Vuoden viimeinen päivä

En oikein tiedä mitä ajattelisin tänään päättyvästä vuodesta. Ehkä se on yksi tämän loman tarkoituksista, selvittää väsymyksen turruttamia ajatuksia ja nukkua pää kirkkaaksi. Kirjoitan tätä meksikolaisesta kahvilasta, meri kohisee korttelin päässä ja koira päivystää jaloissani naapuripöydästä tippuvia herkkuja. Olin ajatellut etten tekisi täältä postauksia ollenkaan, mutta tämän haluan kirjoittaa.

Paljon kaikenlaista on tapahtunut, enimmäkseen hyvää. Muutimme esimerkiksi uuteen kotiin, ensimmäiseen yhdessä valittuun. Se oli minulle paljon enemmän kuin yksi muutto muiden joukossa, se oli eteenpäin menemistä tasolla, johon olin vasta nyt valmis. Oikea hetki, oikea ihminen. Oikea uusi koti, puhdas pöytä. Uusi remontti, mutta ei mennä nyt siihen.

Vanha koti on yhä silloin tällöin läsnä keskusteluissamme. Asuin siellä kolme vuotta, jotka ovat tuntuneet jälkikäteen pitkältä unelta. Vanhan talon ylimmissä kerroksissa sijaitseva asunto oli jollain selittämättömällä tavalla irti kaikesta. Siellä oli alusta asti erikoinen tunnelma, joka tiivistyi viimeisen vuoden aikana. Se alkoi hitaasti hiipiä minuun samaan aikaan kun aloin tajuta, että meidän oli päästävä sieltä pois.

Iltoja, öitä, aikaisia aamuja, kun kukaan ei olisi vielä halunnut olla hereillä. Haahuilimme kaksin suuressa asunnossa, jota pieni koira täytti kanssamme, toi päiviimme rutiineja ja ryhtiä. Kodissa oli tyhjä huone, jota käytimme valokuvastudiona, vierashuoneena silloin kun vieraita oli. Nukuimme itsekin siellä joskus, veimme sinne patjan ja eväitä, olimme retkellä.

Silloin harvoin kun koira ei ollut kotona tuntui siltä, että olimme kaksi lasta, jotka oli unohdettu isoon taloon oman onnensa nojaan.

Uusi kotimme on pienempi ja konkreettisempi, enemmän totta ja kiinni kaupungissa ympärillään. Siellä ei ole liikaa tilaa eikä nurkissa liiku varjoja. Se on vain asunto ja tarkoitan tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Puhdas tila, johon voi rakentaa kodin, kokonaisen elämän.

Sitä me olemme tänä vuonna tehneet ja samalla meistä on vihdoin tullut aikuisia, vaikka vitsit ovat yhä huonoja ja osaamme edelleen olla lapsellisia. On ollut huojentavaa huomata, että nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Oli nimittäin aika, kun pelkäsin yhtä paljon sekä aikuistumista että ajatusta siitä, ettei sitä tapahtuisi ollenkaan.

Tänä vuonna aloitimme uuden projektin, joka tulee todennäköisesti määrittämään myös monia seuraavia vuosia: sukuni vanhan talon kunnostamisen. Siinähän se loppuelämä kuluukin mukavasti, meille naureskeltiin – perhepiiriin nimittäin kuuluu mies, joka on kunnostanut samanikäistä hirsitaloa viimeiset 30 vuotta ja todellakin tietää millaista paneutumista ja työmäärää se vaatii. Siksi olemmekin ikuisesti kiitollisia siitä kuinka paljon hän on auttanut meitä oman urakkamme kanssa, sillä mehän olemme aloittelijoita, vasta tutustumme taloon ja rakennamme ohuista säikeistä siihen sidettä.

En tiedä johtuuko se viimesyksyisestä matkasta Australiaan, eteenpäin menemisen tunteesta, taloprojektista vai niistä kaikista, että olen ikävöinyt isääni enemmän kuin vuosiin. Joskus tunnen hänen läsnäolonsa, mutta on niin paljon enemmän hetkiä, kun haluaisin kysyä neuvoa, jutella, halata. Olen yrittänyt totutella ajatukseen hänen poissaolostaan yli 20 vuotta ja yhä tuntuu hetkittäin absurdilta, että ei ole mitään numeroa, johon soittaa. Miten niin ei ole!? Ei ihminen voi vaan kadota maailmasta, lakata noin vaan olemasta.

Jos hän eläisi, hän täyttäisi parin viikon päästä 72 vuotta.

Olen ollut tänä vuonna niin onnellinen, monista asioista enemmän innoissani kuin pitkään aikaan. Hetkittäin myös helvetin vihainen, turhautunut ja väsynyt – niin uupunut, että olen unohtanut sanat ja päivämäärät, kaiken mitä olen luvannut, oman nimeni, sen että tulee joulu, että elämä jatkuu myös ensi vuonna. Olen puhunut työuupumuksesta, mutta ei se tietenkään johdu vain siitä. Yhä harjoittelen tätä samaa asiaa, itsestäni huolehtimista, elämän mitoittamista voimavarojeni mukaan. Juuri nyt se tarkoittaa sitä etten tee muuta kuin syön, nukun ja olen. Suunnilleen sitä tulinkin tänne tekemään.

Olen opetellut menemään asioita kohti, vaikka pelottaa. Sitä on rohkeus, ei sitä että lakkaa pelkäämästä. Hivuttaudun koko ajan lähemmäs niitä asioita, joita haluan tehdä. Silti on öitä, kun makaan umpiväsymyksestä huolimatta hereillä ja kuuntelen kurkussa takovaa sydäntäni, kunnes haen kylpyhuoneen kaapista rauhoittavan ja toivon, että saisin sen avulla edes hetkeksi unta. Mutta ei se johdu pelosta. Siinä on loppuunpalamisen katkua ja paniikkioireita, mutta loput on rehellistä kauhua, sellaista jonka vastasyntynyt tuntee haukkoessaan happea ensi kertaa eikä vielä tiedä onko tämä loppu vai alku vai molempia samaan aikaan. Meditaatio ehkä auttaisi stressioireisiin ja eksistentialistiseen kauhuun paremmin kuin rauhoittava lääkitys, olkoon sen opettelu ensi vuoden tavoite.

Yöt ovat muutenkin olleet vaikeita tänä vuonna, oikeastaan viime syksystä saakka. Se on ottanut vähän koville. Olen aiemminkin nukkunut liian vähän, mutta sentään levännyt silloin kun olen.

Olen nähnyt painajaisia ensimmäistä kertaa vuosiin, en tiedä miksi. Ne ovat hirveitä, sellaisia joille ei löydy sanoja. Pyristelen niistä ulos, uin kohti valoa kunnes pulpahdan pintaan. Havahdun hikisenä sängystäni ja yritän ravistella päästä pois kuvat, joita en halua. Yritän nukahtaa uudestaan, löydän itseni jälleen valvomasta. Ja kun lopulta nukahdan, vajoan taas painajaiseen, joka jatkuu kuin joku olisi painanut tauon jälkeen kaukosäätimestä play.

Toki vuoteen on mahtunut onnistumisia ja oivalluksia, hyviä hetkiä ja unohtumattomia hetkiä, asioita joita muistelen ilolla. Silti päällimmäisenä juuri nyt on tunne siitä, että olen täysin valmis jättämään tämän vuoden taakseni. Se on ollut pitkä, vaikea ja sekava vyyhti asioita, joista osasta ehkä kirjoitan joskus ja toisista en ikinä.

Se on osaltaan saanut myös ensimmäistä kertaa miettimään tosissani millaista elämäni olisi, jos en kirjoittaisi työkseni ajatuksistani internetissä. Se antaa, mutta myös ottaa paljon. Älkää ymmärtäkö väärin, työssäni on yhä enemmän hyvää kuin huonoa: nautin kirjoittamisesta ja kuvaamisesta yhtä paljon kuin ennenkin ja ajatusten jakaminen samanmielisten ihmisten kanssa tuottaa yhä suurta iloa.

Sitä huonoa vaan alkaa olla paljon enemmän kuin aiemmin ja vaatimukset senkun kasvavat. Joskus tuntuu raskaalta olla töissä silloinkin kun ei ole töissä. Ei aina jaksaisi olla jatkuvasti arvosteltavana, pää pölkyllä kaikesta mitä tekee. En halua edustaa mitään tai tulla tungetuksi mihinkään laatikkoon. Haluan saman vapauden kuin muillakin, olla epätäydellinen, tavallinen ja keskeneräinen. Work in progress, kehityskelpoinen yksilö, paljon potentiaalia.

Elämme epävarmassa ajassa, jossa asioita tehdään useammin pelosta kuin rakkaudesta. Se on saanut ajattelemaan tänä vuonna paljon empatiaa. Me kaikki oletamme omalla kohdallamme, että jos muut vain tietäisivät koko tarinan, he ymmärtäisivät – ja silti olemme itse valmiita tuomitsemaan muita sen perusteella mitä vaikkapa somen kautta näemme ja kuvittelemme tietävämme. Mitä jos yrittäisimme kaikki muistaa, että emme voi koskaan todella tietää millaisia taisteluita muut käyvät? Kaikilla meillä on omamme.

Olin joskus täysin lukossa itseni kanssa. No, ne päivät ovat ohi. En ole varma ovatko nämä täsmälleen toistensa vastakohtia, mutta olen viime kuukausina ollut enemmän kuin auki, takuulla enemmän kuin pidättyväisessä kulttuurissamme olisi ollut suotavaa, vuotanut yli pienimmästäkin heilahduksesta. Väsymys ja vitutus teettää sellaista, raivorehellisyyttä, suoria vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita kukaan ei ole esittänyt. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, mutta se on ollut silti enemmän hyvä kuin huono juttu. Kun ei jaksa teeskennellä mitään, muutkin rentoutuvat ja uskaltavat sanoa suoraan.

Pidän minusta enemmän nyt kuin vuosi sitten. En kaikesta mitä teen tai ajattelen, mutta pidän siitä mihin suuntaan olen kasvamassa. Olen päättäväisempi, itsevarmempi. Herkempi ja vahvempi, rehellisempi. Lämpimämpi, empaattisempi.

Olen eri kuin vuosi sitten ja silti sama, läsnä tässä, vaikka kaipaan koko ajan muualle. Olen valmis ja kesken, ehjempi kuin aiemmin, halki, hajalla. Niin moni asia on totta yhtä aikaa, olemassaolon luonne ei ole ikinä ollut joko-tai. Maailma on hyvin monimutkainen ja aika yksinkertainen paikka riippuen siitä mistä kulmasta sitä katsoo. Molemmat ovat totta.

Vuosi ei ollut ehkä helpoin, mutta tälläkin kertaa on paljon mistä olla kiitollinen. Olen ollut elossa (se on enemmän kuin pelkkää hengittämistä), olen rakastanut raivoisasti. Miestä jonka kanssa jaan tämän hullun elämän, ystäviäni jotka ovat parhaita ja inspiroivimpia ihmisiä maailmassa. Pientä kilttiä koiraani ja sen sekopäistä siskoa, jota saamme suureksi iloksemme pitää aina silloin tällöin. En pidä mitään itsestäänselvyytenä, tiedän kuinka onnekas olen. Olen saanut elämässäni nyt jo niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.

Luin vasta netistä, että maan magneettikentässä näkyy merkkejä siitä että magneettinen pohjois- ja etelänapa yrittävät kiepsahtaa ympäri. Meillä on toivoa, ajattelin. Anything could happen.

Onnellista vuodenvaihdetta, nähdään toisella puolella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILA & JARNO JUSSILA

Viisi biisiä uuteen vuoteen

Kuluvan vuoden viimeisiä hetkiä viedään – ja kyllä sitä onkin jo kestänyt! En ole aikoihin ollut näin valmis kohtaamaan uutta vuotta. Vuodenvaihde on juhlahetken lisäksi taitekohta, joka saa monet tarkastelemaan omia menneitä valintojaan ja punnitsemaan toiveitaan uudelle vuodelle. Musiikinnälkäisten iloksi seuraa viisi erilaista teemaan sopivaa biisivinkkiä. Listan saa aloittaa tanskalainen , joka on tehnyt monia hienoja kappaleita, mutta New Year’s Eve on niistä kaikista ehdoton suosikkini.


MØ – NEW YEAR’S EVE

Amerikkalainen indierockyhtye The Walkmen julkaisi tämän kappaleen yli kymmenen vuotta sitten, mutta Bob Dylanilta lainattu fraseeraus ja riemukkaasti rämisevät indiekitarat toimivat yhä. Tällä jos jollain saa tunnelman hetkessä kattoon.


THE WALKMEN – IN THE NEW YEAR

Skottilainen indieyhtye Camera Obscura on tehnyt urallaan viisi ihanasti svengaavaa levyä, joista viimeisimmältä löytyy myös tämä kaunis kappale, jonka näennäisen rauhallisten rivien välissä kytee. Videon äärellä voi viettää hiljaisen hetken pianoa soittavalle Carey Landerille, joka menehtyi pari vuotta albumin julkaisun jälkeen.


CAMERA OBSCURA – NEW YEAR RESOLUTION

Amerikkalaisen Death Cab For Cutien uuden vuoden kappale on vähän melankolinen, mikä ei tule kenellekään bändiä kuunnelleelle ehkä suurena yllätyksenä. Biisissä ei elätellä toiveita uuden vuoden lupauksista, jotka muuttavat kaiken, vaan paluusta vanhoihin aikoihin, kun kaikesta ei ollut tullut vielä monimutkaista: There’d be no distance that could hold us back. Ah tätä aikuistumisen ja ajankulun universaalia tuskaa.


DEATH CAB FOR CUTIE – THE NEW YEAR

Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Regina Spektor on tehnyt useammankin uutta vuotta sivuavan kappaleen, mutta oma suosikkini on pari vuotta sitten julkaistu New Year, jonka päähenkilö asettaa herätyskellonsa soimaan muutamaa minuuttia ennen vuodenvaihdetta ehtiäkseen mukaan juhlahumuun ikkunansa välityksellä. Muutamaan minuuttiin voi mahtua kovin paljon kaikenlaista.


REGINA SPEKTOR – NEW YEAR

Vuoden tykätyimmät Instagram-kuvat

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertäneeseen haasteeseen. Olen alkanut rakastaa haasteita, niin helppoa vastailla valmiiksi asetettuihin kysymyksiin – väsynyt bloggaaja kiittää ja toivoo lisää haasteita! Seuraa siis yhdeksän tykätyintä Instagram-kuvaa kuluneen vuoden varrelta sekä tarinat niiden takaa.

1 ~ Saimme sisustettua vanhan kodin eteisen juuri sopivasti ennen kuin saimme tietää, että asunto myydään ja joudumme muuttamaan. Ei se mitään, sisustusprojekti oli kiva, vaikka lopputuloksesta ei ehditty nauttia kovin kauan.

Eteishalli ehti kolmen vuoden aikana näyttää hyvinkin erilaiselta, esimerkiksi keittiöremonttimme aikaan, jolloin se palveli retkikeittiön ja raksatarvikevaraston yhdistelmänä ja haisi tärpätiltä ja paistetulta kalalta. Raksatarvikevarasto se oli vielä jonkin aikaa remontin valmistumisen jälkeenkin, kunnes Jarno alkoi hengailla meillä, menetti hermonsa eteishallin kaaokseen ja laittoi sen jouluksi kuntoon. Se oli se sama joulu, kun hän toi meille yllätyslahjaksi kuusen.

2 ~ Ei kovinkaan yllättävää, että kärkiyhdeksikköön päätyi koirakuva. Joku kysyi joskus ovatko koirakuvamme lavastettuja ja vastaus on ehdottomasti ei – nappaamme vaan kameran käteen silloin kun eteen osuu kuvauksellinen tilanne. Koirasiskokset hakeutuvat myös usein itse kameran eteen silloin kun yritämme kuvata jotain ihan muuta, kuten tässä tilanteessa, kun olin ottamassa kuvaa eteisestämme ja linssini eteen ilmestyi kaksi hahmoa kuin Hohto-elokuvan pikkutytöt.

Mäyräkoirilla on kiusallinen tapa tarkkailla palvelusväkeään erilaisilla kuumottavilla tavoilla. Luna-koira on aina osannut manaamisen jalon taidon, jonka se on sittemmin opettanut myös siskolleen. Uskokaa pois, tämäkin kuva olisi ollut huomattavasti karmivampi ilman tuota spontaania haukotusta.

3 ~ Muutimme viime kesänä pois kodista, jossa olin asunut ensin kämppäkaverini ja sitten Jarnon kanssa. Kävimme muuttopäivän päätteeksi viemässä avaimet vanhaan kotiin. Oli melko myöhäinen ilta, joten otimme samalla koirat mukaan iltakävelylle. Ne eivät tienneet mitä ajatella tyhjistä huoneista: ensin tuli ralli, sitten närkästys ja masennus, kun ei ollut sohvaa tai mattoa jolle käpertyä. Mieltään osoittavat mustat eläimet valkoisissa huoneissa näytti niin huvittavalta, että otin muistoksi muutaman kuvan.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Lue koko kirjoitus: Muuttopäivä ↠

4 ~ Tämä kuva on viime kesältä juuri ennen juhannusta. Olimme matkalla jostain jonnekin ja tien pientareet olivat räjähtäneet täyteen kukkivia lupiineja. Oli pakko pysähtyä tien laitaan kahmimaan kimppu mukaan. Jarno nojasi pakuun, poltteli tupakkaa ja otti kuvia kun hilluin onnellisena kukkien keskellä. Tämä on tyypillinen tilaisuus tekee varkaan -esimerkki siitä miten suurin osa meidän kuvista syntyvät: jompikumpi sekoilee jotain ja toinen nappaa kameran käteen.

Nämä kuvat kuvittivat myös blogijuttua kaupunkijuhannuksesta, joka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Lue koko kirjoitus: Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

5 ~ Ensimmäinen kuva uudesta kodistamme Punavuoressa oli vuoden ylivoimaisesti suosituin Instagram-kuva. Olimme saapuneet Outin kanssa asunnolle odottamaan muuttokuormaa ja kuva on napattu nopeasti makuuhuoneesta hetkeä ennen kuin muuttoauto kaahasi kadulle talon eteen. Oli kesäkuun viimeinen päivä, hento vire liikutti valkoisia sänkyverhoja, jotka edellinen asukas oli jättänyt meille. Me tunsimme hänet ja olimme käyneet asunnossa kauan ennen kuin tiesimme että tulisimme vielä asumaan siellä. Oli todella monen kummallisen sattuman summa, että siitä tuli meidän koti.

Kuva löytyy muiden uudesta kodista otettujen ruutujen ohessa blogikirjoituksesta: Hello, Punavuori ↠

6 ~ Suudelmakuvan minusta ja Jarnosta otti Nata toissakesäisillä Flow-festareilla ja se oli yksi viime vuoden tykätyimmistä. Julkaisin vuoden vanhasta kuvasta sateenkaariversion viime kesänä Pride-viikon kunniaksi, koska uskon yhtäläisiin ihmisoikeuksiin ja kaikkien oikeuteen rakastaa. Tuntuu absurdilta, että yhä vuonna 2018 on tarvinnut keskustella ja taistella näin perusasiasta. Toivottavasti ensi vuonna asiat ovat jo toisin.

7 ~ Rakastan uutta makuuhuonettamme ja ikkunoista siivilöityvää valoa, olkoonkin, että sitä ei ole näkynyt viime kuukausina. Tämä ruutu taisi olla yksi ensimmäisistä uudesta kodista otetuista kuvista sen jälkeen kun tavarat oli purettu ja saatu mitenkuten paikoilleen – kuvassa vallitseva seesteisyys ei tosin kestänyt kauaa, vaan huone räjähti takaisin täyteen kaaokseen vajaassa viikossa sen ottamisen jälkeen.

Tämä on myös kärkiyhdeksikön kuvista ainoa, joka on suunniteltu ja toteutettu tietyn vision mukaan, se nimittäin julkaistiin Instagramin lisäksi myös blogissa osana kaupallista yhteistyötä Familonin kanssa: Makuuhuoneen uudet tuulet ↠

Kuvassa vilahtava puolikas koirapylly ei tosin ollut suunniteltu osa kuvaa. Taitaa olla väistämätön luonnonlaki, että kaikissa kuvissamme on kutsumatta sinne ilmestynyt koirapylly tai kuono tai häntä.

8 ~ Aloitimme viime keväänä kunnostamaan äitini suvun vanhaa taloa, ajatuksena tehdä siitä meidän lappilainen kakkoskoti. Projekti on vasta alussa, mutta siitä on tullut jo varsinainen Instagram-menestys, sillä yksikään aihe ei ole koskaan aiemmin kahminut niin paljon kommentteja, tykkäyksiä ja inbox-viestejä. Ihan mahtavaa, että aihe kiinnostaa, koska se tulee viemään ensi vuonna entistä isomman lohkon ajastamme ja kerrottavaa varmasti löytyy. Tämän kuvan nappasin viime keväänä juuri ennen lähtöä, kun olimme lukinneet oven, pakanneet pakun ja lähdössä ajamaan takaisin etelään.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti, kahdeksantoista vuotta sitten.

Lue koko kirjoitus: Vanha hirsitalo Lapissa ↠

9 ~ Jarno otti tämän kuvan minusta Lapissa viime syksynä. Kuvaamme mieluiten luonnonvalossa, erityisen mielellään niinä hetkinä kun valo tarjoaa mahdollisuuden leikkiin ja suodattuu, siivilöityy, läikehtii, lainehtii, väreilee tai hohtaa. Lapin syksyssä tätä kaikkea on tarjolla yltäkylläisesti.

Olimme viettäneet Lapissa viikon emmekä olisi millään halunneet lähteä: Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

Lue koko kirjoitus: Pysäytyskuvia ↠

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Out of office

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Uskomatonta mutta totta, lähdimme lomalle! Oikealle lomalle, jossa sähköpostiin laitetaan lomavastaaja eikä loman aikana ole yhtään dedistä, kuvausta tai muutakaan projektia päällä. Stella epäilee, että konsepti on joku yrittäjien kiusaksi keksitty urbaani myytti, mutta on valmis antamaan sille mahdollisuuden. On kuulemma kuullut siitä paljon hyvää.

Olemme reissanneet paljon työmme puolesta. Yhtä muutaman päivän piipahdusta lukuunottamatta itseasiassa jokainen yhteinen matkamme tähän mennessä on ollut työmatka. Tällä kertaa emme aio kahteen kokonaiseen viikkoon edes lukea sähköpostejamme ja sovimme, että jos jompikumpi mainitsee työt joutuu ostamaan toiselle oluen. Saa nähdä tuleeko tästä helppoa vai hiton vaikeaa. Laukut on jokatapauksessa pakattu, lentopäästöt kompensoitu ja päätetty, että kamerakalusto jää kotiin. Mukaan lähtee vain pikkukamera, jolla voi ottaa lomakuvia – jos tuntuu siltä.

Tauko tulee täsmälleen oikealla hetkellä. On ollut hektinen syksy, töitä on piisannut enemmän kuin ikinä ja remontti on vaatinut veronsa. Vapaapäiviä ei olla juuri pidetty ja sen huomaa. Akku riitti nipinnapin jouluun asti, viimeisten töiden ja velvollisuuksien kohdalla homma alkoi rakoilla. Kaiken kruunasi puhelin, jonka unohdin taksiin matkalla lentokentälle – en edes huomannut sitä ennen kuin puuskuttava uberkuski juoksi meidät kiinni just ennen kuin olimme menossa turvatarkastukseen. Sitten olin unohtaa passini turvatarkastukseen, sitten olimme unohtua lounaalle lähettämään viimeisiä sähköposteja. Sitten olimmekin onneksi jo lentokoneessa eikä kukaan voinut unohtaa enää mitään. Terveisiä yläilmoista. Hullua elää ajassa, jossa keksitään asioita kuten kilometrien korkeudessa toimiva wifi.

Olen seikkailijaluonne ja aina valmis valloittamaan tuntematonta, mutta nyt alan tajuta miksi ihmiset matkustavat takaisin tuttuihin paikkoihin. Aina ei tarvitse nähdä ja kokea uusia asioita, joskus riittää että pääsee pois arkiympyröistä ja saa imeä itseensä jotain ihan muuta energiaa. Eikä aina tarvi sekoilla ja seikkailla. Kerrankin emme ole kiipeämässä keskellä yötä tulivuorelle katsomaan toista purkautuvaa tulivuorta (ollaankohan me kerrottu tämä tarina?) tai ajamassa tuhansia kilometrejä pitkin kapeita rannikkoteitä tai trekkaamassa kameleilla Saharan autiomaahan. Ajattelimme tällä kertaa kerrankin vaan olla ja ladata ne tyhjiin käyneet akut, tankata lämpöä ja aurinkoa ja fish tacoja – ja nukkua niin paljon kuin nukuttaa.

Fish tacot mainittu! Palaamme siis Meksikoon, Puerto Vallartaan, jonne jäi vuosi sitten pala sydäntämme, tarkemmin sanottuna koiranpentu nimeltä Gilbert. Tuo kuusi kuukautta vanha rescue-pentu oli hilkulla lähteä mukaamme Suomeen, mutta saimme lopulta sen pelastaneen miehen ylipuhuttua pitämään sen – ja olemme pitäneet yhteyttä ever since. Tämä tarina ansaitsee vielä oman postauksensa, mutta lupasimme heille tulla takaisin ja nyt on se hetki.

Muutenkin mahtavaa palata Meksikoon, sillä edellinen reissumme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vietimme silloin aikaa sekä itä- että länsirannikolla, molemmat ovat näkemisen arvoisia. Idässä minua puhutteli muinainen mayakulttuuri ja koko Jukatanin niemimaan historia, joista menen ihan sekaisin. Karibianmeressä on sitäpaitsi omaa taikaansa. Länsirannikko on rennompi, paikallisempi, jotenkin mutkattomampi. Kun palasimme itärannikolta takaisin Puerto Vallartaan, tuntui kuin olisi tullut takaisin kotiin. Jännää, että johonkin itselle uuteen ja vieraaseen kaupunkiin voi kiintyä niin nopeasti. Ehkä lainakoiralla oli osuutensa asiassa – paikalliseen rytmiin solahtaa yllättävän äkkiä, kun herää seiskalta aamulla ulkoiluttamaan sinkoilevaa koiranpentua ja vastaantulijat alkavat moikkailla.

Tarkoitus on Puerto Vallartassa hengaamisen lisäksi kierrellä myös vähän lähiseutuja ja vietämme vuodenvaihteen Sayulitassa, pienessä surffikylässä Puerto Vallartan pohjoispuolella, vuorten toisella puolella. Suunnittelin jo, että vuokraamme prätkän, jolla ajelemme Sierra Madren vuoriston yli, kun Stella muistutti jetlagista ja meksikolaisista vuoristoteistä. Onneksi toinen meistä on aina vuorollaan järkevä. Ehkä mennään bussilla ja vuokrataan se prätkä vasta siellä.

Suljen nyt tietokoneen ja avaan sen toivottavasti vasta parin viikon päästä. Blogiin on ajastettu matkamme ajaksi muutamia kirjoituksia, kommentteihin vastaamme todennäköisesti vasta palattuamme. Instagramin puolelta voi mahdollisesti bongailla lomakuulumisia!

PHOTOS FROM JANUARY 2018 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Välipäiväonni ja uusi koukuttava sarja

Kaupallinen yhteistyö Elisa Viihde ja Asennemedia

Joulu on ohi, loma onneksi ei! Olen aina tykännyt välipäivistä, niiden vapauttavasta irrallisuudesta: joulukiireistä on selvitty, vanha vuosi on tulossa päätökseen ja uusi ei ole ihan vielä alkanut. Päivät niiden välissä tuntuvat lahjalta, kuin saisi ihan luvan kanssa heittäytyä joutilaisuuteen ja olla tekemättä mitään järkevää. Monina vuosina olen tehnyt välipäivinä töitä – tällä kertaa liu’umme joulusta suoraan kauan kaivatulle lomalle, joka jatkuu välipäivien yli uuden vuoden puolelle. Siitä lisää pian.

Olemme sopivasti loman kunniaksi löytäneet uuden yhteisen sarjasuosikin, nimittäin Elisa Viihteen Aitio-suoratoistopalvelussa startanneen Ivalon. Lapin hyiseen talveen sijoittuva Ivalo (kansainväliseltä nimeltään Arctic Circle) on ensimmäisten jaksojensa perusteella koukuttava yhdistelmä nordic noiria, loputtomia lumimaisemia ja potentiaalisen katastrofin kuvausta. Ivalossa asuva jääkäritaustainen poliisi Nina Kautsalo (Iina Kuustonen) löytää erämaamökin kellarista kahlitun naisen, josta löytyy tappavan vaarallinen virus. Saksalainen virusasiantuntija Thomas Lorenz (Maximilian Brückner) saapuu avuksi, mutta virusta ei saada eristettyä, ja siitä tarina taitaakin vasta alkaa.

Kotimaiset tuotannot ovat tänä vuonna nousseet ihan uudelle tasolle. Syksyllä alkanut Bullets on saanut tunnustusta Suomen rajojen ulkopuolellakin, Ivalo on Elisa Viihteen alkuperäissarjoista toinen isolla budjetilla tehty kansainvälisen tason jättituotanto. Sarjassa liikutaan sujuvasti Lapin, Helsingin ja Amsterdamin välillä. Suomalaiset ja saksalaiset näyttelijät ovat nimekkäitä, musiikki tehty hienosti. Alkutunnari saa oikeasti karvat nousemaan pystyyn. Monesti kestää hetki päästä uuteen sarjaan mukaan, mutta tästä innostuimme molemmat samantien, Jarno samantien ja minä heti perässä kun tajusin, että kiinnostavan (ja erittäin hyytävän) aiheen lisäksi sarjassa viljellään hiljaista lappilaista huumoria ja hahmot ovat helposti lähestyttäviä.

Jarno listasi sarjan suurimpia plussia: Iina Kuustonen (taustalla teinivuosien crush – ymmärrän), kasvava Lappi-kuume (samaistun) ja se, että aihe ei ole kovin kaukaa haettu, sillä jotain tälläistä voisi ihan hyvin tapahtua. Samaa mieltä. Virusteema on aina kiehtonut ja kauhistuttanut minua. Viruspandemiat eivät ole kuvitteellisia kauhuskenaarioita, niitä on oikeasti tapahtunut. 1900-luvun alussa riehunut espanjantauti tappoi puolessatoista vuodessa joidenkin laskelmien mukaan jopa 100 miljoonaa ihmistä – enemmän kuin maailmansodat yhteensä. Luonto pyrkii aina tasapainoon ja ajattelen, että nopeasti leviävät virukset ovat olleet luonnon keino hillitä yhden nisäkäslajin liikakasvua. Luin jostain uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan espanjantaudista aikoinaan selvinneet ihmiset – jotka ovat nyt tietysti jo vanhoja – kantavat edelleen veressään taudin aiheuttavan influenssaviruksen vasta-aineita. Niin kiinnostavaa.

Tarinan sijoittaminen Lappiin tuo siihen sekä ekstrajännitystä että ekstrahuumoria. Elämä Lapissa on vähän toisenlaista kuin etelässä. Kuukausia kestävä kaamos, öisin kiristyvä pakkanen ja valtavat etäisyydet kaikkialta kaikkialle asettavat omat haasteensa. Lentokentän parkkipaikalla pyörii poroja. Poliisit kahisevat toppahaalareissa ja liikkuvat moottorikelkoilla – ei siellä maastossa keskellä talvea millään muulla pääse liikkumaan. Samaan aikaan sympaattista ja semikarua. Pidän myös siitä, että Lappia ei näytetä siloiteltuna satumaana, vaan autenttinen rähjäisyys on läsnä. Harvakseltaan asutuilla arktisilla leveysasteilla vallitsee omanlaiset lainalaisuudet.

Olen asunut Lapissa saman nelostien tuntumassa itsekin ja tunnistan sarjasta paljon tuttua. Ivalolainen poliisi Nina pitää visusti kiinni ammattinsa vaitiolovelvollisuudesta, mutta se on vähän turhaa, sillä hänen äitinsä kuulee kyllä kyliltä tutkinnan yksityiskohdat. Perusmeininki – pienillä pohjoisilla paikkakunnilla mikään ei pysy kovin kauaa salassa! Meidänkin pikkukylässä aikoinaan tiedettiin kummallisella tarkkuudella milloin pohjanmaalainen poikaystäväni oli tulossa visiitille, kunnes oivalsimme, että ei ollut ehkä hyvä idea kommunikoida postikortein. Posti nimittäin saapui ennen jakeluaan paikalliseen kyläkauppaan, joka tunnettiin myös kylän tietotoimistona.

Sarjan maisemat ovat hengästyttävät, kuten niillä on Lapissa tapana. Talvipäivän valkea on loputon ja lumipyry sakeaa, kunnes tulee sinistä ja kaamos kietoo sisäänsä. Sarjaa katsellessa tulee hirveä hinku lähteä pohjoiseen hengittämään tuntureiden hiljaisuutta. Tornionjokilaaksossa olemme viettäneet tänä vuonna paljonkin aikaa, mutta jospa ensi vuonna ehtisimme roadtripppailla vielä vähän pohjoisemmas. Ivalokin kiinnostaa, äitini oli joskus siellä sijaisopettajana ennen kuin muutti Utsjoelle.

Elisa Viihteen Aitio-suoratoistopalvelussa on yksinoikeudella nyt Ivalon kolme ensimmäistä jaksoa, seuraavat neljä saapuvat huomenna ja ensi viikon perjantaina ensimmäisen kauden loput kolme jaksoa. Olen saanut muuten syksyn mittaan kysymyksiä siitä voiko Aitio-suoratoistopalvelua käyttää vain Elisa Viihteen asiakkaat. Ei suinkaan! Aitio on aivan kaikille avoin suoratoistopalvelu ihan kuten Netflix, ja varsin helppo ottaa kokeiluun, sillä ensimmäinen kuukausi on ilmainen ja palvelun voi perua milloin tahansa. Nappaa Aition sivuilta itsellesi ilmainen kuukausi laatuviihdettä.

Kiitos kaikille skabaan osallistuneille! Onnetar osui nimimerkin “Nin a” kohdalle. Voittajaan on oltu yhteydessä.

Loppuun arvonta, jossa yksi onnekas voittaa itselleen Elisa Viihde Aitio-palvelun kuudeksi kuukaudeksi! Kerrohan mikä sarja tai elokuva erityisesti kiinnostaa niin olet mukana arvonnassa – jos vastaus ei tule kuin apteekin hyllyltä, kurkkaa vaihtoehtoja Aition sivuilta. Voit halutessasi myös tutustua kilpailun sääntöihin. Osallistua ehtii vuoden loppuun eli maanantaihin 31.12. asti. Arvontaonnea ja iloa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Paras mahdollinen joululahja

Saimme tänä vuonna ihanimman lahjan, jonka pystyimme kuvittelemaan: toimivan kodin! Keittiöremonttimme on nimittäin edennyt varsin vauhdikkaasti sen jälkeen kun asunnon rakenteisiin liittyvistä alkuvaikeuksista selvittiin: Kitzen* on muokannut ja asentanut vanhasta kodista irrotetut keittiökaapit uuteen paikkaansa ja Tulikiven* kivimiehet kantoivat viime viikolla uudet graniittiset keittiötasot sisään. Oli varsinainen jouluihme, että saimme vielä putkimiehen ja sähkömiehen visiitille ennen kuin maa hiljeni joulunviettoon, sillä nyt keittiössämme on kaikenlaisia luksusasioita, joita kukaan remontin tehnyt ei pidä itsestäänselvyytenä: juokseva vesi! Kaasuliesi! Astianpesukone! So long suihkutiskit, ei tule ikävä.

Odotetaan keittiökuvien kanssa vuodenvaihteen yli, koska kaikki on vielä vähän kesken. Kaikenlaista takaseinälevyä, sokkelia ja listaa uupuu vielä, eikä huoneessa ole vielä valoa tai jääkaappia: siinä missä pitäisi olla jääkaappi on toistaiseksi vasta iso reikä seinässä ja itse kaappi seisoo käytävässä odottamassa, että kerkeämme edistää asiaa (jep, tähänkin liittyi asunnon rakenteisiin liittyvä etenemiseste). Mutta ei se mitään, olkoon kesken kunhan toimii! MEILLÄ ON KEITTIÖ! Voimme tehdä ruokaa, pestä astioita! Hengata huoneessa, joka on ollut tähän asti pressujen taakse eristetty raksa.

Ihan kuin asunnon koko olisi yhtäkkiä kasvanut, ja niin se tavallaan onkin. Olemme avanneet näissä kuvissa näkyvän oviaukon keittiön ja olohuoneen väliseen seinään ja nyt keittiöön pääsee sekä olohuoneesta että eteishallista. Aiemmin keittiö oli umpikuja asunnon perällä, nyt se on ihan eri tavalla kiinni muussa asunnossa. Valo kiertää, happi liikkuu ja saimme L-malliseen olohuoneeseen luontevan ruokailutilan.

Elämä remontin keskellä on yksi iso tetris: kun yksi huone on poissa normaalikäytöstä, poikkeustila leviää niihin muihinkin. Aloin jo tottua siihen, että olohuoneessa on kaksi pöytää, kaikilla pinnoilla tavaraa maustepurkeista kattiloihin ja nurkat täynnä laatikoita. Eteishalli oli pitkään esterata, josta selviytymiseen piti käyttää kaikkia motorisia taitojaan, koska matkan varrella oli kahdet tikkaat, teollisuusimuri, keittiökaapisto, kaasuliesi, mikrosementtitynnyreitä ja kaksimetrinen astiakaappi. You get the picture.

Se, että saimme keittiön toimintakuntoon, tarkoitti siis samalla, että saimme koko asunnon toimintakuntoon. Vietimmekin joulupyhistä suurimman osan purkaen pinoja ja siirtäen tavaroita paikalleen, enkä olisi tehnyt mitään muuta mieluummin. Soitimme musiikkia, joimme glögiä ja sovittelimme kalusteita, olisiko pöytä tässä hyvä? Lajittelin haarukat, veitset ja lusikat tuttuun keittiökaappiin ja tunsin ylitsevuotavaa onnea siitä, että juustohöyläkin pääsi takaisin omalle paikalleen.

Kuvissa vilahtava ruokapöytä on olohuoneen puolella. Keittiöönkin olisi mahtunut pieni pöytä, mutta halusimme ison ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisi paljon ihmisiä kerrallaan. Joulupäivänä sitä päästiinkin testaamaan ensimmäistä kertaa.

Niin, kyllä me jouluakin ehdimme kaiken hääräämisen lomassa viettää – kokoonnuimme joulupöydän ääreen ystävien kanssa, poksautimme samppanjapullon auki ja söimme itsemme onnellisiksi. Safkat oli haettu sunnuntai-iltana vanhasta kauppahallista: vanhan ajan tapaan suolattua graavilohta, poromakkaraa, saaristolaisleipää ja pyhä kolminaisuus nimeltä smetana, sipuli ja muikunmäti. Kauppahallin kalakauppias sai meistä ikuisen kanta-asiakkaan hakemalla meille takahuoneeseen piilottamansa viimeisen lootallisen skagenia.

Kun viimeiset vieraat olivat saapuneet, olin vähällä istahtaa illallispöydän ääreen samoissa verkkareissa ja villasukissa, joissa olin puuhaillut kotona koko päivän, kun huomasin Jarnon käyneen pukemassa päälle oikeat housut ja samettisen pikkutakin. Mitä hittoa. Tunsin itseni hiukan petetyksi ja yritin ihan periaatesyistä sinnitellä verskoissani, mutta ei se lopulta auttanut kuin käydä vaihtamassa ne kimaltavaan mekkoon. Onneksi kävin. Oli sentään ensimmäinen kerta, kun söimme ystävien kanssa lähes valmiissa kodissamme – se jos jokin on kimalluksen (ja kuplien) arvoinen! Että on lähes valmis koti, että on ystäviä. Että on ruoasta notkuva pöytä ja pieniä koiria, jotka tuijottavat lumoutuneena kalaisaa kattausta.



Joulupöytä nättinä niin puolityhjänä kuin täpötäytenä. 

Toki olemme myös lorvineet ja syöneet marsipaania. Tarkemmin sanottuna minä olen syönyt marsipaania ja kärsivällisesti käynyt poikaystäväni aloitteesta marsipaaniaiheisia keskusteluita siitä, miksi kukaan, kukaan haluaisi syödä marsipaania. Ihan sama, kiljuin lopulta, enemmän minulle! Ei kovin yllättävää, että olen saanut nautiskella ihan yksinäni myös toista samasta makumaailmasta ponnistavaa jouluherkkuani, amarettoa. Säilytän karvasmantelilikööriäni kauniissa lasipullossa ja juon sitä matalasta lasista jäiden kanssa. Pullo tyhjenee hyvin hitaasti, sillä likööri on niin makeaa, että sitä voi nauttia vain pienen paukun kerrallaan.

Helsinki sai hetkeksi valkoisen joulun. Kävimme aattona yökävelyllä, lumi oli vaimentanut kaikki äänet eikä kaupunki ollut koskaan ollut niin hiljainen. Ei ketään missään, ei edes valoja ikkunoissa. Suuri puisto oli yksin meidän, joten laskimme koirat vapaaksi. Toinen kirmasi pehmeässä lumessa keppiensä perässä, toinen ryhtyi hiirijahtiin. Se näki kerran kaksi vuotta sitten hiiren ja kuvittelee nyt, että jokainen tuulen kuljettama lehti tai käpy on hiiri, jonka perään se säntää riemuissaan. En tiedä oliko aattoyön taikaa vai huumorintajua, että ihkaelävä hiiri kipitti ohitsemme, mutta Juno-koira ei huomannut sitä, koska sillä oli kiire jahdata hiireksi luulemaansa lumikokkaretta.

*Keittiöremontti toteutetaan yhteistyössä Kitzenin ja Tulikiven kanssa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

On siis joulu

Riisipuuron tuoksu herätti lapsena aattoaamuun. Telkkari napsautettiin päälle tottumuksesta: sieltä tuli lastenohjelmia, joiden jouluinen äänimaisema säesti aamupalaa. Walking in the Air jäi soimaan päähän koko päiväksi. Ulkona oli pimeää ja niin kirpeä pakkanen, ettei sinne ollut mitään asiaa. Naapurit tosin reippailivat toppavaatteissaan kohti kirkkoa niin että lumen narskunta kuului sisälle asti. Kaikki puuhasivat omien askareidensa parissa, joku pelasi pleikkaria, toinen valmisteli saunaa. Joku paketoi vielä lahjaa, kuusi oli jo koristeltu. Oli odottava tunnelma, kaikilla eri syistä. Kohta pääsee saunaan, kohta saa kinkkua. Kohta vieraat tulevat syömään, kohta jaetaan lahjat ja kohta tämä kaikki on ohi.

Muistikuva on monin tavoin perinteinen. Harvoin olen kuitenkaan viettänyt joulua samassa osoitteessa kahta kertaa. Lapsena muutimme monesti, aikuisempana on tullut vietettyä joulua milloin missäkin kumppaneiden kanssa. Joskus on jäänyt joulu kokonaan väliin reissun takia tai siksi ettei vaan huvittanut. Joulu oli mulle pitkään traditioiden täyttämää näytelmää, epäkiinnostavaa pakkopullaa, joka tuntui aiheuttavan ihmisille enemmän stressiä kuin iloa.

Aloin kiinnostua joulusta vasta sitten kun tajusin, että siitä saa tehdä omanlaisen ja viettää sen kuten haluaa. Toki tykkään monista perinteistä, kuten joulusaunasta ja riisipuurosta. Nekin voi tehdä omalla tavallaan siihen tahtiin kun tykkää.

Kolme vuotta sitten olimme alkaneet ihan vaan hengata Stellan kanssa ja sain kutsun joulunviettoon Tehtaankadulle. Toin kollektiiviseksi joululahjaksi kuusen, joka sijoitettiin kunniapaikalle olohuoneeseen. Stella hankki kuusen koristeiksi lasisia palloja, joiden sisään vieraat saivat sujauttaa lapuille kirjoitettuja toivotuksia. Kirjoitin lappuun: rakastu. Se oli ainoa lasipallo, joka jäi avaamattomana kiikkumaan kuusen oksalle, josta hän sen myöhemmin luki ja kysyi oliko se viesti minulta. Vastaus on varmasti helppo arvata.

Olen ajatellut aina, että joulu on perhejuhla, vaikka se ei ole aina siltä omalla kohdalla tuntunut. Olen koko elämäni ollut jonkinlainen joulunomadi, mutta tuona jouluna tuntui, että olen löytänyt oman perheeni.

Siihen liittyy moni parhaista joulumuistoistani. Kuten se, kun olimme Stellan kanssa Tuusulassa hevosrekiajelulla ystävämme luona. Reki oli vuorattu hirventaljoilla, tähtitaivas tuikki koko taivaankannelta ja metsän hiljaisuuden katkaisi vain hevosen pärskintä ja reessä helkkyvät kulkuset. Hetki oli maaginen, toivoin sen jatkuvan ikuisesti.

Tuntuu hyvältä, että on paikka mihin kuuluu. Toivon, että kaikki saisivat kokea sen, mahdollisuuden viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on. Säteillä positiivista energiaa ympärilleen ja koko maailmaan. Elämme hulluja aikoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin rakkaus ja empatia toisiamme kohtaan.

Hyvää joulua meille jokaiselle, mitä se kullekin sitten merkitsee.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Talvipäivänseisaus

Eilen oli vuoden pimein päivä. Sen huomasi. Kotona tuntui, ettei päivä valjennut ollenkaan: ohut valo ritisi tovin taivaanrannassa, kunnes katosi kokonaan ja sininen hämärä nielaisi kaupungin. Piti sytyttää kaikki mahdolliset valot, että löysin mustat vaatteeni makuuhuoneen lattialta. Väsymykselläkin saattoi olla osuutta asiaan. Joululoma ei tule päivääkään liian aikaisin.

Kuvat ovat Lapista viime jouluna.

Luin illalla viimeiseksi Hesarista hienon jutun Nuorgamista kaamoksen keskellä. Nuorgam on Suomen pohjoisin ja siten myös pimein paikka, jossa aurinko ei nouse lähes kahteen kuukauteen. Kaamos on alkanut siellä marraskuun lopussa ja jatkuu vielä tammikuun 17. päivään. Mikko Suutarisen ottamat valokuvat ovat upeat ja juttu muutenkin mielenkiintoinen: toisille kaamos on vuoden taianomaisin aika eivätkä he olisi missään muualla mieluummin.

Kaamoksessa on aina ollut minusta kauneutta. Huimaa ajatus pimeästä maasta, jota lumi ja revontulet valaisevat. Teorian tasolla olen ymmärtänyt kyllä miksi pohjoisessa syntynyt äitini rakastaa Lappia niin paljon. Silti tulin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että toiset tosiaan nauttivat tästä pimeästä ajasta, ottavat sen vastaan ilolla. Minut se uuvuttaa ja nujertaa. Asun yli tuhat kilometria etelämpänä kuin nuorgamilaiset ja silti tuntuu, että olen talvikuukausina vain puolikas ihminen, tämmönen helvetin kärttyinen varjo.

Ehkä tuntuisi toisenlaiselta, jos kaamoksen aikaan ei tarvitsisi painaa pitkiä työpäiviä ja selviytyä vuoden kiireisimmistä viikoista. Jos voisi vaan antautua pimeyden hitaaseen rytmiin, antaa itselleen luvan levätä ja nukkua aina kun nukuttaa. Jos voisi liikkua ulkona päivän vähinä valoisina hetkinä, tai tehdä kuten äitini: herätä aamuisin hiihtämään kohti päivänvaloa, horisontissa kajastavaa kapeaa valokiilaa.

Äitini asui vähän ennen syntymääni Nuorgamin naapurissa, opetti Utsjoen kirkonkylällä kieliä saamelaisille ja suomalaisille lapsille. Kysyin joskus järkyttyneenä miksi nuori opettaja muuttaisi sellaiseen paikkaan. Lapin hulluus teettää kuulemma sellaista.

Lapin hulluus on ilmeisesti periytyvää ja iän myötä aktivoituvaa sorttia, sillä myönnän: olen ajatellut Lappia viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Jopa Nuorgam ja muutkin Tenojoen rannan rajakylät ovat alkaneet nyt kiehtoa. Lapin hulluus taitaa olla myös tarttuvaa, sillä en ole parisuhteessani ainoa, jota pohjoinen kutsuu. Onneksi! Olisi epäkäytännöllistä, jos sinne hinkuaisi vain meistä toinen.

Olen itseasiassa käynyt Nuorgamissa kerran, mutta siitä muistan melko vähän – olin vasta kahdeksan kuukautta vanha enkä erityisen kiinnostunut tiuhaan tahtiin vaihtelevasta maantieteellisestä sijainnistani. Sudeettisaksalainen isäni oli siellä silloin jo toista kertaa. Ensimmäisellä visiitillään hän oli epäillyt joutuneensa maailman reunalle, toisella kerralla kalasti jo tyytyväisenä Tenojoessa.

Joskus mietin sitä ensimmäistä matkaa. Vanhempani eivät vielä olleet yhdessä, mutta isäni oli ilmeisesti päättänyt, että niin kävisi. Hän oli ajanut Saksasta Lappiin, pysähtynyt pieneen kylään, josta äitini oli kotoisin, ja löytänyt naapureilta kyselemällä oikean talon. Isoäiti oli mahtanut olla pihallaan seisovasta kaksimetrisestä saksalaisesta ihmeissään, mutta oli saanut kielimuurista huolimatta selvitettyä, että tytär oli muuttanut Utsjoelle ja edessä olisi vielä tuntien matka kohti tuota Suomen pohjoisinta kolkkaa.

Loput tarinasta on ilmeisesti historiaa, sillä seuraavalla Utsjoen matkalla minä olin jo olemassa, tyytyväinen pikkutyyppi, joka oli tottunut nukkumaan ympäri maailmaa reissaavien vanhempiensa rintarepussa. Äiti sai samoilla Fjällräveneissään, isä kalastaa. Yövyimme Tenojoen rannalla valkoisessa teltassa – yksityiskohta, jota en muistaisi, ellei siitä olisi olemassa valokuva.

Toinen yksityiskohta henkilöhistoriani varrelta: viimeisimmän muuttoni yhteydessä huomasin, että minulla on fiktiivinen linkki Utsjokeen. Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan olen ulkomailla tapahtuneen syntymäni jälkeen ollut seuraavan kymmenen vuoden ajan kirjoilla Utsjoella. Se on vain virhe Matrixissa, sillä muutin toiselle puolelle palloa sen jälkeen kun synnyin Ruotsissa ja tulin pysyvästi Suomeen vasta vuosikymmen myöhemmin.

Muita kiintoisia yksityiskohtia. Utsjoella asuu suunnilleen saman verran suomalaisia ja saamelaisia. Paikkakunnalla on myös inarinsaamelainen nimi, joka tarkoittaa pientä jokea, mutta paikallinen, pohjoissaamelainen nimi on Ohcejohka eikä kukaan tiedä mitä se merkitsee. Luin jostain, että kielentutkijat ovat päätelleet sen palautuvan johonkin kauan sitten hävinneeseen kieleen, joka ei ole saamea ollenkaan.

Asioita, joiden ajatteleminen aiheuttaa huimausta: kahden kuukauden kaamos, revontulet, kuolleet kielet. Tenojoella kalastava kaksimetrinen saksalainen. Se rämän näköinen auto, jolla vanhempani ajelivat pitkin jyrkkiä tunturiteitä. Riekot, nuo surrealistiset lappilaiset linnut, jotka vaihtavat talven tullen värinsä valkoiseksi ja maastoutuvat lumeen. Valtatie 4, joka alkaa Helsingin Esplanadilta ja päättyy Utsjoelle 1295 kilometriä pohjoiseen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

This love is blind, colorful and wild

Tänään levylautasella: pehmeästi keinuvaa indiepoppia Australiasta. Laulaja-lauluntekijä Dustin Tebbutt on ennenkin esiintynyt blogissa ennenkin ja tänään on taas hänen vuoronsa. Ensinnäkin hän on julkaissut pitkästä aikaa uutta ja toisekseen kaipaan juuri nyt musiikkia, joka on sopivan jouluista olematta kuitenkaan joulumusiikkia. Jotain tunnelmallista, jonka tahtiin voi lämmittää glögiä, puuhailla ja pussailla (ja järkätä kotia pikkuhiljaa valmistuvan remontin keskellä siihen kuntoon, että täällä on kivaa viettää joulua).

Love is blind on lohkaisu syksyllä julkaistulta Chasing Gold -EP:ltä, joka löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Kappale on kaunis, mutta parasta on, että musavideossa on mukana hitunen huumoriakin. Voiko olla mitään ihanampaa kuin kahdenkymmenen tanssijan keskellä kiusallisesti hytkyvä indiepoppari? Ei ainakaan juuri nyt.


☊ DUSTIN TEBBUTT ~ LOVE IS BLIND

Linssin edessä ~ Miki Liukkonen

Ajattelin, että voisin jatkossa silloin tällöin raottaa täällä omia kuvausprojektejani. Jotkut ovat tilaustöitä, toiset omia kokeiluja ja taidesekoiluja. Seuraa poiminta jälkimmäisestä kategoriasta.

Kutsuin tovi sitten kamerani eteen oululaisen kirjailija Miki Liukkosen. Hän kiinnitti alunperin huomioni jo vuosia sitten ilmoitettuaan 23-vuotiaana jossain haastattelussa olevansa liian vanha kirjoittamaan runoja. Se ei jäänyt Mikin ainoaksi otsikkoihin päätyneeksi lausunnoksi. Tuo kirjallisuuspiirejä ravistellut energia ilahdutti ja viihdytti minua suuresti. Runoja syntyi kyllä vielä, mutta pian sen jälkeen hän siirtyi niinsanotusti kokopitkän fiktion pariin. Molemmat tähänastiset romaanit, Lapset auringon alla ja viime vuonna ilmestynyt O, ovat olleet ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi, jälkimmäinen myös Finlandia-ehdokkaana. Melkoinen ura kirjoittajalla, joka täyttää 30 vasta ensi vuonna.

Emme tunteneet entuudestaan, olin vain päähänpistosta lähettänyt Mikille viestin. Olin itsekin vähän yllättynyt, että sillä tavoin voi tehdä. Lähestyä noin vaan tuntemattomia ihmisiä ja ehdottaa heille kummallisia asioita, kuten: voimmeko ottaa sinusta kuvia, joissa olet yhtäaikaa läsnä ja tosi kaukana? Vielä enemmän yllätyin Mikin mutkattomasta vastauksesta: milloin kuvataan?

Heti ensitapaamisellamme paljastui, että meillä on linkki, josta en tiennyt: Miki on syntynyt Tornionjokilaaksossa Ylitorniolla, samassa pohjoisessa pikkupaikassa, josta minunkin äitini on kotoisin. Miki oli onkinut tiedon jostain internetin syövereistä ja ilmoitti heti alkuun stalkanneensa mikä olen naisiani siltä varalta, että saattaisin olla sarjamurhaaja. Sen jälkeen hän ojensi minulle uusimman romaaninsa lennokkaan signeerauksen kera. Olin siis läpäissyt sarjamurhaajatestin jo ennen tapaamistamme – laskettakoon tämä pitkän internet-uran hyväksi puoleksi.

Huvittavaa, että voi sattuman oikusta tavata helsinkiläisessä keittiössä ihmisen, joka tuntee samat kaukana pohjoisessa sijaitsevat kylätiet, rannat ja metsät kuin minäkin. Ehkä satumme jonain päivänä Lappiin samaan aikaan ja teemme siellä jonkun upean kuvausprojektin.

Kuvaus sujui omalla painollaan. Miki liikkui valkoisessa huoneessa kuin tumma perhonen. Ohjasin vain vähän, pidin siitä mitä hän teki: seisoi selin, kääntyi ja katsoi kameraan, alkoi välillä tanssia. Hän tuntui vaistomaisesti tietävän mitä toivoin, tai sitten vain jaamme samankaltaisen esteetiikan tajun. Emme kuvanneet kauaa, tiesin jo saaneeni haaviini sen minkä olin halunnut.

Asiakkaille otetut kaupalliset kuvat käyvät yleensä läpi kuvankäsittelyprosessin, jossa horisontit suoristetaan, pinnoista siivotaan häiritsevät kolhut, malleista häivytetään pikkuvirheet ja valot ja varjot säädetään täydelliseksi. Omissa kuvissa saa onneksi tehdä kuten haluaa. Nämä kuvat jätin täysin raa’aksi: niille ei ole tehty mitään muuta kuin lisätty kontrastia.

Pidimme molemmat lopputuloksesta. Minulla ei ollut tarkkaa visiota mitä olin tekemässä, enemmänkin intuitiivinen gut feeling siitä millaisen tunnelman halusin kuviin. Niistä tuli oikeastaan juuri sellaisia kuin olin ajatellut. Uskon, että niihin tiivistyi jotain siitä hetkestä: palasia minun näkemyksestäni ihmisestä jota en ollut koskaan ennen tavannut, palasia hänestä ja siitä mitä hän halusi minulle näyttää.

Nämä taisi olla ensimmäiset ei-lehtijuttuun tulevat photoshootit itselleni. En tiennyt mitä tehdä, mutta koska kadehdin balettitanssijoita päätin tanssia, ja se toimi. Olen todella tyytyväinen kuviin, mutten edelleenkään osaa tanssia. – Miki Liukkonen

Superlahjakas kirjailija on ollut viime aikoina taas tuottelias – uusi kirja nimeltä Hiljaisuuden mestari ilmestyy ensi huhtikuussa. Suosittelen ottamaan seurantaan Mikin Instagramin, sillä hänestä on kehkeytynyt viime aikoina myös varsin taitava valokuvaaja.

Meilläkin on seuraavat kuvaukset jo kalenterissa. Silloin on luvassa taas jotain ihan muuta.

Viikon kaunein pianokappale (hyvän asian puolesta)

Mietin joskus artistien nimiä ja sitä miten kukin on päätynyt omaansa. Oliko se pitkällisen pohdinnan tulos, päähänpisto vai huonoista vaihtoehdoista vähiten huono? Joskus tuntuu siltä, että toiset vaan valitsevat umpimähkäisiä sanoja ja pistävät niitä peräkkäin. Ehkä siitä oli kysymys, kun seattlelainen muusikko Mike Hadreas valitsi taiteilijanimekseen Perfume Genius. Pelkän nimen perusteella ei ehkä arvaisi, että sen takaa löytyy taidepopia, folkia ja kamarimusiikkia yhdistelevä artisti ja hengästyttävän kauniita musiikkivideoita (katsokaa vaikka tämä). Jos pidät Sufjan Stevensista tai Antony and the Johnsonsista, kannattaa antaa tällekin mahdollisuus.

Anyways, sitä tulin kertomaan, että Perfume Genius on juuri julkaissut uuden version viimevuotisen No Shape -albuminsa alunperin hivenen ambientimmasta päätöskappaleesta Alan. Koko albumi on hieno, kuuntelemisen arvoinen. Päätöskappale on omistettu hänen pitkäaikaiselle kumppanilleen ja uusintaversio on tehty yhteistyössä W-putiikkihotelliketjun perustaman levymerkki W Recordsin kanssa. Kiintoisaa. En tiedä onko tämä osa sitä ensimmäistä trendiaaltoa, jossa kaikki perustivat levymerkkejä, vai ehtikö se mennä jo pois muodista ja tulla takaisin.


☊ PERFUME GENIUS ~ ALAN (REWORK)

Kaikki uusintaversion striimaustulot ohjataan newyorkilaiseen hyväntekeväisyysjärjestöön nimeltä Immigration Equality, joka taistelee Amerikassa LGBTQ -vähemmistöihin kuuluvien ja HIV-positiivisten turvapaikanhakijoiden oikeuksista. Tätä kappaletta kannattaa siis luupata vieläkin antaumuksellisemmin kuin yleensä.

Immigration Equality is doing important work providing free legal services for LGBTQ and HIV-positive individuals that are seeking asylum in the U.S. It’s a hugely important cause to me, especially now. Like many generations before us, we still have many challenges facing us here in America, but also around the world. In over 80 countries being LGBTQ is still criminalized. It is vital that we as a nation and as a global community continue to fiercely support those that keep us moving forward. Everyone deserves a chance to be safe and free. It is a human right. – Perfume Genius The Faderin haastattelussa

PS. Päivän musaknoppi: huomasin tietoa metsästäessäni, että artisti on syntynyt tähän maailmaan tasan viisi päivää ennen minua. Ah, hyvää vuosikertaa.

Asioita, joita arvostan juuri nyt

Joulu lähestyy, mutta tänään en kirjoita kiitollisuudesta ja kiireettömistä hetkistä rakkaiden kanssa. Ei, tämä on oodi arkisille perusasioille ja toimivalle arjelle, jota juuri nyt tässä loppuvuoden kaaoksessa arvostan enemmän kuin olisin osannut ikinä uskoa. Kuvissa olohuoneemme, joka alkaa pikkuhiljaa ainakin tämän yhden nurkkansa osalta muistuttaa asuttavaa tilaa toimittuaan tovin remonttivarastona.

Rottinkipöytä on kirppislöytö, seinällä roikkuvan macrame-työn ostimme Kalliossa asuvalta tekijältään. Raitatyynyn toimme Marokosta, toinen on hankittu pari vuotta sitten Marimekolta.

Syksy on eletty remontin keskellä ja siinä sivussa olen tullut raivopäissäni tuupanneeksi varmaan kolmanneksen omaisuudestamme ulos ovesta. Uudessa kodissa on yksi huone vähemmän kuin edellisessä ja sen huomaa: kalusteita ja tavaroita on yksinkertaisesti ollut liikaa näihin neliöihin, eikä ole auttanut, että koko keittiö kalusteineen ja tavaroineen on pakattu ja pinottu sinne minne on sattunut mahtumaan. Matkan varrella muuttuneet remonttisuunnitelmat ovat nekin osaltaan vaikuttaneet siihen, että kaikki kalusteet eivät tule löytämään paikkaansa sillä tavoin kuin alunperin ajattelimme, mutta onneksi niille on löytynyt helposti hyvät uudet kodit. Tyhjennysoperaatio on tuottanut tulosta ja huoneet alkavat yksi kerrallaan vihdoin hengittää – (päässä seisova) silmä ja (umpiuupunut) sielu lepää!

Muutenkin kiinnostaa väljyys. Se pukee tätä asuntoa paljon paremmin kuin boheemi runsaus, joka vallitsi edellisessä kodissamme. Siellä oli isompien neliöiden lisäksi toisenlainen tunnelma ja kuluneemmat pinnat – lattialaudat narisivat, vanhat tapetit kupruilivat maalikerroksen alla ja sähköt risteilivät pintavetoina pitkin seiniä. Tämä talo on vielä vuotta vanhempi, mutta täällä kaikki on suoraa ja sileää, kauniisti viimeisteltyä. On suuria oviaukkoja ja painavia puuovia. Vaalealle kivilattialle ja jylhille ikkunoille tekee mieli antaa tilaa.

Projekti nimeltä kierrätyskeittiö etenee ja näyttää siltä, että saamme jouluksi toimivan keittiön! Ei vielä täysin valmiin, mutta toimivan! Sellaisen, jossa on juokseva vesi ja liesi ja uuni! Voimme valmistaa ruokaa, pestä astioita astianpesukoneessa! En voi uskoa tätä onnea todeksi. Aloin jo tottua ajatukseen, että meillä tiskataan kylpyhuoneessa. Kaikenlaiset kummallisuudet alkavat remontin keskellä tuntua täysin normaaleilta, esimerkiksi se että mahtuakseen harjaamaan hampaitaan täytyy ensin tiskata aamukahvikupit ja laittaa ne kuivumaan lattialle pyyhkeen päälle. Keittiön uusi lattiakin on valmis: siihen laitettiin harmaa mikrosementti, joka sointuu kauniisti muun asunnon kivilattiaan.

Ennen muuta arvostan sitä päätöstä, että emme lähteneet viettämään joulua pohjoiseen tai minnekään muuallekaan. Silkassa selviytymisessä on ollut ihan tarpeeksi tekemistä, nyt ei jaksaisi millään organisoida juhlapyhien viettoa jossain toisaalla. Ajatuskin jouluruuhkissa ajamisesta saa sykkeen nousemaan. Heti kun viimeiset työt on tehty, aion läimäistä läppärin kiinni ja heittäytyä x-asentoon sohvalle. Glögi ja joulusafkat kiinnostavat! Niitäkään emme tee itse, vaan ulkoistamme meitä paremmin osaaville – eli Blossalle ja punavuorelaiselle rouvalle, joka kiireisten/väsyneiden naapureidensa iloksi tekee laatikoita muidenkin tarpeisiin.

Jalkavalaisin on suomalaista tekoa ja hankittu vuosia sitten Finnish Design Shopilta. Mustavalkoisen marokkolaisen maton olemme ostaneet Madesignista, joka muuten tyhjentää tällä hetkellä mattovarastoaan huikealla -50% alella. Jos aihe kutkuttaa, kurkkaa vanhempi kirjoitukseni Näin hankit täydellisen marokkolaisen maton.

Miten teillä menee? Joko olette heittäytyneet joululomamoodiin vai paahdatteko aattoon asti? Kaikki sympatia muuten teille, jotka teette töitä myös pyhien yli – aina välillä sitä unohtaa, että on paljon asioita, jotka eivät pyörisi, jos ihan koko maailma lojuisi kyljellään sohvalla.

PHOTOS BY STELLA HARASEK