✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI
Tänä kesänä juhannus on täydellinen, sellainen joista märkään ja kylmään juhannussäähän tottunut suomalainen ei villeimmissä unissaankaan uskalla haaveilla. Pilvettömiä, helteisiä päiviä. Kypsiä ja makeita mansikoita. Lehmät lojuvat niityllä (LAISKOTTELEVAT, huutaa Mikko) ja läiskivät kärpäsiä hännillään. Sauna kuumenee aamulla ja päivällä ja illalla, se on niin pieni että kaikki eivät kuitenkaan mahdu sinne yhtäaikaa. Valkeat yöt, keskiyön aurinko joka loistaa kultaisena horisontissa vielä silloinkin kun menemme nukkumaan.
Koko talven hiljaisena seissyt talo on yhtäkkiä täynnä elämää. Kaikissa huoneissa ihmisten tavaroita, kuivumaan ripustettuja pyyhkeitä, petaamattomia sänkyjä. Ystävien lisäksi tulee koirakin, joka laumaantuu välittömästi mäyräkoirien kanssa. Keittiön harvat tasot notkuvat varhaiskaalista ja varhaisperunoista, kananmunista, kevätsipuleista, tillistä jota aiomme syödä kalan ja katkarapujen kanssa. Ovia voi pitää auki koko päivän, koska hyttysiä ei ole (vielä, muistuttaa äitini synkästi). Keittiössä tiskataan edellisen aterian astioita ja suunnitellaan seuraavaa ateriaa, koska lomailu on yhtä syömistä. Peräkammarissa ollaan päiväunilla.
Pihalla on rottinkituoleja ja iso aurinkovarjo, matkaradio, nurmella vilttejä joilla lojuu koiria. Ladosta on kannettu vanha puinen pöytä, jolla on valkoinen pellavaliina ja niittykukkia isossa lasipurkissa. Jarno soittaa kitaraa, sauna lämpenee taas ja kaikki on lähes sietämättömän täydellistä, niitä hetkiä, joita ikävöi jo silloin kun ne ovat meneillään.
Yritän kuvitella talon 30-luvulla, silloinkin talo oli täynnä elämää, taisi olla viimeisiä vuosikymmeniä kun niin oli. Talonpuolikkaamme viittä huonetta asui silloin isoisovanhempani, heidän seitsemän lasta sekä talon vanha emäntä, joka vielä eli. Peräkammari oli silloin vanha köökki, puurot keitettiin pirtissä leivinuunin nurkkaan tehdyssä keittosyvennyksessä. Toisessa päädyssä asui isoisoisäni veli perheineen, koko talossa yhteensä toistakymmentä henkeä.
20-luvulla lapset olivat pieniä, 30-luvulla he olivat aikuistumisen kynnyksellä ja päätyivät vuosikymmenen aikana kukin mihinkin opiskelemaan. Isoäitini meni Limingan emäntäkouluun. Kaksi sisarusta menivät seminaariin, silloiseen opettajakouluun, ja valmistuivat opettajiksi. Kolmas sisar meni Tampereelle käsityökouluun, hänen tekemiä käsitöitä on talossa yhä. Isoenoni, joka asui talossa kuolemaansa asti, meni maamieskouluun, jossa opetettiin kaikkea mitä piti tietää maanviljelystä, eläinten pidosta ja talousasioista. Sisarussarjan vanhimmat eivät joutaneet kouluun, heitä tarvittiin tilan töissä, huolehtimassa lehmistä, hevosista ja maista.
Talon vanha emäntä haikaili viimeisinä vuosinaan kovasti takaisin lapsuudenkotiinsa, saareen, joka uinuu Tornionjoessa Suomen ja Ruotsin välissä. Hän oli menettänyt muistinsa eikä tunnistanut perhettään, otti tavakseen kysellä talossa vierailevilta ihmisiltä mihinkäs vieras oli menossa, voisiko vieras viedä hänet saareen täältä ventovieraiden keskeltä kökkimästä. Emäntää oli kovasti naurattanut, kun hänelle kerrottiin, että taloa isännöivä mies oli hänen poikansa. Isäksihän tuo paremmin sopisi, hän oli arvioinut, oli palannut mielessään nuoruuteensa ja oli omasta mielestään vasta neljän kolmatta eli vähän yli 24-vuotias. Hän oli vaatinut myös todisteita väitetystä sukulaissuhteesta: Missäs se mies sitten on? Puuronsilmäänkö se on hukkunut?! Joskus on armeliasta olla muistamatta kaikkea. Puoliso oli kuollut vuosia sitten lavantautiin.
Tavallaan on hyvä, että meillä oli niin vähän aikaa valmistautua vieraisiin. Siitä tuli taas yksi oppitunti keskeneräisyyden sietämisestä.
Olin etukäteen haaveillut siitä kuinka siivoaisin kuistin, tekisin siitä kauniin paikan, jossa vieraat voisivat loikoilla lueskelemassa viinilasin kanssa. Mutta en ehdi lähellekään kuistia, on pakko priorisoida tärkeämmät asiat kuten se, että puhtaita lakanoita riittää kaikkiin sänkyihin.
Kun vieraat saapuvat, kuistilla vallitsee yhä tuttu kaaos ja ystävät puikkelehtivat sisälle kumisaappaiden ja työkalujen ja “jonnekin” matkalla olevien laatikoiden välistä. Ei tapahdu mitään hirveää. Minä opin katsomaan kaaoksen läpi. Vieraat löytävät muita paikkoja, joissa loikoilla.
Pirttikin olisi voinut olla kauneimmillaan, pölyt pyyhittyinä pinnoilta, kaappien hyllyt järjesteltyinä. Aika ei riittänyt siihenkään. Nurkassa lojuu koko viikonlopun ajan epämääräinen röykkiö talvisäilytyksessä olleita peittoja ja vilttejä, puoliksi purettuja laukkujamme, kirjakasoja joille en ole ehtinyt tehdä tilaa mihinkään.
Mutta olemme imuroineet pirtin, pedanneet puusänkyyn puhtaista pellavalakanoista yösijan ja nostaneet pöydälle kimpun kukkia, ja ajattelen, että se riittää, se aivan varmasti riittää ja minä itse olen ainoa, joka edes tietää, mitä kaikkea olisi jossain toisessa versiossa voinut olla. Sitäpaitsi aina on seuraava kesä kuistihaaveita varten.
Onneksi olen sentään taklannut sukuperintönä kulkevan perfektionistisen paineen olla täydellinen emäntä. Kuten täkäläiset tietää, kunnon tornionjokilaaksolainen emäntä omistautuu väsymättä vierailleen: leipoo, kokkaa, kattaa, tarjoilee ja kaikelta hääräämiseltään syö itse ruokansa vasta jäähtyneenä, kököttäen jakkaralla köökin nurkassa. Isoäitini oli juuri sellainen, emäntäkoulun kasvatti, ja sellaisen maailman, jossa naisen tehtävä oli huolehtia kodista, kasvattaa lapset, tehdä ruokaa ja kestittää vieraita. Vaikka maailma on muuttunut, vanhat tavat siirtyvät eteenpäin – minunkin äitini alkaa vieraiden tullessa välittömästi latoa pöytään kalaa ja käristystä ja mustikkapiirakkaa, vaikka on moderni nainen, joka on opiskellut, matkustellut, asunut kauan ulkomailla ja tehnyt pitkän, komean työuran.
Ehkä minun sukupolveni on se, johon tietyt perinteet ovat katkenneet. Isoäitini olisi suuresti ihmetellyt tällaista lorvimista ja paheksunut varsinkin vieraiden päästämistä kauhan varteen, mutta niin vaan kokkaamme porukalla, tiskaamme vuoroissa ja se, joka herää ensin, keittää ensimmäisen pannullisen kahvia. Lojun pihalla lippis päässä, hyräilen radion tahtiin enkä stressaa onko jokaisella kylmä juoma tai tarvitseeko joku uuden pyyhkeen. Jokainen osaa reitin jääkaapille ja tietää mistä kaapista ottaa puhtaita pyyhkeitä.
Olemme laatineet viikonlopulle menun, se on pääpiirteissään sama kuin viime vuonna, joka juhannus tekee mieli suunnilleen samoja asioita. Kukaan ei leivo, laiskottaa ja on muutenkin liian kuuma sellaiseen. Valitsemme juhannuspöydän keskipisteeksi helpoimman ja samalla herkullisimman vaihtoehdon, pavlovan, joka syntyy kokoamalla vatiin marenkia, kirsikoita ja mansikoita ja kermavaahtoa. Teemme valtavan keon ja se on niin hyvää, että vati hupenee nopeasti.
On tosiaan kuuma, heti aamusta niin kova helle, että portailla istuessa tulee hiki. Koiria patistellaan varjoon, kannetaan vesikuppeja viereen. Aurinkorasvan vieno tuoksu leijailee ilmassa. Saunassa ei tarvitse lämmittää pesuvettä, peseytyminen kylmällä vedellä ei ole ongelma.
Vanhan hirsitalon loputtomia hyviä puolia on, että se lämpenee hitaasti. Kun ulkona on helle, talo pysyy viileänä vielä monta päivää ennen kuin lämpö leviää rakenteisiin ja valuu huoneisiin. Sen jälkeen kaivetaan tuulettimet esiin, koska sitten on kuuma sisälläkin.
Pihaa reunustavat syreenit räjähtävät kukkaan, se tapahtuu aina yhtä yllättäen. Joka kerta kun vilkaisen niitä, uusia kukintoja on puhjennut esiin. Olemme ensimmäistä kertaa paikalla koko kukkivan kauden alusta loppuun ja vasta nyt huomaan kuinka lyhyt se onkaan: kun tajuaa kukinnan alkaneen, se alkaa jo kääntyä kohti loppuaan ja viikkoa myöhemmin pensaissa on enää pari hassua kukkivaa oksaa muistuttamassa huumaavan tuoksuisesta loistosta, joka kesti vain muutaman taianomaisen päivän.
Kävelemme keskellä yötä rantaan, joki on vaaleanpunainen, taivas persikkainen. Varustaudumme pitkillä hihoilla ja paksuilla kankailla, sillä helteisten päivien vastapainoksi yöt ovat viileitä ja kesän ensimmäiset hyttyset lyöttäytyvät seuraan. Kaivan ylle vanhan lammasturkin, sen läpi ei ainakaan kukaan pistä, eikä tule vilukaan ohuessa mekossa.
Vedenpinta on liikkumaton, missään ei käy tuulenvirettäkään. Kylä nukkuu, kun me riekumme raitilla ja yritämme olla hiljaa. Luna metsästää yöperhosta ja Juno etsii ojista maistiaisia, tiedätte kyllä, sellaisia joita navettoja täynnä olevan tien varrelta saattaa löytyä. Tämä on koirien Lapin kesäloma ja he nauttivat siitä omilla tavoillaan.
Kuvaan rannalla joesta heijastuvaa taivasta ja hyttysiä huitovia ystäviä. Muut ruudut säästän omiin arkistoihin, mutta tämän julkaisuun kysyin luvan, sillä Anu on täydellinen juhannusneito tummine kiharoineen ja kukkamekkoineen, sellaisenaan valmis lavatansseihin, joihin emme tänä juhannuksena ehdi, koska sauna, ruoka ja kaikki se marenki.
Juhannuksen ehdoton kohokohta on, kun lehmät pääsevät laitumelle. Ne saavat talvellakin ulkoilla vapaasti pihatossa, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ne pääsevät talven jälkeen tuoreen ruohon keskelle. Kesä on koittanut niillekin, ne kirmaavat niitylle niin suuren riemun vallassa, että naurattaa ja itkettää. Toiset pukittelevat ilosta, vasikat juoksevat villinä laumana. Vastasyntyneitä on ainakin kolme tai neljä, ne seuraavat ujoina emojaan ja ovat vihreydestä hämillään.
Jarno vetää lehmille juhannuskeikan ja ne pitävät siitä kovasti, kerääntyvät ympärille kuuntelemaan ja tönivät toisiaan mahtuakseen eturiviin. Keikalla kuullaan pääasiassa coverbiisejä, kuten Bill Withersin Ain’t No Sunshine, jonka lyriikat taipuvat helposti yleisöä puhuttelevaan muotoon.
PS. Lehmien saapumisesta ei ole valitettavasti kuvia, mutta Instagramin kohokohdista löytyy videoita! Siellä on pari pätkää myös lehmien juhannuskeikasta.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
