Eilen oli vuoden pimein päivä. Sen huomasi. Kotona tuntui, ettei päivä valjennut ollenkaan: ohut valo ritisi tovin taivaanrannassa, kunnes katosi kokonaan ja sininen hämärä nielaisi kaupungin. Piti sytyttää kaikki mahdolliset valot, että löysin mustat vaatteeni makuuhuoneen lattialta. Väsymykselläkin saattoi olla osuutta asiaan. Joululoma ei tule päivääkään liian aikaisin.
Kuvat ovat Lapista viime jouluna.
Luin illalla viimeiseksi Hesarista hienon jutun Nuorgamista kaamoksen keskellä. Nuorgam on Suomen pohjoisin ja siten myös pimein paikka, jossa aurinko ei nouse lähes kahteen kuukauteen. Kaamos on alkanut siellä marraskuun lopussa ja jatkuu vielä tammikuun 17. päivään. Mikko Suutarisen ottamat valokuvat ovat upeat ja juttu muutenkin mielenkiintoinen: toisille kaamos on vuoden taianomaisin aika eivätkä he olisi missään muualla mieluummin.
Kaamoksessa on aina ollut minusta kauneutta. Huimaa ajatus pimeästä maasta, jota lumi ja revontulet valaisevat. Teorian tasolla olen ymmärtänyt kyllä miksi pohjoisessa syntynyt äitini rakastaa Lappia niin paljon. Silti tulin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että toiset tosiaan nauttivat tästä pimeästä ajasta, ottavat sen vastaan ilolla. Minut se uuvuttaa ja nujertaa. Asun yli tuhat kilometria etelämpänä kuin nuorgamilaiset ja silti tuntuu, että olen talvikuukausina vain puolikas ihminen, tämmönen helvetin kärttyinen varjo.
Ehkä tuntuisi toisenlaiselta, jos kaamoksen aikaan ei tarvitsisi painaa pitkiä työpäiviä ja selviytyä vuoden kiireisimmistä viikoista. Jos voisi vaan antautua pimeyden hitaaseen rytmiin, antaa itselleen luvan levätä ja nukkua aina kun nukuttaa. Jos voisi liikkua ulkona päivän vähinä valoisina hetkinä, tai tehdä kuten äitini: herätä aamuisin hiihtämään kohti päivänvaloa, horisontissa kajastavaa kapeaa valokiilaa.
Äitini asui vähän ennen syntymääni Nuorgamin naapurissa, opetti Utsjoen kirkonkylällä kieliä saamelaisille ja suomalaisille lapsille. Kysyin joskus järkyttyneenä miksi nuori opettaja muuttaisi sellaiseen paikkaan. Lapin hulluus teettää kuulemma sellaista.
Lapin hulluus on ilmeisesti periytyvää ja iän myötä aktivoituvaa sorttia, sillä myönnän: olen ajatellut Lappia viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Jopa Nuorgam ja muutkin Tenojoen rannan rajakylät ovat alkaneet nyt kiehtoa. Lapin hulluus taitaa olla myös tarttuvaa, sillä en ole parisuhteessani ainoa, jota pohjoinen kutsuu. Onneksi! Olisi epäkäytännöllistä, jos sinne hinkuaisi vain meistä toinen.
Olen itseasiassa käynyt Nuorgamissa kerran, mutta siitä muistan melko vähän – olin vasta kahdeksan kuukautta vanha enkä erityisen kiinnostunut tiuhaan tahtiin vaihtelevasta maantieteellisestä sijainnistani. Sudeettisaksalainen isäni oli siellä silloin jo toista kertaa. Ensimmäisellä visiitillään hän oli epäillyt joutuneensa maailman reunalle, toisella kerralla kalasti jo tyytyväisenä Tenojoessa.
Joskus mietin sitä ensimmäistä matkaa. Vanhempani eivät vielä olleet yhdessä, mutta isäni oli ilmeisesti päättänyt, että niin kävisi. Hän oli ajanut Saksasta Lappiin, pysähtynyt pieneen kylään, josta äitini oli kotoisin, ja löytänyt naapureilta kyselemällä oikean talon. Isoäiti oli mahtanut olla pihallaan seisovasta kaksimetrisestä saksalaisesta ihmeissään, mutta oli saanut kielimuurista huolimatta selvitettyä, että tytär oli muuttanut Utsjoelle ja edessä olisi vielä tuntien matka kohti tuota Suomen pohjoisinta kolkkaa.
Loput tarinasta on ilmeisesti historiaa, sillä seuraavalla Utsjoen matkalla minä olin jo olemassa, tyytyväinen pikkutyyppi, joka oli tottunut nukkumaan ympäri maailmaa reissaavien vanhempiensa rintarepussa. Äiti sai samoilla Fjällräveneissään, isä kalastaa. Yövyimme Tenojoen rannalla valkoisessa teltassa – yksityiskohta, jota en muistaisi, ellei siitä olisi olemassa valokuva.
Toinen yksityiskohta henkilöhistoriani varrelta: viimeisimmän muuttoni yhteydessä huomasin, että minulla on fiktiivinen linkki Utsjokeen. Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan olen ulkomailla tapahtuneen syntymäni jälkeen ollut seuraavan kymmenen vuoden ajan kirjoilla Utsjoella. Se on vain virhe Matrixissa, sillä muutin toiselle puolelle palloa sen jälkeen kun synnyin Ruotsissa ja tulin pysyvästi Suomeen vasta vuosikymmen myöhemmin.
Muita kiintoisia yksityiskohtia. Utsjoella asuu suunnilleen saman verran suomalaisia ja saamelaisia. Paikkakunnalla on myös inarinsaamelainen nimi, joka tarkoittaa pientä jokea, mutta paikallinen, pohjoissaamelainen nimi on Ohcejohka eikä kukaan tiedä mitä se merkitsee. Luin jostain, että kielentutkijat ovat päätelleet sen palautuvan johonkin kauan sitten hävinneeseen kieleen, joka ei ole saamea ollenkaan.
Asioita, joiden ajatteleminen aiheuttaa huimausta: kahden kuukauden kaamos, revontulet, kuolleet kielet. Tenojoella kalastava kaksimetrinen saksalainen. Se rämän näköinen auto, jolla vanhempani ajelivat pitkin jyrkkiä tunturiteitä. Riekot, nuo surrealistiset lappilaiset linnut, jotka vaihtavat talven tullen värinsä valkoiseksi ja maastoutuvat lumeen. Valtatie 4, joka alkaa Helsingin Esplanadilta ja päättyy Utsjoelle 1295 kilometriä pohjoiseen.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
Olipa ihana lukea näitä ajatuksiasi taas. Kiitos. Ja tuntuu tosi mukavalta että olet alkanut arvostaa näitä sukusi paikkoja . Aikuiseksi kasvamista se kai on.
Olet semmoinen ihana pohdiskelija! <3
Vanhempiesi rakkaustarina, huimausta aiheuttavat asiat ..
Hyvää Tapaninpäivää! ja ihania lomapäiviä teille molemmille!
Kiitos, ihana kuulla että tykkäät! Joo, aikuistumista se taitaa olla, luulen että monia alkaa minun iässäni kiinnostaa omat juuret ja suvun tarinat. Kiitos toivotuksista ja valoa vuodenvaihteeseen xxx
Kiitos samoin.
Kaamos on huikea! Sain nauttia siitä juuri viikon Saariselällä. Jos pilviä ei ole, aurinko kajastaa taivaanrannassa, muttei nouse näkyviin. Siis jatkuvaa auringonousun tunnelmaa kaikki ne päivän valoisat tunnit! Ja sen jälkeen hämäryys, joka valloittaa maiseman jo varhain iltapäivästä. Tykkäsin!
Hei ihana ajatus tuo koko valoisan ajan kestävä auringonnousun tunnelma!
Kiitos kauniista tekstistä!
Kiitos kun luit!
Kirjoitat Stella niin hyvin!
Kiitos ♥
“Silti tulin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että toiset tosiaan nauttivat tästä pimeästä ajasta, ottavat sen vastaan ilolla. Minut se uuvuttaa ja nujertaa. ”
Juuri tänään ajattelin vaaleanpinkkiä ja oranssia taivasta katsellessa, että ihmisillä on niin väärä kuva siitä millainen kaamos on Lapissa. Ei täällä ole pimeätä ollenkaan, lumen heijastus itsessään valaisee niin että ilman lamppua näkee kulkea ulkona keskellä yötäkin. Viime yö oli täysikuun ansiosta käsittämättömän valoisa, autossa ei olisi tarvinnut olla valoja ollenkaan päällä ja hyvin olisi nähnyt ajoreitin edessään. Etelämpänä joitain talvia viettäneenä ymmärrän kaamosmasennuksen paljon paremmin, pimeää, loskaa ja harmaan synkkää säätä. Pohjoisessa lumipeitteen ja valon yhdistelmä luo maagisen vaikutelman, puhumattakaan siitä kuinka huikean kirkkaalta tähtitaivas voi pilvettöminä öinä näyttää.
Terveiset Käsivarresta. <3
niin totta! uskomattomat auringonnousut ja -laskut! lumi, joka kimmeltelee tuhansientimanttien lailla sekä täysikuu, aaaaaaaahh, pökerryn! <3
Oi jooooo ne täysikuut Lapissa, lumoavat. Samoin auringonnousut. Yhden ikuistimme viime talvena: http://www.stellaharasek.com/2018/01/auringonnousu-aavasaksalla/
Kaamos ja pimein aika vuodesta on tosiaan aivan eri asia täällä etelässä kuin lapissa. Nyt on täällä pirkanmaallakin lunta, mutta marraskuun pimeys meinasi viedä hengen. Lumi ja kunnon talvi auttaa kaikkiin vaivoihin :D
Olemme mieheni kanssa molemmat kotoisin pikkukylistä keskisestä Suomesta ja ajautuneet turhan etelään, mutta haaveilemme pimeimmän ajan viettämisestä lapissa. Emme kaipaa etelän lämpöön, vaan lapin kunnon talveen.
Ymmärrän täysin! Minä kyllä kaipaan yhä sitä lämpöäkin, mutta ensimmäistä kertaa kiinnostaa myös pohjoisen talvi.
Oi, terkkuja takaisin sinne Käsivarteen! Niin, on ihan totta, että kaamos on täällä etelässä tietyllä tavalla raskaampi. Lunta on vähän jos ollenkaan, sataa räntää tai vettä ja valosaaste pitää huolen siitä, että tähtiä tai revontulia ei näy. Lapin luonnon keskellä se on täysin toisenlainen kokemus, vaikka muistan, että päivänvalon vähyys uuvutti minut jo silloin. Toiset kai ovat herkempiä D-vitamiinin puutteelle kuin toiset. Ja joidenkin kohdalla se jatkuva harmaus ja loska alkaa vaan syödä ihmistä sisältäpäin.