Monthly Archives: August 2020

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Muistan jos jaksan

26

Niin se koitti tänäkin vuonna, elokuun viimeinen. Miten tähän aikaan latautuukin aina niin paljon kaikkea. Luopumisia, alkuja, välitilinpäätöksiä, päivä päivältä vahvistuva tunne siitä että jokin on taas liikahtamaisillaan.

En jaksa kirjoittaa mitään suurta summausta päättyvälle kesälle. Olihan siinä. Vietimme sen suurimmaksi osaksi Lapissa, nukuin, luin, kuljeskelin kumppareissa, yritin saada kirjoittamisen rytmistä kiinni ja välillä sainkin. Ihan kuin en vieläkään aivan olisi antanut itselleni lupaa elää juuri sitä elämää jota haluan, mutta se on ihan ulottuvillani. Melkein, melkein, melkein.

Oli ennätysmäärä hyttysiä ja märkä heinäkuu, mutta enimmäkseen olimme onnellisia. Verkkainen rytmi ja pienet ympyrät sopivat meille hyvin, solahdimme ikäänkuin hitaammalle vaihteelle, jossa kaikki sujuu omalla painollaan eikä kinaa tule mistään. Koirat nukkuivat kyljellään auringossa, sadepäivinä lämmitimme leivinuunia. Söin joka päivä tuoretta hillaa, jota perhepiirin marjamaaniset eläkeläiset kantoivat suoraan suolta. Ne olivat jo ihan tuskissaan sen suomättäillä kimaltelevan kullan kanssa, olihan kaikkien aikojen hillavuosi.

Otin kesällä joitakin kuvia ja tein joitakin muistiinpanoja, ajatellen kokoavani niistä tänne kirjoituksia teidän ja omaksi iloksi, mutta en ole vielä halunnut kajota niihin, ehkä tarvitsen vielä vähän välimatkaa. Välillä tuntuu tärkeältä dokumentoida kaikkea ja joka toinen päivä kyseenalaistan miksi – pitääkö ihmisen kaikki muistaa? Koko pitkä elämä, niin paljon elämää. Oliko se Leonard Cohen, joka sanoi joskus jossain: Muistan jos jaksan.

Palasimme kaupunkiin pari viikkoa sitten ja vieläkin totuttelen. Osa minusta istuu yhä Lapin talon lahoavilla rappusilla kahvikuppi kädessä.

Ensimmäisinä päivinä kaupungissa ärsytti ja ahdisti kaikki, kiihdyttävät autot ja moottoripyörät, kadulla huutavat ihmiset, aamuseitsemältä käynnistyvät työmaat, roskat ja sotkut. Kaipasin lehmiä, joiden kanssa olimme jakaneet aamujamme ja melkein itkin, kun nostin koiran turvaan rikotuilta pulloilta, jonka keskeltä löysimme itsemme kesken kävelyn, minä varvastossuissa ja koira tietysti paljain polkuanturoin, sellainen pehmeys siellä lasinsirpaleiden meressä.

Viisi ihmistä lähetti toisistaan tietämättä linkin tähän Samuli Putron uuteen kappaleeseen ja sanoi, että se oli tuonut heille mieleen meidän Lapista lähdön. Itkin vähän, koska niin minullekin.

Sitten tuli ilta, kun aurinko värjäsi laskiessaan taivaan vaaleanpunaiseksi, oli yhä kuuma ja kaikkien ikkunat olivat auki kadulle, ilta oli yhteinen enkä katsellut sitä ulkopuolelta. Jossain soitettiin pianoa ja kuulimme kaikki saman musiikin, raitiovaunujen kolinan, jostain kantautuvan puheensorinan, haukkuvan koiran jolle omani vastasi nojatuolistaan. Koira ottaa joka hetken annettuna, se ei muista missä olimme kaksi viikkoa sitten, se ei ikävöi mitään. Paitsi Jarnoa, joka kerta kun hän lähtee koiran luota (siis HYLKÄÄ) esimerkiksi töihin.

Rakennan uudelleen yhteyttä, käyn tervehtimässä tuttuja patsaita, kävelen paikkoihin joita rakastan. Kompassitorin Mutterikahvilaan. Eliten terassille. Tehtaankadun kukkapuistoon, jonka kukat hohtavat hämärässä illassa kuin uni. Siihen kohtaan rantaa, josta näkee samaan aikaan viiteen saareen. Merisatamanrannassa tulee aamuisin vastaan verkkareihin ja villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä, joilla on hiukset pystyssä ja poskessa tyynyn jättämiä painaumia, minä heidän joukossaan, kuljeskelemme kaikki tahoillamme jonnekin kahville, kuuntelemme kuinka purjeveneiden köydet hakkaavat mastoihin kevyessä vireessä.

Hitaita liikahduksia, siirtymiä, nojautumista uuteen rytmiin. Kun tulee takaisin, jokin on aina toisin, joko itse tai se paikka johon palaa.

Kuten se, että yksi lähimmistä ystävistäni on muuttanut takaisin Suomeen oltuaan hyvin kauan poissa. Pääsen hänen ovensa taakse kolmessa minuutissa. Siitä on 20 vuotta, kun viimeksi asuimme näin lähellä toisiamme. Vaikea kuvailla tunnetta, jonka vallassa kävelin hänen luokseen ensimmäisen kerran.

Loppukesän mansikat ovat melkein sietämättömän makeita.
Loppukesän haikeus vyöryy yli ennennäkemättömällä voimalla.

(Hillojakin ostin, ne olivat lähinnä sietämättömän kalliita.)

Ja: loppukesän pimeät yöt, jotka kuljettavat vaivihkaa kohti syksyä. Yhtenä iltana sandaalit vaihtuvat sen enempää miettimättä sukkiin ja lenkkareihin, ja tulee ensimmäinen kerta, kun takkia tarvitaan kevään jälkeen eikä sitäkään ajattele, pukee vain ja tajuaa sitten jälkeenpäin, että nyt se tapahtui.

Ihan kohta syksy. Melkein, melkein, melkein.

Syyskuinen pimeys tuli päivän etuajassa, laskeutui eilen kuin peitto valottomalta taivaalta. Lähdimme iltakävelylle puistoon, en muistanut ettei sitä ole valaistu, sekin niitä asioita joita ei ajattele ennen kuin ne ovat jo totta. Emme erottaneet sakeassa hämärässä toisiamme emmekä koiria, kuulimme vain niiden kahinan nurmella.

PHONE PICS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Ikonisia kuvia ja kulttuuria Helsingin keskustaan

10

Kaupallinen yhteistyö Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Viikon ilouutinen: Suomen valokuvataiteen museo on avannut Helsingin ydinkeskustaan uuden näyttelytilan, joka on saanut nimekseen K1. Museo ei muuta pois tutulta paikaltaan Kaapelitehtaalta, vaan laajenee keskustaan itsenäisellä yksiköllä, joka palvelee taiteen- ja kulttuurinnälkäisiä loistosijainnillaan Kämp Gallerian kellarikerroksessa.

Sijainti ei oikeastaan voisi olla keskeisempi: Kämp Galleriaan pääsee pujahtamaan niin Aleksanterinkadulta, Esplanadilta, Mikonkadulta kuin Kluuvikadulta. Paikka on monen kulkureittien varrella eikä museoon tarvitse vartavasten lähteä, sinne voi piipahtaa vaikka ohikulkiessaan. Suosittelen muuten Museokorttia jokaiselle, jolla sellaista ei vielä ole! Sen voi ostaa vaikkapa K1:n lipunmyynnistä: 69 euron hintaisella kortilla pääsee yli 300 museoon ilmaiseksi. Madaltaa kummasti kynnystä vierailla museoissa ohimennessään, kun ei tarvitse aina pohtia onko nyt aikaa kierrellä kaikki läpi, kun on kerta pulitettu se pääsylippu.

Olen mielissäni siitä, että museo aukesi juuri Kämp Gallerian kellarikerrokseen, se on nimittäin ehdoton suosikkini Helsingin ostoskeskuksista. Siellä on hyvät kahvilat ja kivoimmat liikkeet Hálosta Jolieen, Samujiin, Arelaan ja Marimekkoon, eikä tunnelma muistuta keskiverto-ostaria, vaan huokuu jonkinlaista arvokkuutta ja historiallista Helsinkiä. Esplanadin läheisyys luo vehreän, rauhallisen miljöön.

Museon liittyminen joukon jatkeeksi elävöittää Kämp Galleriaa entisestään: keskellä kaupunkia sijaitsevassa museossa voi paeta vilinää näyttelytilan rauhaan, viettää aikaa ja inspiroitua, istahtaa aulaan lukemaan uutiset, selata museokaupassa kirjoja tai käydä kahvilla tai syömässä, sillä K1:n yhteyteen aukesi myös uusi kasvipainotteinen kahvila-ravintola-baari The Glass, jossa on huomioitu nykyhetken hygieniastandardit uskomattomalla tarkkuudella. Aukioloajat ovat muuten tavallista laajemmat: museo on auki maanantaista sunnuntaihin iltakahdeksaan asti (normaalisti museot ovat maanantaisin kiinni, K1 palvelee silloinkin).

Pieni pyörähdys siitä ilosta, että näyttelytila oli hetken ajan vain meidän.

Pääsimme tutustumaan museoon ennakkoon ennen avajaisia ja piipahdimme paikalla uudemman kerran sitten kun ovet oli avattu yleisölle. Onhan se nyt hieno, tosi hieno! Avaran tilan pyöreät muodot mukailevat filmirullien muotoja. Näyttelytila on väljä, valaistus luo intiimin tunnelman. Mielleyhtymiä Fotografiskaan ei voi välttää, mutta tätä varten ei tarvitse matkustaa Tukholmaan tai Tallinnaan.

Tällä viikolla ovensa avannut K1 täydentää Valokuvataiteen museon näyttelytarjontaa valokuvataiteen popkulttuuriin nojaavalla linjalla, jossa annetaan tilaa historian ja nykyajan vuoropuhelulle. Avajaisnäyttelyistä saa hyvän käsityksen mitä se käytännössä voi tarkoittaa: ensimmäiset näyttelyt ovat kanadalaisen valokuvaaja Douglas Kirklandin Ilta Marilynin kanssa & Coco Chanel sekä taiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu. Kuvien naisia yhdistää vahvat henkilöbrändit ja karisma, mutta ennen muuta kaikki kolme naista ovat kuvien kohteena aktiivisia toimijoita, jotka määrittelevät itse miten haluavat tulla nähdyksi ja millaisin ehdoin. Näyttelyt valottavat kiinnostavalla tavalla miten niiden kohteet ovat rakentaneet valokuvien avulla omaa brändiään.

Vasta 26-vuotias Douglas Kirkland sai vuonna 1961 toimeksiannon kuvata Marilyn Monroen Look-lehden juhlanumeroon. Monroe tiesi mitä halusi: hän vaati studioon silkkilakanat, sampanjaa ja taustamusiikiksi Frank Sinatran, ja kuvaustilanteessa hän ohjasi nuorta kuvaajaa tottunein elkein. Seuraavana päivänä Monroe kävi läpi kehitettyjä kuvia, valitsi mieleisensä ruudut ja saksi loput silpuksi. Hyvin määrätietoista. Hyvin ammattimaista.

Kuten edellisestä kuvasta näkyy, Kirkland kuvasi Monroeta korkealta, parvekkeelta studion katonrajassa. Museovieraat voivat heittäytyä itse hetkeksi oman elämänsä Marilyneiksi, sillä näyttelytilaan on tuotu sänky ja sen yläpuolelle peili! Ennustan, että some täyttyy lähiviikkoina sänkyselfieistä.

Kirkland kuvasi ikoniset kuvansa Monroesta ja Chanelista 60-luvun alussa, jolloin identiteetin tai imagon rakennus valokuvan keinoin oli mahdollista vain heille, jotka esiintyivät kuvalehtien sivuilla. Maailma on muuttunut 60 vuodessa paljon: Liisa Vääriskoski tuo 60-luvun rinnalle Instagram-ajan, jolloin oman tilan ottaminen ja kuvien kautta kommunikointi ison yleisön kanssa on kenelle tahansa mahdollista. Sosiaalinen media on paitsi demokratisoinut mahdollisuudet tehdä itsensä näkyviksi, myös tuonut tullessaan monenlaisia mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen. Jokainen voi presentoida itsensä somessa juuri sillä tavoin kuin haluaa, ja se on tarjonnut naisille muiden kontrollista vapaata tilaa, josta on aiemmin voinut vain haaveilla. Vaikka kyllä somessakin yritetään suitsia naisten tekemisiä, mikä tuntuu aivan järjenvastaiselta, kun kontrolli kohdistuu vain toiseen sukupuoleen.

Kirklandin näyttelyssä on erityisen kiinnostavaa se kuinka siinä näkyy itse kuvausprosessi eikä pelkästään lopputulos, jota olemme tottuneet katsomaan lehtien sivuilla tai museoiden seinillä. Kuvaustilanteen voi kuvitella olleen uransa alussa olevalle kuvaajalle vähintäänkin paineinen, ehkä oli jopa helpotus, että määrätietoinen malli otti ohjakset käsiinsä. Kyse on ollut yhteistyöstä: ei vain siitä mitä valokuvaaja haluaa taltioida, vaan myös siitä miten malli haluaa tulla nähdyksi ja esitetyksi. Monroe ymmärsi hyvin valokuvan voiman julkisen imagon rakentamisen välineenä, 60-luvulla niitä välineitä ei hirveästi muita ollutkaan. Molemminpuolisen luottamuksen ansiosta on syntynyt se upottava, intiimi tunnelma, jonka ansiosta kuvat silkkilakanoissa loikoilevasta Monroesta jäivät historiaan.

Nämä kuvat taitavat olla tutut ihan kaikille! Olipa ihanaa katsella niitä kaikessa rauhassa, nähdä miten kuvaustilanne on edennyt, aistia muutokset tunnelmassa. Näyttelyssä on esillä todella laaja kuvasarja ja lisäksi behind the scenes -materiaalia, jossa näkyy studiomiljöö ja katonrajassa keikkuva valokuvaaja, sekä tunnelmia ennen ja jälkeen kuvausten.

Seuraavana vuonna Kirkland matkusti jälleen Look-lehden toimeksiannosta Pariisiin kuvaamaan Coco Chanelia, joka oli vuonna 1962 jo 79-vuotias. Jackie Kennedy oli vastikään esiintynyt Chanelin jakkupuvussa ja niinpä amerikkalaiset kiinnostuivat ranskalaisesta naisesta merkin takana. Coco Chanel ei ollut aluksi juuri noteeranut nuorta kuvaajaa, joka ei puhunut ranskaa eikä tiennyt mitään muodista, mutta luottamus syntyi myöhemmin, kun Kirkland kehitti ensimmäiset filmirullansa. Seuraavina viikkoina Kirkland vietti pitkiä aikoja kohteensa kintereillä kuvaten häntä kesken muotitalon valmistautumisen seuraavan malliston esittelyyn.

Pidin valtavasti näistä kuvista, joissa ei poseerata ollenkaan – ne ovat ikkunoita suoraan kaiken keskelle, muotitalon ompelimoon, näytösten takahuoneisiin, 60-luvun Pariisin sykkiville kaduille ja tupakankatkuisiin rappukäytäviin. Coco Chanel on läsnä, väkevästi ja vahvasti elossa, hänet voi melkein kuulla. Mikä voima valokuvilla, päästää näin lähelle ihmistä, jota ei ole tavannut, aikana jota ei ole elänyt.

Rakastin tätä kuvaa.

Ja tätä! Coco Chanelin henkilökohtaisia tavaroita ja tarvikkeita, 31 rue Cambon, Pariisi, 1962.

K1:n toinen avajaisnäyttely palauttaa katsojan vuoteen 2020. Mediataiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu on Instagramissa elävä feministinen alter ego, performanssihahmo ja taideprojekti, jossa fiktion ja toden raja hämärtyy. Sähköisellä seksuaalienergialla ladattu Munalissu on häpeilemätön oodi naisen vapaudelle ja Vääriskosken mukaan filtteri, jonka kautta katsoa maailmaa. Munalissu ottaa kantaa someajan vaatimuksiin, siihen kuinka jatkuvasti pitäisi olla läsnä, kiinnostava ja täydellinen. Kaikkiin odotuksiin on mahdotonta mukautua, parempi tehdä kuten itse haluaa.

Munalissulle on omistettu kokonaan vaaleanpunaiseksi sisustettu huone, jossa välkkyy videoita, ääniä ja surrealistisia kuvia. Siellä oli kevyt ja helppo olla, olisin voinut kellua sen absurdissa tunnelmassa ja katsella videoita loputtomiin.

Viittaus Instagram-kuvastoon: trooppisista rantakuvista tuttu keinu, johon katsoja voi istahtaa ottamaan selfien. Taiteilija sattui paikalle samaan aikaan kanssamme ja suostui kuvaan, kiitos!

Tartuimme avajaisnäyttelyiden teemoihin – valokuvan ikonisuutta ja henkilöbrändin rakennusta – ja päätimme käsitellä niitä omalla tavallamme. On toki selvää, että ikonista valokuvaa on mahdoton ottaa tarkoituksella. Kuvasta tulee, jos tulee, ikoninen vasta ajan saatossa, toistojen kautta, todistettuaan uudelleen ja uudelleen kykynsä kiteyttää jotain olennaista kohteestaan, olipa se henkilö tai historiallinen aikakausi. Ja harvoinpa kyse on pelkästä kuvasta – usein sen kohteessakin on jotain erityislaatuista.

Emme tietenkään lähteneet kilpailemaan valokuvaajina Kirklandin kaltaisen mestarin kanssa emmekä malleina myyttisten supertähtien kanssa, vaan päätimme vähän leikitellä teemalla, miettiä millä tavoin ilmennämme omia henkilöbrändejämme kuvan keinoin.

Kuvauspaikaksi valikoitui uuden K1:n kunniaksi Kämp Gallerian edusta Pohjoisesplanadilla. Melkein kaikki muu tulikin aika itsestään, niillä spekseillä joilla lähes aina kuvaamme, kun saamme tehdä mitä haluamme. Otamme molemmat mieluiten mustavalkoisia kuvia, ne tuntuvat eniten omalta, ammennamme paljon menneiden vuosikymmenten kuvista. Emme yleensä käsittele kuviamme kovinkaan paljon, mustavalkokuviin saatamme lisätä toivotunlaisen tunnelman aikaansaamiseksi filmiraetta ja kontrastia. Pidämme myös tietynlaisesta tummuudesta ja alivalotamme kuvia usein. Samoin tietty pehmeys tulee kuviin jo kuvausvaiheessa – otamme joskus tarkoituksella kuvia, jotka eivät ole aivan tarkkoja. Vanhoissa kuvissa, ajalta ennen automaattisesti tarkentavia digitaalisia kameroita, on usein epäterävyyttä ja heilahduksia. Niissä kuvissa tunnelma on tärkeämpi kuin tekninen täydellisyys, jonka saavuttaminen on nykyään automatiikan ansiosta niin helppoa, että siitä on tullut tylsää.

Olemme molemmat valokuvaajia, ja molemmat olemme työmme puolesta usein myös kameran edessä – minä useimmiten omana itsenäni ja Jarno enemmän erilaisissa rooleissa, koska hän tekee töitä mallina ja toisinaan näyttelijänäkin. Se iso ero meissä on, että Jarno viihtyy kameran edessä ja minä (satunnaisia itseilmaisun puuskia lukuunottamatta) en. Jos tilanne vaatii kuvaan asettumista, teen sen mieluiten tutun kuvaajan kanssa. Tuskastun siitä miten kuvaajat, jotka eivät tunne minua, haluavat usein näyttää minut jollain tapaa naisellisempana, pehmeämpänä kuin itse näen itseni. Miten usein minua on pyydetty hymyilemään kuvissa tilanteissa, joissa miehenä olisin saanut seistä kameran edessä just niin hymyttömänä kuin haluan.

Kasvoissani on kulmikkuutta, josta pidän. Suora nenä, korkea otsa. Luomeni ovat raskaat ja saavat silmäni näyttämään usein raukeilta. Pidän kuvakulmista, joissa leukalinja tai poskipää korostuu. Pidän myös hymystäni, leveistä naurukuvista silloin, kun ilmeet ovat aitoja. Pidän eniten kuvista, jotka on otettu salaa niin etten huomaa – niistä on helpoin tunnistaa itsensä. Tykkään myös puolikkaista ilmeistä ja pysäytetyistä liikkeistä, niissä on enemmän elämää kuin staattisissa poserauksissa.

Tämä ruutu oli suosikkini ottamistamme kuvista!

Näistä preferensseistä on sen enempää suunnittelematta tullut osa henkilöbrändini visuaalista maailmaa, ominaisuuksia ja piirteitä, joita vaistomaisesti suosin silloin kun valitsen kuvia itsestäni. Sillä tietysti, Marilynin tavoin, tahdon itse päättää mitä kuvia käytetään, ja kohdallani se onkin useimmiten helppoa, vastaanhan kanavistani itse.

En ole ammattitaustastani huolimatta ajatellut henkilöbrändiäni kovin strategisesti. Blogiurahan alkoi päähänpistona syttyneestä harrastuksesta, jossa kirjoitin aluksi anonyymisti, kasvoni piilottaen. Olen edennyt pikemminkin intuitiolla, noudattaen luontaisia mielenkiinnonkohteitani, sillä henkilöbrändini ei ole mikään somea varten keksitty roolihahmo, vaan kohtalaisen suoraviivainen heijastuma sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudestani. Kiteytys niistä asioista, joita olen, joista haluan puhua, joita arvostan, joista inspiroidun ja joiden kautta haluan tulla nähdyksi. Se on jossain muodossa ollut olemassa aina, jo kauan ennen kuin oli mitään blogia tai sosiaalista mediaa.

Ehkä juuri siksi meidän on Jarnon kanssa helppo kuvata yhdessä, koska meillä on luontaisesti samankaltainen tyyli, samoja kiinnostuksenkohteita ja paljon samoja inspiraationlähteitä, kuten 60- ja 70-luvun musiikki ja taide. Se näkyy niin pukeutumisessa kuin visuaalisessa ilmaisussa.

Olen huomannut vuosien varrella, että jostain syystä miehen vahvaa henkilöbrändiä pidetään arvostettavana saavutuksena ja osoituksena ammattitaidosta, mutta naisen kohdalla siihen suhtaudutaan kriittisesti – sitä pidetään laskelmointina, jopa feikkaamisena, asioiden taivuttamista joksikin toiseksi mitä ne ovat. Se heijastaa kulttuurissamme vallitsevaa naisvihaa: samat ominaisuudet, joista miehiä arvostetaan, ovat naisissa negatiivisia.

Artistien brändäyksen parissa vuosikausia työskennellyt viestinnän ammattilainen minussa ajattelee, että henkilöbrändäys on välttämätön osa mitä tahansa työtä, jossa ollaan esillä. Muille muodostuu väistämättä jonkinlainen mielikuva meistä, pyrimmepä siihen tietoisesti tai ei, joten olisi hölmöä sivuttaa asia, joka vaikuttaa meihin jokatapauksessa. Henkilöbrändäys ei ole huijaamista tai roolin rakentamista (ellei nyt puhuta alter egosta, joka on selvästi joku toinen) vaan keskittymistä olennaiseen, arvojen ja tavoitteiden kiteyttämistä, sen pohtimista miten nämä viestitään ulospäin. Henkilöbrändin tulisi viestiä sitä mitä oikeasti olemme ja edustamme, koska se erottaa meidät muista, emme voi (eikä kannata yrittää) olla kukaan muu. Sekä Monroe että Chanel ymmärsivät tämän täydellisesti.

Henkilöbrändin tehtävä on paitsi kiteyttää ja kirkastaa viestiä, myös rajata mitä jää julkisen presenssin ulkopuolelle: kyse ei ole vain siitä mitä päätetään näyttää, vaan mitä jätetään näyttämättä. Todellinen elämä on aina sekavampi, ristiriitaisempi ja moniulotteisempi kuin se mikä välittyy ulos, niin saa ja kuuluu ollakin. Kun itsekin tunnen tarvetta suojella itseäni, elämääni ja lähipiiriäni tältä pieneltä julkisuudelta, joka muutamien kymmenien tuhansien yleisön myötä muodostuu, ja pitää joitakin asioita vain itselläni, voin vaan kuvitella miten paljon ison maailman tähdet joutuvat pohtimaan näitä asioita. Tässäkin suhteessa maailma on muuttunut valtavasti niistä ajoista, kun Monroe ja Chanel olivat valokeilassa.

Henkilöbrändi on tietysti enemmän kuin vain sitä mikä näkyy kuvissa, mutta pysytään teemassa, henkilöbrändin rakentamisessa kuvien kautta. Valokuvaajana olen kiinnostunut tietynlaisesta ristivalottamisesta: toisaalta potrettikuvauksesta tai reportaasimaisesta dokumentoinnista, jossa taltioidaan jotain mitä on (vaikka tehdään siinäkin valintoja sen suhteen mitä näytetään ja mitä rajataan pois) ja toisaalta vähemmän nähtyjen puolien tai erilaisten roolien esiin houkuttelemisesta. On esimerkiksi ihanaa kuvata Jarnoa sellaisena kuin hän on silloin kun olemme kaksin, rentona ja leikkisänä, poikamaisena. Hän esiintyy minulle, naurattaa minua, tallentuu kuviin todellisena ihmisenä, jonka tunnistan. Toisinaan inspiroidun siitä miten valovoimainen ja heittäytymiskykyinen hän on, ja haastan usein häntä olemaan joku muu, kanavoimaan balettitanssijaa, keskiaikaista trubaduuria, performanssitaiteilijaa, lännensankaria. Clint Eastwood, huudan ja hän tietää heti mitä tarkoitan, siristää silmiään juuri oikealla tavalla. Millä tavoin Jarnosta ottamani kuvat vaikuttavat hänen henkilöbrändiinsä, vai vaikuttavatko ollenkaan, jos ne on otettu osana kahden kuvaajan luovaa leikkiä? Väistämättä vaikuttavat, jos niitä julkaistaan ihmisten nähtäväksi, olipa kuvaushetkellä ajateltu asiaa tai ei. Entä kumman brändiä ne rakentavat, kun lopputuloksessa kohtaa valokuvaajan visio ja kuvauskohteen oma heittäytyminen – molempienko?

Paljon asiaa, kun aihe kiinnostaa! Voisin puhua tästä loppupäivän, mutta puheenvuoro teille – mitä tuumaatte, kiinnostaako uusi K1, aiotteko vierailla, entä mitä tykkäätte kuvista, heräsikö ajatuksia?

Valokuvataiteen museo K1 @ Kämp Galleria
Pohjoisesplanadi 33, Helsinki
Ma–su klo 11–20

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Helsingin tunnelmallisimmat terassit

15

Kaupallinen yhteistyö Torikorttelit

Palasimme viime viikonloppuna kaupunkiin Lapissa vietetyn kesän jälkeen. Olihan se melkoinen muutos, uinuttuamme kaksi kuukautta pohjoisen jokirannan hiljaisuudessa löytää itsensä kuumilta kaduilta väistelemästä autoja (ja niitä sähköistettyjä keppihevosia, joita pelkään kuollakseni). Nautimme suunnattomasti omasta rauhasta emmekä ikävöineet mitään, mutta kaupunkiin palatessamme muistimme toki kaiken hyvän ja inspiroivan mitä täältä löytyy – museot ja galleriat, raflat, terassit, jäätelökioskit ja rannat ja nämä kadut, tämä arkkitehtuuri. Kun on ollut vähän aikaa poissa, on helppo hetken ajan nähdä Helsinki samanlaisin ihastuksesta ymmyrkäisin silmin kuin silloin kaksikymppisenä, kun muutin tänne ja kaupunki välkkyi edessä samaan aikaan saavuttamattomana ja jyskyttävän todellisena.

Vietimme tiistai-illan Torikortteleissa etsiskellen kaikkein ihanimpia paikkoja näistä lämpimistä päivistä ja pimenevistä illoista nauttimiseen. Senaatintorin ja Kauppatorin väliin sijoittuva Helsingin historiallinen keskusta on monille tuttu, mutta harva tietää kuinka monia ja miten tunnelmallisia paikkoja kortteleiden sisäpihoille kätkeytyykään. Itsekin löydämme joka visiitillä jotain mitä emme ole aiemmin hoksanneet, vaikka kuvittelen meidän kolunneen kaikki paikat ja reitit moneen kertaan. Ja onpa siellä uusiakin paikkoja, hetki sitten auenneita, joita ei viimeisellä vierailulla vielä ollutkaan.

Elokuun loppuun saakka palveleva Senaatintorin jättiterassi on tainnut olla kesän hitti, mutta me suuntasimme pois väkijoukoista ja teimme terassikierroksen Torikortteleiden sisäpihoille. Vanhojen empiretalojen mukulakivisiltä sisäpihoilta löytyy kaikkein tunnelmallisimmat paikat, ja mikä parasta, niissä terassikausi myös jatkuu pitkälle alkusyksyyn, säiden niin vaatiessa lämpölamppujen ja vilttien avulla. Terassilla voi pistäytyä lounaalla, kahvilla tai viinilasillisella, tai unohtua istumaan iltaa pitkän kaavan kautta. Toivon monta sellaista iltaa nyt kun emme ole nähneet ystäviämme aikoihin.

Chapter (Aleksanterinkatu 22)

Moderni skandiravintola Chapterin terassi on vehreä ja viihtyisä, puiden ja pensaiden ansiosta suojaisa paikka. Sopii täydellisesti kahdenkeskiseen jutusteluun, vaikka on siellä jokunen isompikin pöytä. Ehdottomasti yksi Torikortteleiden kauneimmista terasseista! Myös annokset ja cocktailit hivelevät esteetikon silmää ja onneksi myös maistuvat yhtä hyvältä kuin miltä näyttävät. Sesonkeihin keskittyvät raaka-aineet tulevat läheltä, annokset ovat freesejä ja taidokkaita. Kiinnostaisi tulla tänne lounaalle.

Chapter TIETYSTI kasvattaa itse annoksissa käyttämänsä yrtit ja koristekukat.

Viinilista on hyvä, mutta suosittelen erityisesti cocktaileja: pelkästään niiden takia kannattaa piipahtaa Chapteriin. Minun valintani oli Grilled Citrus, koska sitruuna. Valitsen listalta aina sen, jossa on sitruunaa. Chapterin baarissa syntyy myös superhyvät mocktailit, ei suinkaan mikään itsestäänselvyys, tuntuu että niihin panostetaan valitettavan harvoissa paikoissa.

Olin pukenut päälle ohkaisen mustan mekon ja tuli kuuma. Ei tarvinnut illan hämärtyessäkään  kaivaa esiin kassiin pakattua rotsia. Kyllä se on vielä kesä, vaikka ajatukset alkavat suunnata kohti syksyä.

Sandwich Club (Sofiankatu 3)

Yksi Torikortteleiden uutuuksista on Sandwich Club, joka myy deli style voileipiä, bageleita ja itsetehtyä jääteetä. Täältä on helppo napata nopeasti purtavaa mukaan, mutta sisäpihalta löytyy myös pieni terassi, johon istahtaa hetkeksi omenapuun varjoon pitämään evästauon.

“Tosi hyvä snack” sanoo perheen virallinen (ei-vegaani) bagel-maistelija ja kiitteli runsaita täytteitä ja kapriksia.

Vahva suositus etenkin vegaaniruoasta kiinnostuneille, sillä listalta löytyy paljon vegaanisia vaihtoehtoja. Paikan erikoisuus on facon bacon eli seitanista tehty pekoni. Sopiva suola, koostumus muistutti uunissa paahdetun pekonin ja kebabin yhdistelmää. Tilasimme myös Mock Lox Bagelin eli klassisen logibagelin vegaanisen version, jossa lohi on korvattu porkkalalla.

El Fant (Katariinankatu 3)

Piipahdimme kahvila-viinibaari El Fantissa juomassa kaupungin parhaat kahvit ja maistelemassa porkkanakakkua, joka oli liian vastustamaton ohitettavaksi. Viihtyisä pikkupaikka tarjoilee kahvin, kakkujen ja viinin lisäksi aamiaista (joka päivä niin arkisin kuin viikonloppuisin) sekä arkisin lounasaikaan lupaavan oloisia poke bowleja, jotka on meillä vielä testaamatta.

El Fant jakaa Helsingin kaupunginmuseon kanssa sisäpihan, mielestäni yhden kauneimmista. Valkoinen museorakennus on upea. Kahvilapöydät on sijoitettu kaupunkiviljelmän viereen! Se on osa Helsingin kaupunginmuseon Kaupunkiruokaa -näyttelyä, jonka tiimoilta on luvassa syyskuussa mm. sadonkorjuujuhla.

Kaupunginmuseoon on muuten aina vapaa pääsy. Loistopaikka sadepäivän viettoon, paljon nähtävää ja tehtävää myös lapsille.

Vaelsa (Pohjoisesplanadi 9, terassille pääsee myös pujahtamaan Kaupunginmuseon sisäpihalta)

Italialaisesta Vaelsasta saa roomalaista pizzaa ja itsetehtyä pastaa, mutta juuri nyt olen eniten fiiliksissä Limoncello Spritzista, josta tuli välittömästi uusi lempijuomani. Sitä pitää ehkä testata kotonakin, ei pitäisi olla vaikeaa: siihen tulee limoncellon lisäksi proseccoa, soodaa ja viipale sitruunaa. Täydellinen yhdistelmä makeutta ja sitruksista kirpeyttä.

Pidimme myös alkupalalistalta löytyvästä uutuudesta, lohesta ja mummonkurkuista.

Vaelsan sisäpihan puuterinvärisistä kiviseinistä hohkaa niin kaunis valo, että heikottaa. Tulee pakkomielle ottaa kaikesta 4927 valokuvaa. Laitan niistä kuitenkin tähän vain muutaman.

Limoncello Spritz ja hänen monille tutumpi kaveri, Aperol Spritz.

Espa (Pohjoisesplanadi 17)

Listallemme päätyi yksi terassi, joka ei sijaitsekaan sisäpihojen suojassa, vaan keskellä kadun vilinää. Espan terassi on sijainniltaan uniikki, siitä näkee suoraan niin Kauppatorille ja Mantalle kuin Esplanadin puistoon. Aivan täydellinen spotti ohikulkijoiden katselemiseen, sellainenkin tarvitaan. Pidän siroista punaisista pöydistä, jotka eivät tuki rakennuksen kaunista julkisivua.

Espan lammasta sisältävä lihapiirakka on kuulemma torin toiseksi paras, ilmeisesti se paras on klassinen Kauppatorin lihis. Roseviini ja rasvainen lihapiirakka on odottamaton, mutta toimiva makupari. Lihiksestä on kuulemma tulossa syksyksi vegeversio eli sienipiirakka. Espasta saa myös kaupungin kauneimman salaatin. Kuva ei tee oikeutta.

Espa on astetta parempi kortteliravintola, joka tarjoilee mutkattomia annoksia hyvistä raaka-aineista. Upea terassi ja pienet purtavat ovat tulleet tutuksi, mutta en ole vielä ennättänyt pitkän kaavan illallisen ääreen, ehkä seuraavalla kerralla sitten!

La Boheme (Katariinankatu 14)

Säästimme Torikortteleiden uusimman helmen viimeiseksi, koska tätä on odotettu hartaasti: jo vuosien takaa tutun Samuli Simulan uusi La Boheme yhdistää vintagekaupan, taiteen, viinin, musiikin sekä Helsingin parhaat crepet. Siis kaikki parhaat asiat, sanoi Jarno ja on 100% oikeassa. Lisäksi sisäpihalla järjestetään kulttuuritapahtumia ja kuullaan elävää musiikkia.

La Bohemen sisätilat ovat vielä Samulin mukaan “vähän vaiheessa”, mutta suosittelen silti piipahdusta, sellainen paikka nyt muutenkin elää ja muuttuu koko ajan. Sisältä on vaihtuva valikoima taidetta maalauksista veistoksiin, antiikkikalusteita, vintagemattoja, suomalaista lasisuunnittelua ja mm. lajitelma Suomessa tehtyjä niche-tuoksuja. Kaikkeen liittyy tarina, jonka saat varmasti kuulla, jos vaan kysyt (saatat kuulla, vaikka et kysyisikään).

La Bohemen juttu tähän aikaan vuodesta on taianomainen sisäpihaterassi, joka on aivan varmasti koko kaupungin tunnelmallisin. Keijuvaloin valaistut oksat, puuhun ripustetut valaisimet ja neilikat pienissä vintagemaljakoissa tuovat mieleen Pariisin, eikä vaikutelmaa lainkaan vähennä se, että terassilla soi haikea ranskalainen musiikki. (Niin haikea, että yksi asiakas oli puhjennut spontaanisti vuolaaseen itkuun, ymmärrän niin hyvin, nämä tummenevat illat aiheuttavat herkistymistä itse kullekin ja Samulin musiikkivalinnat ovat niinsanotusti suoraan ytimeen uppoavia). Aivan mieletön paikka, suosittelen ihan koko sydämestä.

Kaiken kukkuraksi La Bohemessa häärää Samulin KOIRANPENTU. Kyllä. Kaksitoistaviikkoinen Zorro viettää suurimman osan päivästään torkkuen kopassaan, mutta tervehtii mielellään koiraystävällisiä asiakkaita, millä tarkoitan, että juutuimme La Bohemeen koko loppuillaksi nuuhkimaan Zorron niskaa, silittämään silkkistä pentumahaa ja väistelemään naskalihampaita. Yhyyyyyyyyy. Mainitsinko jo sen herkistymisen. Meillä on muutenkin pentukuume.

Hillaa ja jäätelöä. Olisin voinut syödä näitä seitsemän.

Monet tuntevat Samulin luksusluokan crepeistään, joita hän paistoi muutamana kesänä Fredantorilla, yhtenä kesänä myös Tähtitorninmäellä. Nyt niitä saa La Bohemesta, ja jos et tiedä mistä puhun, kannattaa todellakin mennä maistamaan. Lettuja saa niin makeana ja suolaisena, raaka-aineet ovat aina tarkoin valittuja ja läheltä löytyneitä, ja Samuli osaa suositella jokaisen kylkeen täydellisen viinin (toki kahvia ja oluitakin saa). Aina saa pyynnöstä myös crepesin yksinkertaisimman ja jaloimman version, jossa on vain sokeria ja sitruunaa.

Kyllä, Zorrolla on omistajansa tavoin vino hymy!

Muistakaa myös Torikortteleiden oman korttelikinon Kino Engelin KesäKino, jonka ulkoilmanäytökset jatkuvat vielä syyskuun puoleenväliin! Näytökset järjestetään Cafe Engelin purjekankaalla katetulla sisäpihalla, jonne saa ennen näytösten alkua ostaa kahvilan puolelta viiniä ja leffaherkkuja. Leffavalikoima on huolella kuratoitu ja laadukas, siellä ei oikeastaan voi mennä pieleen ostipa liput mihin tahansa näytökseen.

Vinkkaan vielä meidän vanhoista suosikkipaikoista Torikortteleissa:
✖ Trillby & Chadwick, salakapakka josta saa hullun hyvät cocktailit, kunhan löytää oikean oven!
✖ Via Tribunali, kaupungin parasta napolilaista pizzaa, maista myös tiramisu
✖ Cafe Engel, klassikkokahvila jossa aika pysähtyy, rakastan pöytiintarjoilua, hopeisia kahvikannuja ja runsaita aamiaisia

Muita vinkkejä löytyy viimesyksyisestä kirjoituksesta!

Näillä kulmilla pyöriessä on kyllä helppo muistaa miksi alunperin rakastuin Helsinkiin. Kaduilla ja sisäpihoilla kimpoileva valo, raitiovaunujen kolina, rakennusten seinillä kiemurtelevat muratit ja köynnökset, sileäksi hioutuneet mukulakivet jalkojen alla. Pimeässä pulputtava suihkulähde. Nämä sakeat loppukesän ja alkusyksyn illat, kun ilma on tiheänä odotuksesta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kirjavinkki elokuuhun: Kesäkirja

10

9. elokuuta, siis viime sunnuntaina, liputettiin ensimmäistä kertaa suomalaisen taiteen ja Tove Janssonin kunniaksi. Jos Tove eläisi, hän olisi täyttänyt 107 vuotta. On samaan aikaan kummallista että täysin johdonmukaista, että Janssonilla ei ollut aiemmin omaa liputuspäivää. Outoa, jos ajattelee Janssonin asemaa yhtenä Suomen kansainvälisimmistä ja menestyneimmistä taiteilijoista. Loogista siltä kannalta, että perinteisesti Suomessa, kuten muuallakin, on juhlistettu lähinnä historiamme suuria miestaiteilijoita.

Eino Leinon kunniaksi liputetaan hänen syntymäpäivänään heinäkuun alussa, runon ja suven päivänä. Aleksis Kiven syntymäpäivänä lokakuussa juhlitaan suomalaista kirjallisuutta. Suomalaisen musiikin kunniaksi nostetaan liput salkoon Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä joulukuussa. Ja suomalaista kulttuuria liputetaan Kalevalan päivänä -voidaan siis ajatella, että Elias Lönnrotillakin on oma päivänsä. Tähän saakka ainoa suomalainen nainen, joka on saanut oman liputuspäivän, on Minna Canth, jonka syntymäpäivänä maaliskuussa vietetään tasa-arvon päivää. Nyt Canthin ei tarvitse enää olla ihan yksinään! (Helene Schjerfbeck ja suomalainen kuvataide sai viime vuonna liputuspäivän, mutta vain kertaluontoisen, höh.)

Jokatapauksessa. Oli siis täydellinen hetki tarttua pitkästä aikaa uudestaan Tove Janssonin 70-luvulla ilmestyneeseen Kesäkirjaan, saaristoon sijoittuvaan pieneen romaaniin. Kaikessa ajattomuudessaan se onnistuu olemaan joka kesä ajankohtainen, ja loppukesä on ehkäpä kaikkein otollisin hetki sen lukemiseen.

Moni muistaa Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka tosiasiassa Jansson oli monialainen taiteilija, joka kirjoittamisen lisäksi maalasi, kuvitti ja piirsi sarjakuvia. Ateneumissa oli joitakin vuosia sitten Janssonin urasta laaja näyttely ja vasta siellä minullekin selvisi miten kantaaottava, särmä tyyppi hän olikaan ja miten valtavan paljon kaikkea hän uransa aikana tekikään. Mikä upea ja inspiroiva nainen.

Kuljen usein Janssonin torniateljeen ohi. Vaaleanpunainen talo sijaitsee Ullanlinnassa ja torni kohoaa Helsingin kattojen ylle niin korkealle, että sieltä voi ainakin kuvitella näkevänsä saaristoon saakka. Janssonin puoliso Tuulikki Pietilä oli asunut samassa rakennuksessa siten, että pääsi kätevästi vintin kautta Janssonin luo. Joku päivä haluaisin vierailla Pellingin saarella, jossa he viettivät kesiään yhdessä. Saari ei tiettävästi ole auki yleisölle, joten täytyy toivoa, että eteen osuu jonkinsorttinen onnenkantamoinen.

Tove kirjoitti kirjoja myös aikuisille, Kesäkirja on yksi niistä. Teos kuulostaa ehkä nimensä perusteella filosofiselta sadulta, mutta ei ole, vaan rosoinen ja realistinen kertomus, jossa riidellään ja oikutellaan. Kirja keskittyy yhden perheen kesänviettoon ja kuvaa tapahtumia isoäidin ja lapsen, Sophian näkökulmasta. Sophian isä on paikalla muttei läsnä, tekee vain ainaisia töitään. Isoäiti ja Sophia puuhailevat omiaan, enimmäkseen eivät juuri mitään. Isoäidin esikuvana on ollut Toven oma äiti, joka kuoli vain kaksi vuotta ennen Kesäkirjan julkaisua.

Lyhyet luvut järjestyvät kronologiseen kaareen, joka alkaa jäiden lähdöstä ja päättyy elokuun pimeneviin iltoihin. Kesä vaihtuu silti välillä, isoäiti vanhenee ja Sophia varttuu. Luvut eivät muodosta mitään etenevää tarinaa, ne ovat hetkiä sieltä täältä, yksittäisiä kesäpäiviä monen vuoden varrelta. Pidän siitä, että kirjasta voi lukea luvun kerrallaan, vaikka yhden joka ilta, tai hypellen fiiliksen mukaan lukujen välillä.

Kirjan voisi lukea pelkästään elävän luontokuvauksensa takia. Saari elää omassa rytmissään, meri kimaltaa ympärillä ja on joka päivä erilainen. Saarella vuosikymmeniä asunut isoäiti tuntee jokaisen notkelman, varvun ja sileäksi hioutuneen kallion, osaa lukea aamuja ja iltoja, tietää milloin tulee myrsky ja milloin vesi nousee.

Rakastan myös pelkistettyä kerrontaa ja modernia kieltä, joka on Janssonille tyypillisen nokkela ja äkkiväärä. Mutta eniten rakastan kirjan tunnelmaa, joka tavoittaa kaiken olennaisen. Hetket, kun kesä on sakeimmillaan ja päivät venyvät pitkiksi ja verkkaisiksi.

Kun tuuli käy lounaasta, voi helposti ruveta tuntumaan siltä, että päivä vaihtuu toiseen ilman muutosta ja minkäänlaista tapahtumaa, yötä päivää käy sama tasainen rauhallinen kohina. Isä tekee pöytänsä ääressä työtä koko ajan. Verkot käydään laskemassa ja kokemassa. Jokainen liikkuu ympäri saarta omissa askareissaan, jotka ovat niin itsestäänselviä ettei niistä puhuta, ei ihailun eikä myötätunnon toivossa. Koko ajan on vain samaa pitkää kesää, aina, ja kaikki kasvaa eteenpäin omaa tahtiaan.

Ja sen, kun kesä kääntyy kohti loppuaan ja ikuinen, pysäyttämätön vuodenkierto sysää liikkeelle niin suuren haikeuden, ettei se ole mahtua ihmiseen.

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Avatar
Anna Piiroinen ~

Ett bra Liv: Ludowica

3

Ludowica “Ludde” Eklund (s.1956) on Hangossa asuva artisti, joka on julkaissut syksyllä 2019 esikoislevynsä Kärlek, kärlek. Me olemme tutustuneet Hangossa, kaupungintalon galleriassa, jossakin lukemattomien vaihtelevatasoisten taidenäyttelyiden avajaisista. Kaupungintalon galleriassa olen itse asiassa tutustunut suurimpaan osaan uuden elämäni (Hanko-elämäni) ystävistä. Taide, kulttuuri, yhdistää.

Ensimmäisenä huomioni kiinnitti varmaankin Ludden tyyli ja muutenkin varsin persoonallinen ulkonäkö. Pienessä kaupungissa on se hyvä puoli, että kun ihmisiä on vähän, ei kannata kummemmin klikkiintyä, vaan tavatakseen edes joskus joitakin, on oltava avoin joka suuntaan. Ludde rupesi poikkeamaan meillä kahveilla ja me rupesimme puhumaan kaikesta kiinnostavasta maan ja taivaan välillä. “Puhumaan” on kauniisti sanottu, usein väittelemme niin perkeleesti. Olemme olleet tässä välillä pari vuotta puhumattakin, joka on minusta lumoavaa ja osoittaa kuinka tosissamme ystävinä olemme.

Me emme koskaan jutustele niitä näitä. Emme koskaan. Vihaamme small talkia. Emme myöskään koskaan puhu itsestämme, vaan aina maailmasta. Siksi minullekin oli yllätys, että Ludde osasi laulaa. Olin skeptinen, kun hän avasi hiukan levytyssuunnitelmiaan. Mutta kuultuani ensimmäiset sävelet vielä routaisella pihallamme vanhanaikaisen puhelimen säröilevästä kaiuttimesta (Ludde ei ole mikään tekniikan ihmelapsi), ymmärsin, että ystävässäni oli paljon puolia, joista en tiennyt yhtään mitään. Halusin jututtaa Luddea tähän blogiin, koska hän osoittaa omalla esimerkillään, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa omia luovia unelmiaan ja koska minustakin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tämä arvoituksellinen hopeakettu oikeastaan oli puuhaillut koko elämänsä.

Anna: Moi Ludde. Vai kutsunko mä sua tässä Ludowicaksi? Sun koko nimihän on itse asiassa Anna Ludowica, eli sen lisäksi että me ollaan ystäviä ja kiivaimmat väittelykaverukset, me ollaan myös kaimoja?

Ludde: Mä käytän Ludowicaa taiteilijanimenä, mutta kaikki sanoo Ludde. Ludowica “Ludde” Eklund.

Anna: Sun matka taiteilijaksi on ollut polveileva, ja jotenkin erityisen inspiroivaa meille perässätulijoille on se, että sä olet yli kuuskymppinen ja julkaissut juuri esikoislevyn ja heität mallikeikkaa. Miten tähän on tultu?

Ludde: Mä täytän vuoden lopussa 64. Mutta en mä tunne itseäni 63-vuotiaaksi. Tai miten mä voisinkaan tuntea, enhän mä ole koskaan ennen ollut 63.

Anna: Niin, no, mä tunnen itseni noin 70-vuotiaaksi. Ehkä jokaisen sisällä asuu eri ikäisiä ihmisiä? Mitä titteliä mä susta käyttäisin?

Ludde: Jag sku säga artist. Taiteilija.

Anna: Ootko sä laulanut aina?

Ludde: Lapsena aattelin kyllä, että musta tulee näyttelijä, mutta oon aina osannut laulaa. Tykkäsin esiintyä. En ollut kovin hyvä koulussa, kävin Helsingin Steiner-koulua. Isä oli graafikko ja mainosmies, hänelläkin oli joskus ollut oma orkesteri. Äiti oli nuorena ruotsinkielisessä teatterikoulussa ja soitti pianoa. Sodan jälkeen äiti meni töihin Artekin keramiikkaosastolle, koska tunsi Maire Gullichsenin. Koti oli tosi luova, teatteriväkeä ja muita taiteilijoita pyöri aina meillä. Vivica Bandler oli isän ystäviä. Suomenruotsalaiset taiteilijapiirit oli aika pienet.

Mä sain esiintyä aina ja kaikille, koska olin pieni, pieni tyttö, jolla oli iso, iso ääni. 4-vuotiaana kehitin oman “englanninkielen”, jolla vedin mm. Little Richardin Tutti Fruttia. Sen biisin olin varmaan napannut isommilta sisaruksilta.

Silloin oli oikeastaan mahdollisuutena vaan konservatorio klassisen musiikin harrastajille, mutta sehän ei ollut mun juttu. Sain yksityisiä laulutunteja. Mun ensimmäinen opettaja – olin silloin 11-vuotias – oli Kipparikvartetin Kauko Käyhkö, tiedät varmaan Pieni ankanpoikanen ja niin edelleen. Mulla oli muitakin laulunopettajia, hyvin mielenkiintoisia. 15-vuotiaana sain opettajaksi Pentti Lasasen, puhallinsoittajan. Me ei laulettu juuri ollenkaan, opettelin hengittämään. Lasanen oli yksi parhaista. Hengittäminen on tärkeää, laulaessakin.

Mä pyrin teatterikouluun kun olin 16. En päässyt. Mutta tutustuin teatteriväkeen, koska jo pääsykokeet kesti pari viikkoa. Sain töitä Svenska Teaternista. Tein ihan kaikkea, näyttelinkin, mutta hoidin valoja ja vaikka mitä. Ehkä ne oli teatterikoulussa ajatelleet, että kasvakoot vähän teatterilla, olin niin nuori. Kun olin ollut töissä pari vuotta pyrin vielä kerran, mutta suurin innostus oli jo ohi enkä päässyt muistaakseni edes toiseen vaiheeseen.

Ihmettelin hirveästi mitä mä nyt teen seuraavaksi.

Anna: Mitä sä sitten teit? Tuliko musiikki tässä vaiheessa kuvioihin?

Ludde: Ei. Olin töissä eri paikoissa, en oikeestaan ollut ollenkaan tekemissä taiteen tai minkään luovan kanssa. Asuin puoli vuotta Jenkeissä, bailasin ja ihmettelin. Se oli 70-lukua, haahuilua. Vähän päälle parikymppisenä tutustuin stadissa eri alojen taiteilijoihin silloisen tyttöystävän kautta. Uusi Laulu-musalehden tyypit ja Lepakon jengi järjestivät Klippanilla futuristidiskoja. Meidän kaveriporukkaa pyydettiin tekemään sinne muotinäytös. Saatiin vapaat kädet. Musiikki, koreografia, asut. Ihan out of space. Sekalaiselle ryhmälle keksittiin nimi Jack Helen Brut. Se oli yhdistelmä meikkimerkki Jane Helenistä ja partavedestä nimeltä Brut for men.

Siellä Klippanilla oli paikalla Ajankohtainen Kakkonen tekemässä juttua ja jotenkin siitä se sitten lähti. Anna-lehtikin teki meistä haastiksen. Tuli esiintymisiä Helsingin kaupungin taidemuseossa Helsingin Juhlaviikoilla, muissa museoissa ja gallerioissa, myös ulkomailla. Ryhmän koko vaihteli, mehän oltiin vain porukka frendejä. Jossain vaiheessa mukaan tuli ammattitanssijoita ja -näyttelijöitä. Mä olin mukana viisi vuotta, sitten lopetin.

Anna: Mitä se siis oli, performanssia?

Ludde: Tai teatterin, musiikin ja kuvataiteen yhdistelmää. Kummallisissa vaatteissa tai jopa ilman. Outoja juttuja, melko legendaarista. Tai näin mä sen ainakin muistan.

Anna: Jännää, että tie musiikkiin vei noinkin kauan.

Ludde: Musiikki oli jotenkin semmoinen plan b. Sen mä osasin. Tein siinä välissä kaikenlaista muuta taas. Mulla oli pari omaakin yritystä, army-vaatteita ja taidetta. Olin ollut ensimmäisen kerran army-shopissa duunissa varmaan jo 13-vuotiaana. Se porukka oli omanlaisensa perhe myös.

Anna: Sun tyyli on yksi mielenkiintoinen piirre sussa lisää. Sulla on hyvin selkeä oma tyyli. Mähän tein omaan, vanhaan blogiini susta joskus juttusarjaakin, sen nimi oli Look like Lou.

Ludde: Niin, yks tuttu sano kerran, ettei koskaan ole nähnyt kenenkään pukeutuvan kaksi tuntia näyttääkseen siltä, ettei ole miettinyt asiaa minuuttiakaan.

Anna: Miten sun mallinhommat alkoivat?

Ludde: Olin jo yli kolmekymppinen. Istuin Strindbergillä aivan liian isot armeijahousut jalassa kun Outi Broux koputti olkapäälle. Olin mä ollut joskus nuorena jonkun mallitoimiston bileissä, joissa oli myös tunnettu pariisilainen malliemo. Sen mielestä mä olin aivan kuin ilmetty Ines de la Fressange eikä se olisi millään halunnut uskoa, etten mä kasva enää pituutta. Olin liian lyhyt catwalkeille. En oo koskaan ollut minkään mallitoimiston listoilla, mutta aina silloin tällöin kysytään kuvauksiin edelleen.

Anna: Jotenkin niin mahtavaa, sä oot yli kuusikymppinen ja elät mun nähdäkseni uutta aaltoa mallina. Koska sä muuten aloit harmaantua?

Ludde: Ekat harmaat mulla oli jo 18-vuotiaana.

Anna: Joko päästään musaan?

Ludde: 90-luvulla tuli musiikki. Elukka Eskelisen Update-bändi etsi laulajaa ja Katja Hagelstam sanoi, että Ludde ois hyvä. Tehtiin treffit Lost and Foundiin. Siitä alkoi taas semmoinen viiden vuoden pätkä, me soitettiin vanhaa 60-luvun soulia. Kunnon tanssibändi. Jatkoin vielä laulajana kitaristi Nono Söderbergin bändissä, kun edellinen bändi hajaantui. Mutta keikkaileminen on aika raskasta, tein samalla siis muitakin töitä. Mä aina ajauduin hommasta toiseen.

Siniset illat oli hieno konsepti. Joka maanantai Kaapelitehtaalla oli 10 kuukauden ajan liveilta, jossa Tommy Tabermann haastatteli eri vieraita ja pari bändiä soitti tai laulajaa lauloi. Mä olin vakkariesiintyjä, samoin house band, joka koostui Sielun Veljistä ilman Ismoa. Mutta edelleen kaikki mun biiisit oli covereita.

Kun mä muutin Hankoon, ajattelin, etten enää laula. Että se oli siinä.

Anna: Milloin sä muutitkaan tänne? Me tavattiin aika pian sen jälkeen?

Ludde: Vuonna 2009. Mä olin aina ajatellut, että olis kiva asua pienessä kaupungissa, mutta kukaan tyttöystävistä ei ollut halunnut. Silloinen halusi. Hangossa mä tutustuin kuitenkin aika pian musiikkiväkeen ja siitä se taas lähti. Ekan kerran hommassa oli iloa, ei mitään paineita. Yhtenä iltana tein sitten oman englanninkielisen tekstin ja koitin tapailla siihen melodiaa. Siitä ei tullut mitään, ja mä ajattelin, että ei musta oo tähän. Yöllä heräsin ja tajusin, että käännän tekstin äidinkielelleni ruotsiksi. Silloin alkoi tapahtua. Kaksi kuukautta ja mulla oli levyllinen biisejä, omat sanat, omat sävelet. En miettinyt ollenkaan mitä mä teen biisien kanssa, sen takia siinä olikin sellainen vapaus.

Anna: Tän vaiheen mä muistankin. Ollaan kuunneltu meidän tapapihalla sun luurista ekoja versioita. Sä olit tosi päättäväinen, että nyt mä teen tästä levyn. Tän mä vien loppuun asti.

Ludde: Kyllä! Mä etsin kitaristin, joka toimi myös tuottajana, me sovitettiin biisit ja tallennettiin ne ja siinä se oli. Levynjulkkarit Hangon Casinolla oli loppuunmyyty. Se oli TOSI KIVAA. Mutta mä oon vähän semmoinen, että nyt se on tehty, mitä seuraavaksi.

Anna: Eli mitä siis seuraavaksi, Ludowica?

Ludde: Nyt mä haluan vetää nää biisit jousikvartetin kanssa. Meillä on keikka Hangon Petit-festivaaleilla (taidefestivaali Le Petit Festival 21.-23.8.2020) elokuun lopussa. Lippuja saa Tiketistä. Sen jälkeen ei mitään tietoa. Ai joo, Sprit i kubik -biisistä tulee tanssiremixi. Funkahtavaa groovyä.

Anna: Eikö ihminen oo koskaan valmis?

Ludde: Ainakaan koskaan ei oo liian myöhäistä. Oikeesti. Mullakin se vaati tän ajan ja tän kehityksen, että biisit tuli ulos. Mä olin mielettömän tyytyväinen kun mä tein biisejä, se oli tosi makee vaihe, se kaks kuukautta. Nyt teen uutta musaa, mutta tosi, tosi hitaasti. Se eka oli niin tyhjentävä. Toinen on aina vaikee. Mun biisithän on kyllä lyhyitä edelleen, pari minsaa ja se on siinä. Lyhyitä ja ytimekkäitä.

Anna: Mitkä sun lempibiisejä on sun levyltä, jos linkkaan lukijoille?

Ludde: Kärlek kärlek.

Ja Ett bra liv. Myös Det är synd.

Anna: Ett bra liv on ehkä mun. Sä oot vähän niinku Suomen Eva Dahlgren. Mitä kaikkea sä luulet, että vielä tapahtuu? Lähdetkö sä näyttelemään?

Ludde: Juujuu, jos joku kysyy. Ilman muuta ja mielellään. Kaikki on mahdollista. Mussa ei jotenkin oo sellaisia asetuksia, että joku EI OLIS mahdollista. Kaikki on.

Anna: Mä mietin sitä kun sulla on aika vakavakin lukihäiriö. Kaikki mitä sä oot tehnyt on ollut siitä vapaata, sun mikään ilmaisu ei vaadi kirjoittamista, paitsi okei biisien sanat, mutta nekin sä kirjoitat omalla tavallasi.

Ludde: Mulla on myös keskittymisvaikeuksia. En mä olisi voinut tehdä mitään muuta. Ja auktoriteettikammo. En mä pysty ottamaan idioottimaisia ohjeita vastaan, en vaan pysty. Oon ehkä siinä mielessä vähän rebel. Ei onnistu.

Anna: Ja sä, kuten mäkin, et aina oikein jaksa ihmisiä.

Ludde: Mä rakastan pistää pystyyn kaikkea, kuten Hangossa sitten myöhemmin tuli tää Ditt & Datt eli vintage- ja antiikkikauppa. Olis ihanaa kerätä designia ja vintagea myyntiin, mutta en mä halua seistä siellä kassalla.

Anna: Mitä sä sanoisit nyt 63-vuotiaana kaksikymppiselle Luddelle?

Ludde: Kokeile vielä teatterikouluun ja tee musaa. Mee vaan ja tee vaan. Niin mä sanoisin.
Jos se parikymppinen olisi vielä tässä ajassa, niin kaikki on muuttunut. On enemmän mahdollisuuksia tehdä ja oppia. Nykynuoret myös viis veisaa mikä sä oot, ihmiskuva on laajempi. Ei määritellä niin tarkasti: nainen vai mies, vanha vai nuori. Vaan että ootko hyvä tyyppi. Ei oo enää niin tarkkoja rajoja.

Anna: Ootko sä aina saanut olla sellainen kuin olet? Tai mitkä asiat on määrittäneet sua? Sä vitsailet joskus sun lukuisista vähemmistörooleista, suomenruotsalainen, juutalainen ja gay.

Ludde: Mä oon aina ollut ihan oma itseni. Perhe on antanut mun olla just sellainen kun oon, sitä ei ole yritetty muuttaa millään tavalla. Taiteilijaperheellä oli paljon gay-ystäviä, ei se ollut mikään juttu. Mutta mä oon myös kokenut olevani aina ulkopuolinen. Mä en koe kuuluvani minnekään.

Anna: Mutta minne sä koet kuuluvasi eniten?

Ludde: Ei aavistustakaan. Mun omaan maailmaan.

Ludowica & Saarikoski Kvartetti lauantaina 22.8.2020 klo 20:30, Hangon Kaupungintalo, lippuja saatavilla.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA & TOMI PARKKONEN