Viikon musiikkivinkki ~ girl in red

Viikon musiikkilöytö internetin ihmemaasta, olkaa hyvät! Marie Ulven Ringheim, artistinimeltään girl in red on 21-vuotias norjalainen laulaja-lauluntekijä, jonka tekemisiä kannattaa selvästi pitää silmällä. Hän on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kiertää jo kaikki suurimmat festivaalit, päässyt NME-musiikkilehden kanteen ja tullut nimetyksi newyorkilaisen Paper-lehdessä aikansa queer-ikoniksi. Bedroom pop anthems about queer romance and mental health, kiteyttää toimittaja Andrew Hannah parin vuoden takaisessa haastattelussa.

Lähtökohtaisesti kyllä risoo kaikki artistit, joiden nimi pitää kirjoittaa pienillä kirjaimilla, mutta annetaan se nyt tämän kerran anteeksi, koska olen aivan armottoman koukussa tähän muutama viikko sitten julkaistuun kappaleeseen: kaikuvan laulun ja tukahdutetun kitaranäppäilyn yhdistelmä hiipii ihon alle.


☊ GIRL IN RED ~ MIDNIGHT LOVE

Ringheim tekee kuulemma kappaleensa omassa makuuhuoneessaan, mutta niiden tunnelmassa on paljon kaikuja vuosilta, kun sellainen ei vielä ollut mahdollista. Jos pidät vanhasta kitaravetoisesta indiepopista, säröisistä soundeista ja shoegaze-surinasta, käy kuuntelemassa myös muuta girl in redin (nnngggghhhh) tuotantoa, kuten indiehitiksi noussut I Wanna Be Your Girlfriend.

✖ Toukokuun kootut

Jahas, luvassa jälleen kuluneen kuukauden pienet ja isot!

Kohti parempia fiiliksiä. Nauratti kuinka moni samaistui kevätraivoon – sitä on näköjään ollut liikkeellä. Ilmeisesti ei ole kuitenkaan montaa asiaa, johon lämpö ei auttaisi, sillä tunnelma on kohonnut samaan tahtiin lämpötilojen kanssa. Eiköhän tämä tästä. Päänsisäiseen sotkuun auttaa myös raivokas kaappien järjestäminen puoli yhden aikaan yöllä.

✖ Sosiaalisen elämän (erittäin maltillinen) paluu. Nyt kun rajoituksia on alettu purkaa, on tullut vihdoin nähtyä ystäviä, tosin pienillä kokoonpanoilla ja pääasiassa ulkona, silti enemmän kuin pariin kuukauteen. Se on IHANAA. Festarit on ehkä peruttu, mutta kesä spontaaneine kohtaamisineen onneksi ei ole. Istuskelimme eilen Jarnon kanssa puistossa, kun paikalle eksyi ensin sattumalta yksi ystävä, sitten kaksi lisää. Tätä ei tapahdu marraskuussa!

Koirasiskokset 9 vuotta! Toukokuu on Tärkeä Juhlakuukausi, sillä Juno siskoineen ovat syntyneet 29. toukokuuta ja tänä keväänä tuli täyteen kunnioitettavat yhdeksän vuotta. Perinteiset kemut siskotrion kesken pidetään vasta ensi viikolla, toki synttäripäivänä oli pientä lellintää (lohitarjoilu mainittu). Neljäs sisko samasta pentueesta on muuten ilmoittautunut somen kautta, viidennenkin nimi ja asuinpaikka on kuulemma tiedossa. Ehkä järjestämme sisarustreffit viimeistään ensi vuonna 10-vuotispäivien kunniaksi. (Jossain on tiettävästi vielä yksi sisko ja kolme veljeä, ehkä nekin löytyvät vielä. Laittakaa viestiä, jos teillä sattuu olemaan Myrskylässä yhdeksän vuotta sitten syntynyt mäykky!)

Mutta ikä ei tule yksin. Juno on ollut saikulla, sillä ensin revähti toinen olkavarsi traagisessa porrasonnettomuudessa ja sitten viikkoa myöhemmin toinen, kun hän riehui siskon kanssa kuin olisi yhä pentu ja tuli vähän liian vauhdilla alas sohvalta. Ensimmäisellä kerralla löysimme itsemme eläinlääkärin sunnuntaipäivystyksestä, jossa typykkä ihmeparani saatuaan huomiota ja herkkuja (miksi se onkin aina se sunnuntai-illan päivystys, jonne mennään ihmeparanemaan?). Toisella kerralla oli jo ne särkylääkkeet ja toimintaohjeet, joten puhalsimme vaan tassuun ja pidensimme saikkua. Omasta mielestään koira on jo täysin terve ja tahtoisi loikkia ja pomppia entiseen malliin, mutta tähän rouvasikään päästyään täytyy näköjään alkaa vähän varomaan.

Mihin tämä kevät katosi? Tuntuu, että alan vasta nyt päästä tämän kevään kanssa vauhtiin, kun se on jo ohi. Uskomatonta, että huomenna on kesäkuu! Juhannukseen on kolme viikkoa ja minä pursuilen työideoita. Hmmm. Ei tämän näin pitänyt mennä. Toisaalta tänä kesänä ei taida olla muutenkaan luvassa lomaa samalla tavalla kuin viime vuonna mm. siitä syystä, että kirjoitusprojektille on vihdoin olemassa aikataulu. Siitä lisää pian.

Mitäs teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ihanaa miten jotkut asiat eivät ikinä muutu

Olen alkanut pikkuhiljaa hivuta ulos poikkeustilan aikana muodostuneesta erakkoluolastani, jossa viihdyin pitkälti joogahousuissa ja villapaidoissa. Paljolle muulle ei ollut tarvetta, kun ei käynyt missään, ei tehnyt mitään eikä nähnyt ketään. Mutta kappas vain, vaatekaapistahan löytyy kaikenlaista kivaa, kun vaan kurkistaa sinne. Ja ulkona alkaa olla niin kivat kelit, että niihin tekee mieli myös pukeutua. Mekkoja! Miten kivaa vaihtelua! Ooh nahkatakki! Kaikki vanhatkin vaatteet tuntuvat ihan tuoreelta, kun ei ole hetkeen käyttänyt (tai rehellisesti sanottuna edes nähnyt) niitä.

Nahkarotsi on vuosia vanha suosikki, aurinkolasit Ray-Banin, Miia Halmesmaan mekko on ostettu Liike-nimisestä putiikista Fredalta ja nahkalaukku on pr-lahja Marimekolta. 

Kävin pitkästä aikaa Markolla, joka saksi latvoihin rikotumman linjan ja lisäsi vaaleita raitoja. Kesätukka! Mietin pitäisikö pätkäistä taas polkkamittaan, mutta tämä pituus tuntuu juuri nyt sopivalta, antaa olla näin ja katsellaan sitten myöhemmin. Miten luksukselta muuten tuntuukaan päästä kampaajalle. Ilmankin pärjää, mutta se on yksi niistä monista pienistä asioista, jotka kummasti kohentavat sisällä vietetyn kevään jäljiltä nuutunutta olemusta.

Jokakesäiset punaoranssit kynnet ovat tehneet paluun. Ihanaa miten jotkut asiat eivät ikinä muutu, kirjoitti ystävä Instagramissa tämän kuvan alle. Voi kyllä! Pidän itsekin siitä, miten tietyt asiat tuntuvat pysyvän vuodesta toiseen vakiona. Rakastan edelleen monia niistä asioista, jotka olivat erottamaton osa tyyliäni kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Vaikka välillä iskee uudistusvimma tai tarve pelkistää, kaiken pohjalla on sama DNA, samat nyanssit vetävät puoleensa.

Kynsien kanssa kilpaa loistaa pikkulaukku, joka on samaan aikaan jotain uutta että nyökkäys vuosientakaiselle neon-rakkaudelleni. Käytän melko vähän värejä, mutta silloin kun käytän, rakastan näitä lähes kuumeisen intensiivisiä oransseja, punaisia ja koralleja.

Näissä muutama viikko sitten otetuissa kuvissa vilahtaa sukkahousut, mutta viime viikon olen jo huidellut paljain säärin ja tänään kaivoin esiin varvastossut. Tästä se taas lähtee. Tämäkin kauan odotettu kesä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Köyhät ritarit grillatuilla persikoilla

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Kolean kevään jälkeen tuntuu sitäkin ihanammalta, että alkukesä näyttää vihdoin saapuneen ja ulkona tarkenee yhtäkkiä t-paidalla! Mieli alkaa varovaisesti siirtyä kesään, millä tarkoitan, että olen tietysti jo aivan täysillä kiinni kesäsuunnitelmissa, tunkenut riemukkaana sukat kaapin perimmäiseen nurkkaan ja puhun lakkaamatta siitä milloin pääsemme Lappiin juomaan kahvia kuistin ulkorappusille. Jostain syystä vapaus kulminoituu tällä hetkellä sukattomiin aamuihin Lapin talon ulkorappusilla.

Lappiin lähtöä odotellessa nautiskelemme tietysti alkukesästä täällä kaupungissa. Yksi kesän merkki on vähän paremmat aamiaiset, joita valmistamme niinä aamuina kun pöydästä ei ole kiire mihinkään, useimmiten viikonloppuisin. Ne ovat muutenkin autuasta aikaa, kun viereisissä taloissa pauhaavat raksat ovat hiljaa ja ikkunoita voi pitää auki.

“Vähän parempi aamiainen” tarkoittaa yleensä jotain dekadenttia. Pannulla grillattuja leipiä. Lettuja, pannukakkuja. Tai yhteistä suosikkiamme, köyhiä ritareita. Siinä yhdistyy niin monta hyvää asiaa ja ne syntyvät usein aineksista, jotka löytyvät jo kaapista.

Kyllä niitä voi tietysti talvellakin tehdä, mutta jostain syystä ylelliset aamupalat ovat parhaimmillaan nimenomaan tähän aikaan vuodesta, kun kaupoista saa tuoreita marjoja ja monet hedelmät ovat mehevimmillään. Tuoreet marjat ja hedelmät nimittäin vievät köyhät ritarit seuraavalle tasolle. Jos et ole kokeillut, nyt kannattaa.

Persikoiden sesonki on juuri alkamassa, niinpä tartuimme ohjeeseen, jota olen vilkuillut sillä silmällä Gateaun leipäkalenterista jo tovin: köyhiä ritareita grillattujen persikoiden kera. Nämä ritarit eivät oikeastaan ole kovin köyhiä ja siksi ne onkin nimetty ohjeessa paremmiksi köyhiksi ritareiksi. Persikat ovat parhaimmillaan tietysti kypsänä, mutta grillissä pehmenevät kyllä vähän kovemmatkin yksilöt.

Linkin takaa löytyy ohje myös järjettömän hyvältä kuulostavaan kirsikkaversioon, kannattaa tsekata! Ehkä otamme sen testiin seuraavalla kerralla.

Valitsimme leiväksi Petit Blancin, joka on isosisarensa Grand Blancin lailla leivottu sekä vehnä- että ruisjuureen. Rapsakka kuori ja sisältä ilmava, pehmeä leipä sopii hyvin pannulle. Tekisi mieli testata myös Pain Rôtia, joka on talouden suosikkipaahtoleipä. Sen tiheä rakenne sopisi köyhiin ritareihin varmasti myös. (Lapissa olemisen ainoa huono puoli on muuten se, että nämä Helsingissä leivotut leivät ovat siellä tavoittamattomissa.)

Alkuperäinen ohje on leipäkalenterista ja saat siitä vegaanisen vaihtamalla kuohukerman ja maidon kauraversioihin ja voin kookosöljyyn. Köyhien ritarien idea on muutenkin se, että ohjetta voi soveltaa vähän oman maun ja kaapin sisällön mukaan. Meillä oli kaapissa vaniljasokerin sijaan vaniljasiirappia, jolla maustoimme kerman ja maidon. Vaniljan voi jättää myös huoletta pois, jos sitä ei löydy, tai ei tahdo annoksesta niin makeaa. Makeutta saa myös vaahterasiirapilla.

PAREMMAT KÖYHÄT RITARIT

Ohje kahdelle

Petit Blanc
2-4 tuoretta persikkaa tai nektariinia

2 dl kuohukermaa tai kauravispiä
2 dl maitoa tai kauramaitoa
Tuoreita marjoja, esimerkiksi karhunvatukoita tai vadelmia
Vaniljasokeria
Vaahterasiirappia
Paistamiseen: voita tai kookosöljyä

Vaniljakermavaahto

Aloita vaniljakermavaahdosta. Lisää tilkka vaniljasokeria kermaan ja vatkaa kuohkeaksi. Sujauta hetkeksi kylmään odottelemaan.

Grillatut persikat

Huuhdo persikat, tee persikan ympäri viilto, pyöräytä puolikkaita eri suuntiin jotta saat ne irtoamaan nätisti toisistaan ja poista kivi. Grillaa persikanpuolikkaat kuumalla pannulla tai grillissä. Voilla saa lisää makua! Jätä grillatut persikat odottelemaan.

Sitten leipä!

Kaada astiaan pari desiä maitoa tai kauramaitoa, ja sekoita joukkoon ripaus vaniljasokeria (tai halutessasi esimerkiksi kanelia). Pistä pannu kuumenemaan.

Leikkaa leivästä sopivanpaksuisia siivuja, noin 1,5-2cm. Kasta leipäviipaleet molemmin puolin maidossa ja anna imeytyä tovin. Alkuperäisessä ohjeessa luki pari minuuttia, mutta kenen kärsivällisyys riittää sellaiseen?!

Paista kostutetut leipäsiivut runsaassa voissa tai kookosöljyssä, kunnes ne kiiltelevät ruskeina molemmin puolin.

Kasaa paistettujen leipäsiivujen päälle grillattuja persikoita, vaniljakermavaahtoa ja marjoja sopivankokoisiksi keoiksi. Viimeistele lorauksella vaahterasiirappia.

No tarvitseeko sitä edes sanoa, oli ihan älyttömän hyvää. Huh huh. Persikoiden maku syvenee pannulla, ja vaahterasiirappi ovat niille täydellinen makupari. Marjat tuovat annokseen raikkautta ja vaniljalla maustettu kermavaahto täyteläisyyttä. Ja paistettu leipä nyt on vaan parhaita asioita, joita voi valmistaa alle viidessä minuutissa. Oli pakko tehdä heti perään toinen satsi. Seuraavan kerran oli nälkä vasta illalla.

Suosittelen tätä lämpimästi myös brunssipöytään, sillä nopeasti valmistuvia köyhiä ritareita on helppo tehdä isompikin satsi ja ne tekevät takuulla vaikutuksen vaativaankin yleisöön.

Loppuun alekoodi sen kunniaksi, että on kevät ja Gateaulla on uusi verkkokauppa! Koodilla STELLA20 saa 20% alennuksen koko tilauksesta. Alekoodi ei ole yhdistettävissä muihin tarjouksiin. Koodi on voimassa perjantaihin 12.6. saakka, joten hyvin ehtii tehdä tilauksen esimerkiksi juhannukseksi. Kuuma vinkki: kannattaa kurkata leipien ja pullien lisäksi myös kakkujen puolelle. Gateaun juustokakku on ihan järkkyhyvä ja voileipäkakut ovat kesäjuhlien takuuvarma hitti.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Miniretki Nuuksioon

Kevään ensimmäinen lämmin päivä osui huhtikuiselle tiistaille. Emme malttaneet istua sisällä tietokoneen äärellä, joten siirsimme päivän työt iltaan, hyppäsimme pakuun ja huristelimme Nuuksion kansallispuistoon koirien kanssa. RETKELLE, koska retkeily on parasta. No, retkeily on oikeastaan suurimmaksi osaksi tekosyy syödä eväitä, joten pakkasimme reppuun vesipullon lisäksi sekä ihmisille että pienille koirille syötävää.

Paku hyrisi mielissään, kun kurvasimme liikkeelle Punavuoresta. Kalenterin tyhjennettyä työmenoista se on pääasiassa seissyt toimettomana kadulla ja ollut Jarnon mukaan “selvästi onneton”. (Minun mielestäni pakulla on ollut kyllä kaikenlaista jännittävää ohjelmaa kuten vuosihuolto ja katsastus, jonka läpäiseminen oli jo itsessään yhdenlainen juhlan aihe. Ei se nyt toki mikään huviretki ollut.)

Nuuksiossa ei ollut keskellä arkipäivää ruuhkaa, ainakaan vielä muutama viikko sitten (nyt lämpötilojen hipoessa kesäisiä lukemia on varmasti enemmänkin porukkaa liikenteessä). Haukkalammen parkkipaikalla oli kyllä paljon autoja, mutta alue on valtava, sisääntuloväyliä ja reittejä riittää, järviäkin siellä on yli kolmekymmentä, joten polulla ei tullut montaa ihmistä vastaan. Ainoastaan tulentekopaikalle oli kertynyt isompi joukko väkeä, jonka kiersimme kaukaa. Hassua miten vaistomaista väkijoukkojen välttelystä on tullut viime kuukausien aikana. Saa nähdä miten se vaikuttaa, kun kesäkuun alussa rajoituksia aletaan purkaa.

Nuuksio ei ole meille tuttu entuudestaan, joten tutkiskelin matkalla netistä kansallispuiston reittivaihtoehtoja ja valitsin sieltä meille Haukankierroksen, joka vaikutti sopivalta muutaman tunnin matalan kynnyksen retkeilyyn. Se oli superkiva: maisemat vaihtelivat havuneulasten peittämistä poluista ja tiheästä korpimetsästä kaislikkoiseen rantaan ja korkeisiin kallioihin, joilta on upeat näkymät pienelle järvelle. Jotenkin hullua, että puolen tunnin ajomatkan päässä pääkaupungin keskustasta voi olla tällainen paikka.

Reitin varrelle osui yksi jyrkempi nousu kalliota pitkin kiemurtelevien portaiden muodossa, mäyräkoirat kipusivat sen portaiden vierestä. Lähes 9-vuotiaiksi rouviksi siskokset ovat yhä yllättävän ketteriä, mutta ketteryydestä huolimatta koirien kanssa retkeily on kyllä hidasta hommaa. Ne menevät metsästä vähän sekaisin ja haluavat nuuhkia jokaista juurakkoa, käpyä, kiveä ja puolukanvarpua. Luna tahtoo tutkia kaikki ojat, purot ja lammet, ja raahata kaikki vedestä löytämänsä kepit kuivalle maalle. Välillä pitää pysähtyä kieriskelemään sammalmättäällä.

Pysähdyimme reitin korkeimpaan kohtaan kallioiden päälle pitämään evästauon. Metsällä on sellainen vaikutus, että tunnissa tulee jo kauhea nälkä, vaikka olisi juuri syönyt kotona. Meillä oli termoskannullinen kahvia, pieni pahvitötterö kauramaitoa, tuoreet korvapuustit, pähkinöitä ja hedelmiä sekä koirille purukepit. Saivat kyllä maistaa myös banaania, joka on niiden mielestä suuri herkku.

Havunneulasten peittämistä metsäpoluista tulee aina lapsuus mieleen, vaikka ne neulaset olivatkin toisella puolella maailmaa. Rakastan sitä tuoksua, ja sitä miten pehmeältä polku tuntuu jalkojen alla. Se maadoittaa kiinni johonkin, joka on ollut olemassa ennen minua ja tulee olemaan myös minun jälkeeni.

Oma retkeilyasu nauratti. Olen haahuillut viikkotolkulla joogahousuissa, villapaidassa ja parkassa, mutta sen kerran kun tuli lähdettyä kotikulmia pidemmälle ulkoilemaan, puin sitten mekon ja sukkahousut ja nahkatakin ihan siitä riemusta, että jotain tapahtuu. Mutta mikäs siinä, aurinkoisella kelillä nyt kuljeskelee muutaman tunnin metsässä ilman sen kummempia ulkoilutamineita. Tukevat kengät toki oli.

Luna kävi heittämässä talviturkin heti kun Jarnon silmä vältti, ehdin onneksi napata kuvan tältä metrin mittaiselta uintimatkalta. Onnistunut retki, parempi mieli! Nuuksio on upea, suuntaamme sinne ehdottomasti toistekin. Ehkä ensi kerralla vähän pidempi reitti. Ja enemmän eväitä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Portrait of a Lady on Fire

Kaupallinen yhteistyö Cinemanse

Kävimme alkukeväästä katsomassa Rivierassa ranskalaisen leffan, joka jäi lepattamaan ajatuksiin pitkäksi aikaa. On olemassa elokuvia, jotka samaan aikaan lumoavat, hengästyttävät ja häiritsevät. Portrait of a Lady on Fire, käännösnimeltään Nuoren naisen muotokuva, on juuri sellainen.

Céline Sciamma on käsikirjoittanut ja ohjannut 1700-luvun Ranskaan sijoittuvan elokuvan, jonka pääosassa nähdään Noémie Merlant ja Adèle Haenel. Nuori taiteilija Marianne saa oudon toimeksiannon: maalata muotokuvan nuoresta Héloïsesta tämän tietämättä. Héloïse ei tahdo tulla ikuistetuksi muotokuvaan ennakoiden, että maalauksen tarkoitus on sinetöidä äitinsä hänen varalleen kaavailemat naimakaupat. Niinpä Marianne teeskentelee saapuneensa syrjäiselle bretagnelaiselle saarelle Héloïsen seuralaiseksi, painaa tämän piirteet mieleen pitkien kävelyretkien aikana ja maalaa muotokuvaa salaa öisin. Tunnelma tihenee, mutta naisten väliin syntyvää suhdetta varjostaa tietoisuus siitä, että yhteinen aika tulee Héloïsen häiden lähestyessä pian päätökseensä.

Upea elokuva on poikkeuksellinen monin tavoin, esimerkiksi kuinka se kuvaa naisia naisten silmin. Menneisiin aikakausiin sijoittuvat elokuvat keskittyvät usein kuvaamaan tapahtumia miesten kirjoittaman historian kautta. Jos niissä kuvataan naisten elämää, se tehdään tyypillisesti miesten silmin, miesten määrittämien roolien kautta. Jonkun vaimo, äiti, tytär. Tässä tarinassa miehet vilahtavat vain sivuosissa ja kamera tarkastelee päähenkilöitään – nuoria naisia – toistensa silmin, uteliaasti ja intensiivisesti, pysähtyen yksityiskohtiin, joita näkee elokuvissa harvoin. Samalla elokuva antaa välähdyksen siitä millaisia vaihtoehtoja naisilla oli ja ei ollut 1700-luvun Ranskassa.

Hiljaisen elokuvan äänimaisema muodostuu enimmäkseen rätisevästä takkatulesta ja aaltojen kohinasta. Siinä on epätavallisen vähän musiikkia, mutta musiikilla on silti suuri merkitys. Leffan muutamat musiikkikohtaukset ovat sitäkin väkevämpiä, yhdestä sain sen sortin pakkomielteen, että valvoin yöllä tutkien sitä internetistä. Ja vieläkin alkaa pakahduttaa rintaa ja kuristaa kurkkua, kun ajattelenkin elokuvan loppua, jossa ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta silti kaikki on läsnä ja vyöryy päälle yhtäaikaa. Siinä suhteessa se muistuttaa yhtä viime vuosien suosikkielokuvaani, Call me by your name. Mutta eipä spoilata!

Nuoren naisen muotokuva on myös hätkähdyttävän kaunis elokuva, jonka jokainen kohtaus näyttää maalaukselta. Vahvasti visuaalisessa, hiljaisessa kontekstissa dialogi tuntuu sitäkin terävämmältä ja yhteiskunnallisemmalta. Sciamman ohjaus on moderni, feministinen, taitava ja tarpeeksi tiukka pitääkseen otteessaan loppuun asti.

Elokuva ei suinkaan tehnyt suurta vaikutusta vain minuun: siitä tuli Cannesin elokuvajuhlien suursuosikki ja se palkittiin parhaasta käskirjoituksestaan. Kriitikot ovat hehkuttaneet elokuvaa ympäri maailman, kutsuneet sitä 2000-luvun Pianoksi ja puhuneet sukupolvikokemuksesta.

Suunnittelin leffan nähtyäni kirjoittavani aiheesta, mutta lyhyesti sen jälkeen teatterit menivät kiinni, joten tuntui turhalta hehkuttaa elokuvaa, jota kukaan ei voisi kuitenkaan nähdä. Mutta joskus asiat järjestäytyvät toisella, ehkä vielä paremmalla tavalla. Olemme nimittäin aloittaneet yhteistyön Cinemansen kanssa: pieni elokuva-alan yritys maahantuo ja levittää huolella ja rakkaudella valittuja elokuvahelmiä, joiden joukossa on monta viime vuosien kiinnostavinta elokuvaa: Les Misérables, The Peanut Butter Falcon, Loving Vincent, Kesä, The Handmaiden ja moni muu. Kurkkaa nettisivuilta koko upea listaus. Pakko ihailla pienen tiimin kykyä poimia valtavasta, globaalista tarjonnasta juuri ne, joita suomalaisen elokuvan ystävän ei missään nimessä kannata missata.

Yhteistyömme tarkoitus on tulevan vuoden aikana nostaa esiin kiinnostavia elokuvia, jotka puhuttelevat minua ja Jarnoa, ja sen myötä toivottavasti myös mahdollisimman monia teistä. Iloitsen suuresti mahdollisuudesta työskennellä näiden taiteellisesti kunnianhimoisten teosten eteen, sillä taideleffat jäävät Suomessa usein aivan liian vähällä huomiolle siihen nähden mitä ansaitsisivat. Uskon, että niistä nauttisi paljon suurempikin yleisö, jos tieto vain tavoittaa heidät.

Erityisen fiiliksissä olen siitä, että ihan ensimmäiseksi on vuorossa juuri Nuoren naisen muotokuva. Se on nimittäin tänään saapunut moniin videopalveluihin ja helsinkiläisten iloksi elokuvasta on tulossa nyt myös vielä yksi näytös Rivieraan kesäkuun alussa. Riviera on Kalliossa sijaitseva pieni ja tunnelmallinen korttelikino, yksi ehdottomista lempipaikoistamme käydä katsomassa leffoja, sillä penkkirivien sijaan leffoja katsotaan muhkeissa nojatuoleissa ja elokuvan ohessa voi nauttia lasin viiniä ja kevyttä naposteltavaa. Riviera on ollut muiden teattereiden lailla nyt kevään ajan kiinni, mutta aukeaa 1. kesäkuuta ja liput näytöksiin saapuvat myyntiin aivan näillä näppäimillä, kun uudistunut salikartta on valmis.

“Meidän palvelu uudistuu ja ollaan annettu paljon aikaa ja rakkautta miettiessämme, miten tehdä Rivierasta mahdollisimman turvallinen tinkimättä asiakkaiden nautinnosta”, kerrottiin Rivierasta. “Salia väljennetään niin, että paikkoja on vain 40, kaikilla sohvilla ja nojatuoleilla on runsaasti tilaa ja niihin pääsee kulkemaan mukavasti turvavälit säilyttäen. Tapakset, cocktailit ja muut leffaherkut pystyy ostamaan verkosta ennakkoon ja ne saapuvat valmiiksi paikalle ennen elokuvan alkua. Näytösten välistä aikaa pidennetään ja oman paikan löytämistä helpotetaan, jotta siirtyminen saliin on mahdollisimman sulavaa. Kesäkuun ohjelmistoon on poimittu meidän yleisön toiveita – niin talvella “kesken” jääneitä leffahelmiä kuten Nuoren naisen muotokuva kuin klassikoitakin – ei malteta odottaa että päästään taas näyttämään elokuvia!”

Halusimme ehdottomasti nähdä elokuvan uudestaan tätä juttua varten, joten järjestimme leffaillan ystävämme Mikon kanssa hänen valokuvastudiollaan. Ei se nyt mikään Riviera ole (anteeksi Mikko), mutta se on osoittautunut aiemminkin loistavaksi leffakatsomoksi: tila on tyypillisen studion tapaan korkea, leffan saa projisoitua taustakankaaseen ja studiolta löytyy iso sohva, jonka voi työntää kankaan eteen. Siihen mahtuu just sopivasti kolme ihmistä ja kaksi mäyräkoiraa (vaikka mäyräkoirat omistavat mielestään sohvan ja haluaisivat vallata suurimman osan siitä itse). Täydellinen ratkaisu odotellessa, että pääsee vihdoin takaisin teattereihin.

Olimme kaikki nähneet elokuvan jo aiemmin eikä ympärillä ollut salillista muita häiriintymässä hölötyksestä, joten oli hauskaa samalla jutella elokuvasta.

Puhuimme puvustuksesta. Mietin ääneen miten ahdistavaa olisi kulkea joka päivä korsetilla kuristetussa raskaassa, kahisevassa puvussa, jota en pystyisi kunnolla edes pukemaan päälle omin voimin. Mikko koki asian täysin päinvastoin: hänellä on tarve sellaisille vaatteille, jotka laittavat ihmisen paikoilleen. “Raskaalle liikehdinnälle. Kun liikuttaa jalkaa, koko vaate liikkuu. Haluan tuntea mun ääriviivat.”

Jarno rakasti elokuvan alun latausta: “Kun ne vaan pälyilee toisiaan eikä tiedä miten suhtautua. Paljon VIIPYILEVIÄ KATSEITA.” Mikko huomautti, että loputtomat katseet ja niiden intensiteetti tuo mieleen Tom Of Finlandin taiteen, jossa katseet ovat nimenomaan kaikkein eroottisin osa. “Jep”, sanoi Jarno. “Mutta suudelkaa jo!”

Kun Marianne otti luonnoslehtiönsä esiin muiden nukahdettua, Jarno ilahtui: “Aivan kuin sinä, muut jo nukkumassa, niin vielä vähän töitä. Jos mä nyt IHAN vähän vielä tästä.”

Elokuvassa on kohtaus, jossa Héloïse ja sisäkkö Sophie toisintavat kuin sanattomassa yhteisymmärryksessä päivällä sattuneen tapahtuman, jotta Marianne saa maalata sen. (Jätän nyt mainitsematta tarkemmin mistä on kyse, jotta en paljasta liikaa juonesta.)
“Ihanaa miten ne alkoi hirveällä vimmalla järjestää tuota skenaariota. Että nyt toistetaan ja maalataan tämä. Se tarkoittaa, että on tärkeää näyttää, että tämä tapahtui. Se on mun mielestä aivan äärettömän feministinen teko.”

Kiinnostavaa muutenkin miettiä millainen on ollut kuvan merkitys tähän aikaan, hetkeä ennen valokuvauksen historian alkuhämärää, kun tavallisilla ihmisillä ei ollut mitään muuta visuaalista tapaa jäljentää tai taltioida todelisuutta kuin piirtää tai maalata. Elokuvassa muotokuvalle muodostuu monenlaisia kerroksia, eikä niitä ole vain yksi, niitä syntyy monia, jotkut jaettavaksi, toiset hyvin yksityisiksi.

Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että elokuvan casting on harvinaisen hienosti onnistunut.
“Niin erilaisia nuo naiset”, Jarno sanoi. “Ja silti tuo jännite heidän välillään. Heloise on niin traaginen. Onkohan hän oikeastikin tuollainen vai onko hän vain niin hyvä näyttelemään. Minäkin haluaisin tuollaiset uneliaat, surulliset silmät. Onko mulla?”
“Sulla on puppy eyes.”

Puppy eyes muisteli kuinka hänelle tuli ensimmäisellä katsomiskerralla itku elokuvan loppukohtauksesta.
“Kaikki tuntui niin epäreilulta. Se oli niin raastavaa. Ei noin saisi olla.”
Mikko oli eri mieltä.
“Mulle tulee taas samanlainen olo kuin siitä Aale Tynnin runosta: pane arkkuun kappale niiden sydämistä, joita rakastat. He antavat sen kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. Se ei ollut tarkoitettukaan niin, että tässä ollaan ikuisesti yhdessä, se oli vain kappale joka sujautettiin sinne arkkuun.”

Elokuvan loppu on tavallaan nähtävissä kaiken aikaa, se on kudottu tarinaan pitkin matkaa ja vertautuu Orfeuksen myyttiin: kreikkalaisen mytologian mukaan Orfeus menentti Eurydiken kuolemalle, koska kääntyi katsomaan rakastettuaan manalan portilla, vaikka toisin oli sovittu. Elokuvassa naiset keskustelevat siitä, tulkitsevat että se oli runoilijan, ei rakastuneen valinta. Orfeus valitsi rakkauden sijaan muiston rakkaudesta.

“Kaikessa mahtavuudessaan outo, outo, outo elokuva”, Mikko totesi elokuvan lopussa. “Esimerkiksi se asetelma, että minä maalaan sinut salaa. Ja se ohjaajan hyvin määrätietoinen valinta, että musaa ei ole.” Ja sitten kun musiikkia on, se on niin voimakas että taju lähtee! Se kohtaus, jonka musiikki syösti minut pakkomielteiseen googlaukseen, osuu elokuvan keskivaiheille ja kiinnittyy hetkeen, jossa jokin liikahtaa, tunnelma muuttuu ja kaikki aistivat sen samaan aikaan. Tulen ympärille kokoontuneet naiset alkavat laulaa, mutta se on enemmän rytmikäs loitsu kuin laulu (olisipa suomenkielessä joku käännös sanalle chant). Jos sinäkin elokuvan nähtyäsi janoat tietää kohtauksesta enemmän, lue tämä ohjaajan haastattelu.

Nuoren naisen muotokuva on nyt saatavilla iTunesista, Elisa Viihteestä, Google Playsta, SF Anytimesta, Viaplaysta ja Rakutenista. Leffan voi ostaa myös DVD- ja Blue-ray -formaatissa esimerkiksi Filmihullu Leffakaupasta. Kurkkaa yltä virallinen traileri.

Ja hei, aina kannattaa myös toivoa elokuvaa oman lähiteatterinsa ohjelmistoon, joko henkilökunnalta tai sähköpostitse, jos haluaa nähdä esimerkiksi tämän tai jonkun muun kankaalta! Kaikki Suomen leffateatterit pyrkivät huomioimaan yleisötoiveita ohjelmistonsa suunnittelussa.

Mutta nyt, voitteko kaikki mennä katsomaan elokuvan, jotta voimme keskustella siitä! Vai oletko jo nähnyt elokuvan? Sana on vapaa kommenttilootassa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & CINEMANSE

Kevätraivo

Hyvää päivää, radiohiljaisuudesta kajahtaa! Ei ollut tarkoitus pitää pitkää päivitystaukoa. Olen säätänyt ja kirjoittanut muita juttuja, mutta on tässä muutakin, ei mitään vakavaa, pientä kitkaa vaan minun ja todellisuuden välillä.

Tiedättekö sen olon, kun ei pysty keskittymään mihinkään, on koko ajan kuuma tai kylmä, päätä vähän jomottaa, mikään ei huvita, peilikuva näyttää kaamealta ja jotain pitäisi tehdä, mutta millään ei jaksa?

Toukokuinen aurinko tulvii sisään verhottomista ikkunoista, paistattelee röyhkeästi suoraan työpöydälle, heijastuu tietokoneen näytöltä ja sokaisee. Minähän rakastan valoa ja kaipaan sitä lakkaamatta silloin kun sitä ei ole. Nyt se vaan ärsyttää, siirtelen kuumenevia kovalevyjä pois auringosta ja uhkailen teippaavani viltit ikkunoiden eteen, jotta saan murjottaa hämärässä.

Pölykin vituttaa, kirjoitin eilen Annalle Hankoon. Miksi sitä onkin joka paikassa ihan koko ajan! Juuri eilen imuroimme ja taas on vieno pölykerros kaiken yllä!

Katuvalo heijastuu öisin makuuhuoneen ikkunoiden yläruuduista kaapin päälle.

Eniten riepoo, että naapurissa on kaksi isoa rakennustyömaata, jotka aloittavat mekastuksen ja poraamisen aamuseitsemältä. Humina on siellä kun herään ja kohisee ympärillä iltaan saakka. Jos avaa ikkunan, huoneessa ei kuule edes puhua. Kun se vihdoin loppuu, huoneet kaikuvat omituisesti ja päässä käy surina.

Kuulin, että työmaista ainakin toinen – se, jonka vuoksi puolet kadusta on suljettu satametristä nosturia varten – jatkuu pitkälle ensi vuoteen ja aloin välittömästi harkita muuttoa tästä hirveällä vaivalla remontoidusta kodista.

Huomaan, että Lapissa olemisesta on tullut viimeisen parin vuoden aikana monella tapaa tärkeää. Yksi niistä on se, että pääsee välillä pakoon tätä kaikkea. Täällä elämä alkaa heti kun astuu ovesta ulos. Pohjoisessa saa olla hiljaa keskellä ei-mitään. Tarvitsen molempia. Molemmat ovat tärkeitä.

Kaipaan samaan aikaan sekä Lappiin että jonkun sykkivän klubin ahtaalle tanssilattialle unohtamaan itseni ihmisten keskelle. Ehkä olen vain vähän väsynyt tähän viiden vuoden mittaiseksi venyneeseen maaliskuuhun, olemaan enimmäkseen ihan koko ajan kotona. Tapahtuisipa jotain, ihan mitä tahansa. Päivät ovat sulaneet tasapaksuksi, tahmeaksi puuroksi, jota rytmittää vain sään vaihtelut. Sataako vai paistaako? Vaiko kenties molempia samaan aikaan? Ihan kuin kevätkin olisi unohtanut mihin tahtiin olisi tarkoitus lämmetä. Elämme jo toukokuun loppua ja puihin on puhjennut lehdet, mutta kuljin pari päivää sitten vielä talvitakissa, koska ulkona oli täsmälleen sama sää kuin marraskuussa.

Mitä pitää tehdä? Ehkä ei pidä tehdä yhtään mitään. Monesti silloin kun kaikki ärsyttää ja uuvuttaa ja tekee mieli pistää koko elämä ranttaliksi, kannattaa vaan lähteä kävelylle ja mennä sen jälkeen nukkumaan. Yleensä silloin tarvitsee eniten juuri sitä. Raitista ilmaa keuhkoihin ja korvien väliin. Ja lepoa.

Kun tänään lähdin koiran kanssa ulos, olikin yhtäkkiä kesä. Haimme kahvin, koira istahti viereen ja siristeli silmiään auringossa. Joku kulki ohi shortseissa ja sandaaleissa. Villainen kaulahuivini alkoi tuntua ylimääräiseltä. Monta viikkoa jatkunut raivo alkoi tuntua tarpeettomalta.

Real life is messy. Ajattelen sitä usein. Kaikki me rämmimme keskeneräisinä yksilöinä tässä epätäydellisessä maailmassa. Kaikki tulee aina olemaan kesken ja minusta se on lohdullista. Ei ole olemassa päätepistettä, jossa olemme vihdoin valmiita. Riittää, että rämpii eteenpäin.

Tervetuloa meille

Kun virus saartoi meidät kotiin, ensimmäisten päivien, ellei jopa viikkojen päällimmäinen tunne oli tuskastuminen koko tiilirotiskoon. Kaikki kyllästytti, kaikki näytti jotenkin sammuneelta. Sitten iski puuhakkuus ja vimmattu veivaaminen, ja kun vielä oli suoritettu sopiva määrä siivoamista ja tavaroiden raivaamista, hiiviskelen taas villasukissani tyytyväisenä ainakin jonkin aikaa. Kuten aikaisemmin mainitsinkin, on harvinaista, että valokuvaajamieheni on valoisaan aikaan, jos lainkaan, kotona. Nyt on, joten on aika esitellä teille kotiamme, tällä kertaa sen alakertaa. Kysymykset on ovelasti poimittu vanhoista sisustuslehdistä.

Miten ja missä asut, ja keiden kanssa?
Asun Hangossa, yli 100-vuotiaassa kivitalossa, joka on alunperin vanha paja. Täällä on valmistettu mm. Hangon Keksin peltirasioita ja Bengtskärin majakan rautaosat. Talo on kooltaan noin 150 m2, mutta meillä on paljon avointa tilaa ja itse asiassa tavallaan vain kaksi huonetta ja suuren suuri keittiö. Tyttäremme asuvat molemmat jo Helsingissä, kotona asuvat mieheni ja 15-vuotias poika. Pihan perällä on vierastalo, jossa on kaksi asuntoa. Talomme sijaitsee aivan Hangon keskustassa, minuutin kävelymatkan päässä merenrannasta. Olemme asuneet täällä 15 vuotta. Kotimme on esitelty mm. tässä postauksessa. Kuten näkyy, paljon on taas muuttunut.

Minkälainen on sisustusfilosofiasi?
Tavaroilla on tapana ajautua meille, emme ole systemaattisia sisustajia. En miellä itseäni itseasiassa sisustajaksi ollenkaan ja olen aika laiska ja suurpiirteinen mitä sisustamiseen tulee. Emme käytä isoja summia sisustamiseen enkä ostele juuri mitään. Siksi suosiomme sisustuslehtimaailmassa on ollut vähän yllättävää. Mutta talo itsessään on kaarevine tiilikattoineen, kaari-ikkunoineen ja muutenkin kai aika ainutlaatuinen. Yleisin kommentti on, että ei uskoisi, että ollaan Suomessa ollenkaan.

Minkälaisia tunteita haluat herättää kotiisi saapuvissa vieraissa?
Sanon aina ensimmäiseksi, että kenkiä ei tarvitse ottaa pois, ellei nimenomaan halua. Haluaisinkin kivilattian keittiöön. Toivon ihmisten viihtyvän, on suuri kunnia jos joku rentoutuu niin, että nukahtaa sohvalle kun kokkailen, kynttilät palavat ja levysoitin pyörittää jotain tunnelmallista. Se on tavoitteeni.

Mikä inspiroi sinua?
Taide, elokuvat, matkamuistot… Ja ystävien kodit. Sekoan aina kun käyn Stellalla. Miten siellä voi KAIKKI olla niin kaunista?

Miten hemmottelet itseäsi kotona?
Tylsä vastaus, mutta kukilla ja kynttilöillä. Rakastamme myös taide- ja sisustuskirjoja. Parkkonen muuten on meillä se, joka katsoo kaikki arkkitehtuuri- ja kodinkunnostusohjelmat. Tällä hetkellä suosikkimme on ruotsalainen Husdrömmar, joka löytyy Yle Areenasta.

Mitkä ovat suosikkiesineitäsi tai sisustusratkaisuja kotonasi?
Tällä hetkellä koti ei itse asiassa ole mitenkään suosikkiasetelmissa. Elämme eräänlaista viimeistä välivaihetta ennen kuin nuorimmainenkin muuttaa pian kotoa pihataloon. Nyt yläkerta on lähinnä pojan käytössä ja meidän makuuhuoneemme on poikkeuksellisesti vähän aikaa alakerrassa. Olo on kuin juna-asemalla, sillä huoneessa on kolme ovea ja kaksi ikkunaa. Tuommoiset asiat vaikuttavat minuun ja tekevät olon levottomaksi. Lisäksi olen aina pitänyt siitä, että alakertamme on ollut yleistä tilaa ja yläkerta yksityistä. Meillä käy paljon ihmisiä, se järjestely on toiminut ja rauhoittanut. Suosikkiesineitäni ovat mm. blogini lukijalta saatu rottinkinen tarjoiluvaunu, merenneitoveistos, suuri keittiönpöytä (johon on kyllä vaikea löytää tarpeeksi leveää pöytäliinaa) ja keittiön tuolit. Kirjahyllyni on eräänlainen alttari, ihanien asioiden alttari.

Mistä sisustusklassikosta haaveilet?
En haaveile kai oikein mistään juuri nyt. Kysyn Parkkoselta, hän haaveilee aina kaikenlaisesta ja on muun muassa lamppuhullu. Parkkonen, mistä klassikosta haaveilet?
Parkkonen: Toteutin juuri yhden haaveen, keittiön pöydän yllä roikkuu nyt hieno Daniel Rybakkenin Compendium-valaisin.

Muut toive-esineet?
Haluaisin uuden valurauta- tai savipadan.

Taiteilija, jonka töitä haluaisit keräillä?
Haluaisin keräillä Picasson keramiikkalautasia, Sandra Kantasen valokuvateoksia ja nuoren ja lahjakkaan, Helsingissä syntyneen ja nyt Tunisiassa vaikuttavan Dora Dalila Cheffin kuvataidetta, keramiikkaa ja tekstiilitöitä.

Mitä et laske koskaan kynnyksesi yli?
Minulla on vaikeuksia punaisen värin kanssa. Olen muutenkin niin ylikierroksilla koko ajan, etten kai kaipaa lisäkiihoketta.

Mikä on tärkein oppimasi asia sisustamisessa?
Aika. Koti muuttuu, sinä muutut, elämä muuttuu. Kaikki virtaa. Kaikkea ei kannata yrittää ratkaista heti.

Mieleenpainuvin palaute, mitä olet saanut kodistasi?
Eräs ystävä istui pitkään hiljaa ensi vierailullaan, ja sanoi sitten kohteliaasti, että onneksi olkoon, minä olisin varmaan ylitehnyt tämän. Me olemme kai sitten alitehneet, meillä oli kyllä hirmuisen vähän rahaa kun muutimme tänne. Teimme vain pakolliset. Haaveilemme usein lottovoitosta, jonka jälkeen laittaisimme monta asiaa kuntoon kerralla. Meillä on muuten lottovoittoa varten erityinen toivomusrasiakin, sen sisällä on toivomuspaperin tuhkat, johon toivomus kirjoitetaan, jonka jälkeen lappu poltetaan. Ensimmäisen kerran kirjoitimme siihen, että halusimme uuden vuoden aattona suudella, emme riidellä, silloin oli semmoinen kausi. Toive toteutui. Nyt lottovoittotuhkat ovat olleet rasiassa jo monta vuotta, mutta rahaa ei vielä näy. Usein kyllä ajattelen, että rasia hallitsee ehkä symboliikan, me olemme jo lottovoittajia näinkin.

Mitä keräilet?
Pieniä kiinalaisia posliiniukkoja, mutta minulla on vasta yksi. Keräilen myös muistikirjoja, mistä joku voisi ajatella, että eiväthän ne ole keräily- vaan käyttöesineitä, mutta minä en valitettavasti raaski kirjoittaa kaikista ihanimpiin muistikirjoihini, vaan säilytän niitä kirjoituspöydän laatikossa ja hyväilen silloin tällöin.

Mikä on seuraava kotiprojektisi?
Apua, alkaa hengästyttää pelkkä ajatuskin. Kestämme tosi huonosti remppajuttuja, koska olemme surkeita suunnittelemaan ja täysin onnettomia organisoimaan, emmekä ikinä halua aiheuttaa remppamiehille pahaa mieltä vaatimalla liikoja. Remontit ovat stressaavia.

Mitä yöpöydälläsi on aina?
Huulirasvaa, cbd-tippoja, vesilasi, lamppu, kirja, puhelin, yöksi riisutut korvakorut, silmälasit. Tosin tällä hetkellä tässä väliaikaismakuhuoneessamme minulla on liian pieni yöpöytä, Tolixin jakkara, ja se on kamalaa ja kolisevaa.

Miltä kotisi näyttää tulevaisuudessa?
Olen menettänyt toivoni sen suhteen, että kotini olisi ikinä jotenkin valmis. Vanhassa talossa riittää tekemistä. Mutta on hauskaa suunnitella, miten kaikki asettuu täällä, kun talo on pian ensimmäistä kertaa vain meidän kahden.

Jos et asuisi nykyisessä kodissasi, missä asuisit?
Ei epäilystäkään, asuisin Ranskassa. Pariisi kiehtoo, mutta vanhat luuni todennäköisesti viihtyisivät Etelä-Ranskan ilmastossa paremmin. Rakastan kuitenkin asua Suomessa ja varsinkin Suomen Bretagnessa Hangossa, muutto ei ole suunnitelmissa. Pidempiaikainen oleskelu sen sijaan on. Haluaisin myös Helsingistä pienen luukun.

Lempipaikkasi kodissasi?
Rakastan isoa, tiilikattoista keittiötämme ja vietän siellä suurimman osan ajastani. Keittiössä on suuret, ystäviltä perityt ja smaragdinvihreällä vastikään verhoillut nojatuolit, joista minut useimmiten löytää kerältä kuin kissa. Pidän myös kylpyhuoneestamme, joka sekin on tilava, aika kolhiintunut ja jossa on kaksi isoa ikkunaa, joiden takana on suuri puu.

Mistä kodin asiasta tai esineestä et koskaan luopuisi?
Jos ihmisiä ei lasketa, niin kaasuhellasta.

PHOTOS BY ANNA PIIROINENTOMI PARKKONEN

✖ Huhtikuun kootut

Kuluneen kuukauden olennaisuudet, olkaa hyvät! Tekstin kirjoittaminen vierähti toukokuun puolelle, mutta pokkana päivään tämän huhtikuulle, jotta löytyy arkistoista sitten oikean kuukauden puolelta.

✖ Uusi normaali. Maaliskuussa poikkeustila oli vielä uutuus. Huhtikuun aikana siihen on tottunut niin ettei sitä ajattele enää koko aikaa eikä jaksa joka hetki selata uutisia uuden informaation nälässä. Olen alkanut päinvastoin hiukan suojella itseäni uutistulvalta, koska mitäpä se auttaa, olla jatkuvasti tietoinen siitä kuinka monta tartuntaa on vahvistunut tai montako henkeä virus on vienyt. Olen keskittynyt ylläpitämään mitenkuten fiksuja rutiineita (en ole varma onko kirjojen lukeminen aamukahteen yksi niistä) ja ottamaan ilon irti pienistä asioista, kuten siitä mitä puen päälle seuraavalle kauppareissulle.

✖ Ricky Gervais valaisee jälleen iltojamme. Uusin koukutuksemme on brittikoomikko-käsikirjoittaja-näyttelijänero Ricky Gervaisin luoma sarja After Life, josta tuli hetki sitten toinen tuotantokausi Netflixiin. Ensimmäisen ahmaisimme jo ajat sitten, nyt yritämme säästellä ja katsoa vain yhden jakson illassa, että se kestäisi mahdollisimman kauan. Gervais näyttelee sarjassa pikkukaupungin sanomalehden toimittajaa, joka yrittää vaihtelevalla menestyksellä toipua vaimonsa kuolemasta. Sarja on superhauska, pohjattoman surullinen ja syvästi inhimillinen, näyttäen hienosti sen mikä jää usein surusta kuvaamatta: kuinka se aaltoilee ihmisessä vielä silloinkin kun muiden mielestä pitäisi jo “mennä eteenpäin”. 

✖ Työryysis. Niin, huhtikuun piti olla minun kirjoituskuukausi, mutta vähänpä tiesin millainen työsuma oli rysähtämässä kuun puolivälissä niskaan. Olen suhtautunut vallitsevaan tilanteeseen melko rennosti, mutta kyllä se väkisinkin vaikuttaa, kun talouden toisen osapuolen kalenteri tyhjeni kerralla kokonaan eikä hänellä ole tiedossa mitään omia työkeikkoja ties kuinka pitkään aikaan. Toki olin yllätystyösumasta kiitollinen, varsinkin kun tulevat viikot näyttävät minunkin kalenterissani kumman hiljaiselta peruuntuneiden projektien jäljiltä. Silti olen onnellinen myös näistä hiljaisemmista viikoista – ehkä se kirjoituskuukausi onkin sitten toukokuu.

✖ Niskajumitus. Aivan hirveä niskajumitus. Liittyy vahvasti edelliseen kohtaan. Yleensä nämä varoittavat tulostaan pahenemalla pikkuhiljaa, mutta tämä iski yllättäen: yhtenä aamuna ei vaan pää enää kääntynyt. Huomaan olevani vihdoin tukevasti kiinni aikuisuudessa, kun iloitsen asioista kuten terveysvakuutus, kunnollinen tyyny ja kuivashampoo, jonka avulla selviää sellaisestakin viikosta kun hiusten peseminen ei kertakaikkisesti onnistu. Kävin lääkärillä ja sain vahvoja lääkkeitä ja venyttelyohjeita, mutta en malta odottaa, että kiropraktikkoni palaa töihin ensi viikolla. Siinä myös yksi aikuisuuden merkki: oma kiropraktikko, jonka numero on puhelimen pikavalinnoissa. (Ylenpalttista aikuisuutta kyllä kompensoi se pikkutunneille valvominen sähkökirjojen kelmeässä valossa, joten ei hätää, ei täällä nyt sentään liian järkeviä olla.)

Kävin teininä kitaransoittotunneilla, mitään ei jäänyt päähän. Nykyään osaan vain kuljeskella lyyrisesti kitaran kanssa, kun Jarno haluaa ottaa kuvan.

✖ Kotona on taas järkkäilty. Kun on kaiket päivät kotona, kummasti keksii kaikenlaisia kehitysideoita ja muuta pientä puuhaa. Matot ja kalusteet ovat löytäneet kotoa uusia paikkoja, kaapeista on taas karsittu kaikenlaista (minimalismi here we come) ja löysimme vihdoin kunnollisen kokoisen kirjahyllyn! Ah sitä onnea, kun kirjat saa vihdoin riveihin eikä niitä tarvitse pinota päällekkäin, lomittain, toistensa taakse ja vaatekaappiin.

Mitä teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Täydellinen soittolista kotibileisiin

Enpä olisi uskonut, että ensimmäinen yhteinen soittolistamme osoittautuu jättimenestykseksi, ainakin omassa tähän saakka vaatimattomassa Spotify-mittakaavassani! Naurattaa, että sille on kertynyt kuukaudessa yli 2000 tilaajaa eli noin kymmenen kertaa enemmän kuin aiemmilla soittolistoillani, joita olen sinnikkäästi tehnyt koko kaksitoistavuotisen blogiurani ajan. Sähköpostiini on myös kolahdellut viime viikkoina viestejä niin newyorkilaisilta artisteilta kuin australialaisilta promoottoreilta, jotka toivovat minun kuuntelevan omia tai edustamiensa artistien kappaleita ja “if you like them” lisäävän niitä tuleville listoilleni. Täten julistaudumme VALTAKUNNALLISIKSI MUSIIKKI-INFLUENSSEREIKSI!

Koska me kaikki vietämme vapun historiallisten olosuhteiden pakosta enemmän tai vähemmän kotioloissa, teimme uuden soittolistan, joka sopii täydellisesti kotibileisiin – juuri nyt niihin oman ruokakunnan kesken vietettäviin, myöhemmin toivottavasti muihinkin. Nappaa lista siis talteen myös tulevia illanviettoja ajatellen. Siinä on edellisen lailla sata kappaletta ja se kestää yli seitsemän tuntia, joten ei tarvitse ihan heti pyöräyttää listaa alusta.

Listan alussa on rauhallisempaa tunnelmaa, loppua kohti meininki muuttuu tanssittavammaksi. Listalla on sekaisin uutta, monta vuosikymmentä vanhaa, covereita ja remixejä sekä pari mustaa hevosta, joita joko vihaatte tai rakastatte. Genret liukuvat sykkivästä synthwavesta (RANSKALAISTA TEKNOA, Jarno huutaa vierestä) elektropopin ja säröisen, surisevan indien kautta swingiin ja vanhaan diskoon, tavoitteena tumma ja upottava tunnelma, jonka tahtiin on helppo hytkyä (tai huojua silmät kiinni viinilasi kädessä, ihan oman fiiliksen mukaan). Joukossa on myös monia ikivanhoja suosikkejamme, joista ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Klikkaa Spotify-soittolista auki tästä: NOTES ✖ HOUSE PARTY 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

HYVÄÄ VAPPUA toivoo Luna-koira – ja kaikki muutkin täältä Punavuoresta!

PS. Jos linkki yllä ei toimi, kokeile tätä, tai etsi lista Spotifysta nimelläni.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elämä ilman stressiä

Kaupallinen yhteistyö Harmonia KSM66

Ylikuormitukseen liittyvä stressi on ollut minulle tuttu seuralainen siitä asti kun muutin 16-vuotiaana pois kotoa. Niin nuorelle ei tukia herunut, niinpä kävin lukion ohella töissä kattaakseni elämiseni kulut. Työskentely iltaisin ja viikonloppuisin ei tuntunut poikkeukselliselta, olivathan molemmat vanhempanikin tehneet töitä pienestä pitäen. Suvussa ihailtiin sellaista, työteliästä asennetta, älyn ja periksiantamattomuuden yhdistelmää, jonka avulla selvisi elämässä. Pärjääminen oli kaikkein tärkeintä ja oli sanomattakin selvää, että minäkin pärjäisin.

Koska olin periksiantamaton, nuori ja nälkäinen, menin lukio-opintojen ja töiden ohella avoimeen yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa. Jostain syystä lukio ikävystytti minua, vaikka taidelukiossa riitti kyllä tekemistä. Oli kiire eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen. Rakastin suurta luentosalia ja sen tunnelmaa, taidehistorian professorin tarinoita, jotka saivat vuosisatojen takaiset tapahtumat heräämään eloon.

Öisin luuhasin pimiössä vedostamassa valokuvia tulevaan näyttelyyni. Ensimmäisen näyttelyn olin pitänyt yläasteella, mutta tästä tulisi oikea debyytti. Vakavastiotettava alku jollekin. En ollut vielä varma mille.

Päädyin myös silloisen näyttelijäpoikaystäväni mukaan Ylioppilasteatteriin, lavastustiimin osaksi valmistelemaan suurta juhlavuosituotantoa, pohjalaista versiota Romeo + Juliasta. Silloin kun olisi pitänyt olla ruotsintunnilla, pengoin Ylen rekvisiittavarastoista ruostuneita sirppejä ja viikatteita näytelmän taistelukohtauksiin ja teippasin niitä sormet haavoilla, jotta toisiaan huitovat näyttelijät eivät oikeasti vahingoittaisi ketään.

Näytelmän ensi-ilta tuli ja meni hyvin, sain näyttelyni pystyyn ja lukiokursseistakin selvisin huolimatta unenpuutteesta ja poissaoloista, mutta kun taidehistorian lopputentti tuli, modernin taiteen vääristyvät perspektiivit pyörivät kaleidoskooppina päässäni enkä pystynyt nousemaan sängystä. Olin pettynyt itseeni. Olin vasta seitsemäntoista, kohta kahdeksantoista – eivät sen ikäiset vielä väsyneet. Ylioppilaskirjoitusten suhteen standardini olivat onneksi matalat: arvosanoilla ei olisi väliä, kunhan pääsisin läpi.

Vuosi kaksi myöhemmin opiskelin samaan aikaan yliopistossa kirjallisuustiedettä ja ammattikorkeakoulussa taidetta. Olin ensin päässyt toiseen opinahjoon, sitten toiseen, enkä halunnut luopua kummastakaan. Työskentelin baarimikkona elättääkseni itseni ja raahauduin aamuisin luennoille kolmen tunnin yöunien jälkeen. Eivät ne muutkaan niin paljoa nukkuneet, mutta ainakaan minulla ei ollut aamuisin krapula. Aika venyi muuhunkin: perustin ystävieni kanssa liveklubin ja sen ympärille elävän musiikin yhdistyksen. Kaikki klubi-iltojen ohjelmiston suunnittelusta julisteiden levittämiseen, lippujen myymiseen ja soundcheckeihin tehtiin porukalla. Se tuntui vapaa-ajalta, varmaan siksi, että se oli lähinnä vapaa-aikaa mitä minulla oli.

Olen saanut tehdä valtavasti kiinnostavia juttuja enkä kadu niistä mitään, mutta jälkeenpäin on helppo ymmärtää miksi olin jatkuvasti väsynyt ja miksi niin iso osa nuoruusvuosistani tuntuu unelta. Olin kahminut liikaa kaikkea, elin jatkuvassa ylikuormitustilassa, yritin elää samaan aikaan kolmea elämää. En osannut ottaa stressi- ja väsymysoireita vakavasti, ne eivät tuntuneet mitenkään poikkeukselliselta. Ympärilläni oli paljon lahjakkaita, ahkeria ihmisiä, jotka tuntuivat saavan aikaan vähintään yhtä paljon ellei enemmän, ja kaikkia meitä väsytti. Se oli jaettu kokemus. Nuoruuden vimmalla vaan eteenpäin.

Jatkoin opiskeluvuosien jälkeen samaa tahtia. Työskentelin päivisin levy-yhtiössä, työpäivät venyivät levynjulkkareiden ja keikkojen takia monesti pitkälle öihin. Päivätöissä oli aivan toisenlaiset paineet kuin opiskelijana oli ollut. Etenin uralla enkä halunnut hidastaa juuri kun olin päässyt vauhtiin. Kotiinpäästyäni kirjoitin blogia – niinä vuosina suurin osa postauksista tuli kirjoitettua puolen yön ja aamuviiden välillä. Silloin paukut alkoivat pikkuhiljaa loppua. Keho ja pää oireili. Saatoin silkasta väsymyksestä pillahtaa itkuun kun tietokone jumittui.

Muutamia vuosia myöhemmin olin tajunnut, etten voinut enää jatkaa samalla tavalla. Lähdin levy-yhtiömaailmasta perustaakseni ystäväni kanssa oman yrityksen, jossa saisin itse valita projektini ja säädellä työaikojani. Mutta sitten musiikkipromootioon perustetusta pikkufirmasta alkoikin kasvaa viestintätoimisto ja työtunnit vain venyivät.

Stressi on siitä salakavala, että siihen tottuu eikä sitä enää tunnista, varsinkin jos siihen on kasvanut pienestä pitäen. Kun se jatkuu tarpeeksi kauan, alkaa pitää sen oireita osana normaalia tilaansa. Huonoja yöunia, jatkuvaa väsymystä ja aivosumua, keskittymiskyvyttömyyttä, erilaisia kipuja ja puutumisia. Tarvittiin vaarallisiin lukemiin kohonnut syke ennen kuin ymmärsin, ettei kehoni ja mieleni ollut vuosiin saanut palautua rasituksesta, jolle olin sen altistanut. Sekin on seuraus stressistä: kun tarpoo vuodesta toiseen selviytymismoodissa eteenpäin, on liian lähellä ja aivan liian väsynyt nähdäkseen kokonaiskuvan.

Vasta viime vuosien aikana olen tosissani ymmärtänyt, että näin ei voi eikä tarvitse elää. Kaikki ajatukset pärjäämisestä ovat olleet minun uskomuksiani, vanhemmilta perittyjä käsityksiä siitä miten maailma toimii. Maailmalla on taipumus näyttäytyä sellaisena kuin uskomme sen olevan, niinpä kokemukseni tukivat uskomuksiani ja juuri siksi oli niin vaikea ymmärtää, että ongelman ydin oli pääni sisällä.

Tarvittiin monta kriisiä ja vuosien terapiaa ennen kuin tajusin, että mikään elämässäni ei muutu ennen kuin ajatukseni muuttuvat. Piti myös ymmärtää omaa vastuu: vika ei ollut töissä tai maailman rakenteissa, vaan kalenterini oli liian täynnä yksinkertaisesti siksi, että sanoin liian usein kyllä. Siinä oli mukana pärjäämisen pakkoa ja suorittamista, mutta myös aitoa uteliaisuutta ja intohimoa moneen asiaan. Sekin on pitänyt oppia, että kivoistakin asioista kuormittuu, kun niitä on liikaa.

En ole yksin kokemusteni kanssa, stressi ja uupumus ovat nykyään valtavan yleisiä. Kertoo paljon ajastamme, etten tunne ketään, joka ei olisi joutunut jossain vaiheessa elämäänsä käsittelemään näitä asioita ja pohtimaan omia voimavarojaan.

Real life is messy.

Nykyään törmää usein selviytymistarinoihin, joissa stressi on selätetty lopullisesti jonkun oivalluksen tai suuren elämänmuutoksen avulla. Tarinat kerrotaan valaistuneen varmuudella, uudesta elämästä, johon stressi ei enää ulotu. Oma kokemukseni on toisenlainen. Stressistä irtiopettelu ei ole ollut mikään simppeli polku ylisuorittamisesta seesteisyyteen, vaan pitkä ja monimutkainen prosessi, joka vaatii jatkuvaa tasapainottelua. Välillä menee paremmin, mutta kiireisinä aikoina on tosi helppoa luisua vanhoihin toimintatapoihin. Kurssia joutuu korjaamaan koko ajan ja vähäväliä muistuttelen itseäni miksi olen päättänyt toimia toisin.

Kun stressi on syntynyt vuosien mittaan monen tekijän yhteisvaikutuksesta, myöskään sen purkaminen ei onnistu käden käänteessä. Tarvitaan muutoksia sekä ajatusmaailmassa että rutiineissa ja elämäntavoissa. Uudenlaisten toimintamallien opettelu ja prioriteettijärjestyksen kääntäminen ovat valtavia asioita, joita moni harjoittelee kauan ennen kuin ne alkavat juurtua. Varsinkaan yrittäjänä ei ole aina ihan helppoa tasapainotella oman jaksamisen ja töiden välillä: esimerkiksi omalla alallani on tiettyihin aikoihin vuodesta eniten töitä, joita kannattaa silloin tehdä, sillä kiireisinä kuukausina tienatuilla rahoilla on elettävä myös hiljaisempina aikoina.

En ole vieläkään täysin vapaa aiemmista ajatusmalleista, mutta olen mennyt valtavasti eteenpäin. En ajattele enää, että ihmisen arvo on yhtä kuin hänen viimeisimmät ammatilliset saavutukset enkä usko, että elämässä pitää raataa pärjätäkseen.

Arjessani on muuttunut oikeastaan kaikki.En enää halua pelkästään selviytyä elämästäni, vaan nauttia siitä. Yritän suunnitella aikataulujani realistisesti, omien voimavarojeni puitteissa. Suljen tietokoneen järkevään aikaan. Nukun öisin enkä enää valvo aamutunneille töiden parissa. Sanon useammin ei kuin kyllä, enkä suostu enää kiltteyttäni asioihin, joihin aika ja energia eivät riitä. Tunnistan, kun kierrokset alkavat kasvaa liian isoiksi. En vieläkään osaa aina pysäyttää sitä ajoissa, mutta ainakin tiedän mitä on tapahtumassa ja mikä on se piste, johon en enää ikinä halua takaisin.

Yksi ärsyttävimmistä seurauksista vuosien kuormituksesta koitui on kroonistunut stressi. Vaikka elämäni on nykyään rauhallisempaa kuin koskaan, stressihormonin eli kortisolin ylituotanto on ikäänkuin jäänyt päälle eli punaiset valot vilkkuvat, vaikka hätätila on ohi. Vähänkin kiireisempi päivä saa sydämen jyskyttämään, välillä syke nousee jo siitä että avaan tietokoneen. Keho ja mieli reagoi stressioireilla, vaikka niihin on enää harvoin aihetta. Välillä on tosi vaikea rentoutua. Edessä saattaa pyöriä kauan odotettu leffa, mutta takaraivossa jyskyttää tunne siitä, että jotain tärkeää on tekemättä.

Kiinnostuin heti, kun kuulin kehon stressinsietokykyä edistävästä ravintolisästä, joka on ollut hitti Ruotsissa. Ashwagandhaa sisältävä Harmonia KSM66 on singahtanut myös Suomen terveyskauppojen myydyimmäksi ravintolisäksi vuonna 2019. Lueskelin aiheesta. Ashwagandha on adaptogeeninen rohdoskasvi, joka tunnetaan suomeksi myös nimillä rohtokoiso tai Intian ginseng. Se on vanha tuttu perinteisestä intialaisesta lääketieteestä eli ayuervedasta, jossa sitä on hyödynnetty tuhansien vuosien ajan sen hermostoa ja immuunijärjestelmää tukevien, tasapainottavien ominaisuuksien vuoksi. Erityisen kiinnostavaa on, että ashwagandhalla on kyky samanaikaisesti rauhoittaa ja virkistää.

Selvisi myös, että Harmonia KSM66 -valmisteen vaikuttavalla aineella, ashwagandha-juuriuutteella, on 20 kliinistä, kaksoissokkoutettua, placebokontrolloitua ja riippumattomissatiedelehdissä julkaistua tutkimusta, sekä kaikista kasviuutteista eniten sertifikaatteja. Aikamoista. Tutkimusnäytöstä ja sertifikaateista huolimatta olin skeptinen. Olin testaillut aiemminkin luontaistuotteita samaan tarkoitukseen, tuloksetta, ja ajattelin, että kroonistunut stressi olisi minussa niin syvällä, ettei mikään valmiste tepsisi siihen.

Otin valmisteen kuitenkin testikäyttöön. Kaksi viikkoa myöhemmin palasin työmatkalta keskelle työhässäkkää ja huomasin, että jokin puuttui. Päänsisäinen surina oli hiljentynyt. Rintakehässä jatkuvasti hakkaava kiireen tuntu oli kadonnut ja olo oli rauhallinen, vaikka työviikko oli tavallista täydempi.

Kaivoin valmisteen tiedot esiin uudestaan. Nykyään ollaan todella tarkkoja siitä millaisilla väitteillä lisäravinteita saa markkinoida. Harmonia KSM66:lla on kuitenkin useita Euroopan Elintarviketurvallisuusviraston EFSAn sallimia terveysväittämiä: auttaa helpottamaan stressin oireita. Vahvistaa stressinsietokykyä. Helpottaa nukahtamista. Auttaa rentoutumaan ja palautumaan. Vaikuttaa positiivisesti muistamiseen ja keskittymiskykyyn. Edistää emotionaalista tasapainoa.

Kun olin syönyt valmistetta kuukauden, aloin huomata muitakin muutoksia. Unenlaatuni on parantunut. En heräile enää öisin tai herää aamuisin levottomaan oloon, vaan nukun syvää unta herätyskellon soittoon asti. En oikeastaan ollut ajatellut, että yöunissani olisi mitään vikaa ennen kuin aloin nukkua paremmin, mutta ero olossa aamuisin on iso.

Ehkä isoin muutos on, että se jatkuva hektisyyden ja hädän tunne, joka ensimmäisenä katosi, on myös pysynyt poissa. Mieli on selvästi rauhallisempi eikä mikään tunnu enää stressaavan. Sillä on ollut valtava vaikutus omaan arkeen. Jaksan keskittyä paremmin töihini, kiireisinäkään päivinä ei tunnu enää siltä, että sydän tulee ulos rinnasta. Ja toisaalta silloin kun olen vapaalla, pystyn oikeasti rentoutumaan eikä tekemättömät asiat pyöri loputonta kehää päässä.

Olin ennen juuttunut stressioireiden negatiiviseen kierteeseen: kun stressasi ja väsytti, oli vaikea tehdä viisaita valintoja hyvinvointinsa eteen. Mutta on olemassa myös positiivinen kierre. Kun nukun paremmin enkä tunne itseäni jatkuvasti stressaantuneeksi, maltan tehdä muitakin asioita, jotka parantavat oloani. Syödä fiksummin, suunnitella ajankäyttö realistisemmin. Aloin jo alkuvuodesta kävellä kaikkialle lisätäkseni hyötyliikunnan määrää, sitten aloin tehdä pieniä kotijumppia, nyt käyn silloin tällöin jo hölkkälenkeillä.

Muutkin ovat huomanneet muutoksen: Jarnon mukaan olen selvästi rennompi. Olen ollut myös paremmalla tuulella, ihan kuin joku olisi sytyttänyt valot päälle ja siivonnut pölyt nurkista. Kaikki tuntuu kirkkaammalta, valoisammalta.

Olen erityisesti vallitsevan poikkeustilan keskellä iloinnut tästä kaikesta, koska stressihormonin runtelemassa “normaalitilassani” olisin ollut todella ahdistunut ja stressaantunut peruutetuista töistä ja tuntuvasta lovesta taloudessamme. Toki tilanne nytkin mietityttää, mutta on aivan eri asia pohtia rakentavia lähestymistapoja vallitseviin realiteetteihin kuin valvoa yöt murehtien ja stressaten asioista, joihin itsellä on lopulta hyvin vähän vaikutusvaltaa.

Kaikesta hehkutuksestani huolimatta on hyvä tiedostaa, että henkinen kuormitus on kuormitusta, vaikka stressin kestämiseen saisi ylimääräistä buustia. Minun kohdallani valmisteesta on ollut valtava hyöty juuri kroonistuneen stressin katkaisemiseen, mutta mikään pilleri ei olisi ratkaissut tilannetta silloin kun tekemistä oli yksinkertaisesti koko ajan aivan liikaa. Lähes jokaisen elämässä tulee väistämättä joskus vastaan tavallista stressaavampia hetkiä, mutta jos kuormittava elämäntilanne uhkaa pitkittyä, kannattaa miettiä vakavasti omia voimavarojaan ja pohtia millaisia muutoksia omaan arkeen voisi tehdä. Vakavien oireiden kohdalla pitää tietysti kääntyä viivyttelemättä lääkärin puoleen. Minäkin kävin lääkärissä varmistamassa, että sykkeeni ei oikeasti ollut enää korkealla, vaikka siltä välillä tuntui.

Olen puhunut valmisteesta viime kuukausien aikana muutamaan otteeseen Instagramin puolella ja moni seuraajista on innostunut kokeilemaan. On ollut ihan mahtavaa saada myöhemmin palautetta siitä kuinka se on vaikuttanut muidenkin elämään. Tätä on kyllä todella helppo suositella ihan koko sydämestä! Ostin juuri uuden purkillisen ja aion todellakin jatkaa säännöllistä käyttöä.

Olen syönyt yhden kapselin aamuin illoin, joskus kiireisempinä päivinä ottanut iltaisin yhden sijaan kaksi. Tuotetta voi käyttää jatkuvasti, taukoja ei tarvita. Vaikutukset ovat yksilöllisiä, mutta niitä alkaa huomata keskimäärin kahden viikon käytön jälkeen. Hinta on minusta edullinen, purkki maksaa noin 25 euroa. Valmiste on gluteeniton ja vähälaktoosinen, voi sisältää valmistusprosessista johtuen pieniä määriä maitoproteiinin jäämiä. Tarkempia tietoja niin tuotteesta kuin siihen liittyvistä tutkimuksista voi lukea nettisivuilta. Jos Harmonia KSM66 kiinnostaa, saat sen nyt 20% alennuksella koodilla STELLA20 Yliopiston Apteekista 10. toukokuuta saakka.

Kokemuksia, ajatuksia? Sana on vapaa kommenttilootassa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Superhelppo arkimuna

Seuraa pikainen huikkaus uppomunien laiskoille ystäville. Mekin teimme pääsiäisenä Stellan ja Gateaun ohjeiden mukaan parsa- ja lohileipiä, joihin alkuperäisen ohjeen mukaan kuului uppomuna. Minulla saattaa olla maine kovana mimminä keittiössä, mutta klassinen etikkapyörteestä Venuksen lailla nouseva uppomuna ei kuulu repertuaariini. Korvaan sen yleensä keitetyllä kananmunalla, koska se on helppo, kaunis ja sopivan valuva, kunhan noudattaa näitä vanhoja ohjeitani ja nimenomaan 6 minuutin ja 30 sekuntin keittoaikaa.

Mutta! On olemassa ARKIUPPOMUNA, eli superhelppo versio esimerkiksi tavalliseen tiistaiaamuun. Ei yhtä kauniin pyöreä kuin perinteinen uppomuna, mutta aivan pätevä. Ja se syntyy näin.

ARKIUPPOMUNA

Lorauta kannelliseen paistinpannuun reilusti vettä. Olen huono määrissä, mutta sanotaan syvyys 5 cm. Kuumenna kiehuvaksi.

Riko veteen munia, pannun koosta riippuen voit tehdä jopa 4-6 munaa kerralla. Laita kansi päälle, käännä lämpö pois.

Puuhaile noin 2 minuuttia 30 sekuntia muita aamiaishommia: paahda leipää ja pekonia, leikkaa avokadoa, avaa purkillinen valkoisia papuja tomaattikastikkeessa. Mitä nyt haluatkin muniesi kanssa nauttia.

Kaasuhellastani huolimatta kuvissa pieni retkiliesi, paremman valon vuoksi.

Kun minuutit ovat kuluneet, nosta kansi, siivoa munien reunat (huitulat pois) ja nosta munat lautaselle. (Huom: liedet ovat toki erilaisia, joudut hiomaan oman keittoaikasi itse sopivaksi. Minulla on kaasuhella, joten lämpö lakkaa todellakin heti kun käännän liekin pois päältä. Sähköliedet pysyvät kuumina pidempään.)

Ripsottele päälle ainakin suolaa, ehkä mustapippuriakin. On aamuja, jotka vaativat hiukan chilihiutaleita käynnistyäkseen.

Leikkaa veitsenkärjellä kananmunat auki ja katso miten kaunis keltuaispuro juoksee kuvauksellisesti paahtoleivän kullankeltaista reunaa alas.

Kaada suuri kupillinen maitokahvia lempikippoosi ja nauti.

Sanoinhan, superhelppoa!

Lempimunani on kuitenkin cocotte, joka sinkauttaa minut kolhiintuneesta aamiaispöydästäni suoraan Pariisiin, kas näin.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & ELSA PARKKONEN