Terveisiä täältä kaukaa

✖ YARRA JUNCTION, AUSTRALIA

Hei kaikki! Blogissa on ollut viime viikkoina melko hiljaista häämatkamme vuoksi, mutta Instagramin puolella on tapahtunut stoorien puolella paljonkin – siellä kannattaa seurata, jos ikävä iskee. Vielä on jäljellä pari päivää enkä malta viettää niitä tietokoneen äärellä, joten nyt seuraa vain pari pikaista postikorttia yhdestä lempipaikoistamme, Kangaroo Manorista. Yarra Valleyn kukkuloille avautuva syrjäinen talo on kuin unesta. Kaksi kultaista noutajaa, kaksi hevosta ja 200 kengurua. Kuin siinä ei olisi tarpeeksi, pihalla kasvavien sitruunapuiden varjossa kuljeskelee aamuisin peuroja.

Australian katastrofaalisesta palotilanteesta on kysytty paljon ja olen siitä stoorien puolella puhunutkin, palaan aiheeseen pian myös täällä. Blogi aktivoituu kohti loppuviikkoa, kuullaan silloin. Valoa viikkoonne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Greg Dulli julkaisee soololevyn

Ah, pääsen pitkästä aikaa jauhamaan yhdestä musiikillisesta ikisuosikistani, nimittäin Greg Dullista, joka singahti aikoinaan suuren yleisön tietoisuuteen The Afghan Whigsin kautta. Lainaan itseäni parin vuoden takaa: The Afghan Whigs oli yksi 90-luvun parhaista yhtyeistä, sotki itsevarmasti post-grungehenkistä rokkia souliin ja poppiin eikä ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut heistä ajattelivat. Yhtyeen karisma tiivistyi nokkamies Greg Dulliin, musiikilliseen monilahjakkuuteen, joka on sittemmin vaikuttanut muissa kokoonpanoissa, kuten The Twilight Singersin nimellä kulkevassa projektissa. The Twilight Singersin väkevä, americana-vaikutteinen indierock on ajatonta ja ikuista, kuuntelen säännöllisesti yhä niitä levyjä eivätkä ne ole vanhentuneet päivääkään, vaikka ensimmäisestä albumista tulee kuluneeksi tulevana syksynä 20 vuotta.

Dulli oli aikoinaan kitaravetoisen post-rockin nuori vihainen mies, nykyään hän rähisee vähemmän ja keskittyy enemmän musiikkiinsa. Kävin joitakin vuosia sitten kiittämässä häntä Tavastian keikkansa jälkeen ja hänestä oli kuoriutunut iän myötä yksi kohteliaimmista ihmisistä, joita olen tavannut. Mutta syy miksi kirjoitan hänestä taas on musiikkimediasta bongaamani uutinen, monenmoisten kokoonpanojen ja sivuprojektien jälkeen hän nimittäin julkaisee helmikuussa pitkän uransa ensimmäisen virallisen soololevyn! Dullin johtamassa The Twilight Singersissa on ollut liuta vaihtuvia muusikkoystäviä tekemässä kappaleita, mutta tulevalla Random Desire -soololla hän on kirjoittanut ja säveltänyt kaiken pianosta bassoon ja rumpuihin. Levyllä Dullin rinnalla soittaa kuitenkin moni tuttu nimi, kuten rumpali Jon Theodore (Queens of the Stone Age, The Mars Volta).

Esimakua tulevalta levyltä voi tsekata alta uuden Pantomina -videon muodossa. Lyhytelokuvaa muistuttavan videon on ohjannut pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani Philip Harder, joka myös esiintyy videolla. Dullin mukaan video on tribuutti 70-luvun lopun elokuvamusikaalille All That Jazz, joka on ainakin minulla vielä näkemättä – tiedän mitä metsästän käsiini kun pääsemme kotiin reissulta.


☊ GREG DULLI ~ PANTOMINA

Appelsiinipuiden alla

Joulu oli ja meni. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, ja onhan siitä. Blogiani lukeneet tietävät jo jouluangstistani, joten ilolla ilmoitan, että rakastin tänä vuonna jokaista hetkeä. Toki joku voisi sanoa, että pakenimme joulua, mutta minusta me nimenomaan vietimme sitä oikein olan takaa. Tällä kertaa vain Ranskassa.

Olen kerran aikaisemminkin ollut joulun poissa, samassa huvilassa, samoissa maisemissa. Tiesin jo silloin, että haluan palata. On vaikea pukea sanoiksi koko matkaa, joten turvaudutaan listamuotoon. Mitkä kymmenen asiaa tekivät joulusta Ranskassa niin ihanan?

1 ~ Yhdessäolo

Kaksi kolmasosaa lapsikatraastamme on muuttanut jo omilleen, toiseen kaupunkiin. On enää hyvin harvinaista, että olisimme koko jengi koolla kokonaisen viikon, vain me, lähes yötä päivää. Kävelimme kaupungilla miehen kanssa lasten takana ja puristelimme toistemme käsiä liikuttuneina, kun he kulkivat rinnakkain, kädet toistensa olkapäillä ja nauttivat yhdessäolosta. Iltaisin he jäivät pelaamaan korttia kun me vaelsimme täysien päivien uuvuttamina yläkerran appelsiininvärisen makuuhuoneemme rauhaan. Kyllä he kinastelivatkin (ja me), ei tässä mitään pyhimyksiä olla. Riidat kuitenkin tasoittuivat muutamalla ristiseiskakierroksella ja suklaalla. Tottakai olisimme voineet kotonakin olla yhdessä, pelata korttia ja niin edelleen. Jostain syystä kotona dynamiikka ei ole sama, jonka varmaankin jokainen vanhempi tietää, joka on kyljet kolhiintuneina hakenut uusia rooleja kotoa muuttaneiden lasten kotonaoloaikaan.

2 ~ Valo ja lämpö

Miten ihmeelliseltä voikaan aurinko tuntua ja näyttää, loka-, marras- ja joulukuun alun jo myyräyttämästä ihmisestä! Nautimme lounaat ulkona, kuorimme hädissään mukaan pakattuja paksuja vaatekerroksia, ojentelimme sinisiä raajojamme valoa kohti. Appelsiini- ja sitruunapuiden näkemisessä on aina jotain sykähdyttävää, ja Rivieralla kukkii aina. Näimme mimosankin ensimmäiset kullankeltaiset kukinnot, se on ihmeellinen näky! Illat olivat kuitenkin kylmiä, kaulaliinat ja sormikkaat piti sukkelasti kerätä jälleen ylleen kun aurinko laski.

3 ~ Ruoka

En kehdannut laittaa ruokaa ensimmäiseksi, vaikka hyvin syöminen onkin kaikkien matkojen ja myös arjen suurimpia iloja. Syöminen on mahtavaa puuhaa! Ranskalaiseen jouluun kuuluvat mm. osterit, hummerit, kaviaari, erilaiset pateet ja juustot. Kotijouluissa raskainta on se ruokashow. Tuntuu, että siitä on juhla kaukana, kun seisoo keittiössä pää koko ajan uunissa, jääkappissa tai astianpesukoneessa. Toki Ranskassakin piti jotain syödä: ostimme huvilalle illaksi pikkuisen kattauksen kaikkea ja sitten vielä hienon hienosta leipomosta perinteisen suklaahalon. Jouluaaton lounaan nautimme auringonpaisteessa mainion La Californie-ravintolan terassilla. Muita canneslaisia lempiravintoloitamme ovat mm. Bobo Bistro, Astoux & Brun ja uusi hauska löytö, pikkuinen Barbarella Le Suquetin vanhassa kaupungissa.

4 ~ Aamukahvit torilla

Kun nuoriso veteli vielä sikeitä, me vanhemmat karautimme useampanakin aamuna Cannesin Forvillen torin kulmille aamukahville. Joskus jo ennen auringonnousua. Tori kuhisee elämää, vihannesvuoret rakentuvat sukkelasti. Tilaamme useampia maitokahvikupillisia, rapeaa patonkia, normandialaista voita ja aprikoosihilloa ja esitämme istuneemme tässä aina. Poskisuudelmien katseleminen tekee minut onnelliseksi. Miten paljon paremmin mekin voisimme, jos elämissämme olisi noin paljon enemmän kosketusta?

5 ~ Ihmiset

Poskisuudelmien ansiota tai ei, kaikki vaikuttavat hyväntuulisilta. En ole koskaan ymmärtänyt sitkeästi elävää käsitystä ranskalaisten koppavuudesta. Tiedän, että ranskankielentaito auttaa asiassa ja tiedän, että näen kaiken (eli vain pienen siivun) turistin vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta enhän muuta voisikaan. Minulle se kuitenkin riittää, tulla kohdatuksi, rupatelluksi, halatuksi ja huomioiduksi. Viimeisen yön vietimme Nizzassa, kävimme pursiseuran kattoterassilla syömässä jumalaista simpukkapastaa ja sukelsimme illalla Park Phoenixin kasvitieteellisen puutarhan aasialaiseen valojuhlaan. Sympaattinen hotellivinkki Nizzaan: Arome Hôtel. Aivan uskomatonta palvelua, omistaja kuratoi meille koko päivän ohjelman aivan kuin olisi ajatuksiani lukenut, ja hoiti mm. pöytävaraukset puolestamme!

6 ~ Villa Le Menestrel

Majapaikkamme on ystäviemme ja kesänaapureidemme huvila Cannesin kukkuloilla, Mouginsissa. Olemme olleet siellä jo niin monta kertaa, että paluu tuntuu kotoisalta. Emme kuitenkaan niin montaa, että näkymä makuuhuoneemme parvekkeelta ei enää saisi haukkomaan henkeä ihastuksesta, aamuin illoin. Kävin ihan ensimmäiseksi katsomassa oliko takapihan puussa vielä granaattiomenoita (ei ollut), entä yläpihalla pétanque-kentän vieressä sitruunoita pienissä puuntaimissa (oli). Niinä aamuina kun emme lähteneet torille, mies ajoi leipomoon hakemaan patonkia, croissantteja ja suklaapullia, jotka nautittiin oliivipuiden oksien keinahdellessa suurten lasiovien takana. Minun oma oliivipuuni kotona Hangossa on selvinnyt jo kolmesta talvesta, se tosin nostetaan ruukussaan viileään portaikkoon kylmimmiksi kuukausiksi. Juttelen sille aina ohikulkiessani, sanon, että kyllä me taas tästä selvitään.

7 ~ Cannes

Cannes on hirmuisen kiva! Pieni, kaunis, eläväinen. Rakastan kaupunkia nimenomaan sesongin ulkopuolella, kuten tosin useimpia muitakin kaupunkeja. En saata ymmärtää miksi kaikkien on sullouduttava sinne keskikesäisin, jolloin se ei ole viehättävimmillään kuumuuden ja juurikin väkimäärän takia. Mutta joulun voisin viettää Cannesissa vaikka joka vuosi. Sataman lähellä oli nyt joulutori pienine kojuineen sekä luistinrata, siellä mekin vietimme iltojamme, ellemme sitten olleet esimerkiksi keilaamassa. Lahjoja emme tänä vuonna ostaneet, matka oli perheen iso, yhteinen lahja.

8 ~ Retket pieniin kyliin

Hyppäsimme parina päivänä autoon ja huristelimme vailla suunnitelmia tai päämääriä vuorille. Löysimme tuntemattomia pieniä kyliä, kapeita kujia, unohdettuja taloja, rapistuneita seinämaalauksia. Koska oli joulun aika, joka puolella oli hyvin hiljaista, useimmat pienet puoditkin kiinni. Pulskat kissat venyttelivät kivimuureilla ja linnut laulelivat, maiseman yllä leijaili savu. Jossain solisee vesiputous, jäljitimme sen myöhemmin. Istuimme yhtenä päivänä kiemurtelun näännyttäminä hassuun tienvarsikahvilaan valkoisille muovituoleille ja mitä ikinä yritämmekin tilata, omistajarouva haluaa väen vängällä tarjota jotakin myrkyllisenlilaa orvokkijuomaa. Sillä mennään sitten!

9 ~ Taide

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen jollakin matkalla käymättä yhdessäkään museossa. Kävimme kyllä yhdenkin ulkopuolella, kolistelemassa suuria rautaportteja, vain ymmärtääksemme sen olevan auki ainostaan kesäkaudella. Mutta aikaisemmilla matkoillamme olemme kolunneet suurimman osan Ranskan Rivieran taidenähtävyyksistä. Rakastan varsinkin taiteilijoiden kotimuseoita, mutta lempipaikkani on silti upea Fondation Maeght. Jos haluat perehtyä aikaisempien matkojen päiväkirjoihin, löydät ne kootusti tämän linkin takaa.

Meren rannalla on helppo ymmärtää miksi taiteilijat ovat aina hakeutuneet näille kulmille; valo on inspiroivaa, maisemat tietysti myös. Ajattelin matkalla usein sitä, että siellä asuvien ihmisten on kyllä mahdotonta ymmärtää, minkälaista elämämme täällä sysipimeydessä on.

10 ~ Meri

Jos Parkkoselta kysytään (ja miksei kysyttäisi, ainakin silloin tällöin), niin parasta on auringonlaskun aika Välimeren rannalla. Aloitin kuvien läpikäymisen karsimalla noin sata kuvaa pullonvihreistä aalloista. Parkkosen lisäksi rannalla ovat auringonlaskun aikaan myös paikalliset perheet, nuoret rakastavaiset piknikhuopinee ja rantabulevardin tuolit valloittaneet hopeahapset, pikkuruisia pörröisiä koiria jaloissaan.

Ensi joulun vietämme kuitenkin kotona. Minulla on vuosi aikaa opettaa oma pääni (jossa kaikki ongelmat loppujen lopuksi majailevat) näkemään kotijouluni ihan yhtä rentona, vaivattomana, leppoisana ja rakkaudellisena kuin reissujoulunkin. Sitä paitsi, minähän pidän hiljaisuudesta ja pimeästä!

PHOTOS BY ANNA PIIROINENTOMI PARKKONEN

Luetuimmat kirjoitukset vuonna 2019

Seuraa perinteeksi muodostunut katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogikirjoituksiin! Tiedän, toisista tällaiset koosteet tuntuvat umpitylsiltä, mutta uskokaa tai älkää, monet tykkäävät, sillä näistä voi bongata kirjoituksia, jotka menivät julkaisuhetkellä ohi.

Vaikuttaa siltä, että vanhat merkit pitävät paikkansa: henkilökohtaiset tekstit ovat yhä blogin luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Kärkisijoille on päässyt niin huippuhetkiin kuin todella vaikeisiin aiheisiin keskittyneitä kirjoituksia. Jos olen jostain ylpeä niin siitä, että tästä on tullut paikka, jossa on tilaa kaikille elämän sävyille.

Elämää endometrioosin kanssa

Vuoden luetuimmassa kirjoituksessa kuvasin matkaani kroonisen kivun kanssa: se huipentui diagnoosiin, jonka sain pitkän taistelun jälkeen sairastettuani endometrioosia yli 25 vuotta.

Olen todella onnellinen siitä, että kirjoitus sai paljon näkyvyyttä. Lamauttavaa kipua ja lapsettomuutta aiheuttavaa endometrioosia sairastaa jopa 10-15% hedelmällisen ikäisistä naisista, mikä tekee siitä yhtä yleisen kuin astman tai diabeteksen. Silti endometrioosi tunnetaan yhä huonosti jopa lääkäreiden keskuudessa ja diagnoosin saaminen kestää keskimäärin 7-9 vuotta, eli aivan liian pitkään.

Olen saanut useita viestejä naisilta, jotka ovat kirjoituksen luettuaan ymmärtäneet, ettei jatkuva kipu ole normaalia, hakeutuneet tutkimuksiin ja saaneet diagnoosin. Tässä syy miksi haluan kirjoittaa ja puhua aiheesta jatkossakin. Yksin ei tarvitse kärsiä, ja mitä aiemmin sairaus todetaan, sen nopeammin sitä päästään hoitamaan.

Now, and now, and now

Kärkeen kiilasi toinenkin kirjoitus, joka liittyi läheisesti endometrioosiin, tarkemmin diagnoosin aiheuttamaan shokkiin. Vaikka olin vuosia tiennyt, että kaikki ei ole kunnossa, oli silti järkytys saada kuulla kuinka paha tilanne oli. Kun saa tietää sairastaneensa parantumatonta tautia teinivuosista saakka, tulee myös katsoneeksi menneitä vuosia uusin silmin.

Välillä tuntuu kuin olisin taas teini koskettelemassa todellisuutta kameraseuran pimiössä, vedostamassa tärähtäneitä kuviani punaisessa hämärässä. Erotan ääriviivat, jotka alkavat piirtyä paperin satiiniseen pintaan, ne ovat samat ja silti vieraat.

Sinulle, jota en vielä tunne

Tämä kirjoitus oli rakkauskirje, joka sisälsi uutisen: olimme menneet kihloihin uuden vuoden aattona. Kerroimme siitä julkisesti vasta kuukausia myöhemmin kun olimme saaneet iloita uutisesta ensin itseksemme ja lähipiirin kesken. Ei se ollut mikään salaisuus, moni oli jo arvannut kuvissa vilahtaneista sormuksista, mutta kirjoitus sai silti valtavan palautevyöryn. Tuntuu tosi kivalta, että blogissa voi jakaa niin vaikeita asioita kuin ilouutisia.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Tavallinen tiistai

Kärkisijoille pääsi myös toinen aiheeseen liittyvä kirjoitus. Emme halunneet suunnitella häitä vuosikausia, vaan menimme kahdeksan kuukauden kihlauksen jälkeen naimisiin Helsingin maistraatissa kuumana elokuun päivänä kahden ystävän läsnäollessa. Vasta sen jälkeen kuulin, että sodan aikana tavanneet isovanhempani oli aikoinaan vihitty samassa paikassa.

En ole aina tiennyt mihin olen menossa.
Olen luullut monenlaisia asioita rakkaudeksi.
Olin ollut jo vähällä luovuttaa.

Myös muutama viikko vihkimisen jälkeen julkaistu kirjoitus nimeltä Pölyä kiertoradalla ylsi lähelle kärkisijoja.

Liian köyhä kouluun?

Jarnon kirjoitti jutun omasta koulutiestään yhteistyössä Yhteisvastuukeräyksen kanssa ja siitä tuli yksi vuoden kommentoiduimmista teksteistä. Ei ihme, aihe on todella tärkeä.

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä.

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Yhteistyössä Solidaarisuus-järjestön kanssa kirjoittamani juttu keskittyi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja nousi luetuimpien kärkeen todennäköisesti siksi, että kerroin ensimmäistä kertaa myös omista kokemuksistani väkivallan uhrina. Tätä tekstiä oli vaikea kirjoittaa, varmasti vaikea myös lukea. Olen silti tosi iloinen, että tein sen, ja kiitollinen jokaiselle sen lukeneelle. Asiat eivät muutu, ellei niistä puhuta.

Asioita, joita ette ehkä tiedä Stellasta

Jarno teki listan asioista, joita ette ehkä tienneet, kuten uskomaton kykyni laatia kauppalistoja tai autokoulu, jonka kävin kuorma-autolla, enkä silti aja. Jarnon kirjoittamat paljastusjutut minusta olivat näköjään suosituimpien joukossa myös toissavuonna. Viime vuonna kirjoitin itse vastaavan jutun Jarnosta.

Osana kuohua

Tämä kirjoitus – lomapostikortti Meksikosta – julkaistiin melkein päivälleen vuosi sitten. Kihlaus teki matkasta ikimuistoisen, vaikka siitä en tässä kirjoituksessa vielä maininnutkaan (kuvasta sen taisi ainakin muutama tarkkasilmäinen hoksata).

Viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoapahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Unohdus, olemattomuus

Kesäloma Lapissa, Tornionjoessa uivat koirat ja vanhan hirsitalon hiljaisuus. Ilahduin siitä, että tämä kirjoitus ylsi listalle, sillä se on yksi omista suosikeistani viime vuoden teksteistä. (Toki olin ehtinyt unohtaa kirjoittaneeni koko jutun, mutta muistin sen kun kävin läpi blogin analytiikkaa – jotain iloa näistä listoista siis itsellekin!)

Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.

Nyt kun viime vuoden suosikit on käyty läpi onkin hyvä hetki kysyä onko teillä toiveita tälle vuodelle. Sana on vapaa kommenttilootan puolella! Mistä haluaisit erityisesti lukea juttuja alkaneen vuoden aikana?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA, MIKKO RASILA & ANU MAKKONEN

Musiikin lumouksesta

American singer & songwriter Debbie Harry

Vuosikymmenen viimeinen

Kirjoitettu lentomatkalla Helsingistä Melbourneen 1.1.2020

Aina välillä erehdyn kuvittelemaan, että olisin alkanut vihdoin ymmärtää jotain tästä niinsanotusta matkasta nimeltä elämä. Onneksi tasaisin väliajoin jokin pudottaa minut maan pinnalle ja havahdun siihen, etten tiedä yhtään mitään.

Yksi päivä harjasin hampaitani, katselin peilikuvaani (pyyhe, märät hiukset, mustat silmänaluset) ja yhtäkkiä ymmärsin, että olin kaiken aikaa ollut väärässä yhdessä kinassa puolisoni kanssa. Erimielisyys itsessään oli ollut pieni, mutta oivallus alkoi keriä itseään auki kuin lattialle kierinyt lankakerä. 

Jos olin koko ajan ajatellut asian A täysin nurinkurin, olin väärässä myös asioissa B, C ja D, jotka olivat johdonmukaisia seurauksia virheellisestä ajattelustani asiassa A.

Olen aina luottanut liikaa loogiseen päättelykykyyni, siihen että minun tapani ajatella on oikea. Ei siksi, että se on minun, vaan siksi, että se on tiedossa olevien seikkojen ja olosuhteiden valossa ihan objektiivisesti ajatellen paras ja loogisin lähestymistapa (kuulen tätä kirjoittaessani ääneni ärsyttävimmän ja analyyttisimman sävyn).

Mutta ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin OBJEKTIIVISESTI AJATELLEN. Tieteellisiä tosiasioita voi mitata eksakteilla mittayksiköillä, mutta melkein kaikkeen muuhun on olemassa minun näkökulma, sinun näkökulma ja kaikkien muiden näkökulma, jokaisen oma sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

On samaan aikaan tuskallista ja tarpeellista tajuta kuinka rajallinen oma näkökulma onkaan. Sitäpaitsi vaakakupissa on usein tärkeämpiä asioita kuin oikea ja väärä – joskus kannattaa esimerkiksi kysyä itseltään onko mieluummin onnellinen kuin oikeassa.

Hattaraisen alun jälkeen syksy on ollut raskas. Elämä endometrioosin kanssa on ollut kivuttomampaa kuin koskaan, mutta kehoni on syystä tai toisesta ollut eri tavalla sekaisin. Ehdin pelätä kaikenlaista ja siitä koitunut stressi tietysti sekoitti entisestään.

Menin akupunktioon, ajattelin että ehkä kiinalaisella lääketieteellä olisi jokin näkökulma siihen miksi olen fyysisesti niin uupunut ja sekaisin. Ja olikin: sain kuulla, että vaikutan nääntyneeltä. Siltä, etten saa ihan tarpeeksi unta, enkä ihan tarpeeksi ravintoa. Että palelen jatkuvasti. Vatsastani kuulemma hohkasi kylmää.

Se oli ihan totta. Huomasin vasta silloin, että minulla oli tosiaan jatkuvasti kylmä enkä rekisteröinyt sitä enää, vaikka varpaat olivat kohmeessa ja sormet tuntuivat kirjoittaessa jäykiltä. Olen palellut siitä saakka kun tulin Suomeen ja alkanut jossain vaiheessa pitää sitä normaalina olotilana, asiana johon ei kannata kiinnittää sen enempää huomiota, koska niin vaan on.

Aloin syödä kolme kertaa päivässä. Ihan sama mitä, kunhan jotain. Nyt on koko ajan nälkä. Ihan kuin kehoni ei saisi tarpeekseen ravinnosta nyt kun sitä vihdoin on säännöllisesti saatavilla.

Nukkuminen on yhä vaikeaa, pimeä vuodenaika on sekoittanut sisäisen kelloni. Koko iltapäivän ja illan väsyttää niin etteivät silmät pysy auki, mutta kun kaadun kymmeneltä sänkyyn, tuijotan kattoa aamuneljään saakka. Neljä tuntia myöhemmin havahdun herätyskellon pirinään ja kammottavaan oloon kuin olisi hirvein krapula koskaan.

Mietipä joskus miksi sinun on niin vaikea suoda itsellesi niitä ihan tavallisimpia ja tärkeimpiä perusasioita, joita jokainen meistä tarvitsee, sanoi kiinalaisen lääketieteen asiantuntija. Tämän takia pidän kiinalaisesta lääketieteestä: se tarkastelee ihmistä kokonaisuutena ja keskittyy ongelmien alkujuureen, eikä hoida (tai turruta lääkkeillä) vain kokonaisuudesta irrotettua oiretta.

Olen miettinytkin. Usein turhauttaa, kun tuntuu että taistelen vuodesta toiseen samojen asioiden kanssa, mutta siitä huolimatta minä etenen, avaan solmun sieltä ja toisen täältä, opin koko ajan enemmän, pääsen jatkuvasti lähemmäs kaikkia niitä asioita, jotka ovat olleet tähän asti piilossa.

Olen alkanut vihdoin ymmärtää miksi minusta on tullut sellainen kuin on. Miksi en ole osannut koskaan vetää rajoja ja miksi niitä on pitänyt opetella aikuisena. Miksi ajattelen ensimmäisenä kaikkien muiden tarpeita ja siirrän omani sivuun. Miksi en vieläkään osaa pitää kunnolla huolta itsestäni, vaan harjoittelen yhä perusasioita. Miksi minun on liiankin helppo auttaa muita, mutta vaikea ottaa apua vastaan, tai edes myöntää, että tarvitsen sitä. Miksi minusta tuntuu, että minun on henkilökohtaisesti pidettävä maailmaa pystyssä tai kaikki murenee ympärillä. Miksi tuntuu, että arvoni mitataan suorituksissa ja rakkaus pitää ansaita.

Mikä auttaa?

Terapia: uskon että jokaisen meistä pitäisi jossain elämänsä vaiheessa käydä terapiassa tarkastelemassa kipukohtiaan ja sokeita pisteitään. Henkinen kasvu on siitä vittumainen laji, että sitä ei voi kukaan tehdä puolestamme, mutta on olemassa ammattilaisia, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä. Ne tunnistaa siitä, että niihin ei yhtään huvittaisi vastata.

Hypnoosi: menin viattomasti hoidattamaan viime vuosina pahentunutta fobiaa ja mikä matopurkki sieltä aukesikaan, vuosien aikana tiheäksi tislaantunutta surua ja pelkoa. Ensimmäisellä kerralla tunsin selvästi kuinka isäni istui vieressäni.

Yinjooga ja meditaatio: parhaita löytämiäni keinoja rauhoittaa ylikierroksilla käyvä keho ja mieli.

Vyöhyketerapia: tehokas tapa hoitaa erityisesti sellaisia oireita ja kipuja, joiden juuri on osin korvien välissä.

Käveleminen. Oli viikkoja, kun kävin hädintuskin ulkona, olin loputtoman väsynyt enkä halunnut muuta kuin istua kuulokkeet päässä ja kirjoittaa. Sadan metrin kauppamatka uuvutti minut niin etten ollut jaksaa kivuta kotirapussa portaita ylös. Muutama viikko myöhemmin kävelin kuusi kilometriä jäisessä tihkusateessa ja tunsin kuinka elämä alkoi pikkuhiljaa virrata takaisin keuhkoihini.

Rakkaus. Kun vaan uskaltaa luottaa siihen, että on rakkauden arvoinen, kaikkine vikoineen ja virheineen. Parisuhteen tehtävä ei ole korjata meissä olevia reikiä, mutta ne voivat tarjota tukea, lempeän peilin, sysäyksen muutokselle.

Olen oppinut yhden vuoden aikana ymmärtämään itseäni paremmin kuin kaikkina aiempina vuosina yhteensä. Oli paljon, mitä en yksinkertaisesti muistanut. Mieli toimii sillä tavoin, suojelee aivoja liian vaikeilta asioilta. Täyttää kartan valkoiset aukot helpommilla versioilla.

Jokaisen oma, sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

Monista asioista on tullut helpompia, sillä olo kummasti kevenee, kun pudottelee harteiltaan tarpeettomiksi käyneitä suojamekanismeja. Toisista on tullut vaikeampia. Ne eivät ole uusia vieraita, enemmänkin vanhoja tuttuja, asioita jotka ovat kuplineet kauan alitajunnassa odottamassa sopivaa tilaisuutta pulpahtaa pintaan. Tietysti se tapahtuu nyt, kun tunnen oloni ensimmäistä kertaa tarpeeksi turvalliseksi, elämän rakenteet ovat vihdoin tarpeeksi vakaalla pohjalla kohtaamaan ne.

Joskus tuntuu kummalliselta kuinka moni tuntemistani ihmisistä pitää minua positiivisena ja valoisana ihmisenä, vaikka todellisuudessa olen usein helvetin surullinen.

Ehkä se on itseaiheutettu harha. Olenhan jauhanut vuosikausia kepeydestä ja keveydestä, ei siksi, että ne kuvastaisivat elämääni niin hyvin, vaan koska ne ovat asioita, joita olen eniten kaivannut. Että joskus kokonaisen päivän ajan tuntisin oloni keveäksi enkä ajattelisi kertaakaan mitään niistä asioista, jotka tuntuvat lyijyltä rintalastan alla. Ei se tarkoita, ettei elämässä olisi iloa. Sen alla on vaan aina jokin hahmoton, painava.

Olen myös hyvä kertomaan muille kuinka kaikki menee parhain päin. Että pitää vaan luottaa intuitioon, heittäytyä elämään ja uskoa, että se kannattelee. Itse makaan valveilla vielä aamuyöllä ja mietin miten sammuttaa aivoni, lopettaa ajattelun edes hetkeksi.

Sellaista se on. Juuri itseään ja omaa elämäänsä on kaikkein vaikeinta tarkastella OBJEKTIIVISESTI.

Parhaita tapoja hiljentää mieli: ratsastaminen, maalaaminen, seksi, meditoiminen.

(Olen itse yhä aloittelija, kaikkein tuskallisimmassa vaiheessa nimeltä “YRITÄ MUISTAA MEDITOIDA”, mutta uskon silti, että meditoiminen on avain kaikkeen. Onkohan minusta pikkuhiljaa tulossa juuri se meditaation nimeen vannova joogahippi, jollaisten tekemisillä vitsailin silloin kun olin notkuin rikkinäissä farkuissani Coronan tiskillä ja tahkoin levy-yhtiöön yli sata ylityötuntia kuussa rakkaudesta musiikkiin.)

Kolme parasta asiaa vuonna 2019:

Häät. Menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Kuin olisi tullut kotiin. Koko vuosi on ollut niin täynnä rakkautta, että se on kannatellut läpi loppusyksyn vaikeiden viikkojen.

Toisekseen aloin vihdoin kirjoittaa. Tosissani. Teksti on muhinut vuosia, olen kerännyt muistiinpanoja, kirjoittanut lauseen sinne, toisen tänne. Pitkään en yksinkertaisesti ehtinyt enempää. Sitten en uskaltanut. Pelotti etten saa sanottua mitä haluan, että tekeleestäni tulee surkea, etten oikeasti osaa kirjoittaa. Mutta viime kesänä tapahtui jotain, en osaa selittää mitä, yhtäkkiä lopetin vaan välittämästä niistä peloista. Päätin etten tuhlaa niihin enää hetkeäkään aikaani, että nyt on oikea hetki. Ja nyt se on. Niin moni muukin asia on mennyt eteenpäin, ehkä niiden kaikkien piti vaan loksahtaa.

On ollut ehkä virhe puhua projektista ennen kuin sillä on ollut edes alustavaa aikataulua tai julkaisusuunnitelmaa. Ajattelin, että sanomalla asioita ääneen niistä tulee itselle todellisia. On kuitenkin ollut 12-vuotiaasta asti selvää, että eniten maailmassa haluan kirjoittaa. Ja kuvata, mutta minulle sekin on jollain tapaa kirjoittamista, todellisuuden tallentamista sellaisena kuin sen näen.

Tarkkaa aikataulua ei ole nytkään, ei kustannussopimustakaan. En ole halunnut ajatella niin pitkälle ennen kuin tekstin ensimmäinen luonnos on valmis. Nyt vain kirjoitan. Ja kerron sitten kun on jotain konkreettista kerrottavaa.

Kolmanneksi. Olen taas vähän enemmän minä. Vähän lähempänä sitä kuka olen ja haluan olla. Jokin muutos pyrkii koko ajan pintaan, palaset järjestäytyvät uudelleen. Olen varmaan sanonut jotain tällaista joka vuosi. Joka vuosi se on ollut totta.

Toiveita alkaneelle vuodelle: vanhasta irti päästämistä, tilan raivaamista uudelle, enemmän iloa ja keveyttä ja vähintään yhtä paljon rakkautta.

Elokuvia vuodenvaihteen pitkiin, pimeisiin iltoihin

Rakastan elokuvia varmaankin samalla intensiteetillä kuin Stella musiikkia. Huomaan kauhukseni keskittymiskykyni heikentyneen mitä lukemiseen tulee, teatteri ei oikein ikinä ole ollut minun juttuni (ehkä koska sitä ei voi katsella omasta sängystä pyjama päällä) ja jostain syystä en hevillä tempaudu sarjojen vietäväksi.

Joskus instagramissa epäillään, että en pidä elokuvista, koska arvostelen näkemääni kärkkäästi. Se ei pidä paikkaansa. Olen vain nähnyt niin valtavasti leffoja, että makuni on äärimmilleen virittynyt. Olen myös herkkä kaikelle hyhmäiselle naiskuvalle elokuvissa, huumorintajuni ei kerta kaikkiaan enää riitä. Itkin ilosta kun luin aikoinaan Anu Silfverbergin artikkelin Imagesta. Joku osasi sanoittaa sen kummallisen tunteen, kun istuu pimeässä salissa ja pintapuolisesti neutraalikin elokuva ahdistaa. Olen ollut joskus miehelleni epämääräisen vihainen, kun hän on pitänyt elokuvasta, joka on saanut minut tärisemään. Nyt tiedän miksi.

Tässä muutamia poimintoja noin vuoden kohokohdista. Olen koittanut parhaani mukaan jäljittää missä elokuvat ovat tällä hetkellä nähtävissä. Mainitsemieni kanavien lisäksi elokuvat saattavat tietysti löytyä muualtakin. Lopuksi sanon pari valittua sanaa leffoista, jotka saivat minut tuohduksiin.

Kärsimys ja kunnia (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Yksi vuoden suurimpia elämyksiä oli Pedro Almodóvarin uusin ja henkilökohtaisin elokuva Kärsimys ja kunnia. Minun tajuntani räjähti, kun aikoinaan nuorena espanjanopiskelijana näin Naisia hermoromahduksen partaalla, siitä alkoi Almodóvarin uran seuraaminen. Tässä välissä ja varsinkin ennen tätä viimeisintä on monta, joista en ole erityisemmin innostunut ja pari, joita en ole edes mennyt katsomaan, mutta nyt muistin taas, miksi Almodóvarista niin pidin. Tiesitkö, että elokuvassa Salvador Mallon (Antonio Banderas) koti on tarkahko kopio Almodóvarin omasta kodista taideteoksia myöten. Almodóvar on intohimoinen taiteenkeräilijä ja hänen elokuvissaan taiteella on suuri merkitys. Pieni miinus Penelope Cruzin jo hollywoodihtavalle olemukselle, joka ei kaikessa kukkeudessaan oikein enää taivu köyhän perheenäidin esittämiseen.

Kapernaum – Kaaoksen lapset (Viaplay)

Vuoden tärkein elokuva. Aivan sama kestätkö katsoa tämmöisiä elokuvia tai haluatko vaiko etkö järkyttää itseäsi, tai onko nyt sopiva hetki kun on juuri ollut joulukin, tai kaipaatko vain aivot narikkaan huttua. Nyt vain otat itseäsi niskasta kiinni ja katsot ja se katsominen sattuu ja se sattuminen on meille kaikille ihan oikein. Sisältää myös vuoden kovimman lopetuksen.

Vice – Vallan oikeat kasvot (Viaplay)

Elokuvia, jotka soisi jokaisen katsovan vain siksi, että ymmärtäisi toisten ihmisten todellisuutta, valtaa ja sen väärinkäyttöä tai ylipäätään maailmaa hiukan paremmin. En ymmärrä miksi Vice on luokiteltu komediaksi, hampaat löivät loukkua sen jälkeen.

Hellyyden ehdoilla (iTunes)

Miksi, MIKSI tämmöisiä elokuvia ei tehdä enää? Hellyyden ehdoilla tuntuu äärimmäisen modernilta verrattuna moneen nykypäivän elokuvaan, jotka ovat kummallisen moralisoivia ja sormea heristeleviä. Ihmiset harvoin ovat yksinomaan hyviä tai pahoja, kunnollisia tai kunnottomia, aina oikeassa tai aina väärässä, kuten Hellyyden ehdoilla reippaalla meiningillään osoittaa. Elokuva on jotenkin… elossa. 1970-1980-luvun elokuvien puvustus on huikean inspiroivaa.

Diego Maradona (Elisa Viihde)

Jalkapallo, rakkaani. Tätä ette ehkä tienneet minusta, mutta rakastan jalkapallon arvokisoja. Lempiasiani Instagramissa on Ranskan maajoukkueen tili. Diego Maradonan Italian-vuosista kertova dokumenttielokuva lukeutuu minun leffavuoteni kohokohtiin. Napoli kiehuu ja riehuu ja me sen mukana. Netflixistä löytyy myös sarja Maradona Meksikossa, laula kanssani Diegoooo, Diegooooo, Diegoooo, Diegooo!

PETTYMYKSET

Amazing Grace (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Kirjasin teillekin Hangon Elokuvajuhlien tärppeihin Aretha Franklin kahden illan kirkkokonserttitaltioinnit vuodelta 1972. Ei olisi kannattanut.

Elokuvissa tapahtui kummia: olin melkein alusta asti jotenkin tosi, tosi raivoissani, poskia kuumotti ja sydän hakkasi. Ensin ahdistuksen sekaista raivoa oli vaikea ymmärtää, mutta ei kauaa. Jotain on ollut pahasti pielessä elokuvan teon aikaan ja sen tunnelman tavoitin 47 vuotta myöhemmin, pienen hankolaisen elokuvateatterin upottavassa penkissä.

Aretha on elokuvassa hymytön ja vaiti, sanookohan sanaakaan. Laulaa tietysti niin upeasti, että lapaluuni kipristyvät. Pastori sen sijaan puhuu puhumasta päästyään ja puristelee Arethaa selästä ja olkapäistä. Jeesus, Jeesus, he huutavat, mutta missä on ilo? Jos sanon teille, että gospel-kuorokin laulaa istualtaan, niin ymmärrätte ehkä elokuvan tunnelman. Kuoronjohtaja on elokuvan ainoa valopilkku. Yleisö ei muutamaa hetkeä lukuunottamatta tempaudu aidosti mukaan, ja kun tempautuu, niin alleviivatun teatraalisesti. Lopuksi lavalle kutsutaan Aretha Franklinin isä, joka istuu vanhan, alkoholisoituneen rakastajattarensa kanssa eturivissä leveästi naureskellen. Hänkin puhuu mahtipontisesti ja pitkään, ovelasti alentaa tytärtään vaikka on ylentävinään. Kun Aretha vihdoin saa taas laulaa, isä painaa valtavan pyyheliinan hänen kasvoilleen hieroakseen hikeä pois.

Elokuva päättyy, kaikki taputtavat vimmatusti ja minä olen tunnekuohun vallassa. Mitä helvettiä? Ettekö te näe? Kotona minun on haettava kaikki mahdolliset artikkelit, jotta ymmärtäisin omaa reaktiotani. Elokuva-arviot näyttävät olevan melkein järjestään kiittäviä, mutta Aretha itse ei olisi koskaan halunnut elokuvaa julkaistavan. Ja pastori ja isä? No, eivät todellakaan mitään Herran enkeleitä, sanotaanko näin.

Marianne & Leonard – Sanoja rakkaudesta (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Huh huh miten tunkkainen. Harmitti oikein, että olin kirjoittanut elokuvasta tännekin etukäteen, mutta odotin sitä niin. Elokuvassa naureskellaan tympeille panojutuille ja tuoreesti syytetään lasten ongelmista yksinomaan äitejä. Sillä lailla.

Mahdoton yhtälö (en edes halua etsiä mistä sen löytää)

En ehkä eläessäni ole nähnyt turhempaa elokuvaa, meinasin kuolla. Pyörittelin elokuvateatterin pimeydessä silmiäni niin tarmokkaasti, että hyvä kun eivät kierähtäneet karkkipussiin. Täysi mysteeri miksi ylipäätänsä menin.