Onnellisen avioliiton salaisuus?

Kun Stella ja Jarno menivät viime syksynä naimisiin, ehdotin heti, että voisin antaa heille parisuhdevinkkejä. Olen todella innokas neuvomaan ihmisiä, erikoisosaamistani ovat ihmissuhteet, synnytys ja lastenkasvatus, reseptit, raha ja politiikka.

Olen ollut yhdessä Parkkoseni kanssa 27 vuotta, joista 20 vuotta naimisissa. Olen siis ollut elämästäni enemmän Parkkosen kanssa kuin ollut olematta. Olin 21-vuotias kun sanoin Kaarle XII:n mekkalassa Parkkoselle, jonka kanssa olimme veivanneet edestakaisin jo jonkin aikaa, että nyt joko ollaan tai ei olla. Parkkonen sanoi että ollaan vaan.

(Olin vietellyt Parkkosen aikoinaan karkaamalla ensimmäisen yhteisen yön jälkeen hänen Pohjoisrannan luukustaan jättäen jälkeeni vain samppanjapullon korkin metallikehikosta taivuttelemani pikkuruisen tuolin ja lapun, jossa luki: “Rohkea oli se mies, joka ensimmäisenä nielaisi osterin. – Jaakko III”.)

(Parkkonen muuten vietteli minut hiukan myöhemmin voileivällä. Ja sitten minä vielä tuplaviettelin hänet roquefort-pastalla. Vatsan kautta ja niin edelleen.)

Tänä syksynä meillä on ollut ilo ja kunnia vierailla kaksissa häissä, joissa molemmissa oli pääosassa jo pitkään yhdessä ollut pariskunta. Siinä on ehdottomasti oma, kaunis latauksensa, että tahtoo vielä vuosikausienkin jälkeen. Nuorenahan sitä nyt tietysti tahtoo, ja uskoo ja luottaa. Mutta että vielä vuosienkin jälkeen.

Toisen pariskunnan häissä sulhasen puhe päättyi yllätysohjelmanumeroon, kun estradille astui tähtiesiintyjä laulamaan morsiamelle sulhasen valitseman ja puheen teemaan sopivan laulun. Esitys kirvoitti meissä Parkkosen kanssa hyvät keskustelut. Mitä musiikkia me valitsisimme hääjuhlaamme, tai meidän tapauksessamme valojenuusimisseremoniaan? (En tiennyt mistään valojenuusimisjuhlista yhtään mitään ennen Kauniita ja rohkeita.)

Minä ajattelin, että ehkä kutsuisin esiintyjäksi Palefacen, koska en millään malttaisi jättää käyttämättä mahdollisuutta pieneen porvarillisuuden ravisteluun, kun niin iso joukko ihmisiä olisi kerrankin koolla. Parkkosen mielestä se oli vähän outo valinta hääjuhlaan (tai vastaavaan), mutta niin oli minusta hänenkin ehdotuksensa: Prince. Joka on kuollut.

Sanoin loukkaantuneena, että jos en saa Palefacea, voisin siinä tapauksessa EHKÄ antaa uuden mahdollisuuden Red Hot Chili Peppersille, joiden esiintymiseen petyin Kaisaniemessä muutama vuosi sitten. Parkkosen mielestä se taas olisi aivan liian kallista, toisin kuin ilmeisesti Prince.

Olemme keskustelleet aiheesta ennenkin, esimerkiksi tietysti silloin kun kerta kaikkiaan menimme naimisiin. Keksimme heittäytyä vihittäviksi kolme viikkoa ennen häitä, joten ei siinä hirveästi ehtinyt järjestellä, musiikkia eikä muuta. Parkkonen olisi halunnut häämarssiksemme Pakkanen, siitä suomalainen tykkää, esittäjänä Papu ja pojat. Meidät vihittiin nimittäin Senaatintorille rakennetussa lumikirkossa. Jos kirkko, joka uhkasi sulaa, sortuisi, hän valitsi minulle myös varmuuden vuoksi hautajaiskappaleen, joka oli Neil Youngin She’s like a hurricane.

Oikeasti Parkkonen on kuitenkin romantikko. Hän laittoi aikoinaan aina ennen töihin lähtöään levylautaselle kieppumaan Marilyn Monroen When I fall in love, it will be for ever, johon heräsin.

En enää muista mitä musiikkia lumikirkossa soi sisään kävellessämme tai ulos tullessamme, mutta sen muistan kuinka lumikirkon ulkopuolelle oli kokoontunut iso joukko turisteja, ystäviä ja Säätytalon puistotädit toppahaalareissa törröttävine lapsilaumoineen, jo olemassa olevien tyttäriemme pieniä kavereita. Hilpeällä joukolla oli ilmapalloja käsissään ja he lauloivat Nousee päivä, laskee päivä ja laskivat pallot helmikuiselle taivaalle leijumaan. Isäni kaatoi kuohuviiniä kaikille pahvimukeihin. Menen ihan kananlihalle edelleen sitä ajatellessani. Kaiken kukkuraksi Parkkosen serkku lauloi meille Akselin ja Elinan häävalssin, kun juhlimme vihkimisen jälkeen seurueinemme Ekbergillä kello viiden teellä. Saimme siis musiikkia yllin kyllin.

Ryhtyessäni nyt ponnekkaasti muotoilemaan postausta aiheesta Neuvojani vastanaineille pitkän parisuhteen omaavilta, tajusin kuitenkin, että mitään kovin päteviä neuvoja ei olekaan. Kukaan ei voi mitenkään välttää kaikkia niitä karikkoja, joita ihmissuhteissa väistämättä tulee eteen. Ja pitkissä ihmissuhteissa niitä tulee oletettavasti tietysti enemmän kuin lyhyissä ehtii tulla.

(Sanon nyt varmuuden vuoksi tähän väliin, että puhun tavallisen mittaluokan parisuhdeongelmista, en huomattavista, raastavista, isoista ja vakavista ongelmista. Niistä minulla ei ole kokemusta.)

On sulaa hulluutta kuvitella, että joku ihminen olisi montakymmentä vuotta putkeen koko ajan ihana. Välillä toinen ottaa niin paljon pattiin, että on hankala nähdä miten ikinä voisi koskea pitkällä kepilläkään. Parkkonen totta vieköön osaa ajaa minut raivon partaalle ja minä epäilemättä hänet, vaikka olenkin omasta mielestäni enkelistä seuraava.

Meillä on ollut tosi hauraita aikoja. Olemme olleet mykkiä, kylmiä ja kaukana toisistamme. Tiedämme molemmat, että puhuminen auttaa, mutta emme silti puhu. On aika paljon vaadittu, että silloin parikymppisenä olisi osannut käsitellä puhumalla parisuhteen ongelmakohtia, joten kannamme mukanamme hankauksia sieltä asti. Ja jos emme silloin osanneet tai tajunneet puhua, niin nyt emme enää halua kajota. Tietyllä tavalla on varmasti helpompi joskus aloittaa puhtaalta pöydältä, jonkun uuden ihmisen kanssa, ilman vanhoja taakkoja. Mutta silloin toisaalta katoaisi joitakin pitkän parisuhteen eduista, kuten se, että vain me kaksi voimme puhua lastemme potkupukuajasta kaihoisasti ja palauttaa puolella sanalla mieliin yhteisen historian kohokohtia vuosikymmenien taakse. Olemme kehittäneet melkein kuin salakielen, du och jag, Alfred.

Meidän parisuhteemme ei ole ollut niin tasa-arvoinen, kuin olisin toivonut. Ei kenenkään syystä, elämä vain on mennyt niin. Me emme ole mitään ilmiselviä sielunkumppaneita, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Olemme aika erilaisia. Olemme varmasti loukanneet toisiamme, olleet välinpitämättömiä, pitäneet toisiamme itsestäänselvyyksinä, käyttäytyneet itsekkäästi. Tehneet kaikkien parisuhdeoppien useimmat alkeelliset virheet.

Mutta Parkkonen on paras ystäväni ja ihminen, jonka kanssa kaikkein mieluiten vietän aikaa. Hänen kanssaan on hauska matkustaa ja meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Myös ihan tavallinen arkemme on hyvää. Luemme toisillemme ääneen ja sen lisäksi, että käymme yhdessä elokuvissa, hän käy niissä myös minun puolestani, jos minä en uskalla. Tunnen häneen edelleen hyvin voimakasta fyysistä vetoa ja hän onneksi minuun. Meillä on aika kuuma suhde, kipinät sinkoilevat pienestä kosketuksesta. (Miksi tästä on niin vaikea puhua, iso ja tärkeä osa parisuhdetta kuitenkin sekin. Kuulen Hankoon asti äitini ja tyttärieni vaikeroivan noloudesta.)

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Parisuhteen ei tarvitse olla täydellinen ollakseen onnellinen. Parisuhteen ei tarvitse olla koko ajan onnellinen, ollakseen hyvä ja antoisa. Parisuhteen ei edes tarvitse olla aina antoisa. Joskus riittää, että pusketaan hampaat irvessä eteenpäin jonkin yhteisen asian eteen.

On myös tosi tärkeää muodostaa juuri teidän kahden näköinen liitto, ei kenenkään muun odotuksia vastaava. Pieni juttu: me nukuimme jonkin aikaa erillämme, häiritsimme toistemme unta heräilyillämme. Ensin ajattelin, että erillisten vuoteiden täytyy tarkoittaa jotain pahaa ja huolestuttavaa, lopun alkua, mutta kun kumpikin oli tyytyväinen tilanteeseen, ymmärsin senkin ajatuksen tulleen ulkoapäin. Nukuimme paremmin, heräsimme vihaamatta toisiamme (aina plussaa pitkässä parisuhteessa) ja mikään suhteessamme ei kärsinyt tilanteesta. Nyt jaamme taas parisängyn, mutta haaveilen silloin tällöin omasta makuuhuoneesta ja tunnen pariskuntia, onnellisia sellaisia, joille saattaisi tehdä hyvää asua peräti eri osoitteissa, siis ihan ilman mitään eroamisia.

Blogini 15 vuotta sitten -juttusarjassa kirjoitan: “Olen niin kypsä Parkkoseenkin, täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan”. Muisto oli hauska kirjata ylös nyt, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja asumme edelleen ja yhdessä siinä talossa, jonka ostelemista epäröin. Kun katson taaksepäin, näen meidän tehneet joitakin asioita oikein. Ei siksi, että olisimme erityisen taitavia tai olisimme viisaasti niin suunnitelleet, vaan oikeastaan ihan vahingossa.

✖ Me olemme vaalineet kahdenkeskistä aikaa aina. Siitä on hyötyä nyt, kun lapset ovat muuttaneet kotoa. Siitä oli toki hyötyä myös silloin, kun lapsiperhearki oli kiivaimmillaan.

✖ Olemme myös vaalineet omaa aikaa. Se, että olemme aina viettäneet osan viikoista töiden takia eri kaupungeissa, on sattumalta sopinut meille.

✖ Olemme unohtaneet paljon. En epäile yhtään, etteikö olisi terapeuttista käydä menneisyyden vaikeita vaiheita läpi, mutta joskus vanhojen kaiveleminen on ihan turhaa. Ihmisiä tässä vaan ollaan. Eteenpäin.

✖ Vaikka jokaisen vauvan, muuton ja remontin kohdalla olemme olleet eron partaalla, olen silti sitä mieltä, että olemme vahvistuneet silloin kun olemme olleet voimiemme ja osaamisemme (siedettävillä) äärirajoilla ja jonkin hiukan liian ison seikkailun syövereissä. Siksikö menimme ja ostaa paukautimme juuri yhden tiilirotiskon lisää, juuri kun elämä oli vihdoin helpottamassa?

✖ Me olemme jossain syvällä sisimmässämme luottaneet siihen, että saatamme vaikeiden aikojen jälkeen rakastua uudelleen ja nimenomaan toisiimme. Se tunne on yhtä vahva kuin ensirakkaus, yhtä suuri ihme ja kiitollisuuden aihe. Niin on käynyt jo monta kertaa.

Loppuun Parkkosen parisuhdeneuvo, jonka hän huutaa kysyttäessä teille tuolta eteisestä, samalla kun kiskoo kenkiä jalkaansa, lähteäkseen taas päiväkausiksi keikoilleen:

“Helpottaa kun ajattelee, että tämä nyt kestää loppuelämän. Silloin ei säikähdä pienistä.”

Sanoinhan. Romantikko.

Lue lisää: Olen kirjoittanut tutustumisestamme tietysti ennenkin, ja tässä jutussa jaan lopussa pari varteenotettavaa parisuhdevinkkiä lisää.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA