✖ SAYULITA, MEXICO
Saavumme Sayulitaan viidakkoista pikkutietä pitkin kymmeneltä illalla. Taksi jättää meidät korttelin päähän määränpäästämme, koska keskellä tietä on käynnissä breakdance battle ja kadulla pauhaa ysäriräp. Uuden vuoden juhlinta on ilmeisesti jo alkanut, vaikka aatto on vasta huomenna. Nostamme reput takakontista ja luovimme tien väkipaljouden läpi. Olemme varanneet huoneen bed&breakfast -paikasta, josta en tiedä muuta kuin että se on lähellä rantaa. Sayulitassa tosin kaikki on lähellä rantaa: surffikylä on pieni ja kaikki sijaitsee muutaman hassun kadun varrella.
Majatalo löytyy kulman takaa pienestä porttikongista. Respassa istuu ystävällinen nuori mies, jolle kokki ja häkissä nuokkuva papukaija pitävät seuraa. Kokilla on kaksi suurta koiraa, nekin nukkuvat, tiukoilla kerille kiertyneinä keittiön lattialla. Katson niitä haikeasti, salaisesti haluaisin rapsuttaa jokaista koiraa jonka näen.
Huoneemme on sisäpihan perällä ja sinne kivutaan kapeaa ja jyrkkää portaikkoa pitkin, en saa pimeässä selvää onko se puumaja vai baaritiskin yläpuolelle rakennettu laavu. Sen erotan, että seinien tilalla on bambusermejä, sängyn yllä on hyttysverkko ja pressulla vahvistettu olkikatto. On jo myöhä, riisumme hikiset vaatteet, kaivamme repuista hammasharjat ja kipuamme repaleisen hyttysverkon sisään.
Ensimmäinen yö kestää ikuisuuden. Jarno nukahtaa heti, mutta minä en saa unta: muutaman kymmenen metrin säteellä on ainakin kolme baaria ja jokaisesta raikaa musiikki. Äänieristystä ei ole ja tuntuu kuin yrittäisi nukkua keskellä tanssilattiaa. Kakofonia jatkuu aamuviiteen, onneksi aamulla ei ole kiire mihinkään. Katselen pimeyttä kunnes kyllästyn, kaivan repusta kirjan ja taskulampun. Varpaita palelee, mereltä käy viileä tuulenvire ja peittonamme on pelkkä lakana ja puuvillasta kudottu meksikolainen viltti. Kääriydyn niihin tiukemmin ja liimaudun Jarnon kylkeen.
Vuoden viimeinen päivä koittaa aurinkoisena, alakerran terassilta kantautuu kahvin tuoksu. Syömme aamiaiseksi paistettuja munia, paahtoleipää ja mustia papuja. Chiliäkin olisi tarjolla, heti aamusta ei maistu. Kahvi on kitkerää, mutta sitä on ja se on kuumaa. Krapulaisen näköinen poika kysyy haluammeko mantelimaitoa, sitä emme ole kuulleet aiemmin Meksikossa. Joku nukkuu riippumatossa.
Toiveeni toteutuu ja tutustumme kokin koiriin, jotka ovat juuri ja juuri jaksaneet herätä olemaan vahtikoiria. Toinen on vanha ja toinen vielä pentu, molemmat hellyydenkipeitä jättiläisiä, jotka heittäytyvät lattialle kun niitä rapsuttaa. Kokki kertoo, että amerikkalainen vieras oli yrittänyt ostaa pennun isolla summalla, mutta hän ei ollut myynyt. Kokki oli yhtä järkyttynyt kuin minä olisin, jos joku yrittäisi ostaa Juno-koiran. Suuri musta koiranpentu ei ollut moksiskaan vaan makasi onnellisena selällään ja otti kaiken hellyyden vastaan.
Meillä on Sayulitassa ystäviä, jotka tapaamme keskellä katua värikkäiden viirien alta. Jälleennäkemisen riemu on suuri, vaikkei siitä niin kauaa ole, kun viimeksi näimme Suomessa. Tiedossa on kuitenkin monta monta kiireetöntä päivää, yhteistä lomaa, joka on suurinta luksusta jonka voimme kiireisen syksyn jälkeen kuvitella. Kenenkään ei tarvitse katsoa kelloa tai vastailla puheluihin tai laskea montako tuntia ehtii nukkua, jos tilaa vielä yhden.
Vuosi vaihtuu hiekkarannalla, aallot pauhaavat muutaman metrin päässä. Meillä on kimaltavat mekot ja sandaalit ja samppanjaa, olemme nyysineet rantaravintolan naapuripöydistä paljettinaamareita joista emme saa tarpeeksemme. Vieressä istuu vanha koira, joka haluaa osansa illallisestamme eikä onneksi välitä tuon taivaallista raketeista, joita ihmiset paukuttelevat vain muutaman metrin päässä. Tähtisädetikut ritisevät, niiden rikinkatku muistuttaa asioista jotka olivat kauan sitten totta, mutta nyt olen tässä, katselen pimeässä sinkoilevia kipinöitä eikä mikään voisi olla paremmin.
Uusi vuosi on tunnin tai parin ikäinen, kun päätämme lähteä rannalta ja mennä uuden vuoden drinkeille, kavereiden kesken rinkeille. Haluamme punaiseen baariin, jossa on kuulemamme mukaan kylän parhaat margaritat. Muutkin ovat selvästi kuulleet niistä, sillä punainen baari on täpötäysi ja bileet ovat levinneet kadulle asti. Saamme margaritamme pienen jonottelun jälkeen ja juomme ne istuen vastapäisen talon portailla. Kello on jo paljon kun päätämme lähteä nukkumaan. Kaikkialla soi musiikki, kadulla tanssitaan taas ja arvaan, että juhlat jatkuvat tänäänkin aamuun asti. Kävelen mukulakivikaduilla varvastossuissani, ohuessa mekossani, nojailen mieheen vieressäni. Tämä on neljäs uusi vuosi, jonka kohtaamme yhdessä.
Uuden vuoden ensimmäiset päivät kuluvat maleksien rannoilla ja kaduilla. Pieneksi kyläksi Sayulita on yllättävän äänekäs ja värikäs. Livemusiikki raikaa iltaisin joka kulmalla, vaikka uusi vuosi on juhlittu. Talot on maalattu kirkkailla väreillä, jotka ovat haalistuneet auringossa. Yksi kylän läpi kulkevista kaduista on nimeltään Avenue Revolucion. Sana Revolucion on maalattu isoin kirjaimin monen talon seinään kuin vallankumous saattaisi alkaa minä tahansa hetkenä. Meri tuoksuu kaikkialla. Kapeat kadut ovat täynnä paikallisia kahviloita ja ravintoloita: rakastan sitä, että amerikkalaiset ketjut eivät ole vallanneet tätäkin paikkaa. Ruoka on hyvää melkein kaikkialla. Syömme cevichea ja tacoja ja quesadilloja, maistelemme asioita joiden nimiä emme tiedä tai osaa lausua. Ämpärinkokoiset margaritat maksavat rannalla kolme dollaria ja yhdellä saa aikaan kevyen humalan.
Ravintoloiden lisäksi kylä on täynnä pieniä taidegallerioita ja boheemeja pikkukauppoja, joissa myydään koruja, kristalleja ja neonvärisiä tupsuja. Unisieppareita, maalattuja lehmänkalloja. Rauhanmerkkejä roikkuu joka ovessa. Kylän hippitunnelma on viehko, joskin siitä taitaa olla kiittäminen pitkälti expateja, joiden perustamat puodit ja surf shopit näyttävät tismalleen samalta niin Balin Canggussa kuin kymmenissä muissa samankaltaisissa surffikylissä ympäri maailman. Meksikolaisen kulttuurin kanssa sillä on melko vähän tekemistä.
Monista putiikeista löytyy ilokseni kuitenkin paljon paikallisia käsitöitä, kuten keramiikkaa, tekstiilejä, nahkaisia laukkuja ja kenkiä. Jarno ostaa pienen sovittelun päätteeksi nahkakengät, jotka on tehty käsin lähikaupungissa. Siihen asti hän on kävellyt kaduilla paljain jaloin erottumatta oikeastaan mitenkään joukosta, sillä lauta kainalossa vaeltavat surffarit eivät keskimäärin näytä pitävän kenkiä kovin suuressa arvossa.
Päällimmäisin havainto on, että kylässä on kokoonsa nähden ihan liikaa ihmisiä – liikaa surffareita, muualta uuden vuoden viettoon saapuneita meksikolaisia, talveksi lämpimään muuttaneita amerikkalaisia ja eurooppalaisia turisteja kuten me, reppu selässä saapuneita talvenpakoilijoita, jotka haluavat hengittää meksikolaisen surffikylän letkeää tunnelmaa. Letkeä se onkin, reggae soi siellä sun täällä eikä kenellekään näytä olevan kiire, vaikka ravintolat ovat täynnä ja joka paikkaan saa jonottaa. Väkimäärä on silti saanut kylän ratkeilemaan liitoksistaan ja puhtaan veden kanssa on ongelmia. Jopa meri kylän edustalla on kuulemma saastunut, sillä kylästä lasketaan likavettä suoraan mereen.
Olemme kuulleet varoituksia ja teemme kaikki mahdolliset varotoimenpiteet, mutta tietysti mekin sairastumme, ensin ystävämme, sitten Jarno, ja lopulta, juuri kun kuvittelen välttäneeni täpärästi luodin, se osuu minuunkin. Oksennan yhden yön ja vietän seuraavan päivän sulkeutuneena siniseen huoneeseen. Olemme juuri vaihtaneet majapaikkaa ja juuri nyt osaan arvostaa suurta, kaunista ja kunnollisilla seinillä varustettua kylpyhuonettamme. Olin tosin ajatellut nauttia siitä toisenlaisilla tavoilla, mutta kaikkea ei saa aina valita.
Vessanpytyn äärellä vietetyn yön jälkeen ei tarvitse miettiä mitä seuraavana päivänä tekisi. Olen liian heikko lähtemään ulos, pääsen hädin tuskin vessaan ja sitäkin varten täytyy ottaa seinästä tukea. Silmät eivät suostu tarkentamaan kesken olevan kirjani riveille, joten kaivan repusta tietokoneen ensimmäisen kerran päiviin ja katson elokuvia. Frida Kahlosta tehdyn leffan, koska ollaan Meksikossa. Aloitan Roman, mutta nukahdan ensimmäisen vartin jälkeen. Katson myös Joan Didionista tehdyn dokumentin The Center Will Not Hold ja muistan, että Joan ja John poimivat tyttärelleen nimen Meksikon kartasta: Quintana Roo.
Kun olen maannut vuorokauden sängyssä ja tuijottanut leffoja ja sinisiä seiniä ja holvikaarista tiilikattoa, miettinyt miten on mahdollista että Frida-elokuvassa on täsmälleen samanlainen vihreä pöytä kuin hotellihuoneessamme, kuunnellut ikkunasta kantautuvaa musiikkia ja kadun hälinää ja arvioinut kuinka paljon vettä uskallan juoda, ettei se tule takaisin ylös, tajuan, että tämä on se jota olen kaivannut koko syksyn: hetkeä, kun ehtisin levätä niin paljon, että tylsistyn. Nukkua niin paljon kuin nukuttaa, olla nousematta sängystä koko päivänä. Jos tarvittiin pöpö tainnuttamaan minut tähän tilaan, olkoon niin.
Seuraavana aamuna herään pirteänä täynnä uutta virtaa ja herätän Jarnon: nyt sitä kahvia.
PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & JUUSO AALTO
Heip! Minkä merkkiset mahtavat olla nuo täydellisen malliset mustat pellavahousut :)?
Moikka Sara, voih, ostin ne Meksikosta, ovat jonkun paikallisen pikkusuunnittelijan ja viimeiset lajissaan.
Kiva postaus! Onko siihen syy, että kuvassa käyskentelee haikara..?
Haha! Ei ole kyllä mitään symbolista syytä, jos sitä tarkoitat. Kunhan otin kuvan rannalla hengaavasta linnusta, koska se näytti kivalta.
Täällä nimenomaan on joka paikassa tarjolla manteli- tai kookosmaitoa, ja kaupan hyllyilläkin on valikoimaa vaikka kuinka!
Noi Jarnon kengät on muuten nimeltään ‘huaraches’, perinteiset meksikolaiset nahkakengät.
Uskon, mutta me ei jostain syystä olla törmätty yhteenkään sellaiseen paikkaan muualla kuin Tulumissa! (Muistin just, että Tulumista sai joka paikasta kasvimaitoja.) Ollaan ilmeisesti suosittu perinteisiä paikkoja, joissa ei ehkä olla niin perillä länsimaalaisista trendeistä.
Ja kiitos, nyt kengillä on nimi!
Hmm… veikkaanpa ennemminkin että täällä on käytetty manteli- ja kookosmaitoa paljon ennen kuin siitä tuli trendijuttu länsimaissa. Josta tulikin mieleeni, oletteko maistaneet horchataa? Se on mun lempijuoma täällä :) kanelilla maustettua riisijuomaa.
Oi ei olla, ensi kerralla siis!
Kiva ja kiehtova postaus vaikka tulikin heti selväksi ettei Sayulita ole minun paikkani. Meksiko on yksi minunkin haavekohteista mutta rauhallisemmat paikat kiinnostaa.
Ymmärrän! Sulle sopisi ehkä paremmin San Pancho, joka sijaitsee hyvin lähellä Sayulitaa. Palaan aiheeseen pian.
Heippa! Vietin myös poikakaverini kanssa uuden vuoden Sayulitassa ja päädyimme molemmat parin kylässä vietetyn päivän jälkeen halailemaan vessanpönttöä yhden yön ajaksi. Harmi vain seuraavana päivänä koitti lento Mexico Cityyn joten toipumisaika jäi lyhyeksi!
Apua, sympatiaa! Itse en olisi kyennyt seuraavana päivänä liikkumaan saati lentomatkustamaan. Toivottavasti ei ollut ihan painajaismatka.
Ihania vaaleanpunaisen huurteisia sävyjä noissa seinissä : ) Meksiko on omalla toivematkakohdelistalla ollut jo pitkään.
No niin on, ei niitä voinut olla kuvaamatta!
Oi Sayulita! Olis ihanaa saada jotain tarkempia vinkkejä sinne?
Hei ehkäpä teenkin vielä erillisen vinkkijutun, jos kerran kiinnostusta löytyy.
Ihana postaus xxx
Kiitos, kiva kuulla! x
Lomailin Sayulitassa reilu vuosi sitten ja silloinkin kylä tuntui jo ratkeavan liitoksistaan, tuolloin myös joka paikassa tunnuttiin rakentavan lisää hotelleja. Hauska homma, että ajattelin tuolloin, että tämähän on kuin Balin Canggu. Olisipa ollut ihana päästä käymään Sayulitassa esimerkiksi viisi vuotta sitten, paikan tunnelma on joka tapauksessa ihana! Kiitos Meksiko-ikävän herättävästä postauksesta, terveisin toinen koiransilittäjä
Joo, tää yllätyskasvu on ilmeisesti just viimeisen parin vuoden ilmiö, aiemmin ollut kuulemma rauhallista. Kivaa oli onneksi silti ja tästä päädyttiin seuraavaksi San Panchoon, joka oli paljon pienempi ja rauhallisempi paikka, ihan täydellinen. Siitäkin tulossa vielä juttua xxx