Silmälasit on pop

Kaupallinen yhteistyö Trend Optic

Siitä onkin aikaa, kun silmälasit ovat olleet elämässäni ajankohtainen aihe. Likinäköiset silmäni laseroitiin vuosia sitten, lopputuloksena täydellinen nollanäkö, enkä ole tarvinnut sen koommin silmälaseja kauas näkemiseen. Mutta viimeisen vuoden aikana elämääni on hiipinyt vaivihkaa uusi ilmiö: silmät ovat alkaneet väsyä ja harittaa tietokoneen äärellä istuessa, pää kipeytyy joskus lukiessa ja sampoopullojen pienistä pränteistä en saa enää selvää kuin tihrustamalla. Kyllä, se on iloinen ystävämme ikänäkö! Sille ei laserointikaan mahda mitään.

Marssin siis Trend Opticiin näöntarkastukseen. Bulevardilla sijaitseva optikkoliike on ollut vuosia ehdoton suosikkini henkilökohtaisen palvelunsa ja loistavan valikoimansa vuoksi, käytännössä kaikki aurinkolasini ovat sieltä. Trend Opticin juttu on ehdottomasti laatuun panostavat, kiinnostavat ja persoonalliset pikkumerkit, joista useimpia ei Suomessa myy kukaan muu. Valikoimissa on myös muutamia tunnetumpia brändejä, kuten Ray Ban, joilta putiikki poimii erehtymättömällä maulla valikoimiinsa kaikkein ajankohtaisimmat ja kiinnostavimmat mallit.

Patistin samalla Jarnon näöntarkastukseen, sillä hänelle on aikoinaan määrätty silmälasit. Hän vaan hukkasi ne vuosia sitten eikä tullut koskaan hankkineeksi tilalle uusia, vaan koki pärjäävänsä ilman. Nykyään kuitenkin ajamme paljon pitkiä matkoja, myös pimeällä, hirviaikaan ja kaikenlaisia metsäneläimiä vilisevillä tieosuuksilla. Ratin takaa on tärkeää nähdä mahdollisimman tarkasti ja kauas, jonain päivänä se voi pelastaa henkiä.

Niinhän siinä kävi, että meille molemmille tilattiin silmälasit: Jarnolle kauas näkemiseen ja minulle heikentyneeseen lähinäköön. Yllätyksenä tuli, että molemmilla oli nykyisin myös hajataittoa, joka on todennäköisesti syy meitä molempia vaivaavaan päänsärkyyn.

Reaktioni oli kovin toisenlainen kuin kuullessani teini-iässä tarvitsevani silmälasit: silloin olin pökertyä kauhusta, nyt hyrisin innosta, sillä arvasin jo, että hyllyiltä löytyisi toinen toistaan inspiroivampia vaihtoehtoja. Myös Jarno, joka suhtautui silmälasihankintaan aluksi suurella varauksella, unohti kaikki tekosyynsä alettuaan sovitella valikoimia läpi. Varttia myöhemmin hän kyseli jo malttamattomana kuinka kauan silmälasien saapumisessa kestää eikä puhunut muusta koko loppuiltana. Voi tuuliviirimieheni.

Päätimme samalla Trend Opticin väen kanssa tiivistää vuosia jatkuneen ystävyytemme viralliseksi yhteistyöksi: mikäs sen luontevampaa, kun rakastan ja suosittelen tuota ihanaa optikkoliikettä ja sen superkivaa henkilökuntaa ihan muutenkin. Kotimainen yrittäjyys ja laatuun panostavat, persoonalliset kivijalkakaupat ovat todellakin asioita, joita haluan tukea, puhumattakaan siitä, että moni Trend Opticin valikoimiin kuuluvista brändeistä toimii vastuullisesti ja valmistaa tuotteensa eettisesti käsityönä.

Tilasimme lopulta molemmille kahdet kehykset erilaisia tilanteita varten. Harri ja Vilja onneksi auttoivat valinnoissa, sillä on yllättävän paljon asioita, joita kannattaa miettiä. Millaiset kehykset osuvat omaan makuun ja tyyliin? Mitkä värit imartelevat omia sävyjä hiuksista silmiin ja ihonväriin? Mitkä mallit sopivat kasvojen muotoon ja piirteisiin, istuvat hyvin nenällä? Hyvin valitut kehykset voivat parhaimmillaan kohottaa kasvoja ja freesata koko ilmeen.

Näissä kuvissa on Victoria Beckhamin mallistosta löytyneet retrohenkiset kehykset, jotka esittäytyivät ensimmäisen kerran viikko sitten. Ihastuin hurmaavaan, kookkaine linsseineen hivenen humoristiseen muotoiluun ja pehmeään värimaailmaan, joka liukuu lämpimästä ruskeasta meripihkaan. Näytän näissä aivan nuorelta äidiltäni ja pidän jostain syystä siitäkin. No, syytä ei tarvitse ehkä hakea kauempaa kuin siitä, että hän on nuoruudenkuvissaan tyrmäävä kaunotar, jolla oli timanttinen tyylitaju.

Nämä on tarkoitettu kirjoittamiseen, lukemiseen ja kaikenlaiseen lähinäköä vaativaan puuhasteluun. Tilasin linsseihin kevyen liukuvärjäyksen, joka sopii täydellisesti kehysten retrofiilikseen. Onneksi Harri otti liukuvärjäyksen esille, sillä en tiennyt että se on edes mahdollista! Sävyjä olisi ollut tarjolla useita, mutta lämmin ruskea tuntui heti omalta.

Jarnoon iski valikoiman äärellä valinnanvaikeus. Ei ihme, koska hänellä on kasvot, joihin näyttää sopivan kaikki mahdolliset kehykset. Minulla esimerkiksi ei ollut ollenkaan tälläistä ongelmaa.

Valinnanvaikeuden lisäksi tuli myös lapsenomainen innostus, että MÄ SAAN LASIT! Sovitin läpi varmaan sata paria, mutta päädyin newyorkilaisen Moscotin ruskeisiin liukuvärjättyihin sankoihin. Ne on mun käyttöön sopivan jykevät ja väri istuu hyvin mun ihonsävyyn. Linsseihin tehtiin ihan pieni ruskea liukuvärjäys, että aurinko ei häikäise niin paljon ja onhan ne myös hyvännäköiset! Niistä huokuu just oikeanlainen, rento fiilis. Näitä käytän niin ajaessa kuin kaupungilla kulkiessa. – Jarno

Toisiksi kehyksikseni valitsin Jacques Marie Magen tummat ja tyylikkäät pokat. Sain viime keväänä saman merkin aurinkolasit, joten tiesin, että merkki on superlaadukas ja panostaa eettiseen tuotantoon. Kehykset valmistetaan käsityönä Japanissa ja jokaisesta myydystä kehyksestä lahjoitetaan prosentti Pohjois-Amerikan luonnonpuistoille, alueen luonnon ja eläimistön monimuotoisuuden säilyttämiselle. Trend Optic on ainoa, joka myy merkkiä Suomessa.

Rakastan kehysten kilpikonnaväritystä, joka välähtelee valon mukana, ja messinkistä nenäsiltaa. Ranskalaissyntyisen, nykyisin Los Angelesissa toimivan merkin monissa kehyksissä on Art Deco -vaikutteita, joita näkyy minusta häivähdyksen verran myös näissä.

Näihin kehyksiin tilattiin Essilorin Eyezen-linssit, niinsanotut nuorisomonitehot, joissa on lähituki linssin alaosassa. Linssi on erityisen hyvin paljon päätetyötä tekeville ja kännykkää käyttäville ihmisille, joilla ei ole vielä tarvetta varsinaisille moniteholinsseille. Linssi ehkäisee silmien rasittumista ja sopii siis erittäin hyvin juuri minun kaltaisilleni ruuduntuijottajille, joiden silmät tuntuvat väsyneiltä päivän päätteeksi.

Tämän parin linsseineen suunnittelimme ruututyöskentelyn lisäksi palaverikäyttöön ja oikeastaan ihan mihin vaan: silloin kun en tarvitse linssin alaosassa olevaa lähitukea, iloitsen linssin yläosasta, joka korjaa silmieni pahentuneen hajataiton ja auttaa näkemään hyvin myös kauas.

Paksut, tummat kehykset ovat vahva asuste, mikä on osoittautunut ihan mahtavaksi asiaksi erityisesti niinä päivinä, kun en jaksa meikata: kehykset tuovat ryhtiä kasvoihin ja häivyttää väsymyksen merkkejä. Ne tuovat itseasiassa koko olemukseen särmää: saan haahuilla villapaidoissa ja farkuissa ja näytän silti silmälaseineni aika pätevältä tyypiltä.

Jarnon toiset kehykset ovat ranskalaisen Ahlemin: superkevyet metallisangat, jotka eivät voi olla tuomatta John Lennonia mieleen. Huvittaa, että minulla on ollut joskus alta kaksikymppisenä lähes samanlaiset lasit, joita käytin ja rakastin, kunnes tiputin ne pihatielle ja rekka ajoi niiden yli ennen kuin ehdin tajuta niiden pudonneen. Se oli niiden loppu, mutta pyöreät silmälasit ovat konseptina kyllä ajaton klassikko.

Ahlemin pyöreäsankaiset kehykset olivat villi kortti, mutta rakastuin niihin välittömästi. Ne ovat mun kotilasit, joita käytän ollessani tietokoneella: ne korjaavat hajataiton, tekevät keskittymisestä helpompaa ja ovat auttaneet silloin tällöin vaivaavaan päänsärkyyni. Tuun ihan sairaan hyvälle tuulelle ja koko olemukseni jotenkin rauhoittuu, kun käytän niitä. Tuntuu kuin olisin viisas pöllö, joka puhuu ainoastaan kun on asiaa. Sangat on todella kevyet ja huipputaidokasta käsityötä. Niissä on kauttaaltaan pienenpieniä kaiverrettuja symboleita, mistä jaksan lähes päivittäin kertoa Stellalle: “Katso! Muinaisia riimukirjoituksia! Etkö näe niitä!? Et tietenkään, vain valitut näkevät ne! “Eli viisas pöllö onkin ehkä pelkkä pöllö. – Jarno

Mitäs tykkäätte meidän valinnoista?

Trend Optic haluaa tarjota alennuksen teille, joille uusien silmälasien hankinta on ajankohtainen. Koodilla STELLA JA JARNO saa huhtikuun ajan toukokuun loppuun asti 20% alennusta kaikista silmälasikehyksistä. Ei siis muuta kuin näöntarkistukseen Bulevardille! Kannattaa kurkata samalla aurinkolasivalikoima, sillä kevään mallistot täydentyvät kovaa vauhtia.

Trend Optic
Bulevardi 13, Helsinki
Ma-pe 10-18, la 11-15

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suositus samppanjan ystäville: Modernists

✖ RIGA, LATVIA

Terveisiä Riikasta! Saavuimme pari päivää sitten Latviaan pr-matkalle ja aikataulu on ollut juuri niin hektinen kuin pr-matkoilla aina on – päiväohjelma alkaa aikaisin aamulla ja päättyy niin myöhään, ettei kykene enää muuhun kuin ryömimään hotellihuoneen lakanoiden väliin. Palaan myöhemmin kaikkeen muuhun matkan varrella nähtyyn ja koettuun, mutta nyt seuraa nopea ravintolavinkki Riikaan matkustaville. (Ja vaikka et matkustaisi, voit silti nauttia sisustuskuvista!)

Samppanjabaari Modernists on yksi ihanimmista baareista, joissa olen koskaan käynyt. On palkittu ja upeasti kuvitettu samppanjalista, supercool sisustus, rennosti ripustettu taidekokoelma ja todella hyvä musiikki, mutta suurimman vaikutuksen teki se, että samppanjan kanssa tarjoillaan sipsejä. Pieneltä punaiselta muovitarjottimelta. Mitä neroutta ja nyanssin tajua! Samppanja ja sipsit ovat yksi suosikkiyhdistelmistäni. Rasvaiset ruoat vaan toimivat kuplien kanssa, olen omistanut aiheelle pari vuotta sitten jopa kokonaisen blogipostauksen.

Tummanpuhuvan samppanjabaarin tunnistaa kadulla helposti punaisilla muovi-istuimilla varustetusta terassista, sisään päästäkseen täytyy soittaa ovikelloa. Paikka on silti todella rento eikä tarvitse olla viiniasiantuntija uskaltaakseen tulla sisälle, sillä nuoret sommelierit kertovat viineistä enemmän kuin mielellään ja suosittelevat jotain omaan makuun ja budjettiin sopivaa. Visiitti ei vie edes vararikkoon, sillä pullon samppanjaa saa alkaen 30 eurosta ja listalla on pikkupurtavaa pikkurahalla – testaamamme croque monsieur eli grillattu juustoleipä irtoaa neljällä eurolla.


Aristotelesko se siinä vahtii, että samppanjaa nautitaan vastuullisesti.

Samppanjaa voi ostaa myös mukaan: baarin etuosassa on pieni putiikki ja kattoon asti ulottuvat, kuplivaa notkuvat hyllyt. Rakastin jopa baarin logolla varustettua vaaleanpunaista muovipussia eikä hävetä yhtään myöntää, että pyysin pussin mukaan matkamuistoksi. Olisin toki tuonut samppanjaakin, jos minipieneen matkalaukkuuni olisi mahtunut. Muovipussi oli the next best thing.

Oikealla Lela, joka haaveksii viinin äärellä.

Tykkäsin myös siitä, että paikassa käy monenlaista ja -ikäistä väkeä ja lattialla torkkuu koiria. Seinillä roikkuu taidetta ja valokuvia, hyllyillä on viiniin, designiin ja taiteeseen liittyviä kirjoja ja lehtiä. Ah mikä mesta. Ihastuimme Annikan kanssa niin että kävimme täällä vielä toisenkin kerran. Kyselimme henkilökunnalta voisiko Modernists laajentua Helsinkiin. Ei ole kuulemma lähitulevaisuuden suunnitelmissa, mutta ehkäpä asiaa vauhdittaisi, jos keräisimme adressin. Tai sitten pitää itse ryhtyä samppanjabaarin perustamispuuhiin.

Modernists Champagne Boutique & Bar
K. Barona 31, Riga, Latvia
Ti-pe 11-23, la 14-23

PHOTOS BY STELLA HARASEK

✖ Maaliskuun kootut

Maaliskuun kuumat, kiinnostavat ja muuten ajankohtaiset asiat!

✖ Minttutee. Ihastuimme viime keväänä Marokossa minttuteehen, jota tarjottiin kaikkialla. Mattokaupatkin neuvoteltiin tuon makean, kuuman juoman äärellä: se oli yhtä tärkeä osa toimitusta kuin tinkaaminen. Toimme sitä tietysti mukanamme, mutta muistin nyt vasta kaapissa odottavan teepakkauksen, kun yritän sadannen kerran vierottaa itseni keskivaikeasta kahviaddiktiosta. Juon omani ilman sokeria ja vähän miedompana versiona kuin Marrakechin mattokaupoissa ja Atlas-vuorten berberikylissä.

Kirppislöytöjä viimeisen vuoden varrelta: bambusiivilä, Arabian Kosmos-muki ja art deco -tyylinen teepannu, jonka hankimme edellisen lähes kirjaimellisesti puhkikäytetyn pannun tilalle.

✖ Aamusivut. Käsitteen nimeltä morning pages on aikoinaan lanseerannut amerikkalainen kirjailija, toimittaja ja opettaja Julia Cameron, joka on kirjoittanut paljon luovuudesta. Itse kopioin idean ystävältäni, joka on aloittanut raivokkaan aamusivujen kirjoittamisen ja saanut siitä paljon uutta virtaa päiviinsä. Nyt minullakin on vihko, johon kirjoitan kolme sivua tajunnanvirtaa heti kun olen avannut silmäni, ja uskon jo muutaman viikon perusteella täysin sen ajatuksia selkeyttävään ja luovuutta lisäävään voimaan. Suosittelen kaikille kroonisille yliajattelijoille. Päivistä tulee kummasti helpompia, kun päästelee höyryjä pihalle heti herättyään.

✖ Remontti saattaa valmistua! Uskaltaako tämän sanoa edes ääneen? Raksa on seissyt odottaessaan viimeisiä puuttuvia asioita (tarkemmin sanottuna sitä, että ehtisimme organisoida niihin liittyvän logistiikan), mutta uusi jääkaappi on nyt saapunut ja ensi viikolla tulee sähkömies ja puuttuvat kalusteovet. Sitten enää listat ja valaisimet ja yksi riivatun iso astiakaappi paikoilleen ja meillä on valmis koti.

✖ Viime päivien palaute. Kiitos tuhannesti kaikille kannustuksesta, tuesta ja kommenttivyörystä endometrioosista kertovaan kirjoitukseeni! Myös diagnoosin aiheuttamia tunteita käsittelevä teksti sai valtavasti palautetta muutamia viikkoja sitten. On ollut helpottavaa, jopa vapauttavaa tulla ulos näin ison asian kanssa, saada vertaistukea ja kuulla teidän kokemuksistanne. En todellakaan ole yksin omieni kanssa. Sitäkin tärkeämmältä tuntuu puhua niistä.

Viime viikkoina on ollut muitakin paljon palautetta saaneita juttuja, kuten tekstini naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja Jarnon kirjoitus köyhän lapsuuden vaikutuksesta koulunkäyntiin ja elämään. Tuntuu hyvältä antaa tilaa tärkeille asioille, joista puhutaan ihan liian vähän.

✖ Työmatka Latviaan. Olen skipannut viime kuukausina kaikki lentämistä vaativat työmatkat, mutta torstaiaamuna lähden loppuviikoksi Riikaan tutustumaan paikallisiin luoviin tekijöihin, joita yhdistää vastuullinen ajattelu. Agendalla on erilaisia tapaamisia, tilaisuuksia ja vähän vapaa-aikaa, johon sisältyy ainakin spa-vierailu ja pari täsmäiskua paikallisiin ravintoloihin. Reissua voi seurata Instagram Storyn puolelta. Mukaan lähtee myös Vihreän talon Annika, pääsemme siis yhdessä huuhtomaan raksapölyt hiuksistamme.

Mitäs teidän maaliskuuhun on mahtunut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elämää endometrioosin kanssa

Suomessa vietetään tällä viikolla Endometrioosiviikkoa. Sen tarkoitus on levittää tietoisuutta näkymättömästä sairaudesta nimeltä endometrioosi, josta kärsii 10% hedelmällisessä iässä olevista naisista.

Olin kaksitoista, kun jouduin ensimmäisen kerran päivystykseen kuukautiskipujen takia. Olin itkenyt ja oksennellut tuntitolkulla, särkylääkkeet eivät auttaneet ja äitini pelkäsi, että umpisuoleni oli puhjennut. Sairaalaan oli yli tunnin matka, josta en muistanut jälkikäteen mitään. Havahduin tutkimuspöydältä ilman housuja kahden mieslääkärin kovakouraiseen tutkimukseen. Umpisuoli oli kunnossa. Äitini kysyi voisivatko kovat kivut johtua endometrioosista, mutta lääkärit olivat yksimielisiä: kipuihini ei ollut muuta syytä kuin kuukautiset. Minua hävetti. Lääkäreitä selvästi turhautti, että hukkasimme päivystysyksikön resursseja näin vähäpätöisen asian takia. En saanut mukaani edes vahvempia kipulääkkeitä.

Vuosi oli 1993. Onni onnettomuudessa, etten tiennyt, että se oli vasta alku kivun, nöyryytysten ja vähättelyn sarjalle, joka seuraisi minua pitkälle aikuisuuteen vuoteen 2018 saakka.

Kuukautiseni olivat paitsi kivuliaat, myös harvinaisen runsaat ja pitkät. Ne saattoivat kestää kaksi viikkoa ja alkaa uudelleen viikon tauon jälkeen, eikä mikään suoja riittänyt. Häpeänsekaisesta pahoinvoinnista tuli päivittäistä, piilottelin verisiä lakanoita pyykkikoriin, pesin salaa tahriintuneita vaatteita. Kipujen lisäksi kärsin loputtomasta uupumuksesta ja verenhukan aiheuttamasta anemiasta, saatoin pyörtyä kesken päivän enkä ollut jaksaa nousta aamuisin kouluun. Terveyskeskuslääkäri ei kysellyt mitään, määräsi vain e-pillerit. Ne pitivät vuotopäivät ja kierron kurissa, mutta kuukautiskivut pysyivät. Niinä päivinä ei kouluun ollut asiaa.

Kivut pahenivat, kun olin kaksikymppinen. En pystynyt kivuilta nukkumaan, mutten päässyt ylös sängystäkään. Hirveimmät kipukohtaukset kohtasin maaten sikiöasennossa kuuman suihkun alla, vesi piti minut tajuissani. Kerran pyörryin kivusta ja heräsin, kun vedenpinta nousi ympärilläni, sillä olin lysähtänyt lattiakaivon päällä. Olin käynyt läpi neljä erilaista reseptilääkettä, viides auttoi vähän: poisti pahimman terän krampeista, mutta jomotus ja pahoinvointi pysyivät. Lääkäri kohautti olkiaan, hän katsoi tehneensä voitavansa.

Kävin vuosien varrella lukemattomilla lääkäreillä kertomassa oireistani ja kysymässä endometrioosiepäilyistäni. He selittivät kuin lapselle, että kuukautisten aikana voi olla huono olo, eivätkä tuntuneet ymmärtävän miksi olin tullut heidän vastaanotolleen valittamaan täysin normaalista asiasta. Tunsin itseni muita heikommaksi ja huonommaksi – tulla nyt kitisemään kivuista, jotka muut naiset sietivät mukisematta. Yksi lääkäri piti minua kipulääkkeiden väärinkäyttäjänä ja kieltäytyi uusimasta reseptiäni. Toinen ehdotti, että kipukynnykseni oli vain tavallista matalampi. Asia oli todellisuudessa täysin päinvastoin – olin pakon edessä oppinut sietämään kovaakin kipua, istumaan palaverissa naama peruslukemilla, vaikka tuntui, että joku puristi kohtuani isoon nyrkkiin ja alkoi hitaasti vääntää.

Oli lääkäreitä, jotka eivät edes kysyneet tarkemmin oireistani. Toiset yrittivät, tekivät pintapuolisen tutkimuksen ja päättelivät, että minulla ei ollut endometrioosia, koska he eivät nähneet sitä. Syitä oli monia. Minulla ei ollut endometrioosia, koska olin niin nuori, koska vaikutin päällepäin terveeltä ja reippaalta, koska minulla oli myös kivuttomia päiviä. Oireeni eivät olleet todellisia, vaan kuviteltuja tai liioiteltuja, tai sitten ne johtuivat stressistä, ärtyneen suolen oireyhtymästä tai ihan vaan siitä, että olin liian herkkä.

Ensimmäinen (ja pitkään ainoa) lääkäri, joka kuunteli minua, oli nuori gynekologi, joka otti asiakseen tutkia minut säännöllisesti endometrioosin varalta. Kävin hänellä monta vuotta helpottuneena siitä, että kerrankin minua uskottiin. Hän ultrasi minut puolivuosittain ja esitteli monitorilta kohtuani, jossa ei näyttänyt hänen mukaansa olevan “kertakaikkiaan mitään vikaa”.

Hänkin sanoi samaa. Kaikki sanoivat samaa. Aloin uskoa. Söin kipulääkkeitä ja itkin ja konttasin vessaan, kun kipu pakotti minut polvilleni enkä kyennyt kävelemään. Mutta sehän oli normaalia. Naisen elämää.

Lopetin pillerit 29-vuotiaana niiden aiheuttamien sivuoireiden takia ja vaihdoin tilalle hormonittoman vaihtoehdon, kuparikierukan. Gynekologin kanssa ei ollut tullut puheeksi, että se saattaisi olla mahdollisen endometrioosin kannalta huono ratkaisu. Minullahan ei kenenkään mielestä ollut endometrioosia. Olin alkanut suhtautua kipuun erottamattomana osana elämääni.

Kuparikierukalla ei ollut vaikutusta oireisiini ennen kuin se vaihdettiin muutama vuosi sitten uuteen: silloin kovista kivuista tuli kertaheitolla päivittäiset. Syytä ei tutkittu enkä vieläkään tiedä miksi näin kävi toisen, vaan ei ensimmäisen kierukan kohdalla. Joka ikinen päivä sattui: tulikuumaksi turvonneessa vatsassani vihloi terävää kipua, joka laantui välillä tasaiseksi jomotukseksi ja yltyi taas. Sain lisää kipulääkkeitä, kaksi reseptiä, joita söin päällekkäin kuukautisten aikaan, silloin kipukohtaukset olivat pahimmillaan. Jokapäiväisiä kipuja en voinut hoitaa niin vahvoilla lääkkeillä. Makasin siis kotona kuumavesipulloni kanssa, peruin kaikki menoni ja mietin, että tässäkö tämä elämä nyt oli.

Niihin aikoihin luin apteekin ilmaislehdestä, että endometrioosi ei läheskään aina näy ultrassa ja vaikka näkyisikin, vaaditaan kokenut lääkäri tunnistamaan se, sillä endometrioosi näyttää jokaisella erilaiselta. Lehdessä haastateltiin endometrioosia sairastavaa naista, joka oli saanut diagnoosin, kun lantion magneettikuvaus oli paljastanut pesäkkeet. En ollut uskoa silmiäni: yksikään lääkäri ei ollut kaikkien näiden vuosien aikana edes vihjannut, että ultraäänitutkimus ei ollut luotettava tapa todentaa endometrioosia tai sulkea pois sen mahdollisuus. Minun piti lukea se apteekin ilmaislehdestä. Tunsin itseni huijatuksi: tämä tieto oli koko tämän ajan ollut saatavilla, kukaan ei vaan ollut kertonut siitä minulle.

Palasin uudelleen epäilyihini, jotka olivat leijuneet varjona kaiken yllä lähes koko elämäni. Viime syksynä sain vihdoin diagnoosin, jota jouduin lopulta odottamaan 25 vuotta. Se vaati vielä yhden gynekologin, joka otti oireeni viimein tosissaan ja antoi minulle lähetteen julkisen puolen magneettikuvaukseen, ja vielä yhden törkeästi käyttäytyneen Naistenklinikan lääkärin, joka oli päättänyt etukäteen minua tapaamatta, ettei minulla ollut endometrioosia ja magneettikuvaus olisi turha.

Tuossa täysin turhassa magneettikuvauksessa sain vihdoin varmuuden sairaudestani, jonka ei pitänyt olla olemassa. Minulla on vaikea rektovaginaalinen eli syvä endometrioosi. Nyrkinkokoinen pesäke on kuronut kohtuni ja suolistoni kiinni toisiinsa ja tunkeutunut suoliston seinämän läpi. Munasarjani ovat samassa sumpussa ja koko paketti on kääntynyt kallelleen alaselkääni. Oireiden perusteella voi olettaa, että endometrioosi on levinnyt myös palleaan.

Olin lounaalla, kun minulle entuudestaan tuntematon lääkäri soitti magneettilöydöksistä. Kolmen minuutin keskustelun aikana sain selityksen sille miksi elämäni oli ollut 12-vuotiaasta asti niin kivulias ja vaikea. Kaikki loksahti paikoilleen. Lääkäri oli hajamielinen, puhui IVF-hoitojonoista ja leikkausriskeistä kuin se olisi ollut maailman arkisin asia, hänelle se varmasti olikin. Hän ei voinut tietää millaisen matkan olin käynyt kuullakseni nämä sanat. Seisoin ravintolan naistenhuoneessa, nojasin seinään pysyäkseni pystyssä. Ensin tuli hyökyaaltona helpotus, sitten järkytys, raivo ja suru, kaikki kerralla, enkä kyennyt kyyneleiltä vastaamaan.

Mikä on endometrioosi?

Endometrioosi eli kohdun limakalvon pesäkesirottumatauti on lamaannuttavaa kipua ja lapsettomuutta aiheuttava krooninen sairaus, jonka oireet voivat vaikeuttaa jokapäiväistä elämää.

Endometrioosissa kohdun limakalvon kaltaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolella muihin sisäelimiin, kuten munasarjoihin, suolistoon, palleaan tai virtsarakkoon. Kudosta voi esiintyä pieninä pistemäisinä pesäkkeinä elimien tai vatsaontelon pinnoilla, tai syvinä pesäkkeinä elimien sisällä tai välissä. Endometrioosikudos käyttäytyy samalla tavalla kuin kohdun limakalvo ja reagoi kuukautiskierron mukaiseen estrogeenitason nousuun ja laskuun. Kuukautisten lähestyessä kudos paksuuntuu ja alkaa vuotaa verta, joka ei pääse vatsaontelosta ulos, vaan saa terveet kudokset tulehtumaan. Se muodostaa arpikudosta ja kiinnikkeitä, jotka liimaavat elimet kiinni toisiinsa ja aiheuttavat voimakasta kipua. Endometrioosipesäkkeet voivat muodostaa myös kystia, jotka voivat sijainnistaan riippuen olla oireettomia tai todella kivuliaita.

Endometrioosi on yksi yleisimmistä naistentaudeista: sitä sairastaa arviolta 10% hedelmällisessä iässä olevista naisista, Suomessa jopa 200 000 naista. Joka kymmenes nainen! Se on yhtä yleinen kuin astma. Valitettavasti se on kiinnostanut lääketiedettä ja lääketieteellisen tutkimuksen rahoittajia huomattavasti vähemmän ilmeisesti siksi, että siitä kärsivät vain naiset. Vieläkään ei tiedetä esimerkiksi mistä endometrioosi syntyy. Endometrioosista on alettu puhua enemmän viime vuosina, mutta siihen liittyy yhä valtavasti vähättelyä, naisten kokemusten mitätöintiä ja täysin vääristynyt ajatus siitä, että kipu on osa naisen elämää.

Endometrioosi aiheuttaa monenlaisia oireita

Yleisimmät endometrioosioireet ovat invalidisoivat kuukautiskivut ja lapsettomuus tai vaikeus tulla raskaaksi. Muita ovat kuukautisten runsaus, krooninen kipu ja paineen tuntu lantion seudulla, yhdyntäkivut tai kivut välittömästi yhdynnän jälkeen, virtsaamis- tai ulostuskivut, selkäkivut, lonkkakivut, iskiaskipu, hartiapisto, liikkumiseen liittyvä tärinäkipu, turvotus, verenvuoto suolesta, verta ulosteessa ja/tai virtsassa, ummetus, ripuli ja muut suolihäiriöt, hiivatulehdukset, välivuodot sekä krooninen väsymys, pahoinvointi ja yleiskunnon heikkeneminen.

Olen kärsinyt 25 vuotta lähes kaikista tuon listan oireista.

Vaikka endometrioosi on yleinen sairaus, oireiden kirjo ja voimakkuus vaihtelee yksilöllisesti. Kipujen voimakkuus ei välttämättä korreloi endometrioosikudoksen määrän tai levinneisyyden kanssa. Toinen voi kärsiä pahoista oireista, vaikka hänellä on vain pientä, pistemäistä kudosta elinten pinnalla. Jollakulla voi olla lantio täynnä syviä pesäkkeitä ja silti vähän tai ei ollenkaan oireita. Kukaan ei tiedä miksi. Kivuliaimpana pidetyssä vaikeassa endometrioosissa – juuri siinä mistä minä kärsin – pesäkkeet voivat olla syvällä elimistön kudoksissa ja levitä jopa rintalastaan asti, esimerkiksi keuhkoihin tai sydämeen.

Britannian National Health Service on luokitellut endometrioosin 20 maailman kivuliaimman tilan joukkoon ja ymmärrän kyllä miksi. Tyypillisesti kivut alkavat muutamaa päivää ennen kuukautisten alkua ja jatkuvat vielä niiden päätyttyä. Kivut esiintyvät monissa eri muodoissa eivätkä ne kaikki suinkaan esiinny vain kuukautisten aikaan. On voimakkaita vihlaisuja, kuin joku tuikkaisi sukkapuikon munasarjaan. Terävää nipistelyä alavatsassa. Aaltoilevia kramppeja, kuin supistuskipuja. Tasaista jomotusta joka tuntuu lähellä pintaa kuin joku olisi viiltänyt vatsan auki, liikkuminen sattuu, hengittäminen sattuu, kaikki sattuu. Alaselkäkipua, joka säteilee kylkiin. Mielenterveyttä horjuttaa eniten lonkkasärky, joka säteilee hermokipuna reisiin ja valvottaa öisin, joskus viikkojakin putkeen. Kaikkein pelottavin on kohdussa tuntuva hallitsematon, repivä kipu, joka alkaa yhtäkkiä ja kestää minuutin tai kuusi tuntia eikä siihen auta mikään sen jälkeen kun se on alkanut.

Endometrioosiin liittyy myös kipeä, tykyttävä turvotus. Näytän joskus siltä, että olen kuudennella kuulla raskaana. Kaapista täytyy aina olla löysä mekko niihin hetkiin, kun en mahdu farkkuihini tai pysty pukemaan niitä päälle, koska tiukat vaatteet voivat laukaista kipu- ja pahoinvointikohtauksen. Ikävä kyllä myös sukkahousut voivat tehdä niin. Kesä on ihanaa aikaa, kun ei tarvitse käyttää mitään puristavaa. Kivut ovat muutenkin siedettävämmät kesäisin tai reissatessa lämpimissä maissa – ihan kuin helle saisi ne sulamaan. Saunasta ei ole korvikkeeksi, löylyt pahentavat kipua.

Kipukohtauksen voi laukaista myös kylmä, kuuma, stressi tai ruoka. Pahimmillaan kaikki ruoat. Oli kausi, kun en voinut syödä mitään ilman rajua kipukohtausta ja kiireellistä vessareissua. Olin töissä levy-yhtiön markkinointitiimissä ja saatoin vetää viikonlopun pituisen festarityöputken läpi syömättä, koska en yksinkertaisesti uskaltanut kiireisinä kenttäpäivinä ottaa riskiä, että seuraavat tunnit kuluvat tuskallisten kramppien kourissa vessassa.

Endometrioosissa voi olla erilaisia vaiheita. Toisilla sairaus pahenee tasaisesti, ellei sitä hoideta tai raskaus pysäytä sen etenemistä. Minulla se on aaltoillut, on ollut vaikeampia ja helpompia kausia. Hyvinä kuukausina olen voinut tukevan kipulääkityksen avulla elää lähes normaalia elämää. Huonoina kausina olen miettinyt tuleeko tämä sairaus vielä tappamaan minut. Lamaannuttavat kuukautiskivut kaikkine muine oireineen ovat saattaneet kestää puolitoista viikkoa ja juuri kun olen selvinnyt niistä, ovulaatiokivut ja niihin liittyvä pahoinvointi ovat alkaneet. Lonkan ja alaselän hermosärky on valvottanut pahimmillaan kokonaisia viikkoja, mikään ruoka tai neste ei ole pysynyt sisällä ja yleiskunto on mennyt niin heikoksi etten ole jaksanut kävellä edes lähikauppaan. En ole jaksanut edes ravata lääkärissä vaatimassa apua, kun oireet on kuitenkin pistetty stressin, matalan kipukynnyksen tai oman mielikuvitukseni piikkiin.

Endometrioosi vaikuttaa kaikkeen

Ei tarvitse olla lääkäri ymmärtääkseen, että tälläiset oireet heikentävät elämänlaatua, alentavat työkykyä ja vaikeuttavat sosiaalista elämää. Endometrioosi on elimistön krooninen tulehdustila, joka voi sabotoida niin uralla etenemistä kuin ihmissuhteita. Elämä kroonisen kivun, uupumuksen ja vaihtelevasti toimivan kipulääkityksen kanssa on sumuista, sekavaa ja vaikea suunnitella. Paljon asioita jää tekemättä, töitä, palavereita. Sovitut aikataulut kusevat ja deadlinet paukkuvat. Ystävät pettyvät ja parisuhde on koetuksella, kun perun menoja viime tingassa, joudun lähtemään kesken illan kotiin tai matkasta saattaa puolet kulua kippuralla hotellihuoneessa. Minulla on ollut silti onnea: suurin osa läheisistäni on aina ymmärtänyt, että kivut, pahoinvointi ja uupumus ovat asioita, joita en ole itse valinnut. Monilla on toisin.

Endometrioosi on laajan oirekirjonsa vuoksi hyvin kokonaisvaltainen sairaus. Alan vasta hahmottaa kuinka moneen asiaan se on omalla kohdallani vaikuttanut. Olen esimerkiksi syyttänyt aina hajamielistä luonnettani kroonisesta myöhästelystäni ja perfektionismiani siitä, että yritän tehdä kaiken enkä lopulta ehdi tehdä mitään kunnolla. Nyt vasta tiedän, että sairauteni on vaikuttanut näihinkin asioihin. Kun on yli neljäsosan elämästään käytännössä työkyvytön ja olo heittelee muulloinkin uupumuksesta pahoinvointiin, ei ole ihme, jos ei saa aikaan kaikkea mitä on kuvitellut ehtivänsä. On päiviä, kun olen niin väsynyt etten jaksa edes seistä, vaan hapuilen istumapaikkaa kuin heiveröinen vanhus.

Olen valvonut lukemattomat yöt itkien kivun lisäksi sitä, että elämäni valuu hukkaan. Mutta välillä katson elämääni taaksepäin ja ihmettelen miten olen saanut hyvin rajallisilla voimavaroillani näinkin paljon aikaan.

Endometrioosin toteaminen

Kuten olen omakohtaisesti havainnut, endometrioosin tunnistaminen on sen yleisyydestä huolimatta vaikeaa. Diagnoosin saaminen kestää keskimäärin 7-9 vuotta, minun kohdallani yli tuplasti pidempään.

Yksi syy on, että endometrioosin oireet voivat viitata moniin eri asioihin. Ne sekoitetaan usein esimerkiksi IBS:ään, ärtyneen suoliston oireyhtymään, joka itseasiassa kulkee usein endometrioosin rinnalla: endometrioosista kärsivillä on usein myös IBS. Endometrioosi voi aiheuttaa samoja oireita, etenkin silloin, kun se on minun laillani suolistossa.

Monia oireita ei osata myöskään yhdistää endometrioosiin. Ei välttämättä hoksata, että vuosia jatkunut ummetus, ulostuskivut ja jatkuva uupumus liittyvät kuukautiskipuihin, johtuvat samasta sairaudesta. Esimerkiksi maksaan tai keukoihin kasvaneet endometrioosipesäkkeet voivat painaa hermoja ja säteillä voimakasta kipua lantionseudun ulkopuolellakin, kuten esimerkiksi minulla hartiassa ja reisissä. Hartiapistos voi olla oire palleaan levinneestä endometrioosista.

Endometrioosia kutsutaan näkymättömäksi sairaudeksi, koska se ei näy päällepäin. Usein ei ymmärretä, että nainen voi kärsiä kovasta kroonisesta kivusta, vaikka käy töissä, näyttää huolitellulta ja hymyilee.

Endometrioosi on myös usein vaikea havaita. Se ei välttämättä näy ultrassa ja vaikka näkyisi, se pitää osata tunnistaa. Magneettikuvaus paljastaa kystat ja pesäkkeet, mutta ei välttämättä pieninä pisteinä sirottuneen endometrioosin. Usein kokonaiskuva selviää vasta vatsaontelon tähystysleikkauksella eli laparoskopialla. Mutta ultraa pidemmälle tutkimuksiin on vaikea päästä: magneettikuvaus määrätään usein vasta silloin, jos epäilys sairaudesta on hyvin vahva ja laparoskopia usein vasta silloin, jos on tarkoitus poistaa endometrioosikudosta. Molempiin tarvitaan lääkäri, joka ottaa oireet tosissaan.

Endometrioosi on jäänyt lääketieteessä vähälle huomiolle ja siksi monilla lääkäreillä ei ole riittävää kokemusta tai ymmärrystä sen tunnistamiseen. Kipujen takia mennään usein yleislääkärille, joka ei todennäköisesti tunne endometrioosia yhtä paljon kuin gynekologi. Toisaalta edes kaikki gynekologit eivät tiedä endometrioosista kovin paljon. Yksikin teki minulle aikoinaan pikaisen alatutkimuksen ja totesi, että minulla ei ole endometrioosia, koska hän ei nähnyt mitään poikkeavaa. Endometrioosin voi toki havaita joskus paljain silmin, koska pesäke voi esimerkiksi läpäistä emättimen seinämän. Mutta se, ettei mitään näy, ei todellakaan tarkoita, ettei sairautta ole.

Suurin ongelma tiedon puutteen ohessa on naisten kokeman kivun systemaattinen vähättely: kuukautiskipuja pidetään normaalina osana naisen elämää. Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee käsitys, että miesten kokema kipu on oikeaa ja vaatii hoitoa, mutta naisen kipu on normaalia eikä siihen tarvitse reagoida. Usein ajatellaan myös, että naiset valittavat kivusta herkemmin kuin miehet, vaikka tutkimustulokset osoittavat täsmälleen päinvastaista. Vähättely ja mitätöinti torppaavat keskustelun alkuunsa ja tekevät avun hakemisesta (puhumattakaan sen saamisesta) vaikean. Sen olen saanut itsekin havaita.

Yksi hirveimmistä lääkärikohtaamisistani sattui juuri ennen kuin sain diagnoosin. Olin saanut yksityiseltä gynekologilta lähetteen jatkotutkimuksiin julkiselle puolelle. Sain ajan Naistenklinikalle, jossa oli tarkoitus poistattaa kierukka ennen tutkimusten aloittamista ja laittaa minut magneettikuvausjonoon. Menin vastaanotolle toivoa täynnä: saisin vihdoin apua tilanteeseen, jonka kanssa olin elänyt varhaisteinistä saakka. Mutta leipääntyneen oloinen naislääkäri oli jo etukäteen päättänyt, että magneettitutkimukseen ei ollut aihetta: hän poistaisi vain kierukan ja lähettäisi minut kotiin, sillä minulla ei hänen mielestään ollut endometrioosia. En tiedä miten hän oli päätynyt lopputulokseensa, sillä emme olleet tavanneet aikaisemmin eikä hän kysynyt oireistani. Hän ei kysynyt yhtään mitään. Hän poisti vain kierukan ja ilmoitti, että olen valmis. Se tuntui nyrkiniskulta palleaan, pahemmalta kuin yhdenkään lääkärin välinpitämättömyys aiemmin: olin ollut jo niin lähellä saada apua. Aloin itkeä. Lääkäri oli tyly eikä pätkääkään kiinnostanut, mutta aloin silti kuvailla oireitani, halvaannuttavaa kipua joka saattoi kaataa minut sänkyyn kokonaisiksi päiviksi. Kuule, kaikilla on kuukautisten aikaan vähän vaikeaa, tokaisi lääkäri. Vuosien turhautuminen ryöppysi ulos. Nielin räkää ja kyyneleitä ja kerroin kuinka makasin kuukautisten aikaan kylpyhuoneen lattialla, ulvoin kivusta ja vuosin kaikkialta verta kuin haavoitettu eläin. Vasta silloin lääkäri havahtui välinpitämättömyydestään: suolivuoto täytyy kuulemma aina tutkia. Siitäkin oireesta olin saanut puhua vuosia kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota. Sitä ei oltu aiemmin edes kirjattu potilastietoihini.

Kaksi kuukautta myöhemmin pääsin magneettitutkimukseen ja kaksi viikkoa siitä sain diagnoosin vaikeasta endometrioosista, josta olen kärsinyt oireiden perusteella siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat 12-vuotiaana.

Toivon, että jokainen minua hoitanut tai pikemminkin hoitamatta jättänyt lääkäri lukee tämän tekstin.

Endometrioosi löydetään tyypillisemmin hedelmällisyystutkimuksen yhteydessä, sillä se on yleisin syy lapsettomuuteen. Endometrioosi voi tehdä raskaaksi tulemisesta vaikean tai mahdottoman useilla tavoilla: endometrioosikudos voi runnella munasarjoja, tukkia munanjohtimet, aiheuttaa ovulaatiohäiriöitä tai munasolujen kyspymishäiriöitä. Sairauden aiheuttama krooninen tulehdustila voi myös tehdä kohtuun alkion kiinnittymiselle epäsuotuisat olosuhteet. Keskenmenoriski on endometrioosissa tavallista suurempi.

Vaikka endometrioosi aiheuttaa heikentynyttä hedelmällisyyttä ja lapsettomuutta, se ei ole automaattinen lapsettomuustuomio. 50% endometrioosista kärsivät tulevat raskaaksi spontaanisti ilman ongelmaa. Sairauden vaikeammasta muodosta kärsivät tarvitsevat usein hedelmöityshoitoja, joillekin hedelmöittyminen on mahdollista vasta leikkauksen jälkeen. Jotkut eivät voi saada lasta ollenkaan.

Endometrioosia voi hoitaa, mutta ei parantaa

Endometrioosi on krooninen sairaus, joka uusiutuu herkästi. Oireita voidaan hoitaa tulehduskipulääkkeillä, hormonilääkkeillä tai leikkauksella. Tulehduskipulääkkeet voivat auttaa kipuoireisiin, mutta eivät estä sairautta leviämästä. Hormonit tasaavat kuukautiskierron ja tekevän vuodosta niukemman, voivat helpottaa kipuja ja pitävät usein sairauden kurissa joko estämällä sen leviämistä tai kuivattamalla syntyneitä pesäkkeitä. Toisille hormonit ovat pelastus, mutta kaikille hormonit ne eivät sovi. Moni joutuu valitsemaan haluaako elää endometrioosioireiden vai hormonien sivuoireiden kanssa.

Leikkauksessa poistetaan endometrioosikudos – siltä osin kuin voidaan. On toki helppoja tapauksia, mutta esimerkiksi pistemäisesti sirottunutta kudosta voi olla vaikea saada pois: jonkun lääkärin mukaan se näyttää siltä kuin jauhoa olisi puhallettu vatsaonteloon. Myös isoja pesäkkeitä voi olla vaikea poistaa, jos ne ovat tunkeutuneet sisäelimiin, kuten minun tapauksessani suolistoon. Se tarkoittaa, että osa suolta pitäisi poistaa, mikä kasvattaa leikkauksen haastavuutta ja komplikaatioriskejä.

Äärimmäisin vaihtoehto on niinsanottu radikaalileikkaus, jossa poistetaan endometrioosikudoksen lisäksi kohtu, joskus myös munasarjat. Endometrioosia sairastava Lena Dunham päätyi kohdunpoistoon 31-vuotiaana ja kirjoitti aiheesta jutun Vogueen.

Leikkaus ei paranna endometrioosia, se voi uusia heti tai parin vuoden päästä. Edes radikaalileikkaus ei välttämättä estä sen etenemistä. Voisi kuvitella, että estrogeeniriippuvainen sairaus loppuisi munasarjojen poistoon, mutta endometrioosikudos on siitä neuvokas, että se osaa tuottaa itse tarvitsemansa estrogeenin. Lääkärilehdessä julkaistiin muutama viikko sitten Kaarinan äärimmäinen tarina.

Surullisia, kammottavia tarinoita elämän mittaisesta taistelusta, endometrioosin runtelemista sisäelimistä ja poistetuista kohduista on paljon. Toisaalta on niitäkin naisia, joilla endometrioosi on oireeton eikä vaadi hoitoa lainkaan. Ei ole yhtä endometrioositarinaa. Jokaisen kokemus siitä on erilainen.

Länsimaisen lääketieteen virallinen kanta on, ettei endometrioosista voi parantua. Monet puhuvat endometrioosista myös kroonisena tulehdustilana, sillä juuri tulehdus on se, joka aiheuttaa suurimman osan kivuista. Kiinalaisessa lääketieteessä puolestaan moni pitää endometrioosia hormonaalisena epätasapainotilana, mikä sisältää oletuksen siitä, että tasapaino voi olla palautettavissa.

Kunpa myös länsimäinen lääketiede suhtautuisi endometrioosin hoitoon nykyistä kokonaisvaltaisemmin. Endometrioosia hoidetaan tällä hetkellä lähinnä hormoneilla ja leikkauksilla eikä potilaille aina kerrota rehellisesti, että ne eivät välttämättä auta ja että niilläkin voi olla elämänlaatua tuntuvasti heikentäviä seurauksia. Esimerkiksi hormonit voivat monien fyysisten sivuoireiden lisäksi laukaista vakavia mielialahäiriöitä. Silti hormonihoidon kyseenalaistava potilas on monen lääkärin silmissä hankala tyyppi, joka ei ymmärrä omaa parastaan.

Mitä seuraavaksi?

Endometrioosin vittumaisimpia puolia on se, että siinä voidaan hoitaa joko kipuja tai lapsettomuutta – ei molempia samaan aikaan. Kipuja hoidetaan ensisijaisesti hormoneilla eli ehkäisypillereillä, jotka kipujen hillitsemisen lisäksi estävät myös raskaaksi tulemisen. Lapsettomuushoidot taas saavat sairauden riehaantumaan entisestään ja ovat siksi endometrioosipotilaille usein hyvin kivuliaat.

Kun sain diagnoosini, pääsin endometrioosiin erikoistuneelle erikoislääkärille. Huojennus oli uskomaton: minut otettiin vihdoin vakavasti. Odotin aikaa kolme kuukautta. Lääkärin vastaanotolla oli 20 minuuttia aikaa, jonka aikana lääkäri selvitti magneettikuvauksessa paljastuneen tilanteeni, kävi läpi vaihtoehtoni ja teki alatutkimuksen. Kysyin niin monta kysymystä kuin ehdin ja tajusin. 20 minuuttia ei ole kovin pitkä aika, kun takana on 25 vuoden sairaushistoria, josta kukaan ei ole välittänyt, ja edessä isoja päätöksiä, jotka voivat vaikuttaa koko loppuelämään.

Haluanko leikkaukseen, jossa minulta poistetaan endometrioosipesäke ja osa suolistoa? Jos kaikki menee hyvin, voin saada useita kivuttomia vuosia ennen kuin endometrioosi palaa – tai sitten se kasvaa takaisin parissa kuukaudessa. Leikkauksessa on aina komplikaatioriski, joka on tässä tapauksessa vielä vähän suurempi: jos leikkaushaava ei parane kunnolla, suoli vuotaa vatsaonteloon ja aiheuttaa äkillisen, kivuliaan tulehduksen. Silloin joudun uuteen, isompaan leikkaukseen ja saan väliaikaisen avanteen.

Vai haluanko tyytyä hoitamaan oireita ja hillitsemään sairauden etenemistä hormoneilla? Tiedän kuudentoista vuoden kokemuksella, että hormonit eivät sovi minulle – ne aiheuttivat nipun sivuoireita migreenistä keskittymishäiriöihin ja akuuttiin haluun kuolla, eivätkä pitäneet edes kipuja poissa.

Leikkaus komplikaatioriskeineen ei sekään kuulosta houkuttelevalta vaihtoehdolta, etenkään kun sen hyöty voi jäädä vähäiseksi. Eniten kiinnostaa luonnonmukaiset ja pitkävaikutteiset keinot hillitä oireita ja sairauden etenemistä. Olen tullut vuosien varrella testanneeksi luonnollisia kivunlievityskeinoja akupunktiosta vadelmanlehtiteehen. Vaihtoehtoja on ollut helpompi etsiä nyt kun tiedän mitä hoidan. Ajattelen monen tutkijan lailla, että endometrioosi on psykofyysisempi sairaus kuin kuvittelemme. Sitä tukee se, että olen saanut tähän mennessä eniten apua tunnevyöhyketerapiasta, jossa työstetään fyysisiä ja psyykkisiä kipupisteitä. Suolisto-ongelmiin on auttanut eniten tiukka ruokavalio, josta on karsittu pois hiilihydraatit ja sokeri. Ruokavaliokokeilut ovat vasta alussa, mutta olen huomannut jo lyhyessä ajassa isoja muutoksia. Haluaisin myös testata akupunktiota uudelleen, sillä monet ovat saaneet siitä apua.

On muitakin päätöksiä. Jos haluamme, voimme leikkauksen lisäksi tai sijaan hakeutua lapsettomuushoitoihin, minun tapauksessani sen äärimmäisimpään muotoon eli koeputkihedelmöitykseen. Kukaan ei tiedä tarkalleen miten paha tilanteeni on eikä kukaan uskalla antaa ennusteita – lapsettomuushoidot voivat olla turhia tai sitten ei. Se tiedetään, että optimaalisin hetki hedelmöittyä olisi heti leikkauksen jälkeen, jos leikkaus menee hyvin. Huonossa lykyssä hedelmöityshoidot saattavat siirtyä eteenpäin vuodella, joka on etenkin minun iässäni pitkä aika.

En tiedä. En tiedä mitään. Uusia kysymyksiä ja kauhukuvia pulpahtaa päähän joka päivä. Keskusteluapua tai henkistä tukea ei ole tarjolla. Onneksi voin puhua asioista kotona ja muutaman ystäväni kanssa. Toisille tilanteeni kohtaaminen on niin vaikea, että he puhuvat mieluummin mistä tahansa muusta.

Juuri nyt haluan vain hengitellä ja sopeutua ajatukseen sairaudesta, joka on kietoutunut sisäelimiini kuin kaiken läpi tunkeutuva liima.

Tahdon myös kirjoittaa tästä huolimatta siitä, että asia on vaikea, yksityinen ja latautunut 25 vuoden häpeällä. Endometrioosista pitää puhua, jotta oireisiin liittyvä häpeä hälvenee ja niihin uskalletaan puuttua. On tärkeää ymmärtää, että kovat kuukautiskivut eivät ole normaalit, niihin on lähes aina elimellinen syy. Se on syy miksi kirjoitan tätä nyt. Jos saan yhdenkään naisen hakeutumaan tutkimuksiin tai yhdenkään lääkärin ymmärtämään, että naisten kokema kipu kannattaa ottaa vakavasti, tämä on sen arvoista.

Mitä tehdä, jos epäilet endometrioosia?

Pidä päiväkirjaa kivuistasi ja muista oireistasi, se helpottaa sekä niiden laajuuden hahmottamista että niistä kertomista lääkärille. Vaadi, että oireiden syy tutkitaan. Älä kärsi turhaan äläkä odota pitkään – hoitamaton endometrioosi voi edetä agressiivisesti. Varsinkin jos haaveilet lapsista, on tärkeää että saat tietää mahdollisesta sairaudesta nyt eikä vasta sitten, kun voi olla jo myöhäistä.

Suosittelen Anne Ignatiuksen viime syksynä ilmestynyttä kirjaa Joka kymmenes nainen, ensimmäistä suomalaista tietokirjaa endometrioosista. Sain pressikappaleen kummallisen sattuman oikusta postissa pari päivää diagnoosin saamisen jälkeen. Kirjassa on kahdeksan naisen kertomukset ja itkin niitä lukiessa. Tunnistin kaiken: kivun, turhautumisen, vuosia jatkuneen vähättelyn. Rinnassa velloi samaan aikaan suru siitä, että niin moni on käynyt saman läpi ja huojennus siitä, etten olekaan ainoa.

Maaliskuu on kansainvälinen Endometriosis Awareness Month. Lainaan erään alan yrityksen, Wellborn Endometriosis Centren sanoja:

“March is dedicated to endometriosis. Endometriosis is not rare, it can’t be prevented and it can cause horrific pain. It ruins lives, relationships, dreams and hopes. Endometriosis is not just a bad period, is one of the most excruciating pain human can experience.

Endometriosis affects a 176 million women around the world. 1 in 10 women has endometriosis, 1 in 10 women live daily in pain, 1 in 10 women can’t have kids, 1 in 10 women is told the pain is in her head, 1 in 10 women can’t work or has problems in her relationship, 1 in 10 women is told is nothing can be done so she has to live in pain for the rest of her life, 1 in 10 women is risking losing an organ if the endometriosis is not treated it on time, 1 in 10 women has several failed surgeries/treatments or has been diagnosed with other conditions like IBS that have similar symptoms.

Time to end the silence.” 

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Merkkejä keväästä

Perun puheeni harmaasta viikonlopusta, sunnuntai valkenikin aurinkoisena! Kauhistelin likaisia ikkunoita, joita emme ole pesseet vielä kertaakaan. Koirat löysivät vuoden ensimmäisen aurinkoläntin ja havahduin taas siihen kuinka paljon opittavaa meillä on niiltä: kuka jaksaa välittää likaisista ikkunoista, jos voi torkkua aurinkoläntissä? Tai lojua sohvalla ja juoda kahvin mustana, koska kauramaito on loppu ja kauppa liian kaukana.

Valo teki sunnuntaista epätodellisen. Kuvasin haltioituneena auringon juovittamia huoneita: pöly kimalsi valossa, koirat liikkuivat läntin mukana. Kotona vallitsee tavanomainen sekasorto, kuivuvia pyykkejä siellä täällä, eilisillan lasit unohtuneena pöydälle. Merkkejä elämästä. Merkkejä keväästä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Vaaleanpunainen viikonloppu

Okei, viikonloppu on itseasiassa harvinaisen harmaa, mutta sitä suuremmalla syyllä tilanne vaatii vaaleanpunaisena hehkuvaa takkia. Olen muutenkin tuntenut viime aikoina selittämätöntä vetoa värejä kohtaan: ainakin poltettu oranssi (tuttavallisemmin terracotta), lohenpunainen ja koralli kiinnostavat. Samoin haalistunut keltainen, se sävy, josta tulee mieleen sormiin sulannut sitruunasorbetti ja valokuvat 60-luvun Nizzasta.

VAALEANPUNAINEN TAKKI* MARIMEKKO
SECOND FEMALEN MEKKO* DOTS
KULTAISET KORUT MATKAMUISTO PARIISISTA
VETOKETJUNILKKURIT SECONDHAND
*SAATU BLOGIN KAUTTA

Uudet silmälasit esittäytyvät ensimmäisen kerran! Ne ovat lukulasit enkä oikeasti käytä niitä ulkona, mutta puin ne tämän kerran kuvia varten. Superkauniit retrokehykset on saatu Trend Opticista ja rakastan sitä miten rennolta ja raukealta ne näyttävät. Toki tykkään myös siitä, että pystyn taas lukemaan ilman silmien siristelyä ja päänsärkyä. Palaan aiheeseen ensi viikolla, sillä en ole ainoa, jolla on taloudessamme uudet lasit. Kyllä, olemme just se ällöttävä pariskunta, joka tekee kaiken yhdessä, eikä edes hävetä.

Rakastan yhä lyhyitä, mustaksi kestolakattuja kynsiäni. Pienikin vaihtelu virkistää: pyysin viimeksi Jennin jättämään kynsien tyven nudeksi ja tykkäsin lopputuloksesta niin paljon, että taidan jatkaa tovin tällä linjalla. Lakkaus on paitsi kaunis, myös äärimmäisen käytännöllinen, sillä kynsien kasvamista ei huomaa ollenkaan samalla tavalla kuin yksivärisellä peruslakkauksella ja ne näyttävät siistiltä vielä kolmenkin viikon päästä. Selvisi, että tällä lakkaustyylillä on nimikin, half moon manicure. No niinpä tietysti. Aina kun kuvittelen keksineeni jotain omaperäistä, selviää että se onkin kokonainen skene, jolla on oma hashtag, kaksikymmentä tubekanavaa ja FB-sivu, jolla on puoli miljoonaa seuraajaa – ja minä olen se viimeinen ihminen maailmassa, joka saa tietää siitä.

Jarno sanoi, etten ole koskaan näyttänyt kuvissa enemmän itseltäni. En jäänyt kyselemään mitä hän tarkoitti, päätin ottaa tämän kohteliaisuutena. Itse en pysty ajattelemaan muuta kuin sitä miten paljon näytän uusine silmälasineni äidiltäni nuorempana.

Kiva viikonloppu käynnissä: kuvasin päivällä Natan kanssa, kohta tulee ystäviä kylään ja vuorossa on TACO NIGHT. Koirille on ostettu lähikaupan kalatiskiltä tuoreita silakoita. Huomenna on kirjoituspäivä, ajattelin varustautua villasukilla ja isolla pannullisella kahvia. Ei haittaa vaikka sataisi koko päivän, en aio poistua sohvalta. Mitäs teidän viikonloppuun kuuluu?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kulahduksen karkotus

Päivä päivältä lisääntyvä valo on ihaninta mitä tiedän juuri nyt, mutta on sillä nurja puolensakin – kirkas valo saa olon tuntumaan niin kulahtaneelta, että tekee mieli pakata itsensä kaapin perälle talvitakkien sekaan. Ajattelin kuitenkin piiloutumisen sijaan freesata habitukseni seuraavilla keinoilla.

Vaatteiden keväthuolto

Kävin viime viikolla Stokkalla Arkivé Atelierin vaatehuoltopajassa ja sain vinkkejä neuleiden huoltoon vaateharjan, nukkakiven ja nukkakamman avulla. Olen ennenkin poistellut vaatteista nyppyjä, tuulettanut ja tarvittaessa korjannut niitä, mutta ajauduin holtittomaan inspiraatiomyrskyyn, kun tajusin, että oikeilla välineillä vaatteista saa oikeasti ihan uudenveroisia. Seuraavan kerran kun tuntuu, että kaappi on täynnä kuluneita vaatteita ja tekee mieli ostaa jotain uutta, taidankin pitää vaatekaapin huoltohetken! Lasillinen valkoviiniä viereen, niin sujuu sukkelammin. Välineitä saa Stokkalta.

Ostin myös Stokkalta höyryttimen. Olen aivan liian laiska silittämään mitään, siis koskaan, mutta höyrytin on jopa minulle riittävän helppo ja nopea tapa saada pesun rypistämät vaatteet sileiksi. Yksinkertainen t-paitakin näyttää paremmalta, kun se on rapsakka ja rypytön. Oikeastaan mitä simppelimpi asu, sen isompi vaikutus vaatteiden siisteydellä on. Höyryttämällä saa myös puolipidetyistä vaatteista freesit ja luonto kiittää, kun pesuvälit pitenevät.

Ihon detox-kuuri

Valo paljastaa armottomasti tosiasian, jonka olisin arvannut muutenkin: sairastellen kulunut tammikuu ja talvi ylipäänsä eivät tehneet hyvää iholle. Säännöllinen ihonhoito on tietysti tärkeä, mutta juuri nyt kiehtoo myös ihon kirkastaminen sisältäpäin. Ajattelin lähteä liikkeelle pitkillä yöunilla, vitamiineilla ja kollageenilla sekä runsaalla vedenjuonnilla. Olen vähentänyt sokeria, hiilihydraatteja ja alkoholia muista syistä, mutta uskon, että sen vaikutus näkyy ihossakin.

En tajua miten en ole tähän ikään mennessä oppinut juomaan tarpeeksi vettä, mutta olen huomannut, että siitä on kovasti apua, kun pitää kaunista vesikarahvia ja lasia lähellä päivän mittaan. Huijaan vähän itseäni ja teen hanavedestä houkuttelevamman sujauttamalla karahviin viipaleen sitruunaa tai kurkkua. Joka kerta alkaa tehdä mieli gin&tonicia, mikä on ehkä vähän huono homma alkoholin vähentämisen kannalta.

Ihonhoitorintamalla nousussa elämässäni: kosteuttavat suihkeet ja hoitonesteet. Sain Jolien kanssa tekemäni Instagram-yhteistyökampanjan tiimoilta testiin pariisilaisen Patykan uuden edullisemman sarjan tuotteita ja tämä aloe veraa sisältävä hoitoneste on kiilannut suosikkieni kärkipäähän. Vinkkaan täälläkin, että Instagramin puolelta löytyy aiheeseen liittyvä alekoodi ja skaba!

Kasvosuihkeet ovat usein sitruksisia, kukkaisia tai muuten hyvin raikkaita, mutta Mádaralta testiin saamani uusi Infinity Mist suihke tuoksuu kiintoisaa kyllä lähes myskiseltä. Tykkään, kerrankin jotain erilaista! Pidän suihketta työpöydällä ja suihkin sitä kasvoille päivän mittaan, kun tuntuu, että tietokoneruudun tuijottaminen alkaa näkyä ja tuntua naamassa.

Kenkäkaapin kevennys

Aion tänä viikonloppuna pakata talvisimmat kenkäni kassiin ja viedä ne suutarille vuosihuoltoon, jotta ne olisivat raikkaina odottamassa ensi syksynä. Samalla kaivan kaapista kevyemmät kengät, joilla aion porskuttaa sandaalikelejä odotellessa: kiireisiä päiviä varten mustat lenkkarit joilla on hyvä juosta paikasta toiseen, ja kivoja tilaisuuksia varten nuo reissusta ostetut vintagenilkkurit. Ah, sitä päivää odotellessa kun tarkenee jättää sukkahousut pois!

Kuivaharjaus

Kun ystäväni innostui kuivaharjauksesta, muistin viime kesänä ostamani kuivaharjan, jolla minulla oli vakaa aikomus alkaa harjailla itseäni aamuisin. Harja unohtui silloin kaappiin, nyt sain uuden motivaatiopuuskan ja kaivoin sen esiin. Verenkierron elvytys kiinnostaa, samoin ihon kuoriminen sukkahousukauden aiheuttamasta hilseestä ennen kuin paljaiden jalkojen kausi alkaa.

Uusi tukka, kevyempi olo

Pätkäisin viime kuussa pitkät hiukseni puolivälistä poikki ja se oli kyllä paras päätös aikoihin. Uusi, kevyempi tukka on antanut koko olemukselle uutta ryhtiä ja latvojen vaalennus tuo kasvoille valoa. Suosittelen kampaaja-aikaa, jos peilikuva kyllästyttää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elämäni naisia: Anja Kauranen

Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä tarjoaa oivallisen hetken aloittaa juttusarjan elämäni naisista! Yritin ensin ahtaa heidät samaan kirjoitukseen, mutta se uhkasi paisua niin pitkäksi, että parempi pilkkoa osiin. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Kauranen, Kalliossa kasvanut kirjailija, joka tunnetaan nykyään nimellä Anja Snellman. Hän tärähti kuitenkin elämääni silloin kun oli vielä Kauranen, joten sovitaan, että saan tämän kerran puhutella häntä tuttavallisesti tyttönimellään.

Kauranen aloitti uransa 80-luvun alussa debyyttiromaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kirja osui eteeni vuosia myöhemmin, kun olin angstinen teini, opettelin artikuloimaan suomea ja yritin löytää paikkani pohjoisesta pikkukylästä, jossa tytöille oli tarjolla tasan kaksi olemisen tapaa: rooli tunnollisena koulutyttönä (varattu nörteille) tai jääkiekkoilijan tyttöystävänä (varattu suosituille tytöille). Lintsasin liikaa ollakseni kympin tyttö eivätkä jääkiekkoilijat kiinnostaneet minua sen enempää kuin minä jääkiekkoilijoita, joten jäin ulkopuolelle. Olin samaan aikaan liikaa ja en-mitään, ulkomaalainen kummajainen, jota joko kiusattiin tai ignoorattiin.

Hengasin hevosten kanssa, kuuntelin heviä ja luin kaiken minkä sain käsiini. Olin kahlannut kirjaston nuortenosaston harvat hyllyt läpi ja siirtynyt aikuisten osastolle, alkanut tutustua miesten kirjoittamaan maailmankirjallisuuteen, sillä klassikot oli nostettu paraatipaikalle sotakirjojen viereen enkä tiennyt mistä muustakaan lähteä liikkeelle. Kafka ja Dostojevski eivät tarjonneet teinille kummoistakaan tarttumapintaa, mutta sitten löysin Kaurasen, jonka esikoisteos oli jotain aivan muuta.

Sonja O. oli kiihkeä ja älyllinen, räävitön, raivokkaasti elossa. Lumouduin lauseiden rytmistä, slangisanojen notkeudesta ja naiseksi kasvamisen avoimesta kuvauksesta. En löytänyt sivuilta omaa tarinaani, mutta tunnistin kapinan, seksuaaliseen heräämiseen liittyvän halun ja häpeän, vimmaisen tarpeen löytää itsensä ja rimpuilla irti ulkopuolisen paineen ristitulesta. Tunnistin myös lapsen kokemuksen rasismista: Sonjaa, evakkovanhempien lasta ryssiteltiin aivan kuten minua, koska tsekkiläisperäistä sukunimeäni pidettiin Lapissa venäläisenä.

Suorasukainen kirja oli järkyttänyt aikansa kirjallisia piirejä ennen muuta siksi, että se oli nuoren naisen kirjoittama. Miehet olivat saaneet kuvata taiteessaan naisen vartaloa ja seksiä vuosikymmenten ja -satojen ajan, mutta maailma ei ollut 80-luvun alussa vielä valmis naisen näkökulmaan. Sonja O. herätti Suomessakin tukun kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat yhä ajankohtaisia: onko naisella oikeutta omaan vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa? Saako nainen olla objektin sijaan subjekti, kertoa tarinansa itse sen sijaan, että miehet kertovat sen hänen puolestaan?

Kaurasen debyytti ei ollut tietenkään ainoa lajissaan, se sattui vaan olemaan ensimmäinen johon minä törmäsin. Löysin myöhemmin taidelukion kirjastosta nipun kirjallisuuslehti Parnasson 80-luvun numeroita ja ahmin kaiken mitä löysin aiheesta: kirja-arviot ja haastattelut, jutut Kaurasen yhdessä Harri Sirolan ja Esa Saarisen kanssa johtamasta kulttuurisesta vallankumouksesta, johon liittyi punk, räkä ja kiima. Lehtien ummehtuneille sivuille oli tiivistynyt aikakapseli niistä vuosista kun minä olin juuri syntynyt enkä tiennyt mitään kulttuuriradikaaleista.

Monista Kaurasen muistakin teoksista tuli tärkeita. Pelon maantiede oli filosofisen trillerin muotoon puettu johdatus feminismiin sen kaikkein äärimmäisimmässä muodossa, “julma matka Kyllikki Saaresta Julia Kristevaan”. Kirja teki valtavan vaikutuksen – olin kokenut nuoreen ikääni mennessä niin paljon ahdistelua että päähenkilöiden raivoon oli helppo samaistua.

Niin Kauranen kuin Kristeva tulivat vastaan myöhemmin yliopistossa naistutkimuksen kursseilla. Olen tavallaan saanut tutustua Kaurasen teoksiin moneen kertaan eri näkökulmista, juuri ja juuri suomen oppineena teininä, vallankumouksesta fantasioivana taidelukiolaisena ja teoreettisella tasolla asioita tarkastelevana yliopisto-opiskelijana. Ehkä pitäisi lukea ne nyt uudestaan ja katsoa aukeaako taas jotain uutta.

Sonja O. on yhä Suomen myydyin esikoisromaani. Se on vahvasti ajankuva, joka ei ehkä tarjoa tämän päivän teinitytöille samoja väristyksiä kuin minulle ja minua vanhemmille aikoinaan, mutta se teki tehtävänsä, näytti että nainen saa kirjoittaa asioista miten haluaa, rujostikin, kaunistelematta. Kaurasen kautta löysin aikoinaan myös liudan muita kirjoittavia suomalaisia naisia, jotka eivät olleet tyytyneet heille annettuihin rooleihin: Eeva Kilven, Märta Tikkasen ja Rosa Liksomin, joka oli sattumalta kotoisin samasta pikkukylästä, josta olin itseni löytänyt.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Kaurasen toista kirjaa, vuonna 1996 ilmestynyttä teosta Syysprinssi. Salanimiin kevyesti verhottu autofiktio kertoo juuri tuosta ajasta, 80-luvun alusta kun Kauranen ja Sirola pistivät ranttaliksi konservatiivisella kirjallisuuskentällä. Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten otsikolla Iho tai ei mitään. Luen sen yhä silloin tällöin uudestaan, ohuen kirjan ahmii illassa ja siitä jää ihon alle aina sama haikeus. Sen pohjalta pari vuotta sitten tehty elokuva ei valitettavasti yllä kirjan tasolle, mutta harvoin ne yltävät.

Kiitos Anja sanoista, inspiraatiosta, naiskuvista jotka raivasivat henkistä tilaa meille muille ja latautuneista lauseista, siitäkin, jonka lainasit melkein kokonaan Timo K. Mukalta ja onnistuit silti tekemään siitäkin oman. Mutta se on jo toinen tarina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Studiosessio

Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.

Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.

Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.

Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.

Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.

Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viikon kohokohdat x 5

1 ~ Tulimme rättiväsyneinä kuvauksista ja meitä odotti putipuhtaaksi siivottu koti! Ei ole parempaa tapaa käynnistää viikonloppu, sillä sen ansiosta voi heittäytyä samantien sohvalle käymättä läpi stressaavaa keskustelua nimeltä Pitäis siivota, joka jatkuu jatko-osalla nimeltä Onko pakko. Keskustelun lopputulos vaihtelee, mutta voin kertoa, että se ei ole koskaan se, että voisi samantien heittää jalat ylös ja nauttia kauniista kodista. Siivoaja on sijoitus parisuhteeseen ja molempien henkiseen hyvinvointiin.

SECOND FEMALEN MEKKO SAATU DOTSISTA
CHLOEN NILKKURIT SECONDHAND

2 ~ Lämpötilat ovat kivunneet plussan puolelle ja se tarkoittaa, että mekkokausi on virallisesti alkanut. Ei välitetä nyt siitä, että tänään(kin) satoi räntää. Kyllä se kevät sieltä tulee tänäkin vuonna ja huhtikuuhun on enää kaksi viikkoa. Olen ristinyt kuvan mustan huitulan Stevie Nicks -mekokseni ja kaivanut sen kaveriksi kaapista pari vuotta sitten hankitut solkinilkkurit. Niiden ohut nahka ei kestä kovin kummoisia loskalammikoita ja toivon, että säiden jumalat ottavat vihjeestä vaarin. Ja ei, kevään fiilistely ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että haaveilen myös pohjoisen talvesta.

3 ~ Vietin eilen illan Galerie Forsblomilla, jossa taiteilija Ville Kylätasku ja muotisuunnittelija Mirkka Metsola julkistivat yhteistyönä syntyneen Ultraviolet-vaatemallistonsa, kokoelman vaatteita, joihin on painettu Villen töistä poimittuja printtejä. Täpötäydessä galleriassa jyskytti tekno, mallit seisoivat liikkumattomina teosten keskellä ja ihmiset parveilivat heidän ympärillään. Pari tuntia taidealtistusta, teknoa ja yleistä meteliä tekivät hyvää ärsyttävän perjantain päätteeksi. Päädyimme vielä lasilliselle ystävien kanssa, joita en ole nähnyt aikoihin. Keskinkertaista viiniä, huippuseuraa.

4 ~ YLE Areenaan on tärähtänyt uusi komediasarja nimeltä AIKUISET, joka keskittyy millenniaalien elämään akselilla Kallio-Punavuori ja onnistuu kuvaamaan sekä tälle ajalle tyypillisiä kliseitä että kaksikymppisten ikiaikaista sekoilua. Ihana Maria Veitola tekee cameoroolin. Koukuttavat jaksot ovat lyhyet ja kymmenen jakson kauden ehtii hyvin katsoa putkeen viikonlopun aikana, nimim. Testasin puolestanne. Superhauska, suosittelen!

5 ~ Nauratti Hesarin uutinen Amos Rexin taideteoksesta, betonisesta Drifter-monoliitista jota ei päässyt torstaina katsomaan, koska se oli alavireinen. Äärimmäisen kokeilevan taiteen kanssa pitää varautua kaikkeen, museojohtaja kertoi. Tämä oli varmaan joku nerokas markkinointitemppu ja se todellakin toimi, koska nyt en pysty ajattelemaan muuta kuin milloin pääsen katsomaan ALAVIREISTÄ MONOLIITTIA.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus ja Asennemedia

Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa, jonka tekijänä on nykyinen tai entinen kumppani. Joka kolmas. Luku on hätkähdyttävä, kun suhteutat sen omaan elämääsi. Ajattele naispuolisia ystäviäsi, työtovereitasi, muita naisia joita tunnet. Kolmannes heistä on kokenut väkivaltaa sellaisessa suhteessa, jota pitäisi määrittää luottamus, ei pelko. Väkivalta tapahtuu usein oman kodin seinien sisällä ja siihen liittyvä häpeä saa monesti niin tekijän kuin uhrin vaikenemaan aiheesta.

Kaksikymppisenä ihmettelin miksi kukaan jäisi väkivaltaiseen suhteeseen. Minut oli kasvatettu kunnioittamaan niin omaa kuin muiden fyysistä koskemattomuutta enkä voinut ymmärtää mikseivät naiset vaan lähteneet sen jälkeen kun heihin oli kajottu ensimmäisen kerran. Miten olisi edes mahdollista jatkaa suhdetta sen jälkeen, kun toinen on käynyt käsiksi? Sitten löysin itseni samasta tilanteesta, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista.

Olimme olleet yhdessä monta vuotta. Suhde oli vaikuttanut alussa kaikkien unelmien täyttymykseltä, silloin en vielä tiennyt, että se on varoitusmerkki. Hitaasti olin alkanut ymmärtää, että kaikki ei ollut kunnossa, en vaan ollut valmis vielä luovuttamaan. Jossain kyti yhä toivo meistä, surullinen fantasia, joka perustui siihen kuinka hyvin sovimme paperilla yhteen. Tiesin hänen arvaamattomuudestaan, mutta väkivalta – sitten kun se lopulta alkoi – tuli yllätyksenä. Oli yö, hän tuli humalassa kotiin. Leimahti riita ja ennen kuin kunnolla tajusin mitä tapahtuu, minua vedettiin pitkin seiniä ja lattioita. Olin shokissa enemmän epäuskosta kuin kivusta, vaikka täytyi sen sattuakin. Selviytymisvaisto napsahti päälle ja pistin hanttiin minkä pystyin. Siitä ei ollut juuri apua fyysisen ylivoiman edessä.

Mies oli jo lähtenyt, kun naapureiden hälyttämä poliisi soitti ovikelloa. Häpeä korvensi sisuskalujani. En osannut ajatella, että naapurit olivat todennäköisesti vain huolissaan puolestani. Hävetti, että olimme aiheuttaneet mekkalan keskellä yötä, että olimme yhtäkkiä samanlaisia kuin kaikki ne, joiden ovilla poliisit kävivät öisin. En halunnut olla yksi heistä, pidin kiinni kuvitelmasta, että tämä oli asia joka minulla oli valta päättää. Vakuutin poliiseille, että kaikki oli ihan ok. Ilmeistä näki, että ei ollut ensimmäinen kerta, kun tärisevä nainen toisteli heille näitä harhaisia sanoja. He ottivat “varmuuden varalta” miehen tiedot muistiin ja jättivät minut nostelemaan kaatuneita huonekaluja avuksi tulleen naapurin kanssa. Naapuri ei kysynyt kysymyksiä, minä en pystynyt kertomaan. Ei siinä mitään epäselvää varmaan ollutkaan. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään, sydän hakkasi kurkussa vielä aamulla.

Mies ei muistanut mitään seuraavana päivänä ja itki, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan aidosti pahoillaan ja minäkin kaduin, olinhan provosoinut ja puolustautunut. Pistin sen yksittäisen vahingon, humalaisen black outin piikkiin. En halunnut uskoa, että tämä voisi toistua. Vaimensin pienen äänen, joka nakutti kallossani kuin tikka ja muistutti: juuri tällä tavoin kaava toimii, kas näin astelet ansaan, samaan kuin ne muutkin.

Sitten tuli seuraava kerta. Siihen ei tarvittu edes isoa riitaa tai humalaa, ihan kuin se olisi ollut toisella kerralla helpompaa. En taistellut enää vastaan, pakenin. Silloin aloin pelätä. Pelkäsin häntä kun hän tuli kotiin huonolla tuulella. Pelkäsin sanoa vastaan tai kysyä ikäviä kysymyksiä. Pelkäsin kertoa, että pelottaa. Silti sain riuhtaistua itseni suhteesta irti vasta sitten, kun hän ensimmäisen kerran sanoi suutuspäissään sen ääneen: jos vaan käyttäytyisin paremmin, ei olisi syytä pelätä. Syytin itseäni kauan, vaikka tiesin järjellä, ettei mikään ollut minun vikani. Kesti kuukausia ennen kuin terapian avulla pystyin näkemään kirkkaasti sen manipuloinnin ja henkisen väkivallan vyyhdin, joka oli huomaamatta kiristynyt ympärilläni koko suhteemme ajan. Merkit olivat olleet näkyvissä alusta asti, en vaan ollut halunnut nähdä niitä.

Viime viikolla Naistenpäivänä julkaistun tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista miehistä ajattelee, että väkivallan uhriksi joutuminen on joskus naisen oma syy. Suomalaisnaisista 14% ajattelee samoin ja oman kokemukseni jälkeen ymmärrän omalla hullulla tavalla miten se on mahdollista. Hirveätkin asiat alkavat tuntua normaalilta, kun on hurrikaanin keskipisteessä, horisontti katoaa ja todellisuudentaju hämärtyy. Väkivaltaisista suhteista lähteminen voi olla vaikeaa myös siksi, että lähteminen tai pelkästään siitä puhuminen voi johtaa väkivallan pahenemiseen. Pelko on aiheellinen, sillä naisia kuolee parisuhdeväkivaltaan joka vuosi.

Tiedän selvinneeni vähällä verrattuna moniin muihin. Silti kokemus opetti jotain mitä en koskaan unohda: en ole kenenkään yläpuolella, vahvempi tai fiksumpi kuin ne muut, jotka jäävät. Pelko, häpeä ja nöyryytys voivat sumentaa kenen tahansa perspektiivin. Väkivalta ei ole asia, joka voi tapahtua vain joillekin muille. Eikä se ala heti, vaan pikkuhiljaa, aluksi se on henkistä ja fyysistä vasta sitten, kun olet jo nalkissa, rakastunut, sitoutunut, etkä ikinä uskoisi, että juuri hän voisi tehdä mitään tälläistä juuri sinulle.

Parisuhdeväkivalta on valitettavasti vain yksi monista naisten kokeman väkivallan muodoista. Suomalaisista naisista 47% on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä väkivaltaa viidentoista ikävuoden jälkeen. Suomi on itseasiassa kansainvälisen EU-tutkimuksen perusteella naisille toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa koko Euroopan Unionissa. Siksi tästä on tärkeää puhua: vaikka et itse olisi kokenut tai nähnyt väkivaltaa, se ei tarkoita ettei sitä ole. Joku päivä se voi olla sinä. Tai siskosi, ystäväsi, tyttäresi.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy kaikkialla maailmassa. Yksi julmimmista naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista on ympärileikkaus, joka tunnetaan myös osuvammalla nimellä silpominen. Siitä on nimittäin kysymys, äärimmäisen raa’asta väkivallanteosta, joka kohdistuu miljooniin tyttöihin ja naisiin joka vuosi. Naisten ympärileikkausta ei tule sekoittaa tai verrata miehille tehtävään verrattain pieneen toimenpiteeseen, jolle on usein terveyteen liittyviä perusteita. Silpomiselle ei ole ainuttakaan terveydellistä syytä eikä vastoin monien oletuksia edes uskonnollista taustaa. Se on väkivaltainen perinne, jonka vuoksi 200 miljoonaa tyttöä ja naista elää tälläkin hetkellä silvottuna 30 eri maassa. Nuorimmat heistä ovat alle 5-vuotiaita, hädin tuskin kouluikäisiä.

Naiselle ympärileikkaus tarkoittaa sen äärimmäisimmässä muodossa sitä, että kaikki ulkoiset sukupuolielimet, kuten klitoris ja ulommat häpyhuulet leikataan irti veitsellä, partaterällä tai esimerkiksi lasinsirulla, usein ilman minkäänlaista kivunlievistystä. Se mikä jää jäljelle ommellaan umpeen, virtsalle ja kuukautisverelle jätetään pieni aukko. Yhdyntää ja synnytystä varten ompeleet avataan ja ommellaan sen jälkeen taas umpeen. Sanomattakin selvää, että ompeluun ei käytetä kivunlievitystä.

Jokainen meistä voi yrittää kuvitella miltä penetraatio tuntuu tälläisten toimenpiteiden jälkeen. Tai vessassa käyminen. Kuukautiset. Synnytys. Eivätkä loppuelämän jatkuvat järkyttävät kivut ole silpomisen ainoa seuraus. Monet tytöt kuolevatkin leikkauksen aiheuttamaan verenvuotoon tai likaisten leikkausvälineiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Tulehdukset ja niiden aiheuttamat krooniset sairaudet ovat yleisiä, sillä hygieniasta huolehtiminen on käytännössä mahdotonta. Moni saa likaisista leikkausvälineistä myös HIV-tartunnan.

On myös lievempiä ympärileikkauksen muotoja, mutta kaikkiin sisältyy klitoriksen vahingoittaminen tai leikkaaminen irti. Yhteinen nimittäjä kaikille ympärileikkauksille on se miten se vaikuttaa naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen lievimmätkin muodot käytännössä tuhoavat naisen mahdollisuudet seksistä nauttimiseen.

Naisiin kohdistuva väkivalta on monissa maissa sosiaalisesti hyväksytty, syvälle kulttuuriin juurtunut ja oletusarvoinen osa naisen elämää. Sitä ei osata edes pitää ongelmana, ja siksi sen muuttaminen on niin vaikeaa. Ympärileikkauksen suorittavat yhteisön naiset, jotka aidosti ajattelevat tekevänsä tytöille hyvää. Ympärileikkausta pidetään monissa maissa aikuistumiseen liittyvänä, vahvistavana siirtymäriittinä, joka on perinteisesti tehty murrosiän kynnyksellä. Monet tytöt ovat alkaneet kapinoida silpomista vastaan ja jotkut karkaavat jopa kotoa silpomisen pelossa, joten silpomista on alettu suorittaa yhä nuoremmille, joissakin maissa jopa 5-6 -vuotiaille.

Joissakin paikoissa silpomiseen liittyy myös ajatus puhtaudesta. Silvottu tyttö on puhdas, kunniallinen ja valmis avioliittoon, sillä leikkaus on tae neitsyydestä. Perinnettä ylläpitävät sosiaalinen paine: vaikka äiti ei haluaisi ympärileikata lastaan, huoli tyttären tulevaisuudesta ajaa edelle. Leikkaamaton tyttö on likainen ja kunniaton ja saattaa jäädä naimattomaksi, joutua prostituoiduksi tai jopa yhteisönsä hylkäämäksi. Leikkaamattomat tytöt ovat myös alttiimpia raiskauksille, joiden seuraukset ovat monissa maissa aivan sairaat: yhteistö kääntyy raiskauksen uhria vastaan ja hylkää tämän, raiskaajan selvitessä ilman rangaistusta.

Silpomisperinteessä on kyse monimutkaisesta vyyhdistä, jonka laajuuttaa on vaikea hahmottaa ulkopuolelta. Tuntuu vaikealta ymmärtää, että silpomisen aiheuttamia terveysongelmia ei osata liittää ympärileikkauksiin, vaan esimerkiksi silpomisen komplikaatioihin menehtymistä saatetaan selittää sillä, että tytön äidissä virtaa paha henki. Silpominen nähdään normaalina osana lapsen elämää eikä sillä ymmärretä olevan peruuttamattomia vaikutuksia koko loppuelämään.

Solidaarisuus tekee työtä silpomisperinteen lopettamiseksi niin ruohonjuuritasolla kuin ylhäältä: yrittäen vaikuttaa lainsäädäntöön niin että silpominen kielletään Kenian lailla myös Somalimaassa, ja pureutumalla varsinaiseen ongelman ytimeen eli naisten heikkoon asemaan. Monet ympärileikatut tytöt eivät pääse kouluttautumaan yhtä pitkälle kuin pojat, sillä heidän odotetaan kasvavan kunniallisiksi vaimoiksi ja äideiksi eikä heillä ole kouluttamattomana kovinkaan montaa tapaa vaikuttaa asioihinsa. Köyhyyden lisäksi heikkoon asemaan vaikuttaa alhainen luku- ja kirjoitustaito, jolloin on vaikea saada tietoa omista oikeuksistaan tai tehdä edes rikosilmoitusta. Tyttöjen koulunkäynnin ja naisten taloudellisen itsenäisyyden tukeminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä se on konkreettisin tapa lisätä päätäntävaltaa omasta elämästään.

Kulttuurin ulkopuolelta on vaikea mennä puuttumaan tuhansien vuosien perinteeseen. Siksi Solidaarisuus tekee yhteistyötä paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa ja silpomisen kokeneiden ja perinnettä vastaan nousseiden aktivistinaisten kautta, jotka tietävät millä tavoin viesti välittyy parhaiten. Asenneilmapiirin muuttaminen on hidasta, mutta todella tärkeää työtä. Valon pilkahduksia on näkyvissä: joissakin maissa miehet ovat alkaneet vastustaa silpomisperinnettä ja toivovat puolisokseen leikkaamatonta naista, joka toivon mukaan pitkällä tähtäimellä vaikuttaa siihen, että leikkaamattomien naisten stigma hälvenee.

Silpomista ei tapahdu vain kaukana maailmalla, sillä perinteet seuraavat perässä kaikkialle: Suomessa saattaa olla jopa yli 3000 tyttöä silpomisvaarassa.

Näitä juttuja lukiessa yrittää monesti kovettaa itseään, puristaa hampaita yhteen ja ajatella asiaa ilmiön tasolla, tarkentamatta liikaa todellisuuteen, jossa monet elävät, koska se on yksinkertaisesti liian hirveä. Mutta meillä ei ole varaa sulkea tältä silmiämme, sivuuttaa se yhtenä maailman kauheuksista, joihin emme voi vaikuttaa. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tapahtuu joka päivä naapurissa, samassa korttelissa, ympäri kaupunkia ja maatamme, kaikkialla maailmassa. Henkinen väkivalta, pahoinpitelyt, raiskaukset, murhat ja silpomiset eivät ole irrallisia tapahtumia, vaan osa samaa rakenteellista väkivaltaa, jota on kohdistettu asemaltaan heikompaan sukupuoleen tuhansien vuosien ajan. Se vaikuttaa meihin ja tulee vaikuttamaan tyttäriimme ja heitä seuraaviin sukupolviin, jos emme puutu siihen nyt.

Naisiin kohdistuvan väkivallan kitkeminen vaatii sanoja ja tekoja, vaiettujen asioiden avointa käsittelyä, epäkohtiin reagoimista, vanhentuneiden sukupuoliroolien haastamista ja ennen muuta asenneilmapiirin muutosta, poliittisia päätöksiä ja väkivaltaan puuttuvaa lainsäädäntöä. Jokaisella naisella on oikeus elää turvassa omassa kehossaan, pelkäämättä fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Sen pitäisi olla itsestäänselvää, mutta siitä ollaan vielä todella kaukana. Siksi tarvitaan puhetta, toistoa ja tarinoita, jotka saavat meidät voimaan pahoin, avaamaan silmämme todellisuudelle, jossa liian moni elää.

Lue lisää #solidaarisuudesta -kampanjan sivuilta. Kampanjan visuaalisen ilmeen ja näissä kuvissa vilahtavan paidan takana on helsinkiläinen taiteilija Anna Salmi. Vaimonhakkaajapaidaksi nimetty hihaton toppi on esimerkki siitä miten naisiin kohdistuva väkivalta on pesiytynyt jopa arkikieleemme: puhumme vaimarista tuttavallisesti kuin olisi arkipäiväinen ja jopa hupaisa juttu, että miehet hakkaavat vaimojaan.

Voit auttaa lahjoittamalla tai ostamalla 50 euron hintaisen Solidaarisuus -kampanja-paidan, jota on valmistettu rajoitettu erä naisille ja miehille. Kampanjan tuotto ohjataan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön ja naisten taloudelliseen tukemiseen Somalimaassa ja Keniassa.

Mitä olisit valmis tekemään solidaarisuudesta väkivaltaa kokevia tyttöjä ja naisia kohtaan?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Lohdutus (eli uutta Pykäriltä)

Monet varmasti tietävätkin, että edesmenneestä Regina-yhtyeestä tunnettu Pykäri eli Mikko Pykäri tekee nykyään soolomusiikkia. Toinen albumi on työn alla ja juuri julkaistulla tuoreella sinkulla Pykäri on lyöttäytynyt yhteen Ringa Mannerin kanssa. Kollaboraatiot ovat kyllä kova sana tällä hetkellä! Lohdutus on kuoroineen, sähkökitaroineen ja Lauri Levolan intensiivisine sanoituksineen melkoinen vyörytys, mutta toimii hienosti, paljon paremmin kuin kuvauksen perusteella voisi uskoa. Olen vähän koukussa. Toivottavasti joku tulee pian ottamaan minulta internetin pois, koska tämä on taas niitä kappaleita, joita voi todellakin kuunnella liikaa ja ajautua liian kauas avomerelle.


☊ PYKÄRI ~ LOHDUTUS FEAT. RINGA MANNER