En oikein tiedä mitä ajattelisin tänään päättyvästä vuodesta. Ehkä se on yksi tämän loman tarkoituksista, selvittää väsymyksen turruttamia ajatuksia ja nukkua pää kirkkaaksi. Kirjoitan tätä meksikolaisesta kahvilasta, meri kohisee korttelin päässä ja koira päivystää jaloissani naapuripöydästä tippuvia herkkuja. Olin ajatellut etten tekisi täältä postauksia ollenkaan, mutta tämän haluan kirjoittaa.
Paljon kaikenlaista on tapahtunut, enimmäkseen hyvää. Muutimme esimerkiksi uuteen kotiin, ensimmäiseen yhdessä valittuun. Se oli minulle paljon enemmän kuin yksi muutto muiden joukossa, se oli eteenpäin menemistä tasolla, johon olin vasta nyt valmis. Oikea hetki, oikea ihminen. Oikea uusi koti, puhdas pöytä. Uusi remontti, mutta ei mennä nyt siihen.
Vanha koti on yhä silloin tällöin läsnä keskusteluissamme. Asuin siellä kolme vuotta, jotka ovat tuntuneet jälkikäteen pitkältä unelta. Vanhan talon ylimmissä kerroksissa sijaitseva asunto oli jollain selittämättömällä tavalla irti kaikesta. Siellä oli alusta asti erikoinen tunnelma, joka tiivistyi viimeisen vuoden aikana. Se alkoi hitaasti hiipiä minuun samaan aikaan kun aloin tajuta, että meidän oli päästävä sieltä pois.
Iltoja, öitä, aikaisia aamuja, kun kukaan ei olisi vielä halunnut olla hereillä. Haahuilimme kaksin suuressa asunnossa, jota pieni koira täytti kanssamme, toi päiviimme rutiineja ja ryhtiä. Kodissa oli tyhjä huone, jota käytimme valokuvastudiona, vierashuoneena silloin kun vieraita oli. Nukuimme itsekin siellä joskus, veimme sinne patjan ja eväitä, olimme retkellä.
Silloin harvoin kun koira ei ollut kotona tuntui siltä, että olimme kaksi lasta, jotka oli unohdettu isoon taloon oman onnensa nojaan.
Uusi kotimme on pienempi ja konkreettisempi, enemmän totta ja kiinni kaupungissa ympärillään. Siellä ei ole liikaa tilaa eikä nurkissa liiku varjoja. Se on vain asunto ja tarkoitan tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Puhdas tila, johon voi rakentaa kodin, kokonaisen elämän.
Sitä me olemme tänä vuonna tehneet ja samalla meistä on vihdoin tullut aikuisia, vaikka vitsit ovat yhä huonoja ja osaamme edelleen olla lapsellisia. On ollut huojentavaa huomata, että nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Oli nimittäin aika, kun pelkäsin yhtä paljon sekä aikuistumista että ajatusta siitä, ettei sitä tapahtuisi ollenkaan.
Tänä vuonna aloitimme uuden projektin, joka tulee todennäköisesti määrittämään myös monia seuraavia vuosia: sukuni vanhan talon kunnostamisen. Siinähän se loppuelämä kuluukin mukavasti, meille naureskeltiin – perhepiiriin nimittäin kuuluu mies, joka on kunnostanut samanikäistä hirsitaloa viimeiset 30 vuotta ja todellakin tietää millaista paneutumista ja työmäärää se vaatii. Siksi olemmekin ikuisesti kiitollisia siitä kuinka paljon hän on auttanut meitä oman urakkamme kanssa, sillä mehän olemme aloittelijoita, vasta tutustumme taloon ja rakennamme ohuista säikeistä siihen sidettä.
En tiedä johtuuko se viimesyksyisestä matkasta Australiaan, eteenpäin menemisen tunteesta, taloprojektista vai niistä kaikista, että olen ikävöinyt isääni enemmän kuin vuosiin. Joskus tunnen hänen läsnäolonsa, mutta on niin paljon enemmän hetkiä, kun haluaisin kysyä neuvoa, jutella, halata. Olen yrittänyt totutella ajatukseen hänen poissaolostaan yli 20 vuotta ja yhä tuntuu hetkittäin absurdilta, että ei ole mitään numeroa, johon soittaa. Miten niin ei ole!? Ei ihminen voi vaan kadota maailmasta, lakata noin vaan olemasta.
Jos hän eläisi, hän täyttäisi parin viikon päästä 72 vuotta.
Olen ollut tänä vuonna niin onnellinen, monista asioista enemmän innoissani kuin pitkään aikaan. Hetkittäin myös helvetin vihainen, turhautunut ja väsynyt – niin uupunut, että olen unohtanut sanat ja päivämäärät, kaiken mitä olen luvannut, oman nimeni, sen että tulee joulu, että elämä jatkuu myös ensi vuonna. Olen puhunut työuupumuksesta, mutta ei se tietenkään johdu vain siitä. Yhä harjoittelen tätä samaa asiaa, itsestäni huolehtimista, elämän mitoittamista voimavarojeni mukaan. Juuri nyt se tarkoittaa sitä etten tee muuta kuin syön, nukun ja olen. Suunnilleen sitä tulinkin tänne tekemään.
Olen opetellut menemään asioita kohti, vaikka pelottaa. Sitä on rohkeus, ei sitä että lakkaa pelkäämästä. Hivuttaudun koko ajan lähemmäs niitä asioita, joita haluan tehdä. Silti on öitä, kun makaan umpiväsymyksestä huolimatta hereillä ja kuuntelen kurkussa takovaa sydäntäni, kunnes haen kylpyhuoneen kaapista rauhoittavan ja toivon, että saisin sen avulla edes hetkeksi unta. Mutta ei se johdu pelosta. Siinä on loppuunpalamisen katkua ja paniikkioireita, mutta loput on rehellistä kauhua, sellaista jonka vastasyntynyt tuntee haukkoessaan happea ensi kertaa eikä vielä tiedä onko tämä loppu vai alku vai molempia samaan aikaan. Meditaatio ehkä auttaisi stressioireisiin ja eksistentialistiseen kauhuun paremmin kuin rauhoittava lääkitys, olkoon sen opettelu ensi vuoden tavoite.
Yöt ovat muutenkin olleet vaikeita tänä vuonna, oikeastaan viime syksystä saakka. Se on ottanut vähän koville. Olen aiemminkin nukkunut liian vähän, mutta sentään levännyt silloin kun olen.
Olen nähnyt painajaisia ensimmäistä kertaa vuosiin, en tiedä miksi. Ne ovat hirveitä, sellaisia joille ei löydy sanoja. Pyristelen niistä ulos, uin kohti valoa kunnes pulpahdan pintaan. Havahdun hikisenä sängystäni ja yritän ravistella päästä pois kuvat, joita en halua. Yritän nukahtaa uudestaan, löydän itseni jälleen valvomasta. Ja kun lopulta nukahdan, vajoan taas painajaiseen, joka jatkuu kuin joku olisi painanut tauon jälkeen kaukosäätimestä play.
Toki vuoteen on mahtunut onnistumisia ja oivalluksia, hyviä hetkiä ja unohtumattomia hetkiä, asioita joita muistelen ilolla. Silti päällimmäisenä juuri nyt on tunne siitä, että olen täysin valmis jättämään tämän vuoden taakseni. Se on ollut pitkä, vaikea ja sekava vyyhti asioita, joista osasta ehkä kirjoitan joskus ja toisista en ikinä.
Se on osaltaan saanut myös ensimmäistä kertaa miettimään tosissani millaista elämäni olisi, jos en kirjoittaisi työkseni ajatuksistani internetissä. Se antaa, mutta myös ottaa paljon. Älkää ymmärtäkö väärin, työssäni on yhä enemmän hyvää kuin huonoa: nautin kirjoittamisesta ja kuvaamisesta yhtä paljon kuin ennenkin ja ajatusten jakaminen samanmielisten ihmisten kanssa tuottaa yhä suurta iloa.
Sitä huonoa vaan alkaa olla paljon enemmän kuin aiemmin ja vaatimukset senkun kasvavat. Joskus tuntuu raskaalta olla töissä silloinkin kun ei ole töissä. Ei aina jaksaisi olla jatkuvasti arvosteltavana, pää pölkyllä kaikesta mitä tekee. En halua edustaa mitään tai tulla tungetuksi mihinkään laatikkoon. Haluan saman vapauden kuin muillakin, olla epätäydellinen, tavallinen ja keskeneräinen. Work in progress, kehityskelpoinen yksilö, paljon potentiaalia.
Elämme epävarmassa ajassa, jossa asioita tehdään useammin pelosta kuin rakkaudesta. Se on saanut ajattelemaan tänä vuonna paljon empatiaa. Me kaikki oletamme omalla kohdallamme, että jos muut vain tietäisivät koko tarinan, he ymmärtäisivät – ja silti olemme itse valmiita tuomitsemaan muita sen perusteella mitä vaikkapa somen kautta näemme ja kuvittelemme tietävämme. Mitä jos yrittäisimme kaikki muistaa, että emme voi koskaan todella tietää millaisia taisteluita muut käyvät? Kaikilla meillä on omamme.
Olin joskus täysin lukossa itseni kanssa. No, ne päivät ovat ohi. En ole varma ovatko nämä täsmälleen toistensa vastakohtia, mutta olen viime kuukausina ollut enemmän kuin auki, takuulla enemmän kuin pidättyväisessä kulttuurissamme olisi ollut suotavaa, vuotanut yli pienimmästäkin heilahduksesta. Väsymys ja vitutus teettää sellaista, raivorehellisyyttä, suoria vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita kukaan ei ole esittänyt. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, mutta se on ollut silti enemmän hyvä kuin huono juttu. Kun ei jaksa teeskennellä mitään, muutkin rentoutuvat ja uskaltavat sanoa suoraan.
Pidän minusta enemmän nyt kuin vuosi sitten. En kaikesta mitä teen tai ajattelen, mutta pidän siitä mihin suuntaan olen kasvamassa. Olen päättäväisempi, itsevarmempi. Herkempi ja vahvempi, rehellisempi. Lämpimämpi, empaattisempi.
Olen eri kuin vuosi sitten ja silti sama, läsnä tässä, vaikka kaipaan koko ajan muualle. Olen valmis ja kesken, ehjempi kuin aiemmin, halki, hajalla. Niin moni asia on totta yhtä aikaa, olemassaolon luonne ei ole ikinä ollut joko-tai. Maailma on hyvin monimutkainen ja aika yksinkertainen paikka riippuen siitä mistä kulmasta sitä katsoo. Molemmat ovat totta.
Vuosi ei ollut ehkä helpoin, mutta tälläkin kertaa on paljon mistä olla kiitollinen. Olen ollut elossa (se on enemmän kuin pelkkää hengittämistä), olen rakastanut raivoisasti. Miestä jonka kanssa jaan tämän hullun elämän, ystäviäni jotka ovat parhaita ja inspiroivimpia ihmisiä maailmassa. Pientä kilttiä koiraani ja sen sekopäistä siskoa, jota saamme suureksi iloksemme pitää aina silloin tällöin. En pidä mitään itsestäänselvyytenä, tiedän kuinka onnekas olen. Olen saanut elämässäni nyt jo niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.
Luin vasta netistä, että maan magneettikentässä näkyy merkkejä siitä että magneettinen pohjois- ja etelänapa yrittävät kiepsahtaa ympäri. Meillä on toivoa, ajattelin. Anything could happen.
Onnellista vuodenvaihdetta, nähdään toisella puolella!
PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILA & JARNO JUSSILA
