Olemme siellä mistä viime vuonna haaveilimme

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Ajoimme hirsitalollemme minimipysähdystaktiikalla joulukuun alussa ja olemme siitä saakka olleet käytännöllisesti katsoen kahdestaan koirien kanssa metsän keskellä. Vielä ei kyllästytä, ja hyvä niin, koska tarkoitus on pysyä täällä helmikuun alkuun asti. Minä pääasiassa kirjoitan, Jarno pääasiassa huolehtii kaikesta muusta ja pitää samalla lomaa, sitä joka jäi kesällä väliin kun hän vietti kaksi kuukautta seisten rakennustelineillä, rapaten talon eteläseinästä vanhaa maalipintaa irti.

Varustauduimme merinovillaisilla aluskerrastoilla, kirkasvalolampulla, paksuimmilla takeillamme ja otsalampuilla. Kaikkia on tarvittu. Kunnolliset lampaanvillaiset tumppuni olivat ryömineet karkuun, vaikka hankin ne aikoinaan juuri tällaista tilannetta varten. Olen siis pukenut ohuita villasormikkaita useat päällekkäin ja itsepäisesti kieltäytynyt ostamasta toisia hanskoja. Katsotaan kauanko pärjään. 15 asteen pakkasella on mennyt hyvin, kun on pysynyt liikkeessä. 20 asteessa alkoi nipistellä sormenpäitä.

Enimmäkseen lämpötilat ovat kuitenkin pysyneet muutaman asteen verran pakkasen puolella, välillä käyneet plussallakin. Silloin on luisteltu menemään jäätiköksi muuttuneilla teillä ja mietitty pitäisikö päiväkävelyt hoitaa potkukelkalla, koirat köytettynä pulkkaan kelkan perässä. Paljon mieluummin se pakkanen, kunnon talvi!

Yhtenä päivänä lämpötilat tipahtivat lähes 20 asteella miinuksen puolelle. Kaikki tämän kirjoituksen kauneimmat kuvat ovat tuolta päivältä. Kahlasin lumisilla niityillä kameran kanssa, koko Tornionjoki höyrysi, saarilla kiemurteli tihenevä sumu ja sydän oli haljeta kaiken sen kauneuden äärellä. En olisi ikinä 16-vuotiaana uskonut, että tulee päivä, kun lumi, pakkanen ja höyryävä joki tekevät minut näin onnelliseksi. Sitten paikalle saapui mies potkukelkan kanssa ja muistin kuinka paljon muitakin syitä on kiitollisuuteen.

Päivät kuluvat yllättävän nopeasti, vaikka ajattelin etukäteen, että täällä aika hidastuisi. Talvella ei remontoida, mutta puuhaa riittää lumitöistä puiden kantamiseen ja pieneen nikkarointiin. Jarno rakensi äidin ja äidin puolison metsästyskoiran alulle oman laavun, jonne se pääsee säältä suojaan silloin kun viettää päivää pihalla. Otimme köökin vanhan valurautaisen kotilieden takaisin käyttöön: kun tuikkasee pesään pienen tulen heti aamusta, saa huoneen nopeasti lämpimäksi – seuraava askel olisi keittää samalla kahvit. Iso pirtti onneksi lämpiää uudella ilmalämpöpumpulla, koska talon sydämenä seisovan suuren leivinuunin toimintaperiaatteisiin tutustuminen on vielä testausvaiheessa. Uuni on nuohottu ja toimii hienosti, mutta kaupunkilaiset harjoittelevat vielä miten sen saa varaamaan lämpöä.

On pimeää. Olin täysin unohtanut miten kaikennielevä sydäntalven pimeys onkaan. Kolmen maissa iltapäivällä tuntuu keskiyöltä ja siltä tuntuu myös aamulla herätessä. Kaupungissa sentään valosaaste valaisee taivasta ja äänet ympärillä pitävät rytmiä yllä, täällä pimeys putoaa kuin säkki päähän eikä ikkunasta näy kuin mustaa. Rakastan joka hetkeä. Tuntuu kuin talo ja metsä ympärillä suojelisi meitä. Täällä olemme turvassa.

Ulkoilemme joka päivä valoisaan aikaan, jotta säilyisi jokin taju vuorokaudenrytmistä. Valoa riittää kirkkaina päivinä parin tunnin verran, hämärämpinä päivinä tarjolla on vain sininen kajo. Kipakimpina pakkaspäivinä on kirkasta ja taivas huurteisen vaaleanpunainen.

Toisinaan ulkoilu venähtää pimeän puolelle, sitä varten koirilla on valopannat. Toinen loistaa pimeässä neonpinkkinä, toinen neonkeltaisena. Näky on surrealistinen. Näytämme diskomadoille tietä taskulampulla.

Koirat rakastavat lunta, niiden turkit muuttuvat pehmeiksi pakkasessa kun ne sukeltavat kinoksissa hajujen ja jälkien perässä. Pakkasesta he ovat kyllä keskenään eri mieltä. Lainakoiramme Luna on talviurheilija, joka sukeltaa toppapomppaansa onnellisena ja riehuu lumessa välittämättä lämpötiloista. Oman koiramme mielestä toppavarusteissa ulkoilu on noloa ja viisi pakkasastetta olisi aika lailla maksimi minkäänlaiselle nenän näyttämiselle oven ulkopuolella. Jos on yhtään kylmempää, herkkä lootuksenkukkanen on välillä nostettava syliin ja puhallettava tassuihin lämpöä. Tassuvaha on toki käytössä ja tossujakin on joskus kylmempinä Helsingin-talvina kokeiltu, kokeilu ei varsinaisesti ollut menestys. Kaikista parhaiten tassuja lämmittää sympatia, prinsessakohtelu ja oikea kulkusuunta, sillä kotiinpäin kääntyessä ei ole minkäänlaisia ongelmia etenemisen kanssa.

Pihasauna sai valot! Viereisessä kuvassa minä saan kyydin kotiin.

Rakastan myös tätä hiljaisuutta, olkoonkin, että uusi ilmalämpöpumppu pitää kaikenlaista putputusta, hurinaa ja säksätystä säädellessään itseään.

Ulkona hiljaisuutta on välillä pysähdyttävä kuuntelemaan. Tuulettomina päivinä voi kuulla lumisateen äänen, pienen sirinän. Kun vaaran toisella puolelle haukkuu koira, mäyräkoirat höristävät korviaan ja vastaavat.

Täällä nukkuisin helposti puolille päivin, vaikka kaupunkikodissa en ole pystynyt pariin vuoteen nukkumaan yhdeksää pidempään edes silloin kun voisin. Unikin on erilaista, selvästi syvempää ja palauttavampaa. Täällä olen ollut virkeämpi kuin koko syksynä Helsingissä, vaikka on lähes ympäri vuorokauden säkkipimeää.

Luna on erityisen mielissään lähimetsässä asuvista poroista ja hyvin pettynyt siihen, että hänen, hurjan metsästäjän, ei anneta ajattaa niitä. Muiden eläinten jälkiä olemme kuitenkin tutkineet yhdessä, ja opetelleet tunnistamaan niitä. Pihalla loikkii pimeän aikaan naapurin Täplä-kissan lisäksi ainakin yksi utelias kettu. Niityn poikki oli tassutellut supikoira. Eräitä jälkiä epäilimme jo nuoreksi sudeksi, sillä melko lähellä on tehty joskus susihavainto, mutta lähistöllä asuva hirvikoira taitaa silti olla todennäköisempi vaihtoehto. Yritämme bongata ilveksen pyöreitä tassunjälkiä, sillä niitä tiettävästi asuu kilometrin kahden päässä.

Oli ihanaa viettää täällä joulu! Haaveilimme siitä vuosi sitten, mutta silloin talo ei ollut vielä talviasuttavassa kunnossa. Pyhät menivät rauhallisesti, kaksin koirien kanssa vietimme nekin. Polttelimme kynttilöitä, kuuntelimme musiikkia, katsoimme elokuvia ja lueskelimme. Ruokaa teimme niin paljon, että sitä syödään vielä ensi vuoden puolella. Ainakaan emme kuole nälkään, jos sudet saartavat talon (tai sitten tarjoilen niillekin rääppiäisiä).

Vuoden viimeiset päivät kuluvat pitkälti kirjoittaen ja syöden. Pitää tankata, että jaksaa ajatella ja kirjoittaa ja sietää niitäkin päiviä, kun teksti on kamalaa. Tällä hetkellä on onneksi ihan optimistinen fiilis, sellainen että kyllä tästä tekeleestä vielä kirja tulee. Välillä on parasta keskittyä siihen paljonko on jo valmiina eikä miettiä sitä kuinka paljon työtä on vielä edessä.

Ruudun toiselle puolelle valoa ja iloa! Kiitos tästäkin vuodesta, on yhä ilo jakaa hetkiä kanssanne.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Maapähkinävoinuijat ja kurkkusalaattia

Pikainen moi eräästä tiilirotiskosta, jossa ruoanlaittoinspiraatio on ihan hukassa. Mutta yksi resepti sentään löytyi, joka herätteli omat kokkausilot juuri sopivasti viikonlopun kynnyksellä. Selailin nimittäin vanhoja kuvia kesältä ja palauttelin mieleeni mehevät kananuijat. Silloin grillasimme, nyt aion tehdä näitä uunissa. Toivottavasti reseptistä on teillekin iloa, missä kokkaattekin! Alkuperäinen resepti on peräisin Elle Mat & Vin -lehdestä.

MAAPÄHKINÄVOINUIJAT & BASMATIRIISI

Läjä broilerinnuijia (Nuija, hassu sana. Nuijien sijaan voi toki käyttää koipireisiäkin.)
Seesamiöljyä
Purkillinen maapähkinävoita (Tykkään rouheasta, sokerittomasta, luomusta)
n. 250 ml pahvitölkillinen kookosmaitoa tai koostumuksen mukaan
0,5 -1 dl kalakastiketta
Tuoretta chiliä tai chilihiutaleita
Basmatiriisi

Pyörittele ensin nuijat suuressa kulhossa kauttaaltaan seesamiöljyyn. Sekoita sitten kaikki maapähkinäkastikkeen ainekset yhteen. Laita sopivasti kastiketta kanakulhoon ja veivaa taas kunnes kaikki nuijat ovat kastikkeen vallassa. Säästä loput kastikkeesta tarjoiluun.

Grillaa nuijat tai tyrkkää uuniin, uunissa kypsentäminen kestänee puolisen tuntia. Loppuvaiheessa aion laittaa grillivastusta peliin. Lohko limejä tarjoiluun.

Mausta halutessasi basmatiriisi suolan lisäksi riisiviinietikalla ja ripsauksella ruokosokeria.

KURKKUSALAATTI

2-4 kurkkua
Kevätsipulia tai vastaavaa
Suolapähkinöitä
Korianteria

Kastike salaatille:
Seesamiöljyä
Riisiviinietikkaa
Inkivääriä
Chiliä
Ruokosokeria, jos makeutta kaipaa

Laiska kun olen, käytän usein valmista inkivääritahnaa ja kuivattuja chilihiutaleita.

Vetele kurkku pitkiksi roikaleiksi haluamallasi välineellä. Kokoa salaatti laakealle vadille runsaaksi ja villin vihreäksi keoksi.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN

Anna lahjaksi turvallinen joulu

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus

Olen kirjoittanut monena vuonna juuri näihin aikoihin tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Ajankohdalla on syy: joulu on tytöille erityistä riskiaikaa, sillä lapset ovat silloin poissa koulusta. Sukuelinten silpominen ajoittuu monesti loma-aikaan, koska silloin tytöt ehtivät toipua leikkauksen aiheuttamista vammoista. “Leikkaus” on tosin sanana turhan steriili ja siisti kuvaamaan sitä mitä tapahtuu, sillä usein partaterällä tai veitsellä tehtävä toimenpide on valitettavan harvoin steriili tai erityisen siisti. Kyse on järjestelmällisestä naisiin kohdistuvasta väkivallasta, joka aiheuttaa peruuttamattomat, laajat seuraukset tytön koko elämään.

Silpominen kiellettiin Keniassa lailla vuonna 2011, mutta asenteet muuttuvat hitaasti ja siksi silpominen tehdään nykyään salaa silloin kun muut eivät huomaa. Esimerkiksi Solidaarisuus-järjestön hankealueella Lounais-Keniassa kisii-heimon tytöistä lähes jokainen kokee tämän siirtymäriitin tytöstä naiseksi. Sukuelinten silpomiseen liittyy vahvoja uskomuksia puhtaudesta ja naimakelpoisuudesta: vaikka tyttö on itse vasta lapsi, silvottuna hänen katsotaan olevan valmis avioliittoon ja äitiyteen.

Minä ja veljeni ensimmäisenä jouluna Suomessa.

Kun ajattelen oman lapsuuteni jouluja, kontrasti on kammottava. Joulu oli ihanaa odotuksen ja jännityksen aikaa, leikin ja riitelin veljeni kanssa, odotin pukkia ja lahjoja. Minulla oli vakosamettinen lappuhaalari ja nilkkasukat. En ollut pussannut koskaan ketään, pojat olivat minusta kivoja leikkikavereita mutta muutoin melko epäilyttäviä. Että siinä iässä olisin ollut silpomisen jälkeen valmis jonkun aikuisen miehen vaimoksi, aloittamaan sukupuolielämän, tulemaan äidiksi heti kun pieni kehoni olisi ollut siihen kykeneväinen. Ajatuskin on absurdi, ja silti tämä on miljoonille tytöille ihan täyttä totta, vallitseva todellisuus jossa he elävät. Lapsivaimot, jotka on annettu aikuisten miesten käyttöön, lapset jotka saavat lapsia, vaikka heidän pitäisi olla itse leikkimässä. Lapset, joille on tehty sellaista väkivaltaa, että on ihme, jos he enää luottavat koskaan kenenkään. Jos ylipäänsä selviävät, sillä moni myös kuolee silpomisen seurauksena verenhukkaan, verenmyrkytykseen tai muihin jälkikomplikaatioihin.

Sukuelinten silpominen ei ole yksittäinen tai irrallinen ilmiö, vaan seurausta naisten alisteisesta asemasta suhteessa miehiin ja osa järjestelmällistä väkivaltaa, jota tytöt ja naiset kohtaavat päivittäin ympäri maailman. Silpominen myös ylläpitää naisten heikompaa asemaa, sillä silpomisen seurauksena tyttöjen koulut jäävät kesken ja he päätyvät hyvinkin nuorena vaimoiksi, äideiksi ja taloudellisesti riippuvaisiksi miehistä.

Sukuelinten silpomista harjoitetaan monen eri uskonnon ja kulttuurin parissa yli 30 maassa. Eniten sitä tehdään Länsi- Afrikasta Itä-Afrikkaan ulottuvalla alueella, sekä joissakin osissa Lähi-itää ja Aasiaa. Silpomisen syyt vaihtelevat kulttuureittain, mutta tyypillisimmin sillä halutaan valmistaa lapsi avioliittoon ja äitiyteen. Yhdistävänä tekijänä silpomista harrastaville kulttuureille on halu kontrolloida tytön kehoa ja seksuaalisuutta. Se toimii, koska sukuelinten silpomisesta seuraa tytölle usein terveydellisiä, henkisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elämään.

Välittömiä seurauksia ovat silpomisen aiheuttamat tulehdukset, verenhukka, verenmyrkytys ja kipushokki, jotka voivat johtaa tytön kuolemaan. Pitkäaikaisia haittoja ovat mm. hengenvaaralliset synnytykset, repeämät, kuukautisveren ja virtsan pakkautuminen, virtsaamisvaikeudet, sisäsynnytintulehdukset, arven liikakasvu, kystat, krooniset virusinfektiotartunnat kuten B- ja C-hepatiitit sekä HIV. Psykologisiin ongelmiin voi lukeutua esimerkiksi posttraumaattinen stressi, masennus, itsetunto-ongelmat, takaumat ja painajaiset.

Ja tietysti suhde omaan seksuaalisuuteen voi vaikeutua. Itse kukin voimme omalla kohdallamme miettiä millaisia vaikutuksia silpomisella on seksielämään. Lievimmissäkin silpomisen versioissa nirhaistaan klitorikseen herkintä huppua tai poistetaan koko klitoriksen alue. Äärimmäisessä muodossaan alapäästä leikataan kaikki ulkoiset sukuelimet ja alue ommellaan umpeen. Yhdynnät silvotuilla sukuelimillä voivat olla hyvin tuskallisia ja altistaa joka kerta uusille tulehduksille. Solidaarisuus-järjestön sivuilta voi lukea lisää faktoja silpomisesta havainnollistavien piirrosten kera.

Oksettaa ja itkettää.

Tarkoituksella puhun sukuelinten silpomisesta enkä vain silpomisesta. Koko nimellään asia kuulostaa paljon kauheammalta, sellaiselta ettei sitä voi samalla lailla vaan ohittaa kaukana jossain toisessa kulttuurissa tapahtuvana asiana. Eikä se itseasiassa edes jää sinne kauas: Suomessakin asuvia tyttöjä joutuu silvottavaksi, sillä perinteet ja uskomukset kulkevat perheiden mukana.

Ymmärrän ihmisiä, jotka ovat mieluummin ajattelematta tällaisia asioita, olin sellainen joskus itsekin. Maailmassa tapahtuu koko ajan hirveitä asioita, joista tulee raivo ja sen jälkeen avuttomuus, kun tuntuu ettei ole mitään tarpeeksi tehokasta keinoa auttaa. Toivon silti, että jokainen lukee tämän tekstin loppuun, sillä vain katsomalla suoraan ongelmia päin voimme edistää niiden ratkeamista – ja itseasiassa me voimme auttaa. Ei ole taikanappia, jota painamalla voimme ratkaista kaiken, mutta voimme auttaa yksinkertaisesti lahjoittamalla rahaa niille, jotka ovat paraikaa paikan päällä muuttamassa asenteita, muuttamassa maailmaa turvallisemmaksi paikaksi kaikille tytöille ja naisille.

Sukuelinten silpominen on äärimmäisen julma, pysyvää vahinkoa ja usein hengenvaaraa aiheuttava vähintään 2000-vuotinen perinne. Maailmassa elää 200 miljoonaa tyttöä ja naista, jonka sukuelimet on silvottu. Sillä ei ole mitään lääketieteellistä tai uskonnollista perustetta, vaikka sitä joskus uskonnolla perustellaan. Monissa maissa, kuten Keniassa, se on nykyään laitonta, mutta uskomukset istuvat tiukassa ja sitä tehdään laajasti yhä. Joka vuosi 3 miljoonaa tyttöä joutuu läpikäymään sukuelinten silpomisen, suurin osa heistä alle 10-vuotiaina, nuorimmat vastasyntyneinä.

Miksi tätä on niin vaikea ratkaista, miksei riitä että silpominen kielletään laissa? Asia on monimutkaisempi kuin miltä päällisin puolin saattaa vaikuttaa. Sukuelinten silpominen on nimenomaan äitien ja isoäitien ylläpitämä perinne, jonka, nurinkurista kyllä, uskotaan, varmistavan tytön tulevaisuuden ja avioliittokelpoisuuden. Köyhissä oloissa tytölle naimisiinpääsy on elinehto, ja silpomisen läpikäynyt tyttö nähdään puhtaana ja neitseellisenä. Silpomisen ajatellaan myös suojelevan tyttöä raiskatuksi tulemiselta, minkä seurauksena yhteisö saattaisi hylätä hänet ja perheen maine kärsisi. Pelko yhteisön ulkopuolelle jäämisestä on niin suuri, että se voittaa rangaistuksen pelon.

Sukuelinten silpomista pidetään siis tarpeellisena toimenpiteenä, sillä äidit kaikkialla maailmassa haluavat tyttärilleen hyvää. Vaikka silpomisesta seuraisi komplikaatioita tai jopa kuolema, sitä ei osata yhdistää silpomiseen, vaikka se selitetään muilla syillä, esimerkiksi pahoilla hengillä. Sukuelinten silpomiseen ylipäänsä liittyy paljon vääriä uskomuksia: sen uskotaan esimerkiksi olevan hyväksi tytön terveydelle ja hedelmällisyydelle, ja ajatellaan, että silpomattomasta tytöstä tulee hedelmätön ja yliseksuaalinen. On olemassa jopa huhu, jonka mukaan leikkaamaton klitoris kasvaa valtavan pitkäksi. Uskomatonta millaisia muotoja halu kontrolloida naisen kehoa ja seksuaalisuutta voikaan saada.

Silpominen loppuu, kun asenteet muuttuvat sen vastaisiksi. Siihen tarvitaan oikeaa tietoa silpomisen haitoista ja ihmisoikeuksista sekä paikallisia auktoriteettiasemassa olevia ihmisiä, jotka vastustavat julkisesti vanhaa perinnettä. Kun riittävän moni asettuu perinnettä vastaan, silpomattomista tytöistä tulee uusi normi. Silloin perheet pikkuhiljaa uskaltavat jättää tyttönsä silpomatta, sillä normin mukaan toimiminen on suvulle kunnia-asia ja tytön naimakelpoisuus tärkeää niin perheelle kuin tytön tulevaisuudelle.

Solidaarisuus-järjestö on on Suomen ulkoministeriön ohjelmatukijärjestö, joka on tehnyt pitkään työtä tyttöjen ja naisten aseman ja toimeentulon parantamiseksi sekä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi. Järjestö on erikoistunut tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaiseen työhön Keniassa ja Somalimaassa, ja kouluttaa myös paikallisia silpomisen vastaiseen työhön. Yksityisten lahjoittajien tuki on erittäin tärkeä toiminnan kannalta: lahjoitusvarojen turvin viedään tietoa ja koulutusta silpomisen haitoista sekä tyttöjen ja naisten oikeuksista niin vanhemmille, kyläpäälliköille, terveydenhoitohenkilökunnalle, opettajille, viranomaisille, uskonnollisille johtajille kuin itse lapsille.

Hyvä uutinen on, että pitkäjänteisen työn tuloksena asenteet ovat hissuksiin muuttumassa – työ siis tuottaa tulosta. Voit lukea tuloksista lisää järjestön tuoreesta vuosikertomuksesta.

Huono uutinen on, että työ on ottanut koronapandemian vuoksi takapakkia ja tilanne on tällä hetkellä entistä akuutimpi, sillä haavoittuvaisten tyttöjen ja naisten asema kehittyvissä maissa uhkaa heikentyä entisestään. Koronan tuoma talousahdinko on lisännyt tarvetta naittaa tytöt nuorina, ja yksi pandemian rajuimmista seurauksista on tyttöjen sukuelinten silpomisen lisääntyminen. YK:n väestörahasto UNFPA:n arvioiden mukaan sukuelinten silpomisen uhriksi joutuu seuraavan 10 vuoden aikana 2 miljoonaa tyttöä, jotka ilman pandemiaa olisivat voineet välttyä silpomiselta. Koulut ovat olleet jo pitkään suljettuina, niinpä silpomisia tehdään erityisen paljon juuri nyt. Koronan leviämisen hillitseminen työllistää paikallisia viranomaisia, mutta ihmisoikeusloukkaukset eivät saisi jäädä jalkoihin. Rajoitusten vuoksi tietoa voidaan jakaa somen livelähetyksillä, puhelimitse ja radiossa.

Kuvassa minä isoäitini kanssa, muikeana odottamassa pukkia. Toivoisin, että kaikki tytöt saisivat lapsena olla lapsia.

Joka minuutti 6 tyttöä on vaarassa joutua silvotuksi. Olet lukenut tätä kirjoitusta nyt ehkä kolmen minuutin ajan. Sinä aikana on mahdollisesti silvottu 18 tytön sukuelimet. Apua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Sukuelinten silpomisia tehdään juuri nyt, kun tytöt ovat pitkiä aikoja kotona.

Lahjoittaminen on helppoa. Lahjoita osoitteessa silpomaton.fi tai tekstaa SILPOMATON15 numeroon 16155 ja lahjoitat 15 euroa silpomisen vastaiseen työhön.

MITÄ LAHJOITETUILLA VAROILLA SAADAAN KONKREETTISESTI AIKAAN?

✖ Esimerkiksi 15 euron lahjoituksella koulutetaan äiti tai isä silpomisen haitoista, jotta hän ei silpoisi tyttäriään.
✖ 30 euron lahjoituksella tyttö pääsee turvaleirille aikana, jolloin hän on vaarassa joutua silvotuksia. Leirejä järjestetään koulujen loma-aikoina.
✖ 50 euron lahjoituksella koulutetaan kaksi opettajaa kertomaan oppilaille silpomisen haitoista ja siitä kenen puoleen kääntyä, jos tyttö epäilee joutuvansa silvottavaksi,.
✖ 100 euron lahjoituksella koulutetaan seitsemän vanhempaa silpomisen haitoista.

Auta tytöt turvaan, anna lahjaksi turvallinen joulu.

Matonmetsästäjät Marokossa

Kaupallinen yhteistyö Madesign.fi

Luvassa värejä ja valoa pimeään! Olen valmistellut viime päivinä kirjoitusta yhdessä ystäviemme Antin ja Anniinan kanssa, ehkä muistattekin heidät: pariskunnan, joka teki intohimostaan ammatin ja alkoi tuoda Suomeen upeita marokkolaisia vintagemattoja, joita myy Madesign-verkkokaupassaan. Olen kirjoittanut heistä useaan otteeseen ja pari vuotta sitten toteutimme yhdessä myös vinkkijutun siitä miten hankitaan täydellinen marokkolainen matto. Aihe on meille läheinen, sillä kodistamme löytyy useita vuosien varrella hankittuja marokkolaisia mattoja. Harva asia tuo kotiin lämpöä ja tunnelmaa niin kuin aito, käsintehty matto.

Kaikki tämän kirjoituksen kuvat ovat Antin ja Anniinan arkistoista!

Kävimme muutama vuosi sitten Marokossa ja seikkaillessamme Atlasvuorilla sijaitsevissa kylissä pääsimme tutustumaan myös berberiheimojen matonvalmistusperinteisiin. Näimme pikaisen pintaraapaisun maailmasta, joka on tullut Antille ja Anniinalle tutuksi viime vuosien aikana. Jututin Anttia ja Anniinaa heidän Marokossa viettämästään ajasta, ja sain nähtäväksi kuvia tien päältä. Tarinat ja kuvat olivatkin niin kiinnostavia, että päätin omistaa tämän jutun kokonaan niille. Ensi viikolla luvassa siis jatko-osa, jossa sukellamme syvemmälle sisustamiseen ja käytännön vinkkeihin. (Tämän kirjoituksen lopusta löytyy muuten alekoodi, jos mattohankinta on ajankohtainen.)

Suosittelen tätä juttua myös lääkkeeksi mahdolliseen matkakuumeeseen. Nyt kun ei ole ollut aikoihin mahdollista matkustaa kauemmas eikä taida hetkeen ollakaan, on hyvä hetki imeä valoa, lämpöä ja reissutunnelmaa ruudun läpi.

Antti ja Anniina, jutellaan teidän Marokko-seikkailuista. Olette aiemminkin kiertäneet pakulla Marokkoa, mutta vuosi sitten muutitte käytännössä pakuun asumaan, eikö niin? 

Kyllä. Olemme kiertäneet Marokkoa pakettiautolla vuodesta 2013 saakka, mutta saimme vasta myöhemmin idean rakentaa minikodin pakettiauton takaosaan, niin että pystymme helpommin ja mukavammin viettämään reissussa pidempiäkin aikoja. Ehdimme asua pakettiautossa puolisen vuotta.

Kunnes korona keskeytti.

Keväällä palasimme takaisin Suomeen. Oli täpärällä, että pääsimme Euroopan puolelle, sillä Marokon ja Espanjan kuninkaat päättivät sulkea rajat ja kaikki laivayhteydet oli peruutettu. Mietimme vaihtoehtoja: jäädäänkö Marokkoon jumiin kuka tietää kuinka pitkäksi aikaa vai jätetäänkö rakkaudella rakennettu minikoti Marokkoon ja lennetään Suomeen. Lopulta päätimme lähteä 700 kilometrin päähän Ceutaan, joka on Espanjan kaupunki Pohjois-Marokossa. Perille päästyämme iloksemme selvisi, että Ceutasta Euroopan kansalaiset saattoivat palata takaisin Eurooppaan vielä sinä ja sitä seuraavana päivänä. Sen jälkeen laivayhteydet loppuivat kokonaan.

Millaista arki on tien päällä?

Melko tavallista arkea, joskin silloin kun kaikki ”turha” on riisuttu, tulee elettyä enemmän hetkessä. Tehdään ruokaa, pestään pyykkiä käsin veivattavalla pesukoneella ja tiskataan. Ruoanlaitto on yksinkertaista ja kivaa. Saatavilla olevat raaka-aineet ovat omaa luokkaansa. Marokossa viljellään paljon ja paimennetaan vuohia ja lampaita vapaana niityillä, ja ruoka on verrattain hyvin puhdasta lähiruokaa. Kaupunkien ruokakojuissa ja marketeissa latasimme aina auton täyteen ruokaa ja juomaa, sillä syrjäseuduilla ja erämailla elintarvikkeiden hankkiminen on haastavampaa. Elimmekin paljolti pienten viljelijöiden vihannes- ja hedelmäkojujen antimilla, joskus osuimme markkinoille, josta saa ostettua esimerkiksi kahvia.

Saimme tarvitsemamme sähkön auton katolla olevista aurinkopaneleista, ja auringon voimasta lämpiävällä vedellä tiskasimme ja peseydyimme. Sopivien yöpaikkojen etsiminen tuotti välillä päänvaivaa. Kun sopiva spotti lopulta löytyi, ei tarvinnut kuin siirtyä auton takaosaan, niin oli kotona. Kaikki tarpeellinen – oma sänky, keittiö, pieni sohva pöytineen ja kylpyhuone – erittäin kompaktissa paketissa.

Seurasta ei ollut koskaan pulaa. Kun pysähdyimme pieniin kyliin, oli usein hetken kuluttua auton ympärillä lapsia ja koiria ihmettelemässä.

Huomasimme kuinka pienellä voi pärjätä ja kuinka täydellisen ihanaa on, kun elämä pyörii yksinkertaisten asioiden ympärillä eikä ole mitään ylimääräistä. Netin toiminta oli useimmissa paikoissa erittäin huono ellei olematon, joten älylaitteiden käyttö väheni entisestään. Tavaraa sai mahtumaan mukaan vain ihan murto-osan, mikä sai miettimään mihin sitä kotona olevaa tavaraa oikeasti tarvitsee. Esimerkiksi pesuainepurkkeja ei mahdu autoon ollenkaan, jos haluaa tilaa muille välttämättömyyksille. Tiski- ja pyykinpesuaineena toimii biohajoava siivouspalasaippua, joka sopii kaikkeen puhdistamiseen tiskeistä pyykkeihin.

Veden säännöstely kuuluu arkeen, sateisina aikoina myös sähkön säännöstely. Tällaisia asioita tuli aiemmin miettineeksi liian vähän omakotitaloarjessamme. Tien päällä huomasimme kuinka vähän tulee jätettä, kun kulutus kaikin puolin vähenee – enempää ei oikeastaan tarvita. Nyt olemme pyrkineet tuomaan näitä käytäntöjä myös omaan arkeen Suomessa. Pienessä tilassa asuminen aluksi mietitytti, mutta huomasimmekin, että emme itseasiassa tarvitsisikaan juuri enempää. Takaisin Suomeen päästyämme nauratti kaikki se ylimääräisen tilan määrä, mutta nopeasti lopulta otimme taas tilat haltuun.

Autossa asuessa elämä suuntautuu pääasiassa ulos. Minikodissa hoidetaan vain välttämättömät, kuten ruoanlaitto, nukkuminen ja peseytyminen. Muuten vietetään ulkoilmaelämää luonnossa, eläinten ja ihmisten parissa. Introvertteinä väsyimme välillä jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja silloin suuntasimme luonnonrauhaan, missä vietimme aikaa hiljaisuudesta ja maisemista nauttien. Oli hyvä saada välilllä akkuja ladattua, että jaksoi taas.

Marokossa elämä on hyvin sosiaalista ja yhteisöllistä. Nautimme suunnattomasti paikallisten parissa vietetyistä hetkistä kielimuurista huolimatta. Pelasimme lasten kanssa ja ihmettelimme elämänmenoa minttuteen äärellä. Paikallisten vieraanvaraisuus tekee aina vaikutuksen ja siinä onkin jokin yhdistävä tekijä, joka rikkoo kaikki rajat ja kielimuurit, kun kokoonnutaan pienen kylän tai koko perheen voimin syömään Taginea tai couscousia valtavan isolta saviastialta itsetehdyllä leivällä. Kaikki ovat samalla viivalla ja kunnioittavat toisiaan.

Yöt minikodissa nukuimme alkujännityksen jälkeen hyvin ja rauhallisesti. Toki unen laatu ja määrä riippui myös siitä, missä milloinkin yövyimme. Pääasiassa saimme nukkua melko rauhassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Yksi on jäänyt erityisesti mieleen. Yövyimme Middle-Atlaksen alueella pienenpienessä kylässä. Keskellä yötä heräsimme askeliin auton katolla, sitten kuului valtava pamahdus auton takaosassa, missä nukuimme, sitten pamahduksia ympäri autoa, kun joku törmäsi autoomme, auto heilui ja kaikkea tätä tahditti koirien haukunta. Nousimme täydestä unesta ihmettelemään mitä tapahtuu ja kaiken maailman kauhuskenarioita pyöri yösydännä mielessä. Antti raotti verhoa ja sieltä hyppäsi ikkunaa vasten koira. Tajusimme, että villikoirat olivat ympäröineet auton, emmekä ymmärtäneet miksi ne käyttäytyivät sillä tavalla. Kyläläiset olivat myöskin havahtuneet tähän poikkeukselliseen meteliin ja tilanteen mentyä ohitse saimme tietää, että auton katolla oli ollut karannut vuohi, jota koirat jahtasivat. Aamulla huomasimme, että yksi aurinkopaneeleista oli mennyt rikki, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin, vaikka isot koirat olivat hyppineet autoa vasten ja vuohi oli kipittänyt katolla.

Marokossa viettämänne aika on varmasti syventänyt ymmärrystänne paikallisesta kulttuurista, ja tietysti myös matoista.

Jokaisella visiitillämme Marokossa saa uusia kokemuksia. Nyt kun meillä oli mahdollisuus elää ja asua pidempään paikallisten keskuudessa, opimme paljon heidän arjesta.

Berberit elävät yksinkertaista ja vaatimatonta elämää vuoristossa. Paimentolaisia asuu edelleen teltoissa syrjäseuduilla minne tiet eivät vie, mutta tämä kulttuuri on ikävä kyllä kokoajan vähenemään päin, sillä nuoret lähtevät ennemmin kyliin ja kaupunkeihin etsimään työtä kuin jäävät elämään paimentolaiselämää luonnonrauhaan eläinten keskelle.

Berberien talot ovat pieniä ja vaatimattomia, mutta sitäkin sympaattisempia. Kyläläisillä on usein yhteinen iso uuni leivänpaistoa varten, johon jokainen tuo itse leipomansa leivät paistumaan. Leipää kuluu paljon, sillä se on paitsi hyvää ja maittavaa, myös ruokailuväline ja traditio jokaisella aterialla.

Elämä on hyvin omavaraista, lähes jokaisessa talossa on liuta kanoja. Munakas maustettuna kuminalla ja korianterilla onkin tyypillinen aamupala leivän ja pannulla paistettujen neliönmuotoisten lettujen lisäksi. Kotiruoka vuoristossa on mitä parhainta, sellaista on vaikeaa löytää kaupunkien ravintoloista. Kaikki on tuoretta ja iso osa raaka-aineista tulee omalta takapihalta. Oliiviöljykin on tuoretta ja käsinpuristettua. Voisimme melkein elää pelkästään sillä ja leivällä, niin hyvää se on. Syrjäisemmillä seuduilla kiertää vanha pieni kauppa-auto, joka on ahdettu täyteen erilaisia kodintarvikkeita ja esimerkiksi pesuaineita kuten mustaa saippuaa.

Marokkolaisia munkkeja!

Taloja lämmitetään kylminä talvi-iltoina polttamalla puita kaminassa, jotka ovat hyvin alkeellisia ja tupruttavat savua sisälle niin, että illtaa istuessa silmiä kirvelee. Vuoriston talvet voivat olla hyvin kylmiä ja luntakin tulee paikka paikoin. Pihassa olevilla isoilla padoilla lämmitetään suihkupäivinä pesuvettä.

Kulkuneuvona toimii pääasiallisesti aasi, joillakin on mopedi, hyvin harvalla auto. Liftaaminen on yleinen tapa päästä paikasta toiseen. Tutuilla seuduilla itsekin olemme ottaneet liftareita kyytiin ja lähellä Marrakechiä olemme myöskin kyydinneet ulkomaalaisia, se on hauska tapa tutustua uusiin ihmisiin.

Osa lapsista käy koulussa, jota pidetään joitakin päiviä viikossa. Lapset ovat avoimen uteliaita ja heidän kanssaan on helppo löytää yhteinen kieli leikin avulla. Lahjoitustuliaiset Euroopasta ovat olleet hyvin mieleisiä, sillä esimerkiksi leluja on harvassa.

Elämänmeno on kaikin puolin hitaampaa, kiireetöntä. On aikaa yhdessä olemiselle ja -tekemiselle. Perjaintaisin pyhäpäivänä istuskellaan ulkona matolla ja katsellaan maisemia ja vuorten taakse hiljaa laskevaa aurinkoa, kun juodaan kahvia. Kahvi ei ole arkinen juttu kuten meillä, Marokossa sen korvaa minttutee. Mutta erikoistilaisuuksina, kuten pyhänä, nautitaan kupit kahvia, jotka nautiskellaan rauhassa ja pitkään – hyvässä seurassa. Kaikessa tekemisessä on tietynlainen läsnäolo ja tekemisen ilo.

Etsitte myyntiin vintagea. Miten vuosikymmeniä vanhojen aarteiden metsästys käytännössä toimii? Liikesalaisuuksia paljastamatta, tottakai.

Aluksi yksinkertaisesti kyselimme sieltä täältä matkamme varrelta. Ihan ensimmäisellä mattojen etsintäkerralla, vuonna 2013, löysimme tällä keinolla vain kolme mattoa. Menekkiä on, joten olemme onneksi löytäneet sen jälkeen muitakin kanavia. Meille on muodostunut vuosien varrella tiettyjä vakiopaikkoja. Vuoristokylissä ja kaupungeissa silloin tällöin järjestettävät mattohuutokaupat ovat yksi oiva keino löytää enemmän mattoja yhdellä kertaa. Naiset tulevat kyliin myymään tekemiään mattoja, niin uusia kuin vanhoja. Kaikenlaiset markkinat ja tapahtumat keräävät paljon väkeä ja tunnelma on omaa luokkaansa, kun paikalliset toimittavat asioita ja vaihtavat kuulumisia. Aasit laitetaan parkkiin ja lähdetään kaupantekoon.

Mattohuutokauppa käynnissä.

Hienoja hetkiä ovat myös ne, kun törmäämme syrjäseudulla tien varrella kasvotatuoituihin nomadeihin (heillä on usein omat reittinsä, eivät kulje autoteitä pitkin) ja onnistumme saamaan selville, että on matto, jonka he haluaisivat myydä. Nomadinaiset voivat usein olla hieman epäluuloisia ulkomaalaisia kohtaan, mutta onneksi molemminpuolinen luottamus kuitenkin useimmiten saavutetaan ja seuraavaksi automme maastokykyisyys joutuu koetukselle, kun lähdemme hakemaan mattoa paikasta, jonne ei varsinaisesti mene tietä. Vanhat elämää nähneet matot vaativat usein kunnostusta, joten työllistämme paikallisia pesettämällä ja korjautamalla ne. Osa pestään kirkkaissa vuoristojoissa, osa talojen pihamaalla kaivosta haetulla vedellä. Pesuaineena käytetään yleisesti mm. soodaa, joka on paitsi luonnonmukainen, myöskin puhdistaa ja desinfioi.

Täysikuu Saharan autiomaassa.

Teetätte nykyään myös uusia mattoja, kertokaa siitä!

Uusia mattoja myydään Marokossa paljon ja iso osa tehdään pelkästään vientiin. Halusimme löytää matontekijöitä, joilta ostaa mattoja ilman välikäsiä. Näin koko summa päätyy tekijälle, joka saa itse hinnoitella työnsä ilman tinkimistä ja kaupankäyntiä. Lisäksi meille on tärkeää, että matot tehdään laadukkaasti ja perinteisin menetelmin.

Aloitimme etsinnät 2014 ja löysimmekin matontekijänaisia kylästä Middle-Atlaksen alueelta. Prosessi vaati paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta oli ilo löytää matontekijöitä, jotka ovat hyvin ammattitaitoisia ja todella omistautuneita asialleen. Mattojen laatu on vailla vertaa. Hohtava, pehmeä ja huippulaadustaan tunnettu villa saadaan korkealla vuoristossa elävistä pitkähäntäisistä lampaista. Villa puhdistetaan, karstataan ja kehrätään käsin lujaksi langaksi, josta matto lopulta solmitaan. Prosessi on aikaavievä, mutta lopputulos on häikäisevän hyvä. Naisille näiden mattojen tekeminen on kunnia-asia ja he tekevät työtään ylpeinä perinteisistä kutomataidostaan, jotka on kiertäneet tuhansia vuosia äidiltä tyttärelle. Olemme itse suunnitelleet erilaisia mattodesigneja, joiden pohjalta naiset kutovat mattoja. Vuoriston kylissä työtä on vain vähän tarjolla ja mattoja tekemällä naiset työllistävät itsensä ja elättävät usein koko perheen.

Suosipa sitten vintagea tai uutena valmistettua mattoa, miksi kannattaa mieluummin panostaa aitoon mattoon? 

Jos haluaa satsata mattoon, kannattaa pitää huolta, että saa rahalleen vastinetta, eli ehjän, puhtaan ja laadukkaan autenttisen maton suoraan niiden syntysijoilta. Mutta miksi satsata mattoon? Laadukas matto kestää aikaa ja käyttöä, mutta se on myös esteettisesti ja eettisesti tärkeä valinta.

Berber-matoissa ei ole kahta samanlaista, sillä niitä tekevät monien erilaisten heimojen naiset ja jokainen matto on aina tekijänsä näköinen ja uniikki (eri berberiheimojen matoista löytyy lisää aiemmasta kirjoituksesta). Vuosien jälkeenkin mattojen viehätysvoima vie meidät täysin mennessään. Jokainen on taideteos ja tavallaan haluaisimme pitää jokaisen itsellämme, mutta onneksi niille on tarjolla hyviä koteja, joissa niitä arvostetaan ja joissa ne pääsevät oikeuksiinsa.

Aidot Berber-matot on tehty pieteetillä ja rakkaudella laadukkaista materiaaleista kestävästi, luontoa kunnioittaen. Matot on tehty kestämään aikaa ja kulutusta. Ne on helppo pitää puhtaana, sillä laadukas ja käsittelemätön villa hylkii likaa ja raikastuu hetkessä tuulettamalla. Maton tahriintuessa esimerkiksi neste on helppo imeyttää talouspaperiin ja tahrat saa pestyä kotona marseillesaippualla. Monille villaisen maton helppohoitoisuus tuleekin yllätyksenä. Huolella tehdystä matosta ei myöskään irtoa häiritsevästi villaa, kun lanka on oikeaoppisesti käsin kehrätty. Kudonta on tiheä ja solmut on tiukasti solmittu. Hankintana laadukas, ajaton matto on verraton, sillä se kestää loppuelämän.

Lisäksi ne sujahtavat helposti kauniiksi osaksi erilaisia koteja tuoden särmää, lämpöä, tarinoita ja syvyyttä ja luoden täydellisen pohjan sisustukseen. Nähtyään kotinsa lattialla marokkolaisen maton moni onkin sanonut, ettei paluuta ole, sillä livenä mattojen laatu ja charmi pääsevät todella oikeuksiinsa. Tarjoamme matoille ilmaiset toimitukset kotiovelle sekä ilmaisen palautusmahdollisuuden, sillä olemme vakuuttuneita siitä, että matot itse puhuvat puolestaan ja tekevät vaikutuksen keneen tahansa.

Nettikaupoissa myydään nykyään edullisia tehdasvalmisteisia mattoja, jotka ovat kopioita aidoista Berber-matoista. Aito matto kestää vuosikymmeniä säilyttäen ajattoman eleganssinsa eikä siitä irtoa villaa. Halpa kopio sen sijaan varisee nöyhtää ja nahistuu nopeasti. Matto voi näyttää hyvältä verkkokaupan kuvassa, mutta käytössä huonolaatuisen maton ominaisuudet käyvät nopeasti ilmi.

Useimmiten Kiinassa valmistetut kopiot eivät myöskään ole vastuullisia, toisin kuin aidot matot. Valtavaksi paisuneessa kopiobisneksessä on muitakin eettisiä ongelmia kuin kiinalaisten tehdastyöläisten työolot: berberimattotrendi, joka on tietysti lähtöisin berbereiltä, suoltaa nykyisin rahaa muihin maihin ja monet aidot berberinaisten yhteisöt elävät yhä köyhyydessä, sillä markkinoille tulvivat halpakopiot syövät aitojen mattojen kysyntää. Jos siis tykkää berberimatoista, kannattaa tehdä eettinen valinta suosimalla aitoa mattoa, josta tekijä on saanut kunnollisen korvauksen.

Mitä teille kuuluu nyt, entä miten toiminta jatkuu pandemian keskellä?

Suomeen palatessamme meillä oli hankittuna hyvä erä mattoja, jotka riittivätkin joksikin aikaa. Mattojen loputtua olemme onneksi saaneet hankittua lisää Suomesta käsin, sillä olemme vuosien varrella ystävystyneet monien paikallisten kanssa, joiden kautta saamme hankittua luotettavasti lisää mattoja. Toki olisimme mieluiten itse Marokossa etsimässä mattoja, koska se on työmme suola, mutta olemme kiitollisia siitä, että tällä tavoin toimintamme voi kuitenkin jatkua.

Hankimme nyt maastokykyisen ja ”Afrikka-ystävällisen” auton, johon rakennamme uutta minikotia. Sillä on tilanteen salliessa tarkoitus lähteä takaisin Marokkoon ja toiveenamme on päästä seuraavalla kerralla ajamaan pidemmälle Afrikkaan, halki Saharan.

Osaatteko sanoa miten pandemia vaikuttaa marokkolaisten elämään? Onko tuotteita ostamalla mahdollista tukea paikallisia yhteisöjä?

Olemme säännöllisesti yhteydessä ihmisiin eri puolilla Marokkoa. Monissa paikoissa elämä jatkuu ennallaan, eniten tilanne vaikeuttaa elämää isommissa kaupungeissa. Monilta on loppunut työt mm. lockdownien ja turismin puuttumisen takia. Kuningas on avustanut rahallisesti kaikkein huonoimmissa asemissa olevia ihmisiä. Ostamme mattoja niin paljon kuin mahdollista. Jokainen myyty matto tuo työtä ja tuloja vuoristossa eläville Berbereille.

Kiitos Antti ja Anniina! Palataan ensi viikolla sisustusaiheeseen tarkemmin. Jos matoista herää kysymyksiä, kommenttiloota on auki – palaamme sitten vastausten kera seuraavassa jutussa. (Jos jätit kysymyksesi minulle Instagramin puolella, se on jo listalla eikä sitä tarvitse lähettää uudestaan.)

Jos mattohankinta on ajankohtainen, koodilla stella2020 saa 20% alennuksen Madesignin valikoimasta loppuvuoden ajan. Matto on arvokas, pitkäikäinen hankinta, joten muistakaa, että mattoja on mahdollista saada kotiin sovitukseen ennen ostopäätöksen tekoa.

Suomi-indien helmiä

Jahas, eiköhän se ole korkea aika jakaa pimeän syksyn piristykseksi kourallinen uutta kotimaista indiemusiikkia! Seuraavia yhdistää kotimaisuuden ja ajankohtaisuuden lisäksi tietynlainen lataus ja tietysti se kaikkein tärkein seikka, että minä pidän niistä.


☊ AHO ~ AUGMENTED REALITY CLOUDS / HUUTAA FT. KARINA

Tarjoilen heti kärkeen tämänhetkisen fiksaationi, joka päätyi suoraan tehosoittoon. Matti Ahopelto julkaisi muutama päivä sitten artistinimellä AHO debyyttialbuminsa NOWINTER NOSUMMER, joka on ihan superhieno. Lämpimästä, orgaanisesta ambientista koostuva levy on lähes kokonaisuudessaan instrumentaali, mutta tähän poimimallani kappaleella kuullaan myös vokaaleja vierailevan artistin Karinan tulkitsemana. Rakastan tätä Tapio Viitasaaren soittamaa hypnoottista pianoa ja ihan koko levyn musiikillista mielenmaisemaa. Suosittelen lämpimästi uppoamaan sen tunnelmaan Spotifyssa. Tämä on Ahopellon ensimmäinen soololevy, mutta entuudestaan tuttu hän on mm. kokoonpanoista Siinai ja Zebra and Snake. Lisäksi herra tuottaa paraikaa Vestan kakkosalbumia, jota odotan nyt vielä enemmän.


☊ KARINA ~ AUTA

Edellisestä saakin pätevän aasinsillan Karinan alkuvuodesta julkaistuun toiseen levyyn. Nimen takaa löytyy Karin Mäkiranta ja Helmi Tikkanen, jotka tekevät yhdessä herkkävireistä, hetkittäin pauhuksi paisuvaa elektrovaikutteista taidepopia. Uskallan väittää, että putoaa ainakin islantilaisen Sigur Rósin ja ranskalaisen M83:n ystäville. Tätä olisi ihana kuunnella livenä huojuen Tavastian takarivissä, mutta seuraavaan mahdollisuuteen saattaa mennä hetki aikaa.


☊ IISA ~ VALKOHAI

Valkohai on sinkkulohkaisu Iisan ensi helmikuussa ilmestyvältä Amelia-albumilta. Tuttua Iisaa, mutta jotain uutta tässä on. Pidän – ja odotan kovasti tulevaa levyä. Albumin nimi viittaa vuonna 1937 Tyynellämerellä kadonneeseen lentäjään Amelia Earhartiin, johon levyn minäkertoja on kehittänyt jonkin sortin pakkomielteen. Earhartin kone hajosi ja katosi kesken matkan, kun hän yritti ensimmäisenä naisena lentää ympäri maailman.


☊ M ~ PUNAINEN OVI

M on laulaja-lauluntekijä Minja Kosken ja tuottaja Miika Ahlmanin projekti, joka herätti Tehtaantyttö-debyytillään monen (myös minun) mielenkiinnon. Yhtye julkaisi lokakuussa kolmannen albuminsa Punainen ovi, jonka avausraita Menya zovut Minja koukutti minut välittömästi pahaenteisyydellä riffillään. Sitä ei löydy ainakaan toistaiseksi YouTubesta, joten nostin tähän nimiraidan. Jos se on makuusi liian avantgarde, klikkaa levy auki Spotifysta tai anna mahdollisuus vaikka tälle vuoden takaiselle utuiselle sinkulle.

Valoa pimeyteen

Kun kirjoitan tätä, aurinko paistaa ja paljastaa ikkunanpesutarpeen melkein yhtä julmasti kuin keväällä. Kummallinen marraskuu. Mutta pääasiassa on ollut pimeää, voi taivas miten pimeää. Päivä on lyhyt, vaikka paistaisikin. Kotimme, joka muutenkin kumisee tyhjyyttään nyt lasten raahattua tavaransa omiin luukkuihinsa, nielisi valoa säkkikaupalla. Vanha tehdas kun on, tilat ovat isoja ja avaria. Olemme tehneet monta hutihankintaa, mitä valaisimiin tulee. Kaikki näyttää täällä nukkekodin kalustukselta, valaisimiltakin vaaditaan näköä ja kokoa.

Lähtiessäni muissa asioissa Helsinkiin kyselin Instagramin puolella lamppukauppavinkkejä ja sainkin oivallista täydennystä omaan listaani. Kenties siellä ruutujen tuolla puolen on muitakin, jotka vaeltavat pimeydessä. Toivottavasti näistä muutamasta vinkistä on teillekin iloa ja hyötyä!

Näissä kävimme ja valikoimat hyviksi totesimme:

✖ Sali (Korkeavuorenkatu, Ullanlinna)
Jos etsit suuria pöytävalaisimia ja budjettisi salliva, tämä on täydellinen osoite. Ja kun sanon suuria, tarkoitan SUURIA! (Kysytte muuten usein matoistamme, yksi niistä on täältä, samoin kuin suuri rautakaappimmekin.)

✖ Winkel (Tehtaankatu, Ullanlinna)
Kävelin sisään ja näin sen heti: vähän hassu ruukkumainen valaisin oli samantien myyty, minulle. Olisin mielelläni ottanut myös kattovalaisimen, sen kiinalaisen lyhdyn näköisen tai sen puuterinvärisen, mustilla tereillä. Hyvä valikoima!

✖ Jean Vernet (Mariankatu, Kruununhaka)
Sisustamisen ei tarvitse olla vakavaa, eikä aina valkoista. Täällä voi laskea sisäisen Versacensa irti ja hurahtaa kultaan tai vaikkapa flamingoihin. Yksi yllättävän hillitty valaisin lähti kainalossamme Hankoon, mutta se suurensuuri Aurinkokuninkaan peili jäi vielä harkintaan.

✖ Zarro (Freda, Punavuori)
Kaikki ne designklassikot, joista olet aina haaveillut, mutta joihin ei ole vielä varaa. (Lookin at you Pipistrello.)

✖ Armas (Freda, Punavuori)
Jos haluaisin tavoitella pariisilaisen hotellin tunnelmaa sistustuksessani, ja miksen haluaisi, ostaisin kaiken täältä. Ihania rottinkivalaisimia!

✖ Fasaani Antiikki & Helsinki Secondhand (Korkeavuorenkatu, Ullanlinna)
Lähes 1000 m2 osto- ja myyntiliiketilaa, valaisimiakin. Tänne unohtuu haahuilemaan ja haaveilemaan kaikesta, mitä ei edes tiennyt tarvitsevansa.

✖ Tämänkin vinkkasitte: Ravintola Carelian vieressä olevan antiikkiliike, siellä kävimme vain kaksi kertaa ikkunan (ja suljetun oven) takana, mutta hyvältä näytti!

Mutta sitten kaksi ihan itse löydettyä helmeä!

✖ Kaunis arki (Mariankatu, Kruununhaka)
Valaisimiin erikoistunut antiikkiliike osoittautui sellaiseksi aarreaitaksi, että olisimme voineet ostaa useammankin. Siis useammankin kuin kaksi valaisinta. Mm. oranssit italialaiset keramiikkavalaisimet jostain 60-luvulta jäivät ihanasti mieleen pyörimään. Meidän ja liikkeen omistajan maut menivät ihan yksiin, paljon teollisuushenkisiä ja design-valaisimia.

“Kaunis Arki aloitti toimintansa vuonna 1996. Nimi juontaa juurensa Teollisuustaiteen Liitto Ornamon Taidehallissa vuonna 1949 pidetystä Kauneutta arkeen- näyttelystä. Perustimme liikkeen, koska olemme ihastuneita hyvään muotoiluun ja kestäviksi tarkoitettuihin esineisiin ja arvelimme myös muiden ymmärtävän niiden arvon. Hyvä design kestää aikaa. Näin ollen ekologisuuskin tulee huomioon otetuksi. Liikkeestämme löytyy vain sellaisia esineitä joista itse pidämme, joten niitä on helppo suositella.” – Ote sivuilta, Kaunis arki

✖ Varjostinnurkka (Laivasillankatu, Ullanlinna)
Nyt on tekemisen meininkiä! Varjostinnurkassa valmistetaan valaisimia mm. vanhoista kynttilänjaloista ja korjataan antiikkisia valaisimia uuteen uskoon. Varjostinvalikoima on kattava, omistajalla on silmää väreille ja malleille. Täälläkin ihastuimme ainakin viiteen valaisimeen, mukaan lähti ensialkuun yksi kaunotar. Harkintaan jäivät mm. vanhasta tapettitelasta tehty valaisin kauniin vihreällä varjostimella ja se yksi holtiton krumeluurihujoppi. Täältä löydät myös paljon harmonisia valaisinpareja.

“Myymälässämme Suomen suurin valikoima varjostimia, sillä jos hyllystä ei löydä niin me teemme sen toiveittesi mukaan myös omalla kankaallasi. Vekkivarjostin valikoimamme on myös rajaton. Malleja löytyy useita myymälästämme ja niiden lisäksi varjostimen kokoa voi muuttaa mieleiseksi. Entisöimme vanhat varjostimet nykypäivään. Kaikki varjostimet ovat Varjostinnurkan valmistamia ja suunnittelemia.” – Ote sivuilta, Varjostinnurkka

Kuvan valaisin on Winkelistä, se seisoo tomerana yöpöydälläni ja tuo mieleeni Picasson naiset. Lisää hankkimiamme valaisimia vilahtelee varmasti instagramin puolella sitä mukaa kun kuviin osuvat.

Valaisimet on itse ostettu kalliilla rahalla ilman kaupallisten kytköksien häivääkään.

PHOTO BY ANNA PIIROINEN

Onnellisen avioliiton salaisuus?

Kun Stella ja Jarno menivät viime syksynä naimisiin, ehdotin heti, että voisin antaa heille parisuhdevinkkejä. Olen todella innokas neuvomaan ihmisiä, erikoisosaamistani ovat ihmissuhteet, synnytys ja lastenkasvatus, reseptit, raha ja politiikka.

Olen ollut yhdessä Parkkoseni kanssa 27 vuotta, joista 20 vuotta naimisissa. Olen siis ollut elämästäni enemmän Parkkosen kanssa kuin ollut olematta. Olin 21-vuotias kun sanoin Kaarle XII:n mekkalassa Parkkoselle, jonka kanssa olimme veivanneet edestakaisin jo jonkin aikaa, että nyt joko ollaan tai ei olla. Parkkonen sanoi että ollaan vaan.

(Olin vietellyt Parkkosen aikoinaan karkaamalla ensimmäisen yhteisen yön jälkeen hänen Pohjoisrannan luukustaan jättäen jälkeeni vain samppanjapullon korkin metallikehikosta taivuttelemani pikkuruisen tuolin ja lapun, jossa luki: “Rohkea oli se mies, joka ensimmäisenä nielaisi osterin. – Jaakko III”.)

(Parkkonen muuten vietteli minut hiukan myöhemmin voileivällä. Ja sitten minä vielä tuplaviettelin hänet roquefort-pastalla. Vatsan kautta ja niin edelleen.)

Tänä syksynä meillä on ollut ilo ja kunnia vierailla kaksissa häissä, joissa molemmissa oli pääosassa jo pitkään yhdessä ollut pariskunta. Siinä on ehdottomasti oma, kaunis latauksensa, että tahtoo vielä vuosikausienkin jälkeen. Nuorenahan sitä nyt tietysti tahtoo, ja uskoo ja luottaa. Mutta että vielä vuosienkin jälkeen.

Toisen pariskunnan häissä sulhasen puhe päättyi yllätysohjelmanumeroon, kun estradille astui tähtiesiintyjä laulamaan morsiamelle sulhasen valitseman ja puheen teemaan sopivan laulun. Esitys kirvoitti meissä Parkkosen kanssa hyvät keskustelut. Mitä musiikkia me valitsisimme hääjuhlaamme, tai meidän tapauksessamme valojenuusimisseremoniaan? (En tiennyt mistään valojenuusimisjuhlista yhtään mitään ennen Kauniita ja rohkeita.)

Minä ajattelin, että ehkä kutsuisin esiintyjäksi Palefacen, koska en millään malttaisi jättää käyttämättä mahdollisuutta pieneen porvarillisuuden ravisteluun, kun niin iso joukko ihmisiä olisi kerrankin koolla. Parkkosen mielestä se oli vähän outo valinta hääjuhlaan (tai vastaavaan), mutta niin oli minusta hänenkin ehdotuksensa: Prince. Joka on kuollut.

Sanoin loukkaantuneena, että jos en saa Palefacea, voisin siinä tapauksessa EHKÄ antaa uuden mahdollisuuden Red Hot Chili Peppersille, joiden esiintymiseen petyin Kaisaniemessä muutama vuosi sitten. Parkkosen mielestä se taas olisi aivan liian kallista, toisin kuin ilmeisesti Prince.

Olemme keskustelleet aiheesta ennenkin, esimerkiksi tietysti silloin kun kerta kaikkiaan menimme naimisiin. Keksimme heittäytyä vihittäviksi kolme viikkoa ennen häitä, joten ei siinä hirveästi ehtinyt järjestellä, musiikkia eikä muuta. Parkkonen olisi halunnut häämarssiksemme Pakkanen, siitä suomalainen tykkää, esittäjänä Papu ja pojat. Meidät vihittiin nimittäin Senaatintorille rakennetussa lumikirkossa. Jos kirkko, joka uhkasi sulaa, sortuisi, hän valitsi minulle myös varmuuden vuoksi hautajaiskappaleen, joka oli Neil Youngin She’s like a hurricane.

Oikeasti Parkkonen on kuitenkin romantikko. Hän laittoi aikoinaan aina ennen töihin lähtöään levylautaselle kieppumaan Marilyn Monroen When I fall in love, it will be for ever, johon heräsin.

En enää muista mitä musiikkia lumikirkossa soi sisään kävellessämme tai ulos tullessamme, mutta sen muistan kuinka lumikirkon ulkopuolelle oli kokoontunut iso joukko turisteja, ystäviä ja Säätytalon puistotädit toppahaalareissa törröttävine lapsilaumoineen, jo olemassa olevien tyttäriemme pieniä kavereita. Hilpeällä joukolla oli ilmapalloja käsissään ja he lauloivat Nousee päivä, laskee päivä ja laskivat pallot helmikuiselle taivaalle leijumaan. Isäni kaatoi kuohuviiniä kaikille pahvimukeihin. Menen ihan kananlihalle edelleen sitä ajatellessani. Kaiken kukkuraksi Parkkosen serkku lauloi meille Akselin ja Elinan häävalssin, kun juhlimme vihkimisen jälkeen seurueinemme Ekbergillä kello viiden teellä. Saimme siis musiikkia yllin kyllin.

Ryhtyessäni nyt ponnekkaasti muotoilemaan postausta aiheesta Neuvojani vastanaineille pitkän parisuhteen omaavilta, tajusin kuitenkin, että mitään kovin päteviä neuvoja ei olekaan. Kukaan ei voi mitenkään välttää kaikkia niitä karikkoja, joita ihmissuhteissa väistämättä tulee eteen. Ja pitkissä ihmissuhteissa niitä tulee oletettavasti tietysti enemmän kuin lyhyissä ehtii tulla.

(Sanon nyt varmuuden vuoksi tähän väliin, että puhun tavallisen mittaluokan parisuhdeongelmista, en huomattavista, raastavista, isoista ja vakavista ongelmista. Niistä minulla ei ole kokemusta.)

On sulaa hulluutta kuvitella, että joku ihminen olisi montakymmentä vuotta putkeen koko ajan ihana. Välillä toinen ottaa niin paljon pattiin, että on hankala nähdä miten ikinä voisi koskea pitkällä kepilläkään. Parkkonen totta vieköön osaa ajaa minut raivon partaalle ja minä epäilemättä hänet, vaikka olenkin omasta mielestäni enkelistä seuraava.

Meillä on ollut tosi hauraita aikoja. Olemme olleet mykkiä, kylmiä ja kaukana toisistamme. Tiedämme molemmat, että puhuminen auttaa, mutta emme silti puhu. On aika paljon vaadittu, että silloin parikymppisenä olisi osannut käsitellä puhumalla parisuhteen ongelmakohtia, joten kannamme mukanamme hankauksia sieltä asti. Ja jos emme silloin osanneet tai tajunneet puhua, niin nyt emme enää halua kajota. Tietyllä tavalla on varmasti helpompi joskus aloittaa puhtaalta pöydältä, jonkun uuden ihmisen kanssa, ilman vanhoja taakkoja. Mutta silloin toisaalta katoaisi joitakin pitkän parisuhteen eduista, kuten se, että vain me kaksi voimme puhua lastemme potkupukuajasta kaihoisasti ja palauttaa puolella sanalla mieliin yhteisen historian kohokohtia vuosikymmenien taakse. Olemme kehittäneet melkein kuin salakielen, du och jag, Alfred.

Meidän parisuhteemme ei ole ollut niin tasa-arvoinen, kuin olisin toivonut. Ei kenenkään syystä, elämä vain on mennyt niin. Me emme ole mitään ilmiselviä sielunkumppaneita, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Olemme aika erilaisia. Olemme varmasti loukanneet toisiamme, olleet välinpitämättömiä, pitäneet toisiamme itsestäänselvyyksinä, käyttäytyneet itsekkäästi. Tehneet kaikkien parisuhdeoppien useimmat alkeelliset virheet.

Mutta Parkkonen on paras ystäväni ja ihminen, jonka kanssa kaikkein mieluiten vietän aikaa. Hänen kanssaan on hauska matkustaa ja meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Myös ihan tavallinen arkemme on hyvää. Luemme toisillemme ääneen ja sen lisäksi, että käymme yhdessä elokuvissa, hän käy niissä myös minun puolestani, jos minä en uskalla. Tunnen häneen edelleen hyvin voimakasta fyysistä vetoa ja hän onneksi minuun. Meillä on aika kuuma suhde, kipinät sinkoilevat pienestä kosketuksesta. (Miksi tästä on niin vaikea puhua, iso ja tärkeä osa parisuhdetta kuitenkin sekin. Kuulen Hankoon asti äitini ja tyttärieni vaikeroivan noloudesta.)

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Parisuhteen ei tarvitse olla täydellinen ollakseen onnellinen. Parisuhteen ei tarvitse olla koko ajan onnellinen, ollakseen hyvä ja antoisa. Parisuhteen ei edes tarvitse olla aina antoisa. Joskus riittää, että pusketaan hampaat irvessä eteenpäin jonkin yhteisen asian eteen.

On myös tosi tärkeää muodostaa juuri teidän kahden näköinen liitto, ei kenenkään muun odotuksia vastaava. Pieni juttu: me nukuimme jonkin aikaa erillämme, häiritsimme toistemme unta heräilyillämme. Ensin ajattelin, että erillisten vuoteiden täytyy tarkoittaa jotain pahaa ja huolestuttavaa, lopun alkua, mutta kun kumpikin oli tyytyväinen tilanteeseen, ymmärsin senkin ajatuksen tulleen ulkoapäin. Nukuimme paremmin, heräsimme vihaamatta toisiamme (aina plussaa pitkässä parisuhteessa) ja mikään suhteessamme ei kärsinyt tilanteesta. Nyt jaamme taas parisängyn, mutta haaveilen silloin tällöin omasta makuuhuoneesta ja tunnen pariskuntia, onnellisia sellaisia, joille saattaisi tehdä hyvää asua peräti eri osoitteissa, siis ihan ilman mitään eroamisia.

Blogini 15 vuotta sitten -juttusarjassa kirjoitan: “Olen niin kypsä Parkkoseenkin, täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan”. Muisto oli hauska kirjata ylös nyt, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja asumme edelleen ja yhdessä siinä talossa, jonka ostelemista epäröin. Kun katson taaksepäin, näen meidän tehneet joitakin asioita oikein. Ei siksi, että olisimme erityisen taitavia tai olisimme viisaasti niin suunnitelleet, vaan oikeastaan ihan vahingossa.

✖ Me olemme vaalineet kahdenkeskistä aikaa aina. Siitä on hyötyä nyt, kun lapset ovat muuttaneet kotoa. Siitä oli toki hyötyä myös silloin, kun lapsiperhearki oli kiivaimmillaan.

✖ Olemme myös vaalineet omaa aikaa. Se, että olemme aina viettäneet osan viikoista töiden takia eri kaupungeissa, on sattumalta sopinut meille.

✖ Olemme unohtaneet paljon. En epäile yhtään, etteikö olisi terapeuttista käydä menneisyyden vaikeita vaiheita läpi, mutta joskus vanhojen kaiveleminen on ihan turhaa. Ihmisiä tässä vaan ollaan. Eteenpäin.

✖ Vaikka jokaisen vauvan, muuton ja remontin kohdalla olemme olleet eron partaalla, olen silti sitä mieltä, että olemme vahvistuneet silloin kun olemme olleet voimiemme ja osaamisemme (siedettävillä) äärirajoilla ja jonkin hiukan liian ison seikkailun syövereissä. Siksikö menimme ja ostaa paukautimme juuri yhden tiilirotiskon lisää, juuri kun elämä oli vihdoin helpottamassa?

✖ Me olemme jossain syvällä sisimmässämme luottaneet siihen, että saatamme vaikeiden aikojen jälkeen rakastua uudelleen ja nimenomaan toisiimme. Se tunne on yhtä vahva kuin ensirakkaus, yhtä suuri ihme ja kiitollisuuden aihe. Niin on käynyt jo monta kertaa.

Loppuun Parkkosen parisuhdeneuvo, jonka hän huutaa kysyttäessä teille tuolta eteisestä, samalla kun kiskoo kenkiä jalkaansa, lähteäkseen taas päiväkausiksi keikoilleen:

“Helpottaa kun ajattelee, että tämä nyt kestää loppuelämän. Silloin ei säikähdä pienistä.”

Sanoinhan. Romantikko.

Lue lisää: Olen kirjoittanut tutustumisestamme tietysti ennenkin, ja tässä jutussa jaan lopussa pari varteenotettavaa parisuhdevinkkiä lisää.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Tyylistä ja muusta

Kaupallinen yhteistyö Nanso

Rohkaistuttuani viime aikoina enemmän kameran eteen olen saanut ystävällisiä kysymyksiä ja tiedusteluja tyylistäni. Paitsi imartelevaa, se on myös hämmentävää. Onko minulla jokin oma tyyli?

Jos onkin, en ota siitä kunniaa itselleni. Olen aina ollut hyvä poimimaan inspiraatiota muilta ja vaihtamaan nahkojani sukkelastikin. Kun katson kuviani taaksepäin, olen juuri se ihminen, joka ei voi käsittää mitä mielessä on liikkunut pukeutuessani kuten olen pukeutunut. Eikä tähän tarvita vuosikymmeniä, pari vuottakin riittää. Näen myös pukeutumisessani selkeitä kausia. Tässä välissä on ollut aika, jolloin olen verhoutunut kiireestä kantapäähän vain suureen ja mustaan. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ehkä halunnut olla näkymätön.

Kun Stella kysyi minua vuosi sitten mukaan blogiin vieraskirjoittajaksi, ensimmäinen ajatukseni oli kauhu. Ei kirjoittajuudesta, sen osaan, vaan siitä että Stellan lukijamäärillä saattaisin muuttua näkyväksi. Kuka hullu pyytää lähes viisikymppistä ihmistä astumaan estradille iässä, jossa yleensä meidät naiset mieluummin sysätään syrjään? Nyt ajattelen, että Stella oli tässäkin edelläkävijä. Minäkin haluaisin nähdä ikäisiäni ihmisiä seilaamassa somevirroissa. Tosin olen vielä erittäin keskeneräinen sen ajatuksen suhteen, että se ikäihminen olisin minä itse.

Iällä on tekemistä tyylinkin kanssa. Seurasin vähän aikaa sitten muutaman nuoren vaikuttajan pohdintoja ikääntymisestä ja sen merkeistä. Muistan sanoneeni vuosikymmeniä sitten, ihan kuten he sanoivat nyt, että en ymmärrä mitä pahaa rypyissä on, nehän kertovat vain eletystä elämästä, nauretuista nauruista. Mutta kun täytät neljäkymmentä ja sen yli, huomaat pian, että rypyt ovat ongelmistasi pienimmästä päästä. Poolopaidat ja pitkät hihat kiinnostavat. Voisin tietysti aloittaa hetkenä minä hyvänsä vimmatun tenniksenpeluun, mutta olen sen sijaan päättänyt omistautua pizzalle, punaviinille ja runsaille helmoille.

Tyylini lisäksi (ja pizzasta huolimatta) vaatekokoni on muuttunut matkan varrella. Vaatekaappini on väkisinkin mennyt uusiksi. Oma pää ei aina meinaa pysyä perässä. Siinä, ja muussakin tyylijumituksessa auttavat ystävät. Eräs tyylitietoinen ystäväni otti ja tilasi minulle kolme mekkoa, pakotti sovittamaan ja lupasi hoitaa palautuksen, ellen pitäisi. Pidin jokaisen. Hänen tempauksensa takana oli halu osoittaa, että ostin edelleen itselleni liian suuria vaatteita ja että oikeasti värit sopivat minulle ja pukevat minua. Kokemus oli mullistava. Sen jälkeen mekkohanat aukesivat ja olen liihotellut menemään. Olen melkein kuin syntynyt uudelleen.

Niille, jotka ovat kysyneet tyylivinkkejä neuvoisin siis kääntymään ystävien puoleen. Miten he pukisivat sinut, jos antaisit vapaat kädet?

Kaikkia vaatteita ei ole muuten pakko omistaa: vaatteita voi lainailla ja vaihdella ystävien kesken ja vaatelainaamot yleistyvät. Moni helmi vaatekaapissani on nimenomaan ystäviltä perittyjä tai heidän kirppispinoistaan poimittuja. Ystävilläni on ihana ja rohkea vaatemaku, oma tyylini on ehdottomasti kehittynyt heidän ansiostaan.

Rakastan myös muotilehtiä. Huomaan nostelevani ostoskoriini lähinnä ruotsalaisia. Styleby painii aivan omassa sarjassaan ja on usein aikaansa edellä, mutta eniten tähän hyvin tavalliseen elämääni sopivia tyyli-innoituksia löydän Ellestä (sve), Damernas världistä ja Feminasta.

En itse asiassa omista suurta vaatevarastoa. Parit farkut, muutama neule, hameita ja mekkoja arkeen ja juhlaan, kesään ja talveen. Suurimman osan ajasta nuhjuan iänikuisissani, olen niin vähän ihmisten ilmoilla. Erakkoaikoinani ajattelen kunnianhimoisesti vaatelakkoa ja maailman parantamista. Mutta kun pääsen suuriin kaupunkeihin, villiinnyn. Olen vielä huithapeli vaateostoksilla, mutta sentään jo tiedostan, että valinnoillani on merkitystä. Opiskelen mielelläni suomalaisia merkkejä, toivon vaatteideni kestävän käyttöä ja aikaa, olen oppinut kurkistamaan materiaalilappuun. Valveutuneet tyttäreni ovat parhaita opettajiani tässä asiassa. (Lentolakkovuoteni on osoittautunut helpommaksi kuin luulin, tietyistä kollektiivisista syistä, kiitos kysymästä.) Saan kuitenkin myös valtavasti iloa kivoista vaatteista. Tyyli, muoti ja trenditkin ovat onnelliseksi tekeviä asioita! Joskus ostan kaksi kappaletta samaa vaatetta, jos olen sen hyväksi todennut. Olen siinä mielessä uniformu-tyyppiä. Käytän lempivaatteitani maanisesti kunnes ne hapertuvat päälle.

Muistan lukeneeni jostain, että usein ihmisen koti ja pukeutuminen noudattelevat samaa linjaa. Näin taitaa olla. Tyylini on varmaan hiukan boheemi, kotini kai aika paljonkin.

Pari sanaa asusteista ja ulkonäöstä.
Kengät: mustat. Varvastossut, ballerinat, lenkkarit ja nilkkurit.
Korut: ennen aina hopeaa, nyt meneillään on kultakausi.
Laukut: haaveilen Chanelista.
Meikki: mustaa. Joka paikkaan ja paljon.
Hiukset: vallankumous. Yritän olla värjäämättä. Toivottavasti harmaannun yhtä kauniisti kuin äitini.
Lounge wear eli kotipukeutuminen: tämä on uusin oivallukseni. Ihminen, joka viihtyy niin paljon kotona ja varsinkin sängyssä kuin minä, voisi totta vieköön ottaa ilon irti kotiasuista ja yöpuvuista!
Kehityskohteet: pukeudun ja meikkaan arkeen ja juhlaan aika samalla tavalla. Haluaisin osata säväyttää.

Vierailu tämän postauksen yhteistyökumppanini, suomalaisen perheyrityksen Nanson liikkeessä oli nopea. Löysin heti ja helposti suosikkini. Etukäteen jännitti, tämmöinen tappi, onko minusta heille malliksi? Ihailen ihmisiä, jotka ovat tyynen rauhallisia omassa itsessään. Minä olen alati puseron helmaa nykivä hermokimppu. Mutta huoleni oli turha. Tiesin heti miten yhdistelisin vaatteita, mikä näyttäisi ihan minulta. Jokainen vaate päätyikin lopulta omaan vaatekaappiini, jokapäiväiseen käyttöön.

Kuvissa näkyvät tuotteet:

Mustavalkoinen Nomparelli-mekko ja sen alla musta Villis-poolo (sukkahousut ovat Voguen). Mekko on ihan minua. Haluan pidentää mekkojen käyttöaikaa pitkälle talvikauteen, olen aika ylpeä tuosta poolo-oivalluksestani.

Musta Kuura-poolopusero. Minä sovituskopissa: onko tämä liian läpikuultava..? Parkkonen (silmät säihkyen): ei ole sellaista paitaa kuin liian läpikuultava. Ts. Parkkosen suosikki.

Luonnonvalkoinen Tuohi-neulepusero ja samanvärinen Tuohi-neuletakki. Käytän näitä myös näin yhdessä! Upea kermanvärinen pusero ja pitkä neuletakki muodostavat runsaan ylellisen yhdistelmän mustien Viistasku-farkkujen kanssa.

Ruskeassa Hilka-takissa on hauska oversize -malli, suuret taskut ja HUPPU, josta hankolainen tuulentuivertama erikseen kiittää.

Oliivinvihreä Valeria-huppari ja Valeria-housut. Minulla ei ole ikinä ennen ollut verkkareita. Päätin aloittaa huipulta, väri on IHANA!

Lämmin kiitos Nansolle luottamuksesta, tätä postausta oli ilo tehdä! Minun vaatekaappini sai näin mieleistä syystäydennystä. Jos kiinnostuit, löydät yhdellä klikkauksella kootusti suosikkituotteeni värivaihtoehtoineen. Lisäksi voit hyödyntää myös Nanson ystävällisen edun: koodilla ANNA20 saat normaalihintaisista tuotteista -20% 18.10. saakka.

Lisäksi haluaisimme kuulla mikä tuotteista sykähdytti eniten? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kiitokseksi kaksi 100 euron arvoista lahjakorttia Nanson verkkokauppaan. Arvotaan ehtii osallistua 18.10. asti. Muista sähköpostiosoite!

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Esittelyssä työhuone

Pitkästä aikaa sisustusjuttu, löysin nimittäin nipun kuvia jotka nappasin työhuoneestamme jokin aika sitten! Olen kauan sitten luopunut ajatuksesta, että sisustus olisi asia, joka olisi jonain päivänä “valmis”. Jarno järkkäilee usein huonejärjestyksiä uusiksi, kalusteita kulkeutuu myös Lapin kotiin ja sieltä takaisin. Niinpä työhuonekin on tätä kirjoittaessa jo aivan toisen näköinen, mutta ei se niin justiinsa, tunnelma on aika lailla sama.

Meillä on erillinen työhuone, koska työskentelen kotona, samoin Jarno niinä päivinä kun ei ole kuvauksissa. Useimmiten nautin siitä ettei aamulla tarvitse erikseen lähteä työhuoneelle, voi vaan keittää kahvit ja istahtaa työpöydän ääreen, mutta aina välillä työpäivien venyessä ja vanuessa turhan pitkälle pohdin olisiko kodin ulkopuolella sijaitseva erillinen työtila kuitenkin elämää selkeyttävä ratkaisu. Työt voisi jättää sinne ja pyhittää kodin pelkästään palautumiseen ja rentoutumiseen. Nyt mennään näin, katsotaan sitten miten ratkaisemme asian seuraavan kodin kohdalla. Olemme alkaneet nimittäin haaveilla muutosta rauhallisemmille kulmille (jep, sellaista ne Lapissa vietetyt kesät teettävät) ja tehneet jo henkisen päätöksen, että alamme pohtia vaihtoehtoja ensi vuoden puolella, kun kirjaprojekti on poissa käsistä.

Käytämme tilavaa huonetta silloin tällöin myös kuvausstudiona ja siksikin kalustus on pidetty melko kevyenä – ei seinään pultattuja hyllyjä tai muutakaan, mikä ei olisi kohtalaisen helppo tarvittaessa siirtää. Huoneessa on kuvattu kaikkea yritysten henkilöstöpotreteista tavaratalomainoksiin, vaalea tila taipuu moneen. Upeinta huoneessa ovat tietysti nuo viime vuosisadan alun kaari-ikkunat. Tässä talossa on joskus toiminut sairaala ja tämä asunto oli silloin toimistokäytössä. Melkoiset puitteet toimistolle! Onnekkaitahan me ollaan, kun saamme asua täällä.

Työhuoneen tärkein kaluste on tietysti työpöytä, jonka pitää olla iso ja tukeva, sellainen joka ei tutise, vaikka lastaisin siihen kaikki kirjani ja paperini ja konttaisin niiden seassa. Kokoa tarvitaan myös siksi, että mahdumme tarvittaessa molemmat samaan aikaan pöydän ääreen. Intialainen kirjastopöytä kaiverrettuine jalkoineen on onnekas huutokauppalöytö, maksoimme siitä kokonaiset 35 euroa ja onnittelen itseäni tästä yhä joka päivä. Ah! Erityismaininta pöydän vetolaatikoista, johon saa sullottua katseilta piiloon kaikki ajelehtivat tavarat kovalevyistä muistikirjoihin.

Lähes koko työhuoneen kalustus on hankittu secondhandina. Italialainen nahkasohva on Tori-löytö vuosien takaa, se majaili työhuoneessa jo edellisessä kodissamme. 50-luvun valaisin ja 70-luvun sohvapöytä ovat kirppislöytöjä ja haalistuneen vaaleanpunainen tyyny lahja ystävältä.

Sera Helsingin käsin tehty villamatto on huoneen harvoja uutena tehtyjä hankintoja, kirjoitin siitä lisää taannoin. Mustavalkoinen valokuva on Mikko Rasilan, jonka taideverkkokaupasta saa näitä vedoksia.

Robert Mapplethorpen näyttelyjuliste on Kiasmasta viiden vuoden takaa.

Kutsumme mustaa sivutasoa hevoshyllyksi, koska sen takorautaiset jalat ovat kavionmalliset. Ostin pöydän Ruttopuiston kulmalta yhden antiikkikauppiaan takakontista jonkun kirppistapahtuman jälkeen muutama vuosi sitten. Näin, kun hän yritti saada sitä mahtumaan autoonsa ja tarjosin siitä sen verran mitä taskun pohjalta sattui löytymään. Kaupat tuli! Hyvä niin, hylly on yksi kauneimmista kalusteista, jonka omistamme. Ystävämme vaaniskelee sitä, mutta emme ole vieläkään taipuneet myymään sitä hänelle.

Antoni Tápiesin signeerattu litografia on myös huutokauppalöytö, samoin rottinkituoli, jonka pari asustelee makuuhuoneessa. Vanha kaktus on parin vuoden takainen ostos ystävän kirppispinosta, myös egyptiläinen kissapatsas on kirppislöytö. Mustat arkkitehtivalaisimet ovat kulkeneet kodista toiseen melkein kymmenen vuotta, rakastan niiden käytännöllisyyttä. Välillä ne ovat palvelleet keittiön valaisimina, toisinaan lukuvaloina yöpöydillä, nyt ne ovat päässeet takaisin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa työtilan valaisimiksi.

Työhuoneen neukkari on usein myös koirien käytössä.

Mustat 20-luvun kirjakaapit olivat kyllä kauniit, mutta niin epäkäytännöllisen pienet! Vaikka kierrätän jatkuvasti luettuja kirjoja eteenpäin enkä säilytä hyllyssä kuin tärkeimpiä teoksia ja niitä, joita en ole vielä lukenut, tila alkoi auttamatta käydä ahtaaksi. Olemme myyneet kaapit sittemmin antiikkikauppaan ja hankkineet tilalle reilusti isomman hyllyn, sekin vintagea ja kotimaista tuotantoa. Ehkä oli turhan optimistista kuvitella, että kirjakokoelma pysyisi suppeana.

Juno-koiran peti on ristitty minisuperiksi ja se on vuosientakainen hankinta Madesignista, ystävimme verkkokaupasta, josta olen kirjoittanut vuosien varrella kerran jos toisenkin. Musta kaappi on huutokauppahankinta ja säilöi sisäänsä mm. kamerakaluston ja ammattikirjallisuutta. Sittemmin kaappi päätyi pohjoiseen makuuhuoneen vaatekaapiksi, sillä työhuoneeseen muuttanut kirjahylly on tarpeeksi suuri kaikelle eikä ylimääräiselle säilytystilalle ollut enää työhuoneessa tarvetta. Rottinkinen valaisin, kiinalainen säilytysloota ja puinen ruukku kaikki, niin, arvasitte jo – kirppislöytöjä.

Nautin suunnattomasti arjen estetiikasta ja toimivista kalusteista, mutta en kiinny tavaroihin kovin herkästi. Ne ovat kuitenkin vain tavaroita, joiden tarkoitus on tuottaa iloa ja palvella arjessa, ja jos tarpeet muuttuvat, esineelle etsitään uusi koti. Ennen ajattelin, että kaikesta kauniista on parempi pitää kiinni siltä varalta, että sille joskus löytyy taas käyttöä tai sopiva paikka, mutta mieli on muuttunut parin vuoden aikana tyhjennettyämme Lapin taloa, jonka perähuoneisiin, vintille ja latoon on kertynyt tavaroita viimeisen 150 vuoden ajalta. Tavaraähkyn keskellä on alkanut kiehtoa ajatus siitä, että kotoa löytyvät vain ne esineet, jotka ovat oikeasti käytössä ja jotka mahtuvat ketterästi kaappeihin. Meillä ei tällä hetkellä ole esimerkiksi vinttikomerossa mitään (voitteko uskoa, ei ainuttakaan epämääräistä roinalaatikkoa) ja se tuntuu huojentavalta. Koska olen wannabe-minimalisti, joka oikeasti rakastaa myös runsautta, karsiminen on edennyt hissuksiin, mutta tulokset alkavat näkyä. Jäljellä alkaa olla pitkälti vain sellaisia tavaroita, joiden kanssa haluan elää vuodesta toiseen ja kantaa ne myös seuraavaan kotiin.

Meillä ei ole sisustuksen suhteen ikinä mitään selvää suunnitelmaa, enemmänkin joku hämärä johtoajatus, jonka ympärille asiat rakentuvat osin sattuman kautta (kun sisustaa pääosin secondhandilla ja vintagella, ei oikein auta kuin luottaa sattumaan ja siihen, että silmää miellyttävät esineet sopivat jollain maagisella säkällä toisiinsa) ja lopuksi rymsteeramalla keskellä yötä huonejärjestystä uusiksi. Työhuoneeseen toivoimme rauhallista tunnelmaa, jotta siellä olisi hyvä ja helppo keskittyä. Minusta se on onnistunut melko hyvin. Toki siellä välillä tanssahdellaankin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kirjoittamisesta

Olen viime viikot lähinnä kirjoittanut. Ollut kotona ja kirjoittanut. Välillä istunut kahvilassa ja kirjoittanut. Kivaa vaihtelua kotona istumiseen, mutta kahviin kuluu hirveästi rahaa ja himoituista pistokepaikoista saa kilpailla muiden kahvilassa kirjoittavien kanssa.

Olen skipannut lähes kaikki alkusyksyn riennot ja ottanut loppuvuodeksi vastaan töitä vain sen verran, että juuri ja juuri elätän itseni. Etenkin tässä ajassa tuntuu hurjalta kieltäytyä töistä, kun on kasvatettu pelkäämään, että perikato uhkaa, jos en tartu jokaiseen tarjottuun mahdollisuuteen. Niin vaan olen päättänyt haastaa pelkoni ja voihan olla että vuodenvaihteessa kirjoittelen tänne postauksia katuojasta, mutta otan nyt sen riskin.

Tajusin puhuneeni kirjaprojektista Instagramin puolella, mutta kaikki eivät tietenkään ole Instagramissa. Siispä teille, jotka ette ole siitä vielä kuulleet: kirjoitan esikoisromaaniani.

Kuulen äänenne: noniin, johan tätä on ootettu. No niin on! Joskus kaikkein suurimmat unelmat vaativat toteutuakseen hyvin monen asian loksahdusta. Minun kohdallani suurimmat loksahdukset olivat korvienvälisiä eivätkä ne olisi voineet tapahtua yhtään aiemmin.

En kerro kirjasta vielä enempää, koska se on yhä kesken, mutta se on fiktiivinen teos, sen julkaisee Tammi ja tarkempi julkaisuaikataulu selviää sitten lähempänä, olettaen tietysti että saan kirjan valmiiksi enkä esimerkiksi sekoa paineen alla ja muuta Lappiin hoitamaan lehmiä, joka toisina päivinä tuntuu täysin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Ystäväni (jonka pitäisi mielestäni itsekin kirjoittaa kirja) kysyi miltä tuntui allekirjoittaa kustannussopimus. Perille tulemiselta, vastasin. Vaikka ei se mikään päätepysäkki ole, ei loppu, vaan jonkin uuden alku. Silti. Olen mennyt tätä kohti niin kauan.

Tämän vuoksi blogissa on ollut viime aikoina tavallista hiljaisempaa ja tulee luultavasti olemaan myös tulevina kuukausina, koska en tee mitään juuri muuta kuin kirjoitan enkä ajattele muuta kuin kirjoittamista. Arkistot notkuvat kyllä kuvia, ehkä saan tartuttua niihin ja käsiteltyä joitakin niistä miljoonista aiheista, jotka ovat roikkuneet iät ja ajat listallani. Yritän silti olla ottamatta paineita, koska juuri se paine olla koko ajan läsnä ja tuottaa jatkuvasti jotain uutta oli yksi niistä syistä, joiden takia oli niin vaikea raivata elämään tilaa tämän tekstin kirjoittamiselle.

Kirjoittaminen tekee onnelliseksi mutta epäsosiaaliseksi, kierrän tutut kadulla kaukaa (anteeksi kaikki) ja välillä puolisonkin läsnäolo on liikaa kun tekee mieli koteloitua omaan maailmaan, jossa soi repeatilla tykyttävä ranskalainen tekno ja neonpinkit valot välkkyvät jossain horisontissa.

Ystäviä olen nähnyt lähinnä kävelyiden merkeissä. Kävelen koiran kanssa jokatapauksessa joka päivä, siihen on helppo yhdistää sen verran ihmisseuraa ettei vallan erakoidu. Vaikka totta puhuakseni vasta nyt tajuan kuinka paljon nautin yksinolemisesta, kuinka vähillä konktakteilla todellisuudessa pärjään tuntematta itseäni yksinäiseksi.

Kirjoittamisen ohella olen myös vitkastellut kirjoittamiseen ryhtymistä ja sitten ahdistunut vitkastelusta ja panikoinut, että teksti ei valmistu dedikseen mennessä, että mistään ei tule mitään ja kaikki menee pieleen. Kirjoittaminen itsessään tuntuu helpolta, mutta keskittyminen on vaikeaa ja pelkästään hereillä pysyminen on hetkittäin mahdotonta. En tiedä onko se tämä syksy vai jotain kumuloitunutta kuormitusta, mutta koko ajan väsyttää.

Aiemmin olisin syyttänyt itseäni aikaansaamattomuudesta, mutta on ilmeisesti tapahtunut kehitystä. Vihdoin tunnistan, että jatkuva väsymys, keskittymiskyvyttömyys ja vaikeus tarttua niihinkin asioihin, joita kaikkein eniten haluan tehdä, ei ole luonteen heikkoutta, vaan luonnollinen seuraus 20 vuoden uupumusputkesta, josta en ole koskaan kunnolla toipunut. Miten olisin voinutkaan, ilman minkäänlaista sairaslomaa. Syvimmästä rämeestä on kontattu pois muuttamalla omia ajattelu- ja toimintamalleja yksi kerrallaan, mikä on hidasta ja vielä tavallistakin hitaampaa, jos tekee sen yrittäen toipua vuosien ylikuormituksesta, tehden koko ajan, niin, töitä. Olen hyväksynyt senkin, etten tule koskaan täysin ennalleni.

Sådant är livet, kuten äitini lakonisesti toteaa asioihin, jotka menivät kuten menivät. Niin se meni eikä sille mahda mitään. Hyvinhän tässä lopulta kävi, tässä minä vihdoin kirjoitan ja vitkastelusta ja väsymyksestä huolimatta olen siitä kiitollinen, niin pakahduttavan iloinen, että se on juuri nyt minun tärkein työ. Yritän suojella jaksamistani ja mielenterveyttäni, varjella prosessia ulkomaailman paineilta, uskaltaa tehdä tarpeeksi vähän, luottaa siihen että aika riittää ja saan kaiken valmiiksi.

Kaikille teille ruudun toiselta puolelta tsempanneille ja kannustaneille kiitos luottamuksesta ja ymmärryksestä, se on merkinnyt paljon, vaikka en olekaan aina osannut sitä ilmaista.

WENDY ~ Seikkailu saarella

Kaupallinen yhteistyö Cinemanse
Kirjoittajina Jarno Jussila ja Mikko Rasila

Wendy on Benh Zeitlinin ohjaama ja siskonsa Eliza Zeitlinin kanssa kirjoittama kolmannen vuosituhannen Peter Pan -seikkailu, joka sijoittuu fantasiasaarelle, jossa aika ja ikääntyminen eivät enää kulje käsi kädessä. Räjähtävät seikkailut ja vapaudenhuuma täyttävät saaren siellä rymyävän lapsilauman eläessä tiiviissä luontoyhteydessä saaren metsissä, vesissä ja luolissa. Tarina on Zeitlinien kokonaan uudelleenvatkaama legenda poikalaumaa johtavasta Peter Panista ja Wendystä, Lost Boysien ainoasta tytöstä. Lapsia yhdistää, samoin kuin osaa elokuvan aikuisia, fantasiamaailmaan uppoaminen, loputon seikkailun kaipuu ja aikuistumisen pelko. Benhin tarjoama maailma on visuaalisesti huikean kaunis ja fyysinen, kuvattu luonnonvalossa 16-millisellä kameralla, joka heiluu ja tärisee hetkittäin niin että teatteri unohtuu ja tuntuu kuin olisi konkreettisesti seikkailussa mukana. Elokuva näytettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla gaalanäytöksessä viime sunnuntaina ja tällaisia ajatuksia, muistoja ja havaintoja siitä nousi.

FINDING NEVERLAND

Jarno
Palaan joskus ajatuksissani Karibialle, pienelle saarelle, missä seikkailimme kolmestaan Stellan ja Mikon kanssa muutama vuosi sitten. Se on yksi mieleenpainuvimmista kokemistani matkoista. Taianomainen paikka turkoosin veden äärellä, sademetsä ympärillä, rantojen hienoksi hiuotunut valkoinen hiekka ja saarella vapaasti elävät villihevoset. Olen ajatellut sitä paljon, nähnyt unia, että me kaikki kolme ollaan siellä uudestaan. Meidän seikkailussa oli paljon samaa elokuvan maailman kanssa – Wendy on nimittäin kuvattu pienellä Montserratin saarella Karibianmerellä, missä meidänkin kolmikkomme salaperäinen saari sijaitsee.

Se oli unenomainen matka, vaikka tapahtui oikeasti. Ajelimme Jeepillä ympäri saarta, heräsimme viidakon ääniin, ihmettelimme aamu-usvassa vaeltavia villihevosia, sukelsimme simpukoita merenpohjasta. Hetken olimme kuin elokuvan kolme kotoa karannutta lasta: Wendy, Douglas ja James Darling, ja saari oli meidän Neverland. Seikkailu ei odottanut meitä siellä jossain, vaan me itse teimme sen sinne. Suunnittelimme reittimme ja määränpäämme, loimme puitteet joissa saimme leikkiä kuin lapset ikään. Olimme aikuisia, mutta se ei estänyt meitä seikkailemasta. Päinvastoin, aikuisena seikkailuista tulee oikeita ja todellisia.

APINAMETTÄ JA PYSTYYNKUOLLEET AIKUISET

Mikko
Muistan kun oltiin pieniä niin leikittiin mun serkkujen kanssa meidän salaisessa apinametsässä tai, apinamettässä niin kuin Porissa sanottiin. Metsä oli loputon ja niin oli meidän kuvitelmat itsestämmekin, vauhtia ja seikkailuja riitti ja metsässä rymytessä aika pysähtyi. Myöhemmin kun ajoin metsän ohi, tajusin että noh, sehän oli sellainen pieni risukko lähiöostarin kyljessä. Mutta silloin kauan sitten se oli meidän valtakunta, johon aikuisten velvollisuudet ja toistuva arjen ankeus ei koskaan yltänyt.

Me oltiin mun serkkujen kanssa lapsina samanlaisia rämäpäitä kuin elokuvan lapset, yhtä kulmikkaita, räjähdysherkkiä ja muistan, että jo silloin vahvoja persoonia, tosielämän Lost Boys. Meidän leikeissä tuli esiin sama ilmiö kuin elokuvan lapsilla: aikuisten maailma kiellettiin kokonaan, kukaan ei halunnut sinne, kukaan ei halunnut myöskään tietää siitä mitään. Ehkä se on ihmisluonnolle tyypillistä ja ominaista vastustaa tuntematonta. Vaikka kukaan ei halunnut aikuisten maailmaan ja ainakin minä kammoksuin sitä with all my might, me käyttäydyttiin kuitenkin kuin pikkuaikuiset. Leikeissä oli selkeä narratiivi ja dynamiikassa selkeä hierarkia. Mua kaksi vuotta vanhempi serkku oli se dynaaminen kärki ja minä olin jo silloin supernörtti kuhnuri, joka oli aivot monen suunnitelman toteuttamiseen. Tämä on erittäin selvää myös Wendyssä: Zeitlin ohjaa lapsinäyttelijöitään suvereenisti ja lasten hierarkia ja dynamiikka on luonnollista ja vaivatonta kuin elokuvasta olisi jätetty kaikki ohjaus pois ja lasten olisi annettu löytää oma luonnollinen tapansa olla ja ihmetellä.

Rakastan myös sitä miten elokuvassa näytetään vanhenemisen ansa kovin lapsenomaisesti, niiden oikeasti aikuistuvien aikuisten osalta. Niiden, joiden päät täyttyy huolista ja joiden sisälle pääsee surullisia ajatuksia. Ne aikuiset näytetään järkyttävinä ja itsekin järkyttyneinä ihmisraatoina, jotka hädintuskin jaksaa kävellä paikasta toiseen, kasvaminen näytetään kehon ja mielen rapauttavana ja sitä vastaan pitää taistella koko ajan. Hassua, mutta kerronnallisesti tehokasta. Samaistun kyllä kerrontaan, itse ajattelin lapsena “aikuisista” täsmälleen samalla tapaa. Hassua miten elokuvan vanhenevat aikuiset jopa itse ajattelevat samalla tapaa. Haikailevat menetettyä nuoruutta ja askel askeleelta katkeroituvat, kangistuvat, hidastuvat, syyttävät “aikuistumista” surkeasta olostaan.

Kaiken kaikkiaan elokuvassa näytetään hienosti nykyihmisten harhaisuus aikuistumisen suhteen. Aikuiset haikailee menetettyä nuoruutta ja hakevat vanhenemisensa syytä koko ajan itsensä ulkopuolelta, lasten aikuistumisenkammo näyttäytyy samanlaisena kuin sosiaalisessa mediassa vellova “positive vibes only” -skeida. Yhtä vaarallisia ajatuspolkuja molemmat.

YLIVIESKAN MARCO POLO – MOOTTORITIE ON KUUMA

Jarno
Lapsena mua ei saanut pysymään sisätiloissa ja riehuin kaiket päivät metsissä rakentamassa majoja, autiotaloissa, puroilla ja milloin missäkin mielikuvitteellisissa maailmoissa miekkoineni ja tarinoineni. Rakastan seikkailua edelleen, nykyään hiukan eri tavalla. Elokuvassa lapset elävät todellisuudessa, jonka uhkakuvina on kasvaa aikuiseksi ja jäädä töihin äitinsä ravintolaan. He haikailevat jotain muuta, jotain suurempaa jossain kaukana ja kun Wendylle tulee tilaisuus karata yön selkään kohti suurta seikkailua, hänen kaksoisveljetkin hyppäävät epäröimättä junan kyytiin. Samaistun tunteeseen. Olen itsekin kuullut äänen, joka kuiskaa korvaan sneak away. Pienempänä kaikki aikuisten tekemiset vaikuttivat niin tylsältä, etten halunnut mitään tekemistä niiden kanssa. En halunnut vastuuta, rutiineja tai tylsiä kotitöitä. Halusin vain leikkiä ja elää yksin omassa mielikuvitusmaailmassani.

Yksi ihmiselämän surullisimmista asioista on, kun lapsi lakkaa leikkimästä. Tietenkään kaikille se ei käy niin yhtäkkiä ja perusteellisesti kuin se kävi minulle. Astuin aikuisten maailmaan aivan liian aikaisin. Siksi vietin suurimman osan nuoruudestani haikaillen jotain suurempaa. Halusin hypätä junan selkään ja mennä kohti tuntematonta – ja niin oikeastaan teinkin! Matkustin niin paljon kuin kykenin ja etsin paikkaa, jossa mun olisi ollut hyvä olla. Paikkaa, jossa olisin saanut olla vapaa ja tietyllä tavalla edelleen lapsi. Palasin kuitenkin aina kotiin mitään löytämättä. Seikkailuja siis nekin, mutta ei sellaisia mitä odotin.

Koen edelleen halua lähteä ja mennä kohti seikkailua. Luulen, että se tunne ei ikinä tule katoamaan ja tiedättekö mitä, mielestäni se on elämän eliksiiriä. Se ei ole pakofantasiaa, halua jättää kaikki taakse ja karata, vaan se on elämässä eteenpäin menemistä. Arki ja vastuu eivät enää ole kirosanoja, ne ovat alkaneet kiehtoa, tuntua raameilta joiden sisällä voi seikkailla. Kun on koko ikänsä vältellyt niitä ja huomannut ettei raamiton elämä lopulta tehnytkään onnelliseksi, nuo asiat voivat yhtäkkiä tuntua todella vapauttavilta.

Olemme Stellan kanssa kiertäneet maailmaa ja matkustaneet mantereita ristiin rastiin. Se on ollut ihanaa ja olemme olleet todella etuoikeutettuja, että olemme saaneet kokea sen. Mulle se todellinen seikkailu on ollut kuitenkin yhteinen koti, avioliitto, meidän miniperhe koirineen, pohjoisen hirsitalo, oma henkinen kasvu, kehittyvät työkuviot ja ihan kaikki ihmiset ja asiat mitä nämä pitävät sisällään. Kaikki ne yhdessä tekevät tästä juuri minun tarinan ja mun ei tarvi mennä sen kauemmas – kaikki on tässä. Tuntuu, että siitä ei ole kauan kun hyppäsin tämän junan kyytiin. Kaikkihan on vasta ihan alussa.

PÖKSYT MÄRKÄNÄ

Mikko
San Juan, Puerto Rico 2017. Atlantin valtameri. Jumalauta, Atlantin valtameri ja minä siellä meressä. THIS IS IT. Uuden ja vanhan maailman erottaja, maailman toiseksi suurin valtameri. Minä Puerto Ricossa ja samanaikaisesti joku toinen let’s say Portugalissa, saman meren pauhuissa. Vesi on vähän kylmää ja vähän kovaa, vaikka ollaan Karibialla, mutta muuten meri on juuri sellainen kuin olin aina kuvitellutkin että se on. Ääretön. Ikiaikainen ja salaisuuksia täynnä. Jatkuvassa liikkeessä ja silti aina samanlainen. Tuntuu että aivot räjähtää ja tulee maailman suurin itku, mutta äkillinen pyllyn kastuminen tuo takaisin todellisuuteen. Olin huomaamattani mennyt kyykkyyn ja antanut puhelimen nauhoittaa meren pauhua. Vähänpä tiesin, että tästä alkaisi yksi kaikkien aikojen seikkailuista.

Kolme ihmistä, kaksi viikkoa, lukematon määrä suunnittelutunteja, paljon matkaa edeltäviä töitä ja vielä enemmän matkan aikana tehtäviä töitä. Tehtävälistoja rastitettavana, satoja päätöksiä tehtävänä joka ikinen päivä ja silti, tai ehkä juuri sen takia meidän pikkuruinen matkaseurue minä, Stella ja Jarno, onnistuimme luomaan matkan ylle taianomaisen tunnelman seikkailusta sademetsään, Viequesin lumotulle pikkusaarelle, Karibianmeren salaisille rannoille ja aaltoihin, aamuviideltä villihevosten keskelle, osaksi hotellivieraiden loputtomia hyönteisluentoja, hylätylle urheilukentälle, Hix Island House -hotelliin, joka tuntui Lost-sarjan lavasteelta ja jossa tuntui kuin maailman kaikki muut ihmiset olisivat PUFF taianomaisesti vain kadonneet. Minulle tästä matkasta alkoi vielä suurempi matka, joka jatkuu päivittäin pääni sisällä. Suunta ja tavoite: säilyttää lapsen usko ja loputon leikki kaikessa tekemisessä, varsinkin silloin kun ei pitäisi.

LAPSI MINUSSA

Jarno
Mulla tuli elokuvan puolivälissä vaikea olo. En oikein osannut kohdata kaikkea sitä riemua ja leikkiä, kun lapset pääsivät saarelle. Olin ehkä hiukan kateellinen. Harhautin itseni kiinnittämään huomioni täysin turhanpäiväisiin asioihin, kuten mistä saarella seikkailevat lapset saavat ruokaa, tai entä jos jollekin tapahtuu jotain kamalaa, kuka heitä auttaa? Tosiasiassa halusin olla yksi niistä leikkivistä lapsista. En ehkä ole tullut käsitelleeksi kaikkea oman aikuistumiseni kipupisteitä. Vasta elokuvan loppuvaiheilla jokin kaukainen tunne sai mut kiinni – niin kauan kykenin pitämään sen sisälläni. Lopputekstien alkaessa itkin vuolaasti. Kun jouduin aikoinaan aikuisten maailmaan äkisti ja liian aikaisin, en tainnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Tunne, joka mua ravisteli, oli kaipuu. Kuten monesti käy, lapsenmielinen viattomuus ja vilpittömyys oli jäänyt elämän jalkoihin. Olin ollut aikuisten maailmaan joutunut lapsi, joka ei saanut käyttäytyä kuin lapsi.

Wendy käsittelee isoa aihetta, hetkittäin aika rankalla kädellä. Kesti pari päivää ennen kuin kykenin kokoamaan ajatukseni omasta aikuistumisen kokemuksestani. Nuoruusaikojen irtiotot olivat nimenomaan olleet pelko-ohjautunutta pakoilua, jonka juuret olivat syvällä lapsuudessa koetussa turvattomuudessa. Nykyään en tiedä mitään parempaa kuin olla aikuinen, joka saa rakentaa itselleen sellaisen elämän kuin haluaa, mutta en halua viattomuuden, riemun ja leikkimisen loppuvan – eikä sen onneksi koskaan tarvitsekaan. Me kaikki aikuistumme, mutta kuten elokuvassa sanotaan: aikuiseksi kasvaminen on se kaikista suurin seikkailu.

Wendy on Suomen ensi-illassa tänään ja kaikki näytökset näet uudelta Nyt Leffaan -saitilta. Muita tarkoin kuratoituja leffahelmiä löydät elokuvalevittäjä Cinemanselta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Sadonkorjuujuhlat

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Meidän kolmen perheen ystäväporukkamme on viettänyt jo useammat rapujuhlat yhdessä ja nytkin päivämäärä oli lopulta saatu sovittua. Rapujen kannalta aika viime tipassa tänä vuonna, vasta näin syyskuun puolessa välissä, joten kutsuimme juhlia Sadonkorjuujuhliksi ja ravut saisivat kömpiä pöytään jos niitä vielä olisi saatavilla. Onneksi oli. Olen oppinut ystäviltäni sen, että kun iän myötä yhä vaikeammaksi käyvä pimeän aika koittaa, on kalenterissa hyvä olla iloisia asioita odottamassa. Ne valaisevat reittiä ensi kevääseen kuin pienet majakat.

Minusta on ihanaa miettiä tarjoiluja. Mutta siinä missä ennen olisin ajatellut kuinka saisin kaikesta mahdollisimman täydellistä, nykyään ajattelen kuinka pääsisin mahdollisimman helpolla. Herkullisuudesta en silti suostu tinkimään, vain työmäärästä.

Olen uupunut tarpeeksi monta kertaa elämäni aikana oppiakseni kantapään kautta, että pidemmän päälle vähempikin riittää, tärkeintä on yhdessäolo ja varsinkin juhlissa kaikilla on kivempaa, kun kukaan ei ole nääntynyt. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Lisäksi olen vuosien varrella yhä painokkaammin kapinoinut sitä vastaan, että edelleen naiset usein vastaavat juhlien tarjoiluista ja keittiöhääringeistä, joskus henkihieveriin saakka. Minä kun haluaisin vain nukkua kauneusunet, valmistautua juhliin ja juhlia!

Kun minulle tarjoutui tilaisuus ruokailoitteluun artesaanileipomo Gateaun tuotteilla, tiesin heti mitä tekisin. Kestitsisin ystäviäni ja loistaisin hienoilla tarjoomuksilla ilman omaa ansiotani, tietysti!

Vaikka olenkin kova laittamaan ruokaa, en osaa leipoa ollenkaan. Taikinat ovat minulle valtava mysteeri. En ole muistaakseni ikinä onnistunut missään leipomuksessa. Miksi siis leipoisin, kun joku osaa sen paljon paremmin. Gateaun leipomo sijaitsee Helsingin Sörnäisissä, jossa kaikki tuotteet tehdään käsityönä. Tavara on aina tuoretta, meidänkin tilauksemme oli suurimmaksi osaksi valmistunut edellisenä yönä. Nimen voi arvata viittaavan Ranskaan, tarkoittaahan Gateau kakkua. Gateau valmistaakin leipomuksensa klassisia ranskalaisia reseptejä kunnioittaen, seikka joka lämmittää Pariisin ikävästä riutuvaa sydäntäni. Raaka-aineet ovat kuitenkin pääosin kotimaisia.

Mistä kaikessa muusta leipomisen lisäksi voisimme vapauttaa juhlaenergioita vaikkapa säkenöivälle keskustelulle kakkusten paremmuusjärjestyksestä? Tässä vinkkini syksyn huolettomampiin juhliin!

✖ Anna leipureiden leipoa. Toisin sanoen anna sen tehdä, joka osaa.

✖ Jaa tehtäviä. Elsa koukkasi Gateaun herkkukassit Helsingistä (pääkaupunkiseudulla on jo 15 myymälää, joten Gateau on aina matkan varrella!) ja kyyditsi ne Hankoon. Sami haki Tammisaaresta ravut ja valitsi viinit. Ira oli auttamassa alkupalaleipien esillepanossa ja pojat leikkasivat uutterasti leipää.

✖ Sovi juhlat järjestettäviksi ystävien kotiin. Otin mielelläni päävastuun ruoista, sillä minussa asuu joku piilevä catering-geeni. Rakastan pieniä järjestelmällisiä rasioita täynnä ruohosipulihaketta. Vaikka ruoissa olisi vähän preppaamista, ainkaan ei tarvitse samalla siivota kotia! Meidän Sadonkorjuujuhlamme sijoittuivat yhteen Hangon vanhimmista rakennuksista, vanhalle kalastajatilalle, jonka historia ulottuu aina 1500-luvulle. Maiju on mestarikattaja, pöytä oli taas niin kaunis, niin kaunis. Myös jälkisiivous jäi “valitettavasti” heille.

✖ Sovella reseptejä ja oikaise hyvällä omalla tunnolla kaikessa missä voit. Valitse kuitenkin laadukkaita valmiita tuotteita niiltä osin kun et jaksa tehdä alusta alkaen omin käsin. Tai osaa.

✖ Osta aina sesongin vihanneksia, ne voi nostaa lähes sellaisenaan tarjolle ja kertoa sitten silmät säihkyen inspiroituneensa kuuluisasta ranskalaisesta ravintolasta. (Siitä lisää jutussa jäljempänä.) Vaikuttavaa ja näyttävää!

✖ Osta torilta, jos voit, torin antimet ovat aina jotenkin kauniimpia, ehkä koska ne ovat jotenkin… kuhmuraisempia.

✖ Lainaa juhlamekkoa ystävältä. Kaikkea ei myöskään tarvitse omistaa itse!

✖ CRUDITÉS-VATI

Etelä-Ranskassa St. Paul-de-Vencen kylässä sijaitsee ravintola La Colombe d’Or, jonne olen jättänyt murusen sydäntäni. Mikä tunnelma! Tunnetut kuvataiteilijat, kirjailijat ja näyttelijät ovat viihtyneet ravintolassa ja sen vanhojen puiden varjostamalla terassilla jo satakunta vuotta ja koko paikka on taideteoksineen kuin pieni museo, tai pyhättö.
En jaarittele ravintolasta pidempään, olen kirjoittanut siitä ennenkin.

Sen sijaan lainataan La Colombe d’Orin alkupalaideaa, krouvia vihannesvatia, eli ranskalaisittain crudités. Tämä onnistuu tietysti parhaiten silloin kun tuoreita vihanneksia on saatavilla.

La Colombe d’Orissa kaikki vihannekset nostetaan keskelle pöytää suuressa korissa, lähes käsittelemättä, siis kokonaisina. Mukana on pari terävää veistä, kastiketta dippailuun ja muutama ruskeakuorinen kananmuna.

Meidän crudités-vatimme:
Salaatinlehtiä
Erivärisiä ja -muotoisia tomaatteja, puolikkaina ja kokonaisina
Avomaankurkkuja, kuorittuina ja pitkittäin puolitettuina
Paprikoita, jälleen erivärisiä ja -muotoisia, puolitettuina
Fenkolia, lohkoina
Porkkanoita, kuorittuina ja pitkittäin puolitettuina, naattia saa jäädä koristeeksi
Mustakaalia
Pari punasipulia koristeeksi, kokonaisina

Me maistelimme vihannesten kanssa Gateaun tahnoja: sipulipestoa ja oliivi-tomaattitahnaa.
Sipulipestossa on vähän pecorinoa, sekö siitä tekee niin syntisen hyvää? Ja oliivi-tomaattitahnassa on sardellin makua, samoin kuin La Colombe d’Orin kuuluisassa dipissä. Lisäksi meillä oli Gateaun italialaista luomuoliiviöljyä (extra virgin). Nämä tahnat ja öljyt olivat meille ihan uusi tuttavuus Gateaun valikoimista, erinomainen lisä myös leipien kylkeen!

ALKUPALALEIVÄT

Alkupalaleipien reseptit löysin Gateaun leipäkalenterista, syyskuun kohdalta. Koska tavoitteenani oli oikaista kaikessa missä voin, tein niin myös omenaleipien kohdalla. Alkuperäiset reseptit, jossa omenahummuskin tehdään itse, löydät linkkien takaa.

✖ OMENALEIPÄ

Gateaun 100% kauraleipää (huikea tuote, tiivis ja täynnä makua!)
Laadukasta valmishummusta
Omenahilloa
Cayennepippuria
Oliiviöljyä

Unelmanohuita omenasiivuja
Kanelia
Persiljaa

Leikkaa leivistä kolmionmallisia viipaleita, puolita ja paahda.
Sekoita hummukseen hillo, cayennepippuri ja öljytilkka, sekoita.
Leikkaa pari omenaa siivuiksi.

Nosta leivälle reilusti hummusta, koristele omenasiivuilla, ropsi päälle kanelia ja persiljaa.

✖ KANTARELLI-PINAATTILEIVÄT

Gateaun 100% kauraleipää
Kantarelleja
Tuoretta pinaattia
Valkosipulia
Ruohosipulia
Voita
Suolaa ja mustapippuria
(Sitruunamehua)

Siivoa sienet ja pilko hiukan pienemmiksi. Höyrytä ensin kuivalla pannulla, kunnes kaikki neste on haihtunut. Lisää reilu nokare voita ja paista sienet ihaniksi. Nosta sivuun odottamaan.

Pehmittele viipaloitua valkosipulia pannulla voissa. Lisää iso paperipussillinen pinaattia ja anna hautua. Pinaatti menee hurjasti kokoon, joten ainakin jos olet ruokkimassa isompaa joukkoa, pinaattia uppoaa paljon! Mausta suolalla ja mustapippurilla. Sitruunamehutiraus antaa pinaattimuhennokselle hyvät hapot.

Kokoa leivät kekoamalla ihanaa, voista kiiltelevää pinaattia paahdetulle leipäviipaleelle. Valkosipulin tuoksu on vastustamaton! Nostele kanttarelleja päälle. Koristele ruohosipulisilpulla.

Me teimme osan leivistä valmiiksi vadeille ja osan jätimme pöydässä koottaviksi niille, jotka halusivat tehdä omia versioitaan. Leipiä siis koriin ja täytteet esille pienissä kipoissa.

SKAGEN-LEIPÄSET

Hankohan on lähestulkoon saari ja me saaristolaiset nyt vain kertakaikkiaan tuskin muuta syömmekään kuin siirappista saaristolaislimppua.

Uskomatonta mutta totta, myös skagen-katkaraputahna löytyi sekin valmiina Gateaun valikoimista, ja se oli erinomaista. Maut tasapainossa ja koostumus mehevä. Gateau on alkujaan 1937 Tukholman Saltsjöbadenissa perustettu perheyritys, skagenin reseptin voi siis hyvällä perusteella kuvitella olevan hallussa.

Meillä skagen-leivät olivat osa alkupalaleipä-kavalkadia, mutta skagen sopii hienosti myös kuplivien maljojen kera ihan illan alkajaisiksi, ruokahalua herättelemään. Leikkaa silloin yksi viipale 4 suupalan kokoiseen osaan, laita maltillinen nokare skagenia päälle ja koristele muikunmädillä ja tillillä.

Leivistä rapupöydän kuningas oli silti juureen leivottu Pain Rôti eli Gateaun paahtoleipä. Se on tuo vonkale sylissäni! Todella näyttävän ulkomuodon lisäksi (mikä mainio tuliaisidea!) myös maku oli enemmän kuin kohdillaan. En varmaankaan ole parempaa paahtoleipää koskaan syönyt ja se kohotti ravutkin ihan uudelle tasolle.

Meidän seurueessamme käytiin tiukkaa keskustelua rapuleivän koostumuksesta. Voita tietysti, mutta tilli ennen rapuja vai vasta rapujen päälle? Sitruunaa vai ei? Majoneesia, laittaako joku majoneesia?

Tyttäret auttoivat kaikessa, rakkaat!

Minusta paras yhdistelmä on voita, rapuja ja tilliä. Tässä järjestyksessä. Yksinkertainen on kaunista. Pain rôtista tuli myös mummo ja mummon aamupalaleivät mieleen. Vastapaahdetulle paahtoleivälle voita, kyynelehtivää mustaleimaemmentalia ja sellaista appelsiinimarmeladia, jossa on kirpeitä kuorisuikaleita…

Luulitteko, että olisimme olleet tässä vaiheessa jo täynnä? Olen onnistunut ympäröimään itseni ihmisillä, jotka rakastavat syömistä. Oli aika siirtyä makeisiin. Meillä on ilo juhlia syyskuussa peräti neljää nuortamme, joten kakkua pöytään! Saimme maisteltavaksi Gateaun legendaarisen juustokakun, suklaa-punaherukkakakun ja näyttävät maapähkinä-kuppikakut.

Gateaun juustokakussa on digestiivipohjalla kinuskia, tuorejuustotäytteessä hasselpähkinää ja päällä lemon curdia, koristeena ruiskukan terälehtiä. Tummasuklaa-punaherukkakakku on silkkaa suklaamoussea ja kirpeää punaherukkaa. Minä omin itsevaltiaan elkein tämän kakun rippeet seuraavan aamun aamiaisekseni! Maapähkinä-cupcaket ovat paitsi suuruudenhullun herkullisen näköisiä, myös taivaallisen makuisia. Syvän maun salaisuus on paahdetuissa pähkinöissä. Punaherukkakakku ja maapähkinä-cupcaket ovat vegaanisia, tieto, joka teki meihin sekasyöjiinkin vaikutuksen.

Juhlat osuivat sille lauantaille, kun taivas repesi ja syöksi vettä niin kuin ei koskaan ennen. Katukaivot muuttuivat suihkulähteiksi, kellarit tulvivat ja torien pressukatokset syöksivät vesiputouksia omenakauppiaiden niskaan. Mutta meillä oli leppoisaa ja lämmintä, hyvää ruokaa ja paljon kakkua. Meillä oli toisemme ja kynttilöissä tuli.

Ihanaa syyskuuta kaikille!

Kutsu sinäkin ystävät koolle (jonkun muun kotiin) ja nappaa tästä kiva syysetu: alekoodilla NOTES20 saat Gateaun verkkokaupan koko valikoimasta -20 %. Kaikki jutussa mainitsemani tuotteet kuuluvat alekoodin piiriin! Koodi on voimassa sunnuntaihin 27.9.2020 saakka. Bon appétit!

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN