✖ Heinäkuun kootut

Heinäkuun viimeisen päivän kunniaksi kuluneiden viikkojen kuumat ajankohtaisasiat!

✖ Suomi-matkailu. Olemme tässä kuussa reissanneet pitkin kotimaatamme, käyneet niin Kouvolassa kuin Fiskarsissa ja Billnäsissä ja ajaneet Lempäälän ja Lapuan kautta Lappiin. On tullut entistäkin selvemmäksi, että Suomi on varsinkin kesällä niin pullollaan hienoja paikkoja, että eihän tässä mihinkään ulkomaille kerkeä. Tykkäsimme paljon myös Pietarsaaresta ja Vattajan hiekoista Lohtajalla, palaan niihin pian. Paluumatkallakin ajelemme rannikkoa pitkin ja aiomme pysähtyä ainakin Raahessa ja Kokkolassa, joihin aika ei menomatkalla riittänyt. Vielä uupuu yöpaikka jostain Pohjanmaalta tai Hämeestä – onko suosituksia?

✖ Takaisin terapiaan. Tänä vuonna on ollut niin monenlaista mielen päällä, että menin pitkästä aikaa takaisin terapiaan, jossa kävin aikoinaan säännöllisesti. Vaikka oman kumppanin ja ystävien kanssa voi puhua kaikesta, on silti eri asia jutella ammattilaisen kanssa, joka näkee asiat ulkopuolisin silmin ja osaa usein porautua suoraan niiden ytimeen. Jo muutaman visiitin jälkeen on ollut taas selkeämpi ja rauhallisempi olo. Käyn Suomen Terapiatalossa ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Se on toiminut loistavasti juuri näihin tilanteisiin, kun olen tarvinnut tukea, työkaluja ja uusia näkökulmia oman päänsisäisen horisonttini suoristamiseen ja itseni ymmärtämiseen. Olen tosi onnellinen, että Terapiatakuu-kansalaisaloite pääsee nyt eduskunnan käsittelyyn, sillä ihan kaikki apua tarvitsevat pitää ehdottomasti saada terapiapalveluiden piiriin. Ei voi olla niin, että vain he, joilla on varaa yksityisen sektorin palveluihin, saavat apua.

✖ Kirjat. Kerrankin olen ehtinyt lukea niin paljon kuin haluan! Miten aina unohdankin miten onnelliseksi ja vapaaksi lukeminen tekee. Pierre Bergén teoksen jälkeen luettua: Joan Didionin Play It as It Lays vuodelta 1970 oli kaikessa lakonisuudessaan mieleenpainuva lukukokemus, jota piti sulatella tovi. Olen myös penkonut äitini kirjoja, joiden joukosta luin keskinkertaisen trillerin (sen nimi ei ole muistamisen arvoinen) sekä Suomen taiteen kulta-aikaan sijoittuvan romaanin kirjailija Juhani Ahosta, hänen taiteilijavaimostaan Venny Soldanista ja vaimon pikkusisaresta Tillysta. Juhanilla oli lapsia heidän molempien kanssa ja koko joukko eli kolmiodraaman jännitteistä huolimatta yhtenä suurena perheenä. Tillyn näkökulmasta tapahtumia kuvaava kirja on fiktiivinen, mutta tarina on tosi. Ah, draamaa Tuusulanjärven rannalla. Tätä piti tietysti alkaa heti tutkia tarkemmin ja ilmeni, että YLE Areenasta löytyy tv-sarja nimeltä Venny. Sen katsonkin seuraavaksi.

✖ Helleaalto. Saavuimme Lappiin täynnä tarmoa ja remonttisuunnitelmia, mutta mikään ei ole edennyt, kun on ollut liian kuuma minkään järkevän tekemiseen. Olemme vain olleet ja lomailleet, juoneet litratolkulla sitruunavettä, käyneet laiskaa sotaa paarmojen kanssa ja uittaneet koiria Tornionjoessa ja Tengeliönjoessa. No, taisimme ollakin totaaliloman tarpeessa.

✖ Omat projektit. Kun on kerrankin loma, Jarno on myös äänittänyt musiikkijuttujaan ja minä kirjoittanut. Siitä tulee vielä onnellisemmaksi kuin lukemisesta ja hevosista yhteensä. Kunpa ehtisin ja jaksaisin kirjoittaa enemmän. Ja olisipa meillä taloudellinen mahdollisuus olla joskus pidempään täällä pohjoisessa työstämässä näitä omia projektejamme. Täällä on paljon helpompaa keskittyä kuin jatkuvan kohinan keskellä kaupungissa.

Miten teidän heinäkuuhun on kuulunut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Täydellistä taustamusiikkia: Hozier

Meillä on musiikin saralla aina tiettyjä vakionimiä, jotka laitetaan soimaan silloin kun ei jakseta keksiä mitään muuta. Kriteerit ovat tiukat: pitää olla tarpeeksi paljon hyviä biisejä, jotta niitä jaksaa kuunnella kokonaisina levyinä, pitää olla hyvä tunnelma olematta kuitenkaan tekopirteää, pieni melankolia on suotavaa mutta ei sitten mitään ankeaa masistelua, eikä saa olla ärsyttäviä maneereita joihin menee heti hermo. Lisäksi musiikin pitää olla sen verran rauhallista, että se voi soida tuntikausia taustalla häiritsemättä työntekoa tai hengaamista. Listan kärjessä on The National ja heti perässä tulee mm. The War On Drugs ja Father John Misty, joka soittaa muuten Flow’ssa muutaman viikon päästä.

Yksi viime kuukausien suosituimmista vakionimistä on ollut irlantilainen laulaja-lauluntekijä Hozier, jonka vahva, tumma ääni on kietonut meidät pauloihinsa. Musiikkivideoitakin on tutkittu poikkeuksellisen tarkkaan, sillä joissakin niistä tanssii Sergei Polunin (katsokaa vaikka David LaChapellen ohjaama Take Me to Church tai Movement) ja tanssi on yksi niistä aiheista, joista perheessämme on oltu viime aikoina kiinnostuneita. Oikeasti lempibiisini tällä hetkellä on Run, mutta tässä oli hienompi video, joten mennään sillä.


☊ HOZIER ~ TO BE ALONE

Unohdus, olemattomuus

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

En tiedä kuinka monta päivää olemme olleet täällä. Helle on vihdoin sulattanut ajantajuni. Lehmät torkkuvat rantaniityllä, kahlaavat välillä veteen. Joku hurisee veneellä Tornionjokea pitkin ohi. Kun kärpästen taukoamattomaan surinaan tottuu, se alkaa kuulostaa taustamusiikilta. Olen varma että voisin kuulla punaviinimarjojen kypsyvän notkuvissa pensaissaan, jos pysyisin hereillä kuunnellakseni riittävän tarkkaan.

Päivät kuluvat verkkaisesti. Lämpömittari näyttää 33 astetta, ei ole liian kuuma vain remontoimiseen, on liian kuuma mihinkään. Lojun bikineissä varjon alla, toisessa kädessä kirja, toisessa tennismailan näköinen tainnutin, jolla huidon paarmoja. Mailasta kuuluu sähköinen napsahdus joka kerta kun osun, annan raatojen tipahdella vilttini ympärille varoitukseksi muille. Jarno soittelee kitaraa kuistin rappusilla ja koirat nukkuvat kyljellään keskellä pihaa, kunnes ne patistetaan varjoon.

Olimme talolla viimeksi juhannuksena ja sen huomaa. Piha on puhjennut apilamereksi, ladon ympärillä huojuu minun mittaisia nokkosia ja horsmia. Saunan terassilautojen välistä puskee juolavehnää, kuistin portaat ovat lahonneet vähän lisää. Talon päädyssä kasvavista angervoista on tullut läpitunkematon ryteikkö. Kuisti on täynnä perhosia, vintille on ilmestynyt ampiaispesä. Metsän reunaan unohtunut riihi on melkein kadonnut näkyvistä. Luonto ottaa valtaansa kaiken.

Annamme ajan kulua, tuhlaamme sitä surutta ei mihinkään. Enimmäkseen emme edes poistu talolta. Syömme paistettua varsiparsaa ja varhaiskaalia, äidin tuomaa savusiikaa ja graavilohta, keitettyjä kananmunia ja uusia perunoita, mustikoita, loputtomasti mansikoita. Jarno vatkaa mansikoiden seuraksi kuohukermaa, koirat valvovat työtä tarkoin ja hoitavat lopuksi tiskit.

Ensimmäisinä hellepäivinä talo on vielä viileä sisältä, sitten sekin antautuu kuumuudelle. Heinäkuista hiljaisuutta halkoo vain kärpästen surina ja akustinen kitara. Kun kitara hiljenee, soitan toistolla The Nationalin uutta kappaletta Oblivions. Se kiteyttää pelon, jota minäkin joskus ravistelen öisin päästäni. Yritän googlata nimen tarkan suomennoksen. Sellaista ei ole. Unohdus, olemattomuus, ehdottaa internet. On liian kuuma mielipiteen muodostamiseen. Laitan kappaleen soimaan uudestaan.

Käymme joella joka päivä, se on ainoa asia joka helpottaa kuumuudessa. Nuotiorannan hiekkasärkät ovat erityisesti Luna-koiran loputtoman riemun lähde. Vesi on lämmintä kuin linnunmaito, koiraa ei lämpötila kiinnosta, mutta se ilahduttaa suunnattomasti minua, joka uin harvoin Suomen viileissä vesissä. Minunkin talviturkkini on vihdoin lähtenyt, se näköjään vaatii seisovan helteen ja hiekkapohjaisen joen, jonka kirkkaassa vedessä vilisee satoja pikkukaloja. Kannamme Junonkin jokeen viilentymään, se inhoaa joka hetkeä. Muutamaa minuuttia myöhemmin silti näen, kun se menee ensimmäistä kertaa koskaan vapaaehtoisesti veteen ja ui seuraavalle särkälle kuin saukko.

Rannat ovat lähes tyhjiä, mutta kauimmaisiin hiekkasärkiin on rantautunut joukko soutuveneitä. Tuoksusta päätellen siellä paistetaan kalaa. Tein samaa kun asuin täällä teininä kaksikymmentä vuotta sitten, ajelin isoenoni veneellä väylää ylävirtaan särkille, olin sopinut sinne ystävän kanssa tärskyt. Kalaa ei ollut, sillä en ikinä oppinut kalastamaan, mutta teimme silti nuotion ja paistoimme makkaraa. Ihan kuin se olisi ollut eri elämä. Silloin halusin vain täältä pois, nyt en halua lähteä ollenkaan.

Nyt tiedän mitä “seuraa kuin hai laivaa” tarkoittaa.

Säälin helteen hidastamia mehiläisiä, joten teen niille keitaan: haen pihatien varrelta pitkiä sinisiä kukkia, jotka näyttävät vähän lupiineilta mutta eivät ole, sijoitan ne pöydälle syreeneiden varjoon ja asetan viereen pienen kulhon, jossa on sokerivettä. Kaikki on hyvin, kunnes hämähäkki yrittää pilata kaiken ja kutoo koko pöydän ympäri lähes näkymättömän seitin, jonka ensimmäinen saalis olen minä. Tiukan neuvottelun päätteeksi hämähäkki muuttaa (häädetään) kuistin alle ja mehiläiskeidas pysyy avoinna janoisille vieraille. Myös talossa asustelevien hämähäkkien kanssa on käyty erinnäisiä keskusteluita siitä, että kaikille osapuolille olisi paras, että he eivät näyttäytyisi talon asukkaille (minulle), mutta valitettavasti on sattunut sopimusrikkomuksia.

Suukko sille, joka tunnistaa tämän sinisen kukan, joita löytyy kuulemma kaikkien vanhojen talojen pihoilta. Olen yrittänyt tehdä internet-tutkimuksia, mutta toistaiseksi tiedän vain sen, että mehiläiset pitävät niistä (todiste löytyy kuvasta).

Nukun enemmän kuin aikoihin, herään ilman herätyskelloa yhdeksän maissa kun ensimmäinen koira on herännyt jahtaamaan kärpäsiä ja anomaan sänkylisenssiä. Viime kesän helleaallossa yöt olivat tukalia, nukuimme silloin pirtissä, jonka kolmeen suuntaan avautuvista ikkunoista valo ja lämpö alkoi tulvia pimennysverhoista huolimatta jo neljän maissa aamulla. Mutta nyt makuukamarimme on valmis ja se on talon viilein huone, sinne paistaa aurinko vain lyhyen hetken, viimeisenä illalla juuri ennen kuin katoaa naapurin ladon taakse.

Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme varpaat hiekassa viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä tiettynä päivänä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.

Nauran, mutta hän on oikeassa, elämä on yksi vilahdus, tajuan sen selvemmin joka vuosi. Aika matelee ja syöksähtelee samaan aikaan, menee vääjäämättömästi eteenpäin silloinkin kun haluaisi pysäyttää sen. Tämäkään hetki ei jää, tuuli kääntyi viime yönä, samaan aikaan kuin aurinko laski Utsjoella ensimmäisen kerran sitten toukokuun puolivälin. Yöttömät yöt ovat tältä kesältä ohi ja kohta loppuu hellekin, ainakin hetkeksi.

Välillä tämä ymmärrys takertuu kurkkuun kuin rakkaudentunnustus. Emme tule aina olemaan tällä tavoin nelisin, me, pieni koira ja sen sisko. Mutta juuri nyt olemme tässä, on heinäkuun viimeinen viikonloppu, Tornionjoki kimmeltää ja säkenöi, hiekka on kuumaa paljaiden jalkojen alla ja nämä toisiinsa sulavat päivät ovat niin onnellisia ja täysiä etteivät mahdu rintakehääni kerralla. Toinen koira kirmaa keppi suussaan takaisin veteen, toinen istuu hiekassa ja nuuhkii pohjoisesta kantautuvia uusia tuoksuja, nenä pitkällä, silmät kiinni.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Heinäkuun helleasu

Viime päivinä ei ole paljoa kiinnostellut pukeutua muuhun kuin bikineihin, mutta silloin kun olen säädyllisyyssyistä tarvinnut ihmisten ilmoilla liikkuessa enemmän päällepantavaa, olen turvautunut ohueen mekkoon, varvastossuihin ja näyttäviin aurinkolaseihin, koska ne onnistuvat tekemään hutaistustakin helleasusta kokonaisen.

Vaaleanpunaiset pyöreät aurinkolasit ovat suosikkini muutaman vuoden takaa, yhä säännöllisessä käytössä, koska maailma näyttää ihanalta niiden läpi katsottuna. Musta mekko on löytö Facebookin kierrätysryhmästä, nappasin sen kympillä kaverin kirppiskasasta ja olen tyytyväinen, vaikka tuuli tarttuu sen helmaan ja saa sen näyttämään raskausmekolta. Näillä keleillä ei voi muutenkaan kuvitella pukevansa mitään ihonmyötäistä.

MASSIMO DUTTI MEKKO SECONDHAND
FRENCY & MERCURY X DANIEL WONG AURINKOLASIT* TREND OPTIC
VARVASTOSSUT HAVAIANAS
KORIKASSI KOKORI BASKETS
*SAATU

Laukun virkaa on saanut toimittaa Ghanassa käsinpunottu korikassi, jossa on superkätevä kuljettaa viinipulloja, mansikoita ja kukkia (on testattu). Ostin sen tovi sitten Kokori Basketsin popup-kaupasta, ja ehkä pari muuta, koska koreja tarvitaan aina. Korit ja korikassit ovat kyllä ikuinen heikkouteni. Puolustuksekseni sanottakoon, että jokaiselle oli valmiiksi määritelty tehtävä, joten ne pääsivät heti käyttöön. Kokorin korit ovat superkauniita ja vastuullisesti valmistettuja, joten suosittelen pitämään tätä uutta pikkufirmaa silmällä, jos korit kiinnostavat.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kylässä kutomolla

Kaupallinen yhteistyö Lapuan Kankurit

Viimeviikkoisen roadtripimme ensimmäisen päivän pääetappi oli pikkukaupunki nimeltä Lapua. Keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia sijaitsee lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu kutomo, johon olin pitkään halunnut tutustua, ja tällä matkalla siihen oli täydellinen tilaisuus.

Oli yhä kuuma, kun kurvasimme illansuussa Lapuan vanhan patruunatehtaan pihaan, Lapuan Kankureiden tehtaanmyymälän eteen. Toinen kutomon omistajapariskunnasta, Jaana Hjelt, otti meidät vastaan halauksin, vaikka oli tainnut odotella meitä jo pitkän tovin. Hänen puolisonsa Eskon vanhemmat, Juha ja Liisa Hjelt, perustivat kutomon vuonna 1973. Juha oli oppinut paljon kutomotoiminnasta työskenneltyään pienestä pitäen sukunsa tehtaalla, vuonna 1917 perustetussa tekstiilitehtaassa, jonka hänen isoisänsä Juho Annala oli perustanut Lapuan Lankilankokselle. Teollinen kutominen alkoi suvun tehtaalla 30-luvulla, kun sinne hankittiin ensimmäiset kutomakoneet. Se oli alku myös Lapuan Kankureiden tarinalle.

Olen seurannut Lapuan Kankureiden tekemisiä jo vuosia, vaikuttuneena sekä tuotteiden laadusta että rehellisesti sanottuna myös sinnikkyydestä, joka kutomon ylläpitäminen 2000-luvun Suomessa vaatii. Se ei takuulla ole helppoa, mutta onneksi perhe on jatkanut, sillä he tekevät takuulla laadukkaimpia pellavatuotteita, joita Suomesta saa. Valikoimaan on tullut viime vuosina perinteisten tuotteiden rinnalle todella kauniita, moderneja tekstiilejä, joista toisia olen itsekin hankkinut kaappeihini, toisia tyytynyt himoitsemaan kaukaa.

Kiinnostukseni suomalaiseen tekstiilituotantoon kumpuaa osin ehkä myös äidin puolen suvustani, jonka kaikki naiset ovat olleet taitavia käsityöläisiä ja joiden töitä on esitelty näyttelyissä ja kirjoissa asti. Jopa äitini kutoi ja ompeli aikoinaan. Ikävä kyllä sukupolvien ketju katkeaa minuun, sillä minulla on kolme peukaloa keskellä kämmentä eikä keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni riitä ymmärtämään miten lankojen pitäisi kietoutua toisiinsa, jotta niistä syntyisi sukka, paita tai esimerkiksi pellavapussilakana. Kudon mieluummin lauseita kirjaimista ja sanoista ja ostan pellavani minua taitavammilta.

Kankureiden tehtaanmyymälä on todella kaunis! Pelkästään uniikki tila vanhassa patruunatehtaassa on vaikuttava. Raikkaan ja hengittävän myymäläsisustuksen on suunnitellut tokiolainen IMA Design, jonka pääsuunnittelijat Mana and Takashi Kobayashi, ovat vastanneet myös Katariinankadulla, Helsingin Kauppatorin tuntumassa sijaitsevan lippulaivamyymälän visuaalisesta ilmeestä.

Pienet koirat eivät voi ymmärtää mikseivät saa testata kaikkia myymälästä löytyviä pellavalla pedattuja lepotuoleja ja sohvia. 

Minulla on kaksi ylivoimaista suosikkia Lapuan Kankureiden laajasta valikoimasta kodin tekstiilejä (joskin nykyään putiikeista löytyy myös asusteita, ekologisia suomalaisia siivousaineita ja jopa tarkoin kuratoitua keramiikkaa). Ensinnäkin rakastan pellavaisia vuodevaatteita, erityisesti niitä keltaisilla, valkoisilla tai tummanharmailla raidoilla varustettuja. Ne ovat samaan aikaan tiukasti kiinni pohjalaisissa perinteissä ja silti tätä päivää, freesit ja modernit. Kaikessa yksinkertaisuudessaan todella onnistunut design kruunaa laatua huokuvat tuotteet.

Toinen ikisuosikkini on Lapuan Kankureiden Terva-pyyhkeet, jotka ovat sekoitus pellavaa ja tencelia. Niitä saa nykyisin lukemattomissa väreissä, mutta minulla on juurikin näitä kuvassa näkyviä tummanharmaita pyyhkeitä, jotka ovat viiden vuoden aikana vain parantuneet, kuluneet ihanan pehmeiksi ja imukykyisiksi. Rakastan erityisesti pyyhkeen isointa kokoa, joka on lähes metrin kertaa kaksi – kerrankin tarpeeksi iso pyyhe, johon kietoutua saunan, suihkun tai uintireissun jälkeen. Niitä voi käyttää myös ranta- tai piknikvilttinä.

Tykkään myös Kankureiden villaisista torkkupeitoista (ilmeisesti Jarnokin). Niissä on samat maanläheiset sävyt ja täydellinen viimeistely kuin pellavatuotteissa. 

Tekstiilien lisäksi on tarjolla mm. ekologista pyykkietikkaa, kauniita saippuoita ja käsintehtyjä harjoja. Myymälöitä voisi tutkia ja ihastella tuntikaupalla.

Kesäisin Vanhan Paukun rannasta lähtee jokilaiva, joka vie opastetulle risteilylle Lapuanjoelle.

Ennen kutomolle lähtöä kiersimme vielä Lapuan keskustassa sijaitsevan vanhan patruunatehtaan ympäristöä. Monet muistavat Lapuan 70-luvulla sattuneesta patruunatehtaan räjähdyksestä, joka on yksi Suomen rauhanajan historian tuhoisimmista onnettomuuksista. Nykyään tehtaan alueella toimii Kulttuurikeskus Vanha Paukku, jonka tiloissa sijaitsee mm. Lapuan kaupungin museot, kaupunginkirjasto, Patruunagalleria ja Pohjanmaan valokuvakeskuksen galleria sekä myymälöitä Lapuan Kankureiden tehtaanmyymälästä Lapuan Taidemuseon museokauppa Paukun Puotiin. Alueella on myös teatteri, elokuvateatteri, musiikki- ja kansalaisopisto sekä taiteilijaresidenssejä.

Lyijylankaosastolta löytyy nykyään taiteilijoiden työtiloja. Saimme yhdeltä heiltä kahvikutsun, tällä kertaa emme ehtineet, mutta ehkä seuraavalla! Vasemmalla ravintola Iso Prässi, jonka lisäksi alueelta löytyy Mallaskuun Panimoravintola. 

Ajelimme Vanhasta Paukusta Lapuan Kankureiden kutomoon, joka sijaitsee keskustan ulkopuolella peltojen keskellä. Jaanan puoliso Esko Hjelt odotti meitä kutomon taukotilaan katetun kahvipöydän äärellä. Se on aina hyvä merkki, että juodaan kahvit ennen kuin ryhdytään mihinkään. Ihailin samalla kuvaa kutomon työntekijöistä: tämä on todellakin perheyritys, sillä töissä on niin sukulaisia kuin ihmisiä, jotka ovat olleet kutomon palveluksessa kymmeniä vuosia.

Yllätyin siitä miten valtavia koneet olivat. Ne ovat valtavia myös investointeina. Osa niistä on hankittu muiden suomalaisyritysten tehtailta, jotka ovat myyneet koneensa tuotannon siirryttyä ulkomaille. 

Lapuan Kankurit käyttää kutomollaan vain luonnollisia raaka-aineita, kuten pellavaa, tenceliä, puuvillaa, villaa ja mohairia. Aloitimme tehdaskierroksen sieltä mistä kaikki alkaa, loimilangoista. Loimauksessa langat syötetään rullilta koneen rummuille ja siitä loimitukille. Päivän ihanin yksityiskohta: loimikonetta käyttää loimaaja, joka tunnetaan kutomokielellä nimellä “luoja”.

Kävimme kutomolla sen ollessa suljettu. Työvuoron aikana olisi ollut vaikeampi kuulla mitä Esko kertoo, sillä kutomokoneista lähtee melkoinen ääni.

Kuten olin arvannut, kutomon pyörittäminen vaatii jääräpäistä, pohjalaista periaatteellisuutta. Kutojia on vaikea saada, sillä käsityöosaaminen katoaa Suomesta. Lapuan Kankurit kouluttavat nykyään kutojansa itse oppisopimuksella. Meneehän tämä vähän idealismin puolelle, että haluaa tehdä itse, vaikka osaaminen riittäisi myös samojen tuotteiden teettämiseen toisaalla, Esko sanoi ja jatkoi uskovansa siihen, että kun keskittyy siihen missä on hyvä, yrittämisellä voi vaikuttaa, esimerkiksi heidän tapauksessaan siihen
onko Suomessa kohtuullista osaamista ja koulutusta tekstiilialaan. Ei ole kyse siitä, että Suomessa pitäisi alkaa tuottaa isoja määriä tekstiilejä, vaan siitä, että olisi riittävästi osaamista uusien innovaatioiden syntyyn ja tekstiilitekniikoiden kehittämiseen.

Kutomokoneita on suuressa hallissa yhteensä 33 ja jokaisellä niistä tehdään yhtä tiettyä tuotetta. Kuvassa ylävasemmalla syntyy puuvillasta ja pellavasta tehtyä froteeta. Alavasemmalla tehdään Marja Rautiaisen suunnittelemaa Paanu-kuviota.

Sekä suomalaisen kutomotoiminnan vähäisyydestä että Lapuan Kankureiden teknisestä taituruudesta kertoo se, että Aalto-yliopiston tekstiilisuunnittelun opiskelijoita matkustaa joka vuosi Lapualle Kankureiden kutomolle tutustumaan kutomotoimintaan. He kutovat tutustumisjakson aikana myös itse omia tekstiilejään, mikä herättää kuulemma suuria tunteita syvästä epätoivosta (voin samaistua) euforiseen iloon, kun työ alkaa edetä ja lopputulos onnistuu. Monista heistä on tullut Kankureiden uusia suunnittelijoita.

Kutomolla on myös vankkaa jacquard-osaamista. Ranskalaisen keksijänsä mukaan nimetty kudontatekniikka mahdollistaa erilaisten kuviokudosten ja monikerroskankaiden tekemisen sekä erilaisten, vaikeidenkin rakenteiden yhdistelyn. Tämä tekninen taituruus erottaa Lapuan Kankureiden tuotteet suurimmasta osasta kilpailijoitaan. Kysyin heti olisiko heidän mahdollista tuottaa pellavaa, jossa on kuviona minun ranteeseeni tatuoitu ruksi. Kuulemma helppoa kuin heinänteko! Kiinnostuin.

Tehdasta kierrellessä valkeni hyvin selkeästi, että oma kutomo on Kankureiden toiminnan sydän. He eivät vain tuota tekstiilejä, vaan kehittelevät intohimoisesti uusia tekniikoita, malleja ja materiaaleja. Klassikkotuotteet pysyvät valikoimissa vuodesta toiseen, sillä niitä ei ole sidottu sesonkeihin, mutta jotain uutta on aina työn alla, kuten ensi syksyllä kauppoihin saapuva superkevyt Nyytti-pyyhe (kuvassa yllä) joka esitellään Habitaressa. Rakastan sitä, että uutuudetkin ovat linjassa kutomon viisikymmentävuotisten perinteiden kanssa: tavoite on tehdä ajatonta, kaunista ja kestävää laatua, joka pysyy käytössä vuodesta toiseen. Nykypäivän tiedon valossa ei mitään muunlaista kannattaisi tehdäkään, mutta siihen on tässä halpatuotantoon hukkuvassa maailmassa vielä pitkä matka.

Pellavat pestään huolella ennen kuin kuin ne päätyvät ompelimoon. Naurattaa vähän tämä pesukoneen koko.

Piipahdimme lopuksi kutomon valoisalla showroomilla tutkimassa ensi syksyn tuotteita. Yksi ihanimmista uutuuksista on tämä villainen torkkupeitto, jonka tuotot ohjataan Saimaan norpan suojeluun. Kuosi on tietysti norpista inspiroitunut.

Oli tosi kiinnostavaa tutustua pohjalaiseen kutomoon ja jutella ajan kanssa intohimoisen yrittäjäpariskunnan kanssa – kiitos molemmille kivasta vierailusta. Tuli todella inspiroitunut olo ja sellainen fiilis, että tällaista toimintaa todellakin haluan kannattaa ja tukea niin ostovalinnoissani kuin näkyvyydessä kanavieni kautta.

Haluan myös pian takaisin Lapualle tutustumaan kaikkeen muuhun mitä paikkakunnalta löytyy. Ehkä paluumatkan varrella.

Kutomon ompelimossa Esko ja Jaana Hjelt sekä illan valossa tanssiva pellavapöly. Tästä tuli minusta visiitin ihanin kuva. 

Kuuma vinkki teille, jotka satutte liikkumaan paraikaa Pohjanmaan suunnalla: kutomolla vietetään tänään ja huomenna vuosittaisia myyntipäiviä. Niistä on tullut vuosien varrella odotettu perinne, jota varten tuhannet ihmiset matkaavat Lapualle kauempaakin. Tarjolla on superedulliseen hintaan viime kauden poistotuotteita, II-laatua, harvinaisia koekappaleita, metri- ja palakankaita sekä näytekappaleita. Tarjolla on myös elävää musiikkia, kahvia, pikkupurtavaa ja pohjalaista kesätunnelmaa.

Ei hätää, vaikka et pääsisikään kutomomyyntiin mukaan: Lapuan Kankureiden verkkokaupassa, Helsingin myymälässä ja Lapuan tehtaanmyymälässä on myyntitapahtuman kunniaksi tänään ja huomenna koko valikoimasta -20% alennus. (Itsekin tilasin juuri täydennystä Lappi-kotimme pellaviin, koska avopuolisoni on ankea eikä suostu ajamaan kanssani takaisin Pohjanmaalle vain tätä tapahtumaa varten. En ymmärrä.)

Kutomon myyntipäivät palvelevat tänään pe 26.7. klo 19 asti ja la 27.7. klo 9-17 osoitteessa Tervaspuuntie 1, 62100 Lapua. Lämmin suositus!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hellepäivien soundtrack: City Of The Sun

Päivän musiikkilöytö, olkaa hyvä! Tai no, voiko sitä kutsua musiikkilöydöksi, jos se tuodaan suoraan eteen muusikkopuolison toimesta? Mutta älkäämme takertuko epäolennaisuuksiin. City of the Sun on newyorkilainen post-rock -trio, jonka akustisessa musiikissa on vaikutteita niin flamencosta kuin indierockista. Instrumentaalikappale nimeltä Second Sun on täydellistä hellepäivän musiikkia: ei ole lyriikoita ohjailemassa ajatuksia, vaan pelkkä pehmeästi soljuva kitaramelodia, joka kuljettaa pilvien mukana kauas.


☊ CITY OF THE SUN ~ SECOND SUN

Letters to Yves

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Lapissa on tällä hetkellä niin kuuma, että remontointi ei tule kuuloonkaan. Olen siis ottanut helleaallon loman kannalta, lojunut pihalla ja lukenut. On ollut vihdoin sopiva hetki lukea loppuun myös pieni kirja, joka on ollut kesken iät ja ajat. Ostin Pierre Bergén kirjoittaman teoksen viime vuonna Marrakechista, Majorelle Gardenin puutarhan yhteydessä sijaitsevasta pienestä kirjakaupasta Yves Saint Laurent -museon takana. Ranskasta englanniksi käännetty Letters to Yves on kokoelma kirjeitä, jotka Bergé on kirjoittanut Yvesille hänen kuolemansa jälkeen.

Teos sai alkunsa Bergén hautajaispuheesta, jonka hän piti 5. kesäkuuta 2008. Puhe oli oikeastaan Yvesille osoitettu kirje, sen jälkeen kirjeitä tuli lisää. Kirjan alussa Bergé kirjoittaa, ettei halua vielä lopettaa keskustelua, katkaista yhteyttä. Lopussa, vuotta myöhemmin hän toteaa, että kirjeet ovat myös tapa kertoa maailmalle heistä, siitä millainen heidän viisikymmentä vuotta kestänyt suhteensa oli. Pieni kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 2010, englanninkielistä käännöstä on saatu odottaa vuoden 2017 loppuun saakka.

Jotkut kirjeistä ovat lyhyitä, yksi on kaikessa paljaudessaan vain lauseen pituinen: Kikou, I miss you terribly. Toiset polveilevat ystävien kuulumisista taidehistorialliseen pohdintoihin ja tietysti yhteisiin muistoihin, siitä mistä kaikki alkoi ja mihin se päättyi. Fragmenttinen teos ei kerro koko tarinaa, mutta kirjeiden henkilökohtaisuus ja rehellisyys tekee vaikutuksen. Bergé ei yritä kaunistella asioita, mutta ei toisaalta kauhistelekaan, kertoo vain miten kaiken koki.

Teksteistä piirtyy kuva maanisdepressiivisen taiteilijan elämänkaaresta, joka oli alussa pelkkää valoa ja tummui kohti loppua. Kun he tapasivat, Yves oli nuori ja energinen, avoin elämälle ja valmis heittäytymään seikkailuihin. Bergé oli lähtenyt 10-vuotisesta suhteestaan ollakseen hänen kanssaan. Viimeiset vuodet olivat vaikeita, alkoholi ja kokaiini veivät Yvesin mukanaan ja vaikka hän pääsi niistä lopulta irti, jotain oli menetetty. Hän oli vanha ja vihainen, ei tullut enää koskaan ennalleen. Väliin mahtui menestyksen vuosia, matkoja ja illallisia ja juhlia, riitoja ja draamaa, taideostoksia ja monia monia Marrakechissa vietettyjä hyviä hetkiä, joista mieleen jäi erityisesti Yves Saint Laurent ja Andy Warhol kikattamassa pilvipäissään. Marokko oli Bergélle ja Saint Laurentille pakopaikka hektisestä elämästä Pariisissa.

Kirjeissä on hetkittäin melko melodramaattinen sävy, joka muistuttaa siitä, että ne on tosiaan kirjoittanut ranskalainen ranskalaiselle. Kirja on täynnä julistuksia, kuten: To love, you need to forget everything, which is what I’ve never stopped doing. Ranskalaisuus leimaa tekstiä sen heti ensimmäiseltä sivulta alkaen: Bergé on omistanut kirjansa ei suinkaan Yvesille, vaan senhetkiselle poikaystävälleen, Madison Coxille, miehelle joka oli melkein erottanut hänet ja Yvesin toisistaan.

Yves ja Pierre olivat paitsi toistensa rakastettuja ja elämänkumppaneita, myös bisnespartnereita. En aiemmin ollut tajunnut miten merkittävä Bergén asema oli Yves Saint Laurentin muotitalossa. Hän oli se, joka teki bisnestä ja Yves sai keskittyä omaan työhönsä, olla välittämättä numeroista, hän ei koskaan edes tiennyt tarkalleen paljonko talo tienasi. He olivat vankka tiimi myös yksityiselämässään, keräsivät yhdessä vaikuttavan taidekokoelman ja sisustivat kotejaan erehtymättömällä eklektisellä maullaan. Saint Laurentin kuoltua iso osa aarteista myytiin eittämättä yhdestä loisteliaimmista huutokaupoista, joka Pariisissa on koskaan nähty.

Yves kuoli aivosyöpään kotonaan Pariisissa. 71-vuotias suunnittelija ei itse tiennyt lähestyvästä kuolemastaan. Kun terminaalivaiheeseen edennyt syöpä oli löydetty ja elinaikaa oli jäljellä vain viikko tai kaksi, Bergé päätti yhdessä lääkärin kanssa, että Yvesille ei kerrota. Kirjassa hän perustelee, että Yves ei olisi kestänyt tietoa, ja kuka tietää, ehkä hän oli oikeassa.

Yvesin tuhkat on siroteltu Marrakechiin Majorelle Gardeniin, puutarhaan, jonka hän omisti Bergén kanssa vuodesta 1980 asti ja jossa sijaitsevassa talossa pariskunta oli Bergén sanojen mukaan onnellisimmillaan. Hautajaisissa Bergé sanoi: But I also know that I will never forget what I owe you and that one day I will join you under the Moroccan palms.

Bergé kuoli syyskuussa vuonna 2017, yhdeksän vuotta Yvesin jälkeen.

Why am I telling you all this? Because it’s my last letter. You know, Yves, I could keep on writing for much longer, but what good would that do? I thought that writing to you would ease my pain, whereas it has only deflected it. Deep down, these letters had a single goal: take stock of our lives. Explain to those who read them who you were, who we were. Share my memories, and tell you that, when all’s said and done, that I was happy with you, and that it was thanks to you. 

Pierre Bergé, Letters to Yves (Éditions Jardin Majorelle)

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Suomi-roadtrip ja vinkkejä Lempäälään

✖ LEMPÄÄLÄ ~ VASKIVESI ~ MAKSAMAA

Terveisiä pohjoisesta! Olen tätä kirjoittaessani jo Lapissa, mutta palataan hetkeksi matkamme alkuun. Kysyin ennen lähtöämme vinkkejä reittimme varrelle ja sainkin niitä roppakaupalla – kiitos! Joitakin niistä hyödynsimme menomatkalla, loput vinkit ovat tallessa paluumatkaa varten. Ajamme takaisin etelään elokuun puolella ja ainakin tämänhetkisten suunnitelmien mukaan pudottelemme alas suunnilleen samaa reittiä pitkin, sillä se osoittautui menomatkalla ihanaksi. Laitetaan hyvä kiertämään: seuraa kuvia ja hyväksi osoittautuneita vinkkejä roadtripin ensimmäisen osan varrelta.

Kahvila Siirin pihalla kuullaan kuulemma toisinaan elävää musiikkia.

Päätimme siellä sun täällä pysähtelyn sijaan keskittyä matkan varrella muutamaan taukopaikkaan, jossa oli enemmänkin nähtävää. Ensimmäinen etappi Helsingistä lähettyämme oli Tampereen jälkeen sijaitseva Lempäälä. Se oli täydellinen hetki pysähtyä, Jarno oli ehtinyt päästä yli tamperelaiskohtauksestaan (maaninen tarve puhua tamperetta kun olemme Tampereella) ja olimme kumpikin (minä enemmän) kahvin tarpeessa.

Kahvila Siiri vilahti niin monen suosituksissa, että suuntasimme sinne sen enempää miettimättä – eikä tarvinnut todellakaan katua, Kahvila sijaitsee kuvankauniissa huvilassa Kuusirannassa, sen verran mutkittelevan pihatien päässä että aivan vahingossa paikalle ei eksy. Olimme vasta valitsemassa terassilta pöytää emmekä olleet vielä ehtineet edes piipahtaa sisälle, kun pihalle tuli tarjoilija kysymään saako koirille tuoda vettä ja huolisivatko he kenties myös välipalaa. Hännät alkoivat heilua (koirat tajuavat kyllä tälläiset tärkeät asiat) ja hetken päästä hän kantoi ulos vesikupin ja kaksi pikkukulhollista herkkuraksuja. Arvaatte varmaan, että Siiri kiilasi palvelullaan heidän lempikahviloidensa listan kärkeen. He saivat vielä rapsutuksia ja tarjoilija sai suukkoja.

Lumouduin kahvilan tiskistä niin että unohdin ottaa kuvan, mutta muistin kaivaa kameran sentään esiin sentään ennen kuin herkut oli syöty. Tarjolla olisi ollut keittoakin, mutta päätimme vetää perinteisen korvapuustilounaan. Erittäin hyvä päätös, kyllä puusti naisen tiellä pitää. Varsinkin tälläinen paikan päällä leivottu tuore, lämmin, pehmeä jättipuusti! Aah. Ei ihme, että paikka on kuuluisa korvapuusteistaan. Juustokakkukin oli hyvää, mutta ei pärjännyt kilpailijalleen. Kaikki kahvilan tuotteet puusteja lukuunottamatta ovat muuten gluteenittomia.

1800-luvun lopulla rakennettu huvila narisevine puulattioineen on pieni matka menneeseen aikaan. Huoneita on useita ja ne ovat täynnä antiikkikalusteita, kristallikruunuja ja suuria kukkakimppuja. Kaikkein perimmäisin huone, Kirkkojärvelle avautuva Järvisalonki, tuntuu olevan pelkkää ikkunaa ja valoa. En viitsinyt ottaa kuvaa, sillä huone oli täynnä kahvila-asiakkaita, joita en tohtinut häiritä.

Kahvilan pihalta pääsee suoraan Kirkkojärven rantaan ja laiturilta olisi varmasti saanut pulahtaa uimaan, mutta jätimme talviturkin heittämiseen johonkin myöhempään hetkeen.  Luin jostain, että lähellä olisi myös luontopolku, joten kahvilavisiittiin voi yhdistää kesäisin myös kävelyretken – talvisin taas järven jäällä on luistelurata. Myös 20-luvulla perustettu luontaiskylpylä sijaitsee lähellä, ehkä tulen Lempäälään joskus ajan kanssa ja otan sieltä täyshoitomajoituksen ja ihanasti nimetyn hoitopaketin kolmen päivän lomanen.

Lueskelin Kahvila Siirin historiasta sen verran, että ihana paikka on saanut alkunsa Kalajoella, jossa se oli antiikkikaupan ja kahvilan yhdistelmä. Vinkkinä rannikolla asuville ja liikkuville, että paikka toimii edelleen kesäkahvilana Kalajoen Havulassa! Ilmeisesti myös Lempäälän kahvilasta voi hyvällä onnella saada ostettua mukaansa tuolin tai taulun, ainakin kannattaa kysyä, jos ihastuu johonkin kovasti.

Kahvitauon jälkeen olimme ravittuja, virkistyneitä ja valmiita tsekkaamaan Lempäälän kirppiskenen ennen matkan jatkamista. Kävimme ensimmäisenä Toivontorilla, Lempäälän Vesilahden Työttömät Ry:n ylläpitämällä kirppiksellä. Se olikin kiinni, mutta kävi säkä: yhdistyksen puheenjohtaja sattui olemaan paikalla ja päästi meidät sisään yksityisvisiitille. Koirat saivat juosta vapaina, heille tuotiin vesikuppikin, kaikkialla Lempäälässä näköjään lellitään koiria. Löysimme nipun kauniita, käsintehtyjä lautasia ja Saara Hopean suunnittelemia jälkiruokamaljoja, jotka maksoivat kaksi euroa kipale. Rakastan maakuntakirppiksiä.

Uniikkia Kahvila ja Kirpputori on aika perinteinen pienen paikkakunnan itsepalvelukirppis, sellainen josta löytyy sekalaista tavaraa lastenvaatteista pölyisiin dekkareihin ja perintöastioihin. Kahvilapuoli on maalattu vaaleanpunaiseksi ja tuoreita leivonnaisia saa ostaa myös mukaan. En voinut vastustaa lempääläisen mummon leipomia lusikkaleipiä. Niiden tekemisessä on niin hirveä homma, että sitä viitseliäisyyttä on pakko arvostaa ja tukea (sitäpaitsi tuoreet lusikkaleivät ovat superhyviä). Löysimme täydennystä vintageviinilasikokoelmaan, jota keräämme kirppiksiltä eräitä juhlia varten. Olisi ollut myös akustinen kitara, jonka Jarno tietysti spottasi sekunnissa, mutta onneksi pakuun pakatut neljä kitaraa (kolme akustista ja yksi sähköinen) estivät häntä tekemästä enempää kitarahankintoja.

Klaffi ja piironki oli Lempäälän kirppiskierroksemme viimeinen etappi. Eteisessä katse hakeutui ensimmäisenä kuvassa näkyvään pikkuhuoneeseen täynnä antiikkiaarteita, mutta sen jälkeen aukesikin valtava halli täynnä itsepalvelupöytiä ja huonekaluja. Kupittaan saven 50-luvun kippoja olisi löytynyt muutamalla eurolla vaikka kuinka paljon. Ihmiset eivät selvästikään tajua niiden rujoa hienoutta! Vähän harmitti, etten ostanut jalallista marmoritarjotinta, johon kuului marmorinen omena ja päärynä. Se olisi ollut täydellinen alku jonkun italialaisen Call me by your name -henkisen villan aavistuksen eksentriseen sisustukseen. Kirppisostoksesta olisi tosin tullut odotettua hintavampi, kun olisi pitänyt sitten hankkia se villakin.

Matka jatkui kohti Pohjanmaata. Näimme karvalehmiä! Tiedän, että heillä on oikeakin nimi, mutta tykkään enemmän karvalehmästä. He olivat yhtä uteliaita kuin vähemmän karvaiset serkkunsa, tulivat heti lähemmäs tarkastamaan kuka olen ja mitä teen. Mietin onkohan heillä kuuma (varmaan on) ja millaistakohan olisi lojua niityllä lueskelemassa kirjaa nojaten kyljellään torkkuvaan karvalehmään (varmaan ihanaa).

Pysähdyimme Vaskivedellä, kun törmäsimme kantatie 65:n varrella Kesämakasiiniin, joka myy lähituottajien ruokatuotteita ja käsitöitä. Elintarvikevalikoima oli ajan hermolla: tarjolla oli luomuvihannesten ja -kananmunien lisäksi mm. gluteenitonta leipää, härkäpapupastaa ja muuta erikoisruokavalioihin sopivaa. Piipahdimme myös vintillä, jonka hämärässä toimii pieni kirppis. Ihana paikka, todellakin vierailun arvoinen.

Ruokaa emme raaskineet ostaa kuumaan autoon, sillä matka jatkuisi vielä seuraavan päivän iltaan, mutta ostimme matkaeväiksi Anttilan tilan limonadeja. Pirskahteleva omenalimu oli suosikkini näistä kahdesta, karviaislimonadi oli makeampi. Ostan suomalaisten pikkutilojen tuotteita aina kun siihen on passeli tilaisuus, vimmaisesti haluan pitää niitä pystyssä, kannattaa roposillani asioita joita haluan nähdä maailmassa lisää. Huomasin muuten tilan sivuja tutkiessani, että marjatilan ja pikkuisen limonaditehtaan yhteydessä Satakunnan Kokemäellä on mahdollisuus myös yöpyä hostelliksi muutetussa kartanossa.

Vietimme loppupäivän Lapualla, siitä onkin luvassa oma kirjoituksensa. Yöksi ajelimme rannikolle Maksamaalle, josta olimme varanneet pikkuisen mökin. Tai no, olin kuvitellut varanneeni pikkumökin, mutta se olikin oikeastaan pieni talo olohuoneineen ja kuisteineen. Majapaikkamme sijaitsi isäntäväen vehreällä pihalla, he olivat vähäsanaisia ja ystävällisiä, jättivät meidät lyhyen esittelyn jälkeen rauhoittumaan yöpuulle. Ruokimme omasta mielestään nälkäkuoleman partaalla horjuvat koirat, löhösimme niiden kanssa hetken sohvalla ja tutkimme seuraavan päivän ajoreittiä ennen kuin kömmimme puhtaiden lakanoiden väliin ja nukahdimme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ihan kuin kesä olisi nyt vasta alkanut

Kaksi tämän kirjoituksen kuvista on julkaistu Instagramissa osana kaupallista yhteistyötä. Tämä kirjoitus ei ole osa yhteistyötä.

Pohjoiseen lähtöä edeltävänä iltana emme pesseet pyykkiä ja pakanneet pakua, vaan menimme Eiranrannan kallioille. Monen viileän viikon jälkeen oli yhtäkkiä lämmintä, ilma oli sillä tavoin sakea kuin vain heinäkuussa on ja tajusin, etten ole koko kesänä ollut rannalla. Päätimme pakata yöllä ja pestä pyykit aamulla, sujautin kassiin viiniä ja kaksi kirppislasia ja haimme lähikaupasta eväitä. Sinnikkäästi rakastan aprikooseja ja kirsikoita, vaikka olen vähän allerginen kivellisille hedelmille ja marjoille. Kallio oli lämmin ja viini kylmää, suussa kutisi ja yhtäkkiä tuntui kuin kesä olisi nyt vasta vihdoin täällä, saapunut hitaana ja kuumana, seisauttanut ajan aaltojen kohinaksi ja lokkien kirkunaksi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Päivä Asuntomessuilla Kouvolassa

Kaupallinen yhteistyö Suomen Asuntomessut ja Asennemedia

Sisustamisesta, remontoimisesta ja talonrakentamisesta kiinnostuneet kuulolle: Asuntomessut Kouvolassa ovat alkaneet! Kirjoitin tovi sitten asioista, joihin meillä oli tarkoitus etsiä messuilta Lapin kakkoskotiimme remppa- ja sisustusinspiraatiota. Listalla oli erityisesti keittiöremontti, uuden kylpyhuoneen rakentaminen ja erilaiset ideat pihalle.

Messuhallin läpi asuntomessualueelle.

Ajelimme viime viikolla Kouvolaan heti aamusta. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin matka Helsingistä ei tuntunut pitkältä, siinähän se kului messulehti-Dekoa selatessa ja suunnitellessa mitä kaikkea halusimme nähdä päivän aikana. Varsinaisia messukohteita on 33 ja niiden lisäksi alueelta löytyy pitkä rivi erilaisia näytteilleasettajia. Lounaaseen ja kahvitaukoonkin pitää varata aikaa, että jaksaa kiertää messualuetta.

Varuskunnan vanhasta miehistösaunasta on tullut Muusikon talo (kohde 6), jonne on valmistumassa asuintilojen lisäksi studio.

Messualue sijaitsee Kouvolan Koriassa, Kymijoen rannalla Pioneeripuiston vanhalla kasarmialueella. Törmäsimme heti muutamaan vanhempaan mieheen, joille alue oli erittäin tuttu armeija-ajoiltaan, he kertoilivat missä olivat nukkuneet ja missä syöneet, halusivat tietää oliko Jarnokin ollut Korian varuskunnassa. Mutta ei ollut – viimeisetkin varuskunnan taistelupioneerit ovat siirtyneet alueelta pois 90-luvun puolivälissä, kymmenen vuotta ennen Jarnon asevelvollisuutta.

En ole ikinä aiemmin käynyt asuntomessuilla ja pää menikin samantien pyörälle tarjonnan keskellä. Messuilta löytyy ihan kaikkea asumiseen, rakentamiseen, remontoimiseen ja sisustamiseen liittyvää. Ai paljuja? Todellakin tahdon paljun! Olen aina haaveillut paljusta! Mitä, lähitilalta tulevia lampaantaljoja? Ooooh! Pientaloja? Sellainen Lappi-talon pihalle vierasmajaksi! Onneksi oli se suunnitelma, koska muuten olisimme joutuneet jäämään Kouvolaan viikoksi.

Airon Haaveen (kohde 4) vaalea Puustellin keittiö huokui modernia 50-luvun henkeä, joka viehätti silmää ja muistutti siitä keittiöstä, joka Lappi-talossamme oli ennen kuin nykyinen keittiö rakennettiin sen tilalle. Muistelen, että 50-luvun mittasuhteet sopivatkin hyvin talon pieneen keittiöön. Tykkään tässä erityisesti avohyllyjen ja yläkaappien yhdistelmästä sekä siitä, että välitilan laatoitus jatkuu avohyllyjen taakse.

Airon Haaveen yläkerran makuuhuoneessa Matrin okrankeltainen sängynpääty sopii ruskeaksi maalattuun seinään ja mustavalkoinen taideteos tuo tilaan rytmiä. Tykkäsin teoksen ripustuksesta: teoksia ei tarvitse aina asettaa symmetrisesti kalusteiden yläpuolelle kuin alttaritaulun, vaan niitä voi ripotella seinille rennoksi osaksi sisustusta.

Pihatiilet kiinnostivat, sillä haaveilemme istuskelualueesta syreeneiden alla. Varsinaista terassia emme 1800-lukulaisen talon pihalla näe, mutta tuolien ja pöydän alla voisi olla jotain rennosti laatoitettua kiveä, joiden välistä kasvaisi ruohonkorsia ja niittykasveja. Ei liian siistiä ja sliipattua, saa olla rosoa!

Villa Element (kohde 5) on rakennettu kokonaan puusta ja suunniteltu hiilijalanjäljeltään mahdollisimman pieneksi. Talon sisäpinnatkin ovat puuta, joka kuulosti alkuun arveluttavalta, mutta näytti sittenkin superfreesiltä. Kuvassa työhuone, jonka konjakinruskea nahkasohva ja mustat yksityiskohdat toimivat kivasti vaaleaa puuta vasten.

Rakastuin päätä pahkaa Huliswoodin kelopuusaunaan! Lappi-talomme pihalla on vanha 60-luvulla rakennettu puusauna, josta saa maailman parhaat löylyt, mutta sauna on niin pikkuinen että sinne mahtuu hädintuskin kolme ihmistä samaan aikaan. Meillä käy Lapissa vieraita sen verran tiuhaan tahtiin, että jossain vaiheessa isomman saunan rakentaminen tai hankkiminen tulee olemaan ajankohtaista. Toiveena on, että pukuhuoneessa olisi myös ylimääräistä vierasmajoitustilaa.

Muusikon talo (kohde 6) oli aidossa korjausrakennushengessä vielä osin vaiheessa. Tulevassa studiotilassa on vielä vanhan miehistösaunan suihkuosaston tiilet näkyvissä. Asuintiloista olohuone ja avokeittiö olivat lähes valmiit – ja tarjolla oli tietysti elävää musiikkia! Jarnoa ilahdutti erityisesti tilassa risteilevät johdot ja siellä sun täällä lojuvat soittimet ja äänentoistolaitteet. Kuulemma kotoisaa. Hän haaveilee tietysti juuri tälläisestä kodin ja studion yhdistelmästä, ehkä vielä Lappiin jonain päivänä?

Muusikon talon korjausrakennusvaiheita on dokumentoitu runsain kuvin, jotka ovat kohteessa esillä. Todella mielenkiintoisia! Työ etenee myös Asuntomessujen aikana. Remontti tehdään vanhaa rakennusta kunnioittaen – eli juuri kuten kuuluukin – ja hyödyntäen nykyaikaisia materiaaleja, kuten betonia, josta on tehty mm. asuintilojen lattia.

Sievitalo Unto (kohde 22) jäi mieleen erityisesti olohuoneen puupaneliseinän ansiosta (toki myös lattiasta kattoon ulottuva ikkuna oli vaikuttava näky). Jokin tälläinen pinta voisi sopia Lappi-talon keittiöön, jos laajennamme sitä nykyisestä keittiöstä esimerkiksi vierashuoneen puolelle. Messuilla näkyi muutenkin paljon luonnonmateriaaleja ja lämpimiä puupintoja.

Sievitalo Unton Omega-keittiössä on puuviiluovet ja marmorikuvioiset kvartsitasot, joka on oikeaa marmoria kestävämpää ja käyttöystävällisempää. Kylpyhuoneen allas (kuva yllä) ja kylpyamme (kuva alla) ovat suomalaisen Woodion, jonka puukomposiitista valmistettuja ekologisia altaita ja ammeita näkyi messuilla useammassakin kohteessa. Kekseliäät altaat ovat kevyet, kestävät ja Suomessa valmistetut.

Olemme pohtineet pitäisikö Lappi-talon kylphuoneeseen rakentaa sisäsauna, sillä 17-neliöiseen pitkänmalliseen huoneeseen sellainen mahtuisi hyvin. Lasiseinä voisi olla yksi tapa pitää tila avarana ja päästää luonnonvaloa myös saunaan rakentamatta lisäikkunoita. Pidin myös ajatuksesta viherkasveista pesutiloissa, ne tekevät tilasta raikkaan ja viihtyisän. Palmuja talossa on ollut aiemminkin: muistan itsekin valtavan kultapalmun, joka huojui pirtissä nojatuolien yllä. 60-luvulla taloon tuotu palmu oli kasvanut vuosikymmenten aikana yli nelimetriseksi. Harmi, että nyt siitä on aika jo jättänyt.

Mustaksi maalattu ja sisältä vaalea Dekolaku (kohde 21) oli yksi messualueen näyttävimmistä kohteista valtavalla huonekorkeudellaan ja suurilla ikkunapinnoillaan. Messuilla näkyi muutenkin paljon lattiasta kattoon ulottuvia ikkunoita ja jopa suuria kattoikkunoita, mikä oli erityisen ilahduttavaa: Suomessa on niin vähän luonnonvaloa, että siitä kannattaa ottaa kaikki irti, varsinkin nykyään kun rakennustekniikat mahdollistavat talojen rakentamisen niin ettei ikkunoista karkaa lämpö samalla tavalla kuin ennen.

Tykkäsin pelkistetystä lepopaikasta ikkunoiden äärellä. Ehkä jotain tälläistä Lappiinkin sitten kun saamme joskus kylmätilana olevan vintin rakennettua asuttavaksi. Pidin myös vessan rauhallisesta ilmeestä: harmaan ja valkoisen sävyjä, iso peilipinta, ei yläkaappeja.

Tanskalaisen Hans J. Wegnerin Wishbone-tuolit ovat superkauniita, samoin Annon Rae-matto, jota olen itsekin harkinnut juuri Lapin kotiin. Siinä on samaan aikaan boheemia runsautta että yksinkertaista, maanläheistä kauneutta.

Dekolakun musta ulkokuori muistutti minua Ulla Koskisen suunnittelemasta Kannustalon Ladosta, jota olen kuolannut ystäväni kanssa niin kauan kuin muistan. Jos rakennuttaisin itse talon alusta, valitsisin sen. Dekolakun on kuitenkin rakennuttanut Deko-Talo Oy. Tykkäsin paljon mustan talon ja vaalean terassin yhdistelmästä, ja inspiroiduin ruukkuihin istetuista kukista – eihän niitä ole pakko istuttaa maahan, vaan ruukuista saa todella kauniita asetelmia, jotka voi nostaa talveksi sisälle turvaan.

Dekolakun pihalla on nurmikkoalueen ja avotulipaikan lisäksi sammalta ja muuta aluskasvillisuutta. 

Kävi onnekas sattuma! Menimme AsukasAreenalle kuuntelemaan maisemasuunnittelija ja ympäristöbiologi Taina Suonion luentoa puutarhasuunnittelusta, mistä päädyimmekin Tainan ja asuntomessuväen kanssa lounaalle. Saimme myös kysyä Tainalta suoraan vinkkejä Lappi-talomme pihaa varten! Piha on tällä hetkellä lähinnä villiintynyttä puskaa, jossa syreenit ja marjapensaat kohoavat nokkosten keskellä. Taina kehotti meitä pohtimaan mikä sopii talon tornionjokilaaksolaisen miljööseen ja mitä kasveja ympäristöstä löytyy. Voisiko esimerkiksi nurmikon tilalle istuttaa lappilaista aluskasvillisuutta, tai kylvää pihan laitamille samoja niittykasveja, joita alueella kasvaa muutenkin? Tykkäsimme tosi paljon molemmista ajatuksista, sillä emme ehkä ole kukkapenkkejä tonkivaa tyyppiä, vaan rento, helppohoitoinen ja sopivasti villi piha tuntuu eniten omalta.

Kannattaa kuulemma myös miettiä paljonko on valmis panostamaan pihan suunnitteluun (monia asioita voi toteuttaa edullisestikin, mutta siihen myös saa uppoamaan yllättävän paljon rahaa) ja kuinka paljon haluaa huolehtia pihasta vai pitäisikö sen mieluummin olla kokonaan huoltovapaa. Meidän kohdalla pihalla ei voi olla mitään jatkuvaa hoitamista vaativaa, koska olemme talolla vain silloin tällöin.

Kysyimme Tainalta myös mitä mieltä hän on istuskelualueen kivetyksestä. Hän suositteli nupukiviä tai graniittia, jotka sopivat tyyliltään 1880-luvulla rakennetun hirsitalon pihalle. Graniittia löytyy myös talon kivijalasta, joten se olisi varmasti luonteva valinta.

Upeat Decor-kylpyhuoneiden laatat ovat esillä Pioneerikoulun Sisustusloungessa (kohde 8b). Tykkäsin todella paljon näistä kaikista, voisin hyvin nähdä useatkin näistä Lappi-talon kylpyhuoneessa tai keittiön välitilassa.

Huh, paljon kuvia mutta silti tässä oli vasta nopea pintaraapaisu kaikesta – loput teidän täytyy mennä katsomaan paikan päälle! Suosittelen myös koluamaan korjausrakennuskohde Pioneerikoulun kohteet, joiden joukosta löytyy myös Galleria Koria sekä kasarmialueen varuskuntatoimintaan keskittyvä valokuvanäyttely.

Messulipulla pääsee myös kolmeen oheiskohteeseen, joista meidän oli tarkoitus käydä kulttuurikeskus Taideruukissa ja maailmanperintökohde Verlan historiallisella tehdasalueella. Emme valitettavasti ehtineet kumpaankaan, sillä päivä kului messualuetta kolutessa – niin valtavasti nähtävää! Mutta olihan tässäkin jo roppakaupalla inspiraatiota ja ideoita omiin suunnitelmiin.

Pioneerikoulun Trendikoti (kohde 8a) sai minut muuttamaan mieleni siitä, että en ole tapetti-ihminen. Öljyvärimaalaukselta näyttävä tapetti valtavan korkeassa tilassa oli hengästyttävän hieno! Superkaunis vihreä marmoripöytä on Cobellolta.

Vinkit Asuntomessuille:
✖ Varaa kunnolliset kengät, tulet kävelemään päivän aikana paljon, vaikkei se hissuksiin haahuillessa ehkä siltä tunnukaan.
✖ Vältä jonotus messualueella ostamalla liput etukäteen.
✖ Mieti etukäteen mitkä kohteet ainakin haluat nähdä. Aika hupenee messuilla yllättävän nopeasti. Heinäkuun Deko on messulehti, josta löytyy niin alueen kartta kuin kuvia ja tietoa kohteista.
✖ Nappaa puhelimella kuva kaikesta kiinnostavasta, näin saat muistiinpanot suoraan puhelimen kuvarullaan eikä tarvitse kerätä käyntikortteja ja esitteitä.
✖ Koirat ovat tervetulleita asuntomessualueelle, mutta eivät pääse kohteisiin sisään. Alueelta löytyy koiraparkki, jonne koirat voi jättää vilvoittelemaan, leikkimään ja nautiskelemaan snack-tarjoilusta (5€/h, suosittelevat paikan varaamista etukäteen).
✖ AsukasAreenalla on joka päivä ohjelmaa, jota seuratessa voi samalla lounastaa, sillä samasta teltasta löytyy myös lounasbuffet.
✖ Kurkkaa messujen teemaviikot ja päiväkohtaiset tapahtumat kun suunnittelet vierailua.
✖ Jos haluat nähdä niin paljon kuin mahdollista, ajoita vierailusi yhteen pidennetyistä keskiviikoista (kts. ajat alla) tai jää Kouvolaan yöksi ja palaa messualueelle seuraavana päivänä. Toisen päivän lipun saa edullisemmin.

Asuntomessut Kouvolassa ovat auki klo 10-18 joka päivä 11.8.2019 asti.
Poislukien pidennetyt illat: ke 24.7., ke 31.7. ja 7.8. klo 10-21.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Lapuan kautta Lappiin – vinkkejä matkaan?

Jee! Mäykkyjen saikku on virallisesti ohi, sillä viimeiset tikit poistettiin tänä aamuna. Sehän tarkoittaa, että lähdemme lomanviettoon Lappiin. Kutsun sitä sinnikkäästi lomaksi, vaikka töitä on kyllä tiedossa, mutta onneksi aika rennolla otteella eikä mahdottoman paljon. Paku kääntyy kohti pohjoista jo huomenna, vähän aiemmin kuin olimme olettaneet, kun tänä viikonloppuna siintäneet juhlat siirtyivätkin ensi kesään. Ei se mitään, onpahan siellä jo jotain mitä odottaa.

Kuvat ovat viimekesäiseltä matkalta Lappiin. Autossa voi vallan hyvin tehdä töitä, kunhan aurinko ei porota suoraan läppäriin!

Yleensä ajamme suorinta reittiä maan halki, nelostietä pitkin Esplanadilta Lappiin: lähdemme aamulla ja olemme yöhön mennessä perillä, tai kuten viime kesän helteissä, yötä vasten matkaan ja aamulla perillä. Se oli koirien kanssa reissatessa ainoa järkevä vaihtoehto, sillä vanhassa pakussamme ei ole ilmastointia ja kuumalla kelillä siellä on ihmisilläkin tukalat oltavat. Toivotaan, että tällä kertaa ei ole luvassa ihan yhtä korkeita hellelukemia, sillä tarkoitus on lähteä ajamaan aamusta.

Tällä kertaa meillä ei ole raksa-aikataulun tai saapuvien vieraiden takia kiire olla perillä, joten päätimme kerrankin pilkkoa pitkän ajomatkan osiin ja taittaa matka kaikessa rauhassa kahden päivän mittaan. Välietappina on mikäs muukaan kuin Pohjanmaa! Jep, emme saaneet Provinssi-visiitillä Jarnon synnyinseuduista vielä tarpeeksemme. No, eipä tälläkään pikavisiitillä ihan hirveästi ehditä nähdä, mutta ainakin vähän enemmän kuin aiemmilla läpiajomatkoillamme, joilla on tullut tutustuttua lähinnä nelostien varrella oleviin huoltoasemiin.

Olemme varanneet pienen rantamökin Maksamaasta ja ajattelimme ajella maisemareittejä pitkin hissuksiin, pysähdellen kivannäköisiin paikkoihin jaloittelemaan, kahvittelemaan ja nauttimaan kesäisestä Suomesta. Lähimatkailu kiinnostaa, joten otetaan nyt matkasta kaikki irti kun siihen on kerrankin täydellinen mahdollisuus. Täytyy varmuuden vuoksi pakata uikkarit, vaikka olen sen sortin vilukissa, että talviturkki ei välttämättä lähde Suomen viileissä vesissä ollenkaan. Mutta ei sitä tiedä mikä fiilis on viiden tunnin autossa istumisen jälkeen, jos kohdalle osuu kunnon hellekeli.

Kysymys kuuluu: onko teillä vinkkejä matkan varrelle? Reittimme kulkee Tampereen ja Seinäjoen kautta Lapualle, sieltä Maksamaahan yöksi. Sieltä jatkamme lauantaina rannikkoa pitkin kohti Lappia. Otamme ilolla vastaan kaikki vinkit reitin varrelle tai lähettyville osuvista ihanista kahviloista, ravintoloista, kirppiksistä, näyttelyistä ja luontokohteista!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime viikkojen kirppislöydöt

Yksi parhaista asioista, joita somessa voi mielestäni tehdä, on ihastella ja kadehtia muiden kirppislöytöjä. Ah sitä iloa, kun joku on löytänyt jotain superihanaa! Onneksi niitä löytöjä sattuu myös omalle kohdalle, sillä koluan kirppiksiä ahkerasti. Nykyään lähden entistä useammin kirppiksiltä tyhjin käsin, sillä kotona on tyhjennetty nurkkia ja vaatimustaso on noussut – en halua viedä kotiin mitään ihan kivaa vaan kelpuutan mukaan ainoastaan ihania esineitä, niin ihania, että haluan todellakin suoda niille kodin rajallisista neliöistä oman paikan. Iso plussa, jos esineelle on käyttöä, sillä koristeena kököttävää tavaraa ei viitsi kerätä nurkkiin liikaa – olen sitäkin tehnyt ja se johti vain pölyiseen kotiin, joka ei inspiroinut. Aika moni keräilijä on varmaan nyt täysin eri mieltä.

Mutta asiaan! Ajattelin nimittäin vilauttaa omia viimeaikaisia löytöjäni siltä varalta, että muutkin saavat iloa toisten ihmisten kirppisonnesta. Nämä aarteet ovat peräisin Fiskarsin antiikkimarkkinoilta ja Billnäsin antiikki- ja perinnepäiviltä parin viikon takaa. Ruskeat kahvikupit alavasemmalla ovat Arabian Ruskaa, ostamme sarjan isoimpia mukeja sekä kaupunkikotiin että Lapin kakkoskotiin kun niitä osuu kirppiksillä vastaan. Tykkään erityisesti niistä, joissa on tummempi lasite. Myös ruskeat pikkukulhot ovat Arabian ja maksoivat yhteensä vain vitosen. Ajattelin tarjoilla niistä hummusta ja oliiveja.

Kupittaan saven siniset pikkulautaset maksoivat yhteensä maltilliset 1,50 euroa. Virallisesti en edes pidä sinisestä ja silti olen huomannut viime aikoina hipelöiväni kirppiksillä sinisiä astioita tuon tuosta. Tekee mieli kattaa niitä sikinsokin maanläheisten sävyjen sekaan ja viis veisata, vaikka vähän riitelisivätkin. Hopeoidut alpakkalusikat tongin valtavasta lusikkakasasta, jossa kaikki maksoivat euron. Löysin samoja lusikoita aiemmin keväällä ja setti täydentyi nyt mukavaksi 12 lusikan pinoksi, jolla isompikin porukka kahvittelee tai nautiskelee pavlovaa.

Rakastuin sekunnissa ruskeaan 50-lukulaiseen teekannuun, jolla on rottinkinen kahva. Kokemus on opettanut, että salamarakkauksia ei kannata päästää käsistään – ne tuottavat kotona iloa joka ikinen päivä. Kannu on sisältä tarpeeksi siistikuntoinen päästäkseen ihan tositoimiin: viimeistään syksyn tullen hauduttelen tässä piparminttuteetä. Afrikkalainen korkea vati seisoi pöydässä kannun vieressä ja sopi niin täydellisesti sen kaveriksi, etten raaskinut erottaa heitä, vaan tinkasin hyvän yhteishinnan ja ostin molemmat.

Kertokaapa, onko teillä käynyt kirppisonni viime aikoina?

PHOTOS BY STELLA HARASEK