Pala pohjoista keskellä Helsinkiä

Kaupallinen yhteistyö Lapland Hotels ja Asennemedia

Ei ole varmaan vaikeaa arvata mitä vastasimme, kun saimme kutsun tulla tutustumaan Bulevardille auenneeseen uuteen Lapland Hoteliin. Perheessämme on Lappi-innostusta päässyt suorastaan patoutumaan, sillä emme ole päässeet pohjoiseen edistämään keskeneräistä hirsitaloprojektiamme moneen kuukauteen – talo on tällä hetkellä talviteloilla ja vedet saa takaisin päälle aikaisintaan pääsiäisenä. Onneksi Bulevardilla voi käydä lievittämässä ikävää nyt kun perusteellisesti remontoitu hotelli on avannut vihdoin ovensa. Muualla Suomessa vierailleille hotelli saattaa olla jo tuttu: Lapissa on monta hotellia Rovaniemeltä Saariselälle ja Luostosta Hettaan. Etelämpänä löytyy kaupunkihotelliversio Oulusta, Tampereelta ja nyt myös Helsingin keskustasta.

Pakkasimme mukaan oman ja lainakoiran, koska siskokset rakastavat hotellivisiittejä: kerrankin saa nukkua sängyssä. Tämän jälkeen ne rakastavat niitä vielä aiempaakin enemmän.

Monet hotellin vieraista saapuvat varmasti vähän kauempaa, me lähestyimme asiaa kaupunkiloman kannalta. Miniloma kahden korttelin päässä kotoa on villi, mutta varsin toimiva konsepti: yhtä yötä varten ei tarvitse paljoa pakata, matkoihin ei tuhraannu arvokasta aikaa eikä koiralle tarvitse järjestää hoitopaikkaa, vaan sen voi ottaa mukaan, sillä hotelli on hyvin koiraystävällinen. Minimisäädöllä maksimirentoutus!

Heti aulassa tuli vastaan monta asiaa, joista tykkäsin: tumma sisustus, levollinen tunnelma ja supertaitavasti toteutettu valaistus, joka tuo tilaan aavistuksen Lapin tummaa taikaa. Ehdoton suosikkini on kittiläistaiteilija Reidar Särestöniemen maalaus, joka hohkaa tilan katseenvangitsijana. Kannattaa käydä paikan päällä katsomassa, kuva ei todellakaan tee sille oikeutta.

Roppakaupalla pisteitä siitä, että Lappi on tuotu sisustukseen savupirttilarppauksen sijaan lähinnä tyylikkäillä viittauksilla: porontalja siellä, sarvet täällä, muutama kynttilälyhty sekä Anu Pentikin mustia keramiikkateoksia, jotka ovat saaneet inspiraationsa kullanhuuhdonnassa käytetystä vadista eli vaskoolista.

Huoneemme oli ihana, siis ihana. Rakastin seesteistä sävymaailmaa, pehmeää kullanhohtoista valaistusta ja suurta, muhkeaa villapeitettä. Kaikkein parasta oli iso lasiseinällä erotettu kylpyhuone, joka oli varustettu suurella kylpyammeella ja saunalla. Päätimme välittömästi ettemme lähde huoneesta koko iltana mihinkään.

Alakerrasta löytyy Ravintola Kulta, josta olen ehtinyt jo kuulla kehuja, vaikka se on ollut auki vasta hetken. Raflan sisustus on linjassa muun hotellin kanssa, tumma ja tunnelmallinen, mutta koska liian ihana huone, päätimme tilata huonepalvelusta hampurilaiset – se on paitsi klassikko, myös paras tapa testata hotelli ja sen palvelut. Kyytipojaksi kuohuviiniä, paras seuralainen suolaiselle hampurilaiselle.

Emme joutuneet pettymään: ruoan toi huoneeseen itse rovaniemeläinen keittiömestari Tero Mäntykangas ja kaikki oli ihan superhyvää. Kullan hampurilaisessa, jonka saa niin liha- kuin kasvispihvillä, maistuu tietysti savujuusto. Kirkkaasti jatkoon kymmenellä pisteellä! Jarno vaihtoi viime tingassa tilauksensa hirvipulliksi, ne hävisivät lautaselta niin vauhdilla ettei niistä ehditty napata kuvaa.

Pääruokien lisäksi tilasimme alkupalalistalta maistelulautasen, josta löytyy pohjoisen makuja moneen lähtöön: savulohta, pikkuisia perunablinejä smetanan ja mädin kanssa, poroa, juustoa ja lakkahilloa. Koska omassa hotellihuoneessa saa tehdä mitä haluaa, söimme ensin pääruoat ja sitten vasta keskityimme napostelemaan maistelulautasta kaikessa rauhassa kuohuvan kanssa.

Jaettavaksi jälkiruaksi minipannukakkuja, puolukkaa ja tattikinuskia, höysteenä jäätelöä.

Jos Kulta alkoi kutkutella, käy kurkkaamassa Natan postaus jossa on hyvä kuvaus varsinaisesta ravintolakokemuksesta. Sieltä löytyy myös kuva ravintolan menusta, jonka mateennahkaisen kannen on toteuttanut gTie eli vanha rakas ystäväni Jenni Ahtiainen. Juno-koirakin piti siitä kovasti ja yritti nuolaista sitä. Me muut tyydyimme ihailemaan sitä ihan silmillämme.

Koiranomistajia varmasti kiinnostaa myös millaista palvelua karvaiset perheenjäsenet saivat. Ensinnäkin koiran kanssa saapuvat vieraat majoitetaan hotellin alimpaan huonekerrokseen eli mahdollisimman lähelle ulko-ovea, jotta ulkoilutus sujuisi jouhevasti. Saimme respasta mukaamme pienen paketin, jossa oli pussillinen puruluita ja kakkapusseja. Kun saavuimme huoneeseen, siellä odotti vesikuppi, kaksi ruokakuppia ja kaksi pientä tassupyyhettä – en kestä. Koirilla oli siis takuuvarmasti tervetullut olo, jonka kruunasi myös koiria huomioiva huonepalvelu: kun keittiömestari Tero toi meille illallisen, hän kysyi mitä koirat tahtoisivat iltapalaksi ja ehdotti itse poronkäristystä. Harvoin olen nähnyt niin onnellisia koiria kuin nämä olivat silloin kun Tero palasi kahden tuoksuvan kulhon kanssa ovelle! Taisimme saada spesiaalikohtelua, mutta respassa innostuttiin kovasti, kun ehdotin, että huonepalvelulistalla voisi oikeastikin olla koirille suunniteltu annos tai kaksi – toivotaan, että se toteutuu. Helpointahan se koiranomistajalle olisi, ettei tarvitsisi pakata koiralle ruokaa tai käydä vartavasten kaupassa.

Safkan jälkeen painelimme kylpyyn ja saunaan. Kuohuviiniä kylpyammeessa, millaista luksusta! On meillä kotonakin kylpyamme, mutta kokemus on kummasti eri tunnelmallisessa hotellihuoneessa, josta puuttuu pyykkikasa ja muu arki. Saunaa taas ei löydy meiltä edes taloyhtiöstä, joten löylyistä otettiin kaikki irti.

Myönnän, saunan jälkeen aloin tutkia hotellin nettisivuilta huonehintoja, koska haluan ehdottomasti tulla minilomalle uudestaan seuraavan kerran kun arkihässäkkä alkaa painaa liikaa harteilla. Huone, jossa on kylpyamme ja sauna, maksaa himpun yli kaksisataa. Heille, joita sauna ei kiinnosta, löytyy myös pelkällä kylpyammeella varustettuja huoneita.

Pörröpää seuraavana aamuna hyvinnukutun yön jälkeen.

Aamiaiselta löytyy kaikki mitä hyvältä hotelliaamupalalta voi odottaa, höystettynä pohjoisen mauilla. Ilahduin tuoreesta rieskasta, kuusenkerkkämehusta, leipäjuustosta, savulohesta, sieni-sipuli-pinaattipaistoksesta ja munakaspisteestä, josta saa valita munakkaaseen esimerkiksi savuporoa tai osterivinokasta. Tyrni-appelsiinismoothieta voisin juoda joka päivä loppuelämäni ajan.

Myös porosta tehty musta makkara sai molemmilta kiitosta, vaikka tavallisesta mustasta makkarasta en välitä ollenkaan. Puolukkaa on tietysti tarjolla myös.

Parasta aamupalassa oli silti todella maukas puuro ja hillat. Olisi ollut myös muoniolaista mustikkaa, jääköön ne seuraavaan kertaan. Siihen ei varmaan mene kovin kauaa. Olemme visiittimme jälkeen nimittäin ehtineet vierailla aamupalalla jo toistamiseen ystävien kera. Siitä nauttiakseen ei tarvitse nimittäin olla hotellin vieras.

Emme malttaneet lähteä ilman matkamuistoa: ostimme mukaan samanlaisen villaisen viltin, joka löytyy jokaisesta huoneesta. Niitä onneksi myydään hotellin aulassa, olisin muuten joutunut ylipuhumaan respan myymään meille mukaan sen huoneessa olleen. Täydellinen harmaa viltti lämmittää nyt olohuonettamme (ja muistuttaa koiria ikimuistoisesta hotellikokemuksestaan ja keittiömestarista, jonka tekemää poronkäristystä he muistelevat kaiholla varmasti vielä kauan).

Kiitos vielä visiitistä, Lapland Hotel Bulevardi! Ilo oli meidän puolella, tulemme takuulla takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kansallisleivoksia ja kirottu loska

Ah, Runebergin päivä on täällä! Naurattaa edelleen se kerta, kun tuttu kuvitteli minun intoilevan päivästä siksi, että entisenä kirjallisuustieteilijänä tahtoisin juhlistaa kansallisrunoilijamme syntymäpäivää. Imartelevaa, mutta kyllä se on runoilijan mukaan nimetty kansallisleivos, joka herättää intohimoni. Toisaalta sehän menee synttärihulinoiden piikkiin.

Torttu ei tosin ole erityisen juhlavan näköinen ilmestys, vaan kuivannäköinen kikkare, jonka päällä keikkuu nokare hilloa ja kapoinen sokerikuorrutus. Jutun juju on tietysti kostea sisus, jonka mantelinen maku kruunaa. Ei mitään turhaa koreilua – kuinka suomalaista! Ja kuinka symbolista, että kaikista aikansa suomalaisen kirjallisuuden voimahahmoista se sai nimensä juuri siltä tyypiltä, jonka työllä oli tärkeä rooli kansallisaatteen syntymisessä. Samantekevää miten asiaa lähestyy, suomalaisuuden ytimestä näyttää löytyvän aina se sama vaatimattomuus.

Tortun luultiin pitkään olevan peräisin runoilijan vaimon, Fredrika Runebergin reseptikirjasta. Pari vuotta sitten kävi ilmi, että porvoolainen kondiittori nimeltä Lars Astenius valmisti niitä jo aiemmin. Se osa tarinaa, että Runeberg nautti niitä aamuisin punssin kanssa, pitää ilmeisesti paikkaansa. Vähän harmi, että tänä aamuna ei ollut punssia käden ulottuvilla. Olisi tuntunut soveliaalta nauttia leivos runoilijan syntymäpäivänä samaan tapaan kuin hän. Amarettoa eli karvasmantelilikööriä olisi ollut, rakastanhan kaikkea missä on mantelia. Helmikuu on kaltaisilleni erityinen juhlakuukausi, sillä leipomoiden hyllyt notkuvat myös mantelimassalla täytetyistä laskiaispullista.

Vuoden parhaan leivossesongin (ja Runebergin syntymäpäivän) ohessa ei ole muita mainittavia syitä juhlaan. Elämä on tällä hetkellä yhtä loskassa tarpomista, köhää ja selviytymistä. Suonette anteeksi, että rajasin kuvista esteettisistä syistä pois c-vitamiini-sinkki-nenäsuihkeeni, rutatut räkäpaperit ja läppärin, jossa on kahvitahra. On/off-flunssaputki jatkuu yhä ja töihin keskittyminen tällä tukkoisella päällä tuntuu vähän samalta kuin yrittäisi ottaa valokuvan perunalla.

Ulkona liikkuminen se vasta urakka onkin, kun lumikinokset ovat muuttumassa sohjoksi ja kaikki on vaikeaa. Matalia koiria vituttaa jos mahdollista vielä enemmän kuin minua, ymmärrän kyllä. Kun maavaraa on vain kymmenen senttiä, loska yltää kainaloihin.

Tekisi mieli vaan nukkua ja lukea ja syödä runebergintorttuja. Mutta miksi vain porvoolaiset ovat tarpeeksi neroja myydääkseen niitä ympäri vuoden!? Jos olisin helsinkiläinen kahvilanpitäjä, haistaisin tässä markkinaraon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Mitä tulikaan luvattua

Uusi vuosi on puhdas valkoinen pinta, joka huutaa värejä. Kaikki on vasta edessä. Ennen ensimmäisiä siveltimen vetoja pitää suunnitella ääriviivat, miettiä värit. Päättää aihe tai vähintäänkin hahmotella teemaa.

Olen aina rakastanut tehdä uuden vuoden lupauksia, mutta vain harvoin kyennyt pitämään niistä kiinni. Niin monesti olen suunnitellut tulevaan vuoteen kuut ja tähdet, maalannut tauluun kokonaisen avaruuden, mutta mahtipontiset aikeet ovat hautautuneet jonnekin vanhojen tapojen alle. Tänä vuonna kokeilen itselleni vieraampaa aikuismaista lähestymistapaa: jospa muuttaisinkin ensin ajatteluni? Ehkä kaikki muu seuraa silloin perässä.

Vuoden tärkein päätös on nimittäin prokrastinaation lopettaminen. Olen vitkuttelun mestari, välillä ihmettelen miten olen edes saanut elämässäni mitään järkevää aikaan. Syitä voi hakea seikkailevan sielun etsikkoreissuista ja sitoutumiskammosta, josta kärsin kauan, mutta suurin syy asioiden lykkäämiseen on ollut omien taitojeni vähättely. Jos ei edes yritä, ei voi myöskään epäonnistua.

Ihan alusta ei tarvitse onneksi aloittaa, olen päässyt viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän eteenpäin kuin koko elämäni aikana yhteensä. Teen jo kaikkea mistä olen aina haaveillut, en vaan täydellä potentiaalilla. Tänä vuonna haluan keskittää vitkastelusta vapautuneen energian erityisesti kolmeen asiaan.

Ensimmäinen liittyy työhöni. Olen onnekas, kun saan valokuvata työkseni. Se tarjoaa sopivassa suhteessa tuttua tekemistä ja haastetta, jotka kehittävät osaamista. Kuvaan paljon asiakastöitä (ja tietysti tähän blogiin) mutta en ole vielä aloittanut yhtään omaa valokuvaprojektia. Sellaista, jota tekisin ihan puhtaasti omaksi iloksi. Nyt on sen aika, sillä päässä muhii monenlaisia ideoita, jotka haluan laittaa alulle.

Henkilökohtaisia projekteja löytyy myös musiikin saralla, jonka suhteen olen kaikkein itsekriittisin. Musiikin tekemistäkin aion tänä vuonna viedä eteenpäin. Kaikella tällä on jo ääriviivat, enää täytyy vaan tehdä.

Toinen asia liittyy fyysiseen kuntooni. Myönnän, olen rapakunnossa. Hengästyn jo ajatellessani liikuntaa, vaikka samalla uskottelen itselleni, että pystyn fyysisesti samaan kuin kymmenen vuotta sitten. Paljon mukavampaa elää valheessa ja olla liikkumatta kuin alkaa treenata ja kohdata oma rapistuminen. Reilu vuosi sitten aloitin joogan, mutta viime syksynä sille “ei ollut enää aikaa”. Tänä vuonna uusi yritys, sillä tykkäsin siitä kyllä. Tarkoitus on myös elvyttää vanha skeittiharrastus, joka on yllättävän tehokas tapa liikkua.

Nyt kun tätä energiaa tuntuu olevan, ilmoittauduin myös modernin tanssin tunneille. Jos jotain vuodet ovat ovat opettaneet, niin sen, että kehoni rakastaa liikkua. Tavan vaan pitää olla tarpeeksi mielenkiintoinen. Alan myös tajuta, että mun ei tarvitse olla kaikissa lajeissa paras. Että voi liikkua myös itseään varten, eikä tehdä kaikesta kilpailua.

Kolmas asia on parisuhde. Teemme paljon töitä yhdessä ja välillä unohtuu, että olemme silti ensisijaisesti pariskunta emmekä työtiimi. Olemme tietysti onnekkaita, kun saamme viettää usein työpäiviä yhdessä, mutta on tärkeää myös elää yhdessä työn ulkopuolella. Loma muistutti siitä kuinka hauskaa on hengata yhdessä ilman mitään agendaa, ja sitä haluan tältä vuodelta enemmän. Kävelyretkiä, keikkoja, leffailtoja – ihan mitä tahansa. Koska kaikista maailman ihmisistä nautin eniten juuri hänen seurastaan. Olkoon 2019 myös hempeilyn ja hellien tunteiden vuosi.

Koiraa huolettaa riittääkö sillekin helliä tunteita.

Listassa ei oikeastaan ole mitään uutta. Tuntuu vaan, että nyt on oikea aika syventää näitä asioita. Viime vuosina on ollut paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista tekemistä, mutta kaikkea on varjostanut tunne, etten ole päästänyt vielä itseäni irti, kuin ajaisi käsijarru päällä moottoritiellä. Nyt täytyy vaan antaa mennä, päättää että olen riittävä. En ole valaistunut tai valmis, päinvastoin, olen kaiken alussa ja tuijotan pensseli kädessä tuota tyhjää taulua. Mutta just tässä hetkessä olen paras mahdollinen versio itsestäni ja se on tarpeeksi.

Aikuisuus ja suunnitelmallisuus on hyvästä, mutta ystäväni on oikeassa, sen lisäksi tarvitaan ripaus anarkiaa, jotta asiat alkavat edetä. Väriläiskä sinne, roiskaisu tuonne, kunnes kuva alkaa elää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK