Olemme siellä mistä viime vuonna haaveilimme

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Ajoimme hirsitalollemme minimipysähdystaktiikalla joulukuun alussa ja olemme siitä saakka olleet käytännöllisesti katsoen kahdestaan koirien kanssa metsän keskellä. Vielä ei kyllästytä, ja hyvä niin, koska tarkoitus on pysyä täällä helmikuun alkuun asti. Minä pääasiassa kirjoitan, Jarno pääasiassa huolehtii kaikesta muusta ja pitää samalla lomaa, sitä joka jäi kesällä väliin kun hän vietti kaksi kuukautta seisten rakennustelineillä, rapaten talon eteläseinästä vanhaa maalipintaa irti.

Varustauduimme merinovillaisilla aluskerrastoilla, kirkasvalolampulla, paksuimmilla takeillamme ja otsalampuilla. Kaikkia on tarvittu. Kunnolliset lampaanvillaiset tumppuni olivat ryömineet karkuun, vaikka hankin ne aikoinaan juuri tällaista tilannetta varten. Olen siis pukenut ohuita villasormikkaita useat päällekkäin ja itsepäisesti kieltäytynyt ostamasta toisia hanskoja. Katsotaan kauanko pärjään. 15 asteen pakkasella on mennyt hyvin, kun on pysynyt liikkeessä. 20 asteessa alkoi nipistellä sormenpäitä.

Enimmäkseen lämpötilat ovat kuitenkin pysyneet muutaman asteen verran pakkasen puolella, välillä käyneet plussallakin. Silloin on luisteltu menemään jäätiköksi muuttuneilla teillä ja mietitty pitäisikö päiväkävelyt hoitaa potkukelkalla, koirat köytettynä pulkkaan kelkan perässä. Paljon mieluummin se pakkanen, kunnon talvi!

Yhtenä päivänä lämpötilat tipahtivat lähes 20 asteella miinuksen puolelle. Kaikki tämän kirjoituksen kauneimmat kuvat ovat tuolta päivältä. Kahlasin lumisilla niityillä kameran kanssa, koko Tornionjoki höyrysi, saarilla kiemurteli tihenevä sumu ja sydän oli haljeta kaiken sen kauneuden äärellä. En olisi ikinä 16-vuotiaana uskonut, että tulee päivä, kun lumi, pakkanen ja höyryävä joki tekevät minut näin onnelliseksi. Sitten paikalle saapui mies potkukelkan kanssa ja muistin kuinka paljon muitakin syitä on kiitollisuuteen.

Päivät kuluvat yllättävän nopeasti, vaikka ajattelin etukäteen, että täällä aika hidastuisi. Talvella ei remontoida, mutta puuhaa riittää lumitöistä puiden kantamiseen ja pieneen nikkarointiin. Jarno rakensi äidin ja äidin puolison metsästyskoiran alulle oman laavun, jonne se pääsee säältä suojaan silloin kun viettää päivää pihalla. Otimme köökin vanhan valurautaisen kotilieden takaisin käyttöön: kun tuikkasee pesään pienen tulen heti aamusta, saa huoneen nopeasti lämpimäksi – seuraava askel olisi keittää samalla kahvit. Iso pirtti onneksi lämpiää uudella ilmalämpöpumpulla, koska talon sydämenä seisovan suuren leivinuunin toimintaperiaatteisiin tutustuminen on vielä testausvaiheessa. Uuni on nuohottu ja toimii hienosti, mutta kaupunkilaiset harjoittelevat vielä miten sen saa varaamaan lämpöä.

On pimeää. Olin täysin unohtanut miten kaikennielevä sydäntalven pimeys onkaan. Kolmen maissa iltapäivällä tuntuu keskiyöltä ja siltä tuntuu myös aamulla herätessä. Kaupungissa sentään valosaaste valaisee taivasta ja äänet ympärillä pitävät rytmiä yllä, täällä pimeys putoaa kuin säkki päähän eikä ikkunasta näy kuin mustaa. Rakastan joka hetkeä. Tuntuu kuin talo ja metsä ympärillä suojelisi meitä. Täällä olemme turvassa.

Ulkoilemme joka päivä valoisaan aikaan, jotta säilyisi jokin taju vuorokaudenrytmistä. Valoa riittää kirkkaina päivinä parin tunnin verran, hämärämpinä päivinä tarjolla on vain sininen kajo. Kipakimpina pakkaspäivinä on kirkasta ja taivas huurteisen vaaleanpunainen.

Toisinaan ulkoilu venähtää pimeän puolelle, sitä varten koirilla on valopannat. Toinen loistaa pimeässä neonpinkkinä, toinen neonkeltaisena. Näky on surrealistinen. Näytämme diskomadoille tietä taskulampulla.

Koirat rakastavat lunta, niiden turkit muuttuvat pehmeiksi pakkasessa kun ne sukeltavat kinoksissa hajujen ja jälkien perässä. Pakkasesta he ovat kyllä keskenään eri mieltä. Lainakoiramme Luna on talviurheilija, joka sukeltaa toppapomppaansa onnellisena ja riehuu lumessa välittämättä lämpötiloista. Oman koiramme mielestä toppavarusteissa ulkoilu on noloa ja viisi pakkasastetta olisi aika lailla maksimi minkäänlaiselle nenän näyttämiselle oven ulkopuolella. Jos on yhtään kylmempää, herkkä lootuksenkukkanen on välillä nostettava syliin ja puhallettava tassuihin lämpöä. Tassuvaha on toki käytössä ja tossujakin on joskus kylmempinä Helsingin-talvina kokeiltu, kokeilu ei varsinaisesti ollut menestys. Kaikista parhaiten tassuja lämmittää sympatia, prinsessakohtelu ja oikea kulkusuunta, sillä kotiinpäin kääntyessä ei ole minkäänlaisia ongelmia etenemisen kanssa.

Pihasauna sai valot! Viereisessä kuvassa minä saan kyydin kotiin.

Rakastan myös tätä hiljaisuutta, olkoonkin, että uusi ilmalämpöpumppu pitää kaikenlaista putputusta, hurinaa ja säksätystä säädellessään itseään.

Ulkona hiljaisuutta on välillä pysähdyttävä kuuntelemaan. Tuulettomina päivinä voi kuulla lumisateen äänen, pienen sirinän. Kun vaaran toisella puolelle haukkuu koira, mäyräkoirat höristävät korviaan ja vastaavat.

Täällä nukkuisin helposti puolille päivin, vaikka kaupunkikodissa en ole pystynyt pariin vuoteen nukkumaan yhdeksää pidempään edes silloin kun voisin. Unikin on erilaista, selvästi syvempää ja palauttavampaa. Täällä olen ollut virkeämpi kuin koko syksynä Helsingissä, vaikka on lähes ympäri vuorokauden säkkipimeää.

Luna on erityisen mielissään lähimetsässä asuvista poroista ja hyvin pettynyt siihen, että hänen, hurjan metsästäjän, ei anneta ajattaa niitä. Muiden eläinten jälkiä olemme kuitenkin tutkineet yhdessä, ja opetelleet tunnistamaan niitä. Pihalla loikkii pimeän aikaan naapurin Täplä-kissan lisäksi ainakin yksi utelias kettu. Niityn poikki oli tassutellut supikoira. Eräitä jälkiä epäilimme jo nuoreksi sudeksi, sillä melko lähellä on tehty joskus susihavainto, mutta lähistöllä asuva hirvikoira taitaa silti olla todennäköisempi vaihtoehto. Yritämme bongata ilveksen pyöreitä tassunjälkiä, sillä niitä tiettävästi asuu kilometrin kahden päässä.

Oli ihanaa viettää täällä joulu! Haaveilimme siitä vuosi sitten, mutta silloin talo ei ollut vielä talviasuttavassa kunnossa. Pyhät menivät rauhallisesti, kaksin koirien kanssa vietimme nekin. Polttelimme kynttilöitä, kuuntelimme musiikkia, katsoimme elokuvia ja lueskelimme. Ruokaa teimme niin paljon, että sitä syödään vielä ensi vuoden puolella. Ainakaan emme kuole nälkään, jos sudet saartavat talon (tai sitten tarjoilen niillekin rääppiäisiä).

Vuoden viimeiset päivät kuluvat pitkälti kirjoittaen ja syöden. Pitää tankata, että jaksaa ajatella ja kirjoittaa ja sietää niitäkin päiviä, kun teksti on kamalaa. Tällä hetkellä on onneksi ihan optimistinen fiilis, sellainen että kyllä tästä tekeleestä vielä kirja tulee. Välillä on parasta keskittyä siihen paljonko on jo valmiina eikä miettiä sitä kuinka paljon työtä on vielä edessä.

Ruudun toiselle puolelle valoa ja iloa! Kiitos tästäkin vuodesta, on yhä ilo jakaa hetkiä kanssanne.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Maapähkinävoinuijat ja kurkkusalaattia

Pikainen moi eräästä tiilirotiskosta, jossa ruoanlaittoinspiraatio on ihan hukassa. Mutta yksi resepti sentään löytyi, joka herätteli omat kokkausilot juuri sopivasti viikonlopun kynnyksellä. Selailin nimittäin vanhoja kuvia kesältä ja palauttelin mieleeni mehevät kananuijat. Silloin grillasimme, nyt aion tehdä näitä uunissa. Toivottavasti reseptistä on teillekin iloa, missä kokkaattekin! Alkuperäinen resepti on peräisin Elle Mat & Vin -lehdestä.

MAAPÄHKINÄVOINUIJAT & BASMATIRIISI

Läjä broilerinnuijia (Nuija, hassu sana. Nuijien sijaan voi toki käyttää koipireisiäkin.)
Seesamiöljyä
Purkillinen maapähkinävoita (Tykkään rouheasta, sokerittomasta, luomusta)
n. 250 ml pahvitölkillinen kookosmaitoa tai koostumuksen mukaan
0,5 -1 dl kalakastiketta
Tuoretta chiliä tai chilihiutaleita
Basmatiriisi

Pyörittele ensin nuijat suuressa kulhossa kauttaaltaan seesamiöljyyn. Sekoita sitten kaikki maapähkinäkastikkeen ainekset yhteen. Laita sopivasti kastiketta kanakulhoon ja veivaa taas kunnes kaikki nuijat ovat kastikkeen vallassa. Säästä loput kastikkeesta tarjoiluun.

Grillaa nuijat tai tyrkkää uuniin, uunissa kypsentäminen kestänee puolisen tuntia. Loppuvaiheessa aion laittaa grillivastusta peliin. Lohko limejä tarjoiluun.

Mausta halutessasi basmatiriisi suolan lisäksi riisiviinietikalla ja ripsauksella ruokosokeria.

KURKKUSALAATTI

2-4 kurkkua
Kevätsipulia tai vastaavaa
Suolapähkinöitä
Korianteria

Kastike salaatille:
Seesamiöljyä
Riisiviinietikkaa
Inkivääriä
Chiliä
Ruokosokeria, jos makeutta kaipaa

Laiska kun olen, käytän usein valmista inkivääritahnaa ja kuivattuja chilihiutaleita.

Vetele kurkku pitkiksi roikaleiksi haluamallasi välineellä. Kokoa salaatti laakealle vadille runsaaksi ja villin vihreäksi keoksi.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN

Anna lahjaksi turvallinen joulu

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus

Olen kirjoittanut monena vuonna juuri näihin aikoihin tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Ajankohdalla on syy: joulu on tytöille erityistä riskiaikaa, sillä lapset ovat silloin poissa koulusta. Sukuelinten silpominen ajoittuu monesti loma-aikaan, koska silloin tytöt ehtivät toipua leikkauksen aiheuttamista vammoista. “Leikkaus” on tosin sanana turhan steriili ja siisti kuvaamaan sitä mitä tapahtuu, sillä usein partaterällä tai veitsellä tehtävä toimenpide on valitettavan harvoin steriili tai erityisen siisti. Kyse on järjestelmällisestä naisiin kohdistuvasta väkivallasta, joka aiheuttaa peruuttamattomat, laajat seuraukset tytön koko elämään.

Silpominen kiellettiin Keniassa lailla vuonna 2011, mutta asenteet muuttuvat hitaasti ja siksi silpominen tehdään nykyään salaa silloin kun muut eivät huomaa. Esimerkiksi Solidaarisuus-järjestön hankealueella Lounais-Keniassa kisii-heimon tytöistä lähes jokainen kokee tämän siirtymäriitin tytöstä naiseksi. Sukuelinten silpomiseen liittyy vahvoja uskomuksia puhtaudesta ja naimakelpoisuudesta: vaikka tyttö on itse vasta lapsi, silvottuna hänen katsotaan olevan valmis avioliittoon ja äitiyteen.

Minä ja veljeni ensimmäisenä jouluna Suomessa.

Kun ajattelen oman lapsuuteni jouluja, kontrasti on kammottava. Joulu oli ihanaa odotuksen ja jännityksen aikaa, leikin ja riitelin veljeni kanssa, odotin pukkia ja lahjoja. Minulla oli vakosamettinen lappuhaalari ja nilkkasukat. En ollut pussannut koskaan ketään, pojat olivat minusta kivoja leikkikavereita mutta muutoin melko epäilyttäviä. Että siinä iässä olisin ollut silpomisen jälkeen valmis jonkun aikuisen miehen vaimoksi, aloittamaan sukupuolielämän, tulemaan äidiksi heti kun pieni kehoni olisi ollut siihen kykeneväinen. Ajatuskin on absurdi, ja silti tämä on miljoonille tytöille ihan täyttä totta, vallitseva todellisuus jossa he elävät. Lapsivaimot, jotka on annettu aikuisten miesten käyttöön, lapset jotka saavat lapsia, vaikka heidän pitäisi olla itse leikkimässä. Lapset, joille on tehty sellaista väkivaltaa, että on ihme, jos he enää luottavat koskaan kenenkään. Jos ylipäänsä selviävät, sillä moni myös kuolee silpomisen seurauksena verenhukkaan, verenmyrkytykseen tai muihin jälkikomplikaatioihin.

Sukuelinten silpominen ei ole yksittäinen tai irrallinen ilmiö, vaan seurausta naisten alisteisesta asemasta suhteessa miehiin ja osa järjestelmällistä väkivaltaa, jota tytöt ja naiset kohtaavat päivittäin ympäri maailman. Silpominen myös ylläpitää naisten heikompaa asemaa, sillä silpomisen seurauksena tyttöjen koulut jäävät kesken ja he päätyvät hyvinkin nuorena vaimoiksi, äideiksi ja taloudellisesti riippuvaisiksi miehistä.

Sukuelinten silpomista harjoitetaan monen eri uskonnon ja kulttuurin parissa yli 30 maassa. Eniten sitä tehdään Länsi- Afrikasta Itä-Afrikkaan ulottuvalla alueella, sekä joissakin osissa Lähi-itää ja Aasiaa. Silpomisen syyt vaihtelevat kulttuureittain, mutta tyypillisimmin sillä halutaan valmistaa lapsi avioliittoon ja äitiyteen. Yhdistävänä tekijänä silpomista harrastaville kulttuureille on halu kontrolloida tytön kehoa ja seksuaalisuutta. Se toimii, koska sukuelinten silpomisesta seuraa tytölle usein terveydellisiä, henkisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elämään.

Välittömiä seurauksia ovat silpomisen aiheuttamat tulehdukset, verenhukka, verenmyrkytys ja kipushokki, jotka voivat johtaa tytön kuolemaan. Pitkäaikaisia haittoja ovat mm. hengenvaaralliset synnytykset, repeämät, kuukautisveren ja virtsan pakkautuminen, virtsaamisvaikeudet, sisäsynnytintulehdukset, arven liikakasvu, kystat, krooniset virusinfektiotartunnat kuten B- ja C-hepatiitit sekä HIV. Psykologisiin ongelmiin voi lukeutua esimerkiksi posttraumaattinen stressi, masennus, itsetunto-ongelmat, takaumat ja painajaiset.

Ja tietysti suhde omaan seksuaalisuuteen voi vaikeutua. Itse kukin voimme omalla kohdallamme miettiä millaisia vaikutuksia silpomisella on seksielämään. Lievimmissäkin silpomisen versioissa nirhaistaan klitorikseen herkintä huppua tai poistetaan koko klitoriksen alue. Äärimmäisessä muodossaan alapäästä leikataan kaikki ulkoiset sukuelimet ja alue ommellaan umpeen. Yhdynnät silvotuilla sukuelimillä voivat olla hyvin tuskallisia ja altistaa joka kerta uusille tulehduksille. Solidaarisuus-järjestön sivuilta voi lukea lisää faktoja silpomisesta havainnollistavien piirrosten kera.

Oksettaa ja itkettää.

Tarkoituksella puhun sukuelinten silpomisesta enkä vain silpomisesta. Koko nimellään asia kuulostaa paljon kauheammalta, sellaiselta ettei sitä voi samalla lailla vaan ohittaa kaukana jossain toisessa kulttuurissa tapahtuvana asiana. Eikä se itseasiassa edes jää sinne kauas: Suomessakin asuvia tyttöjä joutuu silvottavaksi, sillä perinteet ja uskomukset kulkevat perheiden mukana.

Ymmärrän ihmisiä, jotka ovat mieluummin ajattelematta tällaisia asioita, olin sellainen joskus itsekin. Maailmassa tapahtuu koko ajan hirveitä asioita, joista tulee raivo ja sen jälkeen avuttomuus, kun tuntuu ettei ole mitään tarpeeksi tehokasta keinoa auttaa. Toivon silti, että jokainen lukee tämän tekstin loppuun, sillä vain katsomalla suoraan ongelmia päin voimme edistää niiden ratkeamista – ja itseasiassa me voimme auttaa. Ei ole taikanappia, jota painamalla voimme ratkaista kaiken, mutta voimme auttaa yksinkertaisesti lahjoittamalla rahaa niille, jotka ovat paraikaa paikan päällä muuttamassa asenteita, muuttamassa maailmaa turvallisemmaksi paikaksi kaikille tytöille ja naisille.

Sukuelinten silpominen on äärimmäisen julma, pysyvää vahinkoa ja usein hengenvaaraa aiheuttava vähintään 2000-vuotinen perinne. Maailmassa elää 200 miljoonaa tyttöä ja naista, jonka sukuelimet on silvottu. Sillä ei ole mitään lääketieteellistä tai uskonnollista perustetta, vaikka sitä joskus uskonnolla perustellaan. Monissa maissa, kuten Keniassa, se on nykyään laitonta, mutta uskomukset istuvat tiukassa ja sitä tehdään laajasti yhä. Joka vuosi 3 miljoonaa tyttöä joutuu läpikäymään sukuelinten silpomisen, suurin osa heistä alle 10-vuotiaina, nuorimmat vastasyntyneinä.

Miksi tätä on niin vaikea ratkaista, miksei riitä että silpominen kielletään laissa? Asia on monimutkaisempi kuin miltä päällisin puolin saattaa vaikuttaa. Sukuelinten silpominen on nimenomaan äitien ja isoäitien ylläpitämä perinne, jonka, nurinkurista kyllä, uskotaan, varmistavan tytön tulevaisuuden ja avioliittokelpoisuuden. Köyhissä oloissa tytölle naimisiinpääsy on elinehto, ja silpomisen läpikäynyt tyttö nähdään puhtaana ja neitseellisenä. Silpomisen ajatellaan myös suojelevan tyttöä raiskatuksi tulemiselta, minkä seurauksena yhteisö saattaisi hylätä hänet ja perheen maine kärsisi. Pelko yhteisön ulkopuolelle jäämisestä on niin suuri, että se voittaa rangaistuksen pelon.

Sukuelinten silpomista pidetään siis tarpeellisena toimenpiteenä, sillä äidit kaikkialla maailmassa haluavat tyttärilleen hyvää. Vaikka silpomisesta seuraisi komplikaatioita tai jopa kuolema, sitä ei osata yhdistää silpomiseen, vaikka se selitetään muilla syillä, esimerkiksi pahoilla hengillä. Sukuelinten silpomiseen ylipäänsä liittyy paljon vääriä uskomuksia: sen uskotaan esimerkiksi olevan hyväksi tytön terveydelle ja hedelmällisyydelle, ja ajatellaan, että silpomattomasta tytöstä tulee hedelmätön ja yliseksuaalinen. On olemassa jopa huhu, jonka mukaan leikkaamaton klitoris kasvaa valtavan pitkäksi. Uskomatonta millaisia muotoja halu kontrolloida naisen kehoa ja seksuaalisuutta voikaan saada.

Silpominen loppuu, kun asenteet muuttuvat sen vastaisiksi. Siihen tarvitaan oikeaa tietoa silpomisen haitoista ja ihmisoikeuksista sekä paikallisia auktoriteettiasemassa olevia ihmisiä, jotka vastustavat julkisesti vanhaa perinnettä. Kun riittävän moni asettuu perinnettä vastaan, silpomattomista tytöistä tulee uusi normi. Silloin perheet pikkuhiljaa uskaltavat jättää tyttönsä silpomatta, sillä normin mukaan toimiminen on suvulle kunnia-asia ja tytön naimakelpoisuus tärkeää niin perheelle kuin tytön tulevaisuudelle.

Solidaarisuus-järjestö on Suomen ulkoministeriön ohjelmatukijärjestö, joka on tehnyt pitkään työtä tyttöjen ja naisten aseman ja toimeentulon parantamiseksi sekä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi. Järjestö on erikoistunut tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaiseen työhön Keniassa ja Somalimaassa, ja kouluttaa myös paikallisia silpomisen vastaiseen työhön. Yksityisten lahjoittajien tuki on erittäin tärkeä toiminnan kannalta: lahjoitusvarojen turvin viedään tietoa ja koulutusta silpomisen haitoista sekä tyttöjen ja naisten oikeuksista niin vanhemmille, kyläpäälliköille, terveydenhoitohenkilökunnalle, opettajille, viranomaisille, uskonnollisille johtajille kuin itse lapsille.

Hyvä uutinen on, että pitkäjänteisen työn tuloksena asenteet ovat hissuksiin muuttumassa – työ siis tuottaa tulosta. Voit lukea tuloksista lisää järjestön tuoreesta vuosikertomuksesta.

Huono uutinen on, että työ on ottanut koronapandemian vuoksi takapakkia ja tilanne on tällä hetkellä entistä akuutimpi, sillä haavoittuvaisten tyttöjen ja naisten asema kehittyvissä maissa uhkaa heikentyä entisestään. Koronan tuoma talousahdinko on lisännyt tarvetta naittaa tytöt nuorina, ja yksi pandemian rajuimmista seurauksista on tyttöjen sukuelinten silpomisen lisääntyminen. YK:n väestörahasto UNFPA:n arvioiden mukaan sukuelinten silpomisen uhriksi joutuu seuraavan 10 vuoden aikana 2 miljoonaa tyttöä, jotka ilman pandemiaa olisivat voineet välttyä silpomiselta. Koulut ovat olleet jo pitkään suljettuina, niinpä silpomisia tehdään erityisen paljon juuri nyt. Koronan leviämisen hillitseminen työllistää paikallisia viranomaisia, mutta ihmisoikeusloukkaukset eivät saisi jäädä jalkoihin. Rajoitusten vuoksi tietoa voidaan jakaa somen livelähetyksillä, puhelimitse ja radiossa.

Kuvassa minä isoäitini kanssa, muikeana odottamassa pukkia. Toivoisin, että kaikki tytöt saisivat lapsena olla lapsia.

Joka minuutti 6 tyttöä on vaarassa joutua silvotuksi. Olet lukenut tätä kirjoitusta nyt ehkä kolmen minuutin ajan. Sinä aikana on mahdollisesti silvottu 18 tytön sukuelimet. Apua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Sukuelinten silpomisia tehdään juuri nyt, kun tytöt ovat pitkiä aikoja kotona.

Lahjoittaminen on helppoa. Lahjoita osoitteessa silpomaton.fi tai tekstaa SILPOMATON15 numeroon 16155 ja lahjoitat 15 euroa silpomisen vastaiseen työhön.

MITÄ LAHJOITETUILLA VAROILLA SAADAAN KONKREETTISESTI AIKAAN?

✖ Esimerkiksi 15 euron lahjoituksella koulutetaan äiti tai isä silpomisen haitoista, jotta hän ei silpoisi tyttäriään.
✖ 30 euron lahjoituksella tyttö pääsee turvaleirille aikana, jolloin hän on vaarassa joutua silvotuksia. Leirejä järjestetään koulujen loma-aikoina.
✖ 50 euron lahjoituksella koulutetaan kaksi opettajaa kertomaan oppilaille silpomisen haitoista ja siitä kenen puoleen kääntyä, jos tyttö epäilee joutuvansa silvottavaksi,.
✖ 100 euron lahjoituksella koulutetaan seitsemän vanhempaa silpomisen haitoista.

Auta tytöt turvaan, anna lahjaksi turvallinen joulu.

Matonmetsästäjät Marokossa

Kaupallinen yhteistyö Madesign.fi

Luvassa värejä ja valoa pimeään! Olen valmistellut viime päivinä kirjoitusta yhdessä ystäviemme Antin ja Anniinan kanssa, ehkä muistattekin heidät: pariskunnan, joka teki intohimostaan ammatin ja alkoi tuoda Suomeen upeita marokkolaisia vintagemattoja, joita myy Madesign-verkkokaupassaan. Olen kirjoittanut heistä useaan otteeseen ja pari vuotta sitten toteutimme yhdessä myös vinkkijutun siitä miten hankitaan täydellinen marokkolainen matto. Aihe on meille läheinen, sillä kodistamme löytyy useita vuosien varrella hankittuja marokkolaisia mattoja. Harva asia tuo kotiin lämpöä ja tunnelmaa niin kuin aito, käsintehty matto.

Kaikki tämän kirjoituksen kuvat ovat Antin ja Anniinan arkistoista!

Kävimme muutama vuosi sitten Marokossa ja seikkaillessamme Atlasvuorilla sijaitsevissa kylissä pääsimme tutustumaan myös berberiheimojen matonvalmistusperinteisiin. Näimme pikaisen pintaraapaisun maailmasta, joka on tullut Antille ja Anniinalle tutuksi viime vuosien aikana. Jututin Anttia ja Anniinaa heidän Marokossa viettämästään ajasta, ja sain nähtäväksi kuvia tien päältä. Tarinat ja kuvat olivatkin niin kiinnostavia, että päätin omistaa tämän jutun kokonaan niille. Ensi viikolla luvassa siis jatko-osa, jossa sukellamme syvemmälle sisustamiseen ja käytännön vinkkeihin. (Tämän kirjoituksen lopusta löytyy muuten alekoodi, jos mattohankinta on ajankohtainen.)

Suosittelen tätä juttua myös lääkkeeksi mahdolliseen matkakuumeeseen. Nyt kun ei ole ollut aikoihin mahdollista matkustaa kauemmas eikä taida hetkeen ollakaan, on hyvä hetki imeä valoa, lämpöä ja reissutunnelmaa ruudun läpi.

Antti ja Anniina, jutellaan teidän Marokko-seikkailuista. Olette aiemminkin kiertäneet pakulla Marokkoa, mutta vuosi sitten muutitte käytännössä pakuun asumaan, eikö niin? 

Kyllä. Olemme kiertäneet Marokkoa pakettiautolla vuodesta 2013 saakka, mutta saimme vasta myöhemmin idean rakentaa minikodin pakettiauton takaosaan, niin että pystymme helpommin ja mukavammin viettämään reissussa pidempiäkin aikoja. Ehdimme asua pakettiautossa puolisen vuotta.

Kunnes korona keskeytti.

Keväällä palasimme takaisin Suomeen. Oli täpärällä, että pääsimme Euroopan puolelle, sillä Marokon ja Espanjan kuninkaat päättivät sulkea rajat ja kaikki laivayhteydet oli peruutettu. Mietimme vaihtoehtoja: jäädäänkö Marokkoon jumiin kuka tietää kuinka pitkäksi aikaa vai jätetäänkö rakkaudella rakennettu minikoti Marokkoon ja lennetään Suomeen. Lopulta päätimme lähteä 700 kilometrin päähän Ceutaan, joka on Espanjan kaupunki Pohjois-Marokossa. Perille päästyämme iloksemme selvisi, että Ceutasta Euroopan kansalaiset saattoivat palata takaisin Eurooppaan vielä sinä ja sitä seuraavana päivänä. Sen jälkeen laivayhteydet loppuivat kokonaan.

Millaista arki on tien päällä?

Melko tavallista arkea, joskin silloin kun kaikki ”turha” on riisuttu, tulee elettyä enemmän hetkessä. Tehdään ruokaa, pestään pyykkiä käsin veivattavalla pesukoneella ja tiskataan. Ruoanlaitto on yksinkertaista ja kivaa. Saatavilla olevat raaka-aineet ovat omaa luokkaansa. Marokossa viljellään paljon ja paimennetaan vuohia ja lampaita vapaana niityillä, ja ruoka on verrattain hyvin puhdasta lähiruokaa. Kaupunkien ruokakojuissa ja marketeissa latasimme aina auton täyteen ruokaa ja juomaa, sillä syrjäseuduilla ja erämailla elintarvikkeiden hankkiminen on haastavampaa. Elimmekin paljolti pienten viljelijöiden vihannes- ja hedelmäkojujen antimilla, joskus osuimme markkinoille, josta saa ostettua esimerkiksi kahvia.

Saimme tarvitsemamme sähkön auton katolla olevista aurinkopaneleista, ja auringon voimasta lämpiävällä vedellä tiskasimme ja peseydyimme. Sopivien yöpaikkojen etsiminen tuotti välillä päänvaivaa. Kun sopiva spotti lopulta löytyi, ei tarvinnut kuin siirtyä auton takaosaan, niin oli kotona. Kaikki tarpeellinen – oma sänky, keittiö, pieni sohva pöytineen ja kylpyhuone – erittäin kompaktissa paketissa.

Seurasta ei ollut koskaan pulaa. Kun pysähdyimme pieniin kyliin, oli usein hetken kuluttua auton ympärillä lapsia ja koiria ihmettelemässä.

Huomasimme kuinka pienellä voi pärjätä ja kuinka täydellisen ihanaa on, kun elämä pyörii yksinkertaisten asioiden ympärillä eikä ole mitään ylimääräistä. Netin toiminta oli useimmissa paikoissa erittäin huono ellei olematon, joten älylaitteiden käyttö väheni entisestään. Tavaraa sai mahtumaan mukaan vain ihan murto-osan, mikä sai miettimään mihin sitä kotona olevaa tavaraa oikeasti tarvitsee. Esimerkiksi pesuainepurkkeja ei mahdu autoon ollenkaan, jos haluaa tilaa muille välttämättömyyksille. Tiski- ja pyykinpesuaineena toimii biohajoava siivouspalasaippua, joka sopii kaikkeen puhdistamiseen tiskeistä pyykkeihin.

Veden säännöstely kuuluu arkeen, sateisina aikoina myös sähkön säännöstely. Tällaisia asioita tuli aiemmin miettineeksi liian vähän omakotitaloarjessamme. Tien päällä huomasimme kuinka vähän tulee jätettä, kun kulutus kaikin puolin vähenee – enempää ei oikeastaan tarvita. Nyt olemme pyrkineet tuomaan näitä käytäntöjä myös omaan arkeen Suomessa. Pienessä tilassa asuminen aluksi mietitytti, mutta huomasimmekin, että emme itseasiassa tarvitsisikaan juuri enempää. Takaisin Suomeen päästyämme nauratti kaikki se ylimääräisen tilan määrä, mutta nopeasti lopulta otimme taas tilat haltuun.

Autossa asuessa elämä suuntautuu pääasiassa ulos. Minikodissa hoidetaan vain välttämättömät, kuten ruoanlaitto, nukkuminen ja peseytyminen. Muuten vietetään ulkoilmaelämää luonnossa, eläinten ja ihmisten parissa. Introvertteinä väsyimme välillä jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja silloin suuntasimme luonnonrauhaan, missä vietimme aikaa hiljaisuudesta ja maisemista nauttien. Oli hyvä saada välilllä akkuja ladattua, että jaksoi taas.

Marokossa elämä on hyvin sosiaalista ja yhteisöllistä. Nautimme suunnattomasti paikallisten parissa vietetyistä hetkistä kielimuurista huolimatta. Pelasimme lasten kanssa ja ihmettelimme elämänmenoa minttuteen äärellä. Paikallisten vieraanvaraisuus tekee aina vaikutuksen ja siinä onkin jokin yhdistävä tekijä, joka rikkoo kaikki rajat ja kielimuurit, kun kokoonnutaan pienen kylän tai koko perheen voimin syömään Taginea tai couscousia valtavan isolta saviastialta itsetehdyllä leivällä. Kaikki ovat samalla viivalla ja kunnioittavat toisiaan.

Yöt minikodissa nukuimme alkujännityksen jälkeen hyvin ja rauhallisesti. Toki unen laatu ja määrä riippui myös siitä, missä milloinkin yövyimme. Pääasiassa saimme nukkua melko rauhassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Yksi on jäänyt erityisesti mieleen. Yövyimme Middle-Atlaksen alueella pienenpienessä kylässä. Keskellä yötä heräsimme askeliin auton katolla, sitten kuului valtava pamahdus auton takaosassa, missä nukuimme, sitten pamahduksia ympäri autoa, kun joku törmäsi autoomme, auto heilui ja kaikkea tätä tahditti koirien haukunta. Nousimme täydestä unesta ihmettelemään mitä tapahtuu ja kaiken maailman kauhuskenarioita pyöri yösydännä mielessä. Antti raotti verhoa ja sieltä hyppäsi ikkunaa vasten koira. Tajusimme, että villikoirat olivat ympäröineet auton, emmekä ymmärtäneet miksi ne käyttäytyivät sillä tavalla. Kyläläiset olivat myöskin havahtuneet tähän poikkeukselliseen meteliin ja tilanteen mentyä ohitse saimme tietää, että auton katolla oli ollut karannut vuohi, jota koirat jahtasivat. Aamulla huomasimme, että yksi aurinkopaneeleista oli mennyt rikki, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin, vaikka isot koirat olivat hyppineet autoa vasten ja vuohi oli kipittänyt katolla.

Marokossa viettämänne aika on varmasti syventänyt ymmärrystänne paikallisesta kulttuurista, ja tietysti myös matoista.

Jokaisella visiitillämme Marokossa saa uusia kokemuksia. Nyt kun meillä oli mahdollisuus elää ja asua pidempään paikallisten keskuudessa, opimme paljon heidän arjesta.

Berberit elävät yksinkertaista ja vaatimatonta elämää vuoristossa. Paimentolaisia asuu edelleen teltoissa syrjäseuduilla minne tiet eivät vie, mutta tämä kulttuuri on ikävä kyllä kokoajan vähenemään päin, sillä nuoret lähtevät ennemmin kyliin ja kaupunkeihin etsimään työtä kuin jäävät elämään paimentolaiselämää luonnonrauhaan eläinten keskelle.

Berberien talot ovat pieniä ja vaatimattomia, mutta sitäkin sympaattisempia. Kyläläisillä on usein yhteinen iso uuni leivänpaistoa varten, johon jokainen tuo itse leipomansa leivät paistumaan. Leipää kuluu paljon, sillä se on paitsi hyvää ja maittavaa, myös ruokailuväline ja traditio jokaisella aterialla.

Elämä on hyvin omavaraista, lähes jokaisessa talossa on liuta kanoja. Munakas maustettuna kuminalla ja korianterilla onkin tyypillinen aamupala leivän ja pannulla paistettujen neliönmuotoisten lettujen lisäksi. Kotiruoka vuoristossa on mitä parhainta, sellaista on vaikeaa löytää kaupunkien ravintoloista. Kaikki on tuoretta ja iso osa raaka-aineista tulee omalta takapihalta. Oliiviöljykin on tuoretta ja käsinpuristettua. Voisimme melkein elää pelkästään sillä ja leivällä, niin hyvää se on. Syrjäisemmillä seuduilla kiertää vanha pieni kauppa-auto, joka on ahdettu täyteen erilaisia kodintarvikkeita ja esimerkiksi pesuaineita kuten mustaa saippuaa.

Marokkolaisia munkkeja!

Taloja lämmitetään kylminä talvi-iltoina polttamalla puita kaminassa, jotka ovat hyvin alkeellisia ja tupruttavat savua sisälle niin, että illtaa istuessa silmiä kirvelee. Vuoriston talvet voivat olla hyvin kylmiä ja luntakin tulee paikka paikoin. Pihassa olevilla isoilla padoilla lämmitetään suihkupäivinä pesuvettä.

Kulkuneuvona toimii pääasiallisesti aasi, joillakin on mopedi, hyvin harvalla auto. Liftaaminen on yleinen tapa päästä paikasta toiseen. Tutuilla seuduilla itsekin olemme ottaneet liftareita kyytiin ja lähellä Marrakechiä olemme myöskin kyydinneet ulkomaalaisia, se on hauska tapa tutustua uusiin ihmisiin.

Osa lapsista käy koulussa, jota pidetään joitakin päiviä viikossa. Lapset ovat avoimen uteliaita ja heidän kanssaan on helppo löytää yhteinen kieli leikin avulla. Lahjoitustuliaiset Euroopasta ovat olleet hyvin mieleisiä, sillä esimerkiksi leluja on harvassa.

Elämänmeno on kaikin puolin hitaampaa, kiireetöntä. On aikaa yhdessä olemiselle ja -tekemiselle. Perjaintaisin pyhäpäivänä istuskellaan ulkona matolla ja katsellaan maisemia ja vuorten taakse hiljaa laskevaa aurinkoa, kun juodaan kahvia. Kahvi ei ole arkinen juttu kuten meillä, Marokossa sen korvaa minttutee. Mutta erikoistilaisuuksina, kuten pyhänä, nautitaan kupit kahvia, jotka nautiskellaan rauhassa ja pitkään – hyvässä seurassa. Kaikessa tekemisessä on tietynlainen läsnäolo ja tekemisen ilo.

Etsitte myyntiin vintagea. Miten vuosikymmeniä vanhojen aarteiden metsästys käytännössä toimii? Liikesalaisuuksia paljastamatta, tottakai.

Aluksi yksinkertaisesti kyselimme sieltä täältä matkamme varrelta. Ihan ensimmäisellä mattojen etsintäkerralla, vuonna 2013, löysimme tällä keinolla vain kolme mattoa. Menekkiä on, joten olemme onneksi löytäneet sen jälkeen muitakin kanavia. Meille on muodostunut vuosien varrella tiettyjä vakiopaikkoja. Vuoristokylissä ja kaupungeissa silloin tällöin järjestettävät mattohuutokaupat ovat yksi oiva keino löytää enemmän mattoja yhdellä kertaa. Naiset tulevat kyliin myymään tekemiään mattoja, niin uusia kuin vanhoja. Kaikenlaiset markkinat ja tapahtumat keräävät paljon väkeä ja tunnelma on omaa luokkaansa, kun paikalliset toimittavat asioita ja vaihtavat kuulumisia. Aasit laitetaan parkkiin ja lähdetään kaupantekoon.

Mattohuutokauppa käynnissä.

Hienoja hetkiä ovat myös ne, kun törmäämme syrjäseudulla tien varrella kasvotatuoituihin nomadeihin (heillä on usein omat reittinsä, eivät kulje autoteitä pitkin) ja onnistumme saamaan selville, että on matto, jonka he haluaisivat myydä. Nomadinaiset voivat usein olla hieman epäluuloisia ulkomaalaisia kohtaan, mutta onneksi molemminpuolinen luottamus kuitenkin useimmiten saavutetaan ja seuraavaksi automme maastokykyisyys joutuu koetukselle, kun lähdemme hakemaan mattoa paikasta, jonne ei varsinaisesti mene tietä. Vanhat elämää nähneet matot vaativat usein kunnostusta, joten työllistämme paikallisia pesettämällä ja korjautamalla ne. Osa pestään kirkkaissa vuoristojoissa, osa talojen pihamaalla kaivosta haetulla vedellä. Pesuaineena käytetään yleisesti mm. soodaa, joka on paitsi luonnonmukainen, myöskin puhdistaa ja desinfioi.

Täysikuu Saharan autiomaassa.

Teetätte nykyään myös uusia mattoja, kertokaa siitä!

Uusia mattoja myydään Marokossa paljon ja iso osa tehdään pelkästään vientiin. Halusimme löytää matontekijöitä, joilta ostaa mattoja ilman välikäsiä. Näin koko summa päätyy tekijälle, joka saa itse hinnoitella työnsä ilman tinkimistä ja kaupankäyntiä. Lisäksi meille on tärkeää, että matot tehdään laadukkaasti ja perinteisin menetelmin.

Aloitimme etsinnät 2014 ja löysimmekin matontekijänaisia kylästä Middle-Atlaksen alueelta. Prosessi vaati paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta oli ilo löytää matontekijöitä, jotka ovat hyvin ammattitaitoisia ja todella omistautuneita asialleen. Mattojen laatu on vailla vertaa. Hohtava, pehmeä ja huippulaadustaan tunnettu villa saadaan korkealla vuoristossa elävistä pitkähäntäisistä lampaista. Villa puhdistetaan, karstataan ja kehrätään käsin lujaksi langaksi, josta matto lopulta solmitaan. Prosessi on aikaavievä, mutta lopputulos on häikäisevän hyvä. Naisille näiden mattojen tekeminen on kunnia-asia ja he tekevät työtään ylpeinä perinteisistä kutomataidostaan, jotka on kiertäneet tuhansia vuosia äidiltä tyttärelle. Olemme itse suunnitelleet erilaisia mattodesigneja, joiden pohjalta naiset kutovat mattoja. Vuoriston kylissä työtä on vain vähän tarjolla ja mattoja tekemällä naiset työllistävät itsensä ja elättävät usein koko perheen.

Suosipa sitten vintagea tai uutena valmistettua mattoa, miksi kannattaa mieluummin panostaa aitoon mattoon? 

Jos haluaa satsata mattoon, kannattaa pitää huolta, että saa rahalleen vastinetta, eli ehjän, puhtaan ja laadukkaan autenttisen maton suoraan niiden syntysijoilta. Mutta miksi satsata mattoon? Laadukas matto kestää aikaa ja käyttöä, mutta se on myös esteettisesti ja eettisesti tärkeä valinta.

Berber-matoissa ei ole kahta samanlaista, sillä niitä tekevät monien erilaisten heimojen naiset ja jokainen matto on aina tekijänsä näköinen ja uniikki (eri berberiheimojen matoista löytyy lisää aiemmasta kirjoituksesta). Vuosien jälkeenkin mattojen viehätysvoima vie meidät täysin mennessään. Jokainen on taideteos ja tavallaan haluaisimme pitää jokaisen itsellämme, mutta onneksi niille on tarjolla hyviä koteja, joissa niitä arvostetaan ja joissa ne pääsevät oikeuksiinsa.

Aidot Berber-matot on tehty pieteetillä ja rakkaudella laadukkaista materiaaleista kestävästi, luontoa kunnioittaen. Matot on tehty kestämään aikaa ja kulutusta. Ne on helppo pitää puhtaana, sillä laadukas ja käsittelemätön villa hylkii likaa ja raikastuu hetkessä tuulettamalla. Maton tahriintuessa esimerkiksi neste on helppo imeyttää talouspaperiin ja tahrat saa pestyä kotona marseillesaippualla. Monille villaisen maton helppohoitoisuus tuleekin yllätyksenä. Huolella tehdystä matosta ei myöskään irtoa häiritsevästi villaa, kun lanka on oikeaoppisesti käsin kehrätty. Kudonta on tiheä ja solmut on tiukasti solmittu. Hankintana laadukas, ajaton matto on verraton, sillä se kestää loppuelämän.

Lisäksi ne sujahtavat helposti kauniiksi osaksi erilaisia koteja tuoden särmää, lämpöä, tarinoita ja syvyyttä ja luoden täydellisen pohjan sisustukseen. Nähtyään kotinsa lattialla marokkolaisen maton moni onkin sanonut, ettei paluuta ole, sillä livenä mattojen laatu ja charmi pääsevät todella oikeuksiinsa. Tarjoamme matoille ilmaiset toimitukset kotiovelle sekä ilmaisen palautusmahdollisuuden, sillä olemme vakuuttuneita siitä, että matot itse puhuvat puolestaan ja tekevät vaikutuksen keneen tahansa.

Nettikaupoissa myydään nykyään edullisia tehdasvalmisteisia mattoja, jotka ovat kopioita aidoista Berber-matoista. Aito matto kestää vuosikymmeniä säilyttäen ajattoman eleganssinsa eikä siitä irtoa villaa. Halpa kopio sen sijaan varisee nöyhtää ja nahistuu nopeasti. Matto voi näyttää hyvältä verkkokaupan kuvassa, mutta käytössä huonolaatuisen maton ominaisuudet käyvät nopeasti ilmi.

Useimmiten Kiinassa valmistetut kopiot eivät myöskään ole vastuullisia, toisin kuin aidot matot. Valtavaksi paisuneessa kopiobisneksessä on muitakin eettisiä ongelmia kuin kiinalaisten tehdastyöläisten työolot: berberimattotrendi, joka on tietysti lähtöisin berbereiltä, suoltaa nykyisin rahaa muihin maihin ja monet aidot berberinaisten yhteisöt elävät yhä köyhyydessä, sillä markkinoille tulvivat halpakopiot syövät aitojen mattojen kysyntää. Jos siis tykkää berberimatoista, kannattaa tehdä eettinen valinta suosimalla aitoa mattoa, josta tekijä on saanut kunnollisen korvauksen.

Mitä teille kuuluu nyt, entä miten toiminta jatkuu pandemian keskellä?

Suomeen palatessamme meillä oli hankittuna hyvä erä mattoja, jotka riittivätkin joksikin aikaa. Mattojen loputtua olemme onneksi saaneet hankittua lisää Suomesta käsin, sillä olemme vuosien varrella ystävystyneet monien paikallisten kanssa, joiden kautta saamme hankittua luotettavasti lisää mattoja. Toki olisimme mieluiten itse Marokossa etsimässä mattoja, koska se on työmme suola, mutta olemme kiitollisia siitä, että tällä tavoin toimintamme voi kuitenkin jatkua.

Hankimme nyt maastokykyisen ja ”Afrikka-ystävällisen” auton, johon rakennamme uutta minikotia. Sillä on tilanteen salliessa tarkoitus lähteä takaisin Marokkoon ja toiveenamme on päästä seuraavalla kerralla ajamaan pidemmälle Afrikkaan, halki Saharan.

Osaatteko sanoa miten pandemia vaikuttaa marokkolaisten elämään? Onko tuotteita ostamalla mahdollista tukea paikallisia yhteisöjä?

Olemme säännöllisesti yhteydessä ihmisiin eri puolilla Marokkoa. Monissa paikoissa elämä jatkuu ennallaan, eniten tilanne vaikeuttaa elämää isommissa kaupungeissa. Monilta on loppunut työt mm. lockdownien ja turismin puuttumisen takia. Kuningas on avustanut rahallisesti kaikkein huonoimmissa asemissa olevia ihmisiä. Ostamme mattoja niin paljon kuin mahdollista. Jokainen myyty matto tuo työtä ja tuloja vuoristossa eläville Berbereille.

Kiitos Antti ja Anniina! Palataan ensi viikolla sisustusaiheeseen tarkemmin. Jos matoista herää kysymyksiä, kommenttiloota on auki – palaamme sitten vastausten kera seuraavassa jutussa. (Jos jätit kysymyksesi minulle Instagramin puolella, se on jo listalla eikä sitä tarvitse lähettää uudestaan.)

Jos mattohankinta on ajankohtainen, koodilla stella2020 saa 20% alennuksen Madesignin valikoimasta loppuvuoden ajan. Matto on arvokas, pitkäikäinen hankinta, joten muistakaa, että mattoja on mahdollista saada kotiin sovitukseen ennen ostopäätöksen tekoa.