Tyylistä ja muusta

Kaupallinen yhteistyö Nanso

Rohkaistuttuani viime aikoina enemmän kameran eteen olen saanut ystävällisiä kysymyksiä ja tiedusteluja tyylistäni. Paitsi imartelevaa, se on myös hämmentävää. Onko minulla jokin oma tyyli?

Jos onkin, en ota siitä kunniaa itselleni. Olen aina ollut hyvä poimimaan inspiraatiota muilta ja vaihtamaan nahkojani sukkelastikin. Kun katson kuviani taaksepäin, olen juuri se ihminen, joka ei voi käsittää mitä mielessä on liikkunut pukeutuessani kuten olen pukeutunut. Eikä tähän tarvita vuosikymmeniä, pari vuottakin riittää. Näen myös pukeutumisessani selkeitä kausia. Tässä välissä on ollut aika, jolloin olen verhoutunut kiireestä kantapäähän vain suureen ja mustaan. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ehkä halunnut olla näkymätön.

Kun Stella kysyi minua vuosi sitten mukaan blogiin vieraskirjoittajaksi, ensimmäinen ajatukseni oli kauhu. Ei kirjoittajuudesta, sen osaan, vaan siitä että Stellan lukijamäärillä saattaisin muuttua näkyväksi. Kuka hullu pyytää lähes viisikymppistä ihmistä astumaan estradille iässä, jossa yleensä meidät naiset mieluummin sysätään syrjään? Nyt ajattelen, että Stella oli tässäkin edelläkävijä. Minäkin haluaisin nähdä ikäisiäni ihmisiä seilaamassa somevirroissa. Tosin olen vielä erittäin keskeneräinen sen ajatuksen suhteen, että se ikäihminen olisin minä itse.

Iällä on tekemistä tyylinkin kanssa. Seurasin vähän aikaa sitten muutaman nuoren vaikuttajan pohdintoja ikääntymisestä ja sen merkeistä. Muistan sanoneeni vuosikymmeniä sitten, ihan kuten he sanoivat nyt, että en ymmärrä mitä pahaa rypyissä on, nehän kertovat vain eletystä elämästä, nauretuista nauruista. Mutta kun täytät neljäkymmentä ja sen yli, huomaat pian, että rypyt ovat ongelmistasi pienimmästä päästä. Poolopaidat ja pitkät hihat kiinnostavat. Voisin tietysti aloittaa hetkenä minä hyvänsä vimmatun tenniksenpeluun, mutta olen sen sijaan päättänyt omistautua pizzalle, punaviinille ja runsaille helmoille.

Tyylini lisäksi (ja pizzasta huolimatta) vaatekokoni on muuttunut matkan varrella. Vaatekaappini on väkisinkin mennyt uusiksi. Oma pää ei aina meinaa pysyä perässä. Siinä, ja muussakin tyylijumituksessa auttavat ystävät. Eräs tyylitietoinen ystäväni otti ja tilasi minulle kolme mekkoa, pakotti sovittamaan ja lupasi hoitaa palautuksen, ellen pitäisi. Pidin jokaisen. Hänen tempauksensa takana oli halu osoittaa, että ostin edelleen itselleni liian suuria vaatteita ja että oikeasti värit sopivat minulle ja pukevat minua. Kokemus oli mullistava. Sen jälkeen mekkohanat aukesivat ja olen liihotellut menemään. Olen melkein kuin syntynyt uudelleen.

Niille, jotka ovat kysyneet tyylivinkkejä neuvoisin siis kääntymään ystävien puoleen. Miten he pukisivat sinut, jos antaisit vapaat kädet?

Kaikkia vaatteita ei ole muuten pakko omistaa: vaatteita voi lainailla ja vaihdella ystävien kesken ja vaatelainaamot yleistyvät. Moni helmi vaatekaapissani on nimenomaan ystäviltä perittyjä tai heidän kirppispinoistaan poimittuja. Ystävilläni on ihana ja rohkea vaatemaku, oma tyylini on ehdottomasti kehittynyt heidän ansiostaan.

Rakastan myös muotilehtiä. Huomaan nostelevani ostoskoriini lähinnä ruotsalaisia. Styleby painii aivan omassa sarjassaan ja on usein aikaansa edellä, mutta eniten tähän hyvin tavalliseen elämääni sopivia tyyli-innoituksia löydän Ellestä (sve), Damernas världistä ja Feminasta.

En itse asiassa omista suurta vaatevarastoa. Parit farkut, muutama neule, hameita ja mekkoja arkeen ja juhlaan, kesään ja talveen. Suurimman osan ajasta nuhjuan iänikuisissani, olen niin vähän ihmisten ilmoilla. Erakkoaikoinani ajattelen kunnianhimoisesti vaatelakkoa ja maailman parantamista. Mutta kun pääsen suuriin kaupunkeihin, villiinnyn. Olen vielä huithapeli vaateostoksilla, mutta sentään jo tiedostan, että valinnoillani on merkitystä. Opiskelen mielelläni suomalaisia merkkejä, toivon vaatteideni kestävän käyttöä ja aikaa, olen oppinut kurkistamaan materiaalilappuun. Valveutuneet tyttäreni ovat parhaita opettajiani tässä asiassa. (Lentolakkovuoteni on osoittautunut helpommaksi kuin luulin, tietyistä kollektiivisista syistä, kiitos kysymästä.) Saan kuitenkin myös valtavasti iloa kivoista vaatteista. Tyyli, muoti ja trenditkin ovat onnelliseksi tekeviä asioita! Joskus ostan kaksi kappaletta samaa vaatetta, jos olen sen hyväksi todennut. Olen siinä mielessä uniformu-tyyppiä. Käytän lempivaatteitani maanisesti kunnes ne hapertuvat päälle.

Muistan lukeneeni jostain, että usein ihmisen koti ja pukeutuminen noudattelevat samaa linjaa. Näin taitaa olla. Tyylini on varmaan hiukan boheemi, kotini kai aika paljonkin.

Pari sanaa asusteista ja ulkonäöstä.
Kengät: mustat. Varvastossut, ballerinat, lenkkarit ja nilkkurit.
Korut: ennen aina hopeaa, nyt meneillään on kultakausi.
Laukut: haaveilen Chanelista.
Meikki: mustaa. Joka paikkaan ja paljon.
Hiukset: vallankumous. Yritän olla värjäämättä. Toivottavasti harmaannun yhtä kauniisti kuin äitini.
Lounge wear eli kotipukeutuminen: tämä on uusin oivallukseni. Ihminen, joka viihtyy niin paljon kotona ja varsinkin sängyssä kuin minä, voisi totta vieköön ottaa ilon irti kotiasuista ja yöpuvuista!
Kehityskohteet: pukeudun ja meikkaan arkeen ja juhlaan aika samalla tavalla. Haluaisin osata säväyttää.

Vierailu tämän postauksen yhteistyökumppanini, suomalaisen perheyrityksen Nanson liikkeessä oli nopea. Löysin heti ja helposti suosikkini. Etukäteen jännitti, tämmöinen tappi, onko minusta heille malliksi? Ihailen ihmisiä, jotka ovat tyynen rauhallisia omassa itsessään. Minä olen alati puseron helmaa nykivä hermokimppu. Mutta huoleni oli turha. Tiesin heti miten yhdistelisin vaatteita, mikä näyttäisi ihan minulta. Jokainen vaate päätyikin lopulta omaan vaatekaappiini, jokapäiväiseen käyttöön.

Kuvissa näkyvät tuotteet:

Mustavalkoinen Nomparelli-mekko ja sen alla musta Villis-poolo (sukkahousut ovat Voguen). Mekko on ihan minua. Haluan pidentää mekkojen käyttöaikaa pitkälle talvikauteen, olen aika ylpeä tuosta poolo-oivalluksestani.

Musta Kuura-poolopusero. Minä sovituskopissa: onko tämä liian läpikuultava..? Parkkonen (silmät säihkyen): ei ole sellaista paitaa kuin liian läpikuultava. Ts. Parkkosen suosikki.

Luonnonvalkoinen Tuohi-neulepusero ja samanvärinen Tuohi-neuletakki. Käytän näitä myös näin yhdessä! Upea kermanvärinen pusero ja pitkä neuletakki muodostavat runsaan ylellisen yhdistelmän mustien Viistasku-farkkujen kanssa.

Ruskeassa Hilka-takissa on hauska oversize -malli, suuret taskut ja HUPPU, josta hankolainen tuulentuivertama erikseen kiittää.

Oliivinvihreä Valeria-huppari ja Valeria-housut. Minulla ei ole ikinä ennen ollut verkkareita. Päätin aloittaa huipulta, väri on IHANA!

Lämmin kiitos Nansolle luottamuksesta, tätä postausta oli ilo tehdä! Minun vaatekaappini sai näin mieleistä syystäydennystä. Jos kiinnostuit, löydät yhdellä klikkauksella kootusti suosikkituotteeni värivaihtoehtoineen. Lisäksi voit hyödyntää myös Nanson ystävällisen edun: koodilla ANNA20 saat normaalihintaisista tuotteista -20% 18.10. saakka.

Lisäksi haluaisimme kuulla mikä tuotteista sykähdytti eniten? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kiitokseksi kaksi 100 euron arvoista lahjakorttia Nanson verkkokauppaan. Arvotaan ehtii osallistua 18.10. asti. Muista sähköpostiosoite!

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Esittelyssä työhuone

Pitkästä aikaa sisustusjuttu, löysin nimittäin nipun kuvia jotka nappasin työhuoneestamme jokin aika sitten! Olen kauan sitten luopunut ajatuksesta, että sisustus olisi asia, joka olisi jonain päivänä “valmis”. Jarno järkkäilee usein huonejärjestyksiä uusiksi, kalusteita kulkeutuu myös Lapin kotiin ja sieltä takaisin. Niinpä työhuonekin on tätä kirjoittaessa jo aivan toisen näköinen, mutta ei se niin justiinsa, tunnelma on aika lailla sama.

Meillä on erillinen työhuone, koska työskentelen kotona, samoin Jarno niinä päivinä kun ei ole kuvauksissa. Useimmiten nautin siitä ettei aamulla tarvitse erikseen lähteä työhuoneelle, voi vaan keittää kahvit ja istahtaa työpöydän ääreen, mutta aina välillä työpäivien venyessä ja vanuessa turhan pitkälle pohdin olisiko kodin ulkopuolella sijaitseva erillinen työtila kuitenkin elämää selkeyttävä ratkaisu. Työt voisi jättää sinne ja pyhittää kodin pelkästään palautumiseen ja rentoutumiseen. Nyt mennään näin, katsotaan sitten miten ratkaisemme asian seuraavan kodin kohdalla. Olemme alkaneet nimittäin haaveilla muutosta rauhallisemmille kulmille (jep, sellaista ne Lapissa vietetyt kesät teettävät) ja tehneet jo henkisen päätöksen, että alamme pohtia vaihtoehtoja ensi vuoden puolella, kun kirjaprojekti on poissa käsistä.

Käytämme tilavaa huonetta silloin tällöin myös kuvausstudiona ja siksikin kalustus on pidetty melko kevyenä – ei seinään pultattuja hyllyjä tai muutakaan, mikä ei olisi kohtalaisen helppo tarvittaessa siirtää. Huoneessa on kuvattu kaikkea yritysten henkilöstöpotreteista tavaratalomainoksiin, vaalea tila taipuu moneen. Upeinta huoneessa ovat tietysti nuo viime vuosisadan alun kaari-ikkunat. Tässä talossa on joskus toiminut sairaala ja tämä asunto oli silloin toimistokäytössä. Melkoiset puitteet toimistolle! Onnekkaitahan me ollaan, kun saamme asua täällä.

Työhuoneen tärkein kaluste on tietysti työpöytä, jonka pitää olla iso ja tukeva, sellainen joka ei tutise, vaikka lastaisin siihen kaikki kirjani ja paperini ja konttaisin niiden seassa. Kokoa tarvitaan myös siksi, että mahdumme tarvittaessa molemmat samaan aikaan pöydän ääreen. Intialainen kirjastopöytä kaiverrettuine jalkoineen on onnekas huutokauppalöytö, maksoimme siitä kokonaiset 35 euroa ja onnittelen itseäni tästä yhä joka päivä. Ah! Erityismaininta pöydän vetolaatikoista, johon saa sullottua katseilta piiloon kaikki ajelehtivat tavarat kovalevyistä muistikirjoihin.

Lähes koko työhuoneen kalustus on hankittu secondhandina. Italialainen nahkasohva on Tori-löytö vuosien takaa, se majaili työhuoneessa jo edellisessä kodissamme. 50-luvun valaisin ja 70-luvun sohvapöytä ovat kirppislöytöjä ja haalistuneen vaaleanpunainen tyyny lahja ystävältä.

Sera Helsingin käsin tehty villamatto on huoneen harvoja uutena tehtyjä hankintoja, kirjoitin siitä lisää taannoin. Mustavalkoinen valokuva on Mikko Rasilan, jonka taideverkkokaupasta saa näitä vedoksia.

Robert Mapplethorpen näyttelyjuliste on Kiasmasta viiden vuoden takaa.

Kutsumme mustaa sivutasoa hevoshyllyksi, koska sen takorautaiset jalat ovat kavionmalliset. Ostin pöydän Ruttopuiston kulmalta yhden antiikkikauppiaan takakontista jonkun kirppistapahtuman jälkeen muutama vuosi sitten. Näin, kun hän yritti saada sitä mahtumaan autoonsa ja tarjosin siitä sen verran mitä taskun pohjalta sattui löytymään. Kaupat tuli! Hyvä niin, hylly on yksi kauneimmista kalusteista, jonka omistamme. Ystävämme vaaniskelee sitä, mutta emme ole vieläkään taipuneet myymään sitä hänelle.

Antoni Tápiesin signeerattu litografia on myös huutokauppalöytö, samoin rottinkituoli, jonka pari asustelee makuuhuoneessa. Vanha kaktus on parin vuoden takainen ostos ystävän kirppispinosta, myös egyptiläinen kissapatsas on kirppislöytö. Mustat arkkitehtivalaisimet ovat kulkeneet kodista toiseen melkein kymmenen vuotta, rakastan niiden käytännöllisyyttä. Välillä ne ovat palvelleet keittiön valaisimina, toisinaan lukuvaloina yöpöydillä, nyt ne ovat päässeet takaisin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa työtilan valaisimiksi.

Työhuoneen neukkari on usein myös koirien käytössä.

Mustat 20-luvun kirjakaapit olivat kyllä kauniit, mutta niin epäkäytännöllisen pienet! Vaikka kierrätän jatkuvasti luettuja kirjoja eteenpäin enkä säilytä hyllyssä kuin tärkeimpiä teoksia ja niitä, joita en ole vielä lukenut, tila alkoi auttamatta käydä ahtaaksi. Olemme myyneet kaapit sittemmin antiikkikauppaan ja hankkineet tilalle reilusti isomman hyllyn, sekin vintagea ja kotimaista tuotantoa. Ehkä oli turhan optimistista kuvitella, että kirjakokoelma pysyisi suppeana.

Juno-koiran peti on ristitty minisuperiksi ja se on vuosientakainen hankinta Madesignista, ystävimme verkkokaupasta, josta olen kirjoittanut vuosien varrella kerran jos toisenkin. Musta kaappi on huutokauppahankinta ja säilöi sisäänsä mm. kamerakaluston ja ammattikirjallisuutta. Sittemmin kaappi päätyi pohjoiseen makuuhuoneen vaatekaapiksi, sillä työhuoneeseen muuttanut kirjahylly on tarpeeksi suuri kaikelle eikä ylimääräiselle säilytystilalle ollut enää työhuoneessa tarvetta. Rottinkinen valaisin, kiinalainen säilytysloota ja puinen ruukku kaikki, niin, arvasitte jo – kirppislöytöjä.

Nautin suunnattomasti arjen estetiikasta ja toimivista kalusteista, mutta en kiinny tavaroihin kovin herkästi. Ne ovat kuitenkin vain tavaroita, joiden tarkoitus on tuottaa iloa ja palvella arjessa, ja jos tarpeet muuttuvat, esineelle etsitään uusi koti. Ennen ajattelin, että kaikesta kauniista on parempi pitää kiinni siltä varalta, että sille joskus löytyy taas käyttöä tai sopiva paikka, mutta mieli on muuttunut parin vuoden aikana tyhjennettyämme Lapin taloa, jonka perähuoneisiin, vintille ja latoon on kertynyt tavaroita viimeisen 150 vuoden ajalta. Tavaraähkyn keskellä on alkanut kiehtoa ajatus siitä, että kotoa löytyvät vain ne esineet, jotka ovat oikeasti käytössä ja jotka mahtuvat ketterästi kaappeihin. Meillä ei tällä hetkellä ole esimerkiksi vinttikomerossa mitään (voitteko uskoa, ei ainuttakaan epämääräistä roinalaatikkoa) ja se tuntuu huojentavalta. Koska olen wannabe-minimalisti, joka oikeasti rakastaa myös runsautta, karsiminen on edennyt hissuksiin, mutta tulokset alkavat näkyä. Jäljellä alkaa olla pitkälti vain sellaisia tavaroita, joiden kanssa haluan elää vuodesta toiseen ja kantaa ne myös seuraavaan kotiin.

Meillä ei ole sisustuksen suhteen ikinä mitään selvää suunnitelmaa, enemmänkin joku hämärä johtoajatus, jonka ympärille asiat rakentuvat osin sattuman kautta (kun sisustaa pääosin secondhandilla ja vintagella, ei oikein auta kuin luottaa sattumaan ja siihen, että silmää miellyttävät esineet sopivat jollain maagisella säkällä toisiinsa) ja lopuksi rymsteeramalla keskellä yötä huonejärjestystä uusiksi. Työhuoneeseen toivoimme rauhallista tunnelmaa, jotta siellä olisi hyvä ja helppo keskittyä. Minusta se on onnistunut melko hyvin. Toki siellä välillä tanssahdellaankin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kirjoittamisesta

Olen viime viikot lähinnä kirjoittanut. Ollut kotona ja kirjoittanut. Välillä istunut kahvilassa ja kirjoittanut. Kivaa vaihtelua kotona istumiseen, mutta kahviin kuluu hirveästi rahaa ja himoituista pistokepaikoista saa kilpailla muiden kahvilassa kirjoittavien kanssa.

Olen skipannut lähes kaikki alkusyksyn riennot ja ottanut loppuvuodeksi vastaan töitä vain sen verran, että juuri ja juuri elätän itseni. Etenkin tässä ajassa tuntuu hurjalta kieltäytyä töistä, kun on kasvatettu pelkäämään, että perikato uhkaa, jos en tartu jokaiseen tarjottuun mahdollisuuteen. Niin vaan olen päättänyt haastaa pelkoni ja voihan olla että vuodenvaihteessa kirjoittelen tänne postauksia katuojasta, mutta otan nyt sen riskin.

Tajusin puhuneeni kirjaprojektista Instagramin puolella, mutta kaikki eivät tietenkään ole Instagramissa. Siispä teille, jotka ette ole siitä vielä kuulleet: kirjoitan esikoisromaaniani.

Kuulen äänenne: noniin, johan tätä on ootettu. No niin on! Joskus kaikkein suurimmat unelmat vaativat toteutuakseen hyvin monen asian loksahdusta. Minun kohdallani suurimmat loksahdukset olivat korvienvälisiä eivätkä ne olisi voineet tapahtua yhtään aiemmin.

En kerro kirjasta vielä enempää, koska se on yhä kesken, mutta se on fiktiivinen teos, sen julkaisee Tammi ja tarkempi julkaisuaikataulu selviää sitten lähempänä, olettaen tietysti että saan kirjan valmiiksi enkä esimerkiksi sekoa paineen alla ja muuta Lappiin hoitamaan lehmiä, joka toisina päivinä tuntuu täysin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Ystäväni (jonka pitäisi mielestäni itsekin kirjoittaa kirja) kysyi miltä tuntui allekirjoittaa kustannussopimus. Perille tulemiselta, vastasin. Vaikka ei se mikään päätepysäkki ole, ei loppu, vaan jonkin uuden alku. Silti. Olen mennyt tätä kohti niin kauan.

Tämän vuoksi blogissa on ollut viime aikoina tavallista hiljaisempaa ja tulee luultavasti olemaan myös tulevina kuukausina, koska en tee mitään juuri muuta kuin kirjoitan enkä ajattele muuta kuin kirjoittamista. Arkistot notkuvat kyllä kuvia, ehkä saan tartuttua niihin ja käsiteltyä joitakin niistä miljoonista aiheista, jotka ovat roikkuneet iät ja ajat listallani. Yritän silti olla ottamatta paineita, koska juuri se paine olla koko ajan läsnä ja tuottaa jatkuvasti jotain uutta oli yksi niistä syistä, joiden takia oli niin vaikea raivata elämään tilaa tämän tekstin kirjoittamiselle.

Kirjoittaminen tekee onnelliseksi mutta epäsosiaaliseksi, kierrän tutut kadulla kaukaa (anteeksi kaikki) ja välillä puolisonkin läsnäolo on liikaa kun tekee mieli koteloitua omaan maailmaan, jossa soi repeatilla tykyttävä ranskalainen tekno ja neonpinkit valot välkkyvät jossain horisontissa.

Ystäviä olen nähnyt lähinnä kävelyiden merkeissä. Kävelen koiran kanssa jokatapauksessa joka päivä, siihen on helppo yhdistää sen verran ihmisseuraa ettei vallan erakoidu. Vaikka totta puhuakseni vasta nyt tajuan kuinka paljon nautin yksinolemisesta, kuinka vähillä konktakteilla todellisuudessa pärjään tuntematta itseäni yksinäiseksi.

Kirjoittamisen ohella olen myös vitkastellut kirjoittamiseen ryhtymistä ja sitten ahdistunut vitkastelusta ja panikoinut, että teksti ei valmistu dedikseen mennessä, että mistään ei tule mitään ja kaikki menee pieleen. Kirjoittaminen itsessään tuntuu helpolta, mutta keskittyminen on vaikeaa ja pelkästään hereillä pysyminen on hetkittäin mahdotonta. En tiedä onko se tämä syksy vai jotain kumuloitunutta kuormitusta, mutta koko ajan väsyttää.

Aiemmin olisin syyttänyt itseäni aikaansaamattomuudesta, mutta on ilmeisesti tapahtunut kehitystä. Vihdoin tunnistan, että jatkuva väsymys, keskittymiskyvyttömyys ja vaikeus tarttua niihinkin asioihin, joita kaikkein eniten haluan tehdä, ei ole luonteen heikkoutta, vaan luonnollinen seuraus 20 vuoden uupumusputkesta, josta en ole koskaan kunnolla toipunut. Miten olisin voinutkaan, ilman minkäänlaista sairaslomaa. Syvimmästä rämeestä on kontattu pois muuttamalla omia ajattelu- ja toimintamalleja yksi kerrallaan, mikä on hidasta ja vielä tavallistakin hitaampaa, jos tekee sen yrittäen toipua vuosien ylikuormituksesta, tehden koko ajan, niin, töitä. Olen hyväksynyt senkin, etten tule koskaan täysin ennalleni.

Sådant är livet, kuten äitini lakonisesti toteaa asioihin, jotka menivät kuten menivät. Niin se meni eikä sille mahda mitään. Hyvinhän tässä lopulta kävi, tässä minä vihdoin kirjoitan ja vitkastelusta ja väsymyksestä huolimatta olen siitä kiitollinen, niin pakahduttavan iloinen, että se on juuri nyt minun tärkein työ. Yritän suojella jaksamistani ja mielenterveyttäni, varjella prosessia ulkomaailman paineilta, uskaltaa tehdä tarpeeksi vähän, luottaa siihen että aika riittää ja saan kaiken valmiiksi.

Kaikille teille ruudun toiselta puolelta tsempanneille ja kannustaneille kiitos luottamuksesta ja ymmärryksestä, se on merkinnyt paljon, vaikka en olekaan aina osannut sitä ilmaista.

WENDY ~ Seikkailu saarella

Kaupallinen yhteistyö Cinemanse
Kirjoittajina Jarno Jussila ja Mikko Rasila

Wendy on Benh Zeitlinin ohjaama ja siskonsa Eliza Zeitlinin kanssa kirjoittama kolmannen vuosituhannen Peter Pan -seikkailu, joka sijoittuu fantasiasaarelle, jossa aika ja ikääntyminen eivät enää kulje käsi kädessä. Räjähtävät seikkailut ja vapaudenhuuma täyttävät saaren siellä rymyävän lapsilauman eläessä tiiviissä luontoyhteydessä saaren metsissä, vesissä ja luolissa. Tarina on Zeitlinien kokonaan uudelleenvatkaama legenda poikalaumaa johtavasta Peter Panista ja Wendystä, Lost Boysien ainoasta tytöstä. Lapsia yhdistää, samoin kuin osaa elokuvan aikuisia, fantasiamaailmaan uppoaminen, loputon seikkailun kaipuu ja aikuistumisen pelko. Benhin tarjoama maailma on visuaalisesti huikean kaunis ja fyysinen, kuvattu luonnonvalossa 16-millisellä kameralla, joka heiluu ja tärisee hetkittäin niin että teatteri unohtuu ja tuntuu kuin olisi konkreettisesti seikkailussa mukana. Elokuva näytettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla gaalanäytöksessä viime sunnuntaina ja tällaisia ajatuksia, muistoja ja havaintoja siitä nousi.

FINDING NEVERLAND

Jarno
Palaan joskus ajatuksissani Karibialle, pienelle saarelle, missä seikkailimme kolmestaan Stellan ja Mikon kanssa muutama vuosi sitten. Se on yksi mieleenpainuvimmista kokemistani matkoista. Taianomainen paikka turkoosin veden äärellä, sademetsä ympärillä, rantojen hienoksi hiuotunut valkoinen hiekka ja saarella vapaasti elävät villihevoset. Olen ajatellut sitä paljon, nähnyt unia, että me kaikki kolme ollaan siellä uudestaan. Meidän seikkailussa oli paljon samaa elokuvan maailman kanssa – Wendy on nimittäin kuvattu pienellä Montserratin saarella Karibianmerellä, missä meidänkin kolmikkomme salaperäinen saari sijaitsee.

Se oli unenomainen matka, vaikka tapahtui oikeasti. Ajelimme Jeepillä ympäri saarta, heräsimme viidakon ääniin, ihmettelimme aamu-usvassa vaeltavia villihevosia, sukelsimme simpukoita merenpohjasta. Hetken olimme kuin elokuvan kolme kotoa karannutta lasta: Wendy, Douglas ja James Darling, ja saari oli meidän Neverland. Seikkailu ei odottanut meitä siellä jossain, vaan me itse teimme sen sinne. Suunnittelimme reittimme ja määränpäämme, loimme puitteet joissa saimme leikkiä kuin lapset ikään. Olimme aikuisia, mutta se ei estänyt meitä seikkailemasta. Päinvastoin, aikuisena seikkailuista tulee oikeita ja todellisia.

APINAMETTÄ JA PYSTYYNKUOLLEET AIKUISET

Mikko
Muistan kun oltiin pieniä niin leikittiin mun serkkujen kanssa meidän salaisessa apinametsässä tai, apinamettässä niin kuin Porissa sanottiin. Metsä oli loputon ja niin oli meidän kuvitelmat itsestämmekin, vauhtia ja seikkailuja riitti ja metsässä rymytessä aika pysähtyi. Myöhemmin kun ajoin metsän ohi, tajusin että noh, sehän oli sellainen pieni risukko lähiöostarin kyljessä. Mutta silloin kauan sitten se oli meidän valtakunta, johon aikuisten velvollisuudet ja toistuva arjen ankeus ei koskaan yltänyt.

Me oltiin mun serkkujen kanssa lapsina samanlaisia rämäpäitä kuin elokuvan lapset, yhtä kulmikkaita, räjähdysherkkiä ja muistan, että jo silloin vahvoja persoonia, tosielämän Lost Boys. Meidän leikeissä tuli esiin sama ilmiö kuin elokuvan lapsilla: aikuisten maailma kiellettiin kokonaan, kukaan ei halunnut sinne, kukaan ei halunnut myöskään tietää siitä mitään. Ehkä se on ihmisluonnolle tyypillistä ja ominaista vastustaa tuntematonta. Vaikka kukaan ei halunnut aikuisten maailmaan ja ainakin minä kammoksuin sitä with all my might, me käyttäydyttiin kuitenkin kuin pikkuaikuiset. Leikeissä oli selkeä narratiivi ja dynamiikassa selkeä hierarkia. Mua kaksi vuotta vanhempi serkku oli se dynaaminen kärki ja minä olin jo silloin supernörtti kuhnuri, joka oli aivot monen suunnitelman toteuttamiseen. Tämä on erittäin selvää myös Wendyssä: Zeitlin ohjaa lapsinäyttelijöitään suvereenisti ja lasten hierarkia ja dynamiikka on luonnollista ja vaivatonta kuin elokuvasta olisi jätetty kaikki ohjaus pois ja lasten olisi annettu löytää oma luonnollinen tapansa olla ja ihmetellä.

Rakastan myös sitä miten elokuvassa näytetään vanhenemisen ansa kovin lapsenomaisesti, niiden oikeasti aikuistuvien aikuisten osalta. Niiden, joiden päät täyttyy huolista ja joiden sisälle pääsee surullisia ajatuksia. Ne aikuiset näytetään järkyttävinä ja itsekin järkyttyneinä ihmisraatoina, jotka hädintuskin jaksaa kävellä paikasta toiseen, kasvaminen näytetään kehon ja mielen rapauttavana ja sitä vastaan pitää taistella koko ajan. Hassua, mutta kerronnallisesti tehokasta. Samaistun kyllä kerrontaan, itse ajattelin lapsena “aikuisista” täsmälleen samalla tapaa. Hassua miten elokuvan vanhenevat aikuiset jopa itse ajattelevat samalla tapaa. Haikailevat menetettyä nuoruutta ja askel askeleelta katkeroituvat, kangistuvat, hidastuvat, syyttävät “aikuistumista” surkeasta olostaan.

Kaiken kaikkiaan elokuvassa näytetään hienosti nykyihmisten harhaisuus aikuistumisen suhteen. Aikuiset haikailee menetettyä nuoruutta ja hakevat vanhenemisensa syytä koko ajan itsensä ulkopuolelta, lasten aikuistumisenkammo näyttäytyy samanlaisena kuin sosiaalisessa mediassa vellova “positive vibes only” -skeida. Yhtä vaarallisia ajatuspolkuja molemmat.

YLIVIESKAN MARCO POLO – MOOTTORITIE ON KUUMA

Jarno
Lapsena mua ei saanut pysymään sisätiloissa ja riehuin kaiket päivät metsissä rakentamassa majoja, autiotaloissa, puroilla ja milloin missäkin mielikuvitteellisissa maailmoissa miekkoineni ja tarinoineni. Rakastan seikkailua edelleen, nykyään hiukan eri tavalla. Elokuvassa lapset elävät todellisuudessa, jonka uhkakuvina on kasvaa aikuiseksi ja jäädä töihin äitinsä ravintolaan. He haikailevat jotain muuta, jotain suurempaa jossain kaukana ja kun Wendylle tulee tilaisuus karata yön selkään kohti suurta seikkailua, hänen kaksoisveljetkin hyppäävät epäröimättä junan kyytiin. Samaistun tunteeseen. Olen itsekin kuullut äänen, joka kuiskaa korvaan sneak away. Pienempänä kaikki aikuisten tekemiset vaikuttivat niin tylsältä, etten halunnut mitään tekemistä niiden kanssa. En halunnut vastuuta, rutiineja tai tylsiä kotitöitä. Halusin vain leikkiä ja elää yksin omassa mielikuvitusmaailmassani.

Yksi ihmiselämän surullisimmista asioista on, kun lapsi lakkaa leikkimästä. Tietenkään kaikille se ei käy niin yhtäkkiä ja perusteellisesti kuin se kävi minulle. Astuin aikuisten maailmaan aivan liian aikaisin. Siksi vietin suurimman osan nuoruudestani haikaillen jotain suurempaa. Halusin hypätä junan selkään ja mennä kohti tuntematonta – ja niin oikeastaan teinkin! Matkustin niin paljon kuin kykenin ja etsin paikkaa, jossa mun olisi ollut hyvä olla. Paikkaa, jossa olisin saanut olla vapaa ja tietyllä tavalla edelleen lapsi. Palasin kuitenkin aina kotiin mitään löytämättä. Seikkailuja siis nekin, mutta ei sellaisia mitä odotin.

Koen edelleen halua lähteä ja mennä kohti seikkailua. Luulen, että se tunne ei ikinä tule katoamaan ja tiedättekö mitä, mielestäni se on elämän eliksiiriä. Se ei ole pakofantasiaa, halua jättää kaikki taakse ja karata, vaan se on elämässä eteenpäin menemistä. Arki ja vastuu eivät enää ole kirosanoja, ne ovat alkaneet kiehtoa, tuntua raameilta joiden sisällä voi seikkailla. Kun on koko ikänsä vältellyt niitä ja huomannut ettei raamiton elämä lopulta tehnytkään onnelliseksi, nuo asiat voivat yhtäkkiä tuntua todella vapauttavilta.

Olemme Stellan kanssa kiertäneet maailmaa ja matkustaneet mantereita ristiin rastiin. Se on ollut ihanaa ja olemme olleet todella etuoikeutettuja, että olemme saaneet kokea sen. Mulle se todellinen seikkailu on ollut kuitenkin yhteinen koti, avioliitto, meidän miniperhe koirineen, pohjoisen hirsitalo, oma henkinen kasvu, kehittyvät työkuviot ja ihan kaikki ihmiset ja asiat mitä nämä pitävät sisällään. Kaikki ne yhdessä tekevät tästä juuri minun tarinan ja mun ei tarvi mennä sen kauemmas – kaikki on tässä. Tuntuu, että siitä ei ole kauan kun hyppäsin tämän junan kyytiin. Kaikkihan on vasta ihan alussa.

PÖKSYT MÄRKÄNÄ

Mikko
San Juan, Puerto Rico 2017. Atlantin valtameri. Jumalauta, Atlantin valtameri ja minä siellä meressä. THIS IS IT. Uuden ja vanhan maailman erottaja, maailman toiseksi suurin valtameri. Minä Puerto Ricossa ja samanaikaisesti joku toinen let’s say Portugalissa, saman meren pauhuissa. Vesi on vähän kylmää ja vähän kovaa, vaikka ollaan Karibialla, mutta muuten meri on juuri sellainen kuin olin aina kuvitellutkin että se on. Ääretön. Ikiaikainen ja salaisuuksia täynnä. Jatkuvassa liikkeessä ja silti aina samanlainen. Tuntuu että aivot räjähtää ja tulee maailman suurin itku, mutta äkillinen pyllyn kastuminen tuo takaisin todellisuuteen. Olin huomaamattani mennyt kyykkyyn ja antanut puhelimen nauhoittaa meren pauhua. Vähänpä tiesin, että tästä alkaisi yksi kaikkien aikojen seikkailuista.

Kolme ihmistä, kaksi viikkoa, lukematon määrä suunnittelutunteja, paljon matkaa edeltäviä töitä ja vielä enemmän matkan aikana tehtäviä töitä. Tehtävälistoja rastitettavana, satoja päätöksiä tehtävänä joka ikinen päivä ja silti, tai ehkä juuri sen takia meidän pikkuruinen matkaseurue minä, Stella ja Jarno, onnistuimme luomaan matkan ylle taianomaisen tunnelman seikkailusta sademetsään, Viequesin lumotulle pikkusaarelle, Karibianmeren salaisille rannoille ja aaltoihin, aamuviideltä villihevosten keskelle, osaksi hotellivieraiden loputtomia hyönteisluentoja, hylätylle urheilukentälle, Hix Island House -hotelliin, joka tuntui Lost-sarjan lavasteelta ja jossa tuntui kuin maailman kaikki muut ihmiset olisivat PUFF taianomaisesti vain kadonneet. Minulle tästä matkasta alkoi vielä suurempi matka, joka jatkuu päivittäin pääni sisällä. Suunta ja tavoite: säilyttää lapsen usko ja loputon leikki kaikessa tekemisessä, varsinkin silloin kun ei pitäisi.

LAPSI MINUSSA

Jarno
Mulla tuli elokuvan puolivälissä vaikea olo. En oikein osannut kohdata kaikkea sitä riemua ja leikkiä, kun lapset pääsivät saarelle. Olin ehkä hiukan kateellinen. Harhautin itseni kiinnittämään huomioni täysin turhanpäiväisiin asioihin, kuten mistä saarella seikkailevat lapset saavat ruokaa, tai entä jos jollekin tapahtuu jotain kamalaa, kuka heitä auttaa? Tosiasiassa halusin olla yksi niistä leikkivistä lapsista. En ehkä ole tullut käsitelleeksi kaikkea oman aikuistumiseni kipupisteitä. Vasta elokuvan loppuvaiheilla jokin kaukainen tunne sai mut kiinni – niin kauan kykenin pitämään sen sisälläni. Lopputekstien alkaessa itkin vuolaasti. Kun jouduin aikoinaan aikuisten maailmaan äkisti ja liian aikaisin, en tainnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Tunne, joka mua ravisteli, oli kaipuu. Kuten monesti käy, lapsenmielinen viattomuus ja vilpittömyys oli jäänyt elämän jalkoihin. Olin ollut aikuisten maailmaan joutunut lapsi, joka ei saanut käyttäytyä kuin lapsi.

Wendy käsittelee isoa aihetta, hetkittäin aika rankalla kädellä. Kesti pari päivää ennen kuin kykenin kokoamaan ajatukseni omasta aikuistumisen kokemuksestani. Nuoruusaikojen irtiotot olivat nimenomaan olleet pelko-ohjautunutta pakoilua, jonka juuret olivat syvällä lapsuudessa koetussa turvattomuudessa. Nykyään en tiedä mitään parempaa kuin olla aikuinen, joka saa rakentaa itselleen sellaisen elämän kuin haluaa, mutta en halua viattomuuden, riemun ja leikkimisen loppuvan – eikä sen onneksi koskaan tarvitsekaan. Me kaikki aikuistumme, mutta kuten elokuvassa sanotaan: aikuiseksi kasvaminen on se kaikista suurin seikkailu.

Wendy on Suomen ensi-illassa tänään ja kaikki näytökset näet uudelta Nyt Leffaan -saitilta. Muita tarkoin kuratoituja leffahelmiä löydät elokuvalevittäjä Cinemanselta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Sadonkorjuujuhlat

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Meidän kolmen perheen ystäväporukkamme on viettänyt jo useammat rapujuhlat yhdessä ja nytkin päivämäärä oli lopulta saatu sovittua. Rapujen kannalta aika viime tipassa tänä vuonna, vasta näin syyskuun puolessa välissä, joten kutsuimme juhlia Sadonkorjuujuhliksi ja ravut saisivat kömpiä pöytään jos niitä vielä olisi saatavilla. Onneksi oli. Olen oppinut ystäviltäni sen, että kun iän myötä yhä vaikeammaksi käyvä pimeän aika koittaa, on kalenterissa hyvä olla iloisia asioita odottamassa. Ne valaisevat reittiä ensi kevääseen kuin pienet majakat.

Minusta on ihanaa miettiä tarjoiluja. Mutta siinä missä ennen olisin ajatellut kuinka saisin kaikesta mahdollisimman täydellistä, nykyään ajattelen kuinka pääsisin mahdollisimman helpolla. Herkullisuudesta en silti suostu tinkimään, vain työmäärästä.

Olen uupunut tarpeeksi monta kertaa elämäni aikana oppiakseni kantapään kautta, että pidemmän päälle vähempikin riittää, tärkeintä on yhdessäolo ja varsinkin juhlissa kaikilla on kivempaa, kun kukaan ei ole nääntynyt. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Lisäksi olen vuosien varrella yhä painokkaammin kapinoinut sitä vastaan, että edelleen naiset usein vastaavat juhlien tarjoiluista ja keittiöhääringeistä, joskus henkihieveriin saakka. Minä kun haluaisin vain nukkua kauneusunet, valmistautua juhliin ja juhlia!

Kun minulle tarjoutui tilaisuus ruokailoitteluun artesaanileipomo Gateaun tuotteilla, tiesin heti mitä tekisin. Kestitsisin ystäviäni ja loistaisin hienoilla tarjoomuksilla ilman omaa ansiotani, tietysti!

Vaikka olenkin kova laittamaan ruokaa, en osaa leipoa ollenkaan. Taikinat ovat minulle valtava mysteeri. En ole muistaakseni ikinä onnistunut missään leipomuksessa. Miksi siis leipoisin, kun joku osaa sen paljon paremmin. Gateaun leipomo sijaitsee Helsingin Sörnäisissä, jossa kaikki tuotteet tehdään käsityönä. Tavara on aina tuoretta, meidänkin tilauksemme oli suurimmaksi osaksi valmistunut edellisenä yönä. Nimen voi arvata viittaavan Ranskaan, tarkoittaahan Gateau kakkua. Gateau valmistaakin leipomuksensa klassisia ranskalaisia reseptejä kunnioittaen, seikka joka lämmittää Pariisin ikävästä riutuvaa sydäntäni. Raaka-aineet ovat kuitenkin pääosin kotimaisia.

Mistä kaikessa muusta leipomisen lisäksi voisimme vapauttaa juhlaenergioita vaikkapa säkenöivälle keskustelulle kakkusten paremmuusjärjestyksestä? Tässä vinkkini syksyn huolettomampiin juhliin!

✖ Anna leipureiden leipoa. Toisin sanoen anna sen tehdä, joka osaa.

✖ Jaa tehtäviä. Elsa koukkasi Gateaun herkkukassit Helsingistä (pääkaupunkiseudulla on jo 15 myymälää, joten Gateau on aina matkan varrella!) ja kyyditsi ne Hankoon. Sami haki Tammisaaresta ravut ja valitsi viinit. Ira oli auttamassa alkupalaleipien esillepanossa ja pojat leikkasivat uutterasti leipää.

✖ Sovi juhlat järjestettäviksi ystävien kotiin. Otin mielelläni päävastuun ruoista, sillä minussa asuu joku piilevä catering-geeni. Rakastan pieniä järjestelmällisiä rasioita täynnä ruohosipulihaketta. Vaikka ruoissa olisi vähän preppaamista, ainkaan ei tarvitse samalla siivota kotia! Meidän Sadonkorjuujuhlamme sijoittuivat yhteen Hangon vanhimmista rakennuksista, vanhalle kalastajatilalle, jonka historia ulottuu aina 1500-luvulle. Maiju on mestarikattaja, pöytä oli taas niin kaunis, niin kaunis. Myös jälkisiivous jäi “valitettavasti” heille.

✖ Sovella reseptejä ja oikaise hyvällä omalla tunnolla kaikessa missä voit. Valitse kuitenkin laadukkaita valmiita tuotteita niiltä osin kun et jaksa tehdä alusta alkaen omin käsin. Tai osaa.

✖ Osta aina sesongin vihanneksia, ne voi nostaa lähes sellaisenaan tarjolle ja kertoa sitten silmät säihkyen inspiroituneensa kuuluisasta ranskalaisesta ravintolasta. (Siitä lisää jutussa jäljempänä.) Vaikuttavaa ja näyttävää!

✖ Osta torilta, jos voit, torin antimet ovat aina jotenkin kauniimpia, ehkä koska ne ovat jotenkin… kuhmuraisempia.

✖ Lainaa juhlamekkoa ystävältä. Kaikkea ei myöskään tarvitse omistaa itse!

✖ CRUDITÉS-VATI

Etelä-Ranskassa St. Paul-de-Vencen kylässä sijaitsee ravintola La Colombe d’Or, jonne olen jättänyt murusen sydäntäni. Mikä tunnelma! Tunnetut kuvataiteilijat, kirjailijat ja näyttelijät ovat viihtyneet ravintolassa ja sen vanhojen puiden varjostamalla terassilla jo satakunta vuotta ja koko paikka on taideteoksineen kuin pieni museo, tai pyhättö.
En jaarittele ravintolasta pidempään, olen kirjoittanut siitä ennenkin.

Sen sijaan lainataan La Colombe d’Orin alkupalaideaa, krouvia vihannesvatia, eli ranskalaisittain crudités. Tämä onnistuu tietysti parhaiten silloin kun tuoreita vihanneksia on saatavilla.

La Colombe d’Orissa kaikki vihannekset nostetaan keskelle pöytää suuressa korissa, lähes käsittelemättä, siis kokonaisina. Mukana on pari terävää veistä, kastiketta dippailuun ja muutama ruskeakuorinen kananmuna.

Meidän crudités-vatimme:
Salaatinlehtiä
Erivärisiä ja -muotoisia tomaatteja, puolikkaina ja kokonaisina
Avomaankurkkuja, kuorittuina ja pitkittäin puolitettuina
Paprikoita, jälleen erivärisiä ja -muotoisia, puolitettuina
Fenkolia, lohkoina
Porkkanoita, kuorittuina ja pitkittäin puolitettuina, naattia saa jäädä koristeeksi
Mustakaalia
Pari punasipulia koristeeksi, kokonaisina

Me maistelimme vihannesten kanssa Gateaun tahnoja: sipulipestoa ja oliivi-tomaattitahnaa.
Sipulipestossa on vähän pecorinoa, sekö siitä tekee niin syntisen hyvää? Ja oliivi-tomaattitahnassa on sardellin makua, samoin kuin La Colombe d’Orin kuuluisassa dipissä. Lisäksi meillä oli Gateaun italialaista luomuoliiviöljyä (extra virgin). Nämä tahnat ja öljyt olivat meille ihan uusi tuttavuus Gateaun valikoimista, erinomainen lisä myös leipien kylkeen!

ALKUPALALEIVÄT

Alkupalaleipien reseptit löysin Gateaun leipäkalenterista, syyskuun kohdalta. Koska tavoitteenani oli oikaista kaikessa missä voin, tein niin myös omenaleipien kohdalla. Alkuperäiset reseptit, jossa omenahummuskin tehdään itse, löydät linkkien takaa.

✖ OMENALEIPÄ

Gateaun 100% kauraleipää (huikea tuote, tiivis ja täynnä makua!)
Laadukasta valmishummusta
Omenahilloa
Cayennepippuria
Oliiviöljyä

Unelmanohuita omenasiivuja
Kanelia
Persiljaa

Leikkaa leivistä kolmionmallisia viipaleita, puolita ja paahda.
Sekoita hummukseen hillo, cayennepippuri ja öljytilkka, sekoita.
Leikkaa pari omenaa siivuiksi.

Nosta leivälle reilusti hummusta, koristele omenasiivuilla, ropsi päälle kanelia ja persiljaa.

✖ KANTARELLI-PINAATTILEIVÄT

Gateaun 100% kauraleipää
Kantarelleja
Tuoretta pinaattia
Valkosipulia
Ruohosipulia
Voita
Suolaa ja mustapippuria
(Sitruunamehua)

Siivoa sienet ja pilko hiukan pienemmiksi. Höyrytä ensin kuivalla pannulla, kunnes kaikki neste on haihtunut. Lisää reilu nokare voita ja paista sienet ihaniksi. Nosta sivuun odottamaan.

Pehmittele viipaloitua valkosipulia pannulla voissa. Lisää iso paperipussillinen pinaattia ja anna hautua. Pinaatti menee hurjasti kokoon, joten ainakin jos olet ruokkimassa isompaa joukkoa, pinaattia uppoaa paljon! Mausta suolalla ja mustapippurilla. Sitruunamehutiraus antaa pinaattimuhennokselle hyvät hapot.

Kokoa leivät kekoamalla ihanaa, voista kiiltelevää pinaattia paahdetulle leipäviipaleelle. Valkosipulin tuoksu on vastustamaton! Nostele kanttarelleja päälle. Koristele ruohosipulisilpulla.

Me teimme osan leivistä valmiiksi vadeille ja osan jätimme pöydässä koottaviksi niille, jotka halusivat tehdä omia versioitaan. Leipiä siis koriin ja täytteet esille pienissä kipoissa.

SKAGEN-LEIPÄSET

Hankohan on lähestulkoon saari ja me saaristolaiset nyt vain kertakaikkiaan tuskin muuta syömmekään kuin siirappista saaristolaislimppua.

Uskomatonta mutta totta, myös skagen-katkaraputahna löytyi sekin valmiina Gateaun valikoimista, ja se oli erinomaista. Maut tasapainossa ja koostumus mehevä. Gateau on alkujaan 1937 Tukholman Saltsjöbadenissa perustettu perheyritys, skagenin reseptin voi siis hyvällä perusteella kuvitella olevan hallussa.

Meillä skagen-leivät olivat osa alkupalaleipä-kavalkadia, mutta skagen sopii hienosti myös kuplivien maljojen kera ihan illan alkajaisiksi, ruokahalua herättelemään. Leikkaa silloin yksi viipale 4 suupalan kokoiseen osaan, laita maltillinen nokare skagenia päälle ja koristele muikunmädillä ja tillillä.

Leivistä rapupöydän kuningas oli silti juureen leivottu Pain Rôti eli Gateaun paahtoleipä. Se on tuo vonkale sylissäni! Todella näyttävän ulkomuodon lisäksi (mikä mainio tuliaisidea!) myös maku oli enemmän kuin kohdillaan. En varmaankaan ole parempaa paahtoleipää koskaan syönyt ja se kohotti ravutkin ihan uudelle tasolle.

Meidän seurueessamme käytiin tiukkaa keskustelua rapuleivän koostumuksesta. Voita tietysti, mutta tilli ennen rapuja vai vasta rapujen päälle? Sitruunaa vai ei? Majoneesia, laittaako joku majoneesia?

Tyttäret auttoivat kaikessa, rakkaat!

Minusta paras yhdistelmä on voita, rapuja ja tilliä. Tässä järjestyksessä. Yksinkertainen on kaunista. Pain rôtista tuli myös mummo ja mummon aamupalaleivät mieleen. Vastapaahdetulle paahtoleivälle voita, kyynelehtivää mustaleimaemmentalia ja sellaista appelsiinimarmeladia, jossa on kirpeitä kuorisuikaleita…

Luulitteko, että olisimme olleet tässä vaiheessa jo täynnä? Olen onnistunut ympäröimään itseni ihmisillä, jotka rakastavat syömistä. Oli aika siirtyä makeisiin. Meillä on ilo juhlia syyskuussa peräti neljää nuortamme, joten kakkua pöytään! Saimme maisteltavaksi Gateaun legendaarisen juustokakun, suklaa-punaherukkakakun ja näyttävät maapähkinä-kuppikakut.

Gateaun juustokakussa on digestiivipohjalla kinuskia, tuorejuustotäytteessä hasselpähkinää ja päällä lemon curdia, koristeena ruiskukan terälehtiä. Tummasuklaa-punaherukkakakku on silkkaa suklaamoussea ja kirpeää punaherukkaa. Minä omin itsevaltiaan elkein tämän kakun rippeet seuraavan aamun aamiaisekseni! Maapähkinä-cupcaket ovat paitsi suuruudenhullun herkullisen näköisiä, myös taivaallisen makuisia. Syvän maun salaisuus on paahdetuissa pähkinöissä. Punaherukkakakku ja maapähkinä-cupcaket ovat vegaanisia, tieto, joka teki meihin sekasyöjiinkin vaikutuksen.

Juhlat osuivat sille lauantaille, kun taivas repesi ja syöksi vettä niin kuin ei koskaan ennen. Katukaivot muuttuivat suihkulähteiksi, kellarit tulvivat ja torien pressukatokset syöksivät vesiputouksia omenakauppiaiden niskaan. Mutta meillä oli leppoisaa ja lämmintä, hyvää ruokaa ja paljon kakkua. Meillä oli toisemme ja kynttilöissä tuli.

Ihanaa syyskuuta kaikille!

Kutsu sinäkin ystävät koolle (jonkun muun kotiin) ja nappaa tästä kiva syysetu: alekoodilla NOTES20 saat Gateaun verkkokaupan koko valikoimasta -20 %. Kaikki jutussa mainitsemani tuotteet kuuluvat alekoodin piiriin! Koodi on voimassa sunnuntaihin 27.9.2020 saakka. Bon appétit!

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Kirjavinkki ~ Akan valkohehkuinen raivo

Seuraa kolmas kirjavinkki kesällä lukemastani triosta! (Luin toki muutakin, nämä kolme vaan tuntuivat sukulaissieluilta ja olivat kaikki suosituksen arvoisia.) Ensimmäinenhän oli Pietarin taidepiireihin sijoittuva Vadim ja toinen Essi Kummun Loiste. Ruotsalaisen Aase Bergin kirjoittama Akka oli kolmikosta ehdoton suosikkini: hurja, kulmikas, raivonkatkuinen tilitys kolmiodraaman jälkeen, toisen naisen näkökulmasta.

Aase Berg: Akka (Siltala, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Varakas, menestynyt valokuvaaja Victor on monin tavoin vastakohta Thelmalle, köyhälle runoilijalle. Molemmat ovat naimisissa, mutta eivät keskenään. He työskentelevät yhteisen projektin parissa, pettävät puolisoitaan ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, mutta sitten vain Thelma ottaa lupaukset vakavasti.

Thelmasta tulee Akka, kun suhde loppuu, aivan kuin Thelman pitäisi irrottaa Akka itsestään voidakseen kuvata raivonsa kaikessa valkoisessa hehkussaan. Eikä raivo kohdistu vain Victoriin, vaan laajenee yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka suojelevat toisia ja sulkevat toiset ulos. Akka on Thelman tuhkasta noussut alter ego, joka kaivaa verta nenästään kyseenalaistamalla heteroavioliiton ja ruotsalaisen yhteiskunnan porvarillisen pönötyksen. Kirjassa liu’utaan yksityisestä yleiseen ja sieltä takaisin, Thelman ja Victorin onnellisimmista hetkistä feministiseen manifestiin, joka purkaa valheellisia valtarakenteita ja normeja.

Eri aikatasoilla, kertojanäänillä ja lajityypeillä leikittelevä teksti on röyhkeä ja hävytön, sylkee lukijan kasvoille väittämiä välittämättä vastaanotosta. Victorin on valittava “onnellisen kaaoksen” ja “tylsän turvallisuuden” välillä, hän valitsee jälkimmäisen, eikä tainnut lopulta harkita koskaan mitään muuta. Akka keksii vaimolle monenlaisia halventavia nimityksiä, vaikka olisi kaikkein eniten halunnut hänen paikalleen.

Kaikessa katkeruudessaan Akan paatoksessa on pointtinsa. Kaikki ha­luavat valtaa ja vapautta, mutta perinteisesti niitä on ollut vain miehillä – ruotsalaisessakin yhteiskunnassa. Naiset ovat kantaneet vastuun ja kantavat yhä, kirjoitettiin Hesarissa.

Aase Berg on ruotsalainen runoilija ja Akka hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Rakastin tätä kirjaa. Akka on anarkisti, joka haluaa potkia kaiken kappaleiksi. Rakentavaa analyysia tai rehellistä itsereflektiota kirjasta ei löydy, ja se tuntuu itseasiassa tosi virkistävältä – naisenkaan ei tarvitse aina olla järkevä ja kohtuullinen ja tarkastella asiaa kaikista näkökulmista. Akka antaa palaa eikä pyytele mitään anteeksi.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Muistiinpanoja syyspukeutumisesta (ja vastuullisista kengistä)

Kaupallinen yhteistyö Ten Points ja Asennemedia

Kesän aikana kadonnut pukeutumisinspiraatio löytyy joka vuosi juuri näihin aikoihin, kun lämpötilat alkavat viiletä. Tänä vuonna kontrasti on poikkeuksellisen suuri, sillä kesä tuli hilluttua melko lailla puolisolta nyysityissä flanellipaidoissa ja muissa mökkitamineissa. Välillä mietin puolitosissani pitäisikö yrittää edes vähän, mutta sitten kiskoin taas kumpparit jalkaan ja lähdin kauppaan ostamaan varhaisperunoita. Teki itseasiassa tosi hyvää viettää pari kuukautta miettimättä ulkoisia seikkoja ja keskittyä ihan muihin juttuihin.

Helsinkiin palatessa toki muistin, että minullahan on kaapillinen kauniita vaatteita, jotka alkoivat kummasti myös kiinnostaa, kun sieluni ehti perässä pohjoisesta ja aloitin hitaan metamorfoosin metsittyneestä mökki-ihmisestä kaupunkilaiseksi. Oooh, farkut joissa ei ole reikiä! Elegantteja silkkipaitoja! Nahkarotsi! Ja varvastossuissa ja kumppareissa vietetyn kesän jälkeen oikeat kengät, sellaiset joissa on korkoa ja kantaa ja napakkaa nahkaa. Ei pidä koskaan aliarvioida vaatteiden ja asusteiden voimaa oikealle taajuudelle virittäytymisessä – ja kun sanon taajuus, tarkoitan tietenkin syksyä ja kaikkea mitä se tuo tullessaan. Uudet suunnitelmat, aiempaa tiukempi fokus, erilainen energia. Joka vuosi uudella tavalla erilainen.

Yhteistyö ruotsalaisen Ten Pointsin kanssa tuli siis hyvään saumaan. Merkin vastuullisesti valmistetut nahkakengät ovat minulle tutut paitsi puolisoni kautta myös hamaasta nuoruudestani, sillä olen ostanut useammatkin Ten Pointsit elämäni aikana. Etsin kengissä oikeastaan aina samanlaisia asioita, laatua, käytännöllisyyttä ja tukevaa lestiä oikeanlaisilla nyansseilla. Ten Pointsin valikoimista löytyy paljon tyyliini sopivia vaihtoehtoja ja haasteeksi muodostui lähinnä valikoiman runsaus, kun sain valita syysmallistosta kahdet kengät osana tätä kampanjaa.

Ennen kuin pökerrytte kerrottakoon, etten todellakaan osannut tehdä tätä meikkiä itse! Nappasimme nämä kuvat tultuani toisista kuvauksista, joita varten meikin teki Tiina-Maria Valanti. Pieni maailma: olimme aikoinaan Lapissa samalla yläasteella.

Laatu tarkoittaa, että kengät kestävät käyttöä kauan. Kannan uskollisesti lempikenkiäni vuosihuoltoon, kunnes suutari sanoo lempeästi, että nämä on nyt rakastettu loppuun. Oikeanlaisella säännöllisellä huollolla niiden elämänkaari on onneksi pitkä eikä näitä traagisia hetkiä kohtaa kovin usein.

Vaate- ja kenkävalinnoissa tulee nykyään ajateltua vastuullisuutta myös siitä näkökulmasta millaisissa olosuhteissa ne valmistetaan ja kuinka paljon tuotantoprosessi kuormittaa ympäristöä. Ten Pointsin kohdalla tätä ei tarvitse arvailla, sillä vastuullisuus on yksi brändin keskeisimmistä arvoista. Kengät suunnitellaan Ruotsissa ja valmistetaan käsin EU:n sisällä, suurimmaksi osin Portugalissa, EU-lainsäädännön mukaisissa työoloissa. Ne tehdään kasviparkatusta, kromittomasta nahasta, joka on lihateollisuuden ylijäämää, ja pakataan kierrätysmateriaaleihin.

Pidän paljon myös siitä, että brändin suunnittelufilosofia perustuu hitaaseen muotiin ja jatkuvasti uudistuvien mallistojen sijaan he suunnittelevat ajattomia kenkiä, jotka näyttävät ajankohtaisilta ja tuoreilta vuodesta toiseen. Ehkäpä juuri siksi valikoimista onkin niin helppo löytää omannäköisiä malleja, koska tykkään asusteissa nimenomaan ajattomuudesta.

Puin valitsemieni kenkien seuraksi pari erilaista asua, oikeastaan univormua, joiden vähän erilaisista variaatioista tämänhetkinen pukeutumiseni pääasiassa koostuu. On muuten jännä miten kenkiä vaihtamalla muuttuu koko fiilis. Olen käyttänyt näitä täsmälleen samoja asukokonaisuuksia myös lenkkareiden ja sandaalien kanssa, mutta kummasti ryhti oikenee, kun samoihin vaatteisiin yhdistää napakat nahkakengät.

Kokomusta kiinnostaa taas, terävät ääriviivat tekevät olostakin skarpin. Simppeli farkku- ja silkkipaitalook antaa tilaa kantajalleen, solahtaa kaikkiin tilanteisiin, on tyylikäs ja särmä kiljumatta huomiota. Tämä on kaikista arkiasuistani varmasti käytetyin. Hmm, vieläkin useammin taitaa olla farkut ja villapaita.

Vuosi sitten hankkimani vintage-Levikset ovat kympin ostos ystävän kirppispinosta ja silkkipaita lempivaate useamman vuoden takaa. Tykkään kovasti siitä miten paljas iho vilkkuu katkaistujen farkkujen ja nilkkureiden varren välissä.

Valitsin mustat Alice-nilkkurit jokapaikan syyskengiksi, joskin ne tuntuvat jalassa niin hyvältä, että veikkaan, että näillä tulee vedeltyä läpi talven. Tuotetiedoissa lukee chunky boots ja sitä ne ovat, aavistuksen möhkälemäiset ja reteät, kengät joilla saapastellaan takki auki kohti syksyä. Kovasti on minunnäköiseni malli, kaapistani on löytynyt jotain melko vastaavaa siitä saakka kun olin teini. Vaikka lähtöni eivät ole enää niin lentäviä kuin olivat joskus, kärsimättömänä ihmisenä arvostan suuresti vetoketjuja, jonka ansiosta ei tarvitse säätää nauhojen kanssa.

Asu numero kaksi heijastaa pehmeämpää ja boheemimpaa menoa, johon sonnustaudun usein silloin kun on mekkofiilis. Siihen kuuluu printtimekkojen lisäksi maanläheisiä sävyjä, 70-luvun mittasuhteita ja tiettyjä nyansseja, kuten runsaampia koruja ja pehmeää nahkaa. Superkivaa, kun ei vielä tarvitse sukkahousuja. Määrään itselleni paljon mekkopäiviä niin kauan kuin tämä autuus vielä jatkuu.

(Tyylini taitaa muuten nykyisellään olla yhdistelmä mustanpuhuvaa farkku- ja kauluspaitaminimalismia, tätä rennompaa hippeilyä ja hevostallirönttöilyä. Unohtamatta varvastossuja ja kasuaalia paljettiräjähtelyä pienimmästäkin tekosyystä päästä kimaltelemaan.)

Leomekko on Miia Halmesmaan, ostin alkuvuodesta ja olen käyttänyt tosi paljon. Mokkatakki on vanha suosikki Gant Ruggerilta, rakastan sitä, se saa minut välittömästi solahtamaan tietynlaiseen huolettomuuteen. Mokkatakki alkusyksyllä on kyllä melkoista reunalla elämistä, kaatosade voi yllättää milloin vaan enkä tietenkään kanna juuri silloin sateenvarjoa mukana.

Konjakinruskeat Clarisse-saappaat tuntuvat jalassa todella hyvältä, samaan aikaan tukevalta ja pehmeältä kuin kävelisi hyvin jousitettujen pilvien päällä. Arvostan paksua pohjaa, joka kohottaa jalat turvallisen etäisyyden päähän lammikoista. Nahka on kauniisti käsitelty ja laadukas ja tykkään pohjien reiluista urituksista, jotka tuovat mielleyhtymiä heppatyttöilyyn ja metsäretkiin. Ehkäpä täytyy testata niitä tositoimissa! Vetskarit löytyvät näistäkin ja hyvä niin, näissä nauhoissa olisikin melkoisesti aukomista.

Nämäkin maiharit näyttävät siltä kuin olisivat olleet kaapissani aina, ja päätyivät mustien nilkkureiden lailla samantien käyttöön. 

On kyllä helppo suositella vastuullisesti valmistettuja, kauniita kenkiä merkiltä, jota olen aiemminkin ostanut ja josta on pelkkiä positiivisia kokemuksia. Näissä kohtaa laatu, nyanssit ja kohtuullinen hinta, sillä suurin osa Ten Pointsin syysmalliston kengistä osuu sadan ja kahdensadan euron väliin. Kurkkaa nettikaupasta kaikki naisten mallit, ja toki miehillekin löytyy omansa.

Syyspukeutuminen, herääkö tunteita? Kiinnostaako vai kauhistuttaako?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Muistan jos jaksan

Niin se koitti tänäkin vuonna, elokuun viimeinen. Miten tähän aikaan latautuukin aina niin paljon kaikkea. Luopumisia, alkuja, välitilinpäätöksiä, päivä päivältä vahvistuva tunne siitä että jokin on taas liikahtamaisillaan.

En jaksa kirjoittaa mitään suurta summausta päättyvälle kesälle. Olihan siinä. Vietimme sen suurimmaksi osaksi Lapissa, nukuin, luin, kuljeskelin kumppareissa, yritin saada kirjoittamisen rytmistä kiinni ja välillä sainkin. Ihan kuin en vieläkään aivan olisi antanut itselleni lupaa elää juuri sitä elämää jota haluan, mutta se on ihan ulottuvillani. Melkein, melkein, melkein.

Oli ennätysmäärä hyttysiä ja märkä heinäkuu, mutta enimmäkseen olimme onnellisia. Verkkainen rytmi ja pienet ympyrät sopivat meille hyvin, solahdimme ikäänkuin hitaammalle vaihteelle, jossa kaikki sujuu omalla painollaan eikä kinaa tule mistään. Koirat nukkuivat kyljellään auringossa, sadepäivinä lämmitimme leivinuunia. Söin joka päivä tuoretta hillaa, jota perhepiirin marjamaaniset eläkeläiset kantoivat suoraan suolta. Ne olivat jo ihan tuskissaan sen suomättäillä kimaltelevan kullan kanssa, olihan kaikkien aikojen hillavuosi.

Otin kesällä joitakin kuvia ja tein joitakin muistiinpanoja, ajatellen kokoavani niistä tänne kirjoituksia teidän ja omaksi iloksi, mutta en ole vielä halunnut kajota niihin, ehkä tarvitsen vielä vähän välimatkaa. Välillä tuntuu tärkeältä dokumentoida kaikkea ja joka toinen päivä kyseenalaistan miksi – pitääkö ihmisen kaikki muistaa? Koko pitkä elämä, niin paljon elämää. Oliko se Leonard Cohen, joka sanoi joskus jossain: Muistan jos jaksan.

Palasimme kaupunkiin pari viikkoa sitten ja vieläkin totuttelen. Osa minusta istuu yhä Lapin talon lahoavilla rappusilla kahvikuppi kädessä.

Ensimmäisinä päivinä kaupungissa ärsytti ja ahdisti kaikki, kiihdyttävät autot ja moottoripyörät, kadulla huutavat ihmiset, aamuseitsemältä käynnistyvät työmaat, roskat ja sotkut. Kaipasin lehmiä, joiden kanssa olimme jakaneet aamujamme ja melkein itkin, kun nostin koiran turvaan rikotuilta pulloilta, jonka keskeltä löysimme itsemme kesken kävelyn, minä varvastossuissa ja koira tietysti paljain polkuanturoin, sellainen pehmeys siellä lasinsirpaleiden meressä.

Viisi ihmistä lähetti toisistaan tietämättä linkin tähän Samuli Putron uuteen kappaleeseen ja sanoi, että se oli tuonut heille mieleen meidän Lapista lähdön. Itkin vähän, koska niin minullekin.

Sitten tuli ilta, kun aurinko värjäsi laskiessaan taivaan vaaleanpunaiseksi, oli yhä kuuma ja kaikkien ikkunat olivat auki kadulle, ilta oli yhteinen enkä katsellut sitä ulkopuolelta. Jossain soitettiin pianoa ja kuulimme kaikki saman musiikin, raitiovaunujen kolinan, jostain kantautuvan puheensorinan, haukkuvan koiran jolle omani vastasi nojatuolistaan. Koira ottaa joka hetken annettuna, se ei muista missä olimme kaksi viikkoa sitten, se ei ikävöi mitään. Paitsi Jarnoa, joka kerta kun hän lähtee koiran luota (siis HYLKÄÄ) esimerkiksi töihin.

Rakennan uudelleen yhteyttä, käyn tervehtimässä tuttuja patsaita, kävelen paikkoihin joita rakastan. Kompassitorin Mutterikahvilaan. Eliten terassille. Tehtaankadun kukkapuistoon, jonka kukat hohtavat hämärässä illassa kuin uni. Siihen kohtaan rantaa, josta näkee samaan aikaan viiteen saareen. Merisatamanrannassa tulee aamuisin vastaan verkkareihin ja villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä, joilla on hiukset pystyssä ja poskessa tyynyn jättämiä painaumia, minä heidän joukossaan, kuljeskelemme kaikki tahoillamme jonnekin kahville, kuuntelemme kuinka purjeveneiden köydet hakkaavat mastoihin kevyessä vireessä.

Hitaita liikahduksia, siirtymiä, nojautumista uuteen rytmiin. Kun tulee takaisin, jokin on aina toisin, joko itse tai se paikka johon palaa.

Kuten se, että yksi lähimmistä ystävistäni on muuttanut takaisin Suomeen oltuaan hyvin kauan poissa. Pääsen hänen ovensa taakse kolmessa minuutissa. Siitä on 20 vuotta, kun viimeksi asuimme näin lähellä toisiamme. Vaikea kuvailla tunnetta, jonka vallassa kävelin hänen luokseen ensimmäisen kerran.

Loppukesän mansikat ovat melkein sietämättömän makeita.
Loppukesän haikeus vyöryy yli ennennäkemättömällä voimalla.

(Hillojakin ostin, ne olivat lähinnä sietämättömän kalliita.)

Ja: loppukesän pimeät yöt, jotka kuljettavat vaivihkaa kohti syksyä. Yhtenä iltana sandaalit vaihtuvat sen enempää miettimättä sukkiin ja lenkkareihin, ja tulee ensimmäinen kerta, kun takkia tarvitaan kevään jälkeen eikä sitäkään ajattele, pukee vain ja tajuaa sitten jälkeenpäin, että nyt se tapahtui.

Ihan kohta syksy. Melkein, melkein, melkein.

Syyskuinen pimeys tuli päivän etuajassa, laskeutui eilen kuin peitto valottomalta taivaalta. Lähdimme iltakävelylle puistoon, en muistanut ettei sitä ole valaistu, sekin niitä asioita joita ei ajattele ennen kuin ne ovat jo totta. Emme erottaneet sakeassa hämärässä toisiamme emmekä koiria, kuulimme vain niiden kahinan nurmella.

PHONE PICS BY STELLA HARASEK

Ikonisia kuvia ja kulttuuria Helsingin keskustaan

Kaupallinen yhteistyö Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Viikon ilouutinen: Suomen valokuvataiteen museo on avannut Helsingin ydinkeskustaan uuden näyttelytilan, joka on saanut nimekseen K1. Museo ei muuta pois tutulta paikaltaan Kaapelitehtaalta, vaan laajenee keskustaan itsenäisellä yksiköllä, joka palvelee taiteen- ja kulttuurinnälkäisiä loistosijainnillaan Kämp Gallerian kellarikerroksessa.

Sijainti ei oikeastaan voisi olla keskeisempi: Kämp Galleriaan pääsee pujahtamaan niin Aleksanterinkadulta, Esplanadilta, Mikonkadulta kuin Kluuvikadulta. Paikka on monen kulkureittien varrella eikä museoon tarvitse vartavasten lähteä, sinne voi piipahtaa vaikka ohikulkiessaan. Suosittelen muuten Museokorttia jokaiselle, jolla sellaista ei vielä ole! Sen voi ostaa vaikkapa K1:n lipunmyynnistä: 69 euron hintaisella kortilla pääsee yli 300 museoon ilmaiseksi. Madaltaa kummasti kynnystä vierailla museoissa ohimennessään, kun ei tarvitse aina pohtia onko nyt aikaa kierrellä kaikki läpi, kun on kerta pulitettu se pääsylippu.

Olen mielissäni siitä, että museo aukesi juuri Kämp Gallerian kellarikerrokseen, se on nimittäin ehdoton suosikkini Helsingin ostoskeskuksista. Siellä on hyvät kahvilat ja kivoimmat liikkeet Hálosta Jolieen, Samujiin, Arelaan ja Marimekkoon, eikä tunnelma muistuta keskiverto-ostaria, vaan huokuu jonkinlaista arvokkuutta ja historiallista Helsinkiä. Esplanadin läheisyys luo vehreän, rauhallisen miljöön.

Museon liittyminen joukon jatkeeksi elävöittää Kämp Galleriaa entisestään: keskellä kaupunkia sijaitsevassa museossa voi paeta vilinää näyttelytilan rauhaan, viettää aikaa ja inspiroitua, istahtaa aulaan lukemaan uutiset, selata museokaupassa kirjoja tai käydä kahvilla tai syömässä, sillä K1:n yhteyteen aukesi myös uusi kasvipainotteinen kahvila-ravintola-baari The Glass, jossa on huomioitu nykyhetken hygieniastandardit uskomattomalla tarkkuudella. Aukioloajat ovat muuten tavallista laajemmat: museo on auki maanantaista sunnuntaihin iltakahdeksaan asti (normaalisti museot ovat maanantaisin kiinni, K1 palvelee silloinkin).

Pieni pyörähdys siitä ilosta, että näyttelytila oli hetken ajan vain meidän.

Pääsimme tutustumaan museoon ennakkoon ennen avajaisia ja piipahdimme paikalla uudemman kerran sitten kun ovet oli avattu yleisölle. Onhan se nyt hieno, tosi hieno! Avaran tilan pyöreät muodot mukailevat filmirullien muotoja. Näyttelytila on väljä, valaistus luo intiimin tunnelman. Mielleyhtymiä Fotografiskaan ei voi välttää, mutta tätä varten ei tarvitse matkustaa Tukholmaan tai Tallinnaan.

Tällä viikolla ovensa avannut K1 täydentää Valokuvataiteen museon näyttelytarjontaa valokuvataiteen popkulttuuriin nojaavalla linjalla, jossa annetaan tilaa historian ja nykyajan vuoropuhelulle. Avajaisnäyttelyistä saa hyvän käsityksen mitä se käytännössä voi tarkoittaa: ensimmäiset näyttelyt ovat kanadalaisen valokuvaaja Douglas Kirklandin Ilta Marilynin kanssa & Coco Chanel sekä taiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu. Kuvien naisia yhdistää vahvat henkilöbrändit ja karisma, mutta ennen muuta kaikki kolme naista ovat kuvien kohteena aktiivisia toimijoita, jotka määrittelevät itse miten haluavat tulla nähdyksi ja millaisin ehdoin. Näyttelyt valottavat kiinnostavalla tavalla miten niiden kohteet ovat rakentaneet valokuvien avulla omaa brändiään.

Vasta 26-vuotias Douglas Kirkland sai vuonna 1961 toimeksiannon kuvata Marilyn Monroen Look-lehden juhlanumeroon. Monroe tiesi mitä halusi: hän vaati studioon silkkilakanat, sampanjaa ja taustamusiikiksi Frank Sinatran, ja kuvaustilanteessa hän ohjasi nuorta kuvaajaa tottunein elkein. Seuraavana päivänä Monroe kävi läpi kehitettyjä kuvia, valitsi mieleisensä ruudut ja saksi loput silpuksi. Hyvin määrätietoista. Hyvin ammattimaista.

Kuten edellisestä kuvasta näkyy, Kirkland kuvasi Monroeta korkealta, parvekkeelta studion katonrajassa. Museovieraat voivat heittäytyä itse hetkeksi oman elämänsä Marilyneiksi, sillä näyttelytilaan on tuotu sänky ja sen yläpuolelle peili! Ennustan, että some täyttyy lähiviikkoina sänkyselfieistä.

Kirkland kuvasi ikoniset kuvansa Monroesta ja Chanelista 60-luvun alussa, jolloin identiteetin tai imagon rakennus valokuvan keinoin oli mahdollista vain heille, jotka esiintyivät kuvalehtien sivuilla. Maailma on muuttunut 60 vuodessa paljon: Liisa Vääriskoski tuo 60-luvun rinnalle Instagram-ajan, jolloin oman tilan ottaminen ja kuvien kautta kommunikointi ison yleisön kanssa on kenelle tahansa mahdollista. Sosiaalinen media on paitsi demokratisoinut mahdollisuudet tehdä itsensä näkyviksi, myös tuonut tullessaan monenlaisia mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen. Jokainen voi presentoida itsensä somessa juuri sillä tavoin kuin haluaa, ja se on tarjonnut naisille muiden kontrollista vapaata tilaa, josta on aiemmin voinut vain haaveilla. Vaikka kyllä somessakin yritetään suitsia naisten tekemisiä, mikä tuntuu aivan järjenvastaiselta, kun kontrolli kohdistuu vain toiseen sukupuoleen.

Kirklandin näyttelyssä on erityisen kiinnostavaa se kuinka siinä näkyy itse kuvausprosessi eikä pelkästään lopputulos, jota olemme tottuneet katsomaan lehtien sivuilla tai museoiden seinillä. Kuvaustilanteen voi kuvitella olleen uransa alussa olevalle kuvaajalle vähintäänkin paineinen, ehkä oli jopa helpotus, että määrätietoinen malli otti ohjakset käsiinsä. Kyse on ollut yhteistyöstä: ei vain siitä mitä valokuvaaja haluaa taltioida, vaan myös siitä miten malli haluaa tulla nähdyksi ja esitetyksi. Monroe ymmärsi hyvin valokuvan voiman julkisen imagon rakentamisen välineenä, 60-luvulla niitä välineitä ei hirveästi muita ollutkaan. Molemminpuolisen luottamuksen ansiosta on syntynyt se upottava, intiimi tunnelma, jonka ansiosta kuvat silkkilakanoissa loikoilevasta Monroesta jäivät historiaan.

Nämä kuvat taitavat olla tutut ihan kaikille! Olipa ihanaa katsella niitä kaikessa rauhassa, nähdä miten kuvaustilanne on edennyt, aistia muutokset tunnelmassa. Näyttelyssä on esillä todella laaja kuvasarja ja lisäksi behind the scenes -materiaalia, jossa näkyy studiomiljöö ja katonrajassa keikkuva valokuvaaja, sekä tunnelmia ennen ja jälkeen kuvausten.

Seuraavana vuonna Kirkland matkusti jälleen Look-lehden toimeksiannosta Pariisiin kuvaamaan Coco Chanelia, joka oli vuonna 1962 jo 79-vuotias. Jackie Kennedy oli vastikään esiintynyt Chanelin jakkupuvussa ja niinpä amerikkalaiset kiinnostuivat ranskalaisesta naisesta merkin takana. Coco Chanel ei ollut aluksi juuri noteeranut nuorta kuvaajaa, joka ei puhunut ranskaa eikä tiennyt mitään muodista, mutta luottamus syntyi myöhemmin, kun Kirkland kehitti ensimmäiset filmirullansa. Seuraavina viikkoina Kirkland vietti pitkiä aikoja kohteensa kintereillä kuvaten häntä kesken muotitalon valmistautumisen seuraavan malliston esittelyyn.

Pidin valtavasti näistä kuvista, joissa ei poseerata ollenkaan – ne ovat ikkunoita suoraan kaiken keskelle, muotitalon ompelimoon, näytösten takahuoneisiin, 60-luvun Pariisin sykkiville kaduille ja tupakankatkuisiin rappukäytäviin. Coco Chanel on läsnä, väkevästi ja vahvasti elossa, hänet voi melkein kuulla. Mikä voima valokuvilla, päästää näin lähelle ihmistä, jota ei ole tavannut, aikana jota ei ole elänyt.

Rakastin tätä kuvaa.

Ja tätä! Coco Chanelin henkilökohtaisia tavaroita ja tarvikkeita, 31 rue Cambon, Pariisi, 1962.

K1:n toinen avajaisnäyttely palauttaa katsojan vuoteen 2020. Mediataiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu on Instagramissa elävä feministinen alter ego, performanssihahmo ja taideprojekti, jossa fiktion ja toden raja hämärtyy. Sähköisellä seksuaalienergialla ladattu Munalissu on häpeilemätön oodi naisen vapaudelle ja Vääriskosken mukaan filtteri, jonka kautta katsoa maailmaa. Munalissu ottaa kantaa someajan vaatimuksiin, siihen kuinka jatkuvasti pitäisi olla läsnä, kiinnostava ja täydellinen. Kaikkiin odotuksiin on mahdotonta mukautua, parempi tehdä kuten itse haluaa.

Munalissulle on omistettu kokonaan vaaleanpunaiseksi sisustettu huone, jossa välkkyy videoita, ääniä ja surrealistisia kuvia. Siellä oli kevyt ja helppo olla, olisin voinut kellua sen absurdissa tunnelmassa ja katsella videoita loputtomiin.

Viittaus Instagram-kuvastoon: trooppisista rantakuvista tuttu keinu, johon katsoja voi istahtaa ottamaan selfien. Taiteilija sattui paikalle samaan aikaan kanssamme ja suostui kuvaan, kiitos!

Tartuimme avajaisnäyttelyiden teemoihin – valokuvan ikonisuutta ja henkilöbrändin rakennusta – ja päätimme käsitellä niitä omalla tavallamme. On toki selvää, että ikonista valokuvaa on mahdoton ottaa tarkoituksella. Kuvasta tulee, jos tulee, ikoninen vasta ajan saatossa, toistojen kautta, todistettuaan uudelleen ja uudelleen kykynsä kiteyttää jotain olennaista kohteestaan, olipa se henkilö tai historiallinen aikakausi. Ja harvoinpa kyse on pelkästä kuvasta – usein sen kohteessakin on jotain erityislaatuista.

Emme tietenkään lähteneet kilpailemaan valokuvaajina Kirklandin kaltaisen mestarin kanssa emmekä malleina myyttisten supertähtien kanssa, vaan päätimme vähän leikitellä teemalla, miettiä millä tavoin ilmennämme omia henkilöbrändejämme kuvan keinoin.

Kuvauspaikaksi valikoitui uuden K1:n kunniaksi Kämp Gallerian edusta Pohjoisesplanadilla. Melkein kaikki muu tulikin aika itsestään, niillä spekseillä joilla lähes aina kuvaamme, kun saamme tehdä mitä haluamme. Otamme molemmat mieluiten mustavalkoisia kuvia, ne tuntuvat eniten omalta, ammennamme paljon menneiden vuosikymmenten kuvista. Emme yleensä käsittele kuviamme kovinkaan paljon, mustavalkokuviin saatamme lisätä toivotunlaisen tunnelman aikaansaamiseksi filmiraetta ja kontrastia. Pidämme myös tietynlaisesta tummuudesta ja alivalotamme kuvia usein. Samoin tietty pehmeys tulee kuviin jo kuvausvaiheessa – otamme joskus tarkoituksella kuvia, jotka eivät ole aivan tarkkoja. Vanhoissa kuvissa, ajalta ennen automaattisesti tarkentavia digitaalisia kameroita, on usein epäterävyyttä ja heilahduksia. Niissä kuvissa tunnelma on tärkeämpi kuin tekninen täydellisyys, jonka saavuttaminen on nykyään automatiikan ansiosta niin helppoa, että siitä on tullut tylsää.

Olemme molemmat valokuvaajia, ja molemmat olemme työmme puolesta usein myös kameran edessä – minä useimmiten omana itsenäni ja Jarno enemmän erilaisissa rooleissa, koska hän tekee töitä mallina ja toisinaan näyttelijänäkin. Se iso ero meissä on, että Jarno viihtyy kameran edessä ja minä (satunnaisia itseilmaisun puuskia lukuunottamatta) en. Jos tilanne vaatii kuvaan asettumista, teen sen mieluiten tutun kuvaajan kanssa. Tuskastun siitä miten kuvaajat, jotka eivät tunne minua, haluavat usein näyttää minut jollain tapaa naisellisempana, pehmeämpänä kuin itse näen itseni. Miten usein minua on pyydetty hymyilemään kuvissa tilanteissa, joissa miehenä olisin saanut seistä kameran edessä just niin hymyttömänä kuin haluan.

Kasvoissani on kulmikkuutta, josta pidän. Suora nenä, korkea otsa. Luomeni ovat raskaat ja saavat silmäni näyttämään usein raukeilta. Pidän kuvakulmista, joissa leukalinja tai poskipää korostuu. Pidän myös hymystäni, leveistä naurukuvista silloin, kun ilmeet ovat aitoja. Pidän eniten kuvista, jotka on otettu salaa niin etten huomaa – niistä on helpoin tunnistaa itsensä. Tykkään myös puolikkaista ilmeistä ja pysäytetyistä liikkeistä, niissä on enemmän elämää kuin staattisissa poserauksissa.

Tämä ruutu oli suosikkini ottamistamme kuvista!

Näistä preferensseistä on sen enempää suunnittelematta tullut osa henkilöbrändini visuaalista maailmaa, ominaisuuksia ja piirteitä, joita vaistomaisesti suosin silloin kun valitsen kuvia itsestäni. Sillä tietysti, Marilynin tavoin, tahdon itse päättää mitä kuvia käytetään, ja kohdallani se onkin useimmiten helppoa, vastaanhan kanavistani itse.

En ole ammattitaustastani huolimatta ajatellut henkilöbrändiäni kovin strategisesti. Blogiurahan alkoi päähänpistona syttyneestä harrastuksesta, jossa kirjoitin aluksi anonyymisti, kasvoni piilottaen. Olen edennyt pikemminkin intuitiolla, noudattaen luontaisia mielenkiinnonkohteitani, sillä henkilöbrändini ei ole mikään somea varten keksitty roolihahmo, vaan kohtalaisen suoraviivainen heijastuma sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudestani. Kiteytys niistä asioista, joita olen, joista haluan puhua, joita arvostan, joista inspiroidun ja joiden kautta haluan tulla nähdyksi. Se on jossain muodossa ollut olemassa aina, jo kauan ennen kuin oli mitään blogia tai sosiaalista mediaa.

Ehkä juuri siksi meidän on Jarnon kanssa helppo kuvata yhdessä, koska meillä on luontaisesti samankaltainen tyyli, samoja kiinnostuksenkohteita ja paljon samoja inspiraationlähteitä, kuten 60- ja 70-luvun musiikki ja taide. Se näkyy niin pukeutumisessa kuin visuaalisessa ilmaisussa.

Olen huomannut vuosien varrella, että jostain syystä miehen vahvaa henkilöbrändiä pidetään arvostettavana saavutuksena ja osoituksena ammattitaidosta, mutta naisen kohdalla siihen suhtaudutaan kriittisesti – sitä pidetään laskelmointina, jopa feikkaamisena, asioiden taivuttamista joksikin toiseksi mitä ne ovat. Se heijastaa kulttuurissamme vallitsevaa naisvihaa: samat ominaisuudet, joista miehiä arvostetaan, ovat naisissa negatiivisia.

Artistien brändäyksen parissa vuosikausia työskennellyt viestinnän ammattilainen minussa ajattelee, että henkilöbrändäys on välttämätön osa mitä tahansa työtä, jossa ollaan esillä. Muille muodostuu väistämättä jonkinlainen mielikuva meistä, pyrimmepä siihen tietoisesti tai ei, joten olisi hölmöä sivuttaa asia, joka vaikuttaa meihin jokatapauksessa. Henkilöbrändäys ei ole huijaamista tai roolin rakentamista (ellei nyt puhuta alter egosta, joka on selvästi joku toinen) vaan keskittymistä olennaiseen, arvojen ja tavoitteiden kiteyttämistä, sen pohtimista miten nämä viestitään ulospäin. Henkilöbrändin tulisi viestiä sitä mitä oikeasti olemme ja edustamme, koska se erottaa meidät muista, emme voi (eikä kannata yrittää) olla kukaan muu. Sekä Monroe että Chanel ymmärsivät tämän täydellisesti.

Henkilöbrändin tehtävä on paitsi kiteyttää ja kirkastaa viestiä, myös rajata mitä jää julkisen presenssin ulkopuolelle: kyse ei ole vain siitä mitä päätetään näyttää, vaan mitä jätetään näyttämättä. Todellinen elämä on aina sekavampi, ristiriitaisempi ja moniulotteisempi kuin se mikä välittyy ulos, niin saa ja kuuluu ollakin. Kun itsekin tunnen tarvetta suojella itseäni, elämääni ja lähipiiriäni tältä pieneltä julkisuudelta, joka muutamien kymmenien tuhansien yleisön myötä muodostuu, ja pitää joitakin asioita vain itselläni, voin vaan kuvitella miten paljon ison maailman tähdet joutuvat pohtimaan näitä asioita. Tässäkin suhteessa maailma on muuttunut valtavasti niistä ajoista, kun Monroe ja Chanel olivat valokeilassa.

Henkilöbrändi on tietysti enemmän kuin vain sitä mikä näkyy kuvissa, mutta pysytään teemassa, henkilöbrändin rakentamisessa kuvien kautta. Valokuvaajana olen kiinnostunut tietynlaisesta ristivalottamisesta: toisaalta potrettikuvauksesta tai reportaasimaisesta dokumentoinnista, jossa taltioidaan jotain mitä on (vaikka tehdään siinäkin valintoja sen suhteen mitä näytetään ja mitä rajataan pois) ja toisaalta vähemmän nähtyjen puolien tai erilaisten roolien esiin houkuttelemisesta. On esimerkiksi ihanaa kuvata Jarnoa sellaisena kuin hän on silloin kun olemme kaksin, rentona ja leikkisänä, poikamaisena. Hän esiintyy minulle, naurattaa minua, tallentuu kuviin todellisena ihmisenä, jonka tunnistan. Toisinaan inspiroidun siitä miten valovoimainen ja heittäytymiskykyinen hän on, ja haastan usein häntä olemaan joku muu, kanavoimaan balettitanssijaa, keskiaikaista trubaduuria, performanssitaiteilijaa, lännensankaria. Clint Eastwood, huudan ja hän tietää heti mitä tarkoitan, siristää silmiään juuri oikealla tavalla. Millä tavoin Jarnosta ottamani kuvat vaikuttavat hänen henkilöbrändiinsä, vai vaikuttavatko ollenkaan, jos ne on otettu osana kahden kuvaajan luovaa leikkiä? Väistämättä vaikuttavat, jos niitä julkaistaan ihmisten nähtäväksi, olipa kuvaushetkellä ajateltu asiaa tai ei. Entä kumman brändiä ne rakentavat, kun lopputuloksessa kohtaa valokuvaajan visio ja kuvauskohteen oma heittäytyminen – molempienko?

Paljon asiaa, kun aihe kiinnostaa! Voisin puhua tästä loppupäivän, mutta puheenvuoro teille – mitä tuumaatte, kiinnostaako uusi K1, aiotteko vierailla, entä mitä tykkäätte kuvista, heräsikö ajatuksia?

Valokuvataiteen museo K1 @ Kämp Galleria
Pohjoisesplanadi 33, Helsinki
Ma–su klo 11–20

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Helsingin tunnelmallisimmat terassit

Kaupallinen yhteistyö Torikorttelit

Palasimme viime viikonloppuna kaupunkiin Lapissa vietetyn kesän jälkeen. Olihan se melkoinen muutos, uinuttuamme kaksi kuukautta pohjoisen jokirannan hiljaisuudessa löytää itsensä kuumilta kaduilta väistelemästä autoja (ja niitä sähköistettyjä keppihevosia, joita pelkään kuollakseni). Nautimme suunnattomasti omasta rauhasta emmekä ikävöineet mitään, mutta kaupunkiin palatessamme muistimme toki kaiken hyvän ja inspiroivan mitä täältä löytyy – museot ja galleriat, raflat, terassit, jäätelökioskit ja rannat ja nämä kadut, tämä arkkitehtuuri. Kun on ollut vähän aikaa poissa, on helppo hetken ajan nähdä Helsinki samanlaisin ihastuksesta ymmyrkäisin silmin kuin silloin kaksikymppisenä, kun muutin tänne ja kaupunki välkkyi edessä samaan aikaan saavuttamattomana ja jyskyttävän todellisena.

Vietimme tiistai-illan Torikortteleissa etsiskellen kaikkein ihanimpia paikkoja näistä lämpimistä päivistä ja pimenevistä illoista nauttimiseen. Senaatintorin ja Kauppatorin väliin sijoittuva Helsingin historiallinen keskusta on monille tuttu, mutta harva tietää kuinka monia ja miten tunnelmallisia paikkoja kortteleiden sisäpihoille kätkeytyykään. Itsekin löydämme joka visiitillä jotain mitä emme ole aiemmin hoksanneet, vaikka kuvittelen meidän kolunneen kaikki paikat ja reitit moneen kertaan. Ja onpa siellä uusiakin paikkoja, hetki sitten auenneita, joita ei viimeisellä vierailulla vielä ollutkaan.

Elokuun loppuun saakka palveleva Senaatintorin jättiterassi on tainnut olla kesän hitti, mutta me suuntasimme pois väkijoukoista ja teimme terassikierroksen Torikortteleiden sisäpihoille. Vanhojen empiretalojen mukulakivisiltä sisäpihoilta löytyy kaikkein tunnelmallisimmat paikat, ja mikä parasta, niissä terassikausi myös jatkuu pitkälle alkusyksyyn, säiden niin vaatiessa lämpölamppujen ja vilttien avulla. Terassilla voi pistäytyä lounaalla, kahvilla tai viinilasillisella, tai unohtua istumaan iltaa pitkän kaavan kautta. Toivon monta sellaista iltaa nyt kun emme ole nähneet ystäviämme aikoihin.

Chapter (Aleksanterinkatu 22)

Moderni skandiravintola Chapterin terassi on vehreä ja viihtyisä, puiden ja pensaiden ansiosta suojaisa paikka. Sopii täydellisesti kahdenkeskiseen jutusteluun, vaikka on siellä jokunen isompikin pöytä. Ehdottomasti yksi Torikortteleiden kauneimmista terasseista! Myös annokset ja cocktailit hivelevät esteetikon silmää ja onneksi myös maistuvat yhtä hyvältä kuin miltä näyttävät. Sesonkeihin keskittyvät raaka-aineet tulevat läheltä, annokset ovat freesejä ja taidokkaita. Kiinnostaisi tulla tänne lounaalle.

Chapter TIETYSTI kasvattaa itse annoksissa käyttämänsä yrtit ja koristekukat.

Viinilista on hyvä, mutta suosittelen erityisesti cocktaileja: pelkästään niiden takia kannattaa piipahtaa Chapteriin. Minun valintani oli Grilled Citrus, koska sitruuna. Valitsen listalta aina sen, jossa on sitruunaa. Chapterin baarissa syntyy myös superhyvät mocktailit, ei suinkaan mikään itsestäänselvyys, tuntuu että niihin panostetaan valitettavan harvoissa paikoissa.

Olin pukenut päälle ohkaisen mustan mekon ja tuli kuuma. Ei tarvinnut illan hämärtyessäkään  kaivaa esiin kassiin pakattua rotsia. Kyllä se on vielä kesä, vaikka ajatukset alkavat suunnata kohti syksyä.

Sandwich Club (Sofiankatu 3)

Yksi Torikortteleiden uutuuksista on Sandwich Club, joka myy deli style voileipiä, bageleita ja itsetehtyä jääteetä. Täältä on helppo napata nopeasti purtavaa mukaan, mutta sisäpihalta löytyy myös pieni terassi, johon istahtaa hetkeksi omenapuun varjoon pitämään evästauon.

“Tosi hyvä snack” sanoo perheen virallinen (ei-vegaani) bagel-maistelija ja kiitteli runsaita täytteitä ja kapriksia.

Vahva suositus etenkin vegaaniruoasta kiinnostuneille, sillä listalta löytyy paljon vegaanisia vaihtoehtoja. Paikan erikoisuus on facon bacon eli seitanista tehty pekoni. Sopiva suola, koostumus muistutti uunissa paahdetun pekonin ja kebabin yhdistelmää. Tilasimme myös Mock Lox Bagelin eli klassisen logibagelin vegaanisen version, jossa lohi on korvattu porkkalalla.

El Fant (Katariinankatu 3)

Piipahdimme kahvila-viinibaari El Fantissa juomassa kaupungin parhaat kahvit ja maistelemassa porkkanakakkua, joka oli liian vastustamaton ohitettavaksi. Viihtyisä pikkupaikka tarjoilee kahvin, kakkujen ja viinin lisäksi aamiaista (joka päivä niin arkisin kuin viikonloppuisin) sekä arkisin lounasaikaan lupaavan oloisia poke bowleja, jotka on meillä vielä testaamatta.

El Fant jakaa Helsingin kaupunginmuseon kanssa sisäpihan, mielestäni yhden kauneimmista. Valkoinen museorakennus on upea. Kahvilapöydät on sijoitettu kaupunkiviljelmän viereen! Se on osa Helsingin kaupunginmuseon Kaupunkiruokaa -näyttelyä, jonka tiimoilta on luvassa syyskuussa mm. sadonkorjuujuhla.

Kaupunginmuseoon on muuten aina vapaa pääsy. Loistopaikka sadepäivän viettoon, paljon nähtävää ja tehtävää myös lapsille.

Vaelsa (Pohjoisesplanadi 9, terassille pääsee myös pujahtamaan Kaupunginmuseon sisäpihalta)

Italialaisesta Vaelsasta saa roomalaista pizzaa ja itsetehtyä pastaa, mutta juuri nyt olen eniten fiiliksissä Limoncello Spritzista, josta tuli välittömästi uusi lempijuomani. Sitä pitää ehkä testata kotonakin, ei pitäisi olla vaikeaa: siihen tulee limoncellon lisäksi proseccoa, soodaa ja viipale sitruunaa. Täydellinen yhdistelmä makeutta ja sitruksista kirpeyttä.

Pidimme myös alkupalalistalta löytyvästä uutuudesta, lohesta ja mummonkurkuista.

Vaelsan sisäpihan puuterinvärisistä kiviseinistä hohkaa niin kaunis valo, että heikottaa. Tulee pakkomielle ottaa kaikesta 4927 valokuvaa. Laitan niistä kuitenkin tähän vain muutaman.

Limoncello Spritz ja hänen monille tutumpi kaveri, Aperol Spritz.

Espa (Pohjoisesplanadi 17)

Listallemme päätyi yksi terassi, joka ei sijaitsekaan sisäpihojen suojassa, vaan keskellä kadun vilinää. Espan terassi on sijainniltaan uniikki, siitä näkee suoraan niin Kauppatorille ja Mantalle kuin Esplanadin puistoon. Aivan täydellinen spotti ohikulkijoiden katselemiseen, sellainenkin tarvitaan. Pidän siroista punaisista pöydistä, jotka eivät tuki rakennuksen kaunista julkisivua.

Espan lammasta sisältävä lihapiirakka on kuulemma torin toiseksi paras, ilmeisesti se paras on klassinen Kauppatorin lihis. Roseviini ja rasvainen lihapiirakka on odottamaton, mutta toimiva makupari. Lihiksestä on kuulemma tulossa syksyksi vegeversio eli sienipiirakka. Espasta saa myös kaupungin kauneimman salaatin. Kuva ei tee oikeutta.

Espa on astetta parempi kortteliravintola, joka tarjoilee mutkattomia annoksia hyvistä raaka-aineista. Upea terassi ja pienet purtavat ovat tulleet tutuksi, mutta en ole vielä ennättänyt pitkän kaavan illallisen ääreen, ehkä seuraavalla kerralla sitten!

La Boheme (Katariinankatu 14)

Säästimme Torikortteleiden uusimman helmen viimeiseksi, koska tätä on odotettu hartaasti: jo vuosien takaa tutun Samuli Simulan uusi La Boheme yhdistää vintagekaupan, taiteen, viinin, musiikin sekä Helsingin parhaat crepet. Siis kaikki parhaat asiat, sanoi Jarno ja on 100% oikeassa. Lisäksi sisäpihalla järjestetään kulttuuritapahtumia ja kuullaan elävää musiikkia.

La Bohemen sisätilat ovat vielä Samulin mukaan “vähän vaiheessa”, mutta suosittelen silti piipahdusta, sellainen paikka nyt muutenkin elää ja muuttuu koko ajan. Sisältä on vaihtuva valikoima taidetta maalauksista veistoksiin, antiikkikalusteita, vintagemattoja, suomalaista lasisuunnittelua ja mm. lajitelma Suomessa tehtyjä niche-tuoksuja. Kaikkeen liittyy tarina, jonka saat varmasti kuulla, jos vaan kysyt (saatat kuulla, vaikka et kysyisikään).

La Bohemen juttu tähän aikaan vuodesta on taianomainen sisäpihaterassi, joka on aivan varmasti koko kaupungin tunnelmallisin. Keijuvaloin valaistut oksat, puuhun ripustetut valaisimet ja neilikat pienissä vintagemaljakoissa tuovat mieleen Pariisin, eikä vaikutelmaa lainkaan vähennä se, että terassilla soi haikea ranskalainen musiikki. (Niin haikea, että yksi asiakas oli puhjennut spontaanisti vuolaaseen itkuun, ymmärrän niin hyvin, nämä tummenevat illat aiheuttavat herkistymistä itse kullekin ja Samulin musiikkivalinnat ovat niinsanotusti suoraan ytimeen uppoavia). Aivan mieletön paikka, suosittelen ihan koko sydämestä.

Kaiken kukkuraksi La Bohemessa häärää Samulin KOIRANPENTU. Kyllä. Kaksitoistaviikkoinen Zorro viettää suurimman osan päivästään torkkuen kopassaan, mutta tervehtii mielellään koiraystävällisiä asiakkaita, millä tarkoitan, että juutuimme La Bohemeen koko loppuillaksi nuuhkimaan Zorron niskaa, silittämään silkkistä pentumahaa ja väistelemään naskalihampaita. Yhyyyyyyyyy. Mainitsinko jo sen herkistymisen. Meillä on muutenkin pentukuume.

Hillaa ja jäätelöä. Olisin voinut syödä näitä seitsemän.

Monet tuntevat Samulin luksusluokan crepeistään, joita hän paistoi muutamana kesänä Fredantorilla, yhtenä kesänä myös Tähtitorninmäellä. Nyt niitä saa La Bohemesta, ja jos et tiedä mistä puhun, kannattaa todellakin mennä maistamaan. Lettuja saa niin makeana ja suolaisena, raaka-aineet ovat aina tarkoin valittuja ja läheltä löytyneitä, ja Samuli osaa suositella jokaisen kylkeen täydellisen viinin (toki kahvia ja oluitakin saa). Aina saa pyynnöstä myös crepesin yksinkertaisimman ja jaloimman version, jossa on vain sokeria ja sitruunaa.

Kyllä, Zorrolla on omistajansa tavoin vino hymy!

Muistakaa myös Torikortteleiden oman korttelikinon Kino Engelin KesäKino, jonka ulkoilmanäytökset jatkuvat vielä syyskuun puoleenväliin! Näytökset järjestetään Cafe Engelin purjekankaalla katetulla sisäpihalla, jonne saa ennen näytösten alkua ostaa kahvilan puolelta viiniä ja leffaherkkuja. Leffavalikoima on huolella kuratoitu ja laadukas, siellä ei oikeastaan voi mennä pieleen ostipa liput mihin tahansa näytökseen.

Vinkkaan vielä meidän vanhoista suosikkipaikoista Torikortteleissa:
Trillby & Chadwick, salakapakka josta saa hullun hyvät cocktailit, kunhan löytää oikean oven!
Via Tribunali, kaupungin parasta napolilaista pizzaa, maista myös tiramisu
Cafe Engel, klassikkokahvila jossa aika pysähtyy, rakastan pöytiintarjoilua, hopeisia kahvikannuja ja runsaita aamiaisia

Muita vinkkejä löytyy viimesyksyisestä kirjoituksesta!

Näillä kulmilla pyöriessä on kyllä helppo muistaa miksi alunperin rakastuin Helsinkiin. Kaduilla ja sisäpihoilla kimpoileva valo, raitiovaunujen kolina, rakennusten seinillä kiemurtelevat muratit ja köynnökset, sileäksi hioutuneet mukulakivet jalkojen alla. Pimeässä pulputtava suihkulähde. Nämä sakeat loppukesän ja alkusyksyn illat, kun ilma on tiheänä odotuksesta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kirjavinkki elokuuhun: Kesäkirja

9. elokuuta, siis viime sunnuntaina, liputettiin ensimmäistä kertaa suomalaisen taiteen ja Tove Janssonin kunniaksi. Jos Tove eläisi, hän olisi täyttänyt 107 vuotta. On samaan aikaan kummallista että täysin johdonmukaista, että Janssonilla ei ollut aiemmin omaa liputuspäivää. Outoa, jos ajattelee Janssonin asemaa yhtenä Suomen kansainvälisimmistä ja menestyneimmistä taiteilijoista. Loogista siltä kannalta, että perinteisesti Suomessa, kuten muuallakin, on juhlistettu lähinnä historiamme suuria miestaiteilijoita.

Eino Leinon kunniaksi liputetaan hänen syntymäpäivänään heinäkuun alussa, runon ja suven päivänä. Aleksis Kiven syntymäpäivänä lokakuussa juhlitaan suomalaista kirjallisuutta. Suomalaisen musiikin kunniaksi nostetaan liput salkoon Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä joulukuussa. Ja suomalaista kulttuuria liputetaan Kalevalan päivänä -voidaan siis ajatella, että Elias Lönnrotillakin on oma päivänsä. Tähän saakka ainoa suomalainen nainen, joka on saanut oman liputuspäivän, on Minna Canth, jonka syntymäpäivänä maaliskuussa vietetään tasa-arvon päivää. Nyt Canthin ei tarvitse enää olla ihan yksinään! (Helene Schjerfbeck ja suomalainen kuvataide sai viime vuonna liputuspäivän, mutta vain kertaluontoisen, höh.)

Jokatapauksessa. Oli siis täydellinen hetki tarttua pitkästä aikaa uudestaan Tove Janssonin 70-luvulla ilmestyneeseen Kesäkirjaan, saaristoon sijoittuvaan pieneen romaaniin. Kaikessa ajattomuudessaan se onnistuu olemaan joka kesä ajankohtainen, ja loppukesä on ehkäpä kaikkein otollisin hetki sen lukemiseen.

Moni muistaa Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka tosiasiassa Jansson oli monialainen taiteilija, joka kirjoittamisen lisäksi maalasi, kuvitti ja piirsi sarjakuvia. Ateneumissa oli joitakin vuosia sitten Janssonin urasta laaja näyttely ja vasta siellä minullekin selvisi miten kantaaottava, särmä tyyppi hän olikaan ja miten valtavan paljon kaikkea hän uransa aikana tekikään. Mikä upea ja inspiroiva nainen.

Kuljen usein Janssonin torniateljeen ohi. Vaaleanpunainen talo sijaitsee Ullanlinnassa ja torni kohoaa Helsingin kattojen ylle niin korkealle, että sieltä voi ainakin kuvitella näkevänsä saaristoon saakka. Janssonin puoliso Tuulikki Pietilä oli asunut samassa rakennuksessa siten, että pääsi kätevästi vintin kautta Janssonin luo. Joku päivä haluaisin vierailla Pellingin saarella, jossa he viettivät kesiään yhdessä. Saari ei tiettävästi ole auki yleisölle, joten täytyy toivoa, että eteen osuu jonkinsorttinen onnenkantamoinen.

Tove kirjoitti kirjoja myös aikuisille, Kesäkirja on yksi niistä. Teos kuulostaa ehkä nimensä perusteella filosofiselta sadulta, mutta ei ole, vaan rosoinen ja realistinen kertomus, jossa riidellään ja oikutellaan. Kirja keskittyy yhden perheen kesänviettoon ja kuvaa tapahtumia isoäidin ja lapsen, Sophian näkökulmasta. Sophian isä on paikalla muttei läsnä, tekee vain ainaisia töitään. Isoäiti ja Sophia puuhailevat omiaan, enimmäkseen eivät juuri mitään. Isoäidin esikuvana on ollut Toven oma äiti, joka kuoli vain kaksi vuotta ennen Kesäkirjan julkaisua.

Lyhyet luvut järjestyvät kronologiseen kaareen, joka alkaa jäiden lähdöstä ja päättyy elokuun pimeneviin iltoihin. Kesä vaihtuu silti välillä, isoäiti vanhenee ja Sophia varttuu. Luvut eivät muodosta mitään etenevää tarinaa, ne ovat hetkiä sieltä täältä, yksittäisiä kesäpäiviä monen vuoden varrelta. Pidän siitä, että kirjasta voi lukea luvun kerrallaan, vaikka yhden joka ilta, tai hypellen fiiliksen mukaan lukujen välillä.

Kirjan voisi lukea pelkästään elävän luontokuvauksensa takia. Saari elää omassa rytmissään, meri kimaltaa ympärillä ja on joka päivä erilainen. Saarella vuosikymmeniä asunut isoäiti tuntee jokaisen notkelman, varvun ja sileäksi hioutuneen kallion, osaa lukea aamuja ja iltoja, tietää milloin tulee myrsky ja milloin vesi nousee.

Rakastan myös pelkistettyä kerrontaa ja modernia kieltä, joka on Janssonille tyypillisen nokkela ja äkkiväärä. Mutta eniten rakastan kirjan tunnelmaa, joka tavoittaa kaiken olennaisen. Hetket, kun kesä on sakeimmillaan ja päivät venyvät pitkiksi ja verkkaisiksi.

Kun tuuli käy lounaasta, voi helposti ruveta tuntumaan siltä, että päivä vaihtuu toiseen ilman muutosta ja minkäänlaista tapahtumaa, yötä päivää käy sama tasainen rauhallinen kohina. Isä tekee pöytänsä ääressä työtä koko ajan. Verkot käydään laskemassa ja kokemassa. Jokainen liikkuu ympäri saarta omissa askareissaan, jotka ovat niin itsestäänselviä ettei niistä puhuta, ei ihailun eikä myötätunnon toivossa. Koko ajan on vain samaa pitkää kesää, aina, ja kaikki kasvaa eteenpäin omaa tahtiaan.

Ja sen, kun kesä kääntyy kohti loppuaan ja ikuinen, pysäyttämätön vuodenkierto sysää liikkeelle niin suuren haikeuden, ettei se ole mahtua ihmiseen.

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Ett bra Liv: Ludowica

Ludowica “Ludde” Eklund (s.1956) on Hangossa asuva artisti, joka on julkaissut syksyllä 2019 esikoislevynsä Kärlek, kärlek. Me olemme tutustuneet Hangossa, kaupungintalon galleriassa, jossakin lukemattomien vaihtelevatasoisten taidenäyttelyiden avajaisista. Kaupungintalon galleriassa olen itse asiassa tutustunut suurimpaan osaan uuden elämäni (Hanko-elämäni) ystävistä. Taide, kulttuuri, yhdistää.

Ensimmäisenä huomioni kiinnitti varmaankin Ludden tyyli ja muutenkin varsin persoonallinen ulkonäkö. Pienessä kaupungissa on se hyvä puoli, että kun ihmisiä on vähän, ei kannata kummemmin klikkiintyä, vaan tavatakseen edes joskus joitakin, on oltava avoin joka suuntaan. Ludde rupesi poikkeamaan meillä kahveilla ja me rupesimme puhumaan kaikesta kiinnostavasta maan ja taivaan välillä. “Puhumaan” on kauniisti sanottu, usein väittelemme niin perkeleesti. Olemme olleet tässä välillä pari vuotta puhumattakin, joka on minusta lumoavaa ja osoittaa kuinka tosissamme ystävinä olemme.

Me emme koskaan jutustele niitä näitä. Emme koskaan. Vihaamme small talkia. Emme myöskään koskaan puhu itsestämme, vaan aina maailmasta. Siksi minullekin oli yllätys, että Ludde osasi laulaa. Olin skeptinen, kun hän avasi hiukan levytyssuunnitelmiaan. Mutta kuultuani ensimmäiset sävelet vielä routaisella pihallamme vanhanaikaisen puhelimen säröilevästä kaiuttimesta (Ludde ei ole mikään tekniikan ihmelapsi), ymmärsin, että ystävässäni oli paljon puolia, joista en tiennyt yhtään mitään. Halusin jututtaa Luddea tähän blogiin, koska hän osoittaa omalla esimerkillään, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa omia luovia unelmiaan ja koska minustakin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tämä arvoituksellinen hopeakettu oikeastaan oli puuhaillut koko elämänsä.

Anna: Moi Ludde. Vai kutsunko mä sua tässä Ludowicaksi? Sun koko nimihän on itse asiassa Anna Ludowica, eli sen lisäksi että me ollaan ystäviä ja kiivaimmat väittelykaverukset, me ollaan myös kaimoja?

Ludde: Mä käytän Ludowicaa taiteilijanimenä, mutta kaikki sanoo Ludde. Ludowica “Ludde” Eklund.

Anna: Sun matka taiteilijaksi on ollut polveileva, ja jotenkin erityisen inspiroivaa meille perässätulijoille on se, että sä olet yli kuuskymppinen ja julkaissut juuri esikoislevyn ja heität mallikeikkaa. Miten tähän on tultu?

Ludde: Mä täytän vuoden lopussa 64. Mutta en mä tunne itseäni 63-vuotiaaksi. Tai miten mä voisinkaan tuntea, enhän mä ole koskaan ennen ollut 63.

Anna: Niin, no, mä tunnen itseni noin 70-vuotiaaksi. Ehkä jokaisen sisällä asuu eri ikäisiä ihmisiä? Mitä titteliä mä susta käyttäisin?

Ludde: Jag sku säga artist. Taiteilija.

Anna: Ootko sä laulanut aina?

Ludde: Lapsena aattelin kyllä, että musta tulee näyttelijä, mutta oon aina osannut laulaa. Tykkäsin esiintyä. En ollut kovin hyvä koulussa, kävin Helsingin Steiner-koulua. Isä oli graafikko ja mainosmies, hänelläkin oli joskus ollut oma orkesteri. Äiti oli nuorena ruotsinkielisessä teatterikoulussa ja soitti pianoa. Sodan jälkeen äiti meni töihin Artekin keramiikkaosastolle, koska tunsi Maire Gullichsenin. Koti oli tosi luova, teatteriväkeä ja muita taiteilijoita pyöri aina meillä. Vivica Bandler oli isän ystäviä. Suomenruotsalaiset taiteilijapiirit oli aika pienet.

Mä sain esiintyä aina ja kaikille, koska olin pieni, pieni tyttö, jolla oli iso, iso ääni. 4-vuotiaana kehitin oman “englanninkielen”, jolla vedin mm. Little Richardin Tutti Fruttia. Sen biisin olin varmaan napannut isommilta sisaruksilta.

Silloin oli oikeastaan mahdollisuutena vaan konservatorio klassisen musiikin harrastajille, mutta sehän ei ollut mun juttu. Sain yksityisiä laulutunteja. Mun ensimmäinen opettaja – olin silloin 11-vuotias – oli Kipparikvartetin Kauko Käyhkö, tiedät varmaan Pieni ankanpoikanen ja niin edelleen. Mulla oli muitakin laulunopettajia, hyvin mielenkiintoisia. 15-vuotiaana sain opettajaksi Pentti Lasasen, puhallinsoittajan. Me ei laulettu juuri ollenkaan, opettelin hengittämään. Lasanen oli yksi parhaista. Hengittäminen on tärkeää, laulaessakin.

Mä pyrin teatterikouluun kun olin 16. En päässyt. Mutta tutustuin teatteriväkeen, koska jo pääsykokeet kesti pari viikkoa. Sain töitä Svenska Teaternista. Tein ihan kaikkea, näyttelinkin, mutta hoidin valoja ja vaikka mitä. Ehkä ne oli teatterikoulussa ajatelleet, että kasvakoot vähän teatterilla, olin niin nuori. Kun olin ollut töissä pari vuotta pyrin vielä kerran, mutta suurin innostus oli jo ohi enkä päässyt muistaakseni edes toiseen vaiheeseen.

Ihmettelin hirveästi mitä mä nyt teen seuraavaksi.

Anna: Mitä sä sitten teit? Tuliko musiikki tässä vaiheessa kuvioihin?

Ludde: Ei. Olin töissä eri paikoissa, en oikeestaan ollut ollenkaan tekemissä taiteen tai minkään luovan kanssa. Asuin puoli vuotta Jenkeissä, bailasin ja ihmettelin. Se oli 70-lukua, haahuilua. Vähän päälle parikymppisenä tutustuin stadissa eri alojen taiteilijoihin silloisen tyttöystävän kautta. Uusi Laulu-musalehden tyypit ja Lepakon jengi järjestivät Klippanilla futuristidiskoja. Meidän kaveriporukkaa pyydettiin tekemään sinne muotinäytös. Saatiin vapaat kädet. Musiikki, koreografia, asut. Ihan out of space. Sekalaiselle ryhmälle keksittiin nimi Jack Helen Brut. Se oli yhdistelmä meikkimerkki Jane Helenistä ja partavedestä nimeltä Brut for men.

Siellä Klippanilla oli paikalla Ajankohtainen Kakkonen tekemässä juttua ja jotenkin siitä se sitten lähti. Anna-lehtikin teki meistä haastiksen. Tuli esiintymisiä Helsingin kaupungin taidemuseossa Helsingin Juhlaviikoilla, muissa museoissa ja gallerioissa, myös ulkomailla. Ryhmän koko vaihteli, mehän oltiin vain porukka frendejä. Jossain vaiheessa mukaan tuli ammattitanssijoita ja -näyttelijöitä. Mä olin mukana viisi vuotta, sitten lopetin.

Anna: Mitä se siis oli, performanssia?

Ludde: Tai teatterin, musiikin ja kuvataiteen yhdistelmää. Kummallisissa vaatteissa tai jopa ilman. Outoja juttuja, melko legendaarista. Tai näin mä sen ainakin muistan.

Anna: Jännää, että tie musiikkiin vei noinkin kauan.

Ludde: Musiikki oli jotenkin semmoinen plan b. Sen mä osasin. Tein siinä välissä kaikenlaista muuta taas. Mulla oli pari omaakin yritystä, army-vaatteita ja taidetta. Olin ollut ensimmäisen kerran army-shopissa duunissa varmaan jo 13-vuotiaana. Se porukka oli omanlaisensa perhe myös.

Anna: Sun tyyli on yksi mielenkiintoinen piirre sussa lisää. Sulla on hyvin selkeä oma tyyli. Mähän tein omaan, vanhaan blogiini susta joskus juttusarjaakin, sen nimi oli Look like Lou.

Ludde: Niin, yks tuttu sano kerran, ettei koskaan ole nähnyt kenenkään pukeutuvan kaksi tuntia näyttääkseen siltä, ettei ole miettinyt asiaa minuuttiakaan.

Anna: Miten sun mallinhommat alkoivat?

Ludde: Olin jo yli kolmekymppinen. Istuin Strindbergillä aivan liian isot armeijahousut jalassa kun Outi Broux koputti olkapäälle. Olin mä ollut joskus nuorena jonkun mallitoimiston bileissä, joissa oli myös tunnettu pariisilainen malliemo. Sen mielestä mä olin aivan kuin ilmetty Ines de la Fressange eikä se olisi millään halunnut uskoa, etten mä kasva enää pituutta. Olin liian lyhyt catwalkeille. En oo koskaan ollut minkään mallitoimiston listoilla, mutta aina silloin tällöin kysytään kuvauksiin edelleen.

Anna: Jotenkin niin mahtavaa, sä oot yli kuusikymppinen ja elät mun nähdäkseni uutta aaltoa mallina. Koska sä muuten aloit harmaantua?

Ludde: Ekat harmaat mulla oli jo 18-vuotiaana.

Anna: Joko päästään musaan?

Ludde: 90-luvulla tuli musiikki. Elukka Eskelisen Update-bändi etsi laulajaa ja Katja Hagelstam sanoi, että Ludde ois hyvä. Tehtiin treffit Lost and Foundiin. Siitä alkoi taas semmoinen viiden vuoden pätkä, me soitettiin vanhaa 60-luvun soulia. Kunnon tanssibändi. Jatkoin vielä laulajana kitaristi Nono Söderbergin bändissä, kun edellinen bändi hajaantui. Mutta keikkaileminen on aika raskasta, tein samalla siis muitakin töitä. Mä aina ajauduin hommasta toiseen.

Siniset illat oli hieno konsepti. Joka maanantai Kaapelitehtaalla oli 10 kuukauden ajan liveilta, jossa Tommy Tabermann haastatteli eri vieraita ja pari bändiä soitti tai laulajaa lauloi. Mä olin vakkariesiintyjä, samoin house band, joka koostui Sielun Veljistä ilman Ismoa. Mutta edelleen kaikki mun biiisit oli covereita.

Kun mä muutin Hankoon, ajattelin, etten enää laula. Että se oli siinä.

Anna: Milloin sä muutitkaan tänne? Me tavattiin aika pian sen jälkeen?

Ludde: Vuonna 2009. Mä olin aina ajatellut, että olis kiva asua pienessä kaupungissa, mutta kukaan tyttöystävistä ei ollut halunnut. Silloinen halusi. Hangossa mä tutustuin kuitenkin aika pian musiikkiväkeen ja siitä se taas lähti. Ekan kerran hommassa oli iloa, ei mitään paineita. Yhtenä iltana tein sitten oman englanninkielisen tekstin ja koitin tapailla siihen melodiaa. Siitä ei tullut mitään, ja mä ajattelin, että ei musta oo tähän. Yöllä heräsin ja tajusin, että käännän tekstin äidinkielelleni ruotsiksi. Silloin alkoi tapahtua. Kaksi kuukautta ja mulla oli levyllinen biisejä, omat sanat, omat sävelet. En miettinyt ollenkaan mitä mä teen biisien kanssa, sen takia siinä olikin sellainen vapaus.

Anna: Tän vaiheen mä muistankin. Ollaan kuunneltu meidän tapapihalla sun luurista ekoja versioita. Sä olit tosi päättäväinen, että nyt mä teen tästä levyn. Tän mä vien loppuun asti.

Ludde: Kyllä! Mä etsin kitaristin, joka toimi myös tuottajana, me sovitettiin biisit ja tallennettiin ne ja siinä se oli. Levynjulkkarit Hangon Casinolla oli loppuunmyyty. Se oli TOSI KIVAA. Mutta mä oon vähän semmoinen, että nyt se on tehty, mitä seuraavaksi.

Anna: Eli mitä siis seuraavaksi, Ludowica?

Ludde: Nyt mä haluan vetää nää biisit jousikvartetin kanssa. Meillä on keikka Hangon Petit-festivaaleilla (taidefestivaali Le Petit Festival 21.-23.8.2020) elokuun lopussa. Lippuja saa Tiketistä. Sen jälkeen ei mitään tietoa. Ai joo, Sprit i kubik -biisistä tulee tanssiremixi. Funkahtavaa groovyä.

Anna: Eikö ihminen oo koskaan valmis?

Ludde: Ainakaan koskaan ei oo liian myöhäistä. Oikeesti. Mullakin se vaati tän ajan ja tän kehityksen, että biisit tuli ulos. Mä olin mielettömän tyytyväinen kun mä tein biisejä, se oli tosi makee vaihe, se kaks kuukautta. Nyt teen uutta musaa, mutta tosi, tosi hitaasti. Se eka oli niin tyhjentävä. Toinen on aina vaikee. Mun biisithän on kyllä lyhyitä edelleen, pari minsaa ja se on siinä. Lyhyitä ja ytimekkäitä.

Anna: Mitkä sun lempibiisejä on sun levyltä, jos linkkaan lukijoille?

Ludde: Kärlek kärlek.

Ja Ett bra liv. Myös Det är synd.

Anna: Ett bra liv on ehkä mun. Sä oot vähän niinku Suomen Eva Dahlgren. Mitä kaikkea sä luulet, että vielä tapahtuu? Lähdetkö sä näyttelemään?

Ludde: Juujuu, jos joku kysyy. Ilman muuta ja mielellään. Kaikki on mahdollista. Mussa ei jotenkin oo sellaisia asetuksia, että joku EI OLIS mahdollista. Kaikki on.

Anna: Mä mietin sitä kun sulla on aika vakavakin lukihäiriö. Kaikki mitä sä oot tehnyt on ollut siitä vapaata, sun mikään ilmaisu ei vaadi kirjoittamista, paitsi okei biisien sanat, mutta nekin sä kirjoitat omalla tavallasi.

Ludde: Mulla on myös keskittymisvaikeuksia. En mä olisi voinut tehdä mitään muuta. Ja auktoriteettikammo. En mä pysty ottamaan idioottimaisia ohjeita vastaan, en vaan pysty. Oon ehkä siinä mielessä vähän rebel. Ei onnistu.

Anna: Ja sä, kuten mäkin, et aina oikein jaksa ihmisiä.

Ludde: Mä rakastan pistää pystyyn kaikkea, kuten Hangossa sitten myöhemmin tuli tää Ditt & Datt eli vintage- ja antiikkikauppa. Olis ihanaa kerätä designia ja vintagea myyntiin, mutta en mä halua seistä siellä kassalla.

Anna: Mitä sä sanoisit nyt 63-vuotiaana kaksikymppiselle Luddelle?

Ludde: Kokeile vielä teatterikouluun ja tee musaa. Mee vaan ja tee vaan. Niin mä sanoisin.
Jos se parikymppinen olisi vielä tässä ajassa, niin kaikki on muuttunut. On enemmän mahdollisuuksia tehdä ja oppia. Nykynuoret myös viis veisaa mikä sä oot, ihmiskuva on laajempi. Ei määritellä niin tarkasti: nainen vai mies, vanha vai nuori. Vaan että ootko hyvä tyyppi. Ei oo enää niin tarkkoja rajoja.

Anna: Ootko sä aina saanut olla sellainen kuin olet? Tai mitkä asiat on määrittäneet sua? Sä vitsailet joskus sun lukuisista vähemmistörooleista, suomenruotsalainen, juutalainen ja gay.

Ludde: Mä oon aina ollut ihan oma itseni. Perhe on antanut mun olla just sellainen kun oon, sitä ei ole yritetty muuttaa millään tavalla. Taiteilijaperheellä oli paljon gay-ystäviä, ei se ollut mikään juttu. Mutta mä oon myös kokenut olevani aina ulkopuolinen. Mä en koe kuuluvani minnekään.

Anna: Mutta minne sä koet kuuluvasi eniten?

Ludde: Ei aavistustakaan. Mun omaan maailmaan.

Ludowica & Saarikoski Kvartetti lauantaina 22.8.2020 klo 20:30, Hangon Kaupungintalo, lippuja saatavilla.

PHOTOS BY JARNO JUSSILATOMI PARKKONEN