Stella Harasek ~ 31.1.2020

✖ Tammikuun kootut

Vuorossa vuosikymmenen ensimmäisen kuukauden kootut olennaisuudet!

✖ Loma teki terää. Minä olin varmaan ainoa, joka yllättyi siitä, että kolmen viikon irtiotto arjesta sai maailman taas näyttämään kovin toisenlaiselta paikalta. Myös aurinko ja lämpö auttoivat. Hartiat laskivat, kaikki rytmit hidastuivat. Nukuin päiväunia ja pitkiä yöunia enkä herännyt kertaakaan herätyskelloon (paitsi kerran, mutta siihen oli hyvä kenguruaiheinen syy). Katselin aamuisin peilistä naista, joka muistutti minua, mutta näytti levänneeltä ja ainakin viitisen vuotta nuoremmalta.

Lomailin myös viime vuonna samoihin aikoihin. Ehkä olen vihdoin oppinut yrittäjyyden yhden vaikeimman läksyn – loman pitäminen ei ole ylellisyyttä, vaan mielenterveystyötä, välttämättömyys oman jaksamisen kannalta. On sitäpaitsi ihanaa olla irti aivan kaikesta, ja se vasta onkin ihanaa, kun jaksaa loman jälkeen taas olla innoissaan töistään.

✖ Uusi vuosi, uudet rutiinit. En tehnyt mitään uuden vuoden lupauksia, mutta suunta on selvä. Tänä vuonna on tarkoitus keskittyä tiukasti olennaiseen ja karsia ympäriltä kaikki turha. Se tarkoittaa, että kaikkein tärkeintä on nukkuminen, koska väsyneenä on mahdotonta muistaa mikä olikaan olennaista. Sen jälkeen tulee syöminen, koska ihmisen pitää ravita itseään, liikkuminen, koska ihminen ei voi koko aikaa elää pelkän päänsä sisällä ja kirjoittaminen, koska muuten painekattila räjähtää. Sitten jonkinlainen tasapaino töiden kanssa, ei haittaa vaikka toisinaan tekisi pidempää päivää kunhan niitä lyhyempiäkin on.

✖ Minimalismi kiinnostaa. Tiedän, olen kirppishai, puolihullu keräilijä ja aarteenmetsästäjä, joka kantaa kaikkialta maailmasta kirjoja, vintage-esineitä ja vastustamattomasti kuluneita mattoja. Rakastan jokaista kodistamme löytyvää esinettä, kaikkia pikkuasetelmia joita syntyy kun suitsuketelineet, puoliksi luetut kirjat, kynttilänjalat ja kahvikupit unohtuvat hujanhajan pöydille ja ikkunalaudoille. Silti olen alkanut vähän salaa itseltänikin haaveilla siitä, että kodissamme olisi puolet vähemmän tavaroita, niin vähän esineitä, ettei mikään olisi enää koskaan hukassa. Jarno tosin väittää, että syy tavaroiden katoamiseen ei ole se, että niitä on liikaa, vaan se että minä keskityn liian vähän, mikä on varmasti totta, mutta samaan aikaan asia, joka voi olla helpompi korjata ulkoa kuin sisältäpäin. Minimalismi, uhka vai mahdollisuus? Pystynkö siihen?

Tämänkin ihanan simpukkarasian löysin kirppikseltä viime syksynä, terveisin wannabe-minimalisti.

✖ Löydetty: alkuvuoden koukuttavimmat sarjat. En muista mainostinko tätä jo jossain, mutta katsoimme vihdoin Killing Even (HBO Nordic), ihan mielettömän hyvä! Murhatutkimuksia with a twist – kerrankin sarja, josta ei todellakaan arvaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Katsoimme myös kakkoskaudet Netflix-sarjoista You ja Sex Education ja suosittelen lämpimästi molempia. Ensinmainittu on erittäin viihdyttävä ja kepeästi kirjoitettu, mutta hyytävä kuvaus psykopaatin pään sisältä. Jälkimmäisessä nuori miehenalku navigoi teinivuosien haasteita karismaattisen seksuaaliterapeuttiäitinsä (loistava, upea Gillian Anderson) varjossa. Samaistun Maeveen. Samaistun aina mustissa maleksiviin teineihin, jotka ovat takarivin pahiksia mutta salaisesti älykkäitä kympin tyttöjä, käyttävät liikaa silmämeikkiä, lukevat maailmankirjallisuutta ja juovat taskulämmintä vodkaa suoraan pullosta.

✖ Reissusta reissuun. Molemmat tänä vuonna tiedossa olevat ulkomaanmatkat osuivat sattumalta kalenteriin lähes peräkkäin. Ehdimme juuri selvitä jetlagista Australian jäljiltä ja pestä matkalaukussa olleet vaatteet, kun piti jo pakata Keniaa varten. Uuden vuosikymmenen virallinen käynnistäminen alkaa arjen tasolla siis vasta helmikuun puolivälin paikkeilla. Odotan sitä innolla, sillä tämä kahden reissun väliin sijoittuva viikko on ollut tosi hektinen ja se on juuri sitä mitä en enää elämääni halua. Tervetuloa, tasainen arki ja rutiinit!

Miten siellä uusi vuosikymmen käynnistynyt?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~ 31.1.2020

Kolme taiteilijaa, kolme tulppaani-inspiraatiota

Kaupallinen yhteistyö Kauniisti kotimainen ja Asennemedia

Kevään tulppaanikausi on alkanut! Rakastan tulppaaneja, ne näyttävät ihanalta niin villeinä kimppuina kuin yksittäisinä kukkasina pienessä maljakossa. Tulppaanit ovat myös helppoja kukkia: niitä myydään lähes kaikkialla, joka tilanteeseen löytyy sopiva väri ja lajike, ne eivät vaadi kummoistakaan hoitoa ja oikeastaan vain paranevat nuupahtaessaan. Tykkään eniten juuri siitä dekadentista vaiheesta, kun tulppaanit nuokkuvat raukeina maljakoissaan ja näyttävät ranskalaiselta öljyvärimaalaukselta. Siitä pääsen päivän teemaan, valitsin nimittäin kolme taiteilijaa, joiden teoksista hain inspiraatiota kolmeen erilaiseen tulppaaniasetelmaan. Seuraa väriräjähdys, joka toivottavasti vähän valaisee näitä harmaita päiviä. Näitä kuvia oli ihana ottaa, ajatuksetkin kirkastui aivan kuin olisi kylpenyt sateenkaaressa.

Nykyään tulee (varmaan itse kullakin) tehtyä ostoksilla aiempia tietoisempia valintoja, mietittyä tarkemmin millaisia arvoja haluaa ostovalinnoillaan tukea. Kukkaostoksissakin voi ja kannattaa suosia kotimaista. Lähikukat ovat tuoreita, laadukkaita ja kestäviä, eikä niitä kuljeteta kaukaa. Suomessa viljely tapahtuu myös takuulla reilusti, sillä työntekijöistä huolehtiminen on yksi Kauniisti kotimaisen tärkeimmistä arvoista. Kasvihuoneet työllistävät myös nuoria ja erityisryhmiä, kuten maahanmuuttajia, joiden on usein vaikea kielimuurin vuoksi työllistyä. Ylipäänsä kotimaisten kukkien viljely lisää suomalaista työllisyyttä.

Kotimaisia kukkia saa nykyisin ruokakaupoistakin – kaikki näissä kuvissa näkyvät tulppaanit on hankittu edullisesti meidän lähikaupasta! Erikoisempia tai kookkaampia lajikkeita kannattaa kysellä kukkakaupoista, jotka osaavat myös vinkata kotimaisista vaihtoehdoistaan. Pitkät, raskaat tulppaanit ovat erityisen upeat: muutamallakin kukkasella saa aikaan näyttävän asetelman.

Valitsin ensimmäiseksi inspiraationlähteeksi newyorkilaisen taiteilijan nimeltä Jean-Michel Basquiat (1960 – 1988), joka kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini. Basquiat on myös omassa elämässäni tavallaan ajankohtainen, sillä näin hänen teoksiaan pari viikkoa sitten Melbournessa (mahtava yhteisnäyttely aikalaisensa Keith Haringin kanssa) ja reilu vuosi sitten laajassa näyttelyssä Louis Vuitton Foundationin taidemuseossa Pariisissa. Taidetta voi ahmia kirjoista ja kuvista, mutta oma suhde taiteilijan tuotantoon syvenee, kun teokset näkee ihkaelävänä edessään.

Graffitaiteilijana New Yorkissa aloittaneesta Basquiatista tuli kansainvälisesti menestynyt avantgarde-taiteilija 80-luvun taidepiireissä. Mies ehti lyhyeksi jääneellä urallaan tuottaa monenlaista, mutta hain inspiraatiota tulppaaniasetelmaani hänen värikkäimmistä teoksistaan, joissa räiskyy kirkas keltainen, violetti ja pinkki anarkistisina sommitelmina. Valitsin maljakoksi kirppikseltä löytyneen Oiva Toikan suunnitteleman Flora-maljan: tummanharmaa lasi luo sopivan taustan värikkäälle kukkaräjähdykselle ja tykkään siitä, miten kukat ryöpsähtävät villeinä matalan maljan laidan yli.

Pidin kerran syntymäpäiväillallisen edesmenneessä Cafe Balzacissa ja muistan ikuisesti kattauksen, jonka Samuli Simula oli loihtinut seurueellemme. Marmoripöydille oli levitetty lautasten ja viinilasien sekaan erivärisiä kukkia, ja lopputulos oli taianomainen. Olen siitä saakka odotellut sopivaa tilaisuutta testailla tätä kotona ja nyt pääsin vähän kokeilemaan, kun katkaisin vahingossa pari nuppua. Vähän avantgardistisempi lähestymistapa kukkastailaukseen sopisi täydellisesti brunssikattaukseen. Hmm. En olekaan järjestänyt brunssia naismuistiin.

En voinut vastustaa kiusausta napata toiseksi inspiraationlähteeksi ajankohtaista Helene Schjerfbeckia (1862-1946). Ateneumin upea näyttely ehti juuri loppua, mutta Antti J. Jokisen ohjaama Helene-elokuva on saapunut juuri teattereihin (ja herätti blogin vieraskirjoittajassa Annassa ristiriitaisia tunteita). Mainituista miinuksista huolimatta aion ehdottomasti mennä katsomaan leffan, naistaiteilijoista ei tässä maailmassa tehdä liikaa elokuvia.

Schjerfbeckin teosten värimaailmasta inspiroiduin erityisesti himmeästä valkoisesta, pehmeästä ruskeanmustasta ja vihreän sävyistä. Vaalea pellavansävy tuli puolivahingossa pellavalakanoiden muodossa mukaan, kun sijoitin kimpun makuuhuoneen yöpöydälle. Valitsin valkoisten tulppaanien pariksi käsintehdyn maljakon, jonka orgaaninen pinta ja maanläheiset sävyt sopivat Schjerfbeckin maailmaan.

Rakastan Schjerfbeckin teoksista kaikkein eniten näitä viimeisiä omakuvia, joissa Helene on jo puoliksi poissa. Jos kuvia katsoo kronologisena sarjana, hän liukuu niistä pois ääriviiva kerrallaan. Varjot syvenevät, sävyt käyvät vähiin.

Ah, tykkäsin tästä yksinkertaisesta, hiljaisesta eleganssista enemmän kuin etukäteen aavistelinkaan! Schjerfbeckin teosten tunnelmasta tihkui ehkä aavistus näihin kuviinkin. Valkoiset tulppaanit ovat kyllä klassikko, joilla on mahdoton mennä pieleen. Tässä alkuvuoden hämärässä ne tuntuvat huokuvan erityistä raikkautta ja toivoa keväästä.

Vielä yksi kuva Helene-sarjasta, ihan vaan siksi, että Omenatytössä (1928) on niin kauniit ja heleät sävyt, että siitä tulee hyvälle mielelle aina kun sen näkee. Poskeen vetäisty viiru ja punaiset huulet tekevät maalauksen tytöstä elävän ja hengittävän.

Kolmas inspiraationlähteeni on yksi suurimmista suosikeistani, yhdysvaltalainen Mark Rothko (1903 – 1970), joka teki Jackson Pollockin, Willem de Kooningin ja muiden aikalaistensa kanssa 50-luvun New Yorkista maailman taiteen keskuksen. Rothkon suuret, värikylläiset maalaukset edustavat abstraktia ekspressionismia ja ovat livenä vaikuttavimpia teoksia, joita olen ikinä nähnyt. Niiden edessä voisi istua ikuisuuden, ellei niistä vyöryvä tunnekuohu pakottaisi jossain vaiheessa karkaamaan museoravintolaan kokoamaan itsensä.

Rothkon värejä ajatellessa pulpahtaa heti mieleen intensiivinen pinkki ja oranssi, niinpä valitsin asetelmaan itsestäänselvästi kaikkein hehkuvimmat tulppaanit. Lähikaupassa sattui olemaan superkauniita yksilöitä, joiden terälehdissä syvä pinkki liukuu keltaoranssiin – hyvin Rothko-henkistä! Kaveriksi oranssia, koska oranssit tulppaanit ovat jotenkin raivoisasti, vimmaisesti elossa.

Värikenttämaalaukset ovat varmaan tunnetuinta Rothkoa ja niitä lähdinkin väljästi kanavoimaan tässä olohuoneen ikkunalle kokoamassani asetelmassa. Vintagemaljakoistakin löytyi voimakkaita väripalkkeja, jotka sopivat täydellisesti teemaan. Alunperin ajattelin, että sijoitan vierekkäin kolme maljakkoa, joissa on kussakin yhdenväristä tulppaania, mutta se alkoi tuntua ärsyttävän symmetriseltä. Kaksi rönsyilevää kimppua näytti rinnakkain freesiltä, ei siihen kolmatta kaivattu.

Tämän vintagemaljakon itseasiassa ostin aikoinaan siksi, että siitä tuli mieleen Rothkon maalaukset.

Vielä loppuun muutama vinkki, joiden avulla tulppaaneista on iloa pidempään!

✖ Jos haluat ryhdikkäitä tulppaaneja etkä halua että ne alkavat kaartua, jätä kimppu puoleksi tunniksi muovikääreeseen kun sujautat sen maljakkoon: näin varsien nestejännitys palautuu ja kääre tukee varsia.
✖ Leikkaa tulppaanien varresta muutama sentti pois.
✖ Vesi kannattaa vaihtaa pari kertaa viikossa. Veden vaihtamisen yhteydessä voi lyhentää varsia, näin kukka saa uuden imupinnan avulla paremmin vettä.
✖ Tulppaani viihtyy viileässä ja säilyy pidempään, jos voit pitää kimppua viileässä esimerkiksi öisin. Meillä on keittiössä vanha kylmäkaappi, joka on tarkoitukseen täydellinen.
✖ Kotimaiset kukat ovat kestävimpiä, tunnistat ne kaupassa sirkkalehtimerkistä tai kysymällä kukkakauppiaalta.

Mistä tykkäätte eniten? Oma suosikkini on ehkä Basquiat kaikessa värikkyydessään. En olisi ikinä uskonut lämpeneväni keltaisille tulppaaneille, mutta yhtäkkiä ne näyttävät kiinnostavilta. Kuvina pidän tosin eniten Schjerfbeck-kanavoinnista.

Lisää inspiraatiota ja ideoita lähikukkien käyttöön löytyy muuten Instagramista – kannattaa napata @kauniistikotimainen seurantaan!

Stella Harasek ~ 30.1.2020

Keittiön tärkeimmät

Kaupallinen yhteistyö Fiskars

Jokainen keittiöremontin kokenut on todennäköisesti kanssani samaa mieltä siitä, että kipsipölykaaoksen keskellä tulee selväksi miten tärkeä on toimiva ja hyvinvarusteltu keittiö. Hyvällä varustuksella en tarkoita vempaimia ja erikoisvälineitä, oikeastaan päinvastoin. Olen keittiöhommissa old school -linjalla ja uskon, että vähemmän on enemmän: muutamilla tärkeillä välineillä pääsee pitkälle, kunhan ne ovat kunnolliset. Tässäkin laatu korvaa määrän.

Listasimme tärkeimmät asiat, joihin keittiössä kannattaa meidän – kahden käytännöllisyyden nimeen vannovan laiskan kotikokin – kokemuksen mukaan panostaa. Tavoitteena ei ole hifistely, vaan kokkaamisen helppous, nopeus ja sujuvuus: valmis safka eteen ilman turhaa säätöä. Listassa itseoikeutetusti mukana meidän suosikit Fiskarsin valikoimista – yritys, jolla on yli 300 vuotta historiaa, tietää mitä tekee. (Huh, kreisiä että Fiskarsilla on oikeasti mietitty jo 1600-luvulla millaisia työkaluja ja välineitä ihmiset tarvitsevat!)

Riittävästi tasotilaa

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikkein tärkeintä on työskentelytila. Parhaillakaan välineillä ei nimittäin tee mitään, jos niitä ei mahdu käyttämään. Ruokaa valmistellessa pitää saada levittää rauhassa leikkuulautoja, kippoja ja kulhoja ympärilleen ilman että jotain tippuu tai pitää suorittaa joku hermoja raastava raivausoperaatio.

Harvalla meistä on keittiössään rajattomasti työskentelytilaa eikä sitä saa lisää ilman remonttia tai muuttoa isompaan asuntoon, mutta vähän voi aina optimoida. Tärkeintä on, ettei täytä tasoja roinalla. Vaikka kuinka tekisi mieli pitää käden ulottuvilla sitruspuristin, neljä erilaista öljyä, leivänpaahdin, vitamiinit ja se iso kattila, jonka tunkeminen kaappiin on tosi ärsyttävää.

Pidä tasot mahdollisimman tyhjinä ja etsi suosiolla tavaroille joku muu paikka. Jos kaappitila loppuu kesken, hyödynnä seinäpinta-ala käyttämällä koukkuja ja hyllyjä. Aputasolla tai tarjoiluvaunulla saa lisää laskutilaa, jos lattiapinta-ala riittää.

Tämä ryhmäkuva sai Jarnon lähes liikuttumaan.

Laadukas veitsi

Niin huippukokit kuin me helppoutta ja mukavuutta priorisoivat kotikokit olemme samaa mieltä siitä, että mikään ei tee ruoanlaitosta yhtä ihanaa kuin kunnolliset veitset. (Minusta tosin tuntuu, että yksikään huippukokki ei ole koskaan ollut yhtä innoissaan mistään kuin Jarno näistä veitsistä – Instagram-videoitamme nähneet tietävät.) Vastaavasti mikään ei ota keittiössä päähän yhtä paljon kuin huono veitsi, jolla joutuu sahaamaan tomaattia niin että siemenet sinkoavat pitkin seiniä ja siinä sivussa sohaisee vähän sormeensa.

Hyvä veitsi on tukeva, helppo pidellä kädessä ja uppoaa kohteeseensa vaivattomasti ilman voimankäyttöä. Sillä saa tehtyä tarkkaa, täsmällistä työtä. Jos veitsen kanssa pitää koko ajan varoa, on aika panostaa uuteen.

Vasemmalla pieni ja iso kokinveitsi, oikealla leipäveitsi.

Fiskarsin Norden-sarjan veitset ovat olleet suosikkejamme viimeiset puolitoista vuotta. Ne ovat tällä hetkellä myös ainoat veitsemme, sillä lahjoitimme edelliset veitset kierrätykseen tajuttuamme, että emme tule enää käyttämään mitään muuta. Oli harvinaisen helppo rakastua. Suomessa valmistetut veitset ovat laadukkaita ja superkauniita, kahvat on tehty lämpökäsitellystä koivusta ja istuvat tukevasti käteen. Kevyillä, ohuilla terillä on helppo leikata ohkaisiakin siivuja.

Vihannesveitsi on täydellinen pikkutarkkaan työskentelyyn.

Kunnon veitsi tekee ihmeitä myös kokkausmotivaatiolle! Ruoan valmistelu sujuu nykyisin sukkelaan, vaikka muistan vielä ajan, kun vihannesten pilkkominen oli molempien inhokkihommaa. Johtui ehkä siitä, että sieltä sun täältä kerätyn veitsivalikoimamme taso vaihteli keskinkertaisesta hengenvaaralliseen.

Yhdelläkin hyvällä veitsellä pääsee pitkälle, jos ei halua tai voi panostaa useampaan. Jos valitsisin vain yhden, se olisi iso kokinveitsi.

Laadukkaista välineistä kannattaa myös pitää huolta. Veitset kaipaavat aika ajoin teroitusta pysyäkseen terävinä ja turvallisina. Sitä varten Fiskarsilla on hyvä veitsenteroitin, josta erityisesti Jarno iloitsee, sillä hän on perheessä se, joka rakastaa huoltaa asioita. (Hän lankkaa myös kenkäni, koska ei kestä odottaa, että hajamielisen vaimon lankkauskynnys ylittyy.)

Lähes kaikki leikkuulautamme ovat kirppislöytöjä.

Iso leikkuulauta

Sanotaan se heti: rakastan leikkuulautoja. Intohimoisesti. Mitä isompi ja painavampi, sen parempi. Isoimman olen kantanut kotiin ranskalaiselta kirpputorilta. Inhoan heppoisia leikkuulautoja, jotka lipsuvat veitsen alla. Leikkuulaudan pitää myös olla reilunkokoinen, sillä en kestä yhtään reunan yli vieriviä porkkananpaloja. Kaapissa on lisäksi pari pientä leikkuulautaa niitä tilanteita varten, kun pitää viipaloida chili tai lime eikä huvita sotkea isoa leikkuulautaa niin pientä tehtävää varten.

Nämä ovat suosikkejani! On niitä muutamia muitakin. Köh.

Leikkuulaudan materiaalilla on väliä. Kiviset ja marmoriset leikkuulaudat kannattaa skipata tai säästää tarjoiluun, sillä ne tylsistyttävät veitset samantien. Muoviset leikkuulaudat ovat käteviä, koska ne voi pestä astianpesukoneessa, mutta veitsestä jää muoviin syvät uurteet, jotka tekevät laudan puhdistamisesta vaikeaa. En halua edes miettiä mitä kaikkea kemikaaleja niihin jää pesukoneen jäljiltä.

Meidän kaikki leikkuulautamme ovat puisia, joka on veitselle hellin vaihtoehto ja ystävällinen myös leikkaajalle. Sen ainut huono puoli on, että se täytyy pestä käsin joka käyttökerran jälkeen, mutta se on minusta kiva pieni rutiini.

Harvinaisen kauniita pannuja on ilo pitää esillä.

Kunnon pannu

Hyvä paistinpannu tekee ruoanlaitosta nautinnollista ja nopeaa. Meillä paistinpannu on päivittäisessä käytössä: teemme usein aamiaiseksi munakkaan ja lounaaksi kalaa ja kasviksia. Paistelen usein myös lettuja ja pannukakkuja, bravuureissani on vehnäjauhon sijaan kookosjauhoja.

Ostin opiskeluaikoinani puolen vuoden välein uuden halpispannun, nykyään olen oppinut läksyni enkä enää pihistele pannuhankinnoissa. (Pihistelen toki yhä monissa muissa asioissa, koska pihistely yhdessä tarkoittaa että toisessa voi ehkä tuhluroida.)

Norden-sarjan kattilat ja pannut sopivat kaikille liesille, myös kaasuliedelle.

Norden Steel -sarjan supertyylikkäät teräspannut tekivät saman tempun kuin veitset ja syrjäyttivät kaikki muut saapuessaan taloon puolitoista vuotta sitten. Ruostumattomasta teräksestä valmistetut pannut kuumenevat tasaisesti kauttaaltaan monikerroksisen rakenteensa ansiosta. Pannuissa on ThermiumTM-mineraalikäsittely, jonka ansiosta ruoka ei tartu pannun pintaan. Se kuluu pikkuhiljaa käytön myötä, jonka jälkeen pannulle kannattaa lorauttaa tilkka öljyä ennen paistamista. Pannujen huolto on helppoa, ne eivät kaipaa pintakäsittelyä, pelkkä pesu käytön jälkeen riittää.

Superkätevä yksityiskohta on, että huolellisesti suunniteltu kahva ei kuumene lainkaan – ei tarvita patalappua pannun siirtämiseen tai nostamiseen pöytään.

Yhdelläkin hyvällä pannulla pärjää. Meillä on käytössä tavallisen paistinpannun lisäksi myös kannellinen paistokasari ja wokkipannu, joka on pelastanut monelta nälkäraivarilta – siihen kun nakkaa jääkaapista nahistuneet jämävihannekset ja mausteita perään, on kymmenen minuuttia myöhemmin valmis ruoka lautasella.

Pieni valurautainen pannu on täydellinen lounaskalan valmistamiseen.

Norden-sarjasta löytyy teräsastioiden lisäksi valurautaisia pannuja ja patoja. Ah, rakastan niitäkin, tätä puhdasta ja kaunista muotoilua ja loppuun asti ajateltua käytettävyyttä. Puinen kahva on tukeva eikä kuumene. Myös valurautaisten Norden-pannujen ja patojen pinta on tarttumaton, joten kokkaamista niiden kanssa ei tarvitse jännittää, vaikka valurauta ei olisi entuudestaan tuttu materiaali.

Kaikki Norden-sarjan tuotteet valmistetaan muuten Suomessa. Elämme sellaisia aikoja, että siitä kannattaa todella erikseen mainita. Sekä valurautaisia että teräksisiä astioita voi muuten käyttää myös uunissa 240 asteeseen saakka! Valurautapannusta saa puisen kahvan napsauttamalla irti, aika kätevää. Norden Steel -sarjasta löytyy kyllä myös reilunkokoinen uunivuoka, mutta ilmankin pärjää, kun pannu toimittaa myös vuoan tehtävää.

Hyvät sakset

Saksissa toiseksi tärkeintä ovat, että ne ovat hyvät ja jämäkät. Huonoilla saksilla ei kukaan tee mitään. Hyvillä sen sijaan leikkaa sukkelasti tuoreet yrtit, kevätsipulin varret, lehtikaalin – ja pizzan! Tämän vinkin Jarno sai suoraan lähteestä eli Fiskarsin markkinointitiimiltä ollessaan kuvaamassa brändin tuotekuvia. Sen jälkeen meillä ei ole pizzaa leikattu veitsellä. Tätä kannattaa kokeilla kotona.

Viipaloimme saksilla myös savu- ja graavilohen, sillä lohen rasva ja voimakas tuoksu tarttuvat helposti puiseen leikkuulautaan. Kalan voi saksia suoraan tarjoilulautaselle tai kulhoon. Jos syö lihaa, sama pätee pekoniin sekä raakana että kypsennettynä.

Kaikkein tärkeintä saksissa on, että ne löytyvät. Keksi niille siis paikka, jossa ne pysyvät ja jonne ne palautuvat käytön jälkeen. Olen varma, että ainakin neljännes keittiössä syntyvistä riidoista johtuu siitä, että sakset ovat hukassa.

Karsi olennaiseen

Listan viimeinen kohta liittyy tavallaan ensimmäiseen: mitä enemmän työskentelytilaa keittiössä on, sen helpompaa ja kivempaa on kokata. Ja mitä vähemmän tavaraa, sen enemmän tilaa on mahdollista järjestää. On ihanaa, kun tasot eivät ole täynnä sinne kertynyttä kamaa. Keittiö näyttää houkuttelevalta.

Kun pakkasimme viimeksi muuttoa varten, huomasimme käyttävämme keittiövälineistämme vain pientä murto-osaa. Suurin osa lojui kuukaudesta toiseen käyttämättöminä kaapeissa ja laatikoissa. Jotkut pääsivät silloin tällöin toimittamaan pikkutehtävää, jonka olisi voinut hoitaa jollain toisellakin välineellä. Pakkasimme muuttolaatikkoihin vain ne tavarat, joita katsoimme käyttävämme, ja myimme loput kirpputorilla.

Vuosi myöhemmin kävimme keittiön tavarat uudestaan läpi. Taas selvisi, että ehkä puolet niistä oli todella käytössä. En tiedä olemmeko vain huijanneet itseämme, vai onko rutiineissamme tapahtunut jonkinlaista hioitumista, olennaisuuksiin keskittymistä.

Olemme sittemmin karsineet ja karsineet keittiövälineitämme, ja huomanneet, että mitä vähemmän laatikoissa ja kaapeissa on tavaraa, sen helpompi ne on löytää, ja sen tehokkaammassa käytössä ne ovat. Ruoanlaitto on kivaa ja rentoa, kun ei tarvitse säätää, tonkia tavaroita ja raivata tilaa ennen kuin pääsee alkuun.

(Tämä ei sitten päde astioihin. Astioita saa olla kaappi pullollaan, jos rakastaa ja käyttää niitä kaikkia.)

Keittiössä pärjää lopulta varsin vähällä. Hyvän pannun, leikkuulaudan ja veitsen lisäksi on hyvä olla paksupohjainen kattila, muutama puinen lasta sekä pari suurta kulhoa sekoittamiseen, ruoanvalmistamiseen ja tarjoiluun. Kodinkoneista tärkein on sauvasekoitin tai tehosekoitin. Ja rakastan suurta, painavaa kivimortteliamme, vaikka mausteiden murskaamisen sijaan säilytän siinä teesiivilää ja muuta pikkutavaraa.

Sana on vapaa kommenttilootassa! Mitä ilman et pärjäisi keittiössä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~ 29.1.2020

Meistä tuli kummit

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Kun palasimme kotiin häämatkalta ja kävimme läpi reissumme aikana saapunutta postia, odotimme jännityksellä erästä tiettyä kirjekuorta. Olimme nimittäin saaneet tiedon, että meidät on valittu pienen ihmisen kummeiksi. Tuosta odotetusta kuoresta löytyisi hänen nimensä, kuvansa ja tervehdyksensä.

Siellä se oli, paksun postipinkan alimmaisena, suuri kirjekuori Suomen World Visionilta. Kummilapsemme on Keniasta, kahdeksanvuotias poika, joka haluaa olla isona kuorma-auton kuljettaja. Hänen lempivärinsä on punainen ja hän pitää jalkapallosta. Mukaan on liitetty hänen tekemänsä piirros, jossa on hänen kotinsa, siskonsa ja perheen kissa. Valokuvassa hän pitelee edessään meidän kuvaamme. Hän on saanut itse valita kenet tahtoo kummikseen. Hän on valinnut meidät.

Juuri siksi kummiksi tuleminen tuntui aivan erityiseltä. Suomen World Vision tarjoaa nyt uudenlaista tapaa lähestyä kummiutta. Perinteisesti kummi on valinnut kummilapsen maan, iän, sukupuolen tai kuvan perusteella, tai järjestö on yhdistänyt toisilleen sopivat kummit ja lapset. Molemmissa tapauksissa aikuiset ovat tehneet valinnan lapsen puolesta, ja jotkut lapset ovat joutuneet odottamaan vuosia, että joku valitsisi juuri heidät. Tuntuu tosi hienolta, että asetelma on käännetty ensimmäistä kertaa toisinpäin. Omalta tuntuvan kummin valinta saattaa olla hyvinkin merkityksellinen kokemus lapselle, joka ei pääse välttämättä vaikuttamaan kovinkaan moneen asiaan elämässään.

Ryhdyimme kummeiksi, koska se tuntuu konkreettiselta tavalta auttaa kehitysmaassa asuvaa lasta ja hänen koko yhteisöään. Yhden kummin tuesta hyötyy kummilapsen lisäksi keskimäärin neljä muuta lasta samalla asuinalueella. Kummeina saamme olla mukana edistämässä köyhyyden kierteen katkaisemista, pysyvää muutosta ja parempaa tulevaisuutta, sillä kummilapsen kotiseudun kaikki lapset saavat mahdollisuuden koulunkäyntiin, terveydenhuoltoon ja riittävään ravintoon.

Miksi emme ole ryhtyneet kummeiksi jo kauan sitten? Minulla on ollut ennakkoluuloja: julkisen keskustelun pelottelemana ajattelin esimerkiksi, että raha ei päädy sinne minne se on tarkoitettu, vaan sujahtaa välikäsien taskuihin. Pieni taustatyö kuitenkin osoitti, että Suomen World Visionin tapauksessa siitä ei ole pelkoa.

On suuri kunnia, että kahdeksanvuotias poika on valinnut juuri meidät osaksi elämäänsä. Haluamme ehdottomasti sitoutua tähän tehtävään, olla tukena kun hän kasvaa pienestä koululaisesta aikuiseksi. Tuntuu tärkeältä, että voimme osaltamme auttaa tekemään jonkun elämästä edes vähän helpompaa. Ja mikä parasta, saamme pian tavata hänet! Olemme nimittäin lähdössä loppuviikosta Suomen World Visionin kanssa Keniaan tutustumaan tarkemmin järjestön toimintaan paikan päällä ja saamme samalla tavata uuden kummipoikamme. Oman kummilapsen tapaaminen on mahdollista ihan kaikille kummeille.

MITÄ KUMMIKSI RYHTYMINEN KÄYTÄNNÖSSÄ TARKOITTAA?

Kummius on helppo ja konkreettinen tapa auttaa kehitysmaassa asuvaa lasta ja hänen koko yhteisöään. Kummina annat lapselle mahdollisuuden olla lapsi ja käydä koulua töihin joutumisen sijaan. Autat myös alueen aikuisia tekemään muutoksia, jotka takaavat lapsille paremman tulevaisuuden.   Kummi sitoutuu minimissään 30 euron kuukausimaksuun, joka ohjataan kummilapsen koko yhteisöä tukevaan kehitysyhteistyöhön. Lahjoitusvaroilla pyritään kohti pysyviä rakenteellisia muutoksia, jotka auttavat kaikkia alueen lapsia: kun uusi sukupolvi saa koulutuksen ja terveen lapsuuden avulla paremmat eväät elämään ja voimaa asioiden muuttamiseen, asukkaat osaavat parantaa omaa hyvinvointiaan senkin jälkeen, kun World Visionin työ alueella loppuu.

Kummiksi voi ryhtyä kuka vain, yksin, kaksin, perheenä, ystäväporukalla, koululuokan voimin tai yrityksenä. Tapoja kummiksi ryhtyiseen on kaksi: se perinteinen jossa kummi valitsee itse lapsen, tai uusi Anna lapsen valita -ohjelma, jossa lapsi saa itse valita kumminsa – suosittelen tätä niin sydämeni pohjasta!

Kummit saavat kerran vuodessa vuosiraportin, jossa on lapsen tuore kuva ja hänen terveisensä. Suurin osa saavat kummilapseltaan vuosittain myös lyhyen videotervehdyksen ja joulukortin. Kummeille lähetetään myös uutiskirjeitä, videoita ja lehtiä, joissa kerrotaan miten kehitysyhteistyö lapsen kotiseudulla edistyy.

Kummi voi kirjoittaa lapselle, kannustaa tätä koulunkäyntiin ja kysellä tämän kuulumisia. Kummi voi myös halutessaan vierailla omatoimimatkalla kummilapsen kotimaassa ja tavata myös kummilapsensa hänen kotiseudullaan. Kummin on myös mahdollista osallistua Suomen World Visionin järjestämälle opintomatkalle, jossa vieraillaan kummilapsen kotiseudulla ja tutustutaan kummien tuella tehtyyn työhön. Oman kummilapsen tapaaminen on usein matkan kohokohta.

MITEN KUMMILAPSI HYÖTYY KUMMIUDESTA?

Suomen World Vision tekee pitkäjänteistä kehitysyhteistyötä useissa kohteissa ympäri maailman: kummien tuella parannetaan satojen tuhansien lasten elämää. Kummilapset perheineen elävät äärimmäisessä köyhyydessä ja kummimaksuilla rahoitetaan työtä, joka puuttuu köyhyyden syihin ja mahdollistaa pysyvän muutoksen edistämällä lasten terveyttä, ravitsemusta, koulunkäyntiä ja muita lasten oikeuksia. World Vision kouluttaa vanhempia, opettajia ja paikallisia johtajia, ja kannustaa koko yhteisöä pitämään huolta lapsistaan. Se tuntuu meistä itsestäänselvyydeltä, mutta ei ole sitä paikoissa, jossa kaikesta on pulaa ja elämä on pahimmillaan pelkkää selviytymistä.

Kummiohjelmaan mukaan pääsevät lapset valitaan kunkin yhteisön eniten apua tarvitsevista perheistä. On tärkeää, että perhe sitoutuu tukemaan lapsen koulunkäyntiä, jotta lapsen ei tarvitse keskeyttää kouluaan mennäkseen töihin. Monet kummilapsista ovatkin juuri aloittelemassa koulua tai ovat muuten erityisen tuen tarpeessa.

Kummiudella voi olla käytännön avun lisäksi suuri merkitys kummilapselle. Hän saa kummiuden myötä ihan oman, erityisen ystävän kaukaa Suomesta. Kummin tuki ja yhteydenpito viestivät lapselle, että hän on tärkeä ja hänelle toivotaan hyvää. Kokemus voi olla hänelle täysin uusi, sillä hän saattaa elää kulttuurissa, jossa lasten tarpeille ei ole päivittäisen selviytymisen keskellä tilaa.

Lahjoitusvaroilla tuetaan koko yhteisöä, mutta kummilapset ovat Suomen World Visionin erityisessä seurannassa ja heidän perheidensä luona vieraillaan kolmen kuukauden välein varmistamassa, että lapsi käy koulua, saa tarvitsemansa rokotukset ja on terve.

Koko yhteisön auttamiseksi suunnatun kuukausimaksun lisäksi omaa kummilasta ja tämän perhettä voi halutessaan tukea myös erillisellä lahjoituksella, joka ohjataan suoraan heidän auttamiseensa.

MITÄ KUMMIEN TUELLA SAADAAN AIKAAN?

Kestävien tulosten saamiseksi on työskenneltävä alusta alkaen koko yhteisön kanssa, sillä muutosvoima on paikallisissa ihmisissä. World Visionin työ on nimenomaan aktivoida ja varustaa paikallisia ihmisiä muuttamaan asioita itse. Työ tehdään tiiviissä yhteistyössä kenttätyöhön palkatun paikallisen henkilökunnan kanssa, kumppanimaan omien asiantuntijoiden, viranomaisten sekä kunkin alueen asukkaiden kanssa. Päätökset autettavista kohteista tehdään aina paikallisesti. Ihmiset saavat uutta osaamista, uusia työkaluja ja he oppivat ajamaan asioitaan, jotta saavat heille kuuluvia kunnallisia ja valtiollisia palveluita terveydenhoidosta koulutukseen. Tämä on pysyvää pääomaa, jonka avulla paikalliset osaavat parantaa hyvinvointiaan sen jälkeen kun World Visionin työ alueella 10-15 vuoden kuluessa päättyy.

Esimerkit yhteistyön tuloksista ovat konkreettiset. Esimerkiksi Intian Ambegaonissa World Vision sai kitkettyä kroonisen aliravitsemuksen kokonaan, vaikka työn alkaessa yli puolet lapsista kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta. Nykyisin lähes kaikilla perheillä alueella on kunnollinen vessa, työn alkaessa lukema oli vain 13%. Työn alkaessa 25% lapsista aloitti yläkoulun, vuonna 2018 yläkouluun jatkoivat kaikki alueen lapset. Nämä ovat tuntuvia muutoksia, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Viimeisen viiden vuoden aikana 89% World Visionin hoitamista vakavasti aliravituista lapsista on toipunut täysin.

HYVÄNTEKEVÄISYYTEEN LIITTYVÄT MYYTIT

Järjestöjen hyväntekeväisyyteen ja kehitysyhteistyöhön liittyy paljon ennakkoluuloja, kuten esimerkiksi se mitä itsekin pohdin: menevätkö rahat oikeasti sinne missä niitä tarvitaan? Pelätään, että lahjoitetut varat uppoavat paikalliseen byrokratiaan ja varsinaiseen hyväntekeväisyyskohteeseen päätyy siitä vain pieni osa. Suomen World Vision on kuitenkin Ulkoasiainministeriön kumppanuusjärjestö, joka on äärimmäisen tarkka varojensa käytöstä ja varmistaa, että lahjoitusvarat päätyvät sinne minne ne on tarkoitettu. Paikallinen kenttähenkilökunta johtaa projekteja ja valvoo varojen käyttöä, jotta paikalliset poliitikot tai heimopäälliköt eivät pääse nyhtämään välistä. Rahaliikennettä valvovat järjestön ulkopuolelta ulkoministeriön virkamiehet ja tilintarkastajat, ja niin rahankäytöstä kuin tuloksista raportoidaan säännöllisesti ulkoministeriölle.

75,2% lahjoitusvaroista menee suoraan avunsaajille ja loput 24,8% kuluu hallinnollisiin kuluihin ja henkilökunnan palkkoihin (6,5%), työstä tiedottamiseen (2,6%) ja uusien lahjoittajien hankkimiseen (15,7%). Suomen World Vision on voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka kasvun myötä saadut varat ohjataan kokonaisuudessaan avustuskohteisiin tai sijoitetaan seuraavien vuosien avustusbudjetin kasvattamiseen.

Moni miettii myös eikö apu pääsisi paremmin perille suoraan ilman välikäsiä, esimerkiksi lomamatkalla kohdatulle lapselle lahjoittamalla tai keräämällä porukalla rahapotin kyläkoulun rakentamiseen. Yhden kohteen tukeminen tuo tietysti tilanteeseen välitöntä apua, mutta harvoin auttaa ratkaisemaan ongelmia pidemmällä tähtäimellä. Yhden lapsen koulumaksujen maksaminen auttaa häntä pääsemään kouluun, mutta apu jää puolitiehen, jos annettu opetus on niin heikkoa ettei hän pääse jatko-opintoihin tai vanhemmat päättävät, että lasta tarvitaan kotona vedenkantoapuna. Eikä uusi kyläkoulu auta, jos kylään ei saada opettajia esimerkiksi puhtaan veden puuttumisen takia, tai jos vanhemmat arvostavat lasten työntekoa koulunkäyntiä enemmän, tai jos lapset joutuvat keskittymään nälän loitolla pitämiseen oppimiseen sijaan.

Köyhyydessä on kyse isoista ongelmavyyhdeistä, joiden purkaminen onnistuu tehokkaimmin vanhempien toimeentuloa parantamalla. Pitkäaikaiset ja pysyvät muutokset syntyvät silloin, kun yhteisön aikuisilla on varaa koulumaksuihin, koulujen kunnostamiseen, opettajien lisäkouluttamiseen ja puhtaan veden hankkimiseen.

Avustuskohteiden haasteet ovat usein monimutkaisia ja yhteistyötä tehdään monella tasolla moneen eri suuntaan. Muutosprojektien johtaminen sekä paikallisen kulttuurin, kielen ja politiikan tuntemus ovat suuressa roolissa yleensä 10-15 vuoden pituisissa hankkeissa, joiden aikana saatetaan joutua perehtymään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla vedenpumppaamossa käytettävään teknologiaan tai paikallisen yrittäjyyden rakenteellisiin esteisiin. Niinpä kehitysyhteistyötä tekevät siihen koulutuksen saaneet ammattilaiset.

Kehitysyhteistyössä on ylipäänsä usein kyse paljon isommista asioista kuin pelkän infran rakentamisesta: työssä taistellaan usein vanhoja uskomuksia ja toimintamalleja vastaan. Tärkein ja samalla vaikein muutos on muuttaa asenteita, saada ihmiset oppimaan omista oikeuksistaan ja uskaltamaan vaatia oikeuksia myös omalta valtioltaan. Juuri tätä työtä pääsee kummina tukemaan.

Usein kysytään myös eikö pitäisi auttaa ensin kotimaan köyhiä ennen kuin viedään apu ulkomaille. Mutta eiväthän nämä sulje toisiaan pois. Moni järjestö tekee hienoa ja tärkeää työtä Suomessa köyhien ja syrjäytymisvaarassa olevien puolesta. Auttaa voi kuitenkin niin lähellä kuin kaukana. Jokainen meistä saa valita itselleen sopivan ja omalta tuntuvan auttamisen tavan, samoin järjestön tai kanavan sen kohdistamiseen. Rahallisen tuen lisäksi auttaa voi myös tarjoamalla aikaansa ja osaamistaan.

Suomen World Vision haluaa tarkastella asioita globaalista näkökulmasta ja puuttua esimerkiksi urbanisoitumisen ja pakolaisaaltojen juurisyihin. Kehitysmaiden ihmisillä on usein huutava pula asioista, joita meillä pidetään itsestäänselvyytenä. Varsin pienillä rahallisilla panostuksilla saadaan usein aikaiseksi valtavia tuloksia. Yhä useammasta lapsesta tulee koulutettu, hyvinvoiva aikuinen, joka saa myöhemmin ja vähemmän omia terveitä lapsia.

Tällä hetkellä erityisesti Afrikassa tehtävän hyväntekeväisyyden yhteydessä puhutaan paljon white saviour -kompleksista. Sillä viitataan ei-valkoisia auttavaan valkoiseen ihmiseen, joka pyrkii hyötymään toiminnastaan lähinnä itse kiillottamalla sädekehäänsä ja tulee samanaikaisesti tukeneeksi juuri niitä rakenteita, joista ongelmat autettavassa maassa ovat alun alkaen lähtöisin, pahimmillaan juuri valkoisten aikaansaamina. Aihe on monimutkainen ja vaikea. On tervettä pohtia kriittisesti oman toimintansa lähtökohtia ja sitä miten puhuu ihmisistä, joita pyrkii tukemaan. Auttamatta jättäminen siinä pelossa, että auttaa väärin, ei kuitenkaan ole minusta hyvä vaihtoehto, sillä esimerkiksi juuri kummitoiminnan avulla voidaan antaa sadoilletuhansille lapsille mahdollisuus parempaan elämään. On myös ihan luonnollista, että auttamisesta saa itse hyvän mielen, joka parhaassa tapauksessa kannustaa tekemään lisää hyvää.

World Vision pyrkii toimimaan eettisesti niin mainonnassaan kuin toiminnassaan. Järjestö ei halua mennä ohjelma-alueille kertomaan miten sikäläiset ongelmat pitäisi ratkaista, vaan antaa paikallisille työkaluja itse parantaa elämäänsä pysyvästi. Kunkin ohjelma-alueen asukkaat tekevät itse päätökset siitä mihin haasteisiin he haluavat muutosta ja mihin toivovat tukea. Yhteisö valitsee myös itse kaikkein eniten apua tarvitsevat perheet ja lapset kummilapsiohjelmaan.

Suomen World Vision toteuttaa hankkeensa yhteistyössä kohdemaan World Vision -toimiston kanssa ja kaikki työntekijät ovat paikallisia. Suomesta ei siis lähetetä työntekijöitä kenttätyöhön, vaan työntekijät työskentelevät ja asuvat niillä alueilla, joissa ohjelmia on käynnissä. Tärkein tavoite on yhteisöjen voimaantuminen ja kyky ottaa oma elämä haltuun, sillä voimaantuneet ihmiset puuttuvat oma-aloitteisesti köyhyyden syihin, osaavat vaatia omia oikeuksiaan ja huolehtivat lasten hyvinvoinnista. Voimaantunut kylä- tai slummiyhteisö jatkaa itsenäisesti kotiseutunsa kehittämistä, kun avustustyö alueella päättyy.

Olen itse niin monin tavoin etuoikeutettu ja onnekas, että haluan auttaa siinä missä voin, laittaa hyvää kiertämään. Koen kuitenkin omasta hyväntekeväisyystoiminnastani puhumisen vaikeaksi, sillä monet kokevat vaikuttajien hyväntekeväisyyden hyvän omatunnon ostamisena ja kovin helposti saa niskaansa syytteitä tekopyhyydestä. Toisaalta olen huomannut senkin, että puhumatta jättäminen saa ihmiset olettamaan, että hyväntekeväisyyttä ei tehdä. Ehkä siis parempi puhua kritiikin uhallakin, sillä tuntuu tärkeältä puhua auttamisesta arkisena asiana, jota me kaikki voimme tavalla tai toisella omien resurssiemme puitteissa tehdä. Hyvää voi tehdä niin monin tavoin, niin pieninä ja konkreettisina tekoina omassa arjessa kuin hyväntekeväisyysjärjestöjen tukemisena. Olen itse tukenut vuosien ajan useampia mielestäni tärkeää työtä tekeviä järjestöjä ja olen tosi iloinen siitä, että tämän yhteistyön myötä olen saanut mahdollisuuden tutustua myös Suomen World Visionin toimintaan ja tehnyt päätöksen lähteä Jarnon kanssa mukaan kummitoimintaan. Toivon, että osaan puhua siitä glorifioimatta. Emme ole täydellisiä ihmisiä sen enempää kuin muutkaan, toiminnassamme on paljon parantamisen varaa, mutta minusta on tärkeintä, että me kaikki yritämme omien mahdollisuuksiemme mukaan auttaa sen sijaan, että kilpailemme siitä kuka tekee eniten tai parhaiten.

Jotkut ovat kyseenalaistaneet onko eettisesti oikein tehdä kaupallista yhteistyötä hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa. Olemme itsekin saaneet jonkin verran kritiikkiä tekemästämme hyväntekeväisyysyhteistyöstä.

Järjestöillä ei yleensä ole suuria markkinointibudjetteja, koska valtaosa varoista halutaan ohjata auttamiseen. Vaikuttajayhteistyön kautta järjestöt voivat kuitenkin tavoittaa hyvin kustannustehokkaalla tavalla suuria määriä ihmisiä, jotka saattavat olla kiinnostuneita auttamisesta. Yhteistyö on myös esimerkiksi perinteiseen mainontaan verrattuna tehokas tapa viestiä järjestön konkreettisesta toiminnasta ja sen saavuttamista tuloksista.

Hinnoittelemme työmme aina normaalia edullisemmin, kun työskentelemme hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa. Joka vuosi teemme osan työstä myös pro bono eli puhtaasti hyväntekeväisyytenä. Merkitsemme silti kaikki yhteistyöt kaupalliseksi yhteistyöksi riippumatta siitä olemmeko tehneet työn ilmaiseksi tai tavallista pienempää korvausta vastaan. Siitä tiedätte ja tunnistatte, että näkyvyydestä on sovittu etukäteen ja sillä on kaupallinen agenda – tässä tapauksessa toivomme innostavamme teistä mahdollisimman monet kummitoimintaan mukaan kanssamme.

Olemme myös kaikkien yhteistyökumppaneidemme toiminnassa mukana tukijoina ja lahjoittajina. Kuukausilahjoittajina (ja nyt kummeina) maksamme järjestöille saman verran kuin kaikki muutkin.

Lähdemme tosiaan loppuviikosta Keniaan tutustumaan Suomen World Visionin toimintaan paikan päällä, ja kummilapsemme tapaamisen ohessa tarkoitus on kertoa mitä kaikkea Suomen World Visionin toimintaan ihan konkreettisesti kuuluu. Suomen World Vision kompensoi kaikki nimissään tehtävät lentomatkat.

Usein puhutaan myös lasten oikeuksista hyväntekeväisyysjärjestöjen mainonnassa ja viestinnässä. Lasten yksityisyyden suojelu on tietysti supertärkeää ja niinpä en jaa tässä kirjoituksessa kummilapsestamme tunnistettavia tietoja. Suomen World Vision pyrkii huomioimaan avustuskohteiden lasten ja aikuisten oikeuksia kaikessa toiminnassa ja päätöksissä, mikä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että heiltä pyydetään aina suostumus kuvien ja tekstien käyttöön ja niiden käyttötarkoitus selitetään. Lasten kohdalla suostumus pyydetään myös huoltajilta. Kaikilla on aina oikeus kieltäytyä valokuvissa esiintymisestä eikä ihmisten saama apu ole siitä riippuvaista.

Viestinnässä pyritään siihen, että avun saajat kuvataan arvokkaasti eikä avuttomina uhreina. Kuvat ja tarinat ovat tärkeitä, sillä suurin osa järjestön tukijoista ei pääse seuraamaan paikan päällä tehtävää kenttätyötä, mutta kuvien ja tarinoiden kautta avun tarpeesta ja työn tuloksista voidaan viestiä ulkopuolelle. Avuntarve pyritään näyttämään todellisuutta kaunistelematta tai dramatisoimatta, sellaisena kuin se on.

***

Toivon, että olen pystynyt avaamaan kummitoimintaa mahdollisimman kattavasti ja herättämään teissä kiinnostusta mukaan lähtemiseen! Kummius on niin helppo tapa auttaa, silti sen vaikutus sekä kummilapsen että yhteisön elämään on valtavan suuri. Voit lukea lisää kummitoiminnasta Suomen World Visionin sivuilta. Jos herää kysymyksiä tai ajatuksia, kommenttilootan puolella sana on vapaa! Ja jos innostut mukaan, olisi ihanaa kuulla siitä ♥

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Jarno Jussila ~ 27.1.2020

Näyttelijä minussa

Kaupallinen yhteistyö Actors Academy Finland

Olen kertonut koko elämäni itselleni tarinaa siitä kuinka olen kaikessa hyvä, mutta en missään erinomainen. Taisin oikeastaan vain tarkoittaa, etten ollut vielä löytänyt omaa juttuani. Samaan tarinaan sisältyi myös väittämä, että en ole uraihminen. Ei sekään tainnut olla totta. Kesti vaan hiukan keksiä missä haluan olla erinomainen.

Joku päivä haluan kutsua itseäni näyttelijäksi. Siihen on vielä pitkä matka, mutta sille tielle tahdon pyrkiä. Oivallus on ollut niin helpottava ja selkeä, että kaikki epäilykset ovat kadonneet – tiedän, että tämä on mun juttu. Samalla heitin roskiin nuo itselleni kertomat tarinat, jotka loivat vääränlaista todellisuutta.

Tajusin, että kaikki ne asiat, joissa olen luontaisesti hyvä, yhdistyvät näyttelemisessä. Olen aina tykännyt esiintyä, soittaa ja laulaa, liikkua, tanssia ja heittäytyä tilanteisiin. Leikittelen ajatuksella, että olen tähänastisen elämäni kerännyt tietoa, taitoa ja elämänkokemusta, jonka voin nyt kanavoida tähän. Sinne sun tänne kimpoilun sijaan keskitän nyt kaiken energiani yhteen päämäärään.

Moni tietää jo nuorena täsmälleen mitä haluaa. Mulle se on ollut mahdollista vasta nyt. Elämäntilanteeni ei ole koskaan aiemmin ollut näin rauhallinen ja turvallinen, että pystyisin miettimään mitä todella haluan. Ympärillä on nyt myös ihmisiä, jotka rohkaisevat ja kannustavat.

Törmäsin Actors Academyyn puolivahingossa, juuri kun olin alkanut elätellä ajatusta näyttelijäksi pyrkimisestä. Se herätti heti mielenkiintoni, mutta silloin idea oli vielä niin tuore, etten uskaltanut tosissani harkita heti niin intensiivistä koulutusta. Etsin aluksi matalan kynnyksen kursseja, joissa voisin käydä testaamassa tuntuuko koko touhu mielekkäältä. Kävinkin muutaman improvisaatio- ja näyttelijäntyön kurssin, jotka saivat kipinän toden teolla syttymään. Halusin kuitenkin enemmän haastetta, heittäytyä kokonaan syvään päätyyn. Kaipasin ohjausta, sitä että joku vaatii multa enemmän kuin osaan antaa. Tajusin olevani vakavissani näyttelijäksi opettelemisen suhteen. Halusin ammattimaisempaa opetusta.

Actors Academy Finlandin on perustanut näyttelijä ja valmentaja Nita Arpiainen, joka kertoo opinahjon syntyneen intohimosta ja uteliaisuudesta näyttelijäntyöhön, oppimisen janosta ja yksilöllisen kasvun mahdollisuudesta. Idea sai alkunsa Nitan opiskellessa Lontoossa, jossa hän rakastui Meisner-tekniikkaan ja sen kokonaisvaltaisuuteen. Hän halusi tuoda Suomeen saman kokonaisvaltaisen lähestymistavan selkeänä koulutuspakettina, joka tarjoaa saman katon alla kaiken mitä uraansa käynnistävä näyttelijä tarvitsee. Ammattinäyttelijöiden ja näyttelijäksi haluavien lisäksi opinahjon kurssit on tarkoitettu esiintyjille ja ihan kaikille, jotka haluavat laajentaa luovuuttaan ja tunneilmaisuaan. Nita on tehnyt Suomessa uraauurtavaa työtä perustamalla Meisner-tekniikkaan keskittyvän kansainvälisen opinahjon alan huippuosaajien kanssa, sillä täällä ei ole mitään muuta vastaavaa.

Actors Academy järjestää yksittäisten workshopien lisäksi kokonaisvaltaisia One Year Training -vuosikursseja, joista yksi alkoi nyt tammikuussa ja seuraava starttaa huhtikuussa. Vuosikurssi tuntui minulle luontaisimmalta, juuri siltä kaipaamaltani sukellukselta syvään päätyyn. Miten helppoa siitä olikaan innostua! Ammattilaiset ovat suunnitelleet valmiiksi johdonmukaisen, kattavan kokonaisuuden, joka tarjoaa kaiken mitä juuri tähän hetkeen tarvitsen. Senkun maksaa kurssin, pistää päivämäärät ylös ja saapuu paikalle – pakettimatka mun makuuni.

Ashlie Walker ja Nita Arpiainen

One Year Training pitää sisällään mm. kymmenen intensiivistä viikonloppuvalmennusta, Meisner-tekniikkaharjoituksia, ääni- ja liikevalmennusta, Q&A -tilaisuuksia Suomen kärkinäyttelijöiden kanssa sekä rutkasti vinkkejä ja neuvoja alalle hakeville. Yhteensä yli kolmesataa tuntia opetusta ja ryhmätyöskentelyä, jotka huipentuvat mm. ammattimaisen showreelin tekoon, kasvokuvien ottamiseen ja showcase-päivään alan ammattilaisten kanssa. Voit tsekata kurssisisällön koko laajuudessaan Actors Academyn sivuilta.

Halusin heti alkuvuodesta alkavalle kurssille, en todellakaan malttanut odottaa pidempään. Ensimmäinen viikonloppu on nyt takana ja jos kuvailisin sitä yhdellä sanalla, se olisi WOW. Huomasin etten tiedä näyttelemisestä yhtään mitään ja se oli oikeastaan huojentavaa. Sain heittäytyä täydellä luottamuksella ammattilaisten käsiin, antaa itselleni luvan olla tietämätön aloittelija, olla vaatimatta heti selitystä kaikelle, uskaltaa luottaa oppimisprosessiin.

Meisner-tekniikkaa kuvaa parhaiten lause: elämistä totuudenmukaisesti kuvitteellisessa tilanteessa. Se on jatkuvaa totuuden etsimistä, kuuntelemista ja reagoimista alati muuttuvassa tilanteessa. Rehellistä tarttumista impulsseihin. Se on mulle niin uutta, etten osaa täysin vielä selittää sitä. Mutta todella mielenkiintoista. Ja aseistariisuvaa.

Englanninkielinen opetus jännitti etukäteen, vaikka täydellinen kielitaito ei ollutkaan missään nimessä vaatimuksena. Pelkäsin, että kykenenkö oppimaan vieraalla kielellä. Mutta ei se sitten ollutkaan hankalaa, sillä kysymys ei ole oikeiden sanojen löytämisestä. Valmentajamme kiteytti sen erään harjoituksen aikana: How does it make you feel? Show it, I’m not really interested in words.

Suomenkieleen verrattuna englannissa on kiinnostavia nyanssieroja. Esimerkiksi suomeksi sana näyttelijä on hiukan harhaanjohtava: minäkin kuvittelin, että näyttelijä tarvitsee taitoa feikata, osata kuvitteellisesti olla vihainen, surullinen tai iloinen. Mutta englanniksi sana actor on ihanan yksiselitteinen: tekijä, toimija. Toinen sitaatti valmentaja Ashlie Walkerilta, joka opetti meitä ensimmäisen viikonlopun: To act is to do – it’s behaviour. Näillä sinänsä pienillä ajatuksilla on ollut paljon merkitystä, ne ovat alkaneet jo vaikuttaa tapaani toimia.

Suurin yllätys oli se miten näyttelemistä opetellaan Actors Academyssa. Kysymys on oikeasti simppeleistä asioista, ne ovat vain piilossa suojamuuriemme takana. Tätäkin on haastavaa koittaa selittää vasta-alkajana. Turvaudun taas Ashlien sanoihin: Your responsibility as an actor is to live more truthfully than you dare to in real life.

Kyse on tavallaan rakkaudesta ja turvallisuuden tunteesta. Esimerkiksi tekemissämme pariharjoituksissa on tarkoitus opetella luottamaan toiseen ja reagoimaan impulsseihin: huutamaan, jos tekee mieli huutaa, tai halaamaan, tanssimaan. Koin itse vaikeaksi päästää irti omista suojamuureista ja luottaa muihin ihmisiin ja tilanteisiin. Moni asia meni täysin metsään, mutta sitten kun jossain pilkahti pieni onnistuminen, se oli jotain ennenkokematonta. On pelottavaa laskea suojat alas ventovieraan kanssa, mutta parhaimmillaan siinä on taikaa, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin pelkästään näyttelijäntyöhön. Se tuntuu kokonaisvaltaiselta kasvulta ihmisenä.

Meillä on upea 14-henkinen ryhmä täynnä uniikkeja tyyppejä. Jokaisella on omat epävarmuutensa, joista vapautuminen vaatii varmasti paljon työtä, mutta ensimmäinen viikonloppu osoitti, että se on mahdollista. Meissä kaikissa on olemassa taito näytellä. Kurssin tavoitteena on oppia päästämään irti sitä rajoittavista tavoista ja ajattelumalleista.

En ole koskaan ollut kovin hyvä koulussa ja olen aina kuvitellut, että minulla on jonkinlainen oppimishäiriö. Ymmärrän nyt, että kyse on ollut ainakin osittain siitä minkä koen mieleiseksi. Taide- ja itseilmaisua kehittävät aineet ovat aina tuntuneet eniten omalta. Niitä lähinnä oli urheilu, johon käytinkin pienenä kaiken energiani. Hyvä niin, sillä kehonhallinnasta on nyt paljon iloa.

Kesti kauan päästä tähän, mutta nyt olen tekemässä jotain mitä todella haluan. Tiedän, että ala on äärimmäisen kilpailtu ja työllistymistilanne haastava, mutta Stella sanoi tänä aamuna hienosti: sydän haluaa mitä sydän haluaa. Tiedän olevani onnekas, että voin lähteä kulkemaan tätä polkua joutumatta heittäytymään tyhjän päälle – valokuvaustyöt kannattelevat, kun opettelen ja kokeilen. Nyt jos koskaan on oikea hetki.

Jos tunnet pienintäkään uteliaisuutta tätä koulutusta kohtaan, käy Actors Academy Finlandin sivuilla lukemassa lisää. Huhtikuussa alkavalla vuosikurssilla on vielä muutama paikka jäljellä ja uskallan jo näin lyhyellä kokemuksella suositella sitä sydämeni pohjasta ihan jokaiselle kiinnostuneelle. Jos juuri nyt ei ole mahdollisuutta sitoutua vuosikurssille, myös yksittäiset kurssit antavat paljon.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen jäi hirveä hinku oppia lisää – ja tyhjä olo, nytkö se on jo ohi?! Aika rientää, kun tekee jotain mistä nauttii. Ihanaa, että kurssi kestää pitkälle syksyyn. Jos kiinnostaa seurata, Instagramin puolella tulee varmasti aiheesta lisää pitkin matkaa. Minut löytää sieltä omalla nimelläni @jarnojussila. Instagramissa kannattaa ottaa seurantaan myös @actorsacademyfinland, jossa pääsee kurkistamaan mitä kursseilla tapahtuu.

PHOTOS BY ACTORS ACADEMY

Anna Piiroinen ~ 26.1.2020

Helene. Ja Einar.

Noin. Taas on saatu typistettyä yhden lahjakkaan taiteilijan ja naisen elämä riutumaan oletetun rakkausuhteen ympärille. Pääosassa on tavallaan taas mies. Kävin siis vihdoin eilen katsomassa Antti J. Jokisen elokuvan Helene.

Mies on elokuvissa ikuisesti aurinko ja nainen on kuu, joka sitä aurinkoa kieppuen kiertää. Ei väliä onko nainen maailmanluokan taiteilija, hän on olemassa vain miehen katseessa. Elokuvaan syttyvät valot ja sinfoniat alkavat soida kun Einar astuu kuviin. “Kuu kullakseen sai auringon…” Helene hymyilee vihdoin.

(Elokuvassa Marianne & Leonard oli sama ongelma. Elokuvahan kertoi Leonardista ja jos vähän Mariannesta, niin Mariannen suhteesta Leonardiin tai Mariannesta suhteessa Leonardiin.)

Nainen kuvataan usein tunteidensa läpi. Ja hoivan. Tässä tapauksessa hoidettavana on äiti, ja koti, jota luututaan ahkerasti ja jossa tiskataan ponnekkaasti. Jopa sinänsä pienessä mutta väkevässä sivuroolissa oleva äiti (Pirkko Saisio) saa jotenkin kokonaisemman käsittelyn kuin Helene.

Ajattelen nuoria tyttöjä, jotka näkevät elokuvan ja jotka eivät ehkä tunne Schjerfbeckin tarinaa kokonaisuudessaan. Jääkö heille kuva rapistuneessa mökissä kyyhöttävästä naisesta, jonka miehet tulevat nostamaan (ontuville) jaloilleen. Saavatko he ikinä tuntea esimerkiksi sitä rivakkaa ja lahjakasta Heleneä, joka otti ja lähti 18-vuotiaana Pariisiin?

Kunnioitan ohjaajan valintaa keskittyä yhteen osa-alueeseen, en missään nimessä jaksa mitään lapsuuksia ja vanhukseksi maskeerattuja näyttelijäsuorituksia. On silti huomattava, että juuri tämän me valitsemme näyttää Helenestä. Vain tämän.

Kuva Andres Teiss

Napinat napistuani elokuvan hyviin puoliin.

Laura Birn on ilmiömäinen. Niin taitava, niin kaunis, niin täysi. Hänessä ei ole mitään epäuskottavaa. Helene Schjerfbeck ansaitsisi tulla esitellyksi kokonaisena ja Laura Birn ansaitsisi saada näytellä sen kaikkinensa.

Einaria esittävä Johannes Holopainen on tavallaan modernein mies suomalaisessa elokuvassa ehkä koskaan. Luonteva, puhdas kaikesta toksisuudesta ja höröttämisestä. Todella, todella hieno suoritus. Rakkaustarinaa on tunteellista ja helppoa katsella. Latausta on, minä uskon heihin.

Elokuva on myös uskomattoman kaunis. Jo se kauneus on syy katsoa tämä elokuva. (Kuva, jossa on suolasilakoita, munankuoria, ryyppylasi, ah!) Kuvaus, lavastus, lokaatiot, puvustus, kaikki aivan ainutlaatuista. Hankokin vilahtaa. Tältä osin ollaan ehdottomasti mestariteoksen äärellä.

Mutta voi miten PALJON olisin halunnut saada lisää Heleneä, HELENEÄ! Taiteilijuutta, työtä, ajatuksia, inspiraatiota, valintoja. Helene sanoo maalaavansa yhä uudestaan “samaa naakan naamaansa”, kertokaa lisää, haluan kuulla! (Sitähän minäkin tavallaan teen, maalaan sanoilla iänikuista naakan naamaani, hinkutan tekstiä, raavin sitä veitsellä, hieron kankaanpalalla, tuhraan sormella. Lopputulos ei ole lähimainkaan yhtä suurenmoista kuin Helenellä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa.)

Helene Schjerfbeck: Mustataustainen omakuva (1915)

Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo

Kuva: Kansallisgalleria/Yehia Eweis

Elokuva alkaa vetävästi, olen alttiina, mutta näkökulmaongelman lisäksi löystyy muutenkin loppua kohti. Kohtaukset alkavat toistua, toistua, toistua. Kynttilä puhalletaan sammuksiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Lopuksi haluan kirjata, että tahdon TÄSMÄLLEEN samanlaiset vaatteet kuin Helenellä. Mustan rusettikauluksisen taiteilijatakin, jonka alle pukisin valkoisen hameen, korkeakauluksisia paitoja, suurilla pussihihoilla varustetun maitokahvin värisen, runsaan takkimekon, läpikuultavia pitsiraitoja hihoihini…

Helene Schjerfbeckin näyttely Maailmalta löysin itseni Ateneumissa avoinna vielä TÄNÄÄN SUNNUNTAINA klo 20 saakka. Näyttely on upea, Helene on paikalla. Nuori Helene, rakastunut Helene, turhautunut Helene, vanha, kuoleva Helene. Kokonainen Helene.

Stella Harasek ~ 25.1.2020

Kotiinpaluun ja karvasmantelin huumaa

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Heippa Helsingistä! Australian matka olisi puolestani saanut jatkua vielä toisetkin kolme viikkoa, mutta elämä, työt ja pieni koira odottivat, niinpä palasimme kotiin pari päivää sitten. Olimme perillä kuudelta aamulla, Mikko oli yllätyksenä meillä odottamassa koirien kanssa ja keitti meille kahvia, kun kumosimme matkalaukkujen aurinkorasvankatkuisen sisällön kylpyhuoneen lattialle ja rojahdimme sohvalle pussailemaan eläimiä. Ne eivät olleet ikävöineet meitä kuulemma ollenkaan, mutta olivat sentään hyvillään paluustamme.

Tiedän, eletään vasta tammikuun loppua, mutta Helsingissä on kovin keväistä! Valoa on rutkasti enemmän kuin lähtiessämme, sulat kadut enteilevät aurinkoisia päiviä. Kevään merkiksi laskettakoon myös VUODEN PARAS LEIVOSSESONKI, joka on juuri alkanut ja lievittää hiukan matkalta paluun haikeutta. En ole ihan varma kumpaa rakastan enemmän, Runebergintorttuja vai laskiaispullia, mutta onneksi kukaan ei pakota valitsemaan. Kansallisrunoilijamme Runebergin päivää vietetään 5. helmikuuta ja torttukausi on lyhyt, joten se kannattaa aloittaa hyvissä ajoin (eli nyt).

Pidimme viime vuonna Jarnon kanssa suuren Runeberg-tastingin ja kävimme viikossa läpi kaikki löytämämme tortut. Olimme yksimielisiä lopputuloksesta, kirkas ja kiistaton voittaja oli artesaanileipomo Gateau, mikä on varmasti osaltaan vaikuttanut nykyisen yhteistyömme syntyyn – ei pidä väheksyä täydellisen Runebergintortun taikaa! Jokainen torttu leivotaan käsin Helsingin Sörnäisissä ja kostean koostumuksen kruunaa lempeä karvasmantelin ja arrakin maku, joka on erottamaton osa elämystä lohkeavan sokerikuorrutuksen ja tahmean vadelmahillon ohessa.

Siitä ollaan tosin montaa mieltä, sillä joissakin paikoissa käytetään kostukkeena rommia, toisissa kostuke jätetään kokonaan pois ja on olemassa jopa torttuja, joista puuttuu täysin niille tunnusomainen karvasmantelinen maku. Epäilyttävää. Kyllä oikeaoppiseen torttuun kuuluu joko karvasmanteli tai arrakki, mieluiten molemmat.

Arrakki on muuten tropiikissa tislattua alkoholia, jossa on tyypillisesti kookosta, riisiä ja sokeria. Siitä nautitaan Suomessa useimmiten punssina eli makeana liköörinä, joka syntyy arrakista, vedestä, sokerista ja sitruunamehusta. Punssia tehdään myös rommista, mikä ei silti tarkoita, että sitä tarvitsisi laittaa Runebergintorttuihin.

Löysin antikvariaatista Merete Mazzarellan kirjoittaman elämänkerran Fredrika Runebergista, kansallisrunoilijamme vaimosta, jonka pitkään ajateltiin kehittäneen Runebergintortun. Opin viime vuonna, että näin ei kuitenkaan ole, vaikka ohje löytyikin Fredrikan reseptikirjasta. Luin leivos- ja kahvilakulttuurin tuntijan Bo Lönnqvistin haastattelun, jonka mukaan leivoksen on kehittänyt porvoolainen kondiittori nimeltä Lars Astenius, jolta torttuja ostettiin myös Runebergeille. Runeberg oli aikansa julkkis, jonka suosikkiherkusta tuli nopeasti nimikkoleivos.

Itse Runebergilla oli tapana kastaa tortun pohja punssissa. Meillä ei ollut punssia, mutta karvasmantelilikööriä löytyy aina kaapista, sillä rakastan Amarettoa.

Lönnqvistin haastattelu oli muutenkin kiinnostava. Leivoskulttuuri on alunperin peräisin Venetsiasta, Italiasta, josta ne levisivät 1700-luvulla kahvilakulttuurin mukana muualle Eurooppaan. Leivokset saapuivat Suomeen 1800-luvun alussa sveitsiläisten sokerileipureiden mukana: he perustivat ensimmäisen konditorian Porvooseen. Konditorioita kutsuttiin perustajiensa mukaan aluksi sveitserioiksi ja niistä tuli suosittuja hengauspaikkoja. Se oli osa nykyisen kaupunkikulttuurin syntyä. Lempisitaattini:

“Kahvilassa voi istua vähän niin kuin salaa ja katsella ohikulkijoita. Se oli erinomainen paikka juonitella ja siellä voi myös tavata erilaisia henkilöitä ja tehdä sopimuksia. Onkin väitetty että Ranskan vallankumousta ei olisi saatu aikaan ilman kahviloita.”

Ei käy kieltäminen, ohikulkijoiden katselu Korkeavuorenkadun Gateaun terassilta on yksi lempiajanvietteistäni. Juno-koira harrastaa siellä myös Lönnqvistin mainitsemaa juonittelua, jonka tavoitteena on maistella pöydältä löytyviä herkkuja.

Miten siellä menee, ja mikä tärkeintä, joko olette korkanneet torttukauden?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~ 21.1.2020

Terveisiä täältä kaukaa

✖ YARRA JUNCTION, AUSTRALIA

Hei kaikki! Blogissa on ollut viime viikkoina melko hiljaista häämatkamme vuoksi, mutta Instagramin puolella on tapahtunut stoorien puolella paljonkin – siellä kannattaa seurata, jos ikävä iskee. Vielä on jäljellä pari päivää enkä malta viettää niitä tietokoneen äärellä, joten nyt seuraa vain pari pikaista postikorttia yhdestä lempipaikoistamme, Kangaroo Manorista. Yarra Valleyn kukkuloille avautuva syrjäinen talo on kuin unesta. Kaksi kultaista noutajaa, kaksi hevosta ja 200 kengurua. Kuin siinä ei olisi tarpeeksi, pihalla kasvavien sitruunapuiden varjossa kuljeskelee aamuisin peuroja.

Australian katastrofaalisesta palotilanteesta on kysytty paljon ja olen siitä stoorien puolella puhunutkin, palaan aiheeseen pian myös täällä. Blogi aktivoituu kohti loppuviikkoa, kuullaan silloin. Valoa viikkoonne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek ~ 21.1.2020

Greg Dulli julkaisee soololevyn

Ah, pääsen pitkästä aikaa jauhamaan yhdestä musiikillisesta ikisuosikistani, nimittäin Greg Dullista, joka singahti aikoinaan suuren yleisön tietoisuuteen The Afghan Whigsin kautta. Lainaan itseäni parin vuoden takaa: The Afghan Whigs oli yksi 90-luvun parhaista yhtyeistä, sotki itsevarmasti post-grungehenkistä rokkia souliin ja poppiin eikä ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut heistä ajattelivat. Yhtyeen karisma tiivistyi nokkamies Greg Dulliin, musiikilliseen monilahjakkuuteen, joka on sittemmin vaikuttanut muissa kokoonpanoissa, kuten The Twilight Singersin nimellä kulkevassa projektissa. The Twilight Singersin väkevä, americana-vaikutteinen indierock on ajatonta ja ikuista, kuuntelen säännöllisesti yhä niitä levyjä eivätkä ne ole vanhentuneet päivääkään, vaikka ensimmäisestä albumista tulee kuluneeksi tulevana syksynä 20 vuotta.

Dulli oli aikoinaan kitaravetoisen post-rockin nuori vihainen mies, nykyään hän rähisee vähemmän ja keskittyy enemmän musiikkiinsa. Kävin joitakin vuosia sitten kiittämässä häntä Tavastian keikkansa jälkeen ja hänestä oli kuoriutunut iän myötä yksi kohteliaimmista ihmisistä, joita olen tavannut. Mutta syy miksi kirjoitan hänestä taas on musiikkimediasta bongaamani uutinen, monenmoisten kokoonpanojen ja sivuprojektien jälkeen hän nimittäin julkaisee helmikuussa pitkän uransa ensimmäisen virallisen soololevyn! Dullin johtamassa The Twilight Singersissa on ollut liuta vaihtuvia muusikkoystäviä tekemässä kappaleita, mutta tulevalla Random Desire -soololla hän on kirjoittanut ja säveltänyt kaiken pianosta bassoon ja rumpuihin. Levyllä Dullin rinnalla soittaa kuitenkin moni tuttu nimi, kuten rumpali Jon Theodore (Queens of the Stone Age, The Mars Volta).

Esimakua tulevalta levyltä voi tsekata alta uuden Pantomina -videon muodossa. Lyhytelokuvaa muistuttavan videon on ohjannut pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani Philip Harder, joka myös esiintyy videolla. Dullin mukaan video on tribuutti 70-luvun lopun elokuvamusikaalille All That Jazz, joka on ainakin minulla vielä näkemättä – tiedän mitä metsästän käsiini kun pääsemme kotiin reissulta.

☊ GREG DULLI ~ PANTOMINA

Anna Piiroinen ~ 17.1.2020

Appelsiinipuiden alla

Joulu oli ja meni. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, ja onhan siitä. Blogiani lukeneet tietävät jo jouluangstistani, joten ilolla ilmoitan, että rakastin tänä vuonna jokaista hetkeä. Toki joku voisi sanoa, että pakenimme joulua, mutta minusta me nimenomaan vietimme sitä oikein olan takaa. Tällä kertaa vain Ranskassa.

Olen kerran aikaisemminkin ollut joulun poissa, samassa huvilassa, samoissa maisemissa. Tiesin jo silloin, että haluan palata. On vaikea pukea sanoiksi koko matkaa, joten turvaudutaan listamuotoon. Mitkä kymmenen asiaa tekivät joulusta Ranskassa niin ihanan?

1 ~ Yhdessäolo

Kaksi kolmasosaa lapsikatraastamme on muuttanut jo omilleen, toiseen kaupunkiin. On enää hyvin harvinaista, että olisimme koko jengi koolla kokonaisen viikon, vain me, lähes yötä päivää. Kävelimme kaupungilla miehen kanssa lasten takana ja puristelimme toistemme käsiä liikuttuneina, kun he kulkivat rinnakkain, kädet toistensa olkapäillä ja nauttivat yhdessäolosta. Iltaisin he jäivät pelaamaan korttia kun me vaelsimme täysien päivien uuvuttamina yläkerran appelsiininvärisen makuuhuoneemme rauhaan. Kyllä he kinastelivatkin (ja me), ei tässä mitään pyhimyksiä olla. Riidat kuitenkin tasoittuivat muutamalla ristiseiskakierroksella ja suklaalla. Tottakai olisimme voineet kotonakin olla yhdessä, pelata korttia ja niin edelleen. Jostain syystä kotona dynamiikka ei ole sama, jonka varmaankin jokainen vanhempi tietää, joka on kyljet kolhiintuneina hakenut uusia rooleja kotoa muuttaneiden lasten kotonaoloaikaan.

2 ~ Valo ja lämpö

Miten ihmeelliseltä voikaan aurinko tuntua ja näyttää, loka-, marras- ja joulukuun alun jo myyräyttämästä ihmisestä! Nautimme lounaat ulkona, kuorimme hädissään mukaan pakattuja paksuja vaatekerroksia, ojentelimme sinisiä raajojamme valoa kohti. Appelsiini- ja sitruunapuiden näkemisessä on aina jotain sykähdyttävää, ja Rivieralla kukkii aina. Näimme mimosankin ensimmäiset kullankeltaiset kukinnot, se on ihmeellinen näky! Illat olivat kuitenkin kylmiä, kaulaliinat ja sormikkaat piti sukkelasti kerätä jälleen ylleen kun aurinko laski.

3 ~ Ruoka

En kehdannut laittaa ruokaa ensimmäiseksi, vaikka hyvin syöminen onkin kaikkien matkojen ja myös arjen suurimpia iloja. Syöminen on mahtavaa puuhaa! Ranskalaiseen jouluun kuuluvat mm. osterit, hummerit, kaviaari, erilaiset pateet ja juustot. Kotijouluissa raskainta on se ruokashow. Tuntuu, että siitä on juhla kaukana, kun seisoo keittiössä pää koko ajan uunissa, jääkappissa tai astianpesukoneessa. Toki Ranskassakin piti jotain syödä: ostimme huvilalle illaksi pikkuisen kattauksen kaikkea ja sitten vielä hienon hienosta leipomosta perinteisen suklaahalon. Jouluaaton lounaan nautimme auringonpaisteessa mainion La Californie-ravintolan terassilla. Muita canneslaisia lempiravintoloitamme ovat mm. Bobo Bistro, Astoux & Brun ja uusi hauska löytö, pikkuinen Barbarella Le Suquetin vanhassa kaupungissa.

4 ~ Aamukahvit torilla

Kun nuoriso veteli vielä sikeitä, me vanhemmat karautimme useampanakin aamuna Cannesin Forvillen torin kulmille aamukahville. Joskus jo ennen auringonnousua. Tori kuhisee elämää, vihannesvuoret rakentuvat sukkelasti. Tilaamme useampia maitokahvikupillisia, rapeaa patonkia, normandialaista voita ja aprikoosihilloa ja esitämme istuneemme tässä aina. Poskisuudelmien katseleminen tekee minut onnelliseksi. Miten paljon paremmin mekin voisimme, jos elämissämme olisi noin paljon enemmän kosketusta?

5 ~ Ihmiset

Poskisuudelmien ansiota tai ei, kaikki vaikuttavat hyväntuulisilta. En ole koskaan ymmärtänyt sitkeästi elävää käsitystä ranskalaisten koppavuudesta. Tiedän, että ranskankielentaito auttaa asiassa ja tiedän, että näen kaiken (eli vain pienen siivun) turistin vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta enhän muuta voisikaan. Minulle se kuitenkin riittää, tulla kohdatuksi, rupatelluksi, halatuksi ja huomioiduksi. Viimeisen yön vietimme Nizzassa, kävimme pursiseuran kattoterassilla syömässä jumalaista simpukkapastaa ja sukelsimme illalla Park Phoenixin kasvitieteellisen puutarhan aasialaiseen valojuhlaan. Sympaattinen hotellivinkki Nizzaan: Arome Hôtel. Aivan uskomatonta palvelua, omistaja kuratoi meille koko päivän ohjelman aivan kuin olisi ajatuksiani lukenut, ja hoiti mm. pöytävaraukset puolestamme!

6 ~ Villa Le Menestrel

Majapaikkamme on ystäviemme ja kesänaapureidemme huvila Cannesin kukkuloilla, Mouginsissa. Olemme olleet siellä jo niin monta kertaa, että paluu tuntuu kotoisalta. Emme kuitenkaan niin montaa, että näkymä makuuhuoneemme parvekkeelta ei enää saisi haukkomaan henkeä ihastuksesta, aamuin illoin. Kävin ihan ensimmäiseksi katsomassa oliko takapihan puussa vielä granaattiomenoita (ei ollut), entä yläpihalla pétanque-kentän vieressä sitruunoita pienissä puuntaimissa (oli). Niinä aamuina kun emme lähteneet torille, mies ajoi leipomoon hakemaan patonkia, croissantteja ja suklaapullia, jotka nautittiin oliivipuiden oksien keinahdellessa suurten lasiovien takana. Minun oma oliivipuuni kotona Hangossa on selvinnyt jo kolmesta talvesta, se tosin nostetaan ruukussaan viileään portaikkoon kylmimmiksi kuukausiksi. Juttelen sille aina ohikulkiessani, sanon, että kyllä me taas tästä selvitään.

7 ~ Cannes

Cannes on hirmuisen kiva! Pieni, kaunis, eläväinen. Rakastan kaupunkia nimenomaan sesongin ulkopuolella, kuten tosin useimpia muitakin kaupunkeja. En saata ymmärtää miksi kaikkien on sullouduttava sinne keskikesäisin, jolloin se ei ole viehättävimmillään kuumuuden ja juurikin väkimäärän takia. Mutta joulun voisin viettää Cannesissa vaikka joka vuosi. Sataman lähellä oli nyt joulutori pienine kojuineen sekä luistinrata, siellä mekin vietimme iltojamme, ellemme sitten olleet esimerkiksi keilaamassa. Lahjoja emme tänä vuonna ostaneet, matka oli perheen iso, yhteinen lahja.

8 ~ Retket pieniin kyliin

Hyppäsimme parina päivänä autoon ja huristelimme vailla suunnitelmia tai päämääriä vuorille. Löysimme tuntemattomia pieniä kyliä, kapeita kujia, unohdettuja taloja, rapistuneita seinämaalauksia. Koska oli joulun aika, joka puolella oli hyvin hiljaista, useimmat pienet puoditkin kiinni. Pulskat kissat venyttelivät kivimuureilla ja linnut laulelivat, maiseman yllä leijaili savu. Jossain solisee vesiputous, jäljitimme sen myöhemmin. Istuimme yhtenä päivänä kiemurtelun näännyttäminä hassuun tienvarsikahvilaan valkoisille muovituoleille ja mitä ikinä yritämmekin tilata, omistajarouva haluaa väen vängällä tarjota jotakin myrkyllisenlilaa orvokkijuomaa. Sillä mennään sitten!

9 ~ Taide

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen jollakin matkalla käymättä yhdessäkään museossa. Kävimme kyllä yhdenkin ulkopuolella, kolistelemassa suuria rautaportteja, vain ymmärtääksemme sen olevan auki ainostaan kesäkaudella. Mutta aikaisemmilla matkoillamme olemme kolunneet suurimman osan Ranskan Rivieran taidenähtävyyksistä. Rakastan varsinkin taiteilijoiden kotimuseoita, mutta lempipaikkani on silti upea Fondation Maeght. Jos haluat perehtyä aikaisempien matkojen päiväkirjoihin, löydät ne kootusti tämän linkin takaa.

Meren rannalla on helppo ymmärtää miksi taiteilijat ovat aina hakeutuneet näille kulmille; valo on inspiroivaa, maisemat tietysti myös. Ajattelin matkalla usein sitä, että siellä asuvien ihmisten on kyllä mahdotonta ymmärtää, minkälaista elämämme täällä sysipimeydessä on.

10 ~ Meri

Jos Parkkoselta kysytään (ja miksei kysyttäisi, ainakin silloin tällöin), niin parasta on auringonlaskun aika Välimeren rannalla. Aloitin kuvien läpikäymisen karsimalla noin sata kuvaa pullonvihreistä aalloista. Parkkosen lisäksi rannalla ovat auringonlaskun aikaan myös paikalliset perheet, nuoret rakastavaiset piknikhuopinee ja rantabulevardin tuolit valloittaneet hopeahapset, pikkuruisia pörröisiä koiria jaloissaan.

Ensi joulun vietämme kuitenkin kotona. Minulla on vuosi aikaa opettaa oma pääni (jossa kaikki ongelmat loppujen lopuksi majailevat) näkemään kotijouluni ihan yhtä rentona, vaivattomana, leppoisana ja rakkaudellisena kuin reissujoulunkin. Sitä paitsi, minähän pidän hiljaisuudesta ja pimeästä!

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & TOMI PARKKONEN

Stella Harasek ~ 14.1.2020

Luetuimmat kirjoitukset vuonna 2019

Seuraa perinteeksi muodostunut katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogikirjoituksiin! Tiedän, toisista tällaiset koosteet tuntuvat umpitylsiltä, mutta uskokaa tai älkää, monet tykkäävät, sillä näistä voi bongata kirjoituksia, jotka menivät julkaisuhetkellä ohi.

Vaikuttaa siltä, että vanhat merkit pitävät paikkansa: henkilökohtaiset tekstit ovat yhä blogin luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Kärkisijoille on päässyt niin huippuhetkiin kuin todella vaikeisiin aiheisiin keskittyneitä kirjoituksia. Jos olen jostain ylpeä niin siitä, että tästä on tullut paikka, jossa on tilaa kaikille elämän sävyille.

Elämää endometrioosin kanssa

Vuoden luetuimmassa kirjoituksessa kuvasin matkaani kroonisen kivun kanssa: se huipentui diagnoosiin, jonka sain pitkän taistelun jälkeen sairastettuani endometrioosia yli 25 vuotta.

Olen todella onnellinen siitä, että kirjoitus sai paljon näkyvyyttä. Lamauttavaa kipua ja lapsettomuutta aiheuttavaa endometrioosia sairastaa jopa 10-15% hedelmällisen ikäisistä naisista, mikä tekee siitä yhtä yleisen kuin astman tai diabeteksen. Silti endometrioosi tunnetaan yhä huonosti jopa lääkäreiden keskuudessa ja diagnoosin saaminen kestää keskimäärin 7-9 vuotta, eli aivan liian pitkään.

Olen saanut useita viestejä naisilta, jotka ovat kirjoituksen luettuaan ymmärtäneet, ettei jatkuva kipu ole normaalia, hakeutuneet tutkimuksiin ja saaneet diagnoosin. Tässä syy miksi haluan kirjoittaa ja puhua aiheesta jatkossakin. Yksin ei tarvitse kärsiä, ja mitä aiemmin sairaus todetaan, sen nopeammin sitä päästään hoitamaan.

Now, and now, and now

Kärkeen kiilasi toinenkin kirjoitus, joka liittyi läheisesti endometrioosiin, tarkemmin diagnoosin aiheuttamaan shokkiin. Vaikka olin vuosia tiennyt, että kaikki ei ole kunnossa, oli silti järkytys saada kuulla kuinka paha tilanne oli. Kun saa tietää sairastaneensa parantumatonta tautia teinivuosista saakka, tulee myös katsoneeksi menneitä vuosia uusin silmin.

Välillä tuntuu kuin olisin taas teini koskettelemassa todellisuutta kameraseuran pimiössä, vedostamassa tärähtäneitä kuviani punaisessa hämärässä. Erotan ääriviivat, jotka alkavat piirtyä paperin satiiniseen pintaan, ne ovat samat ja silti vieraat.

Sinulle, jota en vielä tunne

Tämä kirjoitus oli rakkauskirje, joka sisälsi uutisen: olimme menneet kihloihin uuden vuoden aattona. Kerroimme siitä julkisesti vasta kuukausia myöhemmin kun olimme saaneet iloita uutisesta ensin itseksemme ja lähipiirin kesken. Ei se ollut mikään salaisuus, moni oli jo arvannut kuvissa vilahtaneista sormuksista, mutta kirjoitus sai silti valtavan palautevyöryn. Tuntuu tosi kivalta, että blogissa voi jakaa niin vaikeita asioita kuin ilouutisia.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Tavallinen tiistai

Kärkisijoille pääsi myös toinen aiheeseen liittyvä kirjoitus. Emme halunneet suunnitella häitä vuosikausia, vaan menimme kahdeksan kuukauden kihlauksen jälkeen naimisiin Helsingin maistraatissa kuumana elokuun päivänä kahden ystävän läsnäollessa. Vasta sen jälkeen kuulin, että sodan aikana tavanneet isovanhempani oli aikoinaan vihitty samassa paikassa.

En ole aina tiennyt mihin olen menossa.
Olen luullut monenlaisia asioita rakkaudeksi.
Olin ollut jo vähällä luovuttaa.

Myös muutama viikko vihkimisen jälkeen julkaistu kirjoitus nimeltä Pölyä kiertoradalla ylsi lähelle kärkisijoja.

Liian köyhä kouluun?

Jarnon kirjoitti jutun omasta koulutiestään yhteistyössä Yhteisvastuukeräyksen kanssa ja siitä tuli yksi vuoden kommentoiduimmista teksteistä. Ei ihme, aihe on todella tärkeä.

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä.

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Yhteistyössä Solidaarisuus-järjestön kanssa kirjoittamani juttu keskittyi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja nousi luetuimpien kärkeen todennäköisesti siksi, että kerroin ensimmäistä kertaa myös omista kokemuksistani väkivallan uhrina. Tätä tekstiä oli vaikea kirjoittaa, varmasti vaikea myös lukea. Olen silti tosi iloinen, että tein sen, ja kiitollinen jokaiselle sen lukeneelle. Asiat eivät muutu, ellei niistä puhuta.

Asioita, joita ette ehkä tiedä Stellasta

Jarno teki listan asioista, joita ette ehkä tienneet, kuten uskomaton kykyni laatia kauppalistoja tai autokoulu, jonka kävin kuorma-autolla, enkä silti aja. Jarnon kirjoittamat paljastusjutut minusta olivat näköjään suosituimpien joukossa myös toissavuonna. Viime vuonna kirjoitin itse vastaavan jutun Jarnosta.

Osana kuohua

Tämä kirjoitus – lomapostikortti Meksikosta – julkaistiin melkein päivälleen vuosi sitten. Kihlaus teki matkasta ikimuistoisen, vaikka siitä en tässä kirjoituksessa vielä maininnutkaan (kuvasta sen taisi ainakin muutama tarkkasilmäinen hoksata).

Viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoapahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Unohdus, olemattomuus

Kesäloma Lapissa, Tornionjoessa uivat koirat ja vanhan hirsitalon hiljaisuus. Ilahduin siitä, että tämä kirjoitus ylsi listalle, sillä se on yksi omista suosikeistani viime vuoden teksteistä. (Toki olin ehtinyt unohtaa kirjoittaneeni koko jutun, mutta muistin sen kun kävin läpi blogin analytiikkaa – jotain iloa näistä listoista siis itsellekin!)

Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.

Nyt kun viime vuoden suosikit on käyty läpi onkin hyvä hetki kysyä onko teillä toiveita tälle vuodelle. Sana on vapaa kommenttilootan puolella! Mistä haluaisit erityisesti lukea juttuja alkaneen vuoden aikana?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA, MIKKO RASILA & ANU MAKKONEN