Vuosikymmenen viimeinen

Kirjoitettu lentomatkalla Helsingistä Melbourneen 1.1.2020

Aina välillä erehdyn kuvittelemaan, että olisin alkanut vihdoin ymmärtää jotain tästä niinsanotusta matkasta nimeltä elämä. Onneksi tasaisin väliajoin jokin pudottaa minut maan pinnalle ja havahdun siihen, etten tiedä yhtään mitään.

Yksi päivä harjasin hampaitani, katselin peilikuvaani (pyyhe, märät hiukset, mustat silmänaluset) ja yhtäkkiä ymmärsin, että olin kaiken aikaa ollut väärässä yhdessä kinassa puolisoni kanssa. Erimielisyys itsessään oli ollut pieni, mutta oivallus alkoi keriä itseään auki kuin lattialle kierinyt lankakerä. 

Jos olin koko ajan ajatellut asian A täysin nurinkurin, olin väärässä myös asioissa B, C ja D, jotka olivat johdonmukaisia seurauksia virheellisestä ajattelustani asiassa A.

Olen aina luottanut liikaa loogiseen päättelykykyyni, siihen että minun tapani ajatella on oikea. Ei siksi, että se on minun, vaan siksi, että se on tiedossa olevien seikkojen ja olosuhteiden valossa ihan objektiivisesti ajatellen paras ja loogisin lähestymistapa (kuulen tätä kirjoittaessani ääneni ärsyttävimmän ja analyyttisimman sävyn).

Mutta ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin OBJEKTIIVISESTI AJATELLEN. Tieteellisiä tosiasioita voi mitata eksakteilla mittayksiköillä, mutta melkein kaikkeen muuhun on olemassa minun näkökulma, sinun näkökulma ja kaikkien muiden näkökulma, jokaisen oma sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

On samaan aikaan tuskallista ja tarpeellista tajuta kuinka rajallinen oma näkökulma onkaan. Sitäpaitsi vaakakupissa on usein tärkeämpiä asioita kuin oikea ja väärä – joskus kannattaa esimerkiksi kysyä itseltään onko mieluummin onnellinen kuin oikeassa.

Hattaraisen alun jälkeen syksy on ollut raskas. Elämä endometrioosin kanssa on ollut kivuttomampaa kuin koskaan, mutta kehoni on syystä tai toisesta ollut eri tavalla sekaisin. Ehdin pelätä kaikenlaista ja siitä koitunut stressi tietysti sekoitti entisestään.

Menin akupunktioon, ajattelin että ehkä kiinalaisella lääketieteellä olisi jokin näkökulma siihen miksi olen fyysisesti niin uupunut ja sekaisin. Ja olikin: sain kuulla, että vaikutan nääntyneeltä. Siltä, etten saa ihan tarpeeksi unta, enkä ihan tarpeeksi ravintoa. Että palelen jatkuvasti. Vatsastani kuulemma hohkasi kylmää.

Se oli ihan totta. Huomasin vasta silloin, että minulla oli tosiaan jatkuvasti kylmä enkä rekisteröinyt sitä enää, vaikka varpaat olivat kohmeessa ja sormet tuntuivat kirjoittaessa jäykiltä. Olen palellut siitä saakka kun tulin Suomeen ja alkanut jossain vaiheessa pitää sitä normaalina olotilana, asiana johon ei kannata kiinnittää sen enempää huomiota, koska niin vaan on.

Aloin syödä kolme kertaa päivässä. Ihan sama mitä, kunhan jotain. Nyt on koko ajan nälkä. Ihan kuin kehoni ei saisi tarpeekseen ravinnosta nyt kun sitä vihdoin on säännöllisesti saatavilla.

Nukkuminen on yhä vaikeaa, pimeä vuodenaika on sekoittanut sisäisen kelloni. Koko iltapäivän ja illan väsyttää niin etteivät silmät pysy auki, mutta kun kaadun kymmeneltä sänkyyn, tuijotan kattoa aamuneljään saakka. Neljä tuntia myöhemmin havahdun herätyskellon pirinään ja kammottavaan oloon kuin olisi hirvein krapula koskaan.

Mietipä joskus miksi sinun on niin vaikea suoda itsellesi niitä ihan tavallisimpia ja tärkeimpiä perusasioita, joita jokainen meistä tarvitsee, sanoi kiinalaisen lääketieteen asiantuntija. Tämän takia pidän kiinalaisesta lääketieteestä: se tarkastelee ihmistä kokonaisuutena ja keskittyy ongelmien alkujuureen, eikä hoida (tai turruta lääkkeillä) vain kokonaisuudesta irrotettua oiretta.

Olen miettinytkin. Usein turhauttaa, kun tuntuu että taistelen vuodesta toiseen samojen asioiden kanssa, mutta siitä huolimatta minä etenen, avaan solmun sieltä ja toisen täältä, opin koko ajan enemmän, pääsen jatkuvasti lähemmäs kaikkia niitä asioita, jotka ovat olleet tähän asti piilossa.

Olen alkanut vihdoin ymmärtää miksi minusta on tullut sellainen kuin on. Miksi en ole osannut koskaan vetää rajoja ja miksi niitä on pitänyt opetella aikuisena. Miksi ajattelen ensimmäisenä kaikkien muiden tarpeita ja siirrän omani sivuun. Miksi en vieläkään osaa pitää kunnolla huolta itsestäni, vaan harjoittelen yhä perusasioita. Miksi minun on liiankin helppo auttaa muita, mutta vaikea ottaa apua vastaan, tai edes myöntää, että tarvitsen sitä. Miksi minusta tuntuu, että minun on henkilökohtaisesti pidettävä maailmaa pystyssä tai kaikki murenee ympärillä. Miksi tuntuu, että arvoni mitataan suorituksissa ja rakkaus pitää ansaita.

Mikä auttaa?

Terapia: uskon että jokaisen meistä pitäisi jossain elämänsä vaiheessa käydä terapiassa tarkastelemassa kipukohtiaan ja sokeita pisteitään. Henkinen kasvu on siitä vittumainen laji, että sitä ei voi kukaan tehdä puolestamme, mutta on olemassa ammattilaisia, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä. Ne tunnistaa siitä, että niihin ei yhtään huvittaisi vastata.

Hypnoosi: menin viattomasti hoidattamaan viime vuosina pahentunutta fobiaa ja mikä matopurkki sieltä aukesikaan, vuosien aikana tiheäksi tislaantunutta surua ja pelkoa. Ensimmäisellä kerralla tunsin selvästi kuinka isäni istui vieressäni.

Yinjooga ja meditaatio: parhaita löytämiäni keinoja rauhoittaa ylikierroksilla käyvä keho ja mieli.

Vyöhyketerapia: tehokas tapa hoitaa erityisesti sellaisia oireita ja kipuja, joiden juuri on osin korvien välissä.

Käveleminen. Oli viikkoja, kun kävin hädintuskin ulkona, olin loputtoman väsynyt enkä halunnut muuta kuin istua kuulokkeet päässä ja kirjoittaa. Sadan metrin kauppamatka uuvutti minut niin etten ollut jaksaa kivuta kotirapussa portaita ylös. Muutama viikko myöhemmin kävelin kuusi kilometriä jäisessä tihkusateessa ja tunsin kuinka elämä alkoi pikkuhiljaa virrata takaisin keuhkoihini.

Rakkaus. Kun vaan uskaltaa luottaa siihen, että on rakkauden arvoinen, kaikkine vikoineen ja virheineen. Parisuhteen tehtävä ei ole korjata meissä olevia reikiä, mutta ne voivat tarjota tukea, lempeän peilin, sysäyksen muutokselle.

Olen oppinut yhden vuoden aikana ymmärtämään itseäni paremmin kuin kaikkina aiempina vuosina yhteensä. Oli paljon, mitä en yksinkertaisesti muistanut. Mieli toimii sillä tavoin, suojelee aivoja liian vaikeilta asioilta. Täyttää kartan valkoiset aukot helpommilla versioilla.

Jokaisen oma, sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

Monista asioista on tullut helpompia, sillä olo kummasti kevenee, kun pudottelee harteiltaan tarpeettomiksi käyneitä suojamekanismeja. Toisista on tullut vaikeampia. Ne eivät ole uusia vieraita, enemmänkin vanhoja tuttuja, asioita jotka ovat kuplineet kauan alitajunnassa odottamassa sopivaa tilaisuutta pulpahtaa pintaan. Tietysti se tapahtuu nyt, kun tunnen oloni ensimmäistä kertaa tarpeeksi turvalliseksi, elämän rakenteet ovat vihdoin tarpeeksi vakaalla pohjalla kohtaamaan ne.

Joskus tuntuu kummalliselta kuinka moni tuntemistani ihmisistä pitää minua positiivisena ja valoisana ihmisenä, vaikka todellisuudessa olen niin usein ihan pelkästään surullinen.

Ehkä se on itseaiheutettu harha. Olenhan jauhanut vuosikausia kepeydestä ja keveydestä, ei siksi, että ne kuvastaisivat elämääni niin hyvin, vaan koska ne ovat asioita, joita olen eniten kaivannut. Että joskus kokonaisen päivän ajan tuntisin oloni keveäksi enkä ajattelisi kertaakaan mitään niistä asioista, jotka tuntuvat lyijyltä rintalastan alla. Ei se tarkoita, ettei elämässä olisi iloa. Sen alla on vaan aina jokin hahmoton, painava.

Olen myös hyvä kertomaan muille kuinka kaikki menee parhain päin. Että pitää vaan luottaa intuitioon, heittäytyä elämään ja uskoa, että se kannattelee. Itse makaan valveilla vielä aamuyöllä ja mietin miten sammuttaa aivoni, lopettaa ajattelun edes hetkeksi.

Sellaista se on. Juuri itseään ja omaa elämäänsä on kaikkein vaikeinta tarkastella OBJEKTIIVISESTI.

Parhaita tapoja hiljentää mieli: ratsastaminen, maalaaminen, seksi, meditoiminen.

(Olen jälkimmäisessä yhä aloittelija, kaikkein tuskallisimmassa vaiheessa nimeltä “YRITÄ MUISTAA MEDITOIDA”, mutta uskon silti, että meditoiminen on avain kaikkeen. Onkohan minusta pikkuhiljaa tulossa juuri se meditaation nimeen vannova joogahippi, jollaisten tekemisillä vitsailin silloin kun notkuin rikkinäissä farkuissani Coronan tiskillä ja tahkoin levy-yhtiöön yli sata ylityötuntia kuussa rakkaudesta musiikkiin.)

Kolme parasta asiaa vuonna 2019:

Häät. Menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Kuin olisi tullut kotiin. Koko vuosi on ollut niin täynnä rakkautta, että se on kannatellut läpi loppusyksyn vaikeiden viikkojen.

Toisekseen aloin vihdoin kirjoittaa. Tosissani. Teksti on muhinut vuosia, olen kerännyt muistiinpanoja, kirjoittanut lauseen sinne, toisen tänne. Pitkään en yksinkertaisesti ehtinyt enempää. Sitten en uskaltanut. Pelotti etten saa sanottua mitä haluan, että tekeleestäni tulee surkea, etten oikeasti osaa kirjoittaa. Mutta viime kesänä tapahtui jotain, en osaa selittää mitä, yhtäkkiä lopetin vaan välittämästä niistä peloista. Päätin etten tuhlaa niihin enää hetkeäkään aikaani, että nyt on oikea hetki. Ja nyt se on. Niin moni muukin asia on mennyt eteenpäin, ehkä niiden kaikkien piti vaan loksahtaa.

On ollut ehkä virhe puhua projektista ennen kuin sillä on ollut edes alustavaa aikataulua tai julkaisusuunnitelmaa. Ajattelin, että sanomalla asioita ääneen niistä tulee itselle todellisia. On kuitenkin ollut 12-vuotiaasta asti selvää, että eniten maailmassa haluan kirjoittaa. Ja kuvata, mutta minulle sekin on jollain tapaa kirjoittamista, todellisuuden tallentamista sellaisena kuin sen näen.

Tarkkaa aikataulua ei ole nytkään, ei kustannussopimustakaan. En ole halunnut ajatella niin pitkälle ennen kuin tekstin ensimmäinen luonnos on valmis. Nyt vain kirjoitan. Ja kerron sitten kun on jotain konkreettista kerrottavaa.

Kolmanneksi. Olen taas vähän enemmän minä. Vähän lähempänä sitä kuka olen ja haluan olla. Jokin muutos pyrkii koko ajan pintaan, palaset järjestäytyvät uudelleen. Olen varmaan sanonut jotain tällaista joka vuosi. Joka vuosi se on ollut totta.

Toiveita alkaneelle vuodelle: vanhasta irti päästämistä, tilan raivaamista uudelle, enemmän iloa ja keveyttä ja vähintään yhtä paljon rakkautta.

Elokuvia vuodenvaihteen pitkiin, pimeisiin iltoihin

Rakastan elokuvia varmaankin samalla intensiteetillä kuin Stella musiikkia. Huomaan kauhukseni keskittymiskykyni heikentyneen mitä lukemiseen tulee, teatteri ei oikein ikinä ole ollut minun juttuni (ehkä koska sitä ei voi katsella omasta sängystä pyjama päällä) ja jostain syystä en hevillä tempaudu sarjojen vietäväksi.

Joskus instagramissa epäillään, että en pidä elokuvista, koska arvostelen näkemääni kärkkäästi. Se ei pidä paikkaansa. Olen vain nähnyt niin valtavasti leffoja, että makuni on äärimmilleen virittynyt. Olen myös herkkä kaikelle hyhmäiselle naiskuvalle elokuvissa, huumorintajuni ei kerta kaikkiaan enää riitä. Itkin ilosta kun luin aikoinaan Anu Silfverbergin artikkelin Imagesta. Joku osasi sanoittaa sen kummallisen tunteen, kun istuu pimeässä salissa ja pintapuolisesti neutraalikin elokuva ahdistaa. Olen ollut joskus miehelleni epämääräisen vihainen, kun hän on pitänyt elokuvasta, joka on saanut minut tärisemään. Nyt tiedän miksi.

Tässä muutamia poimintoja noin vuoden kohokohdista. Olen koittanut parhaani mukaan jäljittää missä elokuvat ovat tällä hetkellä nähtävissä. Mainitsemieni kanavien lisäksi elokuvat saattavat tietysti löytyä muualtakin. Lopuksi sanon pari valittua sanaa leffoista, jotka saivat minut tuohduksiin.

Kärsimys ja kunnia (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Yksi vuoden suurimpia elämyksiä oli Pedro Almodóvarin uusin ja henkilökohtaisin elokuva Kärsimys ja kunnia. Minun tajuntani räjähti, kun aikoinaan nuorena espanjanopiskelijana näin Naisia hermoromahduksen partaalla, siitä alkoi Almodóvarin uran seuraaminen. Tässä välissä ja varsinkin ennen tätä viimeisintä on monta, joista en ole erityisemmin innostunut ja pari, joita en ole edes mennyt katsomaan, mutta nyt muistin taas, miksi Almodóvarista niin pidin. Tiesitkö, että elokuvassa Salvador Mallon (Antonio Banderas) koti on tarkahko kopio Almodóvarin omasta kodista taideteoksia myöten. Almodóvar on intohimoinen taiteenkeräilijä ja hänen elokuvissaan taiteella on suuri merkitys. Pieni miinus Penelope Cruzin jo hollywoodihtavalle olemukselle, joka ei kaikessa kukkeudessaan oikein enää taivu köyhän perheenäidin esittämiseen.

Kapernaum – Kaaoksen lapset (Viaplay)

Vuoden tärkein elokuva. Aivan sama kestätkö katsoa tämmöisiä elokuvia tai haluatko vaiko etkö järkyttää itseäsi, tai onko nyt sopiva hetki kun on juuri ollut joulukin, tai kaipaatko vain aivot narikkaan huttua. Nyt vain otat itseäsi niskasta kiinni ja katsot ja se katsominen sattuu ja se sattuminen on meille kaikille ihan oikein. Sisältää myös vuoden kovimman lopetuksen.

Vice – Vallan oikeat kasvot (Viaplay)

Elokuvia, jotka soisi jokaisen katsovan vain siksi, että ymmärtäisi toisten ihmisten todellisuutta, valtaa ja sen väärinkäyttöä tai ylipäätään maailmaa hiukan paremmin. En ymmärrä miksi Vice on luokiteltu komediaksi, hampaat löivät loukkua sen jälkeen.

Hellyyden ehdoilla (iTunes)

Miksi, MIKSI tämmöisiä elokuvia ei tehdä enää? Hellyyden ehdoilla tuntuu äärimmäisen modernilta verrattuna moneen nykypäivän elokuvaan, jotka ovat kummallisen moralisoivia ja sormea heristeleviä. Ihmiset harvoin ovat yksinomaan hyviä tai pahoja, kunnollisia tai kunnottomia, aina oikeassa tai aina väärässä, kuten Hellyyden ehdoilla reippaalla meiningillään osoittaa. Elokuva on jotenkin… elossa. 1970-1980-luvun elokuvien puvustus on huikean inspiroivaa.

Diego Maradona (Elisa Viihde)

Jalkapallo, rakkaani. Tätä ette ehkä tienneet minusta, mutta rakastan jalkapallon arvokisoja. Lempiasiani Instagramissa on Ranskan maajoukkueen tili. Diego Maradonan Italian-vuosista kertova dokumenttielokuva lukeutuu minun leffavuoteni kohokohtiin. Napoli kiehuu ja riehuu ja me sen mukana. Netflixistä löytyy myös sarja Maradona Meksikossa, laula kanssani Diegoooo, Diegooooo, Diegoooo, Diegooo!

PETTYMYKSET

Amazing Grace (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Kirjasin teillekin Hangon Elokuvajuhlien tärppeihin Aretha Franklin kahden illan kirkkokonserttitaltioinnit vuodelta 1972. Ei olisi kannattanut.

Elokuvissa tapahtui kummia: olin melkein alusta asti jotenkin tosi, tosi raivoissani, poskia kuumotti ja sydän hakkasi. Ensin ahdistuksen sekaista raivoa oli vaikea ymmärtää, mutta ei kauaa. Jotain on ollut pahasti pielessä elokuvan teon aikaan ja sen tunnelman tavoitin 47 vuotta myöhemmin, pienen hankolaisen elokuvateatterin upottavassa penkissä.

Aretha on elokuvassa hymytön ja vaiti, sanookohan sanaakaan. Laulaa tietysti niin upeasti, että lapaluuni kipristyvät. Pastori sen sijaan puhuu puhumasta päästyään ja puristelee Arethaa selästä ja olkapäistä. Jeesus, Jeesus, he huutavat, mutta missä on ilo? Jos sanon teille, että gospel-kuorokin laulaa istualtaan, niin ymmärrätte ehkä elokuvan tunnelman. Kuoronjohtaja on elokuvan ainoa valopilkku. Yleisö ei muutamaa hetkeä lukuunottamatta tempaudu aidosti mukaan, ja kun tempautuu, niin alleviivatun teatraalisesti. Lopuksi lavalle kutsutaan Aretha Franklinin isä, joka istuu vanhan, alkoholisoituneen rakastajattarensa kanssa eturivissä leveästi naureskellen. Hänkin puhuu mahtipontisesti ja pitkään, ovelasti alentaa tytärtään vaikka on ylentävinään. Kun Aretha vihdoin saa taas laulaa, isä painaa valtavan pyyheliinan hänen kasvoilleen hieroakseen hikeä pois.

Elokuva päättyy, kaikki taputtavat vimmatusti ja minä olen tunnekuohun vallassa. Mitä helvettiä? Ettekö te näe? Kotona minun on haettava kaikki mahdolliset artikkelit, jotta ymmärtäisin omaa reaktiotani. Elokuva-arviot näyttävät olevan melkein järjestään kiittäviä, mutta Aretha itse ei olisi koskaan halunnut elokuvaa julkaistavan. Ja pastori ja isä? No, eivät todellakaan mitään Herran enkeleitä, sanotaanko näin.

Marianne & Leonard – Sanoja rakkaudesta (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Huh huh miten tunkkainen. Harmitti oikein, että olin kirjoittanut elokuvasta tännekin etukäteen, mutta odotin sitä niin. Elokuvassa naureskellaan tympeille panojutuille ja tuoreesti syytetään lasten ongelmista yksinomaan äitejä. Sillä lailla.

Mahdoton yhtälö (en edes halua etsiä mistä sen löytää)

En ehkä eläessäni ole nähnyt turhempaa elokuvaa, meinasin kuolla. Pyörittelin elokuvateatterin pimeydessä silmiäni niin tarmokkaasti, että hyvä kun eivät kierähtäneet karkkipussiin. Täysi mysteeri miksi ylipäätänsä menin.