Kirjoittamisesta

Olen viime viikot lähinnä kirjoittanut. Ollut kotona ja kirjoittanut. Välillä istunut kahvilassa ja kirjoittanut. Kivaa vaihtelua kotona istumiseen, mutta kahviin kuluu hirveästi rahaa ja himoituista pistokepaikoista saa kilpailla muiden kahvilassa kirjoittavien kanssa.

Olen skipannut lähes kaikki alkusyksyn riennot ja ottanut loppuvuodeksi vastaan töitä vain sen verran, että juuri ja juuri elätän itseni. Etenkin tässä ajassa tuntuu hurjalta kieltäytyä töistä, kun on kasvatettu pelkäämään, että perikato uhkaa, jos en tartu jokaiseen tarjottuun mahdollisuuteen. Niin vaan olen päättänyt haastaa pelkoni ja voihan olla että vuodenvaihteessa kirjoittelen tänne postauksia katuojasta, mutta otan nyt sen riskin.

Tajusin puhuneeni kirjaprojektista Instagramin puolella, mutta kaikki eivät tietenkään ole Instagramissa. Siispä teille, jotka ette ole siitä vielä kuulleet: kirjoitan esikoisromaaniani.

Kuulen äänenne: noniin, johan tätä on ootettu. No niin on! Joskus kaikkein suurimmat unelmat vaativat toteutuakseen hyvin monen asian loksahdusta. Minun kohdallani suurimmat loksahdukset olivat korvienvälisiä eivätkä ne olisi voineet tapahtua yhtään aiemmin.

En kerro kirjasta vielä enempää, koska se on yhä kesken, mutta se on fiktiivinen teos, sen julkaisee Tammi ja tarkempi julkaisuaikataulu selviää sitten lähempänä, olettaen tietysti että saan kirjan valmiiksi enkä esimerkiksi sekoa paineen alla ja muuta Lappiin hoitamaan lehmiä, joka toisina päivinä tuntuu täysin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Ystäväni (jonka pitäisi mielestäni itsekin kirjoittaa kirja) kysyi miltä tuntui allekirjoittaa kustannussopimus. Perille tulemiselta, vastasin. Vaikka ei se mikään päätepysäkki ole, ei loppu, vaan jonkin uuden alku. Silti. Olen mennyt tätä kohti niin kauan.

Tämän vuoksi blogissa on ollut viime aikoina tavallista hiljaisempaa ja tulee luultavasti olemaan myös tulevina kuukausina, koska en tee mitään juuri muuta kuin kirjoitan enkä ajattele muuta kuin kirjoittamista. Arkistot notkuvat kyllä kuvia, ehkä saan tartuttua niihin ja käsiteltyä joitakin niistä miljoonista aiheista, jotka ovat roikkuneet iät ja ajat listallani. Yritän silti olla ottamatta paineita, koska juuri se paine olla koko ajan läsnä ja tuottaa jatkuvasti jotain uutta oli yksi niistä syistä, joiden takia oli niin vaikea raivata elämään tilaa tämän tekstin kirjoittamiselle.

Kirjoittaminen tekee onnelliseksi mutta epäsosiaaliseksi, kierrän tutut kadulla kaukaa (anteeksi kaikki) ja välillä puolisonkin läsnäolo on liikaa kun tekee mieli koteloitua omaan maailmaan, jossa soi repeatilla tykyttävä ranskalainen tekno ja neonpinkit valot välkkyvät jossain horisontissa.

Ystäviä olen nähnyt lähinnä kävelyiden merkeissä. Kävelen koiran kanssa jokatapauksessa joka päivä, siihen on helppo yhdistää sen verran ihmisseuraa ettei vallan erakoidu. Vaikka totta puhuakseni vasta nyt tajuan kuinka paljon nautin yksinolemisesta, kuinka vähillä konktakteilla todellisuudessa pärjään tuntematta itseäni yksinäiseksi.

Kirjoittamisen ohella olen myös vitkastellut kirjoittamiseen ryhtymistä ja sitten ahdistunut vitkastelusta ja panikoinut, että teksti ei valmistu dedikseen mennessä, että mistään ei tule mitään ja kaikki menee pieleen. Kirjoittaminen itsessään tuntuu helpolta, mutta keskittyminen on vaikeaa ja pelkästään hereillä pysyminen on hetkittäin mahdotonta. En tiedä onko se tämä syksy vai jotain kumuloitunutta kuormitusta, mutta koko ajan väsyttää.

Aiemmin olisin syyttänyt itseäni aikaansaamattomuudesta, mutta on ilmeisesti tapahtunut kehitystä. Vihdoin tunnistan, että jatkuva väsymys, keskittymiskyvyttömyys ja vaikeus tarttua niihinkin asioihin, joita kaikkein eniten haluan tehdä, ei ole luonteen heikkoutta, vaan luonnollinen seuraus 20 vuoden uupumusputkesta, josta en ole koskaan kunnolla toipunut. Miten olisin voinutkaan, ilman minkäänlaista sairaslomaa. Syvimmästä rämeestä on kontattu pois muuttamalla omia ajattelu- ja toimintamalleja yksi kerrallaan, mikä on hidasta ja vielä tavallistakin hitaampaa, jos tekee sen yrittäen toipua vuosien ylikuormituksesta, tehden koko ajan, niin, töitä. Olen hyväksynyt senkin, etten tule koskaan täysin ennalleni.

Sådant är livet, kuten äitini lakonisesti toteaa asioihin, jotka menivät kuten menivät. Niin se meni eikä sille mahda mitään. Hyvinhän tässä lopulta kävi, tässä minä vihdoin kirjoitan ja vitkastelusta ja väsymyksestä huolimatta olen siitä kiitollinen, niin pakahduttavan iloinen, että se on juuri nyt minun tärkein työ. Yritän suojella jaksamistani ja mielenterveyttäni, varjella prosessia ulkomaailman paineilta, uskaltaa tehdä tarpeeksi vähän, luottaa siihen että aika riittää ja saan kaiken valmiiksi.

Kaikille teille ruudun toiselta puolelta tsempanneille ja kannustaneille kiitos luottamuksesta ja ymmärryksestä, se on merkinnyt paljon, vaikka en olekaan aina osannut sitä ilmaista.

WENDY ~ Seikkailu saarella

Kaupallinen yhteistyö Cinemanse
Kirjoittajina Jarno Jussila ja Mikko Rasila

Wendy on Benh Zeitlinin ohjaama ja siskonsa Eliza Zeitlinin kanssa kirjoittama kolmannen vuosituhannen Peter Pan -seikkailu, joka sijoittuu fantasiasaarelle, jossa aika ja ikääntyminen eivät enää kulje käsi kädessä. Räjähtävät seikkailut ja vapaudenhuuma täyttävät saaren siellä rymyävän lapsilauman eläessä tiiviissä luontoyhteydessä saaren metsissä, vesissä ja luolissa. Tarina on Zeitlinien kokonaan uudelleenvatkaama legenda poikalaumaa johtavasta Peter Panista ja Wendystä, Lost Boysien ainoasta tytöstä. Lapsia yhdistää, samoin kuin osaa elokuvan aikuisia, fantasiamaailmaan uppoaminen, loputon seikkailun kaipuu ja aikuistumisen pelko. Benhin tarjoama maailma on visuaalisesti huikean kaunis ja fyysinen, kuvattu luonnonvalossa 16-millisellä kameralla, joka heiluu ja tärisee hetkittäin niin että teatteri unohtuu ja tuntuu kuin olisi konkreettisesti seikkailussa mukana. Elokuva näytettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla gaalanäytöksessä viime sunnuntaina ja tällaisia ajatuksia, muistoja ja havaintoja siitä nousi.

FINDING NEVERLAND

Jarno
Palaan joskus ajatuksissani Karibialle, pienelle saarelle, missä seikkailimme kolmestaan Stellan ja Mikon kanssa muutama vuosi sitten. Se on yksi mieleenpainuvimmista kokemistani matkoista. Taianomainen paikka turkoosin veden äärellä, sademetsä ympärillä, rantojen hienoksi hiuotunut valkoinen hiekka ja saarella vapaasti elävät villihevoset. Olen ajatellut sitä paljon, nähnyt unia, että me kaikki kolme ollaan siellä uudestaan. Meidän seikkailussa oli paljon samaa elokuvan maailman kanssa – Wendy on nimittäin kuvattu pienellä Montserratin saarella Karibianmerellä, missä meidänkin kolmikkomme salaperäinen saari sijaitsee.

Se oli unenomainen matka, vaikka tapahtui oikeasti. Ajelimme Jeepillä ympäri saarta, heräsimme viidakon ääniin, ihmettelimme aamu-usvassa vaeltavia villihevosia, sukelsimme simpukoita merenpohjasta. Hetken olimme kuin elokuvan kolme kotoa karannutta lasta: Wendy, Douglas ja James Darling, ja saari oli meidän Neverland. Seikkailu ei odottanut meitä siellä jossain, vaan me itse teimme sen sinne. Suunnittelimme reittimme ja määränpäämme, loimme puitteet joissa saimme leikkiä kuin lapset ikään. Olimme aikuisia, mutta se ei estänyt meitä seikkailemasta. Päinvastoin, aikuisena seikkailuista tulee oikeita ja todellisia.

APINAMETTÄ JA PYSTYYNKUOLLEET AIKUISET

Mikko
Muistan kun oltiin pieniä niin leikittiin mun serkkujen kanssa meidän salaisessa apinametsässä tai, apinamettässä niin kuin Porissa sanottiin. Metsä oli loputon ja niin oli meidän kuvitelmat itsestämmekin, vauhtia ja seikkailuja riitti ja metsässä rymytessä aika pysähtyi. Myöhemmin kun ajoin metsän ohi, tajusin että noh, sehän oli sellainen pieni risukko lähiöostarin kyljessä. Mutta silloin kauan sitten se oli meidän valtakunta, johon aikuisten velvollisuudet ja toistuva arjen ankeus ei koskaan yltänyt.

Me oltiin mun serkkujen kanssa lapsina samanlaisia rämäpäitä kuin elokuvan lapset, yhtä kulmikkaita, räjähdysherkkiä ja muistan, että jo silloin vahvoja persoonia, tosielämän Lost Boys. Meidän leikeissä tuli esiin sama ilmiö kuin elokuvan lapsilla: aikuisten maailma kiellettiin kokonaan, kukaan ei halunnut sinne, kukaan ei halunnut myöskään tietää siitä mitään. Ehkä se on ihmisluonnolle tyypillistä ja ominaista vastustaa tuntematonta. Vaikka kukaan ei halunnut aikuisten maailmaan ja ainakin minä kammoksuin sitä with all my might, me käyttäydyttiin kuitenkin kuin pikkuaikuiset. Leikeissä oli selkeä narratiivi ja dynamiikassa selkeä hierarkia. Mua kaksi vuotta vanhempi serkku oli se dynaaminen kärki ja minä olin jo silloin supernörtti kuhnuri, joka oli aivot monen suunnitelman toteuttamiseen. Tämä on erittäin selvää myös Wendyssä: Zeitlin ohjaa lapsinäyttelijöitään suvereenisti ja lasten hierarkia ja dynamiikka on luonnollista ja vaivatonta kuin elokuvasta olisi jätetty kaikki ohjaus pois ja lasten olisi annettu löytää oma luonnollinen tapansa olla ja ihmetellä.

Rakastan myös sitä miten elokuvassa näytetään vanhenemisen ansa kovin lapsenomaisesti, niiden oikeasti aikuistuvien aikuisten osalta. Niiden, joiden päät täyttyy huolista ja joiden sisälle pääsee surullisia ajatuksia. Ne aikuiset näytetään järkyttävinä ja itsekin järkyttyneinä ihmisraatoina, jotka hädintuskin jaksaa kävellä paikasta toiseen, kasvaminen näytetään kehon ja mielen rapauttavana ja sitä vastaan pitää taistella koko ajan. Hassua, mutta kerronnallisesti tehokasta. Samaistun kyllä kerrontaan, itse ajattelin lapsena “aikuisista” täsmälleen samalla tapaa. Hassua miten elokuvan vanhenevat aikuiset jopa itse ajattelevat samalla tapaa. Haikailevat menetettyä nuoruutta ja askel askeleelta katkeroituvat, kangistuvat, hidastuvat, syyttävät “aikuistumista” surkeasta olostaan.

Kaiken kaikkiaan elokuvassa näytetään hienosti nykyihmisten harhaisuus aikuistumisen suhteen. Aikuiset haikailee menetettyä nuoruutta ja hakevat vanhenemisensa syytä koko ajan itsensä ulkopuolelta, lasten aikuistumisenkammo näyttäytyy samanlaisena kuin sosiaalisessa mediassa vellova “positive vibes only” -skeida. Yhtä vaarallisia ajatuspolkuja molemmat.

YLIVIESKAN MARCO POLO – MOOTTORITIE ON KUUMA

Jarno
Lapsena mua ei saanut pysymään sisätiloissa ja riehuin kaiket päivät metsissä rakentamassa majoja, autiotaloissa, puroilla ja milloin missäkin mielikuvitteellisissa maailmoissa miekkoineni ja tarinoineni. Rakastan seikkailua edelleen, nykyään hiukan eri tavalla. Elokuvassa lapset elävät todellisuudessa, jonka uhkakuvina on kasvaa aikuiseksi ja jäädä töihin äitinsä ravintolaan. He haikailevat jotain muuta, jotain suurempaa jossain kaukana ja kun Wendylle tulee tilaisuus karata yön selkään kohti suurta seikkailua, hänen kaksoisveljetkin hyppäävät epäröimättä junan kyytiin. Samaistun tunteeseen. Olen itsekin kuullut äänen, joka kuiskaa korvaan sneak away. Pienempänä kaikki aikuisten tekemiset vaikuttivat niin tylsältä, etten halunnut mitään tekemistä niiden kanssa. En halunnut vastuuta, rutiineja tai tylsiä kotitöitä. Halusin vain leikkiä ja elää yksin omassa mielikuvitusmaailmassani.

Yksi ihmiselämän surullisimmista asioista on, kun lapsi lakkaa leikkimästä. Tietenkään kaikille se ei käy niin yhtäkkiä ja perusteellisesti kuin se kävi minulle. Astuin aikuisten maailmaan aivan liian aikaisin. Siksi vietin suurimman osan nuoruudestani haikaillen jotain suurempaa. Halusin hypätä junan selkään ja mennä kohti tuntematonta – ja niin oikeastaan teinkin! Matkustin niin paljon kuin kykenin ja etsin paikkaa, jossa mun olisi ollut hyvä olla. Paikkaa, jossa olisin saanut olla vapaa ja tietyllä tavalla edelleen lapsi. Palasin kuitenkin aina kotiin mitään löytämättä. Seikkailuja siis nekin, mutta ei sellaisia mitä odotin.

Koen edelleen halua lähteä ja mennä kohti seikkailua. Luulen, että se tunne ei ikinä tule katoamaan ja tiedättekö mitä, mielestäni se on elämän eliksiiriä. Se ei ole pakofantasiaa, halua jättää kaikki taakse ja karata, vaan se on elämässä eteenpäin menemistä. Arki ja vastuu eivät enää ole kirosanoja, ne ovat alkaneet kiehtoa, tuntua raameilta joiden sisällä voi seikkailla. Kun on koko ikänsä vältellyt niitä ja huomannut ettei raamiton elämä lopulta tehnytkään onnelliseksi, nuo asiat voivat yhtäkkiä tuntua todella vapauttavilta.

Olemme Stellan kanssa kiertäneet maailmaa ja matkustaneet mantereita ristiin rastiin. Se on ollut ihanaa ja olemme olleet todella etuoikeutettuja, että olemme saaneet kokea sen. Mulle se todellinen seikkailu on ollut kuitenkin yhteinen koti, avioliitto, meidän miniperhe koirineen, pohjoisen hirsitalo, oma henkinen kasvu, kehittyvät työkuviot ja ihan kaikki ihmiset ja asiat mitä nämä pitävät sisällään. Kaikki ne yhdessä tekevät tästä juuri minun tarinan ja mun ei tarvi mennä sen kauemmas – kaikki on tässä. Tuntuu, että siitä ei ole kauan kun hyppäsin tämän junan kyytiin. Kaikkihan on vasta ihan alussa.

PÖKSYT MÄRKÄNÄ

Mikko
San Juan, Puerto Rico 2017. Atlantin valtameri. Jumalauta, Atlantin valtameri ja minä siellä meressä. THIS IS IT. Uuden ja vanhan maailman erottaja, maailman toiseksi suurin valtameri. Minä Puerto Ricossa ja samanaikaisesti joku toinen let’s say Portugalissa, saman meren pauhuissa. Vesi on vähän kylmää ja vähän kovaa, vaikka ollaan Karibialla, mutta muuten meri on juuri sellainen kuin olin aina kuvitellutkin että se on. Ääretön. Ikiaikainen ja salaisuuksia täynnä. Jatkuvassa liikkeessä ja silti aina samanlainen. Tuntuu että aivot räjähtää ja tulee maailman suurin itku, mutta äkillinen pyllyn kastuminen tuo takaisin todellisuuteen. Olin huomaamattani mennyt kyykkyyn ja antanut puhelimen nauhoittaa meren pauhua. Vähänpä tiesin, että tästä alkaisi yksi kaikkien aikojen seikkailuista.

Kolme ihmistä, kaksi viikkoa, lukematon määrä suunnittelutunteja, paljon matkaa edeltäviä töitä ja vielä enemmän matkan aikana tehtäviä töitä. Tehtävälistoja rastitettavana, satoja päätöksiä tehtävänä joka ikinen päivä ja silti, tai ehkä juuri sen takia meidän pikkuruinen matkaseurue minä, Stella ja Jarno, onnistuimme luomaan matkan ylle taianomaisen tunnelman seikkailusta sademetsään, Viequesin lumotulle pikkusaarelle, Karibianmeren salaisille rannoille ja aaltoihin, aamuviideltä villihevosten keskelle, osaksi hotellivieraiden loputtomia hyönteisluentoja, hylätylle urheilukentälle, Hix Island House -hotelliin, joka tuntui Lost-sarjan lavasteelta ja jossa tuntui kuin maailman kaikki muut ihmiset olisivat PUFF taianomaisesti vain kadonneet. Minulle tästä matkasta alkoi vielä suurempi matka, joka jatkuu päivittäin pääni sisällä. Suunta ja tavoite: säilyttää lapsen usko ja loputon leikki kaikessa tekemisessä, varsinkin silloin kun ei pitäisi.

LAPSI MINUSSA

Jarno
Mulla tuli elokuvan puolivälissä vaikea olo. En oikein osannut kohdata kaikkea sitä riemua ja leikkiä, kun lapset pääsivät saarelle. Olin ehkä hiukan kateellinen. Harhautin itseni kiinnittämään huomioni täysin turhanpäiväisiin asioihin, kuten mistä saarella seikkailevat lapset saavat ruokaa, tai entä jos jollekin tapahtuu jotain kamalaa, kuka heitä auttaa? Tosiasiassa halusin olla yksi niistä leikkivistä lapsista. En ehkä ole tullut käsitelleeksi kaikkea oman aikuistumiseni kipupisteitä. Vasta elokuvan loppuvaiheilla jokin kaukainen tunne sai mut kiinni – niin kauan kykenin pitämään sen sisälläni. Lopputekstien alkaessa itkin vuolaasti. Kun jouduin aikoinaan aikuisten maailmaan äkisti ja liian aikaisin, en tainnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Tunne, joka mua ravisteli, oli kaipuu. Kuten monesti käy, lapsenmielinen viattomuus ja vilpittömyys oli jäänyt elämän jalkoihin. Olin ollut aikuisten maailmaan joutunut lapsi, joka ei saanut käyttäytyä kuin lapsi.

Wendy käsittelee isoa aihetta, hetkittäin aika rankalla kädellä. Kesti pari päivää ennen kuin kykenin kokoamaan ajatukseni omasta aikuistumisen kokemuksestani. Nuoruusaikojen irtiotot olivat nimenomaan olleet pelko-ohjautunutta pakoilua, jonka juuret olivat syvällä lapsuudessa koetussa turvattomuudessa. Nykyään en tiedä mitään parempaa kuin olla aikuinen, joka saa rakentaa itselleen sellaisen elämän kuin haluaa, mutta en halua viattomuuden, riemun ja leikkimisen loppuvan – eikä sen onneksi koskaan tarvitsekaan. Me kaikki aikuistumme, mutta kuten elokuvassa sanotaan: aikuiseksi kasvaminen on se kaikista suurin seikkailu.

Wendy on Suomen ensi-illassa tänään ja kaikki näytökset näet uudelta Nyt Leffaan -saitilta. Muita tarkoin kuratoituja leffahelmiä löydät elokuvalevittäjä Cinemanselta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Sadonkorjuujuhlat

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Meidän kolmen perheen ystäväporukkamme on viettänyt jo useammat rapujuhlat yhdessä ja nytkin päivämäärä oli lopulta saatu sovittua. Rapujen kannalta aika viime tipassa tänä vuonna, vasta näin syyskuun puolessa välissä, joten kutsuimme juhlia Sadonkorjuujuhliksi ja ravut saisivat kömpiä pöytään jos niitä vielä olisi saatavilla. Onneksi oli. Olen oppinut ystäviltäni sen, että kun iän myötä yhä vaikeammaksi käyvä pimeän aika koittaa, on kalenterissa hyvä olla iloisia asioita odottamassa. Ne valaisevat reittiä ensi kevääseen kuin pienet majakat.

Minusta on ihanaa miettiä tarjoiluja. Mutta siinä missä ennen olisin ajatellut kuinka saisin kaikesta mahdollisimman täydellistä, nykyään ajattelen kuinka pääsisin mahdollisimman helpolla. Herkullisuudesta en silti suostu tinkimään, vain työmäärästä.

Olen uupunut tarpeeksi monta kertaa elämäni aikana oppiakseni kantapään kautta, että pidemmän päälle vähempikin riittää, tärkeintä on yhdessäolo ja varsinkin juhlissa kaikilla on kivempaa, kun kukaan ei ole nääntynyt. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Lisäksi olen vuosien varrella yhä painokkaammin kapinoinut sitä vastaan, että edelleen naiset usein vastaavat juhlien tarjoiluista ja keittiöhääringeistä, joskus henkihieveriin saakka. Minä kun haluaisin vain nukkua kauneusunet, valmistautua juhliin ja juhlia!

Kun minulle tarjoutui tilaisuus ruokailoitteluun artesaanileipomo Gateaun tuotteilla, tiesin heti mitä tekisin. Kestitsisin ystäviäni ja loistaisin hienoilla tarjoomuksilla ilman omaa ansiotani, tietysti!

Vaikka olenkin kova laittamaan ruokaa, en osaa leipoa ollenkaan. Taikinat ovat minulle valtava mysteeri. En ole muistaakseni ikinä onnistunut missään leipomuksessa. Miksi siis leipoisin, kun joku osaa sen paljon paremmin. Gateaun leipomo sijaitsee Helsingin Sörnäisissä, jossa kaikki tuotteet tehdään käsityönä. Tavara on aina tuoretta, meidänkin tilauksemme oli suurimmaksi osaksi valmistunut edellisenä yönä. Nimen voi arvata viittaavan Ranskaan, tarkoittaahan Gateau kakkua. Gateau valmistaakin leipomuksensa klassisia ranskalaisia reseptejä kunnioittaen, seikka joka lämmittää Pariisin ikävästä riutuvaa sydäntäni. Raaka-aineet ovat kuitenkin pääosin kotimaisia.

Mistä kaikessa muusta leipomisen lisäksi voisimme vapauttaa juhlaenergioita vaikkapa säkenöivälle keskustelulle kakkusten paremmuusjärjestyksestä? Tässä vinkkini syksyn huolettomampiin juhliin!

✖ Anna leipureiden leipoa. Toisin sanoen anna sen tehdä, joka osaa.

✖ Jaa tehtäviä. Elsa koukkasi Gateaun herkkukassit Helsingistä (pääkaupunkiseudulla on jo 15 myymälää, joten Gateau on aina matkan varrella!) ja kyyditsi ne Hankoon. Sami haki Tammisaaresta ravut ja valitsi viinit. Ira oli auttamassa alkupalaleipien esillepanossa ja pojat leikkasivat uutterasti leipää.

✖ Sovi juhlat järjestettäviksi ystävien kotiin. Otin mielelläni päävastuun ruoista, sillä minussa asuu joku piilevä catering-geeni. Rakastan pieniä järjestelmällisiä rasioita täynnä ruohosipulihaketta. Vaikka ruoissa olisi vähän preppaamista, ainkaan ei tarvitse samalla siivota kotia! Meidän Sadonkorjuujuhlamme sijoittuivat yhteen Hangon vanhimmista rakennuksista, vanhalle kalastajatilalle, jonka historia ulottuu aina 1500-luvulle. Maiju on mestarikattaja, pöytä oli taas niin kaunis, niin kaunis. Myös jälkisiivous jäi “valitettavasti” heille.

✖ Sovella reseptejä ja oikaise hyvällä omalla tunnolla kaikessa missä voit. Valitse kuitenkin laadukkaita valmiita tuotteita niiltä osin kun et jaksa tehdä alusta alkaen omin käsin. Tai osaa.

✖ Osta aina sesongin vihanneksia, ne voi nostaa lähes sellaisenaan tarjolle ja kertoa sitten silmät säihkyen inspiroituneensa kuuluisasta ranskalaisesta ravintolasta. (Siitä lisää jutussa jäljempänä.) Vaikuttavaa ja näyttävää!

✖ Osta torilta, jos voit, torin antimet ovat aina jotenkin kauniimpia, ehkä koska ne ovat jotenkin… kuhmuraisempia.

✖ Lainaa juhlamekkoa ystävältä. Kaikkea ei myöskään tarvitse omistaa itse!

✖ CRUDITÉS-VATI

Etelä-Ranskassa St. Paul-de-Vencen kylässä sijaitsee ravintola La Colombe d’Or, jonne olen jättänyt murusen sydäntäni. Mikä tunnelma! Tunnetut kuvataiteilijat, kirjailijat ja näyttelijät ovat viihtyneet ravintolassa ja sen vanhojen puiden varjostamalla terassilla jo satakunta vuotta ja koko paikka on taideteoksineen kuin pieni museo, tai pyhättö.
En jaarittele ravintolasta pidempään, olen kirjoittanut siitä ennenkin.

Sen sijaan lainataan La Colombe d’Orin alkupalaideaa, krouvia vihannesvatia, eli ranskalaisittain crudités. Tämä onnistuu tietysti parhaiten silloin kun tuoreita vihanneksia on saatavilla.

La Colombe d’Orissa kaikki vihannekset nostetaan keskelle pöytää suuressa korissa, lähes käsittelemättä, siis kokonaisina. Mukana on pari terävää veistä, kastiketta dippailuun ja muutama ruskeakuorinen kananmuna.

Meidän crudités-vatimme:
Salaatinlehtiä
Erivärisiä ja -muotoisia tomaatteja, puolikkaina ja kokonaisina
Avomaankurkkuja, kuorittuina ja pitkittäin puolitettuina
Paprikoita, jälleen erivärisiä ja -muotoisia, puolitettuina
Fenkolia, lohkoina
Porkkanoita, kuorittuina ja pitkittäin puolitettuina, naattia saa jäädä koristeeksi
Mustakaalia
Pari punasipulia koristeeksi, kokonaisina

Me maistelimme vihannesten kanssa Gateaun tahnoja: sipulipestoa ja oliivi-tomaattitahnaa.
Sipulipestossa on vähän pecorinoa, sekö siitä tekee niin syntisen hyvää? Ja oliivi-tomaattitahnassa on sardellin makua, samoin kuin La Colombe d’Orin kuuluisassa dipissä. Lisäksi meillä oli Gateaun italialaista luomuoliiviöljyä (extra virgin). Nämä tahnat ja öljyt olivat meille ihan uusi tuttavuus Gateaun valikoimista, erinomainen lisä myös leipien kylkeen!

ALKUPALALEIVÄT

Alkupalaleipien reseptit löysin Gateaun leipäkalenterista, syyskuun kohdalta. Koska tavoitteenani oli oikaista kaikessa missä voin, tein niin myös omenaleipien kohdalla. Alkuperäiset reseptit, jossa omenahummuskin tehdään itse, löydät linkkien takaa.

✖ OMENALEIPÄ

Gateaun 100% kauraleipää (huikea tuote, tiivis ja täynnä makua!)
Laadukasta valmishummusta
Omenahilloa
Cayennepippuria
Oliiviöljyä

Unelmanohuita omenasiivuja
Kanelia
Persiljaa

Leikkaa leivistä kolmionmallisia viipaleita, puolita ja paahda.
Sekoita hummukseen hillo, cayennepippuri ja öljytilkka, sekoita.
Leikkaa pari omenaa siivuiksi.

Nosta leivälle reilusti hummusta, koristele omenasiivuilla, ropsi päälle kanelia ja persiljaa.

✖ KANTARELLI-PINAATTILEIVÄT

Gateaun 100% kauraleipää
Kantarelleja
Tuoretta pinaattia
Valkosipulia
Ruohosipulia
Voita
Suolaa ja mustapippuria
(Sitruunamehua)

Siivoa sienet ja pilko hiukan pienemmiksi. Höyrytä ensin kuivalla pannulla, kunnes kaikki neste on haihtunut. Lisää reilu nokare voita ja paista sienet ihaniksi. Nosta sivuun odottamaan.

Pehmittele viipaloitua valkosipulia pannulla voissa. Lisää iso paperipussillinen pinaattia ja anna hautua. Pinaatti menee hurjasti kokoon, joten ainakin jos olet ruokkimassa isompaa joukkoa, pinaattia uppoaa paljon! Mausta suolalla ja mustapippurilla. Sitruunamehutiraus antaa pinaattimuhennokselle hyvät hapot.

Kokoa leivät kekoamalla ihanaa, voista kiiltelevää pinaattia paahdetulle leipäviipaleelle. Valkosipulin tuoksu on vastustamaton! Nostele kanttarelleja päälle. Koristele ruohosipulisilpulla.

Me teimme osan leivistä valmiiksi vadeille ja osan jätimme pöydässä koottaviksi niille, jotka halusivat tehdä omia versioitaan. Leipiä siis koriin ja täytteet esille pienissä kipoissa.

SKAGEN-LEIPÄSET

Hankohan on lähestulkoon saari ja me saaristolaiset nyt vain kertakaikkiaan tuskin muuta syömmekään kuin siirappista saaristolaislimppua.

Uskomatonta mutta totta, myös skagen-katkaraputahna löytyi sekin valmiina Gateaun valikoimista, ja se oli erinomaista. Maut tasapainossa ja koostumus mehevä. Gateau on alkujaan 1937 Tukholman Saltsjöbadenissa perustettu perheyritys, skagenin reseptin voi siis hyvällä perusteella kuvitella olevan hallussa.

Meillä skagen-leivät olivat osa alkupalaleipä-kavalkadia, mutta skagen sopii hienosti myös kuplivien maljojen kera ihan illan alkajaisiksi, ruokahalua herättelemään. Leikkaa silloin yksi viipale 4 suupalan kokoiseen osaan, laita maltillinen nokare skagenia päälle ja koristele muikunmädillä ja tillillä.

Leivistä rapupöydän kuningas oli silti juureen leivottu Pain Rôti eli Gateaun paahtoleipä. Se on tuo vonkale sylissäni! Todella näyttävän ulkomuodon lisäksi (mikä mainio tuliaisidea!) myös maku oli enemmän kuin kohdillaan. En varmaankaan ole parempaa paahtoleipää koskaan syönyt ja se kohotti ravutkin ihan uudelle tasolle.

Meidän seurueessamme käytiin tiukkaa keskustelua rapuleivän koostumuksesta. Voita tietysti, mutta tilli ennen rapuja vai vasta rapujen päälle? Sitruunaa vai ei? Majoneesia, laittaako joku majoneesia?

Tyttäret auttoivat kaikessa, rakkaat!

Minusta paras yhdistelmä on voita, rapuja ja tilliä. Tässä järjestyksessä. Yksinkertainen on kaunista. Pain rôtista tuli myös mummo ja mummon aamupalaleivät mieleen. Vastapaahdetulle paahtoleivälle voita, kyynelehtivää mustaleimaemmentalia ja sellaista appelsiinimarmeladia, jossa on kirpeitä kuorisuikaleita…

Luulitteko, että olisimme olleet tässä vaiheessa jo täynnä? Olen onnistunut ympäröimään itseni ihmisillä, jotka rakastavat syömistä. Oli aika siirtyä makeisiin. Meillä on ilo juhlia syyskuussa peräti neljää nuortamme, joten kakkua pöytään! Saimme maisteltavaksi Gateaun legendaarisen juustokakun, suklaa-punaherukkakakun ja näyttävät maapähkinä-kuppikakut.

Gateaun juustokakussa on digestiivipohjalla kinuskia, tuorejuustotäytteessä hasselpähkinää ja päällä lemon curdia, koristeena ruiskukan terälehtiä. Tummasuklaa-punaherukkakakku on silkkaa suklaamoussea ja kirpeää punaherukkaa. Minä omin itsevaltiaan elkein tämän kakun rippeet seuraavan aamun aamiaisekseni! Maapähkinä-cupcaket ovat paitsi suuruudenhullun herkullisen näköisiä, myös taivaallisen makuisia. Syvän maun salaisuus on paahdetuissa pähkinöissä. Punaherukkakakku ja maapähkinä-cupcaket ovat vegaanisia, tieto, joka teki meihin sekasyöjiinkin vaikutuksen.

Juhlat osuivat sille lauantaille, kun taivas repesi ja syöksi vettä niin kuin ei koskaan ennen. Katukaivot muuttuivat suihkulähteiksi, kellarit tulvivat ja torien pressukatokset syöksivät vesiputouksia omenakauppiaiden niskaan. Mutta meillä oli leppoisaa ja lämmintä, hyvää ruokaa ja paljon kakkua. Meillä oli toisemme ja kynttilöissä tuli.

Ihanaa syyskuuta kaikille!

Kutsu sinäkin ystävät koolle (jonkun muun kotiin) ja nappaa tästä kiva syysetu: alekoodilla NOTES20 saat Gateaun verkkokaupan koko valikoimasta -20 %. Kaikki jutussa mainitsemani tuotteet kuuluvat alekoodin piiriin! Koodi on voimassa sunnuntaihin 27.9.2020 saakka. Bon appétit!

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Kirjavinkki ~ Akan valkohehkuinen raivo

Seuraa kolmas kirjavinkki kesällä lukemastani triosta! (Luin toki muutakin, nämä kolme vaan tuntuivat sukulaissieluilta ja olivat kaikki suosituksen arvoisia.) Ensimmäinenhän oli Pietarin taidepiireihin sijoittuva Vadim ja toinen Essi Kummun Loiste. Ruotsalaisen Aase Bergin kirjoittama Akka oli kolmikosta ehdoton suosikkini: hurja, kulmikas, raivonkatkuinen tilitys kolmiodraaman jälkeen, toisen naisen näkökulmasta.

Aase Berg: Akka (Siltala, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Varakas, menestynyt valokuvaaja Victor on monin tavoin vastakohta Thelmalle, köyhälle runoilijalle. Molemmat ovat naimisissa, mutta eivät keskenään. He työskentelevät yhteisen projektin parissa, pettävät puolisoitaan ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, mutta sitten vain Thelma ottaa lupaukset vakavasti.

Thelmasta tulee Akka, kun suhde loppuu, aivan kuin Thelman pitäisi irrottaa Akka itsestään voidakseen kuvata raivonsa kaikessa valkoisessa hehkussaan. Eikä raivo kohdistu vain Victoriin, vaan laajenee yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka suojelevat toisia ja sulkevat toiset ulos. Akka on Thelman tuhkasta noussut alter ego, joka kaivaa verta nenästään kyseenalaistamalla heteroavioliiton ja ruotsalaisen yhteiskunnan porvarillisen pönötyksen. Kirjassa liu’utaan yksityisestä yleiseen ja sieltä takaisin, Thelman ja Victorin onnellisimmista hetkistä feministiseen manifestiin, joka purkaa valheellisia valtarakenteita ja normeja.

Eri aikatasoilla, kertojanäänillä ja lajityypeillä leikittelevä teksti on röyhkeä ja hävytön, sylkee lukijan kasvoille väittämiä välittämättä vastaanotosta. Victorin on valittava “onnellisen kaaoksen” ja “tylsän turvallisuuden” välillä, hän valitsee jälkimmäisen, eikä tainnut lopulta harkita koskaan mitään muuta. Akka keksii vaimolle monenlaisia halventavia nimityksiä, vaikka olisi kaikkein eniten halunnut hänen paikalleen.

Kaikessa katkeruudessaan Akan paatoksessa on pointtinsa. Kaikki ha­luavat valtaa ja vapautta, mutta perinteisesti niitä on ollut vain miehillä – ruotsalaisessakin yhteiskunnassa. Naiset ovat kantaneet vastuun ja kantavat yhä, kirjoitettiin Hesarissa.

Aase Berg on ruotsalainen runoilija ja Akka hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Rakastin tätä kirjaa. Akka on anarkisti, joka haluaa potkia kaiken kappaleiksi. Rakentavaa analyysia tai rehellistä itsereflektiota kirjasta ei löydy, ja se tuntuu itseasiassa tosi virkistävältä – naisenkaan ei tarvitse aina olla järkevä ja kohtuullinen ja tarkastella asiaa kaikista näkökulmista. Akka antaa palaa eikä pyytele mitään anteeksi.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Muistiinpanoja syyspukeutumisesta (ja vastuullisista kengistä)

Kaupallinen yhteistyö Ten Points ja Asennemedia

Kesän aikana kadonnut pukeutumisinspiraatio löytyy joka vuosi juuri näihin aikoihin, kun lämpötilat alkavat viiletä. Tänä vuonna kontrasti on poikkeuksellisen suuri, sillä kesä tuli hilluttua melko lailla puolisolta nyysityissä flanellipaidoissa ja muissa mökkitamineissa. Välillä mietin puolitosissani pitäisikö yrittää edes vähän, mutta sitten kiskoin taas kumpparit jalkaan ja lähdin kauppaan ostamaan varhaisperunoita. Teki itseasiassa tosi hyvää viettää pari kuukautta miettimättä ulkoisia seikkoja ja keskittyä ihan muihin juttuihin.

Helsinkiin palatessa toki muistin, että minullahan on kaapillinen kauniita vaatteita, jotka alkoivat kummasti myös kiinnostaa, kun sieluni ehti perässä pohjoisesta ja aloitin hitaan metamorfoosin metsittyneestä mökki-ihmisestä kaupunkilaiseksi. Oooh, farkut joissa ei ole reikiä! Elegantteja silkkipaitoja! Nahkarotsi! Ja varvastossuissa ja kumppareissa vietetyn kesän jälkeen oikeat kengät, sellaiset joissa on korkoa ja kantaa ja napakkaa nahkaa. Ei pidä koskaan aliarvioida vaatteiden ja asusteiden voimaa oikealle taajuudelle virittäytymisessä – ja kun sanon taajuus, tarkoitan tietenkin syksyä ja kaikkea mitä se tuo tullessaan. Uudet suunnitelmat, aiempaa tiukempi fokus, erilainen energia. Joka vuosi uudella tavalla erilainen.

Yhteistyö ruotsalaisen Ten Pointsin kanssa tuli siis hyvään saumaan. Merkin vastuullisesti valmistetut nahkakengät ovat minulle tutut paitsi puolisoni kautta myös hamaasta nuoruudestani, sillä olen ostanut useammatkin Ten Pointsit elämäni aikana. Etsin kengissä oikeastaan aina samanlaisia asioita, laatua, käytännöllisyyttä ja tukevaa lestiä oikeanlaisilla nyansseilla. Ten Pointsin valikoimista löytyy paljon tyyliini sopivia vaihtoehtoja ja haasteeksi muodostui lähinnä valikoiman runsaus, kun sain valita syysmallistosta kahdet kengät osana tätä kampanjaa.

Ennen kuin pökerrytte kerrottakoon, etten todellakaan osannut tehdä tätä meikkiä itse! Nappasimme nämä kuvat tultuani toisista kuvauksista, joita varten meikin teki Tiina-Maria Valanti. Pieni maailma: olimme aikoinaan Lapissa samalla yläasteella.

Laatu tarkoittaa, että kengät kestävät käyttöä kauan. Kannan uskollisesti lempikenkiäni vuosihuoltoon, kunnes suutari sanoo lempeästi, että nämä on nyt rakastettu loppuun. Oikeanlaisella säännöllisellä huollolla niiden elämänkaari on onneksi pitkä eikä näitä traagisia hetkiä kohtaa kovin usein.

Vaate- ja kenkävalinnoissa tulee nykyään ajateltua vastuullisuutta myös siitä näkökulmasta millaisissa olosuhteissa ne valmistetaan ja kuinka paljon tuotantoprosessi kuormittaa ympäristöä. Ten Pointsin kohdalla tätä ei tarvitse arvailla, sillä vastuullisuus on yksi brändin keskeisimmistä arvoista. Kengät suunnitellaan Ruotsissa ja valmistetaan käsin EU:n sisällä, suurimmaksi osin Portugalissa, EU-lainsäädännön mukaisissa työoloissa. Ne tehdään kasviparkatusta, kromittomasta nahasta, joka on lihateollisuuden ylijäämää, ja pakataan kierrätysmateriaaleihin.

Pidän paljon myös siitä, että brändin suunnittelufilosofia perustuu hitaaseen muotiin ja jatkuvasti uudistuvien mallistojen sijaan he suunnittelevat ajattomia kenkiä, jotka näyttävät ajankohtaisilta ja tuoreilta vuodesta toiseen. Ehkäpä juuri siksi valikoimista onkin niin helppo löytää omannäköisiä malleja, koska tykkään asusteissa nimenomaan ajattomuudesta.

Puin valitsemieni kenkien seuraksi pari erilaista asua, oikeastaan univormua, joiden vähän erilaisista variaatioista tämänhetkinen pukeutumiseni pääasiassa koostuu. On muuten jännä miten kenkiä vaihtamalla muuttuu koko fiilis. Olen käyttänyt näitä täsmälleen samoja asukokonaisuuksia myös lenkkareiden ja sandaalien kanssa, mutta kummasti ryhti oikenee, kun samoihin vaatteisiin yhdistää napakat nahkakengät.

Kokomusta kiinnostaa taas, terävät ääriviivat tekevät olostakin skarpin. Simppeli farkku- ja silkkipaitalook antaa tilaa kantajalleen, solahtaa kaikkiin tilanteisiin, on tyylikäs ja särmä kiljumatta huomiota. Tämä on kaikista arkiasuistani varmasti käytetyin. Hmm, vieläkin useammin taitaa olla farkut ja villapaita.

Vuosi sitten hankkimani vintage-Levikset ovat kympin ostos ystävän kirppispinosta ja silkkipaita lempivaate useamman vuoden takaa. Tykkään kovasti siitä miten paljas iho vilkkuu katkaistujen farkkujen ja nilkkureiden varren välissä.

Valitsin mustat Alice-nilkkurit jokapaikan syyskengiksi, joskin ne tuntuvat jalassa niin hyvältä, että veikkaan, että näillä tulee vedeltyä läpi talven. Tuotetiedoissa lukee chunky boots ja sitä ne ovat, aavistuksen möhkälemäiset ja reteät, kengät joilla saapastellaan takki auki kohti syksyä. Kovasti on minunnäköiseni malli, kaapistani on löytynyt jotain melko vastaavaa siitä saakka kun olin teini. Vaikka lähtöni eivät ole enää niin lentäviä kuin olivat joskus, kärsimättömänä ihmisenä arvostan suuresti vetoketjuja, jonka ansiosta ei tarvitse säätää nauhojen kanssa.

Asu numero kaksi heijastaa pehmeämpää ja boheemimpaa menoa, johon sonnustaudun usein silloin kun on mekkofiilis. Siihen kuuluu printtimekkojen lisäksi maanläheisiä sävyjä, 70-luvun mittasuhteita ja tiettyjä nyansseja, kuten runsaampia koruja ja pehmeää nahkaa. Superkivaa, kun ei vielä tarvitse sukkahousuja. Määrään itselleni paljon mekkopäiviä niin kauan kuin tämä autuus vielä jatkuu.

(Tyylini taitaa muuten nykyisellään olla yhdistelmä mustanpuhuvaa farkku- ja kauluspaitaminimalismia, tätä rennompaa hippeilyä ja hevostallirönttöilyä. Unohtamatta varvastossuja ja kasuaalia paljettiräjähtelyä pienimmästäkin tekosyystä päästä kimaltelemaan.)

Leomekko on Miia Halmesmaan, ostin alkuvuodesta ja olen käyttänyt tosi paljon. Mokkatakki on vanha suosikki Gant Ruggerilta, rakastan sitä, se saa minut välittömästi solahtamaan tietynlaiseen huolettomuuteen. Mokkatakki alkusyksyllä on kyllä melkoista reunalla elämistä, kaatosade voi yllättää milloin vaan enkä tietenkään kanna juuri silloin sateenvarjoa mukana.

Konjakinruskeat Clarisse-saappaat tuntuvat jalassa todella hyvältä, samaan aikaan tukevalta ja pehmeältä kuin kävelisi hyvin jousitettujen pilvien päällä. Arvostan paksua pohjaa, joka kohottaa jalat turvallisen etäisyyden päähän lammikoista. Nahka on kauniisti käsitelty ja laadukas ja tykkään pohjien reiluista urituksista, jotka tuovat mielleyhtymiä heppatyttöilyyn ja metsäretkiin. Ehkäpä täytyy testata niitä tositoimissa! Vetskarit löytyvät näistäkin ja hyvä niin, näissä nauhoissa olisikin melkoisesti aukomista.

Nämäkin maiharit näyttävät siltä kuin olisivat olleet kaapissani aina, ja päätyivät mustien nilkkureiden lailla samantien käyttöön. 

On kyllä helppo suositella vastuullisesti valmistettuja, kauniita kenkiä merkiltä, jota olen aiemminkin ostanut ja josta on pelkkiä positiivisia kokemuksia. Näissä kohtaa laatu, nyanssit ja kohtuullinen hinta, sillä suurin osa Ten Pointsin syysmalliston kengistä osuu sadan ja kahdensadan euron väliin. Kurkkaa nettikaupasta kaikki naisten mallit, ja toki miehillekin löytyy omansa.

Syyspukeutuminen, herääkö tunteita? Kiinnostaako vai kauhistuttaako?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA