9. elokuuta, siis viime sunnuntaina, liputettiin ensimmäistä kertaa suomalaisen taiteen ja Tove Janssonin kunniaksi. Jos Tove eläisi, hän olisi täyttänyt 107 vuotta. On samaan aikaan kummallista että täysin johdonmukaista, että Janssonilla ei ollut aiemmin omaa liputuspäivää. Outoa, jos ajattelee Janssonin asemaa yhtenä Suomen kansainvälisimmistä ja menestyneimmistä taiteilijoista. Loogista siltä kannalta, että perinteisesti Suomessa, kuten muuallakin, on juhlistettu lähinnä historiamme suuria miestaiteilijoita.

Eino Leinon kunniaksi liputetaan hänen syntymäpäivänään heinäkuun alussa, runon ja suven päivänä. Aleksis Kiven syntymäpäivänä lokakuussa juhlitaan suomalaista kirjallisuutta. Suomalaisen musiikin kunniaksi nostetaan liput salkoon Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä joulukuussa. Ja suomalaista kulttuuria liputetaan Kalevalan päivänä -voidaan siis ajatella, että Elias Lönnrotillakin on oma päivänsä. Tähän saakka ainoa suomalainen nainen, joka on saanut oman liputuspäivän, on Minna Canth, jonka syntymäpäivänä maaliskuussa vietetään tasa-arvon päivää. Nyt Canthin ei tarvitse enää olla ihan yksinään! (Helene Schjerfbeck ja suomalainen kuvataide sai viime vuonna liputuspäivän, mutta vain kertaluontoisen, höh.)

Jokatapauksessa. Oli siis täydellinen hetki tarttua pitkästä aikaa uudestaan Tove Janssonin 70-luvulla ilmestyneeseen Kesäkirjaan, saaristoon sijoittuvaan pieneen romaaniin. Kaikessa ajattomuudessaan se onnistuu olemaan joka kesä ajankohtainen, ja loppukesä on ehkäpä kaikkein otollisin hetki sen lukemiseen.

Moni muistaa Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka tosiasiassa Jansson oli monialainen taiteilija, joka kirjoittamisen lisäksi maalasi, kuvitti ja piirsi sarjakuvia. Ateneumissa oli joitakin vuosia sitten Janssonin urasta laaja näyttely ja vasta siellä minullekin selvisi miten kantaaottava, särmä tyyppi hän olikaan ja miten valtavan paljon kaikkea hän uransa aikana tekikään. Mikä upea ja inspiroiva nainen.

Kuljen usein Janssonin torniateljeen ohi. Vaaleanpunainen talo sijaitsee Ullanlinnassa ja torni kohoaa Helsingin kattojen ylle niin korkealle, että sieltä voi ainakin kuvitella näkevänsä saaristoon saakka. Janssonin puoliso Tuulikki Pietilä oli asunut samassa rakennuksessa siten, että pääsi kätevästi vintin kautta Janssonin luo. Joku päivä haluaisin vierailla Pellingin saarella, jossa he viettivät kesiään yhdessä. Saari ei tiettävästi ole auki yleisölle, joten täytyy toivoa, että eteen osuu jonkinsorttinen onnenkantamoinen.

Tove kirjoitti kirjoja myös aikuisille, Kesäkirja on yksi niistä. Teos kuulostaa ehkä nimensä perusteella filosofiselta sadulta, mutta ei ole, vaan rosoinen ja realistinen kertomus, jossa riidellään ja oikutellaan. Kirja keskittyy yhden perheen kesänviettoon ja kuvaa tapahtumia isoäidin ja lapsen, Sophian näkökulmasta. Sophian isä on paikalla muttei läsnä, tekee vain ainaisia töitään. Isoäiti ja Sophia puuhailevat omiaan, enimmäkseen eivät juuri mitään. Isoäidin esikuvana on ollut Toven oma äiti, joka kuoli vain kaksi vuotta ennen Kesäkirjan julkaisua.

Lyhyet luvut järjestyvät kronologiseen kaareen, joka alkaa jäiden lähdöstä ja päättyy elokuun pimeneviin iltoihin. Kesä vaihtuu silti välillä, isoäiti vanhenee ja Sophia varttuu. Luvut eivät muodosta mitään etenevää tarinaa, ne ovat hetkiä sieltä täältä, yksittäisiä kesäpäiviä monen vuoden varrelta. Pidän siitä, että kirjasta voi lukea luvun kerrallaan, vaikka yhden joka ilta, tai hypellen fiiliksen mukaan lukujen välillä.

Kirjan voisi lukea pelkästään elävän luontokuvauksensa takia. Saari elää omassa rytmissään, meri kimaltaa ympärillä ja on joka päivä erilainen. Saarella vuosikymmeniä asunut isoäiti tuntee jokaisen notkelman, varvun ja sileäksi hioutuneen kallion, osaa lukea aamuja ja iltoja, tietää milloin tulee myrsky ja milloin vesi nousee.

Rakastan myös pelkistettyä kerrontaa ja modernia kieltä, joka on Janssonille tyypillisen nokkela ja äkkiväärä. Mutta eniten rakastan kirjan tunnelmaa, joka tavoittaa kaiken olennaisen. Hetket, kun kesä on sakeimmillaan ja päivät venyvät pitkiksi ja verkkaisiksi.

Kun tuuli käy lounaasta, voi helposti ruveta tuntumaan siltä, että päivä vaihtuu toiseen ilman muutosta ja minkäänlaista tapahtumaa, yötä päivää käy sama tasainen rauhallinen kohina. Isä tekee pöytänsä ääressä työtä koko ajan. Verkot käydään laskemassa ja kokemassa. Jokainen liikkuu ympäri saarta omissa askareissaan, jotka ovat niin itsestäänselviä ettei niistä puhuta, ei ihailun eikä myötätunnon toivossa. Koko ajan on vain samaa pitkää kesää, aina, ja kaikki kasvaa eteenpäin omaa tahtiaan.

Ja sen, kun kesä kääntyy kohti loppuaan ja ikuinen, pysäyttämätön vuodenkierto sysää liikkeelle niin suuren haikeuden, ettei se ole mahtua ihmiseen.

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK