi katsoa vain yhden tai viisi putkeen. Olemme itse menossa ensimmäisessä kaudessa ja iloitsen jo nyt siitä, että toinen tuotantokausi on juuri saapunut Aitioon. Aaah se tulee pelastamaan vielä monta iltaa, kun haluaa vaan pistää aivot narikkaan ja nauraa.

Suosittelemme kaikille komediannälkäisille, kolmenkympin kriisistä kärsiville ja heille, joita epäilyttävät omat kyvyt vanhempina.

Supisuomalaiset (Elisa Viihde -alkuperäissarja)

Minisarjassa Seksikäs-Suklaa ja Doselda hengaavat Itä-Helsingissä ja haaveilevat menestyksestä, mutta levytyssopimus kariutuu, rahapula yllättää ja kaksikko törmää pää edellä todellisuuteen. He joutuvat työllistymiskurssille tutustumaan suomalaisuuteen ja siihen mitä kaikkea löytyy suomalaisuuden ytimestä. Kurssi vie ympäri Suomen ja johtaa tietysti ennennäkemättömiin seikkailuihin mm. jääkiekkokaukalossa.

Olen itse aikoinaan muuttanut toiselta puolelta maailmaa Suomeen ummikkona, joka ei osannut sanaakaan kieltä tai tiennyt, miten pakkasella hengitetään. Olihan se melkoinen kulttuurishokki, muutto Melbournesta Rovaniemelle. Varmasti juuri siksi on helppo samaistua parivaljakon havaintoihin suomalaisuudesta ja laidasta laitaan horjuviin ajatuksiin suomalaistumisesta.

Tykkään myös siitä, että sarjassa normalisoidaan maahanmuuttajakeskustelua ja käsitellään huumorin keinoin vaikeitakin aiheita, kuten rasismia.

Jarno on korkannut myös Aition leffavalikoiman ja löytänyt sieltä pitkän liudan suosikkilajityyppiään, dystooppisia scifijännäreitä, joissa rippeistä yritetään rakentaa elämää maailmanlopun tuolla puolen. Kyllä, parisuhde on joskus kompromisseja. Onneksi meillä on diili, että minä saan valita joka toisen elokuvan. En malta odottaa joulua – silloin tulee olemaan paljon aikaa lojua sohvalla, syödä suklaata ja katsella porukalla leffoja! Listan kärjessä ovat Aki Kaurismäen vanhat klassikkoleffat, joita löytyy Aitiosta pitkä liuta. En ole nähnyt niitä vuosiin.

Joko olette kokeilleet Aitiota? Jos se ei ole vielä tuttu, ohjelmakirjaston saa näppärästi käyttöön ilmaisella kokeilukuukaudella, jonka jälkeen hinta on 9,90 €/kk. Aitio toimii niin televisiossa, tietokoneella, tabletilla kuin puhelimella. Tilauksen voi perua koska tahansa, joten kokeilu ei sido mihinkään. Anna mahdollisuus, saatat yllättyä: tilaa Aitio kokeiluun tästä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Minä miehenä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran nimellä “Ordinary boys” keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi yksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sain mahtavan haasteen: millainen olisin, jos olisin mies? Vaikuttaa siltä, että yllättävän vähän erilainen kuin olen nyt, koska olen tosielämässä inspiroitunut ihan samoista henkilöistä kuin olisin herkässä kasvuiässä olevana miehenalkuna tehnyt. Olisin luultavasti myös kiinnostunut aivan samoista asioista, kuunnellut samoja bändejä ja tehnyt yleensäkin niitä samoja asioita, joita äitini kauhisteli.

Tyylillinen taipaleeni olisi alkanut samoilla mustilla pillifarkuilla ja roikkuvilla bändipaidoilla, joita käytin myös oikeasti. Teinipoikana olisin halunnut olla Jim Morrison, koska Morrison vaan oli teinin silmiin maailmankaikkeuden coolein jätkä. Tätä ei varmaankaan tarvitse selittää.

Tosiasiassa olisin ollut enemmän Milo Ventimiglian Gilmore Girls -sarjassa tulkitseman Jess Marianon tapainen murjottava teini: lintsannut koulusta, lukenut liikaa Kafkaa, sekoittanut pääni eksistentialisisilla kysymyksillä ja ihastunut tyttöihin, joita en voi saada ennen kuin olisin tajunnut, että ne joita ei huomaa heti, saattavat olla paljon kiinnostavampia.

Ulkoisen olemukseni olisin bändipaitavaiheesta päästyäni varastanut nuorelta Robert Smithilta – roikkuvat flanelli- ja villapaidat, pillit, maihinnoususaappaat, paljon mustia hiuksia, kajalia ja elämäntuskaa.

Olisin haaveillut rokkitähteydestä: Dave Gahanin cooliudesta, David Bowien mystisestä aurasta ja Morrisseyn röyhkeästä karismasta..

..mutta tajunnut sitten olevani enemmän Jarviksen kaltainen sopivasti eksentrinen intellektuelli – ja ottanut luonnollisesti oivalluksesta kaiken irti mustasankaisten silmälasien, taiteellisesti liehuvien kaulahuivien ja kirjojen painosta ratkeilevan kangaskassin muodossa. Olisin varastanut Richard Ashcroftilta armeijatakit, isot aurinkolasit ja irtonaisen kävelytyylin – tai siis ainakin yrittänyt.

18-vuotiaana olisin löytänyt itsestäni androgyynin popparin ja mustan minimalismin. Olisin yrittänyt näyttää Suede-nokkamiehen Brett Andersonin ja Joy Divisionin Ian Curtisin yhdistelmältä ja onnistunut siinä väärällä tavalla traagisesti, kokeillut ehkä vielä kerran laulaa, tyytynyt toivottomaan epämusikaalisuuteeni ja jatkanut varhaisteininä alkanutta kiihkeää kirjoittamista.

Brian Molko kuluneine farkkuineen ja mustine t-paitoineen olisi ollut aikuisikäni suurin inspiraation lähde. Olisin nähnyt aamuisin paljon vaivaa saadakseni hiukseni juuri oikealla tavalla huolimattomiksi ja alkanut imagosyistä tupakoida. Kaikki rahani olisivat kuluneet levyihin, kirjoihin, tupakkaan ja indieuskottavissa baareissa luuhaamiseen. Olisin opiskellut valokuvausta tai kirjallisuutta ja elättänyt itseni baaritöillä paikassa, jossa kaikki ystäväni olisivat käyneet halvan bissen takia.

Kahteenkymmeneenkuuteen ikävuoteen mennessä tyylini olisi asettunut sopivaksi sekoitukseksi kaikkia tyylillisiä innoittajiani: pillifarkkuja, haalistuneita t-paitoja ja mustia kapeita takkeja, talvisin tennareita ja kesäisin läpsyjä, kaulassa kulahtanut huivi. Sänki saisi kasvaa, hiukseni olisivat edelleen tummat, mutta sekaisin sillä tavalla, johon ne nyt luonnostaan asettuvat. Olisin edelleen tarkka tyylistäni, mutta en enää käyttäisi siihen niin paljon aikaa tai energiaa – pukeutumisen pitäisi olla mutkatonta, jotta voi keskittyä kaikkeen paljon tärkeämpään, kuten musiikkiin ja kirjoihin.

Olisin lopettanut tupakoinnin todettuani että se on typerää, ja korvannut addiktion yhtä intensiivisellä kofeiiniriippuvuudella. Kirjoittaisin tai valokuvaisin, ehkä työskentelisin musiikin parissa, saattaisin järjestää keikkoja tai pyörittää klubia. Lukisin NME:ta tuhahdellen taidekoululaisten indie rave -bändeille, pitäisin tyttöystävälleni pitkiä puheita Led Zeppelinistä ja oikeasta musiikista sivuuttaen tyttöystävän sarkastiset huomautukset siitä, etten osaa soittaa senkään vertaa mitä 18-vuotiaat taidelukiolaiset. Kantaisin kaiken mukana kulahtaneessa kangaskassissa, jossa lukee I ❤ New York ja söisin kotona nuudeleita, koska kaikki rahani kuluisivat vanhan Jeepin kunnostukseen, missä olisin ilmiömäisen huono, mutta tyttöystäväni isä onneksi auttaisi.

Nimeni olisi isoisäni mukaan Anton, mistä olisin hyvin ylpeä, koska olisin aina salaa halunnut olla valokuvaaja Anton Corbijn. Olisin kuitenkin hyväksynyt sen, ettei minusta tule koskaan mitään niin coolia, ja luottaisin poikamaiseen karismaan, sellaiseen jolla Robert Downey Jr saattaa tyttöystäväni hurmokseen.

Fiktiivisen mieshahmoni suurimmat erot todelliseen minääni:
En ole koskaan kuvitellutkaan osaavani laulaa. Miehenä minulle sallittaisiin huomattavasti harhautuneempia käsityksiä omasta erinomaisuudestani.
Yhdet tennarit ja läpsyt eivät riittäisi mihinkään.
En valitettavasti omista Jeeppiä, en edes rämää sellaista.

Muuta merkillepantavaa:
Yritän edelleen olla isoine aurinkolaseineni yhtä cool kuin Richard Ashcroft.
Robert Downey Jr on ollut ei-kovin-salainen kaukorakkauteni 16-vuotiaasta saakka.

Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Ei lisättävää. 

Pian ensi-illassa ~ Vox Lux

Hei australialaisen Sian musiikista tykkäävien kannattaa höristää nyt korviaan! Brady Corbetin ohjaama uutuusleffa Vox Lux on tulossa Amerikan ensi-iltaansa 7. joulukuuta ja rantautunee pian sen jälkeen Suomeenkin. Natalie Portman tekee tiettävästi elämänsä roolin poptähtenä ja kappaleet on kirjoittanut Sia. Natalie on yksi Jarnon suosikkinäyttelijöistä ja sattumalta leffassa nähdään myös yksi meikän suosikeista, Jude Law. Jokaiselle jotain. No ei, olemme kyllä yhtä mieltä Natalien lahjakkuudesta ja yleisestä upeudesta. Ennakkoon Venice Film Festivalilla nähty elokuva on kerännyt erityisesti musiikin ja Natalien roolisuorituksen osalta suurta suitsutusta, joten ilmeisesti tämä kannattaa painaa mieleen.


☊ VOX LUX TRAILER

PS. Ah, tuli Natalien ja Juden yhdistelmästä mieleen, että täytyykin pitkästä aikaa katsoa Closer (2004), jossa he esiintyvät niinikään yhdessä.

10 vinkkiä vastuulliseen vaatehuoltoon

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja LV

Muistan kuinka blogihistoriani ensimmäisinä vuosina sain kovaäänistä kritiikkiä siitä, että asukuvissani esiintyi usein samoja vaatteita. Olisi pitänyt kuulemma tarjota vaihtelevampaa tyyli-inspiraatiota eikä jumittaa jatkuvasti samoissa pillifarkuissa ja neuleissa. Itse ajattelin (ja ajattelen edelleen), että tarjoan mieluummin inspiraatiota siihen kuinka samoja vaatekappaleita voi käyttää viikosta toiseen erilaisilla tavoilla, eikä tarvitse olla joka viikko uusia vaatteita ollakseen tyylikäs.

Vastaavaa kommentointia kuulee enää harvoin. Ajat ovat muuttuneet, lempivaatteissaan viihtymistä on alettu arvostaa aivan toisella tavalla ja ihmiset tiedostavat, että on paljon fiksumpaa käyttää samoja vaatteita kauan kuin ostella jatkuvasti uusia. Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon ja varsinkin vaateteollisuuden vastuullisuus on ollut tapetilla, sillä pikamuoti ja pintatrendien tiuha kierto on tutkimusten mukaan yksi maailman eniten saastuttavista asioista.

Olen kirjoittanut vaatehuollosta joskus vuosia sitten ennen kuin ilmastoahdistus oli yltynyt näihin sfääreihin. Silloin vasta opettelin huolehtimaan vaatteistani kunnolla. Yhteistyö LV Colorin kanssa tarjosi sopivan tilaisuuden palata aiheen äärelle nyt kun kokemusta on vähän karttunut ja aihe on entistä ajankohtaisempi. Arjen pienistä teoista on puhuttu ja kiisteltykin paljon. Itse ajattelen, että pienistä puroista kasvaa isoja uomia, kun tarpeeksi moni ihminen muuttaa rutiinejaan – ja ennen muuta uskon siihen pidemmän aikavälin vaikutukseen, että ihmisten muuttuvat kulutustottumukset ja toiveet synnyttävät yrityksissä paineen muuttaa tuotantotapojaan kestävämmäksi ja tarjota ihmisille entistä vastuullisempia vaihtoehtoja.

Ilmaston ja kulutuksen vähentämisen lisäksi on toki muitakin syitä pitää hyvää huolta vaatteistaan. Itse rakastun lempivaatteisiini yleensä niin, että haluan käyttää niitä mahdollisimman kauan ja usein kulutankin ne riekaleiksi. Kun olen kerran löytänyt vaatteita, joissa viihdyn ja jotka saavat minut tuntemaan oloni hyväksi ja varmaksi, en halua luopua niistä ennen kuin on ihan pakko. Vaatteiden käyttöiän pidentämisellä on pelkästään positiviinen vaikutus myös kukkaroon, kun ei tarvitse ostella uusia joka kuukausi. Laadukkaat vaatteet eivät ole puoli-ilmaisia, eikä niiden kuulukaan olla – pikamuoti on vääristänyt ihmisten käsitystä siitä mitä vaatteiden pitäisi maksaa.

On siis parempi pitää olemassaolevista vaatteistaan hyvää huolta kuin korvata ennen aikojaan kuluvia vaatteita uusilla. Seuraa kymmenen vastuullista vinkkiä omien vaatteiden huoltoon, jotta ne pysyisivät kauniina ja käyttökelpoisina mahdollisimman kauan.

1 ~ Tuuleta usein, pese harvoin

Monilla on tapana heittää vaatteet pyykkikoriin heti yhden käytön jälkeen, vaikka oikeasti vaate ehtii hyvin harvoin yhdellä käyttökerralla likaantua niin paljon, että olisi pesun tarpeessa. Vaatteet kuluvat aina mekaanisesti pesukoneen rummussa. Mitä harvemmin niitä pesee, sen vähemmän ne kuluvat ja sen kauemmin ne kestävät kauniina. Pesuvälin harventaminen on myös itsessään ekoteko, sillä jokainen pesukerta kuluttaa valtavan määrän vettä ja energiaa.

Vähänpidettyjä vaatteita kannattaa mieluummin tuulettaa ikkunalla tai tuuletusparvekkeella. Monet vaatekaapin eniten käytetyistä vaatteista eivät tarvitse pesua juuri ollenkaan: esimerkiksi villapaitoja ei kannata turhaan pestä, tuuletus käytön jälkeen riittää useimmiten pitämään ne raikkaina. Farkkuja ei tarvitse pestä käytännössä koskaan, sillä ne voi puhdistaa myös pakkasessa nostamalla talvella ulos tai laittamalla pakastimeen.

On olemassa yksi poikkeus: treenivaatteet kannattaa pestä aina heti käytön jälkeen, sillä hiki haurastuttaa kuituja ja lyhentää siten vaatteen käyttöikää. Monissa uudemmissa pesukoneissa on ympäristöystävällinen pikaohjelma, joka sopii tarkoitukseen. Ohkaiset treenivaatteet on nopea pestä käsinkin, jos muuta pesukoneeseen heitettävää ei ole.

2 ~ Poista tahrat heti

Tahroissa reaktioaika on kaiken A ja O. Säästät sekä itseäsi että vaatetta, kun poistat tahrat mahdollisimman nopeasti, ne nimittäin lähtevät kaikkein helpoiten heti. Itsehän aiemmin nakkasin tahriintuneet vaatteet pyykkikoriin ja päätin ajatella asiaa myöhemmin, mutta kummasti sain huomata, että harmittomatkin tahrat oli huomattavasti hankalampia poistaa sen jälkeen kun vaatteet olivat lojuneet pari viikkoa pyykkikorin pohjalla.

Muista myös, että koko vaatetta ei tarvitse välttämättä pestä yhden tahran takia. Sappisaippua on tehokas ja ekologinen tapa poistaa monenlaisia tahroja täsmäoperaationa. (Tähän sääntöön on olemassa muuten poikkeus: silkkivaatteisiin voi jäädä jälkiä paikallisesta tahranpoistosta, joten silkkivaate kannattaa pestä kokonaan, jos siihen tulee tahra.)

3 ~ Säilytä hyvin

Yksi niistä asioista, joita olen joutunut itse erikseen opettelemaan, on ollut vaatteiden säilyttäminen. Ennenhän “säilytin” niitä lähinnä lattioilla ja epämääräisissä kasoissa tuoleilla. En voi väittää etteikö kasoja pääsisi vieläkin varsinkin kiireviikkoina muodostumaan, mutta onneksi ne eivät enää loju paikoillaan viikkotolkulla.

Paras tapa pitää vaatteet hyvinä on nostaa ne henkarissa kaappiin ja säilyttää ne mahdollisimman ilmavasti – ei kannata siis tunkea kaappiin vaatteita määräänsä enempää. Neuleet viihtyvät parhaiten viikattuna pinoihin, näissäkin väljyys on valttia.

Henkarillakin on väliä. Itse käytin aikoinaan ohkaisia metallihenkareita, koska ne säästivät tilaa – jep, sain ahdettua kaappiin lähes kaksinkertaisen määrän vaatteita! Siinä sivussa tuli venytettyä aika moni vaate piloille. Suosi laadukkaita, tarpeeksi tukevia ja oikeankokoisia henkareita, jotka tukevat vaatetta, eivät venytä sitä.

4 ~ Pese täysiä koneellisia

Puolityhjää pesukonetta ei kannata pyörittää, vaan pestä kerralla mahdollisimman paljon pyykkiä, sillä se säästää niin vettä kuin ympäristöä. Pyykkikonetta ei kannata kuitenkaan täyttää ihan äärimmilleen, koska liian täyteen tuupatussa koneessa pyykit eivät puhdistu kunnolla, vaan vaatteisiin jää likaa ja pesuainejäämiä. Rummun yläosaan olisi hyvä jäädä noin kämmenen levyinen tila.

Yhden tai kahden hengen taloudessa voi olla vaikeaa kerätä täysiä koneellisia. Silloin kannattaa turvautua värinsieppaajiin, pyykin sekaan nakattaviin liinoihin, jotka estävät värejä sekoittumasta keskenään. Näin tummia, vaaleita ja värikkäitä vaatteita uskaltaa pestä samassa koneellisessa. Liinoja myydään sekä kertakäyttöisinä että kestoversioina.

5 ~ Pese ohjeen mukaan

Muista kurkata materiaalilappuja ja pestä vaatteet ohjeen mukaan, sillä väärä pesulämpötila tai -ohjelma on varmin tapa pilata vaate tai ainakin lyhentää roimasti sen käyttöikää. Materiaaleissa on valtavia eroja ja puuvilla kestää pesua ihan eri tavalla kuin vaikkapa silkki.

Pellavavaatteet (pätee myös pellavalakanoihin ja -pyyhkeisiin) kannattaa pestä erillään muusta pyykistä. Pellavasta nimittäin irtoaa pesun yhteydessä pikkuista nukkaa, joka tarttuu todella ärsyttävästi muihin vaatteisiin. Pellavaa pestessä kannattaa myös täyttää kone vain noin puolilleen, koska pellavan pesussa tarvitaan enemmän vettä kuin muiden tekstiilien.

Monia vaatteita voi pestä alhaisemmassa lämpötilassa, joka on hellävaraisempaa niin materiaaleille kuin ympäristölle.

Rumpukuivaus haurastuttaa luonnonkuituja, joten luonnonkuituiset vaatteet kannattaa kuivattaa mieluummin narulla tai – vielä parempaa – henkarissa.

6 ~ Suojaa herkät vaatteet

Monissa vaatteissa on kovia tai teräviä osia, kuten nappeja, vetskareita ja hakasia, jotka kuluttavat ja voivat jopa vahingoittaa muita vaatteita pyykkikoneessa pyöriessään. Muut vaatteet, erityisesti herkät sellaiset, kannattaa suojata pesupussilla.

Jos peset farkkuja koneessa, pese ne mieluiten erikseen. Farkkupari painaa märkänä yli kilon ja tekee pesukoneesta mankelin, joka on takuuvarmasti huono juttu kaikille samassa koneessa pyöriville ohuille materiaaleille.

Arimmat materiaalit, kuten ohuet pitsit ja silkit, kannattaa pestä erikseen. Itse pesen kaikkein herkimmät käsin.

Jarnon lempifarkuilla on ikää melkein kymmenen vuotta. Kulumaa on, mutta vielä on vuosia jäljellä.

7 ~ Pidä vaatteet kauniina

Ei ihme, että uusien vaatteiden ostaminen kiinnostaa, jos oma vaatekaappi on sullottu täyteen pesun jäljiltä ryppyisiä vaatteita ja kiva asu pitää koota epämääräisten myttyjen joukosta. Ei kovin houkuttelevaa eikä ainakaan inspiroivaa.

Oikeat varusteet auttavat pitämään vaatteet salonkikelpoisina. Kasmirkampa pitää kasmirneuleet siistinä, nypynpoistaja pelastaa muut neuleet (muista vaan käyttää nypynpoistajaa hellästi, sillä liian kova painaminen kuluttaa neulosta tarpeettomasti). Tarraharja on ehdoton, jos jaat elämäsi karvaisen perheenjäsenen kanssa. Vaateharjan avulla saat freesattua takit ja villakankaiset vaatteet.

Mutta kaikkein eniten suosittelen höyrytintä! Hankimme sellaisen pari vuotta sitten ja se on osoittautunut ihan nerokkaaksi keksinnöksi. Olen aina ollut aivan liian laiska silittämään vaatteitani, mutta höyrytintä jopa minä jaksan käyttää silloin tällöin – se on vaan niin paljon nopeampi ja näppärämpi tapa saada vaatteet sileiksi. Höyrytin on hellä myös aroille materiaaleille, joihin en ikimaailmassa uskaltaisi koskea silitysraudalla. Eikä kyse ole vain pesuryppyjen poistamisesta: höyryttimellä saa myös kerran pari pidettyjä vaatteita freesattua vastapessyn näköisiksi ja tuoksuisiksi. Kun höyrytät silkkipaitasi ja nostat sen hetkeksi ikkunan lähelle tuulettumaan, se näyttää ja tuntuu ihan uudelta.

Jos huomaat haikailevasi uusia vaatteita ennen muuta niiden napakkuuden ja rapeuden vuoksi, suosittelen sijoittamaan höyryttimeen! Niitä saa alle satasella.

8 ~ Kuivaa oikein

Arjesta tuli huomattavasti helpompaa sen jälkeen kun pari vuotta sitten opin kuivattamaan vaatteet oikein: se säästää niin vaivaa, aikaa kuin itse vaatetta.

Laitan t-paidat, topit, mekot ja kauluspaidat suoraan pyykkikoneesta tukeviin henkareihin kuivumaan: sillä tavoin niihin ei tule tarpeettomia ryppyjä ja puhtaat vaatteet on helppo kuivuttuaan nostaa kaappiin. Höyryttäminenkin sujuu helpommin, sillä kaikkein hitainta on höyryttää pois narulla kuivumisesta syntyneet rypyt.

Neuleet kuivatan pyyhkeen päällä tasaisella alustalla, sillä tavoin ne eivät pääse venähtämään.

9 ~ Valitse pesuaine viisaasti

Pesuaine kannattaa valita ajatuksella. Meillä on kaapissa omat superlempeät pesuaineet silkki- ja villavaatteille, joita pesen nykyään lähes aina käsin. Muut vaatteet pesemme pesukoneessa ja pyrimme välttelemään liian voimakkaita pesuaineita, jotka ärsyttävät ihoa. Esimerkiksi LV Color Pyykinpesuneste on väriaineeton, vegaaninen ja hajusteeton vaihtoehto, joka sopii myös herkkäihoisille. Erityispisteitä hajusteettomuudesta, sillä minulle tulee voimakkaista tuoksuista ja tuoksucocktaileista päänsärky ja oksettavan huono olo. Sille ei voi mitään, jos raitiovaunussa viereen istuva kanssamatkustaja on suihkinut hajuvettä turhan avokätisestä, mutta sen voin valita sen kuinka monta tuoksua puen itse päälle. LV:n sivuilla on tuoksulaskuri, jolla saa selville kuinka monelle tuoksulle tulee päivittäin altistuttua.

Opin pari vuotta sitten, että nykyisiin pyykinpesukoneisiin tarvitaan huomattavasti vähemmän pesuainetta kuin olemme aikoinaan oppineet käyttämään. Pudotin käyttämäni pesuaineen määrän puoleen, sillä ylimääräiset pesuainejäämät eivät ole vaatteille hyväksi sen enempää kuin iholle tai ympäristölle. Rahaakin säästyy, kun ei tarvitse ostaa pyykinpesuainetta niin usein.

10 ~ Korjaa aina kun voit

Vaatteita kannattaa aina mieluummin korjata kuin heittää pois! Varsinkin laadukkaiden vaatteiden kohdalla käyttöikä voi moninkertaistua, kun tarpeen mukaan paikkaa ja korjaa vaatteita sen sijaan, että ostaisi vaan uusia. Usein kyse on varsin pienistä toimenpiteistä, kuten ratkenneesat saumasta, pienestä rei’ästä, joka on helppo parsia tai jopa vaan irronneesta napista.

Jos omat taidot, aika tai energia ei riitä vaatteiden korjaamiseen, kiikuta vaate ammattilaiselle tai osaavalle ystävälle. Lähellä sijaitsevia ompelimoita löytyy googlaamalla tai kysymällä vaatekaupoista.

Ompelija osaa myös muokata käyttämättömäksi jääneistä vaatteista sopivia. Jos mekon helma on liian pitkä tai farkut lököttävät väärästä kohdasta, pienellä muokkauksella vaatteesta saa juuri oikeanlaisen. Vanhan vaatteen muokkaaminen sopivaksi on aina parempi kuin uuden ostaminen.

Ennaltaehkäisy on muuten usein helpompaa kuin jälkikäteen korjaaminen. Monissa tehdasvalmisteisissa takeissa on huonosti ommellut napit, joita voi vahvistaa jo ennen kuin ne alkavat irtoilla.

Paras vinkki vaatteiden pitkäikäisyyden parantamiseen on tietysti se, että sijoittaa laatuun. Jos vaate on lähtökohtaisesti tehty huonolaatuisesta materiaalista tai ommeltu huonosti, sitä on mahdotonta hyvälläkään huollolla pitää käyttökelpoisena kovin kauaa. Jos uusien vaatteiden hinta kirpaisee liikaa, secondhand-putiikeista ja kirppiksiltä voi ostaa aikaa ja käyttöä kestävää laatua huomattavasti huokeampaan hintaan. Olen itse löytänyt kirppiksiltä  ja kierrätysryhmistä monta lempivaatettani, joista olen maksanut mitättömän murto-osan alkuperäisestä hinnasta.

Löytyykö muita vaatehuoltovinkkejä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Lauluja aavikolta

Kahden musadiggarin parisuhteessa on mahtavaa, että toisen suosikeista voi löytää itselleenkin uutta kiintoisaa kuunneltavaa – vaikkakin joskus vähän viiveellä. Jarno on soittanut koko viikonlopun yhtä vanhaa suosikkiani, australialaista The Temper Trapia. Olen vain vähän loukkaantunut siitä, että hän innostui siitä kuultuaan sitä Mikon luona eikä kotona, jossa olen soittanut sitä noin 836552 kertaa. No, ehkä kaikki ne kerrat tarvittiin, jotta huomiokynnys vihdoin ylittyi.

Samaan aikaan olen itse vihdoin innostunut Jarnon vanhasta lempparista, amerikkalaisesta folk rock -yhtyeestä nimeltä Edward Sharpe and The Magnetic Zeros, jonka maailma ammentaa niin musiikin kuin tyylin puolesta 60- ja 70-luvun vaihteen hippiliikkeestä. Onhan näitäkin biisejä kuunneltu täällä sen miljoona kertaa, mutta nyt vasta hetki oli oikea ja minä tarpeeksi vastaanottavaisella tuulella innostumaan yhtyeestä, jonka kappaleita olen kutsunut aiemmin leirinuotiorallatuksiksi. Sitähän niistä monet ovat, mutta juuri nyt se ei jostain syystä enää ärsytä minua. (Ja ei, Mikon ei tarvinnut soittaa tätä minulle! Saatana!)

Bändin syntytarina on vähintäänkin mielenkiintoinen. Amerikkalainen muusikko Alex Ebert erosi tyttöystävästään, lopetti biletyksen Los Angelesin yössä ja meni huumevierotukseen. Siellä hän alkoi kirjoittaa kirjaa messiaanisesta hahmosta nimeltä Edward Sharpe, joka oli lähetetty maan päälle pelastamaan ihmiskunta,  “but he kept getting distracted by girls and falling in love”. Sellaista sattuu. Edward Sharpesta tuli pian Alex Ebertin alter ego, jonka ympärille syntyi ensin kappaleita ja pian sen jälkeen Ebertin kavereista koottu yhtye. Itseasiassa kavereita vain tuli ja tuli, kunnes yhtyeessä oli yli kymmenen henkeä. Yksi heistä oli Ebertin uusi tyttöystävä, Jade Castrinos, laulaja hänkin. Parisuhde kesti yhtyeen kolmen ensimmäisen albumin ajan, toistaiseksi viimeisimmäksi jääneen pitkäsoiton yhtye julkaisi vuonna 2016 ilman tutuksi tullutta toista vokalistiaan.

Mutta tämä kappale, Desert Song, on yhtyeen vuonna 2009 julkaistulta esikoiselta. Niin kappale kuin musiikkivideo on omaelämänkerrallinen, sillä videon alussa nähtävä kurkkulaulaja on Ebertin isä ja kyllä, vauva hänen sylissään on Alex Ebert itse.


☊ EDWARD SHARPE AND THE MAGNETIC ZEROS ~ DESERT SONG

En osta tänään mitään

Yksikään länsimaisen sivilisaation parissa elävä ei ole voinut välttyä tiedolta, että tänään vietetään Black Fridayta, tuota Amerikasta rantautunutta kerskakulutusjuhlaa, jonka tarkoitus on aggressiivisen mainonnan ja ohittamattomien tarjousten avulla lietsoa kuluttajat silmittömään ostohysteriaan. Sähköpostiini on tulvinut kirkuvia mainoksia koko viikon ja tänä aamuna minua odotti 26 uutta viestiä, kun heräsin ja avasin tietokoneen. 26!

Minusta päivässä on ollut aina vastenmielinen klangi ja tuntuu hullulta, että juuri nyt, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan enemmän kuin koskaan, Black Friday tuntuu vain paisuvan. Olen bongannut jo Black Weekendin, jossain puhuttiin jopa Black Weekista. Ensi vuonna Black Month? Apua, toivottavasti ei.

Tänään vietetään myös Älä osta mitään -päivää, joka syntyi tarpeellisena vastaliikkeenä Black Fridaylle. Päivän tarkoitus on haastaa jokaista pohtimaan kulutustottumuksiaan ja kannustaa siirtymään kohti kestävämpiä valintoja. Onneksi osa yrityksistäkin on lähtenyt mukaan vastakampanjaan ja jotkut ovat protestina kulutusjuhlalle jopa sulkeneet kauppansa, tai tarjousten sijaan julkistaneet uusia tekojaan kestävämpien tuotantotapojen puolesta.

Samaan aikaan tunnen yrittäjänä suurta empatiaa niitä pieniä putiikkeja kohtaan, jotka yrittävät taistella alati kaventuvasta leivästään lähtemällä mukaan isojen ketjujen lietsomaan tarjoushysteriaan. Monet kivijalkakauppiaat ja kotimaiset yritykset taistelevat toimeentulostaan eikä ole helppoa olla puun ja kuoren välissä.

Ostamatta jättäminen kiinnostaa tällä hetkellä niin paljon enemmän kuin tarjousten perässä juokseminen. Eipä sillä, että olisin itsekään mikään turhan kuluttamisen lopettanut täydellisyyden perikuva, joka käyttää rahaa vain ekosähköön ja ympäristöystävälliseen vessapaperiin. Omassa toiminnassani on paljonkin korjaamisen varaa enkä kirjoita tätä paasaakseni, vaan pohtiakseni omia tottumuksiani. Jos vain virheettömät ihmiset saisivat puhua kestävämmästä kulutuksesta, olisi aika hiljaista. Ihan kaikilla pitää olla mahdollisuus osallistua keskusteluun ilman kivittämisen pelkoa, sillä parempaan kannustava, positiivinen ilmapiiri saa aikaan paljon enemmän hyvää kuin muiden moralisointi, syyllistäminen ja virheiden etsiminen.

Mietin mitä olen ostanut viime aikoina, siis muuta kuin remonttiin tai arjen ylläpitämiseen liittyviä välttämättömyyksiä. Olen syksyn mittaan päivittänyt neulekokoelmaani, koska olin kuluttanut vanhat suosikkini loppuun. Ostin Pariisissa muutaman muistikirjan ja vaatteen, taidemuseon kirjakaupasta suitsukkeita sekä nipun taidekirjoja. Olen saanut työni kautta uuden nahkatakin ja uudet nahkahousut, jotka olisin muutoin ostanut, sillä ne ovat vaatekaapissani jatkuvassa käytössä olevia lempivaatteita – niitä niinsanottuja kulmakiviä, joiden ympärille rakennan arkipukeutumiseni. Olen ostanut syksyn aikana myös käytettynä laukun, samanlaisen joka minulta pari vuotta sitten varastettiin (jep, sen Samujin konjakinruskean Tori-kassin). Sitä olin etsinyt tosi pitkään enkä epäröinyt tarttua tilaisuuteen, kun oikea laukku osui vihdoin kierrätysryhmässä vastaan.

Olen onnellinen hankinnoistani: ne ovat ajattomia ja laadukkaita, osa secondhandia. Ne ovat päässeet suoraan käyttöön ja tulevat olemaan ilonani pitkään. Lista on silti pitkä ja sisältää asioita, joita ilmankin olisin pärjännyt – parempaa tietysti olisi ostaa vain ehdottomaan tarpeeseen. Tuleekohan minusta ikinä niin iso ja epäitsekäs ihminen, että osaisin jättää kauppaan kirjan, joka saa sydämeni lyömään kovemmin, tai suitsukkeita, joilla saan kotiini palan Pariisia ja sen ihania taidemuseoita? Omasta mielestäni tarvitsen kirjoja. Suitsukkeita nyt ei varsinaisesti tarvitse kai kukaan, se oli vain pieni ja sinänsä turha tuliainen – mutta onko sisustaminen, esteetiikka, viihtyisän kodin rakentaminen turhaa? Ylelliset suitsukkeeni on sentään tehty käsin, tosin Japanissa sijaitsevalla Awajin saarella. Kaikki mikä ei tule läheltä, tulee jostain lento- tai laivarahtina.

Entä pitäisikö omistaa vain kaksi villapaitaa kuuden sijaan? Entä jos käyttää niitä kaikkia, rakastaa ne ihan loppuun asti? En tiedä. Tärkeintä kai on, ettei osta kertakäyttötavaraa tai tavaraa, joka jää käyttämättä. Että tekee tietoisia valintoja. Että tukee valinnoillaan asioita, joita arvostaa.

Sen tiedän, että ekologisin ostos on silti se, joka jää tekemättä. On tervettä (ja tässä ilmastotilanteessa välttämätöntä) herätellä itseään miettimään hankintojensa todellista tarpeellisuutta ja motiivia. Olenko nyt ostamassa tätä paitaa siksi, että vaatekaapissani todella on mustan silkkipaidan mentävä aukko vai siksi, että kaipaan piristystä tai lohtua?

Olen miettinyt näitä paljon viime vuosina ja tunnistanut itsestäni tiettyjä toimintamalleja, joita olen pyrkinyt kyseenalaistamaan, vaikka itsensä kohtaaminen onkin välillä ihan hirveää hommaa. Olen huomannut hengaavani kaupoissa hipelöimässä kauniita asioita, koska tilille on kilahtanut joku palkkio ja on tehnyt mieli ostaa jotain, tai takana on pitkä dedisputki ja olen kokenut ansaitsevani jonkin palkinnon kaikesta paiskitusta työstä. Olen löytänyt itseni kassalta myös kohottaakseni mielialaani surkeana päivänä. Aiemmin lankesin joskus siihen Instagramin aiheuttamaan illuusioon, että elämäni (ja minun) pitäisi näyttää tietynlaiselta ja saatoin ostaa jotain vain siksi, että kuuluisin joukkoon. Siitä olen onneksi päässyt eroon! Ikä antaa varmuutta siihen, että saa olla juuri sellainen kuin on ja luottaa omaan makuunsa.

Olen koittanut opetella uusia tapoja: oppia esimerkiksi palkitsemaan tai piristämään itseäni mieluummin esimerkiksi lempisafkallani tai hieronnalla. Olen myös huomannut, että helpoin tapa vähentää turhaa ostamista on olla pyörimättä kaupoissa ja niinpä menenkin nykyisin kauppoihin useimmiten silloin, kun etsin jotain tiettyä. Kun tekee mieli haahuilla kaupungilla ja olla hetken irti kaikesta, ohjaan itseni kirjakauppoihin, divareihin, antiikkikauppoihin ja kirppiksille, koska niissä on helpompi hypistellä kaikkea kaunista ja nauttia niistä ajautumatta siihen hurmiolliseen harhaan, että pitäisi itse omistaa kaikki ne ihanat asiat.

Aivot on yllättävän helppo ohjelmoida uudelleen. Olen alkanut jo tuntea nautintoa siitä, että lähden useimmiten tyhjin käsin, pää täynnä iloa ja inspiraatiota.

En vastusta ostamista sinänsä, ostanhan itsekin asioita joita tarvitsen ja joita haluan vain siksi, että ne tuottavat iloa. En vaan halua olla mukana hysteriassa, joka kannustaa silmittömään shoppailuun vain halpojen hintojen vuoksi. Meidän pitää vähentää kuluttamista, kuluttaa viisaammin, ajatella asioita pidemmälle kuin viikonloppuna häämöttäviin kemuihin, joihin tekisi mieli ostaa uusi mekko vain siksi, että on kyllästynyt vaatekaapissa roikkuviin.

Olen pohtinut tätä paljon myös ammattini kannalta. Esittelen usein bloggaajan työni puolesta erilaisia tuotteita, usein suosittelen asioita myös silkasta hyvien vinkkien jakamisen ilosta. Molemmissa tapauksissa haluan tarjota mahdollisimman vastuullisia ja viisaita vaihtoehtoja, tuoda esiin arvovalintoja, joita itsekin punnitsen. Kun ostetaan ihonhoitotuotteita, valitaan mieluummin luonnonkosmetiikkaa kuin synteettistä kosmetiikkaa. Kun tarvitaan uusi vaate, ostetaan mieluummin kestävästi tuotettuja vaatteita kuin kertakäyttömuotia. Mieluummin laadukkaita materiaaleja kuin luontoa kuormittavia tekokuituja. Mieluummin ajatonta tyyliä kuin nopeasti ohimeneviä pintatrendejä. Kuulostaa ehkä tutulta, nämä eivät ole uusia aiheita täällä. Haluan vaan kirkastaa tätä entisestään ennen muuta itselleni ja valita yhteistyökumppanini jatkossa vieläkin tarkemmin. Muitakin suunnitelmia poreilee pinnan alla, niistä lisää sitten kun ne edistyvät.

Vaikka työhöni kuuluu esitellä omia suosikkejani, en suinkaan yritä myydä elämäntyyliä, jossa on joka viikko uudet suosikit kehissä. Esittelen vaihtoehtoja, joista jokainen voi halutessaan poimia itselleen relevantit ja ajankohtaiset vinkit. Tarkoitus ei ole kannustaa ketään tarttumaan kaikkeen mistä kirjoitan, vaan inspiroida kohtuulliseen kuluttamiseen, jossa ostetaan tarpeeseen, käyttöön ja pitkäikäiseen iloon. Tehdään harkinnalla kestäviä valintoja, joiden takana tuntuu hyvältä seistä.

Puhun usein hyvästä hinta-laatusuhteesta ja tarjoan mielelläni kampanjakoodeja, koska harvalla meistä on käytössään rajaton budjetti ja pienikin säästö voi olla joskus tuntuva. En halua kuitenkaan kannustaa ketään ostamaan mitään vain siksi, että se on halpa. Siksi ehdotan: jos tartut Black Friday -tarjouksiin, tee se harkinnalla ja osta vain sellaista mitä olisit muutenkin tarvinnut ja halunnut.

Itse en aio ostaa tänään mitään. Sen sijaan ajattelin tänä viikonloppuna vähän siivota, järjestellä niitä tavaroita jotka jo omistamme. Tuulettaa kaikki neuleet ja talvitakit, huoltaa kenkiäni ja viedä eniten kärsineet suutarin hoiviin. Käydä läpi vaatteitani ja yhdistellä niistä kauteen sopivia asukokonaisuuksia, miettiä etukäteen valmiiksi kivoja yhdistelmiä, joita on helppo pukea sitten hämärinä aamuina kun luovuus on nolla. Palaan lähiaikoina kaikkiin näihin aiheisiin. Toiveitakin saa esittää, jos sellaisia herää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Your little Venice bitch

Kappas! Kuulin tovi sitten, että Lana del Rey valmistelee paraikaa uutta pitkäsoittoa. Uusi albumi nimeltä Norman Fucking Rockwell näkee päivänvalon joskus ensi vuoden alussa ja esimakuna siitä on näemmä saatu parikin sinkkua, joista pidin erityisesti tästä tuoreemmasta. Alussa kuullaan kaikki tutut Lana-kliseet, mutta sitten kaikki lähtee ihanalla tavalla suistumaan raiteiltaan. Sanoituksessa on ilahduttavaa ironiaa: You’re beautiful and I’m insane. We’re American-made.


☊ LANA DEL REY ~ VENICE BITCH

Tarinoita kivusta

*Osa kiropraktikkohoidoista saatu blogin kautta

Tiedättekö tunteen, kun keho tuntuu kevyeltä ja ketterältä? Liikkuminen on ihanaa ja helppoa, happi virtaa hyvin, hartiat ovat rennot ja niska pitää päätä pystyssä ranskalaisista elokuvista tutulla ryhdillä ja eleganssilla? Ei hätää, en minäkään tiennyt.

Harva asia uuvuttaa yhtä paljon kuin jatkuva kipu. Pienikin särky alkaa pitkään jatkuessaan nakertaa ihmistä, puhumattakaan kivusta, joka tuntuu joka kerta kun nouset seisomaan tai käännät päätäsi. 

Olen kerrannut viime aikoina monestakin syystä oman hyvinvointini – tai pikemminkin sen puutteen – historiaa ja todennut, että eipä ihme, jos tuntuu, että koko elämäni 12-vuotiaasta eteenpäin on ollut yksi iso pitkä uupumus. Olen positiivisen asenteen ja “ei minulla ole oikeutta valittaa, kun monilla on paljon huonommin” -väheksynnän turvin pitänyt itseäni aina perusterveenä, mutta ollaanpa rehellisiä, kehooni on kohtalaisen nuoren ikäni huomioiden kertynyt enemmän kroonisia kipuja kuin kenellekään soisi. Varhaisteininä nimittäin alkoi kovien kuukautiskipujen lisäksi myös krooniset jalkakivut sekä jatkuvat selkä- ja niskasäryt.

Olen vasta viime vuosina alkanut miettiä paljonko asiaan vaikutti niihin aikoihin rajusti muuttunut elämäntilanne – muutto Suomeen toiselta puolelta maapalloa ja kaikki siihen liittyvät olosuhteet. Olen aina ollut sopeutuja ja selviytyjä, painellut eteenpäin vaikka katkenneella nivelsiteellä (tarina tosielämästä). Vasta viime aikoina olen pysähtynyt pohtimaan kuinka paljon olenkaan padonnut kehooni sellaisia asioita, joita lapsena ei ollut keinoja käsitellä. Mutta siitä lisää toiste. Tämä on tarina selkäkivusta, johon olen vihdoin löytänyt avun.

Jatkuvat selkäkivut alkoivat varhaisteininä, kun rintavarustukseni alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Hontelo kehoni ei jaksanut kannatella kunnolla uusia muotojaan, terveydenhoitaja huomautti ryhtiongelmista ensimmäisen kerran kuudennella luokalla. Mutta en murehtinut asiaa, miksi olisin, lapsenkehonihan liikkui. Ratsastin ja juoksin, kiipeilin puissa. Lukiovuosina selkäni, hartiani ja rintalihakseni alkoivat mennä vuosi vuodelta pahemmin jumiin. Ei varsinaisesti auttanut, että vietin tunteja kirjoittaen, lukien ja kyhjöttäen pimiössä kehitealtaiden äärellä. Kävin sen vastapainoksi juoksemassa iltaisin urheilurataa ympäri, mutta tuntui, että liikkumisesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä: paikat olivat sen jälkeen entistäkin kipeämmät. Niihin aikoihin sain kuulla, että rintojeni paino oli aiheuttanut yläselkääni lievän skolioosin, selkärangan vinoutumisen.

Alkoi vuosien kierre. Opiskelin, tein töitä ja yritin elää pahenevan säryn kanssa. Olin musiikkialalla työskentelevä parikymppinen enkä jaksanut kivultani seistä kokonaista keikkaa alusta loppuun. Painavan kauppakassin kantaminen kotiin oli painajainen, joka päättyi kramppeihin. Liikkuminen oli jäänyt, koska se oli niin kivuliasta. Hullu kierre: liikunta olisi auttanut, jos olisi vaan pystynyt liikkumaan. Selkäkivut alkoivat aiheuttaa kovia päänsärkyjä ja lopulta sain työterveydestä lähetteen fysioterapiaan. Siitä ei ollut apua, päinvastoin – viimeinen niitti oli, kun fysioterapian hellävaraisin mahdollinen muoto sai rintojen painon rasittamat kaulalihakseni tulehtumaan niin pahasti, etten saanut enää aamulla päätäni tyynystä.

Itkin ilosta, kun sain lääkäriltä lähetteen kunnallisen puolen rintojenpienennysleikkaukseen. Se oli keskisuuri leikkaus, jossa rintakudosta otettiin pois yhteensä kilon verran. Tikkejä tuli sata, paraneminen kesti kuukausia ja rintakehässäni on yhä muistona arvet, mutta se kaikki oli samantekevää – leikkaus oli ehdottomasti parasta mitä olin siihen mennessä tehnyt hyvinvointini eteen. Pelkästään suorassa seisominen tuntui niin paljon kevyemmältä.

Vuosia kestäneet jatkuvat kivut jäivät leikkauspöydälle, mutta skolioosin sain pitää muistona, se oli erottamaton osa minua. Aloitin liikkumisen heti kun sain lääkäriltä luvan ja se tuntui euforiselta, mutta kehoni oli kaiken kokemansa jäljiltä todella jumissa – oli selvää, että vaatisi vielä paljon töitä ennen kuin esimerkiksi ryhtiongelmani ja niskan virheasento korjaantuisivat. Skolioosin vaikutus heijastuu paljon varsinaista ongelma-aluetta laajemmalle alueelle: minun kehossani se kiristää lihaksia niinsanottuun takaketjuun eli pakaroihin ja takareisiin saakka ja rajoittaa liikkuvuuttani niin treenaamisessa kuin arkipäivän tasolla.

Kun aloin treenata säännöllisesti, apunani oli useampi loistava ammattilainen ja aloitin samalla liudan erilaisia kehonhuolto- ja kuntoutusharjoituksia, joiden tavoite oli saada kehoni toimimaan toivotulla tavalla. Niistä olisi varmasti ollut tosi paljon apua, jos olisin vaan jaksanut ja ehtinyt noudattaa niitä ohjeiden mukaan. Tein sen verran mihin voimat riittivät. Oli vaan niin loputtoman paljon korjattavaa, paljon muutakin kuin pelkät skolioosin aiheuttamat jumitukset. Oli jalkaongelmat, jotka pahenivat kroonisesta akuutiksi, kun aloin juosta ensimmäisen kerran vuosiin. Oli ne uuvuttavat kuukautiskivut ja niiden lisäksi vielä aikuisiällä ilmaantuneet vatsaongelmat, jotka varmistivat, että vatsaani sattui myös muulloin kuin kuukautisten aikaan. Olo oli jatkuvasti täysin hakattu, voimat vähissä ja kaikki energiani kului töistä ja muista välttämättömyyksistä selviytymiseen.

Puin tuon vyyhdin sanoiksi nyt ensimmäistä kertaa ja tajusin samalla miten hirveältä se kuulostaa. Hyvinvointi on toki suhteellista ja tiedän selvinneeni pienin haastein moniin muihin verrattuna, kun olen kuitenkin ollut suurimman osan ajasta mitenkuten työkykyinen. Entä jos suhteuttaakin toiseen suuntaan? Jos hyvinvoiva ihminen kohtaisi yhtäkkiä noin monta jatkuvaa kipua aiheuttavaa ongelmaa, hän säikähtäisi ja hakeutuisi välittömästi akuuttiapuun. Siinäpä piileekin jatkuvan kivun petollisuus: kaikkeen tottuu. Jos käytännössä joka paikkaan on sattunut yli viisitoista vuotta, ei osaa edes kuvitella elämäänsä kivuttoman kehon kanssa. Ravasin silti voimieni mukaan lääkärissä milloin minkäkin kivun tiimoilta ja sain lähinnä buranareseptejä. Toisinaan päädyin tuttavien suosituksesta muille ammattilaisille, joilta olen saanut lopulta paljon isomman avun. Yksi noista suosituksista johti minut lopulta myös tähän päivän aiheeseen.

Selkäsäryt pääsivät pahenemaan viime syksynä. Vuosi oli ollut kiireinen, teimme paljon töitä ja iso osa siitä liittyi matkustamiseen – naputin töitä milloin lentokoneessa, autossa tai kahvilan kovalla penkillä, ja nukuin missä sattui. En ehtinyt saada treenirytmistä kiinni reissujen välissä eikä aika riittänyt treenaamiseen tiiviisti aikataulutetuilla matkoillakaan.

Lopulta havahduin siihen, että pääni ei enää kääntynyt kunnolla kumpaankaan suuntaan enkä pystynyt istumaan puolta tuntia pidempään töiden äärellä ilman että niskakivut yltyivät sietämättömiksi ja piti nousta venyttelemään. Päätä särki jatkuvasti, käsivarret puutuivat. Tälläiseen ei edes tarvita skolioosia, oireet ovat ihan samat kuin kellä tahansa liian pitkiä työtunteja painavalla toimistotyöläisellä, joka ei ehdi liikkua ja levätä tarpeeksi. Turhan tuttu kuvio monelle ystävällenikin – ehkä joillekin teistäkin?

Päädyin ystävien suosituksesta kiropraktikolle. Tilanne oli hupaisa: tiesin kyllä monen ystäväni käyvän kiropraktikolla, mutta sitä en tiennyt, että puolet ystäväpiiristäni tosiaan kävi samassa paikassa, Erottajalla sijaitsevassa ViaVitalissa ja siellä kiropraktikolla nimeltä Simo. Simo Poutanen on ViaVitalin perustaja ja hämmästyttävän energinen mies, jolle on helppo puhua, koska hän on hyvin ystävällinen, hyvin läsnä ja puhuu itsekin taukoamatta. Ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää miten tälläinen tyyppi on saanut aikaan menestyvän vastaanoton ja ehtii vielä hakea asiakkailleen kahvin ennen hoidon aloittamista.

Simo kuuli ahdingostani ystävältäni ja varasi minulle ajan heti seuraavalle aamulle. Sain myöhemmin nähtäväkseni otteita hänen muistiinpanoistaan ensimmäisestä tapaamisestamme: “Asiakkaalla niska-hartiaseudun alueen vaiva, jatkunut vuosia. Jatkuvia päänsärkyjä, tälläkin hetkellä päätä särkee. Niskassa virheasento ja krooninen jännitystila. Myös ryhti on lysyssä, käsivärret puutuvat usein ja niistä lähtee voimat. Lapojen väli jumissa, oikea lapa pahempi. Tuntuu raskaalta hengittää. Saattaa olla myös henkinen oire.”

Nekin, jotka eivät ole käyneet kiropraktikolla, yleensä tietävät hoitomuodosta sen verran, että siellä naksautellaan. Vastoin yleistä käsitystä naksauttelu ei kuulu kuitenkaan luista, vaan nivelistä vapautuvista kaasukuplista, kun kiropraktikko ohjaa rankaa oikeaan asentoon ja palauttaa ryhdin paikoilleen. Kun kehon lukot avataan, keho pääsee liikkumaan kuten sen kuuluu. Kun Simo sanoi tuon ääneen, omasta päästäni kuului pieni naks, vaikka hän ei ollut edes koskenut selkääni. Niin yksinkertainen asia, niinhän sen kuuluu olla! Kun jatkuvat säryt, kivut ja väsymystila eivät rajoita kehoa, se jaksaa tehdä töitä, liikkua ja leikkiä, palautuu levossa. Kyse on kehon kokonaisvaltaisesta toimintakyvyn palauttamisesta. Minulla se oli ollut kateissa niin kauan kuin muistin.

Toisin kuin niinikään kiropraktikolle päätynyt poikaystäväni, minä en rakasta nivelten naksauttelua, mutta lopputulos auttaa kyllä kummasti sietämään sitä, sillä: pahin kipu hellitti Simon käsittelyssä heti ensimmäisellä kerralla. En tarkoita samalla viikolla tai seuraavana aamuna, vaan heti. Kun nousin pöydältä, olo oli ihan eri kuin siihen asettuessani puolta tuntia aiemmin.

Mitä siinä välissä sitten tapahtui? Olin ensin selälläni, naks, sitten kyljelläni ja toisella kyljellä, naks, sitten vatsallani, naks. Sitten istuin hetken hoitopöydällä venytettävänä ja ennen kuin tajusin, että olimme kunnolla edes aloittaneet, olimmekin jo valmiita. Minun ei tarvinnut kuin hengittää ohjeiden mukaan sisään ja ulos, Simo teki kaiken työn pienenpienin mutta todella varmaotteisin liikkein.

Hoidon teho tuli yllätyksenä. Olin jo tottunut ajatukseen siitä, että hyvinvoinnin saralla ei ole sellaista kuin quick fix. Mutta siinä minä istuin sohvalla, kuuntelin huoneessa soivaa musiikkia ja happi kulki kevyemmin ja vapaammin kuin kuukausiin, pääni liikerata oli palautunut ennalleen, päänsärky oli kadonnut eikä niskaan sattunut lainkaan. Tuntui vaikealta uskoa, että nämä viikkoja ja kuukausia jatkuneet oireet olivat helpottaneet alle 30 minuutissa. En ollut edes tajunnut, että hengitysvaikeudet johtuivat jumissa olevista lihaksista eikä stressistä.

Pitkäaikaisiin tuloksiin tarvittiin pieni hoitokuuri. Kävin talven aikana Simolla reissujeni välissä ehkä kuusi tai seitsemän kertaa ja tilanne parani kerta kerralta. Kivut olivat kokonaan poissa kolmen käynnin jälkeen ja sen jälkeen keskityimme niskan ja pään virheasennon korjaamiseen, jotta ongelmat myös pysyisivät poissa.

Paljon tuli keskusteltua hoidon lomassa, esimeriksi siitä, että kiropraktiikasta on Suomessa paljon ennakkoluuloja, vaikka se on saapunut maahan jo 40 vuotta sitten ja koulutetun ammattilaisen toimesta tehtynä tehokas ja turvallinen tapa hoitaa kehoa. Se ei vaan ole täällä lainkaan niin tunnettu hoitomuoto kuin muualla maailmalla, sillä täällä ei kouluteta kiropraktikoita, vaan opiskelemaan on lähdettävä Eurooppaan tai Amerikkaan. Sekä Amerikassa että Englannissa se on ollut pitkään osa normaalia terveydenhuoltoa, johon ei suhtauduta ihmetellen. Australiassa huomasin, ettei siellä ollut niin pientä surffikylänpahasta, ettei tien varrelta olisi löytynyt vähintään yhtä tai kahta kiropraktikkovastaanottoa.

Kiropraktikot käyvät viisivuotisen yliopistokoulutuksen ja ammattinimike on Suomessa nykyään suojattu: kiropraktikon titteliä ei siis saa käyttää kuin virallisen, Valviran hyväksymän yliopistokoulutuksen käynyt ammattilainen. Kiropraktikoita ei vieläkään ole Suomessa kovin paljon, mutta 8 vuotta sitten perustetun ViaVitalin menestys kertoo omaa kieltään kysynnästä: vastaanotolla palvelee jo useampi kiropraktikko ja paikka on samalla laajentunut pieneksi hyvinvointikeskukseksi, jossa on tarjolla myös joogaa ja pilatesta.

Kysynnän kasvu ei ole ihme. Niska- ja hartiavaivat ovat lisääntyneet viime vuosina enkä suinkaan ole ainoa lajissani: tietokoneella istuminen luo niskaan kovan rasitteen, johon kehoa ei ole tarkoitettu. Eteenpäin työntyvä työasento tuottaa rasitusta kaularankaan ja koko ylävartaloon ja aiheuttaa minullekin tutun virheasennon lisäksi kipuja, puutumista, päänsärkyjä ja tokkuraista väsymystä, kun veri ei kierrä kunnolla. Vaivat alkavat usein salakavalasti ja pääsevät pikkuhiljaa pahenemaan, kun ihminen tottuu jumissa olemiseen ja se alkaa tuntua normaalilta. Vaivat myös kertyvät helposti toistensa päälle, sillä keho mukautuu virheasentoihin ja yksi ongelma voi johtaa lukuisiin toisiin. Suunta on huolestuttava, sillä jopa lapsilla on havaittu muutoksia, joiden pitäisi tulla vasta ikääntymisen myötä.

Olen omien kokemusten kautta huomannut, että Suomessa rakastetaan oireiden hoitamista ja monia vaivoja lääkitään pelkällä buranalla sen sijaan, että selvitettäisiin ja yritettäisiin ratkaista kipujen syy. Lyhytnäköinen toimintamalli näkyy kroonistuvissa vaivoissa, joiden korjaaminen on myöhemmin paljon vaikeampaa. Kipulääkkeillä hoidetaan oiretta blokkaamalla kipusignaali aivoista, mutta kiropraktikko korjaa kivun varsinaista syytä.

Siksi tykkäänkin Simon lähestymistavasta: hänen missionsa on opettaa ihmiset huolehtimaan terveydestään ja kehostaan mieluummin ennaltaehkäisevästi kuin jatkuvia vaurioita korjaten ja usein vasta siinä vaiheessa, kun vaivat ovat jo kroonistumassa. Tunnen pientä pistoa sydämessäni kirjoittaessani tätä, sillä olen juuri oppikirjaesimerkki ihmisestä, joka menee hoidattamaan ongelmansa vasta sitten kun ne ovat jo oikeasti pahat. No, onneksi siihenkin tilanteeseen on apua tarjolla.

Jarno puolestaan on käynyt Simolla hoitamassa erilaisia akuuttitilanteita. Joko hän on tullut vanhaksi tai istunut liian pitkiä aikoja tietokoneen äärellä käsittelemässä kuvia, sillä hänen selkänsä on kipeytynyt pahasti useammankin kerran viimeisen parin vuoden aikana. Se on ollut pienimuotoinen järkytys fyysiselle ihmiselle, joka on tottunut heilumaan, tanssimaan ja riehumaan kehoaan säästelemättä. Viimeksi Hangon reissullamme kävi niin, että tyhjästä tullut kipupiikki halvaannutti miehen lähes koko viikonlopuksi vaakatasoon. Se paheni taas kotimatkalla niin, että pelkästään paikallaan oleminen ja hengittäminen sattui. Seuraavana päivänä ei tarvittu kuin vartti Simon vastaanotolla, niin kipu oli poissa.

Tämä iloinen kuva ei ole lavastus. En ole ikinä tavannut ihmistä, joka nauttisi nivelten avaamisesta yhtä paljon kuin Jarno.

Entä minä? Jatkuva selkä- ja niskasärky ei ole tullut takaisin viimetalvisen hoitokuurin jälkeen, ei myöskään pääkivut tai käsivarsien puutuminen. Olen käynyt jokusen kerran hoitotulosta ylläpitävässä hoidossa silloin kun on ollut intensiivisempi työputki päällä enkä ole ehtinyt liikkua ja olen tuntenut niskan taas jäykistyvän.

Olen miettinyt viime aikoina asiaa, josta Simo puhui kun viimeksi näimme: monet ihmiset pitävät kehonsa hyvinvoinnin mittarina ainoastaan kipua, vaikka siihen liittyy niin paljon muutakin. Tuntuuko keho hyvältä ja liikkuvalta, onko liikkuminen kevyttä ja helppoa? Onko energiaa tarpeeksi, pystytkö keskittymään, onko unen laatu hyvä ja palautuuko keho levossa? Olen itse ikävä kyllä niin tottunut elämään jatkuvan kivun ja epämukavuuden kanssa, että olen jossain vaiheessa kadottanut täysin käsityksen siitä miltä kehossa voi parhaimmillaan tuntua. Siinä on kyse kokonaisuudesta, johon ei tietenkään olekaan quick fixejä. Mutta ei auta kuin purkaa vyyhtiä yksi lanka kerrallaan, opetella kuulostelemaan kehoaan ja reagoimaan asioihin, joiden kanssa ei ole pakko elää. Sitä olen tässä viime vuodet opetellut, niin liikunnan, kehonhuollon, ravinnon, unen kuin muiden hyvinvointiin vaikuttajien asioiden kautta – ja onneksi olen edennyt isoin harppauksin siitä mistä lähdin joskus liikkeelle.

Minä ja Jarno emme suinkaan olleet tuttavapiirimme viimeiset Simolle päätyneet asiakkaat, ViaVitaliin on sittemmin löytänyt tiensä moni muukin ystävä, heidän joukossaan myös skolioosista laillani kärsivä Nata, joka kirjoittikin käynnistään. ViaVitalin maine on levinnyt ansiokkaasti puskaradion kautta, joten laitetaan hyvä kiertämään: Simo lupasi blogin lukijoille ensimmäisen käynnin puoleen hintaan, kun mainitsee ajanvarauksen yhteydessä netissä tai puhelimitse minun nimeni. Alennus koskee kaikkia ViaVitalin kiropraktikoita. PÄIVITETTY TOUKOKUUN ALUSSA: Alennuskampanjaa jatkettu suuren kysynnän vuoksi 15. toukokuuta 2019 saakka!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Okoko ~ Kokeilussa uusi ihonhoitosarja

Kaupallinen yhteistyö Naturelle, sisältää arvonnan

Ihonhoito alkaa kummasti kiinnostaa erityisen paljon juuri tähän aikaan vuodesta, kun iho on kylmenevien säiden vuoksi kovalla koetuksella. Oma ihoni ei erityisemmin pidä tästä syksyn ja talven taitekohdasta: pintakuivuus pahenee, näppylää puskee ja auringonvalon puute alkaa tehdä ihosta samean. On ollut siis näkökulmasta riippuen erityisen haastava tai erittäin otollinen hetki ottaa käyttöön uusi ravitseva ihonhoitosarja ja katsoa mitä kiukuttelemaan ryhtynyt iho siitä tuumaa.

Olen nimittäin testaillut viime aikoina Naturelleen rantautunutta uutta kandalaista ihonhoitosarjaa nimeltä Okoko ja menen suoraan asiaan, koska mitäpä sitä kiertelemään: rakastan tätä supertyylikästä ja supertoimivaa sarjaa. Rakastuin heti. Se on kuin May Lindstromin pikkusisar: samat ylelliset lasipurnukat, samat huumaavat tuoksut ja samat käsintehdyt, käsinpakatut ja pienissä erissä tuotetut tuotteet, joita voi yhdistellä vapaasti keskenään. Se on vain tuntuvasti edullisempi, sillä yksikään sarjan tuote ei maksa yli sataa euroa. Sitä on niiden laatuun ja luksusfiilikseen suhteutettuna hiukan vaikea uskoa.

Tuntuu nykyään lähes absurdilta mainita erikseen, että puhun luonnonkosmetiikasta, mutta ehkä sen mainitseminen ei ole kuitenkaan vielä turhaa. Olen päättänyt, etten kirjoita blogissa enää muunlaisesta kosmetiikasta kuin luomusta eikä se itseasiassa vaadi radikaaleja toimenpiteitä, sillä peilikaapistani ei enää muuta löydykään. Käytännössä se tarkoittaa, etten ota enää yhteistyönkään merkeissä testiin uutuuksia, elleivät ne ole luonnonkosmetiikkaa.

Luonnonkosmetiikka on niin ihon kemikaalikuormituksen kuin ympäristön kannalta varsinkin tässä maailmanajassa täysin itsestäänselvä valinta – miksi ihmeessä kuormittaisin omaa ihoani tai luontoa, kun on olemassa paljon parempia vaihtoehtoja? Nykyään on sitäpaitsi olemassa niin tehokkaita, teknisiä sarjoja ja upeita pakkauksia, ettei ole senkään suhteen enää mitään syytä kääntää katsetta synteettiseen kosmetiikkaan. Luonnonkosmetiikka on paitsi ympäristöystävällistä myös cruelty-free, sillä tuotteita ei testata eläimillä. Esimerkiksi Okoko on lisäksi täysin vegaaninen sarja, eli tuotteista ei löydy mitään eläinperäistä, kuten esimerkiksi hunajaa.

Yksinkertaisuudessaan tehokas artesaanisarja on suunniteltu niin naisten kuin miesten vaativan ihonhoitoon ratkaisemaan monille tuttuja ja tyypillisiä haasteita, kuten ihon kuivuutta, sameutta, elottomuutta, epäpuhtauksia ja erilaisia ikääntymisen merkkejä. Itse pidän rypyistäni ja lähtökohtaisesti vastustan ajatusta, että ihon ikääntyminen olisi “haaste” tai “ongelma”, mutta myönnetään, en itsekään iloitse esimerkiksi ajatuksesta, että iho veltostuu ja alkaa ajan mittaan valua painovoiman mukana alaspäin. Tälläiseen vaikuttaa ihonhoidon lisäksi toki moni muukin tekijä, kuten genetiikka ja elämäntavat, mutta ihanaa, että niiden tueksi löytyy myös tehokasta kosmetiikkaa meidän 30+ käyttäjien iloksi.

Tämänkin sarjan takana on nainen, Oyeta Kokoroko, joka tuntee opintojensa ja työtaustansa ansiosta sekä luonnonkosmetiikan että synteettisen ihonhoidon maailmaa. Luin netistä, että hän on sydämeltään ikiutelias tutkija, joka haluaa hyödyntää tieteen uusimmat tutkimustulokset, tehden sen ekologisesti ja eettisesti kestävin keinoin. Tärkeintä on laatu: Kokoroko ei ole kiinnostunut kikkailusta, vaan luottaa less is more -hengessä muutamaan tehokkaaseen raaka-aineeseen, joista on suunniteltu älykkäitä, monikäyttöisiä tuotteita. Ihonhoitorutiinien ei onneksi tarvitse olla monimutkaisia ollakseen tehokkaita. Tuotteiden laadusta kertoo jotain sekin, että ne eivät sisällä mitään niinsanottuja fillereitä eli turhia täyteaineita, vaan ne on pakattu täyteen vaikuttavia raaka-aineita. Se tarkoittaa sitä, ettet maksa turhasta, etkä laita ihoosi mitään sellaista mistä se ei hyödy.

Sananen myös purnukoista, sillä ovathan ne nyt superkauniit ja sofistikoituneet! Sirot lasipurnukat on tehty kierrätettävästä mustasta Mirum-lasista, joka on valoa läpäisemätöntä ja parantaa siten tuotteiden säilyvyyttä.

Tykästyin tosi paljon sarjan kahteen seerumiin. Elixir de Clarte on kirkastava seerumi, joka kosteuttaa ja kiinteyttää, tasoittaa ihon sävyä, kuorii ihoa kevyesti ja vähentää epäpuhtauksia. Vesimäisen koostumuksensa ansiosta se sopii myös kasvovedeksi, ja sellaisena olen sitä käyttänytkin, taputellut kasvoille puhdistuksen jälkeen ja ennen öljyseerumin levittämistä. Tykkään hivenen vaniljaisesta tuoksusta ja siitä, että seerumi imeytyy ihoon sekunnissa. Kovin herkälle rosaceaiholle tai perioraalidermatiitista kärsivälle iholle tätä ei suositella AHA-happopitoisuuden vuoksi, mutta se sopii erinomaisesti muille ihotyypeille sekä aikuiselle, ikääntyvälle iholle.

Ah, tämä on yksi sarjan parhaista tuotteista! Les 16 Precieux -öljyseerumi levittyy iholle kuin kullanvärinen silkki ja jättää ihon pehmeäksi ja ravituksi. Kuusitoista vaikuttavaa raaka-ainetta sisältävää, kirkastavaa ja uudistavaa öljyseerumia voi käyttää monilla muillakin tavoilla, esimerkiksi silmänympäryshoitotuotteena tai täsmähoitona epäpuhtauksiin tai arpiin. Itse olen levittänyt sitä koko kasvoille aamuin illoin ja hieronut loput kaulaan ja dekolteelle. Niin hyvä tuote – antaa välittömän terveen hehkun, sulaa ihanasti ihoon ja toimii myös hyvin meikin alla. Öljy sopii takuulla kaikille ihotyypeille, mutta voin omalla kokemuksella kertoa, että se on erityisesti kuivan ja samean aikuisen ihon pelastus.

Seerumin ylellinen koostumus sisältää luonnon vastinetta synteettiselle retinolille, bakuchiolia. Valkoisen lupiinin uute kiinteyttää ihoa ja tasoittaa juonteita. Fermentoitu pajunkuori kosteuttaa ja hillitsee ihon tulehdustiloja ja epäpuhtauksia. Siitä puheenollen, epäpuhtauksista kärsivät monesti välttelevät öljyjä siinä pelossa, että ne rasvoittaisivat ihoa entisestään, mutta se on myytti: epäpuhdas ja rasvoittuva ihokin tarvitsee öljyä. Janoinen iho alkaa muuten kompensoida puutosta erittämällä talia entistäkin enemmän.

Jos muuten rakastat May Lindstromin jumalaista The Youth Dew -öljyseerumia, mutta sadanviidenkympin hinta hirvittää, tämä on hyvin samankaltainen vaihtoehto ja maksaa puolet vähemmän. Tuoksu ei ole ihan sama, mutta silti ihana ja ylellinen. Okokon seerumin latvatuoksussa on appelsiinipuuta, ho wood -puuta ja porkkanaöljyä.

Secret Du Dragon Cleanser + Mask on nimensä mukaisesti monitoimituote, joka toimii niin putsarina kuin naamiona. Tykästyin heti sen hellävaraisuuteen ja siihen miten hehkuvaksi se jättää ihon, joten olen käyttänyt sitä päivittäiseen puhdistukseen. Öljy on aluksi lähes geelimäistä ja muuttuu iholla maitomaiseksi, kun siihen sekoittaa tilkan vettä. Tämä tuote ei ole heille, jotka haluavat narskuvan puhtaan ihon, sillä tämä jättää ihoon kevyen öljyhunnun. Oma pintakuiva, janoinen ihoni on rakastanut sitä, joten käytän putelin varmasti pohjiaan myöten loppuun. Paras ja minulle sopivin puhdistustuote pitkään aikaan.

Tästä ei voi tietenkään puhua mainitsematta dragon’s bloodia, eli lohikäärmeen verenä tunnettua hartsiuutetta, joka on yhdistelmä sheavoita, arganöljyä ja Croton Lechleri -puusta peräisin olevaa uutetta, jonka vaikutuksiin lukeutuvat mm. ihovaurioiden paraneminen, ihon uudistuminen ja tulehdusten hillitseminen. Villin nimen lumoa ei lainkaan vähennä se, että tuote on tosiaan punertava ja läpikuultava.

Ei tullut varsinaisena yllätyksenä, että pidän tästä naamionakin. Puolessa tunnissa se rauhoittaa ärtyneen ihon, tekee kasvoista säteilevät ja jättää ihon superpehmeäksi, samanlaiseksi kuin saunan tai hyvän kasvohoidon jälkeen. Olen sekoittanut sitä hyvällä menestyksellä myös sarjan jauhemaisiin naamioihin, näihin seuraavassa kuvassa näkyviin.

Okokon jauhemaiset naamiot ovat paitsi kauniita kylpyhuoneen hyllyssä, myös todella riittoisaa tavaraa. Jos et halua käyttää kosmetiikkaasi paljon rahaa, suosittelen lämpimästi näitä naamioita: sekä La Boue de Beaute Brightening Mask että La D’Tox Noire Purifying Mask maksavat kumpikin alle viisikymppiä ja piisaavat pitkäksi aikaa, sillä tehokkaita tuotteita tarvitaan vain vähän kerrallaan. Niitä voi sekoittaa veden lisäksi muihin sarjan tuotteisiin vaikutuksen maksimoimiseksi.

Olen käyttänyt erityisesti puhdistavaa La D’tox Noire –savinaamiota ja sekoittanut siihen välillä tuota aiemmin hehkuttamaani Secret Du Dragonia: puhdistava ja rauhoittava yhdistelmä on useamman kerran pelastanut ihoni viilenevien säiden aiheuttamista näppylärykelmistä. “Pelastaa” on just oikea sana, kirkkaanpunaisena poskessa helottaneet näpyt ovat 45 minuutissa rauhoittuneet ja tasaantuneet lähes huomaamattomiksi. Hiili ja antioksidanttirikas kaakao tekevät naamiosta mustan, mutta se on äkkijyrkästä väristään huolimatta lempeää kamaa ja sopii hyvin epäpuhtaalle ja ärtyneelle iholle, jättäen sen kuulaaksi, hehkuvaksi ja pehmeäksi.

Täyteläinen naamio on valmistettu hiilen ja kaakaon lisäksi jäämerisavista, jotka sisältävät runsaasti hyödyllisiä mineraaleja, mikroravintoaineita sekä kasviplanktoneita, sekä spiruliinasta, kloerallasta ja pajunkuoriuutteesta. Jos se kuulostaa korvaasi joltain mitä voisit laittaa aamusmoothieesi, olet totuuden ytimessä: siitähän luonnonkosmetiikassa on kysymys, että iholle kannattaa laittaa juurikin niitä samoja hyväätekeviä raaka-aineita, joita olisit valmis syömään.

Jep, tuo kaunis musta puulusikka kuuluu pakettiin.

Sarjan toinen jauhemainen naamio on savea sekin, kirkastava ja uudistava “kauneusmuta”. Hellävaraista naamion ja kuorinnan yhdistelmää voi käyttää naamion lisäksi myös kirkastavana puhdistusaineena, pikaisena kuorintana ja rauhoittavana täsmähoitona epäpuhtauksiin. Vaikuttavien raaka-aineiden lista kuulostaa ihanalta: macadamiaöljyä, ruusun terälehtiä, bambua, suolakristallia ja leväuutteita. Olen ollut tuohon toiseen savinaamioon niin ihastunut etten ole vielä hirveästi ehtinyt testata tätä, mutta lupaan palata tuloksiin myöhemmin Instastoryn puolella. Hento kukkaistuoksu on huumaava, eli jos et pidä perinteisen saven tuoksusta, siitä ei ole tämän tuotteen kohdalla pelkoa.

Savinaamiot ovat usein hiukan kuivattavia, mutta Okokon molemmat savinaamiot kosteuttavat ja rauhoittavat eli sopivat hyvin myös herkälle ja pintakuivalle iholle. Naamiot muuten auttavat myös muita ihonhoitotuotteiden aktiiviaineita imeytymään ihoon paremmin, joten naamion jälkeen on loistava hetki hemmotella ihoa sarjan muilla tuotteilla, kuten seerumeilla ja balmilla.

Säästin suosikkini viimeiseksi: Sublime Balm on on Naturellen tuotekuvauksen mukaan “ultimaattinen monitoimibalmi” ja se ei ole kyllä yhtään liioittelua. Jos ostat tästä sarjasta vain yhden tuotteen, valitse tämä, sillä tämä tepsii oikeastaan kaikkiin mahdollisiin iho-ongelmiin: balmi rauhoittaa ja kosteuttaa, kirkastaa ja tasoittaa sävyä ja tekee ihosta nuorekkaamman ja pehmeämmän. Aika paljon yhdeltä tuotteelta, mutta sellaisia ovat oikeastaan kaikki Okokon tuotteet, moniottelijoita jotka tekevät paljon enemmän kuin vain yhden asian.

Myös balmia voi yhdistellä muihin tuotteisiin, kuohkea koostumus pehmenee öljyksi kun sitä sekoittaa hetken kämmenessään. Olen välillä valmistanut itselleni supertehokkaan ja kosteuttavan yövoiteen sekoittamalla balmia sarjan öljyseerumiin. Lopputuloksen on nähnyt aamulla peilistä, pehmeän ja levänneen näköisen ihon.

Kaikki sarjan tuotteet tuoksuvat ihanilta, mutta balmi vie voiton kaikista, sitä tekisi mieli lusikoida suoraan suuhun: mangovoita, granaattiomenaa, tomaatti- ja porkkanaöljyä, bergamottia ja patsulia.

Sain kokeiluun koko sarjan, johon kuuluu seitsemän tuotetta, ja poimin tähän juttuun omat suosikkini. Kuvaavaa on, että poimintoja oli kuusi. Ainoa tuote, jonka jätin pois, oli Secret Du Dragon -huuliseerumi, koska vierastin sen sinistä väriä ja huulipunamaista pakkausta. Olen kuitenkin käyttänyt sitäkin ja todennut sen niin toimivaksi, että nyt vähän kaduttaa, etten ottanut sitä mukaan näihin kuviin. No, huulipunamainen pakkaus ärsyttää vähän yhä, mutta se kyllä toimii kuin häkä rohtuneisiin huuliin.

Ihoni yksinkertaisesti rakastaa näitä tuotteita. Olin jo ujuttanut Okokon mukaan ihonhoitorutiineihini ja kun pakkasin sarjan mukaani Pariisiin, uskalsin olla ottamatta mukaan mitään muita ihonhoitotuotteita. Tuttujen, hyväksihavaittujen tuotteiden jättäminen kotiin oli silti vähän uhkarohkeaa, sillä iho on viime aikoina kärsinyt aika paljon näistä viilenevistä keleistä ja muuttunut viimeisen vuoden kahden aikana muutenkin aiempaa herkemmäksi. Mutta seurasi pelkkää hyvää! Huomasin jo ensimmäisenä matka-aamuna muutoksen ihossani, kolmanteen aamuun mennessä sen huomasi matkatoverinikin. Näyttää terveemmältä ja sileämmältä, hän sanoi ja halusi heti apajille.

Okokon tuotteet ovat hinta-laatusuhteeltaan niin loistavia, että unohdetaan tällä kertaa kampanjakoodit ja laitetaan pystyyn pitkästä aikaa kosmetiikka-arvonta: kerrohan, minkä näistä valitsisit, jos voittaisit? Yksi voittaja saa valita mieluisensa tuotteen omakseen. Arvonta on voimassa ensi viikon sunnuntaihin 25. marraskuuta saakka. Muista sähköpostiosoitteesi, sen näkee vain onnetar. Arvontailoa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Kymmenen lempikorua

Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua koruista?

Korut ovat mulle sydämen asia. Halusin joskus kovasti lähteä opiskelemaan korusuunnittelijaksi, mutta se haave jäi yleisen elämänjanon jalkoihin ja tapahtuikin kaikkea muuta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan osata tehdä itse. Yksi suurimmista iloistani onkin tutkia ja ihastella muiden aikaansaannoksia. Korut ovat taidetta.

Oma kokoelmani ei ole kovin iso, mutta sitäkin tärkeämpi. Minä en löydä korujani, vaan ne löytävät minut. Ostan koruni useasti ulkomailta. Ennen keräsin jääkaappimagneetteja matkamuistoksi, mutta nykyään metsästän reissuilta jonkin kivan korun. Suosin aitoja metalleja, vintagea ja käsityötä, sillä huonolaatuista rihkamaa on tässä maailmassa muutenkin liikaa. Aito koru on tietysti kalliimpi sijoitus kuin jääkaappimagneetti, mutta siitä on huomattavasti enemmän myös iloa: mieluummin käytän rahani kauniiseen käyttöesineeseen, joka kestää aikaa ja ilahduttaa päivästä toiseen. Esittelen teille omat suosikkini, joita käytän aamusta iltaan. Joskus öisinkin, kun en jaksa riisua niitä.

Tulum cuff ~ Balilla on joka sortin vaatekauppaa ja designputiikkia. Olimme viimeisinä päivinämme siellä etsimässä muutamaa tuliaista ystäville ja kiertelimme varmaan viisikymmentä kauppaa, joissa tuntui olevan myynnissä ihan samat epäkiinnostavat asiat. Poikkeuksiakin löytyi, yhdestä niistä löysin tämän hopeisen, kaiverretun rannekorun. Se tuntui heti omalta. Pyysin myyjää avaamaan vitriinin, jotta pääsen tutkimaan korua lähempää ja mikä hauskinta – sen nimeksi paljastui Tulum cuff. Meksikon Karibianmeren puoleisella rannikolla sijaitseva Tulum oli nimittäin seuraava matkakohteemme ja päätin viedä korun nimensä alkulähteille. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat, sillä en ole elänyt päivääkään ilman sitä ranteessani. Se on myös Stellan ehdoton suosikki kaikista koruistani. Hän havittelisi sitä varmasti itselleen, jos se ei olisi hänen ranteeseensa liian iso.

Hopeinen rannerengas ~ Muuan rouva piti Hietsun torilla pientä korupöytää ja kävin ihailemassa siellä tätä rannekorua pariinkin otteeseen, aina kun hän sattui olemaan siellä. Juttelin rouvan kanssa joka kerta pitkät pätkät, mutta en kuitenkaan koskaan ostanut sitä. Stella oli päätynyt myöhemmin omilla kirppiskierroksillaan saman pöydän ääreen ja tunnistanut korun, jota olin niin useasti käynyt katsomassa. Rouva oli kuulemma tiennyt sen päätyvän mulle ja odottanut milloin tulemme ostamaan sen. Niinhän siinä kävi, sillä Stella toi sen mulle lopulta syntymäpäivälahjaksi.

Koru on painava ja kulunut, sen elämän kerrostumat tuntee. Sen sisällä on pitkään minua askarruttanut numero 8. Kehitin sille mystisiä tarkoituksia ja numerologisia selityksiä. Kun olimme Marokossa, näin vintagekaupan ikkunassa miltei samanlaisen rannekorun, se oli vaan isompi. Utelin myyjältä sen alkuperää ja selvisi, että tälläisiä rannerenkaita tulee Marokon naapurimaasta Algeriasta ja sisäpinnalla oleva numero indikoi renkaan painoa: 8 unssia.

Turkoosisormus ~ Meksikossa myydään koruja siellä sun täällä, mutta Puerto Vallarta ei varsinaisesti ole mikään Meksikon korutaiteen kehto: miltei kaikki siellä on rihkamaa, lukuunottamatta yhtä ihan mieletöntä kivi- ja korumyymälää, jossa on upeita hopea- ja kivikoruja. Se oli kuin taidenäyttely ja kävimmekin siellä vain katselemassa, sillä hinnat ovat huimaavat.

Sitten löysimme pikkukaupungin varmaan ainoan vintagekaupan, ja sieltä vitriinin, jossa oli yksi ainoa sormus. Se oli tämä turkoosisormus, joka solahti sormeeni niin hyvin, että jäi siihen siltä seisomalta. Navajo korutaiteilija W. Spencer on tuottanut muitakin vastaavia koruja 70-luvulla ja tietääkseni jokainen kappale on uniikki käsityön taidonnäyte. Sormukseni on muhkea, kaunis yksilö, jonka haluan kuvitella odottaneen siellä juuri mua.

Tiikerinsilmä ~ Etelä-Amerikassa reissatessani etsin joka puolelta oikeanlaista tiikerinsilmäkorua. Kaikenlaisia kivikoruja riitti jokaiseen kadunkulmaan, mutta se oikea ei vaan kävellyt vastaan. Ongelma on se, että olen allerginen kaikille epämetalleille ja metalliseoksille. Sielläpäin kivikorujen designissa käytetään paljon uushopeaa eli alpakkaa, joka saa ihoni kutisemaan ja menettää käytössä värinsä eli muuttuu RUMAKSI. Löysin lopulta kyyneleen mallisen tiikerinsilmän, joka oli niin kaunis, että olin valmis antamaan anteeksi pienen määrän alpakkaa sen ripustuskohdassa. Ajan saatossa siitäkin tuli RUMA ja hylkäsin sen. Harmittaa ainoastaan sen mukana mennyt nyöri, jonka ystäväni oli punonut varta vasten korua varten.

Tulumin kivikaupoista löysin sattumalta täysin identtisen kyyneleen mallisen tiikerinsilmäriipuksen. Tällä kertaa ripustus oli tehty fiksummin, sillä kiven läpi oli porattu reikä. Lisäpallerot on pieni bonus muuten täysin samanlaiseen riipukseen, jota joskus niin paljon rakastin. Kävi ilmi, että kauppiaat olivat itse kotoisin Argentiinasta, eli aikaisemman koruni alkujuurilta. Tätä rakastan jopa vielä enemmän, tiikerinkyynelsilmä 2.0 ilman RUMAKSI kuluvia metalliosia. Tiikerinsilmiä rakastan siksi, että olen kaksonen ja astrologia kiinnostaa.

Pieni punainen pikkurillisormus ~ Jälleen koru, jonka olen saanut Stellalta lahjaksi – olisiko ollut vielä jopa vuotta aikaisempi syntymäpäivälahja? Olen helppo lahjojen suhteen. Tämäkin lahjakoru on Hietsusta ja tätä en ole kirjaimellisesti ottanut sormestani kahteen vuoteen. Se on saanut matkan varrella hiukan siipeensä, kivi on osittain murtunut ja rengas on enemmän soikea kuin pyöreä, mutta pidän siitä juuri tuollaisena. Mulle korut ovat käyttöesineitä ja niiden tuleekin nähdä elämää. Ne, jotka eivät kestä mun matkassa, hajoavat ja jäävät sille tielle. Mulla on joku kirous sellaisten sormusten kanssa, joissa on musta onyx-kivi. Olen omistanut niitä varmaan yhdeksän ja ne kaikki ovat menneet poikki. Niiden suhteen olen tajunnut luovuttaa, mutta tämän sormuksen kanssa meillä on vielä paljon matkaa edessä.

Hopeinen ranneketju ~ Matkamuisto Ranskasta. Tämä ei ole vintagekoru, vaikka sen ostopaikan historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Osuimme roadtripillämme puolivahingossa Occittanien alueelle ja päätimme viettää muutaman yön lähellä Carcassonnen linnoitusta. Kaunis, idyllinen kaupunki, jonka keskellä kohoaa valtava linnoitus. Näky kaupungista linnoitukseen on upea ja historian havinan aistii kaikilla soluilla. Kävin siellä joka päivä muutaman päivän vierailumme aikana ja sisäinen larppaajasieluni imi irti kaiken mitä vuosituhansia vanhoilla muureilla ja mukulakivikaduilla oli kerrottavanaan. Druidipaskaa, kuten ystävämme Inke sanoisi, mutta mulle ikimuistoinen kokemus, josta tämä koru muistuttaa aina.

Punainen kiviriipus ~ Riipus on muisto Kreikan matkaltamme. Rakastuin siihen välittömästi ja se on ollut siitä saakka yksi ehdottomista lempikoruistani. Ketjun kiinnike on simppeliydessään hieno ja neliömäinen muotokieli koristekaiverruksineen puhuttelee. Kauniisti hiottu punainen kivi ja roikkuvat hetulat muistuttavat hämähäkkimäisiä Sentinel-avaruustappoaseita – jep, nyt larppaan Matrixia. Riipusta kannattelee lahjaksi saatu noin kaksisataa vuotta vanha nepalilainen hopeaketju, jonka olen saanut lahjaksi eräältä antiikkikauppiaalta. Toivon, etten ikinä hukkaa tätä korua.

Hopeinen kaulaketju ~ Tämä on myös Kreikasta, samasta paikasta kuin aikaisempi koru. Harvoin ostan monta korua samasta paikasta, mutta näistä kahdesta en yksinkertaisesti osannut valita. Kiinnostuin sen designista, jossa kaksi ketjua roikkuu vapaina ja etuosa on toteutettu samalla tavalla kuin Bolo-koruissa, joissa on säädettävä solki. Myös mitta on tärkeä: se on melkein choker-mittainen ja asettuu muiden korujen yläpuolelle. Mikään ei ole nimittäin ärsyttävämpää, kuin toisiinsa sotkeutuneet kaulakorut. EI MIKÄÄN. Tämä asettuu lempiriipukseni kanssa nätisti limittäin solisluiden väliin. Ostohetkellä tuntui, että ne luotu olemaan yhdessä, muutenkin kuin hetuloidensa takia.

“Kelttikoru” ~ Tämä taitaa olla suomalaista käsityötä. Mulle harvoin uppoaa kelttiläinen ornamentiikka, mutta tämä on poikkeus. Se saa kelttiläisyytensä anteeksi, koska kuviointi muistuttaa mua hyvällä tavalla Led Zeppelinistä, tarkemmin sanottuna bändin jäsenten muinaisesta symboliikasta ammentavista logoista (ne tyypit ovat kyllä olleet true larppaajia). Korun lukkosysteemi on erittäin, miten sen nyt ilmaisisi mahdollisimman kuvaavasti, PASKA ja siksipä rengas onkin seikkaillut vähän siellä sun täällä. Se on jäänyt baareihin, treenikselle, keikoille ja silti se on aina palautunut takaisin. Kerran se oli jopa päätynyt kaverini ranteeseen. Hassu juttu, mutta tämänkin Stella on antanut mulle, ihan suhteemme alussa. Koru oli Fidan vitriinissä ja olin käynyt katselemassa sitä jo jonkin aikaa. Se oli silloin mielestäni liian kallis ja jäi kerta toisensa jälkeen vitriiniin odottamaan. Kerran kävimme Stellan kanssa siellä yhdessä ja Stella osti mulle kauan haikailemani korun lahjaksi. Itse puolestani ostin hänelle sieltä tiikerinsilmäsormuksen. Tästä sai alkunsa tapa, että ostamme toisillemme koruja ilman mitään erikoisempaa syytä. 

Hopeinen sulkakorvis ~ Ostin sulanmallisen korvakorun Oulun torilta vuosia sitten, kun isoveljeni sai vaimonsa kanssa esikoislapsen. Olin käymässä heidän luonaan ja halusin siitä muiston. Jostain syystä löysin silloin peräti kolme sulkakorua ja heillä on nyt kaksi ihanaa lasta, joten ken tietää käykö sulkaprofetia toteen kolmannen kohdalla. Tämä on itseasiassa kaulakoru, mutta ujutin sen korvarenkaaseen, koska kaulakorukiintiö oli täysi. Se on roikkunut siinä siitä asti, yli kuusi vuotta. 

Mistä teidän korut kertovat, onko niillä tarina? Millaisista koruista tykkäätte?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Jokin työntää kohti reunaa

Tulin takaisin Pariisista jo pari päivää sitten, mutta matkalaukut lojuvat yhä pitkin lattiaa. On taas kuukauden vaikein aika, se juhlava hetki kun makaan sängyssä kuumalla vedellä täytetyn vissypullon kanssa ja mietin, että tälläiseen selviytymiseen tuhlaan lähes neljänneksen elämästäni. Sehän on varovaisimmankin mahdollisen laskutavan mukaan niin monta vuotta, ettei sitä kestä ajatella.

Minulla on päällekkäin kaksi vahvaa kipulääkitystä, yhdessä ne auttavat vähän, ei tarpeeksi. Jarno hieroo alaselkääni kipua lievittävää yrttiöljyä ja hauduttelee siankärsämöstä teetä. Niiden tehoa on tässä lääkepöllyssä vaikea arvioida, mutta ainakin niistä tulee parempi mieli. Ääretön sympatiani kaikille teille, jotka käytte samankaltaisia olotiloja läpi ilman toisen ihmisen läsnäoloa.

Sen lisäksi, että tavarat makaavat koskemattomana, tekemättömät työt kasaantuvat, reissukuvat odottavat kovalevyllä enkä ole käynyt ulkona melkein kahteen vuorokauteen. Mutta musiikkia olen kuunnellut! Sitä voi tehdä, vaikka olisi kuollut.

Lainasin kirjoituksen otsikon Arto Tuunelan Pariisin kevät -yhtyeen biisistä, jonka etsin pari päivää sitten käsiini pelkän nimen vuoksi. Saatan myös valita kirjoja kannen perusteella tai viinin siksi, että sen etiketti puhuttelee minua. Valinnat osuvat harvoin täysin metsään. Hyvä on myös tämä Pariisin kevään kappale, kaikessa helkkyvässä elinvoimassaan. Vanha opiskelukaverini Jussi joutuu siitä kuulemma aivan tiloihin. Yllätyin vähän siitä, että kappale on julkaistu kolme vuotta sitten – minä kuulin siitä ensimmäisen kerran viime viikolla.

Olen totta puhuen seurannut ja soittanut kotona kotimaista musiikkia ahkerammin viimeksi vuosia sitten kun olin vielä töissä levy-yhtiössä ja työskentelin kotimaisen musiikin promootion parissa. Silloin tiesin työni kautta kaiken mitä suomalaisessa musiikkikentässä tapahtuu. Järjestin jatkuvasti levynjulkkareita, ravasin musiikkialan tapahtumissa, kävin viikottain radiokierroksilla musiikkipäälliköiden luona, seurasin musiikkimedioita (joita silloin vielä oli) ja radioiden soittolistoja (joihin vielä silloin heijastui toimittajien omat musiikkivalinnat).

Sittemmin olen pudonnut kotimaisen musiikin suhteen täysin kärryiltä, oikeastaan ihan tietoisesti antanut sen tapahtua, kun ei ole enää töiden puolesta tarvinnut. Olen toki tsempannut tuttuja muusikoita ja pari satunnaista uutta artistia nostanut täälläkin sopivan hetken tullen, kuten viime keväänä, kun kuulin Vestan Turvallista sotaa ja menin hetkellisesti hiukan sekaisin, kuten hyvän musiikin kohdalla monesti käy.

Mutta viime päivinä olen pitkästä aikaa tutkinut ja pohtinut nimenomaan suomalaista musiikkia. Olin viime viikolla soittamassa musiikkia Bollingerin kemuissa, joissa Anna Puu veti akustisen keikan. En ole nähnyt Annaa livenä vuosiin – en edes viimekesäistä Flow-keikkaa, josta kaikki puhuivat – ja yllätyin siitä miten hienosti uudella albumilla julkaistu Tarviin vielä yhden yön aikaa soi riisutun säestyksen kanssa. Tuli pala kurkkuun, lähes samanlainen ylpeys kuin joskus oman artistin menestystä seuratessa, vaikka ei minulla Annan huikean uran kanssa ole ollut mitään tekemistä.

Iisa puolestaan on juuri julkaissut uuden Päivii, öitä -albumin. Tämä uutukainen ja sen edeltäjä ovat olleet minulle jostain syystä vaikeampia kuin Iisan ihan ensimmäinen sooloalbumi, jonka duettona Knipin kanssa levytetty Puutarhajuhla on yhä yksi niistä kappaleista, joita soitan syksyisin, kun ikkunan takana pimenee tarpeeksi. Tykkään silti kovasti uuden levyn ensimmäisestä kappaleesta nimeltä Kaunein syy ja tutustun hissuksiin niihin muihin, tunnustelen miten tulemme toimeen.

Taloudessamme on soitettu viime aikoina kaikkein eniten Minä ja Ville Ahosta, kyllä, sitä vuonna 2013 julkaistua ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyttä Mia-albumia, jonka silloinen kämppikseni uhkasi heittää ikkunasta, jos se soisi vielä kerran. Ymmärrän, se ei ole mikään ihan mutkaton levy. Ehkä juuri siksi se oli ja on yhä hienointa mitä suomalaisen musiikin saralla on hetkeen tehty, uniikki yhdistelmä tarinoita hajoavan mielen hämärästä ja tulkintaa, joka voi samassa kappaleessa kohota falsettiin ja suistua mantramaiseen transsiin. Jarno on syypää tämän matopurkin avaamiseen uudelleen ja nyt tästä ei taas tahdo tulla loppua. Ville tuskin lukee tätä blogia, mutta voisiko joku hänet tunteva välittää terveiset, että uutta musiikkia odotetaan jo kovasti (lue: tarvitsemme uuden levyn, että pääsemme irti tästä edellisestä). Vielä kerran tunteella, yksi lempivideoistani, jossa yhdistyy kaksi maailman hienointa asiaa – musiikki ja ihminen, joka osaa tanssia.

PS. Olen saanut viime aikoina monia viestejä magneettitutkimuksesta, jossa kerroin käyneeni kipujeni vuoksi muutama viikko sitten. Kokeen tulokset ovat saapuneet jo, mutta sulattelen niitä omassa rauhassani vielä hetken.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Marraskuu vuosi sitten

Kun kirjaa yli kymmenen vuoden ajan internetiin huomioita ja havaintoja päiviensä varrelta, tulee huomaamattaan kertyneeksi melkoista elävää arkistoa omasta elämästään. Joskus tekee mieli selata sitä taaksepäin, tsekata esimerkiksi mitä teki ja mistä kirjoitti vuosi sitten näihin aikoihin. Tai ihan vaan katsella kuvia, yrittää nähdä niiden taakse ja muistaa mitä silloin ajatteli, oliko enemmän onnellinen vai väsynyt, enemmän läsnä vai etäällä? Viimeisessä kuvassa olemme juuri saapuneet Australiaan, se matka on yksi niistä tarinoista, joka on vielä kerimättä auki. Ehkä pian on sen aika.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA