Kaupallinen yhteistyö Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Viikon ilouutinen: Suomen valokuvataiteen museo on avannut Helsingin ydinkeskustaan uuden näyttelytilan, joka on saanut nimekseen K1. Museo ei muuta pois tutulta paikaltaan Kaapelitehtaalta, vaan laajenee keskustaan itsenäisellä yksiköllä, joka palvelee taiteen- ja kulttuurinnälkäisiä loistosijainnillaan Kämp Gallerian kellarikerroksessa.

Sijainti ei oikeastaan voisi olla keskeisempi: Kämp Galleriaan pääsee pujahtamaan niin Aleksanterinkadulta, Esplanadilta, Mikonkadulta kuin Kluuvikadulta. Paikka on monen kulkureittien varrella eikä museoon tarvitse vartavasten lähteä, sinne voi piipahtaa vaikka ohikulkiessaan. Suosittelen muuten Museokorttia jokaiselle, jolla sellaista ei vielä ole! Sen voi ostaa vaikkapa K1:n lipunmyynnistä: 69 euron hintaisella kortilla pääsee yli 300 museoon ilmaiseksi. Madaltaa kummasti kynnystä vierailla museoissa ohimennessään, kun ei tarvitse aina pohtia onko nyt aikaa kierrellä kaikki läpi, kun on kerta pulitettu se pääsylippu.

Olen mielissäni siitä, että museo aukesi juuri Kämp Gallerian kellarikerrokseen, se on nimittäin ehdoton suosikkini Helsingin ostoskeskuksista. Siellä on hyvät kahvilat ja kivoimmat liikkeet Hálosta Jolieen, Samujiin, Arelaan ja Marimekkoon, eikä tunnelma muistuta keskiverto-ostaria, vaan huokuu jonkinlaista arvokkuutta ja historiallista Helsinkiä. Esplanadin läheisyys luo vehreän, rauhallisen miljöön.

Museon liittyminen joukon jatkeeksi elävöittää Kämp Galleriaa entisestään: keskellä kaupunkia sijaitsevassa museossa voi paeta vilinää näyttelytilan rauhaan, viettää aikaa ja inspiroitua, istahtaa aulaan lukemaan uutiset, selata museokaupassa kirjoja tai käydä kahvilla tai syömässä, sillä K1:n yhteyteen aukesi myös uusi kasvipainotteinen kahvila-ravintola-baari The Glass, jossa on huomioitu nykyhetken hygieniastandardit uskomattomalla tarkkuudella. Aukioloajat ovat muuten tavallista laajemmat: museo on auki maanantaista sunnuntaihin iltakahdeksaan asti (normaalisti museot ovat maanantaisin kiinni, K1 palvelee silloinkin).

Pieni pyörähdys siitä ilosta, että näyttelytila oli hetken ajan vain meidän.

Pääsimme tutustumaan museoon ennakkoon ennen avajaisia ja piipahdimme paikalla uudemman kerran sitten kun ovet oli avattu yleisölle. Onhan se nyt hieno, tosi hieno! Avaran tilan pyöreät muodot mukailevat filmirullien muotoja. Näyttelytila on väljä, valaistus luo intiimin tunnelman. Mielleyhtymiä Fotografiskaan ei voi välttää, mutta tätä varten ei tarvitse matkustaa Tukholmaan tai Tallinnaan.

Tällä viikolla ovensa avannut K1 täydentää Valokuvataiteen museon näyttelytarjontaa valokuvataiteen popkulttuuriin nojaavalla linjalla, jossa annetaan tilaa historian ja nykyajan vuoropuhelulle. Avajaisnäyttelyistä saa hyvän käsityksen mitä se käytännössä voi tarkoittaa: ensimmäiset näyttelyt ovat kanadalaisen valokuvaaja Douglas Kirklandin Ilta Marilynin kanssa & Coco Chanel sekä taiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu. Kuvien naisia yhdistää vahvat henkilöbrändit ja karisma, mutta ennen muuta kaikki kolme naista ovat kuvien kohteena aktiivisia toimijoita, jotka määrittelevät itse miten haluavat tulla nähdyksi ja millaisin ehdoin. Näyttelyt valottavat kiinnostavalla tavalla miten niiden kohteet ovat rakentaneet valokuvien avulla omaa brändiään.

Vasta 26-vuotias Douglas Kirkland sai vuonna 1961 toimeksiannon kuvata Marilyn Monroen Look-lehden juhlanumeroon. Monroe tiesi mitä halusi: hän vaati studioon silkkilakanat, sampanjaa ja taustamusiikiksi Frank Sinatran, ja kuvaustilanteessa hän ohjasi nuorta kuvaajaa tottunein elkein. Seuraavana päivänä Monroe kävi läpi kehitettyjä kuvia, valitsi mieleisensä ruudut ja saksi loput silpuksi. Hyvin määrätietoista. Hyvin ammattimaista.

Kuten edellisestä kuvasta näkyy, Kirkland kuvasi Monroeta korkealta, parvekkeelta studion katonrajassa. Museovieraat voivat heittäytyä itse hetkeksi oman elämänsä Marilyneiksi, sillä näyttelytilaan on tuotu sänky ja sen yläpuolelle peili! Ennustan, että some täyttyy lähiviikkoina sänkyselfieistä.

Kirkland kuvasi ikoniset kuvansa Monroesta ja Chanelista 60-luvun alussa, jolloin identiteetin tai imagon rakennus valokuvan keinoin oli mahdollista vain heille, jotka esiintyivät kuvalehtien sivuilla. Maailma on muuttunut 60 vuodessa paljon: Liisa Vääriskoski tuo 60-luvun rinnalle Instagram-ajan, jolloin oman tilan ottaminen ja kuvien kautta kommunikointi ison yleisön kanssa on kenelle tahansa mahdollista. Sosiaalinen media on paitsi demokratisoinut mahdollisuudet tehdä itsensä näkyviksi, myös tuonut tullessaan monenlaisia mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen. Jokainen voi presentoida itsensä somessa juuri sillä tavoin kuin haluaa, ja se on tarjonnut naisille muiden kontrollista vapaata tilaa, josta on aiemmin voinut vain haaveilla. Vaikka kyllä somessakin yritetään suitsia naisten tekemisiä, mikä tuntuu aivan järjenvastaiselta, kun kontrolli kohdistuu vain toiseen sukupuoleen.

Kirklandin näyttelyssä on erityisen kiinnostavaa se kuinka siinä näkyy itse kuvausprosessi eikä pelkästään lopputulos, jota olemme tottuneet katsomaan lehtien sivuilla tai museoiden seinillä. Kuvaustilanteen voi kuvitella olleen uransa alussa olevalle kuvaajalle vähintäänkin paineinen, ehkä oli jopa helpotus, että määrätietoinen malli otti ohjakset käsiinsä. Kyse on ollut yhteistyöstä: ei vain siitä mitä valokuvaaja haluaa taltioida, vaan myös siitä miten malli haluaa tulla nähdyksi ja esitetyksi. Monroe ymmärsi hyvin valokuvan voiman julkisen imagon rakentamisen välineenä, 60-luvulla niitä välineitä ei hirveästi muita ollutkaan. Molemminpuolisen luottamuksen ansiosta on syntynyt se upottava, intiimi tunnelma, jonka ansiosta kuvat silkkilakanoissa loikoilevasta Monroesta jäivät historiaan.

Nämä kuvat taitavat olla tutut ihan kaikille! Olipa ihanaa katsella niitä kaikessa rauhassa, nähdä miten kuvaustilanne on edennyt, aistia muutokset tunnelmassa. Näyttelyssä on esillä todella laaja kuvasarja ja lisäksi behind the scenes -materiaalia, jossa näkyy studiomiljöö ja katonrajassa keikkuva valokuvaaja, sekä tunnelmia ennen ja jälkeen kuvausten.

Seuraavana vuonna Kirkland matkusti jälleen Look-lehden toimeksiannosta Pariisiin kuvaamaan Coco Chanelia, joka oli vuonna 1962 jo 79-vuotias. Jackie Kennedy oli vastikään esiintynyt Chanelin jakkupuvussa ja niinpä amerikkalaiset kiinnostuivat ranskalaisesta naisesta merkin takana. Coco Chanel ei ollut aluksi juuri noteeranut nuorta kuvaajaa, joka ei puhunut ranskaa eikä tiennyt mitään muodista, mutta luottamus syntyi myöhemmin, kun Kirkland kehitti ensimmäiset filmirullansa. Seuraavina viikkoina Kirkland vietti pitkiä aikoja kohteensa kintereillä kuvaten häntä kesken muotitalon valmistautumisen seuraavan malliston esittelyyn.

Pidin valtavasti näistä kuvista, joissa ei poseerata ollenkaan – ne ovat ikkunoita suoraan kaiken keskelle, muotitalon ompelimoon, näytösten takahuoneisiin, 60-luvun Pariisin sykkiville kaduille ja tupakankatkuisiin rappukäytäviin. Coco Chanel on läsnä, väkevästi ja vahvasti elossa, hänet voi melkein kuulla. Mikä voima valokuvilla, päästää näin lähelle ihmistä, jota ei ole tavannut, aikana jota ei ole elänyt.

Rakastin tätä kuvaa.

Ja tätä! Coco Chanelin henkilökohtaisia tavaroita ja tarvikkeita, 31 rue Cambon, Pariisi, 1962.

K1:n toinen avajaisnäyttely palauttaa katsojan vuoteen 2020. Mediataiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu on Instagramissa elävä feministinen alter ego, performanssihahmo ja taideprojekti, jossa fiktion ja toden raja hämärtyy. Sähköisellä seksuaalienergialla ladattu Munalissu on häpeilemätön oodi naisen vapaudelle ja Vääriskosken mukaan filtteri, jonka kautta katsoa maailmaa. Munalissu ottaa kantaa someajan vaatimuksiin, siihen kuinka jatkuvasti pitäisi olla läsnä, kiinnostava ja täydellinen. Kaikkiin odotuksiin on mahdotonta mukautua, parempi tehdä kuten itse haluaa.

Munalissulle on omistettu kokonaan vaaleanpunaiseksi sisustettu huone, jossa välkkyy videoita, ääniä ja surrealistisia kuvia. Siellä oli kevyt ja helppo olla, olisin voinut kellua sen absurdissa tunnelmassa ja katsella videoita loputtomiin.

Viittaus Instagram-kuvastoon: trooppisista rantakuvista tuttu keinu, johon katsoja voi istahtaa ottamaan selfien. Taiteilija sattui paikalle samaan aikaan kanssamme ja suostui kuvaan, kiitos!

Tartuimme avajaisnäyttelyiden teemoihin – valokuvan ikonisuutta ja henkilöbrändin rakennusta – ja päätimme käsitellä niitä omalla tavallamme. On toki selvää, että ikonista valokuvaa on mahdoton ottaa tarkoituksella. Kuvasta tulee, jos tulee, ikoninen vasta ajan saatossa, toistojen kautta, todistettuaan uudelleen ja uudelleen kykynsä kiteyttää jotain olennaista kohteestaan, olipa se henkilö tai historiallinen aikakausi. Ja harvoinpa kyse on pelkästä kuvasta – usein sen kohteessakin on jotain erityislaatuista.

Emme tietenkään lähteneet kilpailemaan valokuvaajina Kirklandin kaltaisen mestarin kanssa emmekä malleina myyttisten supertähtien kanssa, vaan päätimme vähän leikitellä teemalla, miettiä millä tavoin ilmennämme omia henkilöbrändejämme kuvan keinoin.

Kuvauspaikaksi valikoitui uuden K1:n kunniaksi Kämp Gallerian edusta Pohjoisesplanadilla. Melkein kaikki muu tulikin aika itsestään, niillä spekseillä joilla lähes aina kuvaamme, kun saamme tehdä mitä haluamme. Otamme molemmat mieluiten mustavalkoisia kuvia, ne tuntuvat eniten omalta, ammennamme paljon menneiden vuosikymmenten kuvista. Emme yleensä käsittele kuviamme kovinkaan paljon, mustavalkokuviin saatamme lisätä toivotunlaisen tunnelman aikaansaamiseksi filmiraetta ja kontrastia. Pidämme myös tietynlaisesta tummuudesta ja alivalotamme kuvia usein. Samoin tietty pehmeys tulee kuviin jo kuvausvaiheessa – otamme joskus tarkoituksella kuvia, jotka eivät ole aivan tarkkoja. Vanhoissa kuvissa, ajalta ennen automaattisesti tarkentavia digitaalisia kameroita, on usein epäterävyyttä ja heilahduksia. Niissä kuvissa tunnelma on tärkeämpi kuin tekninen täydellisyys, jonka saavuttaminen on nykyään automatiikan ansiosta niin helppoa, että siitä on tullut tylsää.

Olemme molemmat valokuvaajia, ja molemmat olemme työmme puolesta usein myös kameran edessä – minä useimmiten omana itsenäni ja Jarno enemmän erilaisissa rooleissa, koska hän tekee töitä mallina ja toisinaan näyttelijänäkin. Se iso ero meissä on, että Jarno viihtyy kameran edessä ja minä (satunnaisia itseilmaisun puuskia lukuunottamatta) en. Jos tilanne vaatii kuvaan asettumista, teen sen mieluiten tutun kuvaajan kanssa. Tuskastun siitä miten kuvaajat, jotka eivät tunne minua, haluavat usein näyttää minut jollain tapaa naisellisempana, pehmeämpänä kuin itse näen itseni. Miten usein minua on pyydetty hymyilemään kuvissa tilanteissa, joissa miehenä olisin saanut seistä kameran edessä just niin hymyttömänä kuin haluan.

Kasvoissani on kulmikkuutta, josta pidän. Suora nenä, korkea otsa. Luomeni ovat raskaat ja saavat silmäni näyttämään usein raukeilta. Pidän kuvakulmista, joissa leukalinja tai poskipää korostuu. Pidän myös hymystäni, leveistä naurukuvista silloin, kun ilmeet ovat aitoja. Pidän eniten kuvista, jotka on otettu salaa niin etten huomaa – niistä on helpoin tunnistaa itsensä. Tykkään myös puolikkaista ilmeistä ja pysäytetyistä liikkeistä, niissä on enemmän elämää kuin staattisissa poserauksissa.

Tämä ruutu oli suosikkini ottamistamme kuvista!

Näistä preferensseistä on sen enempää suunnittelematta tullut osa henkilöbrändini visuaalista maailmaa, ominaisuuksia ja piirteitä, joita vaistomaisesti suosin silloin kun valitsen kuvia itsestäni. Sillä tietysti, Marilynin tavoin, tahdon itse päättää mitä kuvia käytetään, ja kohdallani se onkin useimmiten helppoa, vastaanhan kanavistani itse.

En ole ammattitaustastani huolimatta ajatellut henkilöbrändiäni kovin strategisesti. Blogiurahan alkoi päähänpistona syttyneestä harrastuksesta, jossa kirjoitin aluksi anonyymisti, kasvoni piilottaen. Olen edennyt pikemminkin intuitiolla, noudattaen luontaisia mielenkiinnonkohteitani, sillä henkilöbrändini ei ole mikään somea varten keksitty roolihahmo, vaan kohtalaisen suoraviivainen heijastuma sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudestani. Kiteytys niistä asioista, joita olen, joista haluan puhua, joita arvostan, joista inspiroidun ja joiden kautta haluan tulla nähdyksi. Se on jossain muodossa ollut olemassa aina, jo kauan ennen kuin oli mitään blogia tai sosiaalista mediaa.

Ehkä juuri siksi meidän on Jarnon kanssa helppo kuvata yhdessä, koska meillä on luontaisesti samankaltainen tyyli, samoja kiinnostuksenkohteita ja paljon samoja inspiraationlähteitä, kuten 60- ja 70-luvun musiikki ja taide. Se näkyy niin pukeutumisessa kuin visuaalisessa ilmaisussa.

Olen huomannut vuosien varrella, että jostain syystä miehen vahvaa henkilöbrändiä pidetään arvostettavana saavutuksena ja osoituksena ammattitaidosta, mutta naisen kohdalla siihen suhtaudutaan kriittisesti – sitä pidetään laskelmointina, jopa feikkaamisena, asioiden taivuttamista joksikin toiseksi mitä ne ovat. Se heijastaa kulttuurissamme vallitsevaa naisvihaa: samat ominaisuudet, joista miehiä arvostetaan, ovat naisissa negatiivisia.

Artistien brändäyksen parissa vuosikausia työskennellyt viestinnän ammattilainen minussa ajattelee, että henkilöbrändäys on välttämätön osa mitä tahansa työtä, jossa ollaan esillä. Muille muodostuu väistämättä jonkinlainen mielikuva meistä, pyrimmepä siihen tietoisesti tai ei, joten olisi hölmöä sivuttaa asia, joka vaikuttaa meihin jokatapauksessa. Henkilöbrändäys ei ole huijaamista tai roolin rakentamista (ellei nyt puhuta alter egosta, joka on selvästi joku toinen) vaan keskittymistä olennaiseen, arvojen ja tavoitteiden kiteyttämistä, sen pohtimista miten nämä viestitään ulospäin. Henkilöbrändin tulisi viestiä sitä mitä oikeasti olemme ja edustamme, koska se erottaa meidät muista, emme voi (eikä kannata yrittää) olla kukaan muu. Sekä Monroe että Chanel ymmärsivät tämän täydellisesti.

Henkilöbrändin tehtävä on paitsi kiteyttää ja kirkastaa viestiä, myös rajata mitä jää julkisen presenssin ulkopuolelle: kyse ei ole vain siitä mitä päätetään näyttää, vaan mitä jätetään näyttämättä. Todellinen elämä on aina sekavampi, ristiriitaisempi ja moniulotteisempi kuin se mikä välittyy ulos, niin saa ja kuuluu ollakin. Kun itsekin tunnen tarvetta suojella itseäni, elämääni ja lähipiiriäni tältä pieneltä julkisuudelta, joka muutamien kymmenien tuhansien yleisön myötä muodostuu, ja pitää joitakin asioita vain itselläni, voin vaan kuvitella miten paljon ison maailman tähdet joutuvat pohtimaan näitä asioita. Tässäkin suhteessa maailma on muuttunut valtavasti niistä ajoista, kun Monroe ja Chanel olivat valokeilassa.

Henkilöbrändi on tietysti enemmän kuin vain sitä mikä näkyy kuvissa, mutta pysytään teemassa, henkilöbrändin rakentamisessa kuvien kautta. Valokuvaajana olen kiinnostunut tietynlaisesta ristivalottamisesta: toisaalta potrettikuvauksesta tai reportaasimaisesta dokumentoinnista, jossa taltioidaan jotain mitä on (vaikka tehdään siinäkin valintoja sen suhteen mitä näytetään ja mitä rajataan pois) ja toisaalta vähemmän nähtyjen puolien tai erilaisten roolien esiin houkuttelemisesta. On esimerkiksi ihanaa kuvata Jarnoa sellaisena kuin hän on silloin kun olemme kaksin, rentona ja leikkisänä, poikamaisena. Hän esiintyy minulle, naurattaa minua, tallentuu kuviin todellisena ihmisenä, jonka tunnistan. Toisinaan inspiroidun siitä miten valovoimainen ja heittäytymiskykyinen hän on, ja haastan usein häntä olemaan joku muu, kanavoimaan balettitanssijaa, keskiaikaista trubaduuria, performanssitaiteilijaa, lännensankaria. Clint Eastwood, huudan ja hän tietää heti mitä tarkoitan, siristää silmiään juuri oikealla tavalla. Millä tavoin Jarnosta ottamani kuvat vaikuttavat hänen henkilöbrändiinsä, vai vaikuttavatko ollenkaan, jos ne on otettu osana kahden kuvaajan luovaa leikkiä? Väistämättä vaikuttavat, jos niitä julkaistaan ihmisten nähtäväksi, olipa kuvaushetkellä ajateltu asiaa tai ei. Entä kumman brändiä ne rakentavat, kun lopputuloksessa kohtaa valokuvaajan visio ja kuvauskohteen oma heittäytyminen – molempienko?

Paljon asiaa, kun aihe kiinnostaa! Voisin puhua tästä loppupäivän, mutta puheenvuoro teille – mitä tuumaatte, kiinnostaako uusi K1, aiotteko vierailla, entä mitä tykkäätte kuvista, heräsikö ajatuksia?

Valokuvataiteen museo K1 @ Kämp Galleria
Pohjoisesplanadi 33, Helsinki
Ma–su klo 11–20

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA