Tuhannesti kiitos kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille. Näin henkilökohtaisten asioiden jakaminen jännittää aina, mutta lämmön ja tuen määrä oli häkellyttävä – viestejä tulvi joka kanavassa enkä muista milloin olisin viimeksi saanut yhtä paljon palautetta. Nämä haasteet eivät suinkaan kosketa vain minua: endometrioosi on yleinen sairaus, johon liittyy yhä valitettavan paljon väheksyntää ja epätietoisuutta. Todella monella on samankaltaisia kokemuksia ja siksikin tuntuu tärkeältä puhua aiheesta, levittää tietoisuutta. Palaan aiheen äärelle pian.

Kuvat on napattu tovi sitten Ateneumin portailta, mutta minä istun juuri nyt kirjoittamassa tätä hikisessä t-paidassa treenin jälkeen. Työviikko ei suinkaan ole ohi, mutta perjantai-illan tuttu huojennus on silti läsnä – viikonloppuisin tunnit ovat pidempiä eikä puhelin soi. Koti on semikaaos, vaatteita hujanhajan, pyykkiteline pönöttänyt koko viikon keskellä makuuhuonetta. Jarno soittelee kitaraa sohvalla, koira nukkuu lepakkotuolissa. Niin tavallista. Ihanan tavallista. Usein tavallinen tarkoittaa, että mikään ei ole akuutisti nyt huonosti.

Kuluneella viikolla on ollut monta ilonaihetta. Auringonvalo, vesisade, molemmat vievät meitä kauemmas talvesta. Olen ehtinyt tavata monta ystävää, istua lounaalla, piipahtaa kahveilla. Kävin pitkästä aikaa Maxillissa, pidän siitä miten se on aina samanlainen, valo sinkoilee korkeassa tilassa ja valkoisissa pöytäliinoissa on ajattomuuden pysähtynyttä onnea. Tiistai oli ihan tavallinen, kunnes paljastui, että oli ystävän syntymäpäivä. Tilasimme riehakkaasti samppanjaa, noin vaan kesken työpäivän. Sellaisia päätöksiä on tehty joskus pienemmistäkin syistä.

Olen käynyt treeneissä, tuntuu niin hyvältä avata kehoa tauon jälkeen. Ehkä olen vihdoin monen vuoden harjoittelun jälkeen oppinut vähän kuuntelemaan mitä se tarvitsee (vaikka yhä se tuntuu yllättävän usein tarvitsevan juustoranskalaisia).

Ilonaiheita ovat toki myös kuvissa vilahtava Hálon mekko, jossa loimuaa Reidar Särestöniemen maalaus, sekä pörröinen kirppispalttooni, joka on lämmittänyt keväisessä viimassa. Pidän niistä yhdessä ja erikseen. Viimasta en niin välitä.

Löysin treeneistä palatessani maljakollisen tuoreita kukkia, jotka eivät kuulemma missään tapauksessa ole mitään naistenpäiväkukkia vaan tasa-arvokukkia. Haha! Kotona selvästi muistetaan viimevuotinen raivoni. Onneksi tänä vuonna ollaan paljon enemmän olennaisen äärellä. Siitä lisää huomenna ja ensi viikon puolella.

Ihanan tavallista viikonloppua!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA