✖ Lokakuun kootut

Seuraa viime viikkojen isot ja pienet asiat! (Niin, olimme pohjoisessakin, mutta siitä lisää pian.)

✖ Helsingin kirjamessut olivat ihanat. Valtavasta yleisömäärästä huolimatta! Sain hortoilla kiireettömästi kirjojen maagisessa vaikutuspiirissä, hengailla Hangon kirjeenvaihtajamme Annan kanssa, kuunnella kirjailijahaastatteluita, selailla uutuuksia ja uusintapainoksia, penkoa divariosastoa. Kirjahankintojen määrä pysyi onneksi mitenkuten kurissa, koska kotona on iso pino kirjoja, jotka odottavat vuoroaan. Jos vaikka lukisi ne ensin.

✖ Hypnoosi kiinnostaa. Jarno on yrittänyt pitkään lopettaa tupakoinnin ja on nyt hypnoosissa käytyään ollut reilut kolme viikkoa polttamatta. Minulla taas on kauhua ja sisäistä sekasortoa aiheuttava toimenpidekammo, johon hypnoosista saattaa kuulemma olla apua – olen todellakin valmis kokeilemaan. Olisihan se kivaa, ettei koko viikko olisi jännityksen takia pilalla aina kun pitää mennä jotain varten lääkäriin. Jotenkin tosi aikuista, sanoi yksi ystävä kauhistuneena henkisen kasvun spurtistani. Haha! Niin on. Ja pidän siitä.

Uudet kuulokkeet, uusi elämä. Minulla on kummalliset korvat, joissa mitkään nappikuulokkeet eivät suostu pysymään – ja jos suostuvatkin, korvia alkaa nopeasti särkeä. Siksi käytän aina isoja kuulokkeita, jotka peittävät korvat kokonaan. Edelliset menivät kuitenkin rikki melkein vuosi sitten enkä ole saanut aikaiseksi hankkia uusia, tyytynyt vain narisemaan kotona loputtomista taisteluistani nappikuulokkeiden kanssa. Lopulta Jarno kyllästyi valituksiini, lähti kaupungille ja palasi kainalossaan uudet, kunnolliset kuulokkeet. AH! Ihan kuin elämä olisi alkanut alusta! Voin kävellä kadulla uppoutuen omiin luuppeihini! Voin kääntää päätäni eikä kuuloke tipahda korvastani! Voin kuunnella kokonaisen kappaleen ilman 13 keskeytystä!

✖ Talviaika on täällä. Samoin taistelu kaamosväsymystä vastaan. Joka vuosi sama juttu, pimenevät päivät vievät veronsa ja aamuisin on vaikea nousta. Olen aiemminkin tankannut vitamiineja, mutta tänä syksynä olen aloittanut nestemäisen rautakuurin, josta on ollut jo paljon hyötyä, sillä normaalisti ensimmäiset kaamosoireet ovat hiipineet päälle jo syyskuussa heti kun päivät ovat lähteneet hämärtymään, mutta nyt eletään melkein marraskuuta! Kaivelen tänään myös herätysvalon esiin, siitä on menneinä talvina ollut apua järkyttäviin aamuihin.

✖ Yinjooga pelastaa jälleen elämäni. Olen aloittanut Katja Kokon uuden Yin Your Skin -verkkokurssin, josta kirjoitin tovi sitten. Ei olisi voinut tulla parempaan saumaan: elämässä on ollut kivoista jutuista huolimatta viime viikkoina kaikenlaista pientä murhetta ja stressinaihetta ja tuntuu tosi vaikealta saada kierroksia alas ja rentoutua. Kurssi yhdistää gua sha -kasvohieronnan ja yinjoogan ja sisältää myös meditaatiota, on siis varsinainen täsmäase juuri mielen ja kehon rauhoittamiseen ja tasapainottamiseen. Hullua ja ihanaa miten 10 minuutin minimeditaatio helpottaa puristusta ja kirkastaa oloa, vaikka vielä aloittaessa tuntui siltä, että ei tästä mitään tule. Toinen aikuistumisen merkki: harkitsin eilen lääkitseväni nuutunutta oloani lasillisella viiniä, mutta sen sijaan teinkin pienen yinjoogan. Se auttoi enemmän.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Elokuvia ja syysmyrskyjä, eli nähdään Hangossa

Kaupallinen yhteistyö Visit Hanko, Hangon Kulttuuritoimisto ja Hangon Elokuvajuhlat

Rakastan elokuvissa käymistä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että asun suurinpiirtein elokuvateatterin kulman takana. (Ja myös laventelipuutarhan, kirjaston ja mantelicroissant-leipomon kulman takana, kelatkaa!)

Enkä minkä tahansa elokuvateatterin, vaan Suomen eteläisimmän, jonka avajaisia vietettiin vuonna 1919 ja jonka sisustus on lähestulkoon kokonaan 1940-luvulta, kun teatteri avattiin uudelleen sodan jälkeen. Jo aulassa pääsee tunnelmaan, liput ostetaan kauniista funkkis-lippukioskista, käteisellä. Kiinnitä huomiota myös lennokkaan siniseen Olympia-kylttiin sisäänkäynnin päällä, se on upea!

Nyt torstaina alkaa koko vuoden lempitapahtumani Hangon Elokuvajuhlat, leffafestari, joka on ohittamaton syy tulla Hankoon parhaaseen vuodenaikaan loka-marraskuun vaihteessa. Jos oikein hyvin käy, saa saariston syysmyrskyt kaupan päälle.

Viisipäiväinen festari (31.10. – 4.11.2019) jotakuinkin hiljenneessä satamakaupungissa tarjoaa loistavat puitteet jokaisen leffahullun unelmalle: saa harppoa kaulaliinaan kietoutuneena leffasta toiseen, käydä välillä syömässä suolapalaa tai nostamassa maljoja muiden leffahullujen kanssa, ehkä kipittää Gunnarsinrantaan tai Tulliniemelle surffareita bongaamaan. Nukkua posottaa hyvät unet rannoiltaan jo ritisevän meren ja käppyrämäntyjen tuoksuisessa yössä.

Esimerkiksi viehättävä pitsihuvila Villa Maija on avoinna vielä elokuvavieraille ennen talviunille siirtymistään. Nopeimmat varaavat huoneen päärakennuksesta, lasiverannalla. Majoitusta ja ravintoloita löytyy, vaikka kaikki luulevatkin, että Hanko katoaa maailmankartalta elokuun jälkeen. Puuh, sanon minä aina silloin: kesähän on amatööreille!

Olen listaihmisiä, joten listaan teille omat leffatärppini. Koko ohjelman löydät tapahtuman sivuilta.

Huomaathan: elokuvia esitetään Kino Olympian lisäksi Hotelli Regatassa. Hotel Bulevardissa ja Bistro Alléssa on kiinnostavaa elokuvaohjelmaa myös. Osa tärpeistäni menee ajallisesti päällekkäin, koska en ole pystynyt vielä päättämään, mitkä elokuvista lopulta valitsen. En edes minä voi nimittäin olla kahdessa paikassa yhtä aikaa!

I live in cinema. I feel I’ve lived here forever. – Agnes Varda

TORSTAI

18:00 Varda by Agnès (Ranska), Kino Olympia
Minua seuranneet tietävät pienimuotoisen palvontani mitä yhteen ranskalaisen uuden aallon pioneeriin Agnès Vardaan tulee. Agnès Vardan kotikatu Rue Daguerre on ollut Pariisin-kartallani pienenä virtuaalinuppineulana jo hyvän aikaa. Haaveilin aina törmääväni häneen sattumalta. Olisinko saanut sanaa suustani? Nyt törmääminen ei ole enää mahdollista, 90-vuotias Varda siirtyi ajasta ikuisuuteen maaliskuussa 2019. Elokuva Varda by Agnès jäi hänen viimeisekseen.

PERJANTAI

20:00 Shoplifters (Japani), Kino Olympia
Japanilaista elokuvaa yhdeltä arvostetuimmista nykyohjaajista, Hirokazu Kore-edalta. Shoplifters palkittiin 2018 Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisella palmulla. Tarina kertoo perheyhteydestä, vai kertooko?

LAUANTAI

11:00 Kaksi elokuvaa, yksi näytös (Suomi), Kino Olympia
Ohjaaja Kanerva Cederström vierailee festareilla esittelemässä kaksi poliittista lähihistoriaa käsittelevää dokumenttielokuvaansa Kaksi enoa ja Trans-Siberia. Cederströmin runollinen tyyli kiinnostaa. Hankolainen renesanssimies Sampsa Laurinen haastattelee ohjaajaa.

17:30 Kesä (Venäjä), Hotel Regatta
Nuoria rokkikukkoja 80-luvun Leningradissa, Iggy Pop raikaa. Itkettää vähän jo nyt, silkasta nostalgiasta.

Tyttö ja rillit elokuvasta Kesä

SUNNUNTAI

11:00 Aatos ja Amine – Gods of Molenbeek (Suomi, Belgia), Kino Olympia
Ohjaaja Reetta Huhtanen katsoo monikulttuurista lähiöelämää Brysselissä kahden pienen pojan silmien tasolta. Miten kuusivuotiaat ystävykset käsittelevät niinkin isoja asioita kuin jumaluus, terrorismi, kuolema?

12:30 Rivien välissä (Ranska), Hotel Regatta
Ranskalainen, teräväksi mainostettu ihmissuhde-elokuva kirjailijoista ja kirjankustantajista, en tiedä tarvitseeko kaltaisiani tämän enempää houkutella valkokankaan ääreen. Ai niin, kenties kertomalla, että Hotelli Regatassa saa ottaa elokuvasaliin viinilasin aulabaarista mukaan!

12:45 Kolme naista (Iran), Kino Olympia
Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon pokannutta iranilaiselokuvaa on sanottu ohjaaja Jafar Panahin (jolla on muuten parhaillaankin niskassaan Iranissa oikeuden asettama elokuvantekokielto!) kauneimmaksi teokseksi. Elokuvassa nuoren naisen taideopintohaaveet törmäävät ikivanhoihin patriarkaalisiin perinteisiin, sukupolvien kuiluun. Mutta koska maailma harvoin on vain mustavalkoinen, löytyy ohjaajan Iranin vuoristokyliin ulottuvalla road tripillä myös koskettavaa inhimillisyyttä, lämpöä ja yhteisöllisyyttä.

15:00 Amazing Grace (USA), Kino Olympia
Los Angeles, tammikuu 1972. Soul sister Aretha Franklin pumppaa baptistikirkollisen väkeä hurmokseen niin että hiki roiskuu. Kaikki tallentuu onneksi filmille, joka nyt epäonnisten vaiheiden jälkeen on restauroitu ja sai lopulta tänä vuonna ensi-iltansa. Hallelujah!

15:00 Nuoren naisen muotokuva (Ranska), Hotel Regatta
Mestariteokseksi tituleerattua elokuvaa on verrattu mm. elokuviin Piano ja Call me by your name. Yleensä en lämpene historialliselle draamalle, mutta Bretagne (olkoonkin 1700-luvun Bretagne) ja näyttelijä Adèle Haenel saattavat saada minut pyörtämään sitkeän päähänpinttymäni. Ohjaaja Céline Sciamma käsittelee elokuvallaan ikuisuusaihetta naisesta katseen kohteena versus katsojana ja kertojana, tekijänä. Elokuvajuhlilla on muuten tänä vuonna vahva naisedustus, ohjaajien ja näkökulmien osalta, hienoa!

MAANANTAI

17:30 Piazzola (Argentiina), Kino Olympia
Tangon mullistajaksi kutsuttu Astor Piazzola sovittelee perhettä ja luovaa elämää yhteen intiimissä henkilökuvassa. Taide ja ego, aina yhtä kiehtovaa.

Hyppää siis junaan ja tule kanssani elokuviin? Me istumme Parkkosen kanssa aina rivillä 8, reunassa. Nähdään Hangossa!

Sanoinko tosiaan “hiljenneessä satamakaupungissa”? Marraskuuhun sijoittuu muitakin tapahtumia. Pimeä Viikonloppu (samaan aikaan Elokuvajuhlien kanssa, 1.-3.11.) ottaa ilon irti vuoden synkimmästä ajasta mm. tarjoamalla pimeydessä vaeltaville hautausmaaopastuksia, kummitusjuttuja ja yön bunkkerissa.

Seaside Stories Festival (14.-17.11.) taas on monikulttuurinen tarinafestivaali, jossa noin viisikymmentä eri alojen taiteilijaa viideltä mantereelta kuljettaa osallistujia mm. musiikin, tanssin, kirjallisuuden ja elokuvien keinoin ympäri maailmaa.

Minä kunnostaudun järjestämällä yhdessä Ravintola Makasiinin kanssa torstaina 21.11. jo viidennen kerran Beaujolais Nouveau -kekkerit uuden viinisadon kunniaksi.

PHOTOS FROM HANKO BY TOMI PARKKONEN

Levysuositus syksyyn ~ Michael Kiwanuka

Musiikin ystävät kuulolle! Lontoolainen laulaja-lauluntekijä Michael Kiwanuka tekee samettista, soulahtavaa indierokkia, joka sopii syksyn pimeneviin iltoihin kuin suklaalevy punaviinin viereen. Joopajoo, niin tekevät sadat muutkin singer-songwriterit, huudatte nyt, miksi kannattaa kiinnostua juuri tästä tyypistä? Ymmärrän! Itsekin välillä uuvun uusiin nimiin, jotka marssivat yksi toistensa jälkeen esiin esittämään akustisen kitaransa ja loop-pedaalinsa kanssa samanlaisia utuisia kappaleita, jotka eivät erotu mitenkään toisistaan. Itsekin luulin hetken, että Kiwanuka olisi yksi heistä, nopeasti unohtuvista yhden semihitin ihmeistä, sillä käsitykseni hänestä perustui aiemmin lähinnä HBO Nordicin Big Little Lies-sarjassa kuultuun tunnariin Cold Little Heart ja Love & Hate -biisiin, jota Jarno on soittanut kotona. Superkauniita folkahtavia kappaleita, joissa ei ole yhtään mitään vikaa, mutta ehkä olin vaan itse kuluttanut genren hetkeksi puhki.

Mutta hän julkaisee tämän viikon perjantaina, 1. marraskuuta kolmannen levynsä ja Kiwanuka-nimeä kantava albumi on ennakkoarvioiden perusteella ihan loistava! Meditatiivinen bluespohjainen rock ja 70-luvun psykedelia mainittu, samoin Pink Floyd ja Bill Withers ja monia muita nimiä, joita ei liian usein kuule millenniaalien tekemän musiikin yhteydessä. Tietysti Kiwanuka on myös tuottaja, koska kaikki ovat nykyään tuottajia. Levyä on kuitenkin ollut tuottamassa hänen lisäkseen mm. Danger Mouse. Kiintoisa keitos. Vielä pitää muutama päivä odottaa ennen kuin levy tärähtää kokonaisuudessaan kuunneltavaksi, mutta ensimmäisten maistiaisten perusteella hyvää kannattaa todellakin odottaa. Ehkä tämän albumin myötä Kiwanuka kahmii kaikki ne palkinnot, joihin on ollut tähän saakka vain ehdolla.

No laitetaan vielä perään ne aiemmin mainitut pari vuotta vanhat kappaleet. Suosittelen ehdottomasti ainakin utuisen folkin ystäville. Kyllä sen aika vielä tulee minunkin elämässäni takaisin.

Viimeisimmät, taas

Artikkeli on kirjoitettu keskiviikkona 23.10.2019, siksi eilen ei ole eilen, tänään ei ole tänään eikä huominen oo huomenna.

Terveisiä junasta, tältä kohtaa. Miten kaikki onkin junassa niin paljon helpompaa, kuten kirjoittaminen? Koska Stella haastoi minut vastikään vuosi sitten tämän blogitekstin päätteeksi, vastaan nyt hetimmiten kysymyspatteristoon nimeltä VIIMEISIMMÄT.

Cannes, muutama vuosi sitten

Viimeisin viesti

Minulla oli loistava junakeskustelu juuri äsken, ihmisyydestä, kirjallisuudesta ja elämänpituisesta oppimisesta. Itsensä avaamisesta. Vinyylilevyistä. Koska keskustelukumppanini oli jotakuinkin tuttu, rohkenin lähettää junanvaihdon jälkeen hänelle kirjavinkin, joka tuli mieleeni ja joka liittyi aiheisiimme. Kirjavinkki oli Édouard Louisin Ei enää Eddy, vaikka en ole itsekään sitä vielä lukenut.

Viimeisin ruoka

Sanon kaalikeitto kukkuraisella smetanalusikallisella, koska haluan jakaa teillekin viime viikonloppumme kruunanneen reseptin. Tässä välissä olen syönyt mm. katkarapusalaattia, kukkakaalikeittoa ja Appenzelleria, jos välttämättä haluatte tietää.

Rakuunainen kaalikeitto

Kuullota voissa sipulia ja valkosipulia kattilanpohjalla.
Ruskita valurautapannulla lampaanjauhelihaa ja heitä sipuleiden perään.
Lisää kattilaan reilusti erilaisia kaaleja (ei kukkivia kaaleja) silputtuna, tällä kertaa meillä oli pääosassa punakaali. Voi miten kaunista keitosta tuli! Lisää tomaattipyrettä maun mukaan.
Mausta lorauksella punaviinietikkaa, kuivatulla rakuunalla (ole rohkea!), ehkä myös vähän timjamia ja meiramia. Lihalientä tarpeeksi, sitten sopivasti suolaa ja pippuria.
Keiton päälle sen smetanan lisäksi kourallinen persiljaa. Täydellinen syyssoppa!

Viimeisin itku

Itken lähinnä harmista vähän väliä ja usein silloin kun yritän lukea Parkkoselle Hesarista jotain mieltäni kuohuttavaa. Itkin vähän myös eilen illalla kun uutisissa näytettiin Aila Meriluotoa. “Terveisiä elämästä, tältä kohtaa…” Itken tänään, kun hyvästelemme yhden suvustamme, ihmisen joka on ollut olemassa aina, vaan ei enää. (Juurihan hän istui hymyillen vaahteramme alla?)

Viimeisin nauru

Sunnuntailounas naurattaa. Hienoa dialogia, hienot näyttelijät. Meillä on myös Parkkosen kanssa yhteinen yöharrastus. Seinfeldin katsominen. Aloitamme aina taas alusta, kun pääsemme yhdeksännen kauden loppuun. Siinäkin arvostan salamannopeaa, sarkastista sanailua ja loistavia hahmoja. Joiltain osin sarja on vanhentunut, eivätkä kaikki vitsit enää naurata, mutta koska suurin osa naurattaa, jatkamme. Osoitan toki neuvokkaasti Parkkoselle kaikki patriarkaatin ansat yön pimeydessä.

Viimeisin hermostuminen

Minähän kilahdan vähän väliä! Siinäpähän pidätte kirjaa!

Alan ymmärtää kaavan: ensin on uhmaikä, sitten murrosikä, sitten… täytät neljäkymmentä. Uhmaiästäni en luonnollisestikaan muista juuri mitään. Epäilemättä pitkä ja vaikea, jos myöhemmät merkit pitävät paikkansa. Murrosiässä olin äkkiväärä, ehdoton ja mustavalkoinen. Tässä välissä olen ehkä ollut hetkellisesti kärsivällinen, ymmärtäväinen, nähnyt asioissa useampia puolia. Nyökytellyt. Niiaillut. Kunnes siis täytin neljäkymmentä.

Olen itse suunnattoman kiinnostunut tästä elämänvaiheesta. Olen jälleen jonkunlaisessa taitekohdassa, jossa lähinnä vain joko VIHAAN tai RAKASTAN asioita, esineitä, ihmisiä ja ilmiöitä. Olen yhteiskunnallisesti aktivoitunut, politisoitunut ja lievästi sanottuna radikalisoitunut. En jaksaisi enää yhtään tyhjänpäiväistä huulten heiluttelua, vaan haluan väitellä.

Mutta siis viimeisin hermostuminen: turhanpäiväinen hyppyyttäminen ja vallankäyttö pelkän vallankäytön vuoksi.

Viimeisin ostos

Ostin Sinebrychoffin taidemuseon museokaupasta aurinkolasien puhdistusliinan, jossa on Lucas Cranach vanhemman Nuoren naisen muotokuva vuodelta 1525. Ja nyt kun sanon näin, arvaan, että Sinebrychoffin taidemuseon museokauppaan kohdistuu ryntäys ja lasienpuhdistusliinavarastot myydään hetkessä loppuun. Sellaista on vaikuttajan elämä.

Viimeisin muutos sisustuksessa

Otin keittiön kattolampun pois koska se oli jotenkin liian pieni suuren pöydän päälle ja sitä paitsi väärässä kohtaa. Mutta kun ottaa kattolampun pois lokakuussa, seuraa pimeys, jota en tullut ollenkaan ajatelleeksi. Pimeät aamut, pimeät illat, kynttilän lepattava valo. Uusi valaisin on etsinnässä. Muuten kaikki on kotona aika lailla ennallaan. Kun kolmaskin lapsemme muuttaa omilleen, pistän tuulemaan.

Viimeisin lukemani blogiteksti

Luin juuri oman blogitekstini koskien kirjailija Patrick Leigh Fermorin taloa Kreikassa. Hain jutun luettavakseni kun näin uutisen, että talo on nyt vihdoin avattu mittavan restauroinnin jälkeen ja siellä voi YÖPYÄ!

Viimeisin suunnitelma

Koko tämä viikko on yhtä suunnittelua suunnittelun perään. Liikuskelen akselilla Hanko-Turku-Helsinki-Hanko, muistotilaisuudesta kirjamessujen kautta kekkereihin. Yritän pysyä perässä junalippuineni, airbnb-varauksineni ja erilaisine vaatekertoineni, joista kaikki ovat mustia.

Suunnittelen myös joulumatkaamme Ranskaan. Tunnen jo sypressien ja savun tuoksun Cannesin rinteillä sijaitsevalla tutulla huvilalla, haaveilen aikaisista aamukahveista torilla ja laadin jouluaaton ruokalistaa. Suklaahalko ainakin, hienosta leipomosta! Löysin myös pienen ajomatkan päästä viinitilan, jonka tiluksilla on veistospuisto. Se olkoon jonain päivänä retkikohteemme.

Lue lisää: ja heti kun olin punnertanut tämän tekstin kasaan, löysin tämän. Olinkin vastannut jo haasteeseen, perhana!

PHOTOS FROM FRANCE SOME TIME AGO BY TOMI PARKKONEN

Lappi-kodin makuuhuone ja uuden sängyn onnea

Kaupallinen yhteistyö Familon ja Asennemedia

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Hirsitalon hissuksiin etenevässä kunnostusprojektissa on tapahtunut tänä vuonna pieniä ja suuria edistysaskeleita, joista merkittävin on se, että olemme saaneet kuntoon omaksi makuuhuoneeksemme kaavailemamme kammarin. Lähtötilanne ei ollut houkutteleva: varaston tehtävää toimittaneessa huoneessa oli kulahtaneet tapetit, kellertävä muovimatto ja vanha uuni, jonka rapistunut laasti varisi lattialle. Huoneeseen säilötyn tavaravuoren alla lymyili raskaita lastulevykalusteita, jotka olivat nähneet parhaat päivänsä jo joitakin vuosikymmeniä sitten.

Ensin tyhjensimme huoneen, ei mikään pieni tai nopea operaatio. Sitten kaivoimme esiin huoneen alkuperäisen 150-vuotiaan lankkulattian muovimaton alta, irroitimme vanhat pinkopahvit huonokuntoisine tapetteineen hirsiseinien päältä, jynssäsimme ja soodapuhalsimme hirsiseinät kalkkimaalista ja rapsutimme uunista haperon pinnan irti. Ikkunaseinään asensimme eristelevyt pitämään Lapin pakkaset ulkopuolella ja liisteröimme päälle makulatuurin, maalattavan tapetin. Lattian ja listat maalasimme pellavaöljymaaleilla, katon savimaalilla.

Huusin pari vuotta sitten Bukowskilta keraamisen vintagevalaisinparin, joista toinen asuu pirtin puolella ja toinen päätyi liinavaatekaapin päälle.

Huone ei ole toki vielä valmis, mutta mikäpä nyt tällaisessa ikuisuusprojektissa ikinä olisi. Ovilistat odottelevat vielä maalausvuoroaan, makulatuuri kaipaa savimaalikerrosta ja mietimme vielä käsittelemmekö hirsiseinät esimerkiksi perinteisellä kahvi- tai teesekoituksella aavistuksen tummemmiksi ja tasaisemmiksi, vai annammeko niiden olla sellaisenaan (tällä hetkellä kallistumme jälkimmäiseen, koska ei kaiken tarvitse aina olla niin täydellistä).

Matkan varrelta on otettu paljon työvaihekuvia ja jaan niitäkin pian, koska tiedän että joukostanne löytyy monia remontista kiinnostuneita! Mutta tänään loikkaamme suoraan lopputulokseen, siihen miltä huone näyttää nyt.

Kammarin ikkunan takana on pihlajarivistö, joka värjää huoneeseen tihkuvan luonnonvalon kesäisin viileäksi ja vihreäksi. Rakastan huoneen tunnelmaa. Kauneimmillaan huone onkin juuri kesäisin, kun valo siivilöityy lehtien läpi, pohjoispuolen huone pysyy päivän hämäränä ja auringon säteet kurottavat huoneen takaseinään vasta kymmenen aikaan illalla. Tähän aikaan vuodesta valo on kalpeampaa ja vähäisempää, riittää juuri kuvaamiseen päivän kirkkaimmalla hetkellä.

Makuuhuoneen kalustus on niukka. Yöpöytinä on kaksi vanhaa jakkaraa. Kiinnitimme seinälle vintiltä löytyneen shaker-henkisen naulakon, johon on kätevä ripustaa aamutakit ja puolipidetyt vaatteet. Muut tavarat asuvat 50-lukulaisessa liinavaatekaapissa, joka on tarkoitukseen turhan pieni, etsiskelemme laiskasti isompaa kaappia tilalle. Kattovalona on sama kupu, joka on ollut katossa niin kauan kuin äitini muistaa. Messinkinen yövalo on kirppislöytö, samoin seinää vasten sijoitettu tuoli. Tärkein huonekalu on tietysti sänky.

Ajattelin hirsitaloprojektimme alussa, että ei sen sängyn kanssa ole niin justiinsa. Veimme pohjoiseen vanhan sänkymme, joka oli jäänyt ylimääräiseksi kaupunkikodista. Se tuntui hetken lähes ylelliseltä, koska talossa ei ollut siihen mennessä ollut koskaan laveria tai patjalla varustettua puusänkyä kummempaa petipaikkaa. Mutta heti ensimmäisen siellä nukutun yön jälkeen muistin miksi olimme hankkineet kaupunkikotiin uuden sängyn – vanha oli meille molemmille mahdollisimman epäsopiva, aivan liian pehmeä ja upottava kahdelle, jotka molemmat kaipaavat sängyltä napakkuutta.

Oikeastaan aika absurdi ajatus, että lomakodissa oleva sänky olisi jotenkin vähempiarvoinen kuin se kotona oleva. Lomalla se vasta onkin olennaista saada nukkua hyvin! Emme toki ole aina lomalla, kun olemme täällä, mutta sitä suuremmalla syyllä – palautuminen on tärkeää ja sängyllä on todella merkitystä varsinkin kun emme vietä täällä satunnaisia öitä siellä ja täällä, vaan asumme täällä viikkoja kerrallaan, yhteensä useamman kuukauden vuodesta.

Jos kaikista elämäni varrella oppimistani asioista pitäisi valita tärkein, sanoisin, että hyvät yöunet ovat oman hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta kaikkein tärkeintä. Ihminen selviää hetkellisesti stressistä, kiireestä, sipseillä elämisestä ja liikunnan puutteesta, kunhan nukkuu tarpeeksi. Kaikki te, joiden yöunet ovat syystä tai toisesta vähissä: I feel you. Jos pystytte, sijoittakaa ainakin hyvään sänkyyn, että se vähä uni olisi mahdollisimman laadukasta.

Saimme alkukesästä Familonilta juuri valmistuneeseen makuuhuoneeseen uuden sängyn, älypehmusteella varustetun Familon Ergo-sängyn. Lämmön ja painon mukaan muotoutuva älypehmuste rentouttaa ja sen alla oleva erikoispehmuste tukee ja mahdollistaa selkärangan luonnollisen asennon. Rungossa on hengittävä sälepohja.

Olemme nyt nukkuneet sängyssä pohjoisen reissuillamme kesän ja syksyn ajan ja tykänneet hulluna. Sänky on juuri sellainen kuin toivoimme, napakka tuntumatta kovalta, rentouttava olematta upottava ja tukee selkää niin, että aamulla on levännyt ja virkeä olo eikä mikään ole jumissa, puutunut tai kipeä. Huono puoli on, että aamuisin ei tee mieli nousta.

Sängyn päällä on Ergo Smart -sijauspatja, joka vähentää puutumista ja kääntyilyä yön aikana.

Kakkoskodin sänky on asteen yksinkertaisempi ja ehkä aavistuksen napakampi kuin hotellisängyistä inspiroitunut Familon Ergo Hotel, joka meillä on ollut kotona viimeiset pari vuotta. Olemme olleet siihen tosi tyytyväisiä, joten oli selvää, että halusimme juuri Familonilta sängyn myös pohjoiseen. Ehdotimme heille yhteistyön jatkoa, ihanaa että he suostuivat! Yhteistyö on parhaimmillaan silloin kun olemme tuotteista valmiiksi innoissamme ja valitsisimme ne jokatapauksessa, oli yhteistyö tai ei. Myös vierashuoneen sängyt on hankittu Familonilta ja vieraat ovat tykänneet 120-senttisistä joustinsängyistä kovasti, ehkä pitää itsekin testata vierashuonetta joku päivä.

Myös tyynyt ja peitot ovat Familonilta. Olemme vihdoin löytäneet tyynyn, joka on molempien mielestä täydellinen! Ihmisillä on tietenkin erilaisia tarpeita ja toiveita tyynynsä suhteen, meillä vaan sattuu olemaan samanlainen tyynymaku. Nukumme useimmiten kyljellämme ja tyynyn pitäisi tukea kylkinukkujan niskaa, ettei se pääse retkottamaan tai tönötä liian korkealla. Monet tyynyt ovat tuntuneet alkuun hyvältä, mutta vaatineet lopulta massiivista myttäämistä ja möyhimistä ennen kuin ovat oikeasti asettuneet päätä riittävästi tukevaan muotoon.

Ratkaisu kaikkiin tyynyhaasteisiimme on ollut yhteistyössä fysioterapeutin kanssa suunniteltu Lokerikko-niskatyyny, joka ei nerokkaiden lokeroidensa ansiosta menetä muotoaan vaan pysyy ryhdikkäänä, ja mikä parasta, jokaisen lokeron täytteen määrää voi säädellä omaan makuun sopivaksi. Nämä tyynyt saapuivat meille Lappiin, mutta rakastamme niitä niin paljon, että viemme ne aina mukanamme kaupunkikotiin. Ero on iso, uni on syvempää ja niskajumit ovat vähentyneet tuntuvasti. Ne ovat aavistuksen leveämmät kuin tavalliset tyynyt, mahtuvat silti standardikokoiseen tyynyliinaan, istuvuus on vaan naftimpi.

Silver-untuvapeitot ovat kevyet, mutta riittävän lämpimät viileään huoneeseen. Familonin untuvatuotanto on sertifioitua: raaka-aineet tulevat Saksasta ja Tšekistä ja ne saadaan elintarviketeollisuuden ylijäämästä, ei koskaan elävistä linnuista. Traumpass-sertifikaatti tarkoittaa, että höyhenet ja untuvat on kerätty eläinten hyvinvoinnin ehdoilla. Kuvissa vilahtavat lakanat ovat Familonin perkaalipuuvillaa.

Laadukas sänky on sijoitus omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen. Olemme niin iloisia siitä, että nyt sänkyasiat ovat seuraaviksi vuosiksi kunnossa niin kaupunkikodissa kuin pohjoisessa. Jos sänky- tai sijauspatjahankinnat ovat teillä ajankohtaiset, koodilla STELLA25 saa -25% kaikista normaalihintaisista sängyistä ja sijauspatjoista kuun loppuun eli 31. lokakuuta saakka!

Entä makuuhuone? Rakastan tietysti, pienessä keskeneräisyydessäänkin. Nukun siellä paremmin kuin missään muualla, sinne on ihana mennä iltaisin ja herätä aamuisin. Äänimaisemassakin on jotain rauhoittavaa: yli satavuotiaat lattialankut natisevat jalkojen alla ja vanhat hirret naksahtelevat, kun pakkanen kiristyy ulkona. Peiton alla villasukissa on just nyt paras mahdollinen paikka.

Mitäs tykkäätte?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Huurteiset aamut

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Sen näki jo keittiön ikkunasta: aamusta oli tulossa niin kaunis, että kävelylle kannattaisi napata kamera mukaan. Järjestelmäkameran operoiminen kädet jäässä ja kahden koiran kiskoessa vastakkaisiin suuntiin ei ole kiitollisinta hommaa, mutta en todellakaan malttanut olla taltioimatta tätä kauneutta parin ruudun verran.

Tornionjokilaaksossa eletään niitä päiviä, kun ei oikeastaan ole enää syksy, mutta ei ihan vielä talvikaan: taitetta, jossa luonto vaipuu päivä päivältä enemmän uneen. Joinakin aamuina on sumu, toisina kuuraa, joka säkenöi ruohonkorsissa ja oksissa ja saa koko maiseman kimaltamaan valkoisena. Lammikoiden päällä on ohkainen kerros riitettä, kuin ohutta lasia. Joki on kohmeinen, näyttää virtaavan päivä päivältä hitaammin. Reunoilla ritisevä jää kurottuu joka yö pidemmälle.

Tänä aamuna tuntui kuin aika olisi seisahtunut. Ei tuullut, lehtikään ei liikahtanut, kaikki oli jähmettynyt paikoilleen kuin valokuvaan. Ei ollut edes erityisen kylmä, vaikka yöllä oli selvästi ollut pakkasta.

Jostain syystä juuri tällaiset päivät palauttavat mieleen eniten muistoja ensimmäisistä vuosista Suomessa. Kaikki talven tuloon liittyvä oli niin uutta, se kuinka kuuran kuorruttama nurmikko rapisi kenkien alla, kuistin ikkunaan piirtyi valkoisia kukkia ja koko maailma hiljeni. Jäätyneet lammikot, sormia nipistelevä yöpakkanen vielä aamullakin. Ennen muuta tuoksut: tulitikun rikinkatku, palava puu, ensilumen tuoksu joka leijailee ilmassa jo ennen kuin se todella tulee.

Elämme kummallisia aikoja. Olin yksin aamukävelyllä koirien kanssa, koska Jarno oli juoksulenkillä. Tätä ei ole aiemmin tapahtunut. Ehkä jonain aamuna minäkin lähden mukaan. Kotiin päästyämme keitimme riisipuuroa, iltaan mennessä kattila oli kaavittu tyhjäksi. Siinä nyt ei ole mitään kummallista, jos ei lasketa sitä, että riisipuurokausi tuli korkattua epätavallisen aikaisin.

Mutta jossain itää uudenlaisia ajatuksia, uusia yhteyksiä, tunne siitä että kaiken ei tarvitse olla aina samalla tavalla kuin ennen.

Joutsenista yksi ehti lähteä ennen kuin tartuin kameraan, toinen on kuvassa jo matkalla. Ne lähtivät yksitellen pitkällä matalalla nousukiidolla, neuvottelivat mennessään suunnasta. Mutta sen kuulee, että ne ovat vielä maisemissa, viimeisiä päiviä tai viikkoja ennen lähtöään lämpimimmille leveysasteille. Laulujoutsenen erottaa kyhmyjoutsenesta sen torvimaisesta äänestä, jota se päästää lentäessään. Tornionjokilaakson torvisoittokunta kokoaa rivejään ennen suurta muuttoa ja esiintyy joenuomassa harva se päivä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Yhdessäolosta

Ernest Hemingway in A Moveable Feast, 1964

Sarjasuosituksia syksyn iloksi

Kaupallinen yhteistyö HBO Nordic ja Asennemedia

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Kun läksimme pohjoiseen, pakkasimme pakuun muiden matkatavaroiden lisäksi telkun. Päätimme jo etukäteen, että tällä Lapin reissulla ei remontoida, vaan otetaan iisisti, nukutaan pitkään, saunotaan ja ollaan kyljellään sohvalla. Asiaan saattaa liittyä myös akuutti koukuttuminen muutamaan syksyn sarjaan. Kaksin katsomme sarjoja usein läppäriltäkin, mutta silloin kun katsomossa on useampi, iso ruutu on kiva.

Pirtissä on nykyään kaksi sohvaa ja hyvä niin, koska meitä on täällä kaksi leveästi loikoilevaa koiraa ja kolme ihmistä, me ja ystävämme Mikko. Vihreä samettisohva on 50-luvun tanskalaista vintagea, toinen sivustavedettävä puusohva, joka on ollut talossa jo ennen meitä. Olemme täyttäneet sen tyynyillä ja ristineet sen Nebulaksi, mukaillen superluksusta designsohvaa, joka maksaa melkein kymppitonnin. Meidän Nebula on vähän vaatimattomampi, mutta silti tilava ja mukava eli se paikka, josta eniten kinataan. Joku huutaa NEBULA! yleensä jo matkalla kaupasta tai saunasta, vaikka ennen sohvalle kellahtamista olisi vielä tiedossa kaikenlaista illallisesta koirien ulkoilutukseen.

Olemme Jarnon kanssa olleet HBO Nordicin suurkuluttajia vuosien ajan, sillä tuhansia laadukkaita sarjoja ja leffoja sisältävästä suoratoistopalvelusta löytyy takuuvarmasti jotain sopivaa joka tilanteeseen. Kesäkuussa kirjoitin The Handmaid’s Talesta, jonka kolmas kausi piti meitä otteessaan alkukesän ajan. Tällä kertaa on luvassa paljon toivottu nippu sarjasuosituksia, jotka ovat hurmanneet meidät viime aikoina. Listaa laatiessa tuli huomattua, että kaikki tämän hetken parhaat sarjat todellakin löytyvät samasta osoitteesta!

 Euphoria

Instagramiani seuraavat eivät ole voineet välttyä tiedolta, että Euphoria on parasta mitä on tehty aikoihin! Draken tuottama sarja on visuaalista ilotulitusta, jonka hahmot ovat juuri niin villejä, surullisia, sinisilmäisiä, sekaisin ja täynnä elämää kuin teinit nyt keskimäärin. Rakastan sarjan irrallisuutta, Labrinthin tekemää musiikkia, absurdeja yksityiskohtia jotka tekevät tunnelmasta epätodellisen, kimaltavia silmämeikkejä ja kerrontaa, joka vuorotellen hidastuu ja kiihtyy. Jos rakastit Buz Luhrmanin elokuvaa Romeo + Juliet, rakastat tätä. Euphoria on silti tiukasti kiinni internet-ajassa, maailmassa joka voi olla kasvavalle ihmiselle samaan aikaan kaunein mahdollinen ja väkivaltainen painajainen. Hirveimmätkin asiat esitetään pelottavan kasuaalisti.

Zendaya tekee todella hienon roolisuorituksen sarjan päähenkilönä, 17-vuotiaana Rue Bennettina, joka taistelee mielenterveysongelmien kanssa ja yrittää saada elämäänsä raiteilleen huumevierotuksessa vietetyn kesän jälkeen. Parasta on silti Hunter Schaferin tulkitsema lumoava Jules, the new girl in town, joka uppoutuu romanssinkatkuiseen ystävyyteen Ruen kanssa. Yhdessä he ovat silkkaa taikaa.

Ensimmäinen kausi on eetterissä (vain kahdeksan jaksoa, nyyh) ja kakkoskausi kuulemma tekeillä. En oikeasti malta odottaa. Kaikissa tämän kirjoituksen kuvissa telkussa pyörii muuten Euphoria. Kurkkaa yltä myös sarjan traileri.

Succession

Uusin sarjaihastuksemme! Sarja keskittyy mediamoguli Logan Royn perheen maailmaan, jossa keskiössä ovat raha, valta ja sen väärinkäyttö sekä yleinen juonittelu. Yksikään sarjan sinänsä erittäin hyvin rakennetuista henkilöhahmoista ei ole kovin tykättävä, itseasiassa ne ovat toinen toistaan kamalampia. Erityisen kiinnostavaa on miten sarjassa mennään tapahtumien taakse ja näytetään mitä ökyrikkaan perheen kulisseissa tapahtuu ja millä tavoin raha vaikuttaa lopulta kaikkeen. Dialogi on raisuudessaan viihdyttävää, varsinkin sisarussarjan nuorimmaista näyttelevä Kieran Culkin pistää parastaan. Olemme menossa kakkoskauden alussa ja meno vaan paranee. Aivan hirveää ja armottoman koukuttavaa.

Babylon Berlin

Volker Kutscherin dekkareihin perustuva rikosdraama Babylon Berlin sijoittuu 20-luvun lopun kuohuvaan Berliiniin ja kuvaa natsien valtaannousuun johtaneita yhteiskunnallisia olosuhteita. Harvoin historiallisista sarjoista tulee käytettyä sanaa herkullinen, mutta sitä tämä neo-noir -henkinen jännityssarja on, sopii nautiskeltavaksi jakso kerrallaan kuin pitkän illallisen jälkeinen cocktail. Saksan kaikkien aikojen kallein draamasarja on kahminut monta palkintoa enkä ihmettele, se on tehty pökerryttävän hyvin. Toisen jakson 11-minuuttinen tanssikohtaus berliiniläisellä klubilla on unohtumaton. Aikakautensa värikkäin suurkaupunki tarjoaa monipuolisen miljöön juonenkäänteille: kokeileva taidemaailma, poliittisen ääriajattelun nousu, järjestäytynyt rikollisuus ja huumeet, hypnoosin suosion kasvu, naisten vapautuminen ja mitä näitä nyt on.

Kaudet 1-2 (yhteensä 16 jaksoa) ovat nyt saatavilla HBO Nordicissa.

Big little lies

Meillä kesti kauan havahtua tähän sarjaan, vaikka kaikki sitä suosittelivat. Lopulta ahmimme molemmat kaudet ennätysajassa – superkoukuttava! Näyttelijäkaarti on ällistyttävä: Nicole Kidman, Reese Witherspoon ja Meryl Streep loistavat kaikki tässä tummassa, mustan huumorin täplittämässä draamassa. Tästä ei kuulemma ole luvassa kolmatta kautta, joten nautiskele niin kauan kuin voit!

Here and now

Löysimme vasta tovi sitten tämän viime vuonna ilmestyneen sarjan, josta on tehty valitettavasti vain yksi, mutta sitäkin timanttisempi tuotantokausi. Six Feet Under -sarjan luojien uusi yhteiskunnallisesti valveutunut draama keskittyy perheeseen, jossa amerikkalaisen pariskunnan eri kolkista maailmaa adoptoidut lapset aikuistuvat ja etsivät paikkaansa kukin omalla tavallaan. Tapahtumat alkavat, kun perheen nuorin poika, Daniel Zovatton näyttelemä hurmaava Ramon, alkaa nähdä näkyjä ja päätyy terapiaan. En paljasta enempää juonesta, mutta katso tämä, jos olet kiinnostunut numerologiasta tai psykologiasta, näet kaikkialla luvun 11:11. tai haluat spekuloida ajatuksella millaista olisi kasvaa aikuiseksi osana Angelina Jolien ja Brad Pittin adoptiolapsilaumaa.

Chernobyl

Chernobylin vuonna 1986 sattuneen ydinonnettomuuteen keskittyvä minisarja on kaikessa painajaismaisuudessaan aivan älyttömän hyvä, mutta varoituksen sana: se pilaa takuuvarmasti yösi, sillä sarjan nähtyään on mahdotonta olla ryhtymättä ekstensiiviseen googletutkimuseen selvittääkseen kaiken onnettomuuteen liittyvän. Aihe on hirvittävyydestään huolimatta todella kiinnostava. Sarja on voittanut sikamaisen paljon palkintoja, täysin ansaitusti. Toki saanut kriitikkiäkin, sillä kaikki yksityiskohdat eivät kuulemma vastaa todellisia historiallisia tapahtumia, mutta sitäkin suuremmalla syyllä kannattaa siis googlata, opin itsekin paljon uutta!

Melkoinen lista, mutta eihän tämä vielä tähän lopu! True Detectiven kolmas kausi oli mieletön! Suosittelen.

Olen katsonut viime aikoina myös The Affairin viidettä kautta. Säästelen jaksoja sellaisiin hetkiin kun olen yksin kotona, sillä se ei ole Jarnon suosikki, mutta itse olen jäänyt täysin koukkuun, vaikka en varsinaisesti pidä yhdestäkään henkilöhahmosta.

Kiinnostaisi myös nähdä start-upien stressaavaan maailmaan sijoittuvan Silicon Valleyn kuudes ja viimeinen kausi, edelliset ovat olleet todella viihdyttäviä!

Muita aiempia HBO Nordic -suosikkejani: Lena Dunhamin tähdittämä Girls, freudilaisia seksimyyttejä romuttaneesta tutkijaparista kertova Masters Of Sex ja Westworld, joka oli todellakin something else.

Jarno on innoissaan tämän syksyn uutuuksista, kuten tänään ensi-iltaan tärähtänyt Watchmen: vaihtoehtoiseen historiaan sijoittuvan sarja seuraa lainsuojattomina kohdeltavia oikeuden puolustajia. Nimekkäitä näyttelijöitä riittää Jeremy Ironista Don Johnsoniin. Kiinnostaa kuulemma myös 4. marraskuuta alkava scifisarja His Dark Materials, jonka vaihtoehtoisessa todellisuudessa jokaisella ihmisellä on sieluaan ilmentävä eläinhahmo. Jarnon eläinhahmo olisi kuulemma haukka, jolla on maailman nopein syöksynopeus. Vähän semmonen fiilis, että tähän aiheeseen tullaan vielä palaamaan kun sarja alkaa.

Mitäs olette katsoneet viime aikoina? Löytyykö lisää suosituksia listan jatkeeksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Your Local Pizza

✖ TAMMISAARI

En taida tietää ketään, joka ei rakastaisi pizzaa. Taivas, sitähän on rakastettu urakalla jo antiikin ajoista! Minä olen kuitenkin tullut pizzojenkin suhteen kriittiseksi, kuten paljon ja hyvin syöville ihmisille saattaa joskus käydä. Mikä tahansa huttu ei mene läpi. Tämän nyt tietäen, voitte laittaa seuraavalle väitteelleni aika paljon painoarvoa: olen löytänyt Suomen parhaan pizzapaikan. (En sano maailman parhaan vain siksi, etten koskaan ole käynyt Napolissa.)

YLP eli Your Local Pizza sijaitsee Tammisaaressa, vanhassa kalakaupassa, pari askelta sivuun Tammisaaren torilta. Pujahdamme sisään sateen asfalttiin liimaamien keltaisten lehtien pilkuttamilta kaduilta. Pieni tila on lämmin ja kaunis. Kuluneita pintoja, lampaantaljoja, voinväristä valoa ja hyvää musiikkia.

On heti kurkistettava pienen tiskin taakse avokeittiöön, sillä siellä rätisee tuli. Pulleakylkinen puu-uuni todellakin nielee halkoja, ei posota kaasulla!

Vaikka lista on houkutteleva, tilaaminen on helppoa. Aloitan klassisesta Margheritasta, se on kaikkien pizzojen äiti ja minun mittatikkuni, mitä pizzakriitikon rooliini tulee. Täällä pizzan nimi tosin on Märkäriitta, eiväthän ainesosatkaan ole Italiasta. Parkkonen ottaa huolettomasti sienipizzan, hän ei ole sillä lailla takertunut perinteisiin. (Sienipizzassa on tatteja ja lampaankääpää, ainakin.)

Listalta löytyisi myös kolmen juuston Cheesus, sekä pizzoja, joissa on esimerkiksi tähän vuodenaikaan silakkaa, hirveä, lammasta, maissia ja kurpitsaa.

Jos olen tarkka pizzan suhteen, olen myös antennit erityisen ojossa mitä tulee asiakaspalveluun. Koska olen melko hyvä keittiössä itsekin, iso osa ulkona syömisen elämystä on se kaikki muu. Tunnelma. Voin laskea hartiat heti kättelysssä, vastaanottava Peik Victorzon pitkässä valkoisessa esiliinassaan on ujon oloinen mutta varmaotteinen ja lempeästi hymyilevä. Olemme hyvissä käsissä.

Ravintolan keittiössä husaa tukka pystyssä Peikin veli Nick Victorzon. Tammisaaren oma poika, joka on kolunnut huippuravintoloita Helsingissä ja maailmalla, pitäen samalla huolta siitä, että aina on ollut aikaa myös lumilautailla. Michelin-tähtiä hihansuistaan kylvävä hiihtopummi on palannut kotiin ja paluu on komea.

Mutta ASIAAN.

Ensinnäkin pizza voi olla hyvää, mutta se voi valitettavasti tehdä pahaa: itketti lukea taannoin Hesarista tomaattimurskan takana lymyilevästä riistomeiningistä. Helvetti soikoon tätä maailmaa.

YLP:n raaka-aineet tulevat läheltä. Siis TODELLA läheltä, puhutaan kertakaikkiaan muutamista kilometreistä Hangosta Inkooseen. Aamut alkavat tomaattien kalttaamisella, tomaattimurskaa ei rahdata peltipurkeissa läpi Euroopan. Roskista ei tarvita, hävikkiä ei synny. Kun menemme toista kertaa käymään (syön TAAS Märkäriitan, pakko myöntää!), ravintolassa häärii pipopäinen nuorukainen, joka hakee kupillisen verran biojätettä keittiöstä, pari ikkunakoristeena ollutta kurpitsaa ja vie ne kompostiinsa. Sieltä ponnistaa taas seuraava satsi ravintolan tarvitsemia yrttejä ja vihanneksia. Lautasliinat ovat kankaiset ja muovipilli on turhinta mitä Nick tietää.

Pulisemme Nickin kanssa pitkään. Hän on ihanan intohimoinen asiansa suhteen. Hän korostaa raaka-aineiden merkistystä ja peräänkuuluttaa ravintoloiden ympäristövastuuta. Emme voi kuin nyökytellä, vaikka melko holtittomia kuluttajia vielä itse olemmekin. Janoamme (loistavan italialaisen punaviinin lisäksi) kuulla hänen ideologiastaan, ja siitä, kuinka hauskaksi – ja hauskasti – se kaikki on tehty. (Asia, josta rennosti jutusteleva Nick ei itse puhu halaistua sanaa, joka minun on kaivettava netistä jälkeenpäin, on tosiaankin melkoinen tausta mm. Alain Passardin L’Arpègessa, Pariisissa. Tietäjät tietää.)

Pizzat aateloidaan kuparikannusta kaadetulla oliiviöljyllä ennen pöytään tuomista, se taisi olla ainoa muualta tuleva elementti. Kolahdus ja siinä ne ovat. Tulikuumina, reunoilta paahtuneina, kauniisti kuplivina, taivaalliselta tuoksuvina. Pizzat syödään käsin, haarukoita ja veitsiä ei edes anneta. Nostamme viipaleita suuta kohti, nuolemme juustoa ja oliiviöljyvanoja sormistamme, hyrisemme kuin kehrääjälinnut. Iho menee kananlihalle tätä kirjoittaessakin.

Jälkeenpäin nojaamme taaksepäin, emmekä lakkaa hymyilemästä. Parkkonen on makean perään, hän ottaa vielä sorbettiakin. Ensimmäisellä kerralla se on tehty naapuripihan aronioista, toisella kerralla koivusta. Koivusorbetti maistuu lapsuuden kesiltä, sellaisilta ruotsalaisten satukirjojen lasten kesiltä. Onneksi Peik tuo silmää räpäyttämättä kaksi lusikkaa.

Seuraavaksi haluaisin mennä paikalle isolla ystäväporukalla ja tilata pitkään pöytään koko listan, maistelumielessä. Semmoinen isku kannattaa ajoittaa aika huolellisesti, ehdottomasti arkipäivään, todennäköisesti kello 16 pintaan, kun ravintola avautuu. Päivässä paistetaan vain korkeintaan 50 täydellistä pizzaa. YLP ei ota pöytävarauksia: “Take Away Yes – Phone No”, kuten nettisivuillakin sanotaan.

Lainaan kuuluisan ravintolaoppaan asteikkoa: “Ravintola on oman, varta vasten tehdyn matkan arvoinen.” Tammisaari kutsuu!

Samalla reissulla voit poiketa Tammisaaren museon museopihan porvaristalossa, vanhassa valokuva-ateljeessa ja piharakennuksissa aistimassa menneen maailman meininkejä. Rakastan kotimuseoita! Varsinaisessa museossa on vaihtuvien näyttelyiden lisäksi pysyvästi esillä Helene Schjerfbeckin töitä ja esineistöä, ajalta, jolloin hän asui Tammisaaressa. Myös Tammisaaren elokuvateatteri Bio Forum on ihana, ja Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva!

Lue lisää: Toiseksi paras pizza on edelleen Helsingin Via Tribunalissa

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Matkalla takaisin

Matkalla Lappiin tapahtuu aina samoja, tuttuja asioita.

Koirat nukahtavat sikeään uneen ensimmäisen viiden minuutin aikana ihan kuin tietäisivät, että emme tule olemaan perillä pitkään aikaan. Lähetän Lapissa asuvalle äidille viestin, että talon jääkaapin voi lähiaikoina napsauttaa päälle. Äiti vastaa hirvivaroituksilla. Soittelemme musiikkia, olemme huojentuneita siitä, että olemme päässeet matkaan. Aloitamme polveilevia keskusteluita sattumanvaraisista aiheista, joista kumpikaan ei tiedä mitään, emme suostu pilaamaan spekuloinnin iloa tarkistamalla tosiasioita internetistä.

Pysähdymme parin kolmen tunnin välein pitämään vessatauon ja ostamaan kahvia. Valitsemme mieluiten huoltoasemia, joissa on käsinkirjoitetut kyltit ja aamulla leivotut munkit. Rakastan bensisromantiikkaa: pohjaanpalaneen kahvin ja kumin tuoksua, haalistuneita mainoksia ja rätiseviä neonvaloja, hyllyissä lukkosulan vieressä hyttysmyrkkyä ja vanhoja cd-levyjä. Usein bongaamme tuulikaappeihin teipatuista keikkajulisteista Jarnon ympäri maata keikkailevan laulajaisän.

Jarno on rauhallinen ja varma kuski, joka ei koskaan väsy tai menetä malttiaan. Minä teen pelkääjän paikalla usein töitä ja toivon, että voisin sanoa itsestäni siinä kontekstissa samoja asioita. Minä kyllä väsyn ja menetän malttini aika usein jopa yhden kymmentuntisen ajomatkan aikana. On onni ja kirous, että töitä voi tehdä myös tien päältä.

Moni on kysynyt onko pridepakussa mukava matkustaa. Vastaus on ei. Penkki on liian pystysuora eikä taivu taaksepäin. Ilmastointia ei ole. Lämmitys on mallia on/off ja tohottaa täysillä naamaan. Kaiuttimet ovat rikki. Mutta ei se mitään. Se on sellainen paku, johon meillä oli varaa, eikä se ole koskaan jättänyt tielle. No, kahdesti. Mutta vain kahdesti.

Yövyimme Pietarsaaressa, pienessä hotellissa josta varasin huoneen tuntia ennen kuin olimme perillä. Nostimme autosta koirat ja yöpymiskassin, johon olin pakannut hammasharjat, tietokoneen, koirien ruokakipot ja murot, puhelimien laturit, puhtaat alusvaatteet, kaiken mitä tarvitsemme nopeaa yhden yön pysähdystä varten. Meistä on hioutunut reissujemme myötä toimiva tiimi, jossa asiat hoituvat ilman turhaa säätöä ja sekoilua.

Välillä pohdimme, että voisimme hyvin myös nukkua pakussa, jos sen varustaisi sängyllä eikä takatila olisi aina täynnä työkaluja ja roinaa. Voisi vaan kaatua vaatteet päällä patjalle ja nukahtaa, jatkaa matkaa heti herättyämme. Hotellihuoneissa on toki puolensa: kylpyhuoneet, lämpimät suihkut, valmis aamupala. Jonkun muun petaama sänky mankeloituine lakanoineen. Nautimme kyllä niistäkin.

Koirat ovat tottuneita ajomatkoihin, hotelleihin ja ravintoloihin, huoltoasemiin, siihen että pissa tehdään siihen mihin käsketään ja vettä juodaan silloin kun sitä tarjotaan. Ne ovat tohkeissaan kaikista uusista paikoista ja jokaisesta tapaamastaan ihmisestä, kellä tahansa saattaa olla herkkuja taskussaan. Niiden into liikuttaa minua joka kerta: niille ei ole ikinä tapahtunut mitään mikä olisi horjuttanut niiden luottamusta.

Matkalla Lappiin tuntuu aina tapahtuvan jotain pientä kummallista. Kerran ajoimme ukkosmyrskyn jälkeen sateenkaaren pään läpi – en tiennyt että niin voisi edes käydä. Värit välkehtivät ympärillämme kuin olisimme ajaneet suuren saippuakuplan sisään. Kerran näimme rivin puunlatvojen korkeudella vilkkuvia valoja metsässä, jossa ei tiettävästi ollut mitään. Kerran todistimme poliisin takaa-ajotilanteen pellolla tien vieressä. Matkan varrelle osuu myös tietty (näissäkin kuvissa esiintyvä) niitty, jolla leijailee aina unenomainen valkoinen utu, olipa lämpötila kolme tai kolmekymmentä.

Tällä kertaa näimme illan hämärtyessä niityn täynnä valkoisia joutsenia. Niitä oli kymmeniä, ehkä kolme- tai neljäkymmentä. En ole koskaan nähnyt niin paljon joutsenia samassa paikassa. Ehkä ne punoivat joukkopakoa viilenevästä pohjoisesta. En alkanut kaivella kameraa kassista, sillä hetki olisi mennyt ohi, katselin vaan näkyä lumoutuneena.

Silloin kun taitamme matkan ajamalla emmekä käytä autojunaa, pysähdymme usein matkan varrella tapaamaan Jarnon sisaruksia tai vanhempia. Silloin pohjoisen reissut tarjoavat mahdollisuuden nähdä molempien perhettä. Tällä kertaa poikkesimme Ouluun, paluumatkalla toivottavasti pysähdymme Pohjanmaalle.

Oulusta alkaa reitin viimeisin musta tieosuus, jolla ei ole valoja ollenkaan. Ajoimme tavallista hiljempaa, hirvijahti oli juuri alkanut ja kaikki metsän eläimet olivat liikekannalla. Tornion kohdalla asukkaat olivat pystyttäneet tien varrelle omia hirvivaroituksiaan, viimeistään siitä tietää että kannattaa ottaa asia vakavasti.

Viimeisten kilometrien aikana rinnassa alkaa aina lepattaa. Päähän pulpahtelee kuvia eivätkä kaikki ole kauniita, sellaisia joissa tekisi mieli viipyä. Ihan kuin tietyt taajuudet minussa aktivoituisivat kun ylitämme jonkun näkymättömän karttaan piirretyn rajan.

Käännyimme pilkkopimeälle rantatielle. Kapealla tiellä ei ollut mustaa jäätä, vaan ajovaloissa kimmeltävä kerros kuuraa, joka rapisi renkaiden alla. Ruoho tien varrella oli valkoisen huurteen peitossa.

Valottomassa illassa ei näkynyt lahdelle, mutta ajattelin siltaa ylittäessämme samaa kuin aina siinä kohdassa, iltaa kun luistelimme lahdella ensi kertaa ja tuntui yöltä, koska oli niin pimeää. Olimme Suomessa ensimmäistä tai toista talvea, minä olin ehkä yksitoista tai kaksitoista ja silmäni räpyttelivät pakkasessa, totuttelivat vielä kaamokseen ja ripsiin takertuviin jäähileisiin. Satoi lunta, luistimien terät upposivat pehmeään puuteriin ja kolahtivat jäähän sen alla. Pimeys oli sakeana lumihiutaleista, jotka vaimensivat kaikki äänet.

Talo seisoo syreenien keskellä, sitä on vaikea nähdä pimeässä mutta sen läsnäolon tuntee. Vaimea kilinä, kun Jarno kaivaa taskustaan avaimia. Koirat juoksevat villinä laumana pitkin pihaa, riemuissaan tutusta paikasta, perillepääsystä, siitä että seuraavaksi on luvassa ruokaa. Rapistuneilla portailla on hento kerros puuterilunta, johon jää mustia jälkiä kun kolistelimme tiemme sisään.

Sama tunne joka kerta kun seisomme kylmässä kuistissa ja tapailemme lukkoa pimeässä, hetkeä ennen kuin ovi aukeaa pirttiin ja sen rikkumattomaan levollisuuteen: olen tullut takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kevyin askelin ~ Kokeilussa lymfahoito

Kaupallinen yhteistyö High Care Boulevard

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka valmentajani ja ystäväni Kanerva patisti minut kroonisesti särkevien jalkojeni takia lymfahoitoon pari vuotta sitten. Olin kärsinyt jatkuvasti tulehtuvista pohkeista siitä saakka kun olin kaksitoistavuotias. Kivuliaat tulehdukset hankaloittivat arkea monin tavoin ja häiritsivät siinä sivussa tietysti treenaamistakin, mutta lääkärit eivät löytäneet niihin syytä sen enempää kuin toimivaa apuakaan.

Monet ovat saaneet lymfahoidosta avun vastaaviin ongelmiin. Lymfahoito helpottaa monenlaisia harmeja turvotuksesta kipuihin kiihdyttämällä aineenvaihduntaa ja poistamalla kuona-aineita. Hoidolla on myös esteettisiä vaikutuksia: selluliitti alkaa sulaa, turvotus laskee ja keho tuntuu kiinteämmältä, kun nesteitä lähtee. Se onkin monilla tärkein syy käydä lymfahoidossa, eikä minullakaan mitään kapeampia jalkoja vastaan ollut, vaikka ensisijaisesti hakeuduinkin hoitoon terveydellisistä syistä (ja juuri nyt kuulostin tosi mummolta!).

High Care Boulevard on nimensä mukaisesti Bulevardilla sijaitseva hoitola, jota luotsaa superkiva Essi Syyrakki. Meistä on tullut sittemmin jo ystäviäkin, kyllä siinä väkisinkin lähenee, kun antaa jonkun möyhiä reisiään sillä tavoin.

Lymfahoitoja tehdään nykyään monissa paikoissa ja niissä on suuria keskinnäisiä eroja. Toiset niistä ovat kevyitä, käsin tehtäviä hemmotteluhoitoja, jotka pistävät nesteitä liikkeelle samalla kun asiakas torkkuu hoitopöydällä. Essin tekemä lymfahoito on järeämpää kaliiberia: ensin hengataan tovi lymfasukassa ja siitä siirrytään lymfaattiseen alipainehierontaan, joka tehdään koneellisella hoitopäällä. Se tuntuu vähän kuin jalkoja ja pakaroita hierottaisiin imukupilla eli sinänsä mukavalta, mutta jos turvotusta ja tulehdusta aiheuttavaa kuonaa (kuten minun tapauksessani) on kertynyt paljon, homma muuttuu aavistuksen epämiellyttäväksi. Tarkemmin ajatellen se onkin ehkä kaikki se kiroilu, joka meitä on lähentänyt Essin kanssa. Toisaalta siinä suloisessa kivussa on jotain tyydyttävää: todellakin tuntee, että jotain tapahtuu!

Aluksi kävin hoidossa viikon välein, sen jälkeen harvensimme hoitotahtia 1-2 kertaan kuussa. Myöhemmin hoitoon tuli pidempi tauko, jonka jälkeen kävin pari kertaa ylläpitohoidossa muutaman kuukauden välein. Yhteensä hoitokertoja kertyi noin kymmenen.

Huomasin heti ensimmäisten viikkojen aikana selkeitä tuloksia, joista kirjoitinkin tuolloin: kokonaan kivuton kuukausi oli luksusta, jota en ollut saanut kokea naismuistiin! Mitä enemmän aikaa kului, sen tuntuvampia tuloksista tuli. Tuosta ensimmäisestä hoitosarjasta on nyt kulunut kolmisen vuotta ja sinä aikana pohkeisiin on iskenyt vain kahdesti tulehdus, joka on molemmilla kerroilla jäänyt kestoltaan ja kivuiltaan mitättömään murto-osaan siitä mitä ennen hoitosarjaa. Ero on valtava, sillä aiemmin tulehdus toistui kuukauden tai kahden välein. Myös jatkuvat jumitukset ja krampit ovat kadonneet kokonaan lymfahoidon myötä.

On vaikea sanoin kuvailla miten ihanaa on, kun ei tarvitse koko ajan ajatella jalkojaan – sitä voiko tänään mennä kävelylle tai treeneihin, voiko pukea korkokengät tai pohkeita puristavat housut, pystyykö juoksemaan raitiovaunun kiinni, pääseekö sängystä ylös ketterästi vai vaatiiko nouseminen tuskallisen vartin pituisen venytystuokion.

Moni käy lymfahoidossa pääasiassa esteettisistä syistä. Ymmärrän hyvin, sillä huomasin hoitosarjan aikana, että sääristäni todella tuli kapoisemmat. Mikään muu ei siihen oikein voinut vaikuttaa, en ollut ehtinyt treeneihin enkä muuttanut mitään ruokavaliossani. Suurin muutos oli jalkojen siluetissa, joka näytti solakammalta ja sirommalta. Se johtuu siitä, että naisilla kertyy kuona-aineiden aiheuttamaa turvotusta herkästi erityisesti polvien ja polvitaipeiden tuntumaan, sisäreisiin sekä siihen kohtaan, jossa reidet yhtyvät pakaroihin. Kun sitä pumpataan pois, ääriviivoista tulee selväpiirteisemmät.

Olen alkanut viime vuosina suhtautua asioihin kuten omaan selluliittiin huomattavasti rennommin kuin joskus, mutta ei käy kieltäminen, olihan se kivaa että se todella väheni.

Jalkojen kiputiloihin hoitosarjan vaikutukset tuntuvat yhä näin kolme vuotta myöhemmin, mutta esteettinen vaikutus ei kestä ihan yhtä kauan. Tulokset eivät onneksi hetkessä häviä, vaan kestävät kuukausia, jos takana on pidempi hoitosarja.

Parhaat tulokset lymfahoidolla saa kuulemma silloin, jos on jo suhteellisen järkevät elämäntavat, mutta tuntuu, että jalat ovat silti tukkoiset, turvonneet tai raskaat, tai on Essin sanoin “ryllyä pyllyssä” (saatoin hiukan nauraa tälle ilmaisulle), löysää kudosta, sellulliittia tai nestekertymiä, jotka tuntuvat itsestä häiritsevältä. Tarkennus siksi, että kaikenlaiset muhkurat ovat yleisiä, normaaleja ja tosi ok, eikä niistä tietenkään tarvitse olla mitenkään kiinnostunut tai tehdä niistä ongelmaa.

Hoidosta hyötyvät myös paljon liikkuvat: Essin asiakkaina käy esimerkiksi ammattiurheilijoita, koska lymfahoito parantaa suorituskykyä ja nopeuttaa palautumista – ja kipeästä turvotuksesta voi tietysti kärsiä, vaikka olisi huippukunnossa. Allekirjoitan tuon suorituskyvyn paranemisen: treenit eivät ole milloinkaan sujuneet yhtä kevyesti ja helposti kuin silloin, kun olin käynyt juuri lymfahoidossa.

Aloitin tovi sitten uuden hoitosarjan, en tällä kertaa enää niinkään jalkakipujen takia (koska niitä ei enää ole!) vaan siksi, että keho tuntuu tukkoiselta, siltä että mikään ei liiku eikä kierrä. Lymfalla voi hoitaa nimittäin paljon muutakin kuin jalkavaivoja: sillä on positiivisia vaikutuksia hormonaalisiin epätasapainotiloihin, lymfanestekiertoon ja yleisesti kehon hyvinvointiin. Tarkoitus on myös alkaa liikkua pitkän tauon jälkeen ja haluan tehdä siitä mahdollisimman kevyttä ja mukavaa.

Positiivinen havainto oli, että se ei tuntunut yhtään niin paljon kuin silloin aikoinaan aloittaessamme! Essi totesikin, että alku on aina pahin, sillä ei se kuona ja selluliitti, mikä on kehosta kerran lähtenyt, tule sinne enää takaisin. Toki ajan mittaan tulee uutta, mutta siitä eroon pääseminen on huomattavasti helpompaa, sillä se ei ole kertynyt sinne vuosikymmenten ajan.

Jos kiinnostuitte hoidosta, Essi tarjoaa teille hoitosarjan alennettuun hintaan, kun mainitsette minut ajanvarauksen yhteydessä. Toki voi käydä myös kokeilemassa hoitoa kerran ennen kuin sitoutuu pidempään hoitosarjaan.

EHC BODY -lymfahoito (90 min) Stella-alella:
3 x sarja 350€ (norm. 375€-417€)
5 x sarja 560€ (norm. 590€-695€)
10 x sarja 1050€ (norm. 1112€-1390€)

Muista lymfahoidoista saa nimeni mainitsemalla 10% alennuksen!

High Care Boulevard, Bulevardi 24, Helsinki
Varaukset numerosta 040 715 0616 tai essi@highcareblvd.fi

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Vierasmajan värit

Se ken ottaa ja muuttaa Hankoon, saa pian huomata, että kyläilyinto varsinkin kesäkuukausina kasvaa eksponentiaalisesti. Olemme aina olleet kovia kestitsemään ja ystäväpiirimme on laaja ja hälyisä, mutta nyt tulijoissa oli sellaisiakin, joita emme edes muistaneet tuntevamme. Lisäksi talomme, vaikka onkin neliöiltään suurehko, koostuu vain kahdesta huoneesta ja keittiöstä: jo oma väki alkaisi ennen pitkää tarvita lisää tilaa.

Onneksi meidän talomme pihapiirin tontinnurkassa notkui vanha, kaksikerroksinen tiilirakennus. Osa sen seinästä oli kovalla kädellä revitty auki, ikkunat ja ovet repsottivat. Aloimme kuitenkin hieroa kauppoja ja erinäisten vaiheiden jälkeen tiilikasa oli meidän.

Meillä oli nyt siis käsissämme oman rapistuvan satavuotiaan kotimme, pienten lasten ja paineisten työaikataulujen lisäksi yksi romahtamaisillaan oleva kivitalo lisää. Tätä voisi jo kutsua harrastukseksi.

Ensin valmistui hissukseen alakerran asunto, joka sai lempinimen Taiteilijaresidenssi, sillä se täyttyi nopeasti hankolaisten tai Hangossa viihtyvien taiteilijoiden töillä. Jopa terracotan värisellä betonilattialla oleva “matto” on siihen varta vasten maalattu. Asunto oli alusta asti kovassa käytössä, eikä se riittänyt alkuunkaan.

Eivätkä riittäneet rahammekaan. Siksi vasta kevättalvella 2018 oli yläkerran remontin vuoro. Alunperin ajattelimme jakaa tilan kahdeksi asunnoksi, mutta kaunista, avointa tilaa teki pahaa pilkkoa. Vaikkei tilassa ollut lattian vertaa valmista, saattoi jo kuvitella kuinka valo kulkisi, kuinka pihan vanha vaahtera vuoroin värjäisi sisätilat punaisiksi ja keltaisiksi tai suodattaisi kevään kuulautta hentojen lehtien lomasta vinon katon alle. Päätimme pysytellä alakerrassa hyväksi ja toimivaksi havaitussa yhden huoneen ja keittiönurkkauksen mallissa.

Suunnittelussa kaikki lähti Parkkosen valokuvateoksesta ja sen väreistä. Tiesin sille heti paikankin, seinällä, jota ei vielä ollut. Ostin myös keittiöpyyhkeitä ja taidekirjoja, ennen yhtäkään lattialankkua tai laattaa. Tiesin haluavani sinapinvärisen sohvan ja smaragdinvihreät keittiön kaakelit. Siihen asti kaikki oli helppoa.

Tiedätkö, kuinka montaa harmaata maailmassa on? En minäkään, ennen kuin piti päättää lattian ja kattopalkkien sävyt. Ikean keittiö aiheutti niin paljon itkua ja hammastenkiristystä, että aloin allekirjoittaa reklamaationi nimimerkillä “Hermorauniot Hangosta”. No, koska en ymmärrä remppahommista juuri mitään, sanon vain, että paljon oli kaikenlaista, osa meni paremmin ja nopeammin, osa vaikeimman kautta ja hitaasti.

Jutellaan mieluummin sisutuksesta!

Parisängyn päätyseinällä olevat julisteet ostimme Kööpenhaminan lähellä sijaitsevasta Louisianan taidemuseosta, jossa kävimme katsomassa Picasson keramiikkanäyttelyn juuri remontin alkumetreillä. Rakastan Louisianaa!

Pitkä ruokapöytä, vanha kannellinen puusohva, tarjoiluvaunu ja suurin matto ovat vanhempieni varastoista. Mutsi ja faija, osaatte olla välillä vähän ärysttäviä, mutta teillä on silmää ja ihanat varastot ♥

Rahi, johon on virkattu? koristeommeltu? ristipistetty? (jos en osaa remppajuttuja, en myöskään osaa edes nappia ommella) ukkometso, on edesmenneen sukulaistätini peruja. Hän oli kova tyttö metsästämään, rakasti viskiä ja poltteli askikaupalla tupakkaa. Ja oli siinä sivussa arvostettu kunnanlääkäri tuolla itärajalla. Rauha hänen varsin kipakalle sielulleen.

Sinapinkeltainen sohva oli vaikea löytää (silloin, nythän niitä toki saa). Olin saanut päähäni, että Rolling Stonesin ollessa evakossa eteläranskalaisessa Nellcôten kartanossa, venyivät he lonkkaluut loistaen juurikin sinapinvärisellä sohvalla. Mitään todistetta tälle mielikuvalle ei ole, mutta halusin juuri sen verran dekadenssia vierasmajaammekin. Myös Serge Gainsbourg tuijottelee seinällä kaukaisuuteen samasta syystä.

Vihreät kaakelit toivoin ladottavan ihan vieriviereen vapaalla kädellä, siis ilman varsinaista saumanväliä. Siitä jouduimme hiukan keskustelmaan yhden Mikon kanssa, mutta hän oli yhteistyökykyinen ja teki loistojälkeä. Hänen taidonnäytteensä on mm. myös kuvissa juuri ja juuri vilahtava kylpyhuoneen lattia.

Näiden kuvien jälkeen on järjestystä jo veivattu. Metallirunkoinen lasihyllykkö sai väistyä, ja kaunis, ystävältä ostettu senkki pääsi paremmalle paikalle vastakkaiselta seinältä. Sen yläpuolella on nykyään taiteilijaystävämme Heikin anarkistinen kirjontatyö (tekniikan nimi on todellakin anarkistinen kirjonta, en keksi näitä päästäni!), jossa on kaviaaria ja paahtoleipää. Muistuttakaa, että näytän sen teille joskus. Myös suuri artisokkatyö on Heikin, ja se on myytävänä. Käytämme tilaa myös pienimuotoisena taidegalleriana.

Huomaatko kattopalkkien ruosteiset rautakannattimet? Ne löytyivät meidän kellaristamme, ovat arviolta satauotiaat ja kielivät talomme historiasta läkkisepänpajana, jossa on valmistettu mm. Hangon Keksin peltirasiat ja Bengtskärin majakan rautaosat. Uskon kannattimien tuovat hyvää onnea: niin täydellisesti ne istuivat paikoilleen, ja olivat juuri se roso, jonka vielä kaipasin.

Me olemme aina avioeron partaalla remontoidessamme, mutta unohdamme heti projektin päättyessä miksi. Unohdamme myös, että olisimme ikinä sanoneet “ei koskaan enää”. Onneksi remontoitavaa ei juuri tällä hetkellä taida olla. Ellei lasketa oman kodin lattioita (purettava kaikki, asennettava maalämpöä hyödyntävä lattialämmitys ja päälle haluan kivilaatat, koska rakastan kävellä sisällä kengät jalassa), ulkoseinien rappausta, ikkunoiden ja ehkä ovienkin kunnostamista tai uusimista, takan rakentamista, keittiöremppaa ja sen sellaista pientä. Kylpyhuonettakin olisi syytä vähän vilkaista.

Ranskalainen sananlasku kuulemma sanoo jotenkin niin, että kun talo on valmis, ihminen voi ottaa ja kuolla pois. Me olemme kai kuolemattomia.

Alunperin Glorian Kodissa 8/2019 julkaistut kuvat otti Krista Keltanen. Alkuperäisen jutun toimittajana oli Jonna Kivilahti. Vierastalon yläkerta esitellään pian myös brittijulkaisussa 25 Beautiful Homes.

PS. Meidän varsinaisen kotimme esittelyn löydät mm. tästä Anna palaa Anna -blogin postauksesta.