Kirjoitettu lentomatkalla Helsingistä Melbourneen 1.1.2020

Aina välillä erehdyn kuvittelemaan, että olisin alkanut vihdoin ymmärtää jotain tästä niinsanotusta matkasta nimeltä elämä. Onneksi tasaisin väliajoin jokin pudottaa minut maan pinnalle ja havahdun siihen, etten tiedä yhtään mitään.

Yksi päivä harjasin hampaitani, katselin peilikuvaani (pyyhe, märät hiukset, mustat silmänaluset) ja yhtäkkiä ymmärsin, että olin kaiken aikaa ollut väärässä yhdessä kinassa puolisoni kanssa. Erimielisyys itsessään oli ollut pieni, mutta oivallus alkoi keriä itseään auki kuin lattialle kierinyt lankakerä. 

Jos olin koko ajan ajatellut asian A täysin nurinkurin, olin väärässä myös asioissa B, C ja D, jotka olivat johdonmukaisia seurauksia virheellisestä ajattelustani asiassa A.

Olen aina luottanut liikaa loogiseen päättelykykyyni, siihen että minun tapani ajatella on oikea. Ei siksi, että se on minun, vaan siksi, että se on tiedossa olevien seikkojen ja olosuhteiden valossa ihan objektiivisesti ajatellen paras ja loogisin lähestymistapa (kuulen tätä kirjoittaessani ääneni ärsyttävimmän ja analyyttisimman sävyn).

Mutta ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin OBJEKTIIVISESTI AJATELLEN. Tieteellisiä tosiasioita voi mitata eksakteilla mittayksiköillä, mutta melkein kaikkeen muuhun on olemassa minun näkökulma, sinun näkökulma ja kaikkien muiden näkökulma, jokaisen oma sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

On samaan aikaan tuskallista ja tarpeellista tajuta kuinka rajallinen oma näkökulma onkaan. Sitäpaitsi vaakakupissa on usein tärkeämpiä asioita kuin oikea ja väärä – joskus kannattaa esimerkiksi kysyä itseltään onko mieluummin onnellinen kuin oikeassa.

Hattaraisen alun jälkeen syksy on ollut raskas. Elämä endometrioosin kanssa on ollut kivuttomampaa kuin koskaan, mutta kehoni on syystä tai toisesta ollut eri tavalla sekaisin. Ehdin pelätä kaikenlaista ja siitä koitunut stressi tietysti sekoitti entisestään.

Menin akupunktioon, ajattelin että ehkä kiinalaisella lääketieteellä olisi jokin näkökulma siihen miksi olen fyysisesti niin uupunut ja sekaisin. Ja olikin: sain kuulla, että vaikutan nääntyneeltä. Siltä, etten saa ihan tarpeeksi unta, enkä ihan tarpeeksi ravintoa. Että palelen jatkuvasti. Vatsastani kuulemma hohkasi kylmää.

Se oli ihan totta. Huomasin vasta silloin, että minulla oli tosiaan jatkuvasti kylmä enkä rekisteröinyt sitä enää, vaikka varpaat olivat kohmeessa ja sormet tuntuivat kirjoittaessa jäykiltä. Olen palellut siitä saakka kun tulin Suomeen ja alkanut jossain vaiheessa pitää sitä normaalina olotilana, asiana johon ei kannata kiinnittää sen enempää huomiota, koska niin vaan on.

Aloin syödä kolme kertaa päivässä. Ihan sama mitä, kunhan jotain. Nyt on koko ajan nälkä. Ihan kuin kehoni ei saisi tarpeekseen ravinnosta nyt kun sitä vihdoin on säännöllisesti saatavilla.

Nukkuminen on yhä vaikeaa, pimeä vuodenaika on sekoittanut sisäisen kelloni. Koko iltapäivän ja illan väsyttää niin etteivät silmät pysy auki, mutta kun kaadun kymmeneltä sänkyyn, tuijotan kattoa aamuneljään saakka. Neljä tuntia myöhemmin havahdun herätyskellon pirinään ja kammottavaan oloon kuin olisi hirvein krapula koskaan.

Mietipä joskus miksi sinun on niin vaikea suoda itsellesi niitä ihan tavallisimpia ja tärkeimpiä perusasioita, joita jokainen meistä tarvitsee, sanoi kiinalaisen lääketieteen asiantuntija. Tämän takia pidän kiinalaisesta lääketieteestä: se tarkastelee ihmistä kokonaisuutena ja keskittyy ongelmien alkujuureen, eikä hoida (tai turruta lääkkeillä) vain kokonaisuudesta irrotettua oiretta.

Olen miettinytkin. Usein turhauttaa, kun tuntuu että taistelen vuodesta toiseen samojen asioiden kanssa, mutta siitä huolimatta minä etenen, avaan solmun sieltä ja toisen täältä, opin koko ajan enemmän, pääsen jatkuvasti lähemmäs kaikkia niitä asioita, jotka ovat olleet tähän asti piilossa.

Olen alkanut vihdoin ymmärtää miksi minusta on tullut sellainen kuin on. Miksi en ole osannut koskaan vetää rajoja ja miksi niitä on pitänyt opetella aikuisena. Miksi ajattelen ensimmäisenä kaikkien muiden tarpeita ja siirrän omani sivuun. Miksi en vieläkään osaa pitää kunnolla huolta itsestäni, vaan harjoittelen yhä perusasioita. Miksi minun on liiankin helppo auttaa muita, mutta vaikea ottaa apua vastaan, tai edes myöntää, että tarvitsen sitä. Miksi minusta tuntuu, että minun on henkilökohtaisesti pidettävä maailmaa pystyssä tai kaikki murenee ympärillä. Miksi tuntuu, että arvoni mitataan suorituksissa ja rakkaus pitää ansaita.

Mikä auttaa?

Terapia: uskon että jokaisen meistä pitäisi jossain elämänsä vaiheessa käydä terapiassa tarkastelemassa kipukohtiaan ja sokeita pisteitään. Henkinen kasvu on siitä vittumainen laji, että sitä ei voi kukaan tehdä puolestamme, mutta on olemassa ammattilaisia, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä. Ne tunnistaa siitä, että niihin ei yhtään huvittaisi vastata.

Hypnoosi: menin viattomasti hoidattamaan viime vuosina pahentunutta fobiaa ja mikä matopurkki sieltä aukesikaan, vuosien aikana tiheäksi tislaantunutta surua ja pelkoa. Ensimmäisellä kerralla tunsin selvästi kuinka isäni istui vieressäni.

Yinjooga ja meditaatio: parhaita löytämiäni keinoja rauhoittaa ylikierroksilla käyvä keho ja mieli.

Vyöhyketerapia: tehokas tapa hoitaa erityisesti sellaisia oireita ja kipuja, joiden juuri on osin korvien välissä.

Käveleminen. Oli viikkoja, kun kävin hädintuskin ulkona, olin loputtoman väsynyt enkä halunnut muuta kuin istua kuulokkeet päässä ja kirjoittaa. Sadan metrin kauppamatka uuvutti minut niin etten ollut jaksaa kivuta kotirapussa portaita ylös. Muutama viikko myöhemmin kävelin kuusi kilometriä jäisessä tihkusateessa ja tunsin kuinka elämä alkoi pikkuhiljaa virrata takaisin keuhkoihini.

Rakkaus. Kun vaan uskaltaa luottaa siihen, että on rakkauden arvoinen, kaikkine vikoineen ja virheineen. Parisuhteen tehtävä ei ole korjata meissä olevia reikiä, mutta ne voivat tarjota tukea, lempeän peilin, sysäyksen muutokselle.

Olen oppinut yhden vuoden aikana ymmärtämään itseäni paremmin kuin kaikkina aiempina vuosina yhteensä. Oli paljon, mitä en yksinkertaisesti muistanut. Mieli toimii sillä tavoin, suojelee aivoja liian vaikeilta asioilta. Täyttää kartan valkoiset aukot helpommilla versioilla.

Jokaisen oma, sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

Monista asioista on tullut helpompia, sillä olo kummasti kevenee, kun pudottelee harteiltaan tarpeettomiksi käyneitä suojamekanismeja. Toisista on tullut vaikeampia. Ne eivät ole uusia vieraita, enemmänkin vanhoja tuttuja, asioita jotka ovat kuplineet kauan alitajunnassa odottamassa sopivaa tilaisuutta pulpahtaa pintaan. Tietysti se tapahtuu nyt, kun tunnen oloni ensimmäistä kertaa tarpeeksi turvalliseksi, elämän rakenteet ovat vihdoin tarpeeksi vakaalla pohjalla kohtaamaan ne.

Joskus tuntuu kummalliselta kuinka moni tuntemistani ihmisistä pitää minua positiivisena ja valoisana ihmisenä, vaikka todellisuudessa olen niin usein ihan pelkästään surullinen.

Ehkä se on itseaiheutettu harha. Olenhan jauhanut vuosikausia kepeydestä ja keveydestä, ei siksi, että ne kuvastaisivat elämääni niin hyvin, vaan koska ne ovat asioita, joita olen eniten kaivannut. Että joskus kokonaisen päivän ajan tuntisin oloni keveäksi enkä ajattelisi kertaakaan mitään niistä asioista, jotka tuntuvat lyijyltä rintalastan alla. Ei se tarkoita, ettei elämässä olisi iloa. Sen alla on vaan aina jokin hahmoton, painava.

Olen myös hyvä kertomaan muille kuinka kaikki menee parhain päin. Että pitää vaan luottaa intuitioon, heittäytyä elämään ja uskoa, että se kannattelee. Itse makaan valveilla vielä aamuyöllä ja mietin miten sammuttaa aivoni, lopettaa ajattelun edes hetkeksi.

Sellaista se on. Juuri itseään ja omaa elämäänsä on kaikkein vaikeinta tarkastella OBJEKTIIVISESTI.

Parhaita tapoja hiljentää mieli: ratsastaminen, maalaaminen, seksi, meditoiminen.

(Olen jälkimmäisessä yhä aloittelija, kaikkein tuskallisimmassa vaiheessa nimeltä “YRITÄ MUISTAA MEDITOIDA”, mutta uskon silti, että meditoiminen on avain kaikkeen. Onkohan minusta pikkuhiljaa tulossa juuri se meditaation nimeen vannova joogahippi, jollaisten tekemisillä vitsailin silloin kun notkuin rikkinäissä farkuissani Coronan tiskillä ja tahkoin levy-yhtiöön yli sata ylityötuntia kuussa rakkaudesta musiikkiin.)

Kolme parasta asiaa vuonna 2019:

Häät. Menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Kuin olisi tullut kotiin. Koko vuosi on ollut niin täynnä rakkautta, että se on kannatellut läpi loppusyksyn vaikeiden viikkojen.

Toisekseen aloin vihdoin kirjoittaa. Tosissani. Teksti on muhinut vuosia, olen kerännyt muistiinpanoja, kirjoittanut lauseen sinne, toisen tänne. Pitkään en yksinkertaisesti ehtinyt enempää. Sitten en uskaltanut. Pelotti etten saa sanottua mitä haluan, että tekeleestäni tulee surkea, etten oikeasti osaa kirjoittaa. Mutta viime kesänä tapahtui jotain, en osaa selittää mitä, yhtäkkiä lopetin vaan välittämästä niistä peloista. Päätin etten tuhlaa niihin enää hetkeäkään aikaani, että nyt on oikea hetki. Ja nyt se on. Niin moni muukin asia on mennyt eteenpäin, ehkä niiden kaikkien piti vaan loksahtaa.

On ollut ehkä virhe puhua projektista ennen kuin sillä on ollut edes alustavaa aikataulua tai julkaisusuunnitelmaa. Ajattelin, että sanomalla asioita ääneen niistä tulee itselle todellisia. On kuitenkin ollut 12-vuotiaasta asti selvää, että eniten maailmassa haluan kirjoittaa. Ja kuvata, mutta minulle sekin on jollain tapaa kirjoittamista, todellisuuden tallentamista sellaisena kuin sen näen.

Tarkkaa aikataulua ei ole nytkään, ei kustannussopimustakaan. En ole halunnut ajatella niin pitkälle ennen kuin tekstin ensimmäinen luonnos on valmis. Nyt vain kirjoitan. Ja kerron sitten kun on jotain konkreettista kerrottavaa.

Kolmanneksi. Olen taas vähän enemmän minä. Vähän lähempänä sitä kuka olen ja haluan olla. Jokin muutos pyrkii koko ajan pintaan, palaset järjestäytyvät uudelleen. Olen varmaan sanonut jotain tällaista joka vuosi. Joka vuosi se on ollut totta.

Toiveita alkaneelle vuodelle: vanhasta irti päästämistä, tilan raivaamista uudelle, enemmän iloa ja keveyttä ja vähintään yhtä paljon rakkautta.