Kesti monta päivää selvitä Flow’sta ja – näköjään viikon palata asiaan. Skippasimme jatkot eikä valvomisen tai viinin suhteen sattunut ylilyöntejä, mutta viikonlopun festarointi tuntui silti väsymyksen lisäksi särkynä jaloissa, selässä ja jopa takalistossa. Siitä syytän Helsingin mukulakivisiä katuja, sillä matkustin viikonlopun aikana pomppivassa tarakkakyydissä. Maanantaina (ja tiistaina, ja keskiviikkona) kyllä tunsi olleensa festareilla, mutta oli kyllä kaiken säryn arvoista.

Päätimme etukäteen ottaa rennosti. Hortoilimme keikalta toiselle ja kiertelimme aluetta, joka on joka vuosi vähän eri. Emme edes yrittäneet sopia kenenkään kanssa tärskyjä, vaan antauduimme ihmisvirralle ja luotimme siihen, että Flow’ssa ei voi olla törmäämättä tuttuihin. Tällä kertaa tuli nähtyä pitkästä aikaa vuosien takaisia työtovereita, ihmisiä, jotka olivat aikoinaan töiden kautta läsnä jokapäiväisessä elämässäni ja sittemmin katosivat, kun minä lähdin musiikkialalta ja melkein kaikki muut jäivät. Ala on kokenut valtavia murroksia, mutta ihmiset ovat yhä samoja ja jutut ovat tuttuja tavalla, johon on helppo solahtaa – ihan kuin olisin tipahtanut takaisin vuoteen 2009 ja ollut menossa seuraavana maanantaina töihin viemään artistieni sinkkuja radioihin. Sitten ravistin päätäni ja muistin etten edes tiedä ketkä tällä hetkellä heiluvat Suomessa listojen kärjessä.

Tämänkin ihanan naisen tapasin aikoinaan musiikkimaailmassa, myöhemmin meistä tuli yhtiökumppaneistakin. Me näemme onneksi useammin kuin satunnaisesti Flow’ssa.

Joka vuosi pakkaan mukaan kameran linsseineen ja ajattelen, että ah tällä kertaa minä otan Flow´n kaikkien aikojen valokuvaushaasteen kannalta, kun kerran vietän viikonloppuni visuaalisen tykityksen keskellä! Kuvaan taideinstallaatioita ja tyylikkäitä ihmisiä, ehkä pysäytän tuntemattomiakin! Hankin jopa kuvausluvat lavan eteen ja otan lähietäisyydeltä keikkakuvia, joissa hiki lentää ja valo hohkaa taianomaisesti artistin takaa! Ja sitten käy aina samalla tavalla. Kameraan päätyy ehkä kolmekymmentä kuvaa, joissa on joka vuosi ne samat asiat: ystäviä, suttuisia kuvia pimenevässä illassa kimaltavista valoista, yleisön keskeltä otettuja keikkakuvia joissa ihmisten kädet heiluvat linssin edessä ja muuta sekoilua, jossa tunnelma on tärkeämpää kuin tarkennuspiste. Mutta niihin tiivistyy asiat, joita eniten Flow’ssa fiilistelen, viimeisen kesäviikonlopun haikeus, kiireettömät hetket ihmisten kanssa, huojuminen yleisömeren mukana, ne valot elokuun mustassa yössä. Kaikki osa siirtymäriittiä kesästä alkusyksyyn.

Viikonlopun yllättäjä: Ruusut olivat superhyvät! Olen missannut heidät sata kertaa, nyt osuin vihdoin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Keikka oli ihana ja intensiivinen, olisin voinut hytkyä siellä tuntikausia. En ilmeisesti ollut mielipiteeni kanssa yksin, sillä teltta oli ääriään myöten ahtotäynnä. Tuli hyvä mieli siitä, että yleisö on löytänyt näin nopeasti suhteellisen tuoreen yhtyeen.

Viikonlopun safkasuosikki: Munchies by Matti Jämsen. Mac’n’cheese ja friteerattuja asioita kukkakaalista kanaan ahdettuna vohvelitötteröön: kuulostaa täysin sekopäiseltä ja onkin, mutta onnistuu jollain selittämättömällä tavalla toimimaan. Festariruokaa parhaimmillaan, rasvaa ja nopeita hiilihydraatteja.

Viikonlopun ei-yhtään-yllättävä suosikkibaari: Iittala Vintage Bar. Rakastin niin nostalgisia juomia kuin sieltä sun täältä kerättyä vintagelaseja, joihin cocktailit loihdittiin. Kuvassa oikealla Tapio Wirkkalan suunnittelema Future-lasi, aika kaunis! Vasen lasi on valmistettu aikoinaan irish coffeen tarjoiluun, suunnittelijaa en muista. Mustaherukalla maustettu Kelkka-mocktail maistui siitä myös.

Australialainen Tame Impala oli hyvä ja lavashow’n jokainen sekunti oli täsmäräätälöity taltioitavaksi Instagramiin, mutta jotenkin en jaksanut yhtään, kun oli hyvät keskustelut käynnissä, viinilasi edessä ja odotin vaan, että Robyn aloittaisi. Jarno fiilisteli keikkaa kyllä, minä havahduin vasta kun miljoonat konfetit alkoivat sataa yleisön ylle. Silloin tietysti harmitti etten ollut lavan edessä heilumassa.

Robyn soitti viimeisenä lauantai-iltana ja tuntui, että koko Flow oli pakkautunut telttaan: odotus väreili katossa asti niin sakeana, että sitä olisi voinut viipaloida veitsellä. Ensimmäiset kappaleet eivät vieneet vielä mukanaan, mutta Love Is Free -kappaleen kohdalla miestanssijan kanssa syntynyt dance off oli parasta mitä lavalla on nähty naismuistiin ja siitä kaikki olikin silkkaa ilotulitusta loppuun saakka. Dancing On My Own räjäytti potin eikä edes se, että osa yleisön ilman säestystä laulamasta kertosäkeestä tuli ilmeisesti taustanauhalta, himmentänyt kollektiivista hurmosta. Robynin keikka löytyy muuten YLE Areenasta.

Poljin keikan jälkeen kotiin Jarnon kanssa, yö oli lämmin ja pehmeä. Tie kiisi alla ja kerrankin jopa minun mieleni (painekattila nimeltä Stella Harasekin pää) oli aivan hiljaa. Hytkyin satulassani kuvitteellisen biitin tahtiin ja toivoin, että matka kestäisi vielä vähän pidempään.

Mielenrauha jäi lyhyeksi, heräsin tietysti aikaisin sunnuntaiaamuna jännittämään illalla koittavaa The Curen keikkaa. Olen nähnyt yhtyeen aiemmin kolme kertaa, Los Angelesissa vuonna 2003, Tukholmassa kymmenisen vuotta myöhemmin ja Helsingissä kolme vuotta sitten. Mutta se on silti aina Tapahtuma. The Cure on kuitenkin ollut mukana elämäni käänteissä pidempään kuin suurin osa tuntemistani ihmisistä. Mikä tahansa kiertue voi sitäpaitsi jäädä nykyään jo kuusikymppisen Robert Smithin ja kumppaneiden viimeiseksi.

Tämä nainen pitää teknon lisäksi The Curesta.

Jännitti mitä kaikkea massiivisen pitkistä keikoistaan tunnettu yhtye ehtisi tunnin pituiseen festarislottiinsa mahduttaa. Tunti on niin lyhyt aika ja heillä on niin paljon hienoja levyjä, sellaisiakin kuten vuonna ’89 julkaistu Disintegration tai pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Wish, joilta voisi soittaa vaikka kaiken. Hirvein huoli: ei kai ne vaan soita uusia biisejä!? Kukaan ei kuitenkaan halua kuulla mitään 2000-luvun vaihteen jälkeen julkaistua, selvitin Jarnolle, joka kuunteli yllättävän kohteliaasti ottaen huomioon, että monologi oli jatkunut jo jonkin aikaa. Jatkoin monologia myös brunssivieraillemme eivätkä nekään kehdanneet keskeyttää. Ehkä ne olivat päättäneet yhdessä Jarnon kanssa, että annetaan nyt ton vaahdota rauhassa ettei sen pää poksahda.

Ennen The Curen saapumista lavalle piti kitua läpi pitkä sunnuntai-iltapäivä ja Father John Mistyn keikka. Olihan se hyvä. Varma ja tyylipuhdas suoritus, ei virheitä tai kompurointia. Bändin jätkät näyttivät aurinkolaseissaan, mustissa puvuissaan ja raamatullisissa parroissaan tismalleen samalta kuin solisti. He saarnasivat seurakunnalle, joka palvoi heitä ja yhtäkkiä tunsin itseni ulkopuoliseksi, vaikka kappaleet olivat läpikotaisin tutut. Kaikki oli niin täydellistä. Ihan kuin lavalla olisi heilunut rivi näyttelijöitä, tai vahanukkeja, joista kukaan ei oikeasti hengittänyt tai hikoillut.

Sitten vihdoin, vihdoin The Cure. Juuri ennen kuin keikka alkoi kävin Himmun kanssa Whatsappissa koko viikonlopun ainoan klassikkokeskustelun. Täällä lavan edessä, tulkaa, täyttyy! Jonotan viiniä, pitäkää paikkaa! Täällä miksauskopista vasemmalle, mulla on hattu! Heiluta nyt sitä hemmetin hattua että näen teidät! Olimme kuusitoista vuotta sitten Los Angelesissa yhdessä The Curen keikalla ja oli selvää, että tämäkin katsottaisiin yhdessä.

The Cure ei ole mikään erityisen trendikäs saati visuaalinen yhtye. Taustavisuaalit ovat kirjaimellisuudessaan lähinnä lapsellisia, Lullabyn taustalla nähdään hämähäkin seitti ja niin edelleen. Robert Smith lompsii lavalla samoissa raskaissa maihareissaan ja huonosti istuvissa vaatteissaan kuin 70-luvun lopulla. Ainoa mikä on muuttunut on ikä ja koko muu maailma yhtyeen ympärillä. Mutta ei heitä kiinnosta. He ovat onnistuneet luomaan oman, täysin uniikin todellisuutensa, joka imaisee sille alttiin mukaansa niin ettei paluuta ole. Kuten ystäväni sen myöhemmin sanoitti: The Curea rakastavia ihmisiä yhdistää kokemus ulkopuolisuudesta. Sellaisestakin, mitä voi kokea ihmisten keskellä, omien rakkaidensa ympäröimänä.

Toisena kappaleena kuultu Burn teki selväksi, että kovia soittajia he ovat yhä. Kuusikymppiset miehet rokkasivat (muutaman nuoremman livevahvistuksen kanssa) samalla tavalla kuin kuusitoista vuotta sitten.

Turhaan olin jännittänyt pituutta. Keikka kesti yli kaksi tuntia. Ne, jotka eivät suhtaudu yhtyeeseen erityisellä intohimolla, painuivat varnaan kaljalle sahaavien bassoriffien läkähdyttäminä jo puolivälin jälkeen. Mutta me muut seisoimme nakutettuna paikoillamme viimeiseen bassoniskuun saakka.

A Night Like This on ollut aina yksi suosikeistani. Monet The Curen kappaleet ovat matkanneet mukanani elämänvaiheesta toiseen, mutta tämä on ikuisesti aikamatka yhteen menneeseen heinäkuuhun, kun oli kuuma, tanssin tätä yksin Sputnikin tanssilattialla ja kaikki teki niin kipeää, että piti juoda vodkaa ja huutaa mukana, jotta pystyi jatkamaan.

Lovesong tuli, tietysti tuli. Olen kuunnellut sen vuosien varrella tuhansia kertoja ja yhä vaan se aiheuttaa läikkymistä rintakehässä. Mutta lopulta From the Edge of the Deep Green Sean junnaava kitara oli se, joka sai silmät vuotamaan vettä, kun 20 vuotta henkilökohtaista historiaa vyöryi samaan aikaan yli. Onnea ja ulkopuolisuutta, yksin tanssimista ja halpaan vodkaan hukutettuja suruja.

A Forestin bassoriffi on yhä maailman paras ja koko biisi ihan pakko tanssia, vaikka jalkoja särkee ihan helvetisti.

Illan olisi voinut kruunata Doing the Unstuck, mutta oli ehkä parempi, ettei sitä kuultu. Olisi ehkä pitänyt sytyttää musiikkipäissään koko Suvilahti tuleen ja olisi ollut ikävää saada elinikäinen porttikielto lempifestareilleen.

Encoren viimeiseksi kappaleeksi oli valikoitunut vuoden 1979 hittisinkku Boys Don’t Cry, jonka jälkeen Robert jäi hortoilemaan lavalle ja hymyili hurraavalle yleisölle vähän hämillään. Näky liikutti minua lähes yhtä paljon kuin ne tärkeimmät kappaleet. Täydelliseksi hiotussa maailmassa on vielä jotain vilpitöntä ja kömpelöä, tislaamatonta iloa. Ja ennen muuta tämä: kaikkien näiden vuosien jälkeen hän nauttii yhä keikoistaan, tai sitten on alkanut nauttia niistä vasta nyt, tietoisena siitä, että takana on enemmän kuin edessä.

James Blaken keikka oli hypnoottinen päätös viikonlopulle. Löysin lavan edestä vielä yhden ystävän, jonka kanssa aikoinaan kuuntelimme The Curea. Ilmeisesti kaikki ihmiset, joiden kanssa vietin aikaa 2000-luvun alussa olivat kokoontuneet Robert Smithin takia Suvilahteen ja painuneet sen jälkeen James Blaken keikalle toipumaan.

Olin saapunut festareille Jarnon armeijapyörän tarakalla. Omasta pyörästäni oli iltapäivällä irronnut ketjut ennen kuin olimme ehtineet kunnolla edes kotipihasta ulos ja olimme jatkaneet matkaa yhdellä fillarilla, koska jo viiden tunnin päästä aloittava lempiyhtyeeni ei odottelisi. Tarakalla pääsin myös kotiin, lämpimän yön halki. Festivaalin äänet olivat jo hiljentyneet, valotkin jäivät taakse Siltavuorensalmen sillan jälkeen. Pohjoisrannan purjelaivat kohosivat tummaa taivasta vasten, köydet kolahtelivat vaimeasti mastoja vasten. Pidin Jarnosta kiinni, suljin silmät ja tunsin tuulen, joka oli alkanut kohota The Curen keikan lopussa. Neljäs yhteinen syksy, se alkaa nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA