Ett bra Liv: Ludowica

Ludowica “Ludde” Eklund (s.1956) on Hangossa asuva artisti, joka on julkaissut syksyllä 2019 esikoislevynsä Kärlek, kärlek. Me olemme tutustuneet Hangossa, kaupungintalon galleriassa, jossakin lukemattomien vaihtelevatasoisten taidenäyttelyiden avajaisista. Kaupungintalon galleriassa olen itse asiassa tutustunut suurimpaan osaan uuden elämäni (Hanko-elämäni) ystävistä. Taide, kulttuuri, yhdistää.

Ensimmäisenä huomioni kiinnitti varmaankin Ludden tyyli ja muutenkin varsin persoonallinen ulkonäkö. Pienessä kaupungissa on se hyvä puoli, että kun ihmisiä on vähän, ei kannata kummemmin klikkiintyä, vaan tavatakseen edes joskus joitakin, on oltava avoin joka suuntaan. Ludde rupesi poikkeamaan meillä kahveilla ja me rupesimme puhumaan kaikesta kiinnostavasta maan ja taivaan välillä. “Puhumaan” on kauniisti sanottu, usein väittelemme niin perkeleesti. Olemme olleet tässä välillä pari vuotta puhumattakin, joka on minusta lumoavaa ja osoittaa kuinka tosissamme ystävinä olemme.

Me emme koskaan jutustele niitä näitä. Emme koskaan. Vihaamme small talkia. Emme myöskään koskaan puhu itsestämme, vaan aina maailmasta. Siksi minullekin oli yllätys, että Ludde osasi laulaa. Olin skeptinen, kun hän avasi hiukan levytyssuunnitelmiaan. Mutta kuultuani ensimmäiset sävelet vielä routaisella pihallamme vanhanaikaisen puhelimen säröilevästä kaiuttimesta (Ludde ei ole mikään tekniikan ihmelapsi), ymmärsin, että ystävässäni oli paljon puolia, joista en tiennyt yhtään mitään. Halusin jututtaa Luddea tähän blogiin, koska hän osoittaa omalla esimerkillään, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa omia luovia unelmiaan ja koska minustakin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tämä arvoituksellinen hopeakettu oikeastaan oli puuhaillut koko elämänsä.

Anna: Moi Ludde. Vai kutsunko mä sua tässä Ludowicaksi? Sun koko nimihän on itse asiassa Anna Ludowica, eli sen lisäksi että me ollaan ystäviä ja kiivaimmat väittelykaverukset, me ollaan myös kaimoja?

Ludde: Mä käytän Ludowicaa taiteilijanimenä, mutta kaikki sanoo Ludde. Ludowica “Ludde” Eklund.

Anna: Sun matka taiteilijaksi on ollut polveileva, ja jotenkin erityisen inspiroivaa meille perässätulijoille on se, että sä olet yli kuuskymppinen ja julkaissut juuri esikoislevyn ja heität mallikeikkaa. Miten tähän on tultu?

Ludde: Mä täytän vuoden lopussa 64. Mutta en mä tunne itseäni 63-vuotiaaksi. Tai miten mä voisinkaan tuntea, enhän mä ole koskaan ennen ollut 63.

Anna: Niin, no, mä tunnen itseni noin 70-vuotiaaksi. Ehkä jokaisen sisällä asuu eri ikäisiä ihmisiä? Mitä titteliä mä susta käyttäisin?

Ludde: Jag sku säga artist. Taiteilija.

Anna: Ootko sä laulanut aina?

Ludde: Lapsena aattelin kyllä, että musta tulee näyttelijä, mutta oon aina osannut laulaa. Tykkäsin esiintyä. En ollut kovin hyvä koulussa, kävin Helsingin Steiner-koulua. Isä oli graafikko ja mainosmies, hänelläkin oli joskus ollut oma orkesteri. Äiti oli nuorena ruotsinkielisessä teatterikoulussa ja soitti pianoa. Sodan jälkeen äiti meni töihin Artekin keramiikkaosastolle, koska tunsi Maire Gullichsenin. Koti oli tosi luova, teatteriväkeä ja muita taiteilijoita pyöri aina meillä. Vivica Bandler oli isän ystäviä. Suomenruotsalaiset taiteilijapiirit oli aika pienet.

Mä sain esiintyä aina ja kaikille, koska olin pieni, pieni tyttö, jolla oli iso, iso ääni. 4-vuotiaana kehitin oman “englanninkielen”, jolla vedin mm. Little Richardin Tutti Fruttia. Sen biisin olin varmaan napannut isommilta sisaruksilta.

Silloin oli oikeastaan mahdollisuutena vaan konservatorio klassisen musiikin harrastajille, mutta sehän ei ollut mun juttu. Sain yksityisiä laulutunteja. Mun ensimmäinen opettaja – olin silloin 11-vuotias – oli Kipparikvartetin Kauko Käyhkö, tiedät varmaan Pieni ankanpoikanen ja niin edelleen. Mulla oli muitakin laulunopettajia, hyvin mielenkiintoisia. 15-vuotiaana sain opettajaksi Pentti Lasasen, puhallinsoittajan. Me ei laulettu juuri ollenkaan, opettelin hengittämään. Lasanen oli yksi parhaista. Hengittäminen on tärkeää, laulaessakin.

Mä pyrin teatterikouluun kun olin 16. En päässyt. Mutta tutustuin teatteriväkeen, koska jo pääsykokeet kesti pari viikkoa. Sain töitä Svenska Teaternista. Tein ihan kaikkea, näyttelinkin, mutta hoidin valoja ja vaikka mitä. Ehkä ne oli teatterikoulussa ajatelleet, että kasvakoot vähän teatterilla, olin niin nuori. Kun olin ollut töissä pari vuotta pyrin vielä kerran, mutta suurin innostus oli jo ohi enkä päässyt muistaakseni edes toiseen vaiheeseen.

Ihmettelin hirveästi mitä mä nyt teen seuraavaksi.

Anna: Mitä sä sitten teit? Tuliko musiikki tässä vaiheessa kuvioihin?

Ludde: Ei. Olin töissä eri paikoissa, en oikeestaan ollut ollenkaan tekemissä taiteen tai minkään luovan kanssa. Asuin puoli vuotta Jenkeissä, bailasin ja ihmettelin. Se oli 70-lukua, haahuilua. Vähän päälle parikymppisenä tutustuin stadissa eri alojen taiteilijoihin silloisen tyttöystävän kautta. Uusi Laulu-musalehden tyypit ja Lepakon jengi järjestivät Klippanilla futuristidiskoja. Meidän kaveriporukkaa pyydettiin tekemään sinne muotinäytös. Saatiin vapaat kädet. Musiikki, koreografia, asut. Ihan out of space. Sekalaiselle ryhmälle keksittiin nimi Jack Helen Brut. Se oli yhdistelmä meikkimerkki Jane Helenistä ja partavedestä nimeltä Brut for men.

Siellä Klippanilla oli paikalla Ajankohtainen Kakkonen tekemässä juttua ja jotenkin siitä se sitten lähti. Anna-lehtikin teki meistä haastiksen. Tuli esiintymisiä Helsingin kaupungin taidemuseossa Helsingin Juhlaviikoilla, muissa museoissa ja gallerioissa, myös ulkomailla. Ryhmän koko vaihteli, mehän oltiin vain porukka frendejä. Jossain vaiheessa mukaan tuli ammattitanssijoita ja -näyttelijöitä. Mä olin mukana viisi vuotta, sitten lopetin.

Anna: Mitä se siis oli, performanssia?

Ludde: Tai teatterin, musiikin ja kuvataiteen yhdistelmää. Kummallisissa vaatteissa tai jopa ilman. Outoja juttuja, melko legendaarista. Tai näin mä sen ainakin muistan.

Anna: Jännää, että tie musiikkiin vei noinkin kauan.

Ludde: Musiikki oli jotenkin semmoinen plan b. Sen mä osasin. Tein siinä välissä kaikenlaista muuta taas. Mulla oli pari omaakin yritystä, army-vaatteita ja taidetta. Olin ollut ensimmäisen kerran army-shopissa duunissa varmaan jo 13-vuotiaana. Se porukka oli omanlaisensa perhe myös.

Anna: Sun tyyli on yksi mielenkiintoinen piirre sussa lisää. Sulla on hyvin selkeä oma tyyli. Mähän tein omaan, vanhaan blogiini susta joskus juttusarjaakin, sen nimi oli Look like Lou.

Ludde: Niin, yks tuttu sano kerran, ettei koskaan ole nähnyt kenenkään pukeutuvan kaksi tuntia näyttääkseen siltä, ettei ole miettinyt asiaa minuuttiakaan.

Anna: Miten sun mallinhommat alkoivat?

Ludde: Olin jo yli kolmekymppinen. Istuin Strindbergillä aivan liian isot armeijahousut jalassa kun Outi Broux koputti olkapäälle. Olin mä ollut joskus nuorena jonkun mallitoimiston bileissä, joissa oli myös tunnettu pariisilainen malliemo. Sen mielestä mä olin aivan kuin ilmetty Ines de la Fressange eikä se olisi millään halunnut uskoa, etten mä kasva enää pituutta. Olin liian lyhyt catwalkeille. En oo koskaan ollut minkään mallitoimiston listoilla, mutta aina silloin tällöin kysytään kuvauksiin edelleen.

Anna: Jotenkin niin mahtavaa, sä oot yli kuusikymppinen ja elät mun nähdäkseni uutta aaltoa mallina. Koska sä muuten aloit harmaantua?

Ludde: Ekat harmaat mulla oli jo 18-vuotiaana.

Anna: Joko päästään musaan?

Ludde: 90-luvulla tuli musiikki. Elukka Eskelisen Update-bändi etsi laulajaa ja Katja Hagelstam sanoi, että Ludde ois hyvä. Tehtiin treffit Lost and Foundiin. Siitä alkoi taas semmoinen viiden vuoden pätkä, me soitettiin vanhaa 60-luvun soulia. Kunnon tanssibändi. Jatkoin vielä laulajana kitaristi Nono Söderbergin bändissä, kun edellinen bändi hajaantui. Mutta keikkaileminen on aika raskasta, tein samalla siis muitakin töitä. Mä aina ajauduin hommasta toiseen.

Siniset illat oli hieno konsepti. Joka maanantai Kaapelitehtaalla oli 10 kuukauden ajan liveilta, jossa Tommy Tabermann haastatteli eri vieraita ja pari bändiä soitti tai laulajaa lauloi. Mä olin vakkariesiintyjä, samoin house band, joka koostui Sielun Veljistä ilman Ismoa. Mutta edelleen kaikki mun biiisit oli covereita.

Kun mä muutin Hankoon, ajattelin, etten enää laula. Että se oli siinä.

Anna: Milloin sä muutitkaan tänne? Me tavattiin aika pian sen jälkeen?

Ludde: Vuonna 2009. Mä olin aina ajatellut, että olis kiva asua pienessä kaupungissa, mutta kukaan tyttöystävistä ei ollut halunnut. Silloinen halusi. Hangossa mä tutustuin kuitenkin aika pian musiikkiväkeen ja siitä se taas lähti. Ekan kerran hommassa oli iloa, ei mitään paineita. Yhtenä iltana tein sitten oman englanninkielisen tekstin ja koitin tapailla siihen melodiaa. Siitä ei tullut mitään, ja mä ajattelin, että ei musta oo tähän. Yöllä heräsin ja tajusin, että käännän tekstin äidinkielelleni ruotsiksi. Silloin alkoi tapahtua. Kaksi kuukautta ja mulla oli levyllinen biisejä, omat sanat, omat sävelet. En miettinyt ollenkaan mitä mä teen biisien kanssa, sen takia siinä olikin sellainen vapaus.

Anna: Tän vaiheen mä muistankin. Ollaan kuunneltu meidän tapapihalla sun luurista ekoja versioita. Sä olit tosi päättäväinen, että nyt mä teen tästä levyn. Tän mä vien loppuun asti.

Ludde: Kyllä! Mä etsin kitaristin, joka toimi myös tuottajana, me sovitettiin biisit ja tallennettiin ne ja siinä se oli. Levynjulkkarit Hangon Casinolla oli loppuunmyyty. Se oli TOSI KIVAA. Mutta mä oon vähän semmoinen, että nyt se on tehty, mitä seuraavaksi.

Anna: Eli mitä siis seuraavaksi, Ludowica?

Ludde: Nyt mä haluan vetää nää biisit jousikvartetin kanssa. Meillä on keikka Hangon Petit-festivaaleilla (taidefestivaali Le Petit Festival 21.-23.8.2020) elokuun lopussa. Lippuja saa Tiketistä. Sen jälkeen ei mitään tietoa. Ai joo, Sprit i kubik -biisistä tulee tanssiremixi. Funkahtavaa groovyä.

Anna: Eikö ihminen oo koskaan valmis?

Ludde: Ainakaan koskaan ei oo liian myöhäistä. Oikeesti. Mullakin se vaati tän ajan ja tän kehityksen, että biisit tuli ulos. Mä olin mielettömän tyytyväinen kun mä tein biisejä, se oli tosi makee vaihe, se kaks kuukautta. Nyt teen uutta musaa, mutta tosi, tosi hitaasti. Se eka oli niin tyhjentävä. Toinen on aina vaikee. Mun biisithän on kyllä lyhyitä edelleen, pari minsaa ja se on siinä. Lyhyitä ja ytimekkäitä.

Anna: Mitkä sun lempibiisejä on sun levyltä, jos linkkaan lukijoille?

Ludde: Kärlek kärlek.

Ja Ett bra liv. Myös Det är synd.

Anna: Ett bra liv on ehkä mun. Sä oot vähän niinku Suomen Eva Dahlgren. Mitä kaikkea sä luulet, että vielä tapahtuu? Lähdetkö sä näyttelemään?

Ludde: Juujuu, jos joku kysyy. Ilman muuta ja mielellään. Kaikki on mahdollista. Mussa ei jotenkin oo sellaisia asetuksia, että joku EI OLIS mahdollista. Kaikki on.

Anna: Mä mietin sitä kun sulla on aika vakavakin lukihäiriö. Kaikki mitä sä oot tehnyt on ollut siitä vapaata, sun mikään ilmaisu ei vaadi kirjoittamista, paitsi okei biisien sanat, mutta nekin sä kirjoitat omalla tavallasi.

Ludde: Mulla on myös keskittymisvaikeuksia. En mä olisi voinut tehdä mitään muuta. Ja auktoriteettikammo. En mä pysty ottamaan idioottimaisia ohjeita vastaan, en vaan pysty. Oon ehkä siinä mielessä vähän rebel. Ei onnistu.

Anna: Ja sä, kuten mäkin, et aina oikein jaksa ihmisiä.

Ludde: Mä rakastan pistää pystyyn kaikkea, kuten Hangossa sitten myöhemmin tuli tää Ditt & Datt eli vintage- ja antiikkikauppa. Olis ihanaa kerätä designia ja vintagea myyntiin, mutta en mä halua seistä siellä kassalla.

Anna: Mitä sä sanoisit nyt 63-vuotiaana kaksikymppiselle Luddelle?

Ludde: Kokeile vielä teatterikouluun ja tee musaa. Mee vaan ja tee vaan. Niin mä sanoisin.
Jos se parikymppinen olisi vielä tässä ajassa, niin kaikki on muuttunut. On enemmän mahdollisuuksia tehdä ja oppia. Nykynuoret myös viis veisaa mikä sä oot, ihmiskuva on laajempi. Ei määritellä niin tarkasti: nainen vai mies, vanha vai nuori. Vaan että ootko hyvä tyyppi. Ei oo enää niin tarkkoja rajoja.

Anna: Ootko sä aina saanut olla sellainen kuin olet? Tai mitkä asiat on määrittäneet sua? Sä vitsailet joskus sun lukuisista vähemmistörooleista, suomenruotsalainen, juutalainen ja gay.

Ludde: Mä oon aina ollut ihan oma itseni. Perhe on antanut mun olla just sellainen kun oon, sitä ei ole yritetty muuttaa millään tavalla. Taiteilijaperheellä oli paljon gay-ystäviä, ei se ollut mikään juttu. Mutta mä oon myös kokenut olevani aina ulkopuolinen. Mä en koe kuuluvani minnekään.

Anna: Mutta minne sä koet kuuluvasi eniten?

Ludde: Ei aavistustakaan. Mun omaan maailmaan.

Ludowica & Saarikoski Kvartetti lauantaina 22.8.2020 klo 20:30, Hangon Kaupungintalo, lippuja saatavilla.

PHOTOS BY JARNO JUSSILATOMI PARKKONEN

✖ Heinäkuun kootut

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Seuraavaksi heinäkuun kuulumiset!

Junon uimarengas johtuu pikkutulehduksesta, jonka takia hän ei saanut nuolla itseään. Koira ei ollut moksiskaan, siihen oli hyvä nojailla nukkuessaan.

Lappi-kuplaan kutistunut maailma. Olemme olleet koko heinäkuun pohjoisessa, omassa piilopaikassamme, jossa päivät ovat hitaita ja hiljaisuuden rikkoo vain kärpäsen surina ja lehmien juttelu (he juttelevat toisilleen, käskyttävät vasikoitaan ja välillä ovat mieltä meidänkin tekemisistä). Elämä kutistuu täällä pieneksi ja rakastan sitä. Päivän merkittävimmät tapahtumat ovat kävelyretket kylälle, joen tulvatilanteen tarkkailu ja kokkaaminen. Stressitasot ovat ilmeisesti laskeneet, sillä olen löytänyt itseni myös leipomasta. Leivon vain silloin kun olen todella rentoutunut. Edellisestä kerrasta on varmaan kolme vuotta. Hmmm.

Kunnostusurakka etenee. Tylsää ei ehdi tulla, vanhassa talossa riittää niin paljon tekemistä kuin ikinä jaksaa tehdä. Jarno on tänä kesänä talouden raksavastaava ja ehtinyt mm. vaihtaa kuistin ikkunat (olen saanut kunnian avustaa), rapata talon eteläseinää rapistuneesta maalipinnasta, vetää raivaussahalla matalaksi seiniä lahottavia pensaikkoja rakennusten ympäriltä ja tyhjentää kuistin yläkerran eli tulevan myrskyhuoneen. Ei hätää, kuulette tästä kaikesta vielä varmasti kyllästymiseen asti.

Vaihtuvia kesävieraita! Kotimaan matkailu on erikoiskevään ansiosta selvästi kasvussa. Aiempina kesinä olemme saaneet olla täällä juhannusta lukuunottamatta ihan keskenämme eikä kukaan ole yhtä läheistä ystäväämme lukuunottamatta jaksanut tulla tänne asti kyläilemään, mutta viimeisten viikkojen aikana täällä on poikennut vähintään kerran viikossa ystäviä, suurin osa heistä matkalla Norjaan, olemmehan matkan eli Kilpisjärvelle johtavan tien varrella. Olen aina haaveillut omasta majatalosta, ehkä nyt olisi sopiva hetki alkaa suunnitella sen perustamista. (Onkohan se tämä vanhojen talojen kunnostaminen, joka sekoittaa pään ja saa kuvittelemaan, että yksi projekti ei riitä?)

Aamupulahdus Tornionjokeen.

Olen kirjoittanut. Se on tänä kesänä minun tärkein työni. Olen nauttinut siitä suunnattomasti. Toisina päivinä myös vihannut sitä intohimoisesti, silti mennyt nukkumaan onnellisena. Pirtin nurkassa on isoisoisäni vanha kirjoituspöytä, olen tehnyt sen äärelle työpisteen kokoamalla ympärille pinon kirjoja, tietokoneen ja ruman printterin. Tästäkin lisää pian.

Villit haaveet. Olemme olleet täällä melkein kaksi kuukautta enkä ole kaivannut kaupunkiarjestani mitään. Kyllähän se saa miettimään kaikenlaista, esimerkiksi sitä onko kaupungin keskusta sittenkään ainoa mahdollinen asuinpaikka, tai voisimmeko järjestää elämämme niin, että voisimme viettää vielä isomman lohkon vuodesta täällä. Se on jo päätetty, että ensi kesänä niitylle tulee lainahevosia tai -lampaita tai molempia, sillä lehmät ovat suureksi suruksemme täällä viimeistä kesää (ne muu-ttavat!). Niitty kaipaa ruohonleikkureita ja me kaipaamme eläinystäviä.

Miten teidän kesä on sujunut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Keskikesä

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Tänä kesänä juhannus on täydellinen, sellainen joista märkään ja kylmään juhannussäähän tottunut suomalainen ei villeimmissä unissaankaan uskalla haaveilla. Pilvettömiä, helteisiä päiviä. Kypsiä ja makeita mansikoita. Lehmät lojuvat niityllä (LAISKOTTELEVAT, huutaa Mikko) ja läiskivät kärpäsiä hännillään. Sauna kuumenee aamulla ja päivällä ja illalla, se on niin pieni että kaikki eivät kuitenkaan mahdu sinne yhtäaikaa. Valkeat yöt, keskiyön aurinko joka loistaa kultaisena horisontissa vielä silloinkin kun menemme nukkumaan.

Koko talven hiljaisena seissyt talo on yhtäkkiä täynnä elämää. Kaikissa huoneissa ihmisten tavaroita, kuivumaan ripustettuja pyyhkeitä, petaamattomia sänkyjä. Ystävien lisäksi tulee koirakin, joka laumaantuu välittömästi mäyräkoirien kanssa. Keittiön harvat tasot notkuvat varhaiskaalista ja varhaisperunoista, kananmunista, kevätsipuleista, tillistä jota aiomme syödä kalan ja katkarapujen kanssa. Ovia voi pitää auki koko päivän, koska hyttysiä ei ole (vielä, muistuttaa äitini synkästi). Keittiössä tiskataan edellisen aterian astioita ja suunnitellaan seuraavaa ateriaa, koska lomailu on yhtä syömistä. Peräkammarissa ollaan päiväunilla.

Pihalla on rottinkituoleja ja iso aurinkovarjo, matkaradio, nurmella vilttejä joilla lojuu koiria. Ladosta on kannettu vanha puinen pöytä, jolla on valkoinen pellavaliina ja niittykukkia isossa lasipurkissa. Jarno soittaa kitaraa, sauna lämpenee taas ja kaikki on lähes sietämättömän täydellistä, niitä hetkiä, joita ikävöi jo silloin kun ne ovat meneillään.

Yritän kuvitella talon 30-luvulla, silloinkin talo oli täynnä elämää, taisi olla viimeisiä vuosikymmeniä kun niin oli. Talonpuolikkaamme viittä huonetta asui silloin isoisovanhempani, heidän seitsemän lasta sekä talon vanha emäntä, joka vielä eli. Peräkammari oli silloin vanha köökki, puurot keitettiin pirtissä leivinuunin nurkkaan tehdyssä keittosyvennyksessä. Toisessa päädyssä asui isoisoisäni veli perheineen, koko talossa yhteensä toistakymmentä henkeä.

20-luvulla lapset olivat pieniä, 30-luvulla he olivat aikuistumisen kynnyksellä ja päätyivät vuosikymmenen aikana kukin mihinkin opiskelemaan. Isoäitini meni Limingan emäntäkouluun. Kaksi sisarusta menivät seminaariin, silloiseen opettajakouluun, ja valmistuivat opettajiksi. Kolmas sisar meni Tampereelle käsityökouluun, hänen tekemiä käsitöitä on talossa yhä. Isoenoni, joka asui talossa kuolemaansa asti, meni maamieskouluun, jossa opetettiin kaikkea mitä piti tietää maanviljelystä, eläinten pidosta ja talousasioista. Sisarussarjan vanhimmat eivät joutaneet kouluun, heitä tarvittiin tilan töissä, huolehtimassa lehmistä, hevosista ja maista.

Talon vanha emäntä haikaili viimeisinä vuosinaan kovasti takaisin lapsuudenkotiinsa, saareen, joka uinuu Tornionjoessa Suomen ja Ruotsin välissä. Hän oli menettänyt muistinsa eikä tunnistanut perhettään, otti tavakseen kysellä talossa vierailevilta ihmisiltä mihinkäs vieras oli menossa, voisiko vieras viedä hänet saareen täältä ventovieraiden keskeltä kökkimästä. Emäntää oli kovasti naurattanut, kun hänelle kerrottiin, että taloa isännöivä mies oli hänen poikansa. Isäksihän tuo paremmin sopisi, hän oli arvioinut, oli palannut mielessään nuoruuteensa ja oli omasta mielestään vasta neljän kolmatta eli vähän yli 24-vuotias. Hän oli vaatinut myös todisteita väitetystä sukulaissuhteesta: Missäs se mies sitten on? Puuronsilmäänkö se on hukkunut?! Joskus on armeliasta olla muistamatta kaikkea. Puoliso oli kuollut vuosia sitten lavantautiin.

Tavallaan on hyvä, että meillä oli niin vähän aikaa valmistautua vieraisiin. Siitä tuli taas yksi oppitunti keskeneräisyyden sietämisestä.

Olin etukäteen haaveillut siitä kuinka siivoaisin kuistin, tekisin siitä kauniin paikan, jossa vieraat voisivat loikoilla lueskelemassa viinilasin kanssa. Mutta en ehdi lähellekään kuistia, on pakko priorisoida tärkeämmät asiat kuten se, että puhtaita lakanoita riittää kaikkiin sänkyihin.

Kun vieraat saapuvat, kuistilla vallitsee yhä tuttu kaaos ja ystävät puikkelehtivat sisälle kumisaappaiden ja työkalujen ja “jonnekin” matkalla olevien laatikoiden välistä. Ei tapahdu mitään hirveää. Minä opin katsomaan kaaoksen läpi. Vieraat löytävät muita paikkoja, joissa loikoilla.

Pirttikin olisi voinut olla kauneimmillaan, pölyt pyyhittyinä pinnoilta, kaappien hyllyt järjesteltyinä. Aika ei riittänyt siihenkään. Nurkassa lojuu koko viikonlopun ajan epämääräinen röykkiö talvisäilytyksessä olleita peittoja ja vilttejä, puoliksi purettuja laukkujamme, kirjakasoja joille en ole ehtinyt tehdä tilaa mihinkään.

Mutta olemme imuroineet pirtin, pedanneet puusänkyyn puhtaista pellavalakanoista yösijan ja nostaneet pöydälle kimpun kukkia, ja ajattelen, että se riittää, se aivan varmasti riittää ja minä itse olen ainoa, joka edes tietää, mitä kaikkea olisi jossain toisessa versiossa voinut olla. Sitäpaitsi aina on seuraava kesä kuistihaaveita varten.

Onneksi olen sentään taklannut sukuperintönä kulkevan perfektionistisen paineen olla täydellinen emäntä. Kuten täkäläiset tietää, kunnon tornionjokilaaksolainen emäntä omistautuu väsymättä vierailleen: leipoo, kokkaa, kattaa, tarjoilee ja kaikelta hääräämiseltään syö itse ruokansa vasta jäähtyneenä, kököttäen jakkaralla köökin nurkassa. Isoäitini oli juuri sellainen, emäntäkoulun kasvatti, ja sellaisen maailman, jossa naisen tehtävä oli huolehtia kodista, kasvattaa lapset, tehdä ruokaa ja kestittää vieraita. Vaikka maailma on muuttunut, vanhat tavat siirtyvät eteenpäin – minunkin äitini alkaa vieraiden tullessa välittömästi latoa pöytään kalaa ja käristystä ja mustikkapiirakkaa, vaikka on moderni nainen, joka on opiskellut, matkustellut, asunut kauan ulkomailla ja tehnyt pitkän, komean työuran.

Ehkä minun sukupolveni on se, johon tietyt perinteet ovat katkenneet. Isoäitini olisi suuresti ihmetellyt tällaista lorvimista ja paheksunut varsinkin vieraiden päästämistä kauhan varteen, mutta niin vaan kokkaamme porukalla, tiskaamme vuoroissa ja se, joka herää ensin, keittää ensimmäisen pannullisen kahvia. Lojun pihalla lippis päässä, hyräilen radion tahtiin enkä stressaa onko jokaisella kylmä juoma tai tarvitseeko joku uuden pyyhkeen. Jokainen osaa reitin jääkaapille ja tietää mistä kaapista ottaa puhtaita pyyhkeitä.

Olemme laatineet viikonlopulle menun, se on pääpiirteissään sama kuin viime vuonna, joka juhannus tekee mieli suunnilleen samoja asioita. Kukaan ei leivo, laiskottaa ja on muutenkin liian kuuma sellaiseen. Valitsemme juhannuspöydän keskipisteeksi helpoimman ja samalla herkullisimman vaihtoehdon, pavlovan, joka syntyy kokoamalla vatiin marenkia, kirsikoita ja mansikoita ja kermavaahtoa. Teemme valtavan keon ja se on niin hyvää, että vati hupenee nopeasti.

On tosiaan kuuma, heti aamusta niin kova helle, että portailla istuessa tulee hiki. Koiria patistellaan varjoon, kannetaan vesikuppeja viereen. Aurinkorasvan vieno tuoksu leijailee ilmassa. Saunassa ei tarvitse lämmittää pesuvettä, peseytyminen kylmällä vedellä ei ole ongelma.

Vanhan hirsitalon loputtomia hyviä puolia on, että se lämpenee hitaasti. Kun ulkona on helle, talo pysyy viileänä vielä monta päivää ennen kuin lämpö leviää rakenteisiin ja valuu huoneisiin. Sen jälkeen kaivetaan tuulettimet esiin, koska sitten on kuuma sisälläkin.

Pihaa reunustavat syreenit räjähtävät kukkaan, se tapahtuu aina yhtä yllättäen. Joka kerta kun vilkaisen niitä, uusia kukintoja on puhjennut esiin. Olemme ensimmäistä kertaa paikalla koko kukkivan kauden alusta loppuun ja vasta nyt huomaan kuinka lyhyt se onkaan: kun tajuaa kukinnan alkaneen, se alkaa jo kääntyä kohti loppuaan ja viikkoa myöhemmin pensaissa on enää pari hassua kukkivaa oksaa muistuttamassa huumaavan tuoksuisesta loistosta, joka kesti vain muutaman taianomaisen päivän.

Kävelemme keskellä yötä rantaan, joki on vaaleanpunainen, taivas persikkainen. Varustaudumme pitkillä hihoilla ja paksuilla kankailla, sillä helteisten päivien vastapainoksi yöt ovat viileitä ja kesän ensimmäiset hyttyset lyöttäytyvät seuraan. Kaivan ylle vanhan lammasturkin, sen läpi ei ainakaan kukaan pistä, eikä tule vilukaan ohuessa mekossa.

Vedenpinta on liikkumaton, missään ei käy tuulenvirettäkään. Kylä nukkuu, kun me riekumme raitilla ja yritämme olla hiljaa. Luna metsästää yöperhosta ja Juno etsii ojista maistiaisia, tiedätte kyllä, sellaisia joita navettoja täynnä olevan tien varrelta saattaa löytyä. Tämä on koirien Lapin kesäloma ja he nauttivat siitä omilla tavoillaan.

Kuvaan rannalla joesta heijastuvaa taivasta ja hyttysiä huitovia ystäviä. Muut ruudut säästän omiin arkistoihin, mutta tämän julkaisuun kysyin luvan, sillä Anu on täydellinen juhannusneito tummine kiharoineen ja kukkamekkoineen, sellaisenaan valmis lavatansseihin, joihin emme tänä juhannuksena ehdi, koska sauna, ruoka ja kaikki se marenki.

Juhannuksen ehdoton kohokohta on, kun lehmät pääsevät laitumelle. Ne saavat talvellakin ulkoilla vapaasti pihatossa, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ne pääsevät talven jälkeen tuoreen ruohon keskelle. Kesä on koittanut niillekin, ne kirmaavat niitylle niin suuren riemun vallassa, että naurattaa ja itkettää. Toiset pukittelevat ilosta, vasikat juoksevat villinä laumana. Vastasyntyneitä on ainakin kolme tai neljä, ne seuraavat ujoina emojaan ja ovat vihreydestä hämillään.

Jarno vetää lehmille juhannuskeikan ja ne pitävät siitä kovasti, kerääntyvät ympärille kuuntelemaan ja tönivät toisiaan mahtuakseen eturiviin. Keikalla kuullaan pääasiassa coverbiisejä, kuten Bill Withersin Ain’t No Sunshine, jonka lyriikat taipuvat helposti yleisöä puhuttelevaan muotoon.

PS. Lehmien saapumisesta ei ole valitettavasti kuvia, mutta Instagramin kohokohdista löytyy videoita! Siellä on pari pätkää myös lehmien juhannuskeikasta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kirjavinkki ~ Romaani rakkaudesta ja kirjoittamisesta

Vuorossa heinäkuun toinen uutuuskirjavinkki! (Hups, meneeköhän elokuun puolelle ennen kuin saan kaikelta Lapissa touhuamiselta ulos kolmannen osan.) Tartuin Kemistä lähtöisin olevan Essi Kummun Loiste-romaaniin ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä en tiennyt teoksesta etukäteen mitään enkä ole lukenut Kummun aiempaa tuotantoa, johon sisältyy sekä lasten että aikuisten kirjoja. Olen lukenut viime aikoina aiempaa enemmän suomalaista nykykirjallisuutta ja niin Loiste osui eteen joltain uutuuslistalta, jota pengoin kiinnostavan lomalukemisen toivossa. Kiinnostava se olikin, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Essi Kummu: Loiste (Tammi, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Pidin paljon kirjan ilmavasta rakenteesta, joka ei selitä asioita puhki, vaan jättää rivien väleihin happea. Tarina avautuu omaan tahtiinsa, elävänä ja notkeana, ja piirtää kuvaa rakastumisesta, joka ei olekaan hattaraa, vaan ristiriitoja täynnä. Molemmat osapuolet ovat olleet tahoillaan naimisissa ja jättäneet puolisonsa, nyt sisällä myllertää sikinsokin huuma ja ahdistus.

Kun nainen rakastuu naiseen, sille ei ole olemassa valmista kuvastoa samalla tavalla kuin heteroseksuaalisessa rakkaudessa. Kummu puhuu vastaheränneestä, joka kokee uudessa tilanteessa hämmennystä, epävarmuuttakin. Sukupuolirooleja, omaa kehoa ja naisen identiteettiä tulee peilattua uudesta suunnasta. Entä miten kuuluu käyttäytyä julkisella paikalla, tuomitsevatko muut, jos ottaa kädestä kiinni tai suutelee? Vai tuleeko paheksunta sisältä, sisäistetystä homofobiasta?

”Sitä melkein toivoisi, että kohtaisi ennakkoluuloja ja vastustusta, että saisi olla rakkaudessaan radikaali ja erilainen. Mutta sitten ne asenteet löytyvätkin omasta itsestä, omista ajatuksista ja käyttäytymisestä,” Kummu sanoi Hesarin haastattelussa.

Teoksessa kuvataan myös kirjailijan elämää, kirjoittamisen pakkoa ja oikeiden sanojen löytämisen vaikeutta. Minäkertoja viittaa usein Virginia Woolfin vuonna 1929 julkaistuun klassikkoesseeseen Oma huone, jossa pohditaan miksi naiset puuttuvat maailmankirjallisuuden kaanonista ja määritellään, että nainen tarvitsee omaa rahaa ja kirjoitusrauhaa ollakseen luova. Nykypäivänä ehdot täyttyvät, mutta vielä on matkaa todelliseen vapauteen ja tasa-arvoon, siihen että naisen kokemus olisi itsessään arvokas ja tärkeä. Kummu on puhunut haastatteluissa siitä kuinka erityisesti naisten kirjoittamia romaaneita luetaan tällä hetkellä helposti autofiktiona ja ollaan kiinnostuneempia tarinoiden totuuspohjasta kuin tarinasta itsessään. Totuuden ja fiktion suhteeseen keskittyvä lukutapa työntää varsinaisen romaanin sivuun tirkistelynhalun ja spekuloinnin tieltä.

Kirjassa kuvataan myös kirjallisuuskenttää, jonka lainalaisuudet ovat armottomat: totuuspohjaiset teokset myyvät paremmin kuin puhdas fiktio, kustantamosta muistutetaan, ja kirja-alan kemuissa tärkeintä on mekko: Näissä juhlissa mekko on avainsana. Missirivi seisoo ylväänä kuin sarvipäinen karja kun siitä otetaan kuvia. Myös Woolf kirjoitti päiväkirjassaan “leninkitietoisuudesta” ja esiintyi 20-luvulla Voguen kannessa kummallisessa koltussa, joka oli kuulunut hänen äidilleen.

Tykkäsin kirjassa erityisesti analyyttisestä otteesta, joka ei kiertele tai pyytele anteeksi. Tekstissä on rehellisyyttä, lämpöä ja huumoria. Ymmärrystä keskeneräisyydelle, uskallusta katsoa kohti kaikkein vaikeimpia ja kipeimpiä tunteita.

Teoksessa sukelletaan kaiken keskelle, kohti loppuaan taipuvan rakkauden viimeisille kilometreille. Kukaan ei kerro minulle, kuinka tästä kuljetaan läpi. Siksi pitää kirjoittaa. 

Täytyykin jossain kohtaa tarttua Kummun edelliseen aikuisten romaaniin Hyvästi pojat (Tammi, 2017), jossa tämä tarina saa alkunsa.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Kesäsoittolista 2020

Seuraa paljon toivottu soittolista loppukesän iloksi ja ratoksi! Lista perustuu pitkälti biiseihin, joita itse olemme tänä ja aiempina kesinä soitelleet, rennosti sekaisin uutta ja vanhaa 60-luvulle saakka. Hyvä kesäsoittolista taipuu sekä auringossa lorvimiseen että sadepäiviin. Tykkään, että tunnelma aaltoilee hitaasta ja raukeasta hyväntuuliseen svengaukseen. Ripaus melankoliaa on aina hyvä, oikeastaan välttämätön mauste kaikkiin soittolistoihin.

Soittolista sisältää sata kappaletta varsin erilaista kamaa indiefolkista swingiin ja vanhaan rokkiin: on akustisia kappaleita, elektronisia soundeja ja kaikkinensa melko bluesahtava pohjavire. Mukana tietysti myös covereita, koska kesäisin mieli on avoin ja altis odottamattomillekin lainavedoille. Niistä juustoisin naurattaa ja ihastuttaa minua joka kerta kun kuulen sen, oli pakko piilottaa se mukaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Klikkaa Spotify-soittolista auki tästä: NOTES ✖ SUMMER DREAMS 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ensimmäisiä päiviä

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Ehdimme pohjoiseen juuri ennen juhannusvieraita. Olemme perillä yhdeltä yöllä, keskiyön aurinko on paistanut suoraan silmiin horisontin korkeudelta matkan viimeiset tunnit. Talven aikana ehtii aina unohtaa kuinka kirkas ja kirjaimellinen se onkaan.

Talon pihalla on lämmintä ja valoisaa kuin päivällä. Koirien hännät alkavat heilua jo ennen kuin saamme pakun ovet auki. Olemme varautuneet hyttysiin, mutta vain muutama inisee laiskasti ympärillä.

Kuistin narisevat rappuset ja tuttu tuoksu, joka tuo mieleen kaikki kerrat, kun kävin täällä epäkiinnostuneena teininä enkä voinut kuvitellakaan, että joskus viettäisin täällä vapaaehtoisesti kokonaisia viikkoja ja kuukausia. Talo oli silloin jonkun muun koti ja kaikki oli pysähtynyt 60-luvulle, suurin osa kalusteista ja tavaroista olivat kaapissa juuri siinä järjestyksessä mihin joku oli ne vuosikymmeniä sitten jättänyt. Iäkäs sukulainen asutti vain muutamaa huonetta, muut olivat olleet kylminä varastoina niin kauan ettei kukaan enää tiennyt mitä kaikkea niissä säilöttiin.

Toinen koira kannetaan Tornionjokeen, toinen on kannettava sieltä pois.

Nyt pirtin ystävällinen hämärä, tulitikut leivinuunin reunalla siinä mihin ne viimeksi lähtiessämme jätimme. Turhista tavaroista tyhjennetyt, elävien käyttöön palautetut huoneet, joissa on sängyt, yöpöydät, naulakot pyyhkeitä ja aamutakkeja varten. Vanhat kalusteet näyttävät toiselta nyt: isoisoisovanhempien häälahjaksi saama puinen ruokapöytä ja tuolit seisovat yhä paikallaan keskellä pirttiä, pöydän yllä tuttu valaisin, joka on roikkunut siinä paljon kauemmin kuin minä olen ollut olemassa.

Kannamme laukut sisään, koirat syöksyvät suoraan keittiöön odottamaan iltaruokaansa. Ne solahtavat kesärutiineihin kuin olisivat odottaneet niitä yhtä kovasti kuin me. Pohjoisessa saavat koiratkin nukkua sängyssä eikä täällä herätä herätyskelloon. Koko porukka herää usein vasta kymmeneltä, uniset koirat lasketaan lattialle haukottelemaan.

Ensimmäisenä aamuna tehdään kahvikuppi kädessä kierros tiluksilla. Kunnostustarpeet ovat kesä kesältä akuutimmat: villiintyneen pihan keskellä kohoava talo repsottaa joka nurkastaan. Kuistin ikkunoista ensimmäinen on antanut jo periksi, tänä kesänä ne on pakko uusia. Harmaantuneet ulkorappuset, jotka olivat viime kesänä vielä tukevat, notkuvat nyt ja osa laudoista on siinä kunnossa, että joku päivä jonkun jalkaa menee niistä läpi. Talon vanha lautaverhoilu kaipaa uutta maalipintaa, sekin projekti on saatava aluilleen ennen kuin sateet ja aika tekevät peruuttamattomia tuhoja.

Tornionjoessa nähty keppi suussa uiva vonkale.

Pihakin on työmaa. Emme todellakaan tavoittele täydellisyyttä emmekä edes halua pihasta liian siistiä – pidän nurmen seassa kasvavasta sammaleesta, jäkälästä portaiden kaiteissa ja niittykukista, jotka kasvavat kuistin molemmin puolin. Mutta saunan terassin lautojen välistä puskee horsmaa, tiheä nokkosmuuri estää pääsyn marjapensaisiin ja talon päädyssä on vihaisen näköinen angervomeri, joka pitää vihdoin tänä kesänä repiä juurineen irti, jotta saadaan tilaa pyykkinarulle. Ja sitten on syreenit, jotka rönsyilevät saunan ja ladon välissä ja lahottavat molempien seinää.

Mutta ensin se juhannus! Aina on kaikenlaista pientä tehtävää ennen kuin talo on valmis vieraille. Pesemme saunan ja jääkaapin, pyyhimme kalusteista pölyt. Tuuletamme huoneet, kaivamme esiin peittoja ja petivaatteita. Koko talven kaapissa levänneet pellavalakanat tuntuvat viileältä. Päätämme, että vieraat saavat sijata sänkynsä itse, mutta Jarno haluaa sittenkin laittaa kaikille vuoteet valmiiksi. Raksavaraston tehtävää toimittava kuisti on kaaos,  se on yksi niistä asioista joille emme mahda nyt mitään. Vanha talo opettaa keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden sietämistä. Aina on jokatapauksessa jotain rempallaan.

Mikä ilo nostaa astioita kaapista, tietää että kohta niille on käyttöä, kun talo tupsahtaa täyteen elämää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kirjavinkki ~ Elokuvia ja rappioromantiikkaa Pietarin taidepiireissä

Seuraa lukuvinkkejä kesään! Poimin viime aikoina lukemistani uutuuskirjoista kolme teosta, jotka jäivät mieleen. Kirjat ovat erilaisia, mutta yhteistä niille on se, että ne käsittelevät ihmissuhteita häpeilemättömällä tavalla, niiden minäkertojat ovat luovalla alalla työskenteleviä naisia ja jokin niissä purkaa tavalla tai toisella totuttuja normeja. Ajattelin ensin niputtaa teokset samaan tekstiin, mutta siitä uhkasi tulla nälkävuoden pituinen, joten pilkoin sen kolmeen osaan. Ensimmäisenä käsittelyssä elokuvaohjaaja Reetta Aallon esikoisteos Vadim.

Reetta Aalto: Vadim (S&S, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Kesäkuun alussa ilmestynyt Vadim on romaani symbioottisesta rakkaussuhteesta ja ohjaajan ammatista haaveilevan suomalaisnaisen elämästä vuosituhannen vaihteen Pietarissa.

Aikakaudessa on omaa dekadenssiaan, joka on varmasti vedonnut vimmaisinta nuoruuttaan eläviin opiskelijoihin: taiteilijat ja narkomaanit juhlivat vallatuissa taloissa ja teknobileissä kuin huomista ei olisi. Maailmanlopun tunnelma on todellakin läsnä ja luokkaeroja ei voi olla huomaamatta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkimainingeissa räpistelevällä Venäjällä vallitsee kaoottinen kurjuus. Suomalainen opiskelija tuntee syyllisyyttä, koska toisin kuin venäläisillä opiskelutovereillaan, hänellä on varaa syödä joka päivä.

Teoksen koruton kerronta on jakanut tuttavapiirissä mielipiteitä. Itse tykkäsin. Jotenkin virkistävää, että kertojan sisäiseen maailmaan ei juuri keskitytä, vaan toteava teksti keskittyy toiminnan kuvailuun ja piirtää minäkertojasta kuvaa naisena, joka ottaa mitään kyselemättä miehille varatun tilan. Venäläinen Vadim on taidepiirien hännystelijä, kaunis, surullinen ja sekaisin. Hänestä tulee minäkertojan muusa, kameran katseen ja halun kohde, joka päätyy pääosaan naisen elokuvaan. Seksin ja väkivallan värittämä elokuva ammentaa Vadimin henkilöhistoriasta tavalla, joka herättää kysymyksiä siitä kuka lopulta käyttää hyväksi ja ketä.

Aalto opiskeli aikoinaan Pietarin teatteritaiteen akatemiassa ja pyöri samoissa taidepiireissä, joita kuvaa esikoisteoksessaan. Teos perustuu kirjailijan mukaan osittain omakohtaisiin kokemuksiin. Vadimista piti alunperin tulla elokuva, mutta epäkonventionaalinen naispäähenkilö ei ollut rahoittajien mieleen ja niin tarina sai kymmenen vuotta myöhemmin kirjan muodon. Uskomatonta, mutta totta: maailma ei vieläkään ole valmis tarinoille, joissa naiset toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin miesten on annettu toimia vuosisatojen ajan. Juuri siksi olen erityisen iloinen siitä, että tämä kirja on kirjoitettu.

Vadim rinnastettiin Hesarin arviossa Anja Kaurasen (nyk. Snellmanin) vuonna 1981 ilmestyneeseen Sonja O -esikoisteokseen. Sonjalla on sydämessäni erityinen paikka, jonka kanssa kukaan ei voi kilpailla (lisää siitä tässä viimevuotisessa kirjoituksessa) ja sen kiihkeästi sykkivä teksti on suvereeniudessaan omaa luokkaansa, mutta tunnistan kyllä tietyt yhtäläisyydet esimerkiksi juuri naisen halun ja seksuaalisuuden kuvauksessa. Vadimin suorasukaiset seksikohtaukset eivät herättäisi huomiota miehen kirjoittamassa tai miehen näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa, mutta kun ne on sijoitettu naisen suuhun, tajuaa miten harvoin tällaista tulee lukeneeksi yhä tänä päivänä. Ehkä ilmapiiri ei ole muuttunut 40 vuodessa ihan niin paljon kuin olisi voinut kuvitella ja toivoa.

Kirja on helppolukuinen ja tempaisee nopeasti mukaansa eli sinänsä varsin passeli seuralainen mökkilomalle, vaikka ei tarjoilekaan mitään aivot narikkaan -eskapismia. Suosittelen monimutkaisista rakkaustarinoista pitäville, elokuvien ja taiteen ystäville, Anja Kaurasen varhaistuotantoa fanittaville, venäläisestä kulttuurista kiinnostuneille ja kaikille, jotka ovat kokeneet suhteen, johon ei pitäisi jäädä, mutta ei oikein pääse lähtemäänkään.

PS. Aalto on käsitellyt aiemminkin tuotannossaan seksuaalisuuden, sukupuolen ja vallan teemoja. Ajattelin seuraavaksi kaivaa esiin viime vuonna ilmestyneen, sukupuolittuneesta vallankäytöstä ja seksuaalisesta häirinnästä kertovan episodielokuvan Tottumiskysymys, jonka yhtenä ohjaajana Aalto on toiminut.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Rantaelämää ja retkikeitinresepti

Jos se minusta olisi kiinni, en menisi minnekään iltayhdeksän jälkeen, paitsi tietysti omaan sänkyyni. Rakastan nukkumista. Parkkonen taas on ihminen, joka laittaa kellon soimaan neljältä aamulla, koska aamut ovat niin kauniita, ja joka jaksaa palvoa jokaista auringonlaskua kuin se olisi hänen ensimmäisensä. Vain joskus harvoin tempaudun untuvatäkkini alta mukaan hänen innokkuutensa, kuten sinä kesäkuun iltana, kun käsittämätön helle oli kietonut niemennokkamme samettivaippaansa ja koko luomakunta yöperhosia myöten oli sekaisin valosta ja kuumuudesta.

Yli neljännesvuosisadan yhdessäolon jälkeen Parkkonen tietää, että varmimmin minut saa liikkeelle houkuttelemalla hyvällä ruoalla. Olimme hankkineet alkukesästä uuden lelun, kaasulla toimivan retkikeittimen naurettavassa pienessä, mustassa salkussa. Testasimme sitä ensin pihalla, totesimme vempeleen käsittämättömän tehokkaaksi jopa Hangon tuulissa, ja lähdimme lopulta kiikuttamaan keitintä ja eväitä salaiseen pyöreiden kivien poukamaan, yhdelle lempirannoistamme.

Retkikeitinhankinta oli kirvoittanut jo monia ruokahaaveiluja ennen ensimmäistäkään liekin leimahdusta. Mitä kaikkea me sillä keittelisimmekään! Sinisimpukoita valkoviinissä seitsemännen rannan hiekanvärisiä raitoja aaltoilevilla kallioilla, sienirisottoa tietysti, ehkä lampaankaretta rosmariinilla. Unelmointivaiheessa kaikki on vielä mahdollista, mutta vasta sitten kun todenteolla tekee lähtöä retkelle, ymmärtää ettei mukaan voi ottaa puolta valtakuntaa ruokatarvikkeita. Kaikkihan on kannettava! Pidettävä kylmänä! Mausteet ja öljyt ja työvälineet sullottava edestakaisin kantamuksiin!

Lopulta päädyimme kampasimpukoihin ja jättiravunpyrstöihin. Pienillä esivalmisteluilla tämä oli erittäin toimiva ja helppo iltapala, juuri täydellinen auringonlaskun kajossa nautittavaksi, rantakivien päällä kyyhöttäen.

KAMPASIMPUKOITA JA RAVUNPYRSTÖJÄ RETKIKEITTIMELLÄ

Kampasimpukoita
Ravunpyrstöjä
Chilihiutaleita
Tuoretta rosmariinia
Oliiviöljyä
Ruohosipulia
Mustapippuria
Suolaa
Voita

Muista ottaa retkikeittimen ja ruoan lisäksi mukaan pieni veitsi, puukapusta, talouspaperia ja roskapusseja.

Meillä oli tällä kertaa pakastettuja kampasimpukoita ja ravunpyrstöjä. Sulattelimme niitä tovin, mutta pidimme huolen, että aavistuksen vielä kohmeisina ne hoitivat itse oman kylmäketjunsa ja tekeytyivät rannalla alkumaljojen ja kesäkeittiön kokoamisen aikana täyteen valmiuteensa.

Kierittele merenelävät jo kotona öljyssä, suolassa, mustapippurissa ja chilihiutaleissa.

Pakkaa mukaan pieni rasiallinen voita, yksi sitruuna ja pari oksaa tuoretta rosmariinia.

Poimi matkalta kallionkoloista ruohosipulia kukkineen.

Virittele keitin, kuumenna pannu. Meidän keittimemme mukana ei tullut pannua tai kattilaa, vaan siihen käy periaatteessa mikä vain kaasuhellallakin käytettävä astia.

Ruskista voi, sihisytä rosmariinista maut irti kuumassa voissa. Me ruskistimme ensin kampasimpukat ja söimme ne, ja sitten uudessa erässä ravunpyrstöt.

Purista sitruunamehua päälle, riivi ruohosipulia koristeeksi ja käytä myös kukat. Rapeakuorinen leipä sopisi kylkeen mainiosti. Juomana meillä oli San Pellegrinon limonadia ja helmeilevän kylmää pinot grigiota.

Ilta oli täydellinen, saatan jopa lähteä toistekin.

Kokeile myös rapusia za’atar -mausteella, ohjeen löydät täältä!

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN, HELMI PARKKONENTOMI PARKKONEN

Täydellistä kesämusiikkia ~ Hannah Georgas

Seuraa kesäpäivän viettoon kelvollinen musiikkisuositus! Kanadalainen laulaja-lauluntekijä Hannah Georgas on julkaissut uuden singlen, joka hyrisee ja sykkii. Tuntuu vähän samalta kuin alamäki pyörän selässä ilman käsiä – sydän takoo, korvissa kohisee ja naurattaa. Uusi albumi on työn alla ja julkaistaan syyskuussa, sitä odotellessa ehtii hyvin tutustua aiempiin levyihin, jotka ovat ainakin minulta menneet täysin ohi. Spotifysta löytyy uuden sinkun kylkiäisinä myös pari muuta uutta biisiä, Same mistakes ja That emotion.


☊ HANNAH GEORGAS ~ DREAMS

✖ Kesäkuun kootut

Kesäkuun kootut olennaisuudet, olkaa hyvä!

Maailma valmiiksi ennen juhannusta. Alkukuukausi sujui sen sortin hässäkässä, etten oikein muista siitä mitään. Lähtö pohjoiseen ajoittui juhannusviikon alkuun, joka on usein maaginen takaraja monille työasioille: juhannuksesta moni jää lomille eikä mikään edisty sen jälkeen, joten ennen keskikesän juhlaa on saatava kuvaukset tehtyä ja kuvat toimitettua, suunnitelmat tehtyä, raportit lähetettyä ja muutenkin valmiiksi kaikki, joka ei voi odottaa elokuuhun. Huh mikä härdelli, mutta nyt se on tehty ja loppukesä saa sujua huomattavasti leppoisammalla tahdilla.

Sarjasuositus! Luin viime vuonna irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn molemmat teokset, Conversations with friends ja Normal People, joista jälkimmäisestä on nyt tehty tv-sarja. Sarjassa seurataan neljää vuotta Mariannen ja Connellin elämässä, pikkukaupungin lukion viime metreiltä yliopistoon, jonne molemmat päätyvät. Sarjassa viehättää samat asiat kuin kirjassakin – tarkasti kuvatut kokemukset, havainnot ja tunteet, jotka moni tunnistaa nuoruusvuosiltaan – mutta sarjassa on kaiken lisäksi mahtava soundtrack! Rooney on ollut itse mukana tuottamassa ja käsikirjoittamassa sarjaa, mikä on varmasti osaltaan vaikuttanut kirjalle uskolliseen ja erittäin onnistuneeseen lopputulokseen. Ah, suosittelen. Sarjan voi katsoa YLE Areenasta.

Black lives matter. George Floydin kuolemasta lähteneet mielenosoitukset ja julkinen keskustelu ovat olleet paljon mielessä ja saaneet pohtimaan rakenteellista rasismia niin yleistasolla kuin omassa ajattelussa. Itsestään se on erityisen vaikea tunnistaa, kun lähtökohtaisesti ajattelee olevansa hyvien puolella, yksi niistä jolle ei tulisi mieleenkään kohdella ketään eri tavalla ihonvärinsä takia. Silti synnymme osaksi kulttuuriamme ja omaksumme pienestä pitäen tiedostamattomia ajatus- ja toimintamalleja, joita emme tunnista syrjiviksi ja joita emme siksi osaa kyseenalaistaa.

Rakenteellista rasismia on ylipäänsä vaikea tunnistaa, kun sattuu kuulumaan monin tavoin etuoikeutettuun joukkoon eikä itse joudu sen kohteeksi. Siksi parasta mitä voi tehdä on kuunnella, oppia ja alkaa aktiivisesti kehittää omaa toimintaansa.

Suosittelen Julia Thurénin Ruskeille tytöille kirjoittamaa juttua siitä miten olla hyvä valkoinen liittolainen. Ida kokosi hyvän infopaketin antirasistiseen toimintaan ja Pupulandian Jenni puolestaan kirjoitti postauksen, joka kaikkien tulisi lukea: Miksi yhä edelleen puhumme rasismista?

On myös tärkeää ja tarpeellista tiedostaa oma etuoikeutettu asema, josta käsin tarkastelee maailmaa ja arvioi sen ilmiöitä. Valkoinen ihonväri on etuoikeus, jota harva tulee edes ajatelleeksi, koska ei tarvitse – emme yksinkertaisesti kohtaa tilanteita, joissa meitä syrjittäisiin ihonvärimme perusteella, vaan päinvastoin pääsemme monin tavoin elämässä helpolla pelkästään siksi, että olemme valkoisia.

Jos tuntuu vaikealta hahmottaa mitä kaikkea etuoikeudet voivat tarkoittaa, kannattaa käyttää neljä minuuttia tämän havainnollistavan videon katsomiseen.

Paluu Lappiin. Ehdimme pohjoiseen juhannukseksi ja se oli kyllä kuukauden kohokohta! Talo ei onneksi ole ollut koko kevättä oman onnensa nojassa: Henriikka asusteli siellä maaliskuussa, vietti koronakaranteenia takuuvarmassa eristyksessä ja lapioi kaksimetrisen lumihankeen polkua (tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa tunnelia) latoon ja saunaan. Tuntui hyvältä palata taloon, jossa oli talven yli seisseen hiljaisuuden sijaan lämmön ja läsnäolon tuntu.

Kesäsuunnitelmia. Meidän oli tarkoitus pitää viimekesäisen naimisiinmenomme kunniaksi Lapissa pihajuhlat, joihin olisimme kutsuneet molempien perheet. Erikoiskevään aikana tuli selväksi, että juhlat eivät toteudu tänä vuonna. Se tarkoittaa, että kesä kuluu lähinnä taloa kunnostellen ja kirjoittaen. Mitään sen kummempia suunnitelmia ei oikeastaan ole ja se tuntuu tällä hetkellä ihanalta. Virallista lomaa ei ole tiedossa, mutta salaa olen ollut vähän lomatunnelmissa siitä saakka kun kaupungin pölyt jäivät taakse.

Mitä teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Projekti ruokapöytä

Kaupallinen yhteistyö Skanno Finland ja Sovet Italia

Olimme etsiskelleet uutta ruokapöytää siitä saakka kun edellinen hajosi yhden tuotantoryhmän käsissä. Vakuutus korvasi rikkoutuneen pöydän ja olisimme voineet hakea tilalle uuden version, mutta halusimme jotain kestävämpää. Olemme muutenkin pyrkineet viime aikoina selkeyttämään niin rönsyilevää kotiamme kuin asumiseen liittyviä ajatuksiamme. Meillä on enemmän tavaran vähentämiseen kuin uuden hankkimiseen liittyviä suunnitelmia, mutta silloin kun jotain hankitaan, haluamme tehdä ajattomia, pitkäikäisiä hankintoja, joiden kanssa voi jakaa arkensa kauan.

Tärkein kriteeri pöydälle oli käytännöllisyys ja korkea laatu: että pöytä kestää niin arkikäyttöä kuin kotonamme tapahtuvia kuvauksia eikä ole helposti särkyvää tai naarmuuntuvaa sorttia. Emme halunneet esimerkiksi puista pöytää, jonka pintaa joutuisi jatkuvasti varomaan ja huoltamaan, vaan jotain helppohoitoista.

Toinen kriteeri pöydälle oli tietysti koko: meillä käy usein vieraita ja halusimme ehdottomasti, että pöydän ääreen mahtuu ainakin kuusi ystävää. Ruokapöytä toimii usein myös kakkostyöpöytänä silloin kun toinen meistä on vallannut työhuoneen projektiensa kanssa.

Toivoimme uudelta pöydältä myös, että huutokaupasta hankitut käsinojalliset vintagetuolimme mahtuvat vaivattomasti sen alle. Tuolit ovat standardikorkuiset, mutta joissakin pöydissä, kuten näissä kuvissa vilahtavissa väliaikaratkaisuksi hankitussa kirppispöydässämme, on kannen alla sokkelimainen kehikko, joka osuu käsinojiin. Väliaikaratkaisumme jalkojen alla olikin superkätevät pahvista askarrellut korokkeet mahdollistamassa tuolien käytön.

Ruokapöydälle luontevin paikka on olohuoneen puolella, L-mallisen tilan kulmikkaassa päädyssä, josta on myös kulku keittiöön. Tila on kaunis, mutta ikkunoineen, oviaukkoineen ja monikulmaisine nurkkineen vähän haastava. Aiempi pöytä oli tämän väliaikaratkaisumme lailla suorakulmion mallinen kuuden hengen pöytä, joka ei ole tilaan täydellinen, mutta kelvollinen, ja ajattelimme, että uusi voisi olla suunnilleen samanmallinen.

Visuaalisesti toivoimme, että pöytä olisi elegantti ja ajaton, mutta toisi samalla kotiin tuulahduksen jotain uutta ja kiinnostavaa: olisi ehkä muotokieleltään moderni kontrastina vintagepainotteiselle sisustuksellemme.

Metsästimme uutta pöytää melkein vuoden, jonka aikana tuli selväksi, että potentiaaliset pöydät ovat harvassa. Kahlasimme läpi loputtomasti vaihtoehtoja. Väärä koko. Väärä materiaali. Väärät mittasuhteet. Kiva, mutta tylsä. Tyylikäs, mutta hankala. Kaunis, mutta turhan trendikäs. Varsinkin laatua on vaikea löytää: kalusteita tehdään nykyään monenlaisista edullisista materiaaleista, jotka eivät välttämättä kestä kovin pitkäaikaista käyttöä, ja vaikka materiaali itsessään kestäisi, kiinnitysmekanismit saattavat olla heppoiset (juuri ne pettivät edellisessä pöydässämme, joka ei ollut mikään halpa, eikä kaluste ollut enää korjattavissa).

Tänä keväänä päädyimme pöytäprojektimme tiimoilta yhteistyöhön Skannon kanssa. Suomalaisella designmyymälällä on valikoimissaan potentiaalisia vaihtoehtoja oikeastaan joka tarpeeseen: neljäkymmentä laadukasta brändiä ja yhteensä satoja erilaisia malli-, koko-, materiaali- ja väriyhdistelmiä. 1940-luvulla perustettu Skanno on toiminut vuosikymmeniä skandinaavisena porttina eurooppalaiseen designiin tuomalla maahan erityisesti italialaisen muotoilun vanhoja ja uusia klassikoita. Minulle Skanno on vanha tuttu niiltä ajoilta, kun muutin Helsinkiin ja kalustin ensimmäistä ikiomaa asuntoani silloisen avopuolison kanssa. Ullakkoasunnossa oli erikoiset mittasuhteet ja Skannon sisustussuunnittelijoiden neuvoista oli paljon iloa valitessa sinne sopivia kalusteita. Skannon asiakkaiden käytössä on nimittäin veloitukseton suunnittelupalvelu, jossa toiveita ja tarpeita pääsee kartoittamaan yhdessä ammattilaisen kanssa. Siitä on iso apu arvokkaita hankintoja tehdessä, varsinkin silloin, jos ei ole aivan tarkkaa visiota siitä mitä haluaa tai tarvitsee, tai ei tiedä mitä kaikkea kannattaa valinnassa ottaa huomioon. Ammattilainen osaa myös ehdottaa sellaisia vaihtoehtoja, jotka eivät ehkä itselle tulisi mieleen.

Sisustaminen ei tarkoita ensisijaisesti tavaroiden valitsemista tai ylipäänsä ostamista vaan ajattelua ja suunnittelua. Kodin hankintojen kohdalla kannattaa ennen ostospäätösten tekemistä miettiä millaista elämää kodissa on tarkoitus elää, millaiseen ja keiden käyttöön kaluste tulee ja millainen kaluste palvelee parhaiten juuri näitä toiveita ja tarpeita. Se mikä sopii juuri meille ei välttämättä ole paras vaihtoehto jollekin toiselle. Myös budjetti asettaa rajoituksensa, mutta toisaalta on hyvä miettiä tuleeko pitkällä tähtäimellä edullisemmaksi panostaa kerralla ajattomaan, kestävään kalusteeseen kuin vaihtaa halvempi versio uuteen muutaman vuoden välein siksi, että se ei kestä käyttöä tai pintatrendikäs muotoilu alkaa nopeasti tuntua vanhentuneelta. Hyvä muotoilu kestää aikaa ja näyttää tuoreelta vuosikymmenestä toiseen.

Olen toki myös suuri spontaanien löytöjen ja sattumanvaraisuuden ystävä: joskus se päähänpistosta vitosella kirppikseltä ostettu kaluste on tehtäväänsä paras mahdollinen, eikä kaiken toisaalta tarvitsekaan olla täydellistä – on meilläkin nurkkia, jotka ovat sinnepäin, ja epäkäytännöllisiä kalusteita, joita rakastan niiden kauneuden tähden. Olen kuitenkin huomannut, että kodin suurimpien (ja samalla tärkeimpien) kalusteiden kohdalla toimivuus on tärkeää ja määrittää paljon arjen sujuvuutta. Jokapäiväisessä käytössä olevien tavaroiden tarkoitus on helpottaa elämää, ei vaikeuttaa sitä.

Tykkään paljon Skannon toimintafilosofiasta: heillä ei ole varastoa, vaan jokainen tuote tilataan mittatilauksesta juuri siinä koossa, materiaalissa ja sävyssä kuin asiakas toivoo. Suuri osa kalusteista valmistetaan Euroopassa käsin. Tuntuu tulevaisuudelta, että silloin kun tehdään uutta, valmistetaan suoraan tarpeeseen huolella harkittuja, laadukkaita tavaroita eettisesti kestävällä tavalla. Ei suuria varastoja, suoraan kaatopaikalle päätyviä palautuksia tai aggressiivisia alennusmyyntejä, joilla yritetään päästä päättyvän sesongin tavarasta eroon ettei niitä tarvitsisi heittää pois. Eikä tekijöiden kustannuksella poljettuja hintoja! Laadun ei kuulukaan olla halpaa. Massatuotanto on vääristänyt käsityksiämme siitä mitä asioiden pitäisi maksaa. Korkeampi hinta ei kuitenkaan takaa automaattisesti vastuullista tuotantoa, joten aina kannattaa kysyä missä tuotteet valmistetaan ja kuka ne valmistaa.

Tutkimme etukäteen vaihtoehtoja verkkokaupasta. Sieltä ei löydy koko valikoimaa, mutta saa osviittaa. Tykästyimme Skannon brändeistä erityisesti Sovet Italiaan, italialaiseen designtaloon, jolla on 40 vuoden historia ja mallistossaan niin ajattomia, arkkitehtonisia kalusteita kuin näyttäviä malleja, suorannaisia taidepöytiä. Yhteistyöstä tuli kolmen kimppa, kun Italiassa innostuttiin mukaan.

Ennakkosuosikkimme oli linjakas, arkkitehtoninen Slim, joka näytti kuvien perusteella sopivan sirolta ahtaaseen nurkkaansa. Päätimme kuitenkin turvautua valinnassa Skannon sisustussuunnittelijan apuun ja varasimme nettisivujen kautta ajan Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevaan showroomiin. Tapaaminen on mahdollista varata joko tietylle sisustussuunnittelijalle tai kenelle vaan sellaiseen ajankohtaan mikä passaa parhaiten kalenteriin. Me halusimme ehdottomasti tavata juuri Annukan, koska olimme saaneet vihiä, että hän on Lapista ja pitää koirista. Tärkeitä juttuja! Varustauduimme tapaamiseen ottamalla tarvittavat mitat ja pari puhelinkuvaa tilasta, johon pöydän on tarkoitus sopia. Löysimme myös olohuoneen pohjapiirroksen, joka helpottaisi eri vaihtoehtojen sovittelua tilaan.

Showroomilla saa piipahtaa ilman ostopainetta fiilistelemässä upeaa muotoilua.

Svenska Teaternia vastapäätä, toisessa kerroksessa sijaitsevassa showroomissa on kaunista ja inspiroivaa. Se on kaikille avoin kuten mikä tahansa myymälä, ja eroaa myymälästä vain siten, että esillä olevat kalusteet ovat prototyyppejä ja myyntikappaleet tilataan asiakkaille erikseen. Skannon edustamien brändien valikoimista löytyy muotoilun aarteita moneen tyyliin: skandikotiin täydellisesti istuvia linjakkaita, eleettömiä kalusteita, mutta myös riemukkaan muhkeita sohvia, raidallisia jättinojatuoleja ja taideteosta muistuttavia valaisimia. Joukossa on niin vuosikymmeniä vanhoja klassikkomalleja kuin nykymuotoilua.

Istuimme alas Annukan kanssa, saimme eteemme kahvikupit ja kerroimme mitä meillä on mielessä. Kävimme läpi asunnon pohjapiirrosta ja valokuvia, joista Annukka tutki niin tilaa kuin sisustustamme. Hän kysyi heti olemmeko harkinneet pyöreää pöytää. Emme olleet. Meille ei ollut itseasiassa tullut mieleenkään, että pyöreä pöytä olisi vaihtoehto. Kummallakaan ei ollut koskaan ollut pyöreää pöytää yhdessäkään kodissa. Näinkö helposti sitä jämähtää siihen mitä on aina ollut?

Pyöreän pöydän kiistattomat edut: sopii pieniin ja hankaliin tiloihin. On sosiaalisempi, rennompi, luo intiimimmän tunnelman. Kun pöydän jalka on keskellä, tuoleille (ja istujille) jää enemmän tilaa.

Kun ajatuksen pyöreästä pöydästä sai kerran päähänsä, sitä ei saanut sieltä enää pois.

Myös koirat ovat tervetulleita showroomille.

Kävimme kuitenkin läpi Sovet Italian malleja avoimin mielin. Annukka hyväksyi myös ennakkosuosikkimme, Slim-pöydän, johon olisi mahdollista saada myös jatkettava malli. Pöydän sisään piilotetun jatkopalan voisi ottaa esiin tarvittaessa ja silloin pöydän ääreen mahtuisi jopa 8-10 henkeä. Sovet Italian sivuilla on muuten mahdollista testailla simppelin sovelluksen eli konfiguraattorin avulla erilaisia kokoja, pintoja ja sävyjä, kokeile vaikka tästä tuotesivulta.

Messinkiset jalat ovat superhienot!

Klassinen Tulip näyttää upealta eläväpintaisella kivikannella.

Deod on todellinen taidepöytä!

Lambdaa saa messinkisellä tai puisella jalalla, kansivaihtoehtoja on lukemattomia.

Cross on minusta valtavan hieno juuri tässä kombinaatiossa, savunvärisellä lasilla ja messinkisellä jalalla. Johonkin toiseen asuntoon olisimme saattaneet valita juuri tämän.

Pyöreistä pöydistä pidimme eniten Totemista, joka on Sovet Italian alkuperäismalleja vuosikymmenten takaa. Totem huokuu juuri sitä ajatonta eleganssia, jota olemme etsiskelleet. On tyylikäs muttei tylsä, kaunis ja käytännöllinen. Olimme Annukan kanssa samaa mieltä, että malli sopii loistavasti nykyiseen kotiimme ja ajattomuutensa ansiosta suurella todennäköisyydellä myös tuleviin. Pöydästä löytyy myös ovaali muoto, joka olisi jotain pyöreän ja suorakaiteen välimaastosta, mutta pyöreä tuntui klassisemmalta ja selkeämmältä.

Totem kiilasi siis toiseksi vaihtoehdoksi Slimin rinnalle!

Kun mallit oli käyty läpi ja rajattu muutamaan vaihtoehtoon, siirryimme pohtimaan materiaaleja. Sovet Italia aloitti aikoinaan designlasipöydistä, jotka olivat suosittuja 80-luvun Euroopassa. Kiiltävien lasipintojen lisäksi valikoimissa on todella makeita, erikoiskäisteltyjä lasipintoja, mm. kuunpintaa muistuttavaa röpyläistä tummaa lasia, joka näyttää yllättävän modernilta yhä näin 40 vuotta myöhemmin. Myöhemmin brändi laajensi metalliin, puuviiluun ja keraamisiin kivipintoihin. Nykyään mallistoon kuuluu erilaisten pöytien lisäksi myös mm. säilytyskalusteita ja valaisimia. Kaikki tuotteet valmistetaan käsin Italiassa.

Meitä kiehtoi erityisesti marmoria muistuttavat keraamiset pinnat niiden kauneuden ja vaivattomuuden vuoksi. Rakastan marmoria, mutta sen huokoisuus ja herkkyys tekee siitä meille huonon vaihtoehdon ruokapöydän pintaan. Ruokapöytä on kuitenkin niin kovassa kulutuksessa, että sen kanssa ei halua olla koko ajan varuillaan jääkö viinilasista nyt rinkula tai tuleeko kuvauksissa nyt joku tahra (aina tulee!). Keraaminen pinta sen sijaan on yksi kestävimmistä ja helpoimmista vaihtoehdoista, sillä se ei ime mitään itseensä, ei vaadi huoltoa eikä naarmuunnu pienestä. Toki keraaminenkin pinta lohkeaa, jos siihen tiputtaa jonkun valurautapadan, mutta sellaista pöytää ei taida ollakaan, joka ei sellaisesta ottaisi osumaa.

Keraamisia pintoja saa niin kiiltävänä kuin mattana. Mattapinnat ovat kuulemma lapsiperheeseen täydelliset, niissä ei näy edes naarmut, joita kiiltävään voi jäädä. Meitä kuitenkin viehätti kiiltävä pinta, koska olohuoneessa lähes kaikki muu imee eikä heijasta valoa: on patinoitunutta nahkaa, pörröistä mattoa, himmeitä öljyvärimaalauksia ja kulunutta puuta.

Sama kaluste voi näyttää hyvinkin erilaiselta eri pintamateriaaleilla ja väreillä. Katselimme erityisesti mustaa Marquinia-marmoria muistuttavaa keraamista tasoa, sillä mustana pöydästä tulisi todella näyttävä. Pohdimme myös vaaleaa Calacatta-marmorikuviota, joka sai Totemin näyttämään kepeämmältä ja aavistuksen retrommalta.

Saimme seuraavana päivänä Annukalta sähköpostiin olohuoneen pohjapiirrokseen tehtyjä pohjakuvia siitä miten erilaiset pöytävaihtoehdot istuisivat tilaan. (Isompien sisustusprojektien kohdalla Skannon suunnittelupalvelusta saa myös 3D-mallinnuksia, mutta yksittäisessä pöytähankinnassa sellaisia ei yleensä tarvita.) Piirroksiin oli merkitty myös pöydän ympärille asettuvat tuolit ja ne olivat yllättävän havainnollistavia. Olimme etukäteen miettineet tukkisiko pyöreä pöytä olohuoneen ja keittiön välistä kulkua, mutta piirroksista näki heti, että pyöreän pöydän kanssa tilaa jäi itseasiassa enemmän kuin suorakaiteen muotoisen pöydän kanssa. Asia oli sillä selvä – pyöreä pöytä tulisi. Vielä piti lyödä lukkoon koko ja väri.

Koon suhteen oli kaksi vaihtoehtoa, halkaisijaltaan 130- tai 140-senttinen pöytä. Molempien ympärille mahtuisi kuusi tuolia, isompaan kokoon jäisi aavistuksen enemmän tilaa kattaukselle. Teippasimme pöydän paikan lattiaan ja lopulta Jarno rakensi päähänpistosta huojuvan pahviprototyypin, joka nauratti molempia, mutta vahvisti sen minkä Annukan piirroksista jo näki: pöytä istuisi tilaan täydellisesti ja isompi koko mahtuisi hyvin.

Teimme värivalinnan suhteen täyskäännöksen ihan viime tingassa. Olimme jo päätymässä mustaan pöytään marmorikuvioisella kannella, kun aloimme miettiä tuleeko sisustuksesta vähän liiankin linjakas, kun olohuoneessa on muutenkin niin paljon mustaa. Meillä on pari ystävää, molemmat visuaalisen alan ammattilaisia, jotka toimivat usein makutuomareina isoissa hankinnoissamme. He olivat kontrastin kannalla ja niin mekin lämpenimme: vaalea marmoripinta toisi kotiimme jotain uutta ja näyttäisi konjakinruskeiden nahkatuoliemme kanssa sopivasti särmältä ja boheemilta.

Päätös oli tehty. Ilmoitimme Annukalle lopulliset speksit, Annukka hyväksyi ja lähetti tilauksen Italiaan. Sitten vaan jäimme odottelemaan, että pöytämme valmistuisi. Skannon tuotteissa on useimmiten 6-10 viikon toimitusaika. Monen viikon tai jopa kuukauden toimitusaika voi tuntua seuraavan päivän toimituksiin tottuneesta kärsimättömästä nykyihmisestä pitkältä, mutta toisaalta: kun hankinta on huolellisesti harkittu ja on tiedossa, että tämä kaluste valmistetaan nyt tilauksesta juuri minulle, jaksaa kyllä odottaa.

Pöytä saapui juuri ennen kuin lähdimme pohjoiseen. Kuljetusfirman miehet kantoivat huolellisesti pakatun jalan ja kansilevyn sisään ja kokosivat sen suoraan paikalleen. Me pyörimme sen ympärillä hurmioituneena. Se on NIIN KAUNIS, vielä kauniimpi kuin olimme ajatelleet!

Ilon loikka!

Tuolit mahtuvat hyvin pöydän ympärille, kun jalka on keskellä (kuvausta varten siirsimme yhden tuolin sivuun, jotta pöydän jalka näkyisi paremmin). Kiiltävä kivipinta sopii olohuoneeseen hienosti ja heijastaa upeasti valoa. Tykkään myös ajatuksesta, että italialaiset 70-luvun vintagetuolit saivat parikseen italialaisen pöydän, jonka malli on lähes samanikäinen. Vaalea sävy oli tosi onnistunut valinta: valkoinen pöytä tuntuu freesiltä, kun olohuoneessa on niin paljon mustia kalusteita, ja näyttävät tuolit maadoittavat sen paikoilleen.

Olemme kyllä supertyytyväisiä! Ilman ammattilaisen apua emme olisi tulleet koskaan edes harkinneeksi pyöreää pöytää, joka osoittautui asuntoon parhaimmaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi. Suosittelen lämpimästi turvautumaan Skannon veloituksettoman suunnittelupalvelun puoleen, jos olette tekemässä hankintoja tai laajempia muutoksia sisustukseen.

Pöydän hinta kiinnostaa varmasti monia. Sovet Italian Totem-pöytien hinnat alkavat reilusta tonnista ja vaihtelevat laajalla skaalalla valitun koon ja materiaalien mukaan. Keraamisella kannella ja 140-senttisenä pöytämme hinnaksi muodostui noin 3600€. Design, laatu, eettinen tuotanto ja käsityö tekee hankinnasta arvokkaan ja ajatus onkin, että pöytä kulkee mukanamme pitkään. Kun joskus muutamme, kannen saa ruuvattua irti jalasta ja pöytä on helppo kuljettaa kahdessa osassa uuteen osoitteeseen.

Mitä tuumaatte, lämpenettekö valinnallemme? Olisitteko itse valinneet toisin?

Instagram-tilini puolella (@stellaharasek) on nyt käynnissä arvonta, jossa voi voittaa Sovet Italian peilin – käy ihmeessä osallistumassa skabaan! Profiilini kohokohdista löytyy kiinnostuneille myös paljon stooreja pöytäprosessin varrelta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & SOVET ITALIA

Juhannussumu

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Saavuimme tänne pari päivää ennen juhannusta ja kerkesimme juuri tuulettaa talon, pedata sängyt ja häätää hyttyset huoneista ennen kuin vieraat saapuivat. Seurue oli sama kuin viime vuonna, samoja ystäviä joiden kanssa vietettiin aiemmin viikonloppuja saaristossa. Kakkoskoti Lapissa on vaivihkaa korvannut vanhan lempisaaren. Sekopäistä mutta ihanaa, että ystävät jaksavat tulla tänne saakka.

Juhannus meni hyvin ja helteisesti. En ole saanut vielä kameraan kertyneitä harvoja kuvia purettua, mutta löysin arkistoista viime vuoden juhannukselta otettuja yökuvia, joissa on niin outo tunnelma, etten malta olla julkaisematta niitä nyt, uudempia otoksia odotellessa. Viikonloppu oli ollut vähän sateinen ja viileä, yöllä joelta nousi usva. Hämärillä niityillä seisova sumu näytti epätodelliselta.

Ehkä suosikkini pihatieltä otetuista kuvista.

Juhlimme viime juhannuksena minun ja Jarnon kihlajaisia, vaikka varsinainen kihlaus olikin tapahtunut jo uuden vuoden aattona puoli vuotta aiemmin. Kihlajaisten huipennukseksi saimme koko joukolla kutsun Aavasaksan juhannusjuhliin. Ne olivat aikoinaan kuuluisat, kansallismaisemiin saavuttiin satojen kilometrien päästä juhlimaan yöttömän yön aurinkoa ja meno oli tiettävästi parhaina vuosina 60-luvulla varsin villi. Sittemmin perinne hiipui, mutta viime vuosina juhlia on alettu taas järjestää (astetta maltillisemmin) perinteisten lavatanssien muodossa. Viime kesänä Aurinkolavalla esiintyi tangolaulaja Saana Sassali, joka tunsi Jarnon isän, kollegoita kun ovat, ja kutsui seurueemme keikalleen, kun olimme kerran seudulla viettämässä juhannusta. Saana tiesi kihlajaisista ja omisti meille myös laulun! Miten ihanaa! Menimme tietysti tanssimaan.

Tansseista ei tullut otettua yhtään kuvaa, mutta tämän nappasin Aavasaksan huipulle johtavan tien varrelta, kun näkymästä tuli mieleen Twin Peaks. Tanssien jälkeen kiipesimme vaaran päälle ihailemaan keskiyön aurinkoa, mutta eihän sitä näkynyt, sumun peitossa koko maisema. Seisoimme sumun keskellä, huidoimme hyttysiä ja Mikko otti meistä kihlajaispotretin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA