Yearly Archives: 2021

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kymmenen kysymystä remppakuplaan

7

Terveisiä remonttipölyn keskeltä! Sekä meillä että Hangon kirjeenvaihtajallamme Annalla on ollut viime kuukausina remontti päällä, joten ajattelimme näin vertaistuen hengessä koota ajatuksia kymmenen kysymyksen muodossa. Kuvat ovat Annan ja valokuvaajapuoliso Parkkosen arkistoista, koska meidän remppakuvia olette jo nähneet tällä tontilla aivan riittämin (ja ollaanpa rehellisiä, märkätilojemme tilalla olevasta hiekkakuopasta ei kovin esteettisiä kuvia saa toisin kuin tästä upeasta pankkiprojektista).

1 ~ Kerro kohteesta!

Anna: Ostimme vuonna 1903 rakennetun vanhan pankin Hangon Bulevardilta ja kunnostamme ammattilaisten avulla siihen itsellemme työtilat, gallerian ja avoimen, luovan tilan toivottavasti monenlaiseen yhdessäoloon. Talo on kaunis kuin pieni korurasia, mutta hommaa riittää. Onneksi, kuin ihmeen kaupalla paljon vanhaa on säilynyt: julkisivun kaiverrettu graniittipaasi, vanhoja ovia, kuparikatos, koristeellinen tuulikaappi, puiset ikkunapenkit… Ja onhan meillä dynamiitin kestävä pankkiholvikin!

Stella: Kirjoitin tovi sitten aiheesta pidemmin, joten tiivistän: ostimme Jarnon kanssa Itä-Helsingistä 70-luvun rivitaloasunnon, jota olemme toukokuun lopusta saakka kunnostaneet itsellemme uudeksi kodiksi. Ensimmäinen yhteinen oma koti.

2 ~ Tunnelmat juuri nyt?

Anna: Välillä olen täynnä onnea ja odotusta ja välillä vihaan pahoinvointi kurkussa koko rotiskoa, joka on nielaissut kaiken muun elämän ammottavaan kitaansa. Silti päällimmäisin tunne on innostus ja kiitollisuus. Ajatella, että me saamme pelastaa tämän talon.

Stella: Jännittää hulluna pääsemmekö jouluksi uuteen kotiin vai ei! Jos raksajumalat ovat puolellamme eikä tule yhtään etenemisestettä, meillä on jouluaattoon mennessä toimiva keittiö ja kylpyhuone ja siis ylipäänsä KOTI, johon voimme vihdoin muuttaa. Alkaa olla vähän kisaväsymystä ilmoilla, meillä on ollut monta isoa projektia päällä viime kuukausina ja ollaan tehty todella pitkää päivää.

3 ~ Mikä on ollut parasta?

Anna: Ihmiset. Vanhana hapannaamana en uskonut sanovani näin, mutta on ollut jotenkin todella nostattavaa miten monet ovat halunneet auttaa meitä tai muuten kannustaneet projektissa eteenpäin. Parasta on myös seistä pienen salin alkuperäisillä lattialankuilla ja tuntea lähes 120 vuoden havina ympärillään: Hangon kautta lähti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa 250 000 toiveikasta siirtolaista rahtilaivalla kohti Pohjois-Amerikkaa ja pankkimme rakennettiin varta vasten emigranttihotellin pihapiiriin palvelemaan heidän viimeisiä asiointejaan kotimaassa. Jos seinät osaisivat puhua!

Stella: Ihmiset meilläkin! Jouduimme meistä riippumattomista syistä odottamaan piinallisen pitkään, että pääsemme rempan kanssa vauhtiin, ja ilman urakoitsijamme joustoa ja lähes yliluonnollista tehokkuutta emme olisi nyt näin lähellä muuttoa. Jarno on viettänyt niin paljon aikaa hänen kanssaan, että niillä on jo ihan omat inside-jutut. Myös ystävien apu ja tuki on ollut korvaamatonta. He ovat pitäneet päätämme pinnalla ja auttaneet näkemään kokonaisuuden niissä hetkissä, kun horisontti on ollut kaikkien päätösten, rahanmenon ja jatkuvasti muuttuvien aikataulujen keskellä hukassa.

4 ~ Mikä vaikeinta?

Anna: On tosi raskasta olla koko ajan jotenkin hirmuisen valppaana ja koittaa välillä naureskelustakin huolimatta toteuttaa omia näkemyksiään. Päätimme yrittää vähäisestä osaamisestamme ja kokemuksestamme huolimatta ennemminkin entisöidä vanhaa vaalien kuin ihan vain perusrempata, niiltä osin kuin se on mahdollista ja niiltä osin kuin vanhaa on jäljellä. Emme tajunneet yleviin periaatteisiin sitoutuessamme miten paljon nämäkin päätökset vaativat aikaa, rahaa ja osaamista, mutta ne tuntuvat oikeilta silloinkin kun ne tuntuvat vaikeilta.

Myös takaiskut syövät naista ja miestä. Vintin lattian eli alakerran katon 11 lahoa hirttä nakersivat kassaa ja yksi jätelautakasaksi osoittautunut lattialankkuhankinta puolestaan nakersi luottamusta. Rakennusalalla on tällä hetkellä kovan kysynnän vuoksi villin lännen meininki.

Stella: Isot ja kalliit päätökset, jotka pitää tehdä maallikkona ilman rakennusalan ammattitaitoa. Olemme tietysti konsultoineet ammattilaisia, mutta hekin ovat usein keskenään eri mieltä, sillä kaiken voi tehdä monella tavalla priorisoiden eri asioita. On pitänyt vaan päättää kenen näkemystä kuuntelee ja toivoa parasta.

5 ~ Mitä olet oppinut?

Anna: Olemme oppineet valtavasti eritoten Maamustan Annilta. Anni tekee vanhojen arvorakennusten väritystutkimuksia ja muutenkin opastaa rakennuksen alkuperään ja aikakauteen koskevissa kysymyksissä, kestävän kehityksen vinkkelistä. En enää oikein muista kuinka tietämätön alussa olinkaan, nyt pidän itseäni tapani mukaan tietysti jo ihan perinnerakentamisen asiantuntijana ja keskustelen sujuvasti mm. kokoliitista, holkkalistoista, uusrenesanssin väreistä ja tikkurappauspohjista. Oikeasti olen tietysti vasta raapaissut pintaa, mutta tähän kaikkeen jää kyllä koukkuun. Ainoa ongelma on se, että mitä enemmän oppii, sitä vaikeampaa on pitää suunsa kiinni kun näkee vanhojen talojen kaltoinkohtelua. Satavuotias talo ei koskaan ole huonosti rakennettu.

Uusien pintakäsittelymateriaalien osalta Suomen Luonnonmaalit* on ollut ihana löytö: nykyinen maaliteollisuus on monelta kantilta poikkeuksellisen paljon ympäristöä kuormittava ala, mutta vaihtoehtoja ON! Suomen Luonnonmaalien tuotteet ovat kautta linjan luonnonmukaisia ja ympäristöystävällisiä. Raavittuani muovimaaleja seinistä monta kuukautta olen tullut uskoon tämän asian osalta.

(*Teemme yhteistyötä Suomen Luonnonmaalien kanssa ja saamme tuotteista alennusta.)

Stella: Tunnistan kaiken mitä sanot! Samoja oivalluksia ja ajatuksia on herännyt Lapin talon hissuksiin etenevän kunnostuksen kanssa. Mitä tulee tähän kaupunkikodin remonttiin, tiedämme nyt 70-luvun rakentamisesta hyvin paljon enemmän kuin puoli vuotta sitten, joskin minä olen lähestynyt asiaa teoreettisesta näkökulmasta ja Jarno hyvin konkreettisesta. Urakoitsijamme on opettanut Jarnolle paljon uutta ja hän on ollut kaikesta aivan mielissään, sillä tykkää tehdä käsillään ja on siinä luontaisesti hyvä ja nopea oppimaan.

6 ~ Mikä on ollut inspiraationa?

Anna: Olemme aina pitäneet rosoisista pinnoista, mutta ehkä ruotsalaisen stailistin ja sisustussuunnittelijan Marie Olsson Nylanderin perheen talo Sisiliassa jotenkin vielä antoi lopullisen luvan luottaa omaan visioon. Palazzo Cirillon vaiheita on seurattu Husdrömmar Sisilien-ohjelmassa jo kahden kauden verran, mm. Yle Areenassa. Kolmaskin kausi on jo tekeillä. (Hauskaa, löysin tätä kirjoittaessani Palazzo Cirillon alkuperäisen myynti-ilmoituksen kuvineen!) Toinen inspiraation lähde on provencelaisen, alunperin kori- ja rottinkipaja Atelier Vimen estetiikka, jonka äärellä läähätän Instagramissa.

Stella: Olemme halunneet säilyttää ja osin palauttaa asunnon alkuperäisen 70-luvun bungalow-tunnelman, pienellä japanilaisella twistillä. Ei ole mitään tiettyä inspiraationlähdettä, enemmänkin sekalainen kokoelma elementtejä ja erilaisia tunnelmia. Inspiroi kerroksellisuus, yksinkertaiset kaakelit vanhoissa kylpyhuoneissa, 70-luvun arkkitehtuuri, japanilaisten asuntojen seesteinen tunnelma, 60- ja 70-luvun California cool, Don ja Meg Draperin koti Mad Men -sarjassa, menneiden vuosikymmenten lomakylät, haalistuneet rantapyyhkeet. Tietyt väriyhdistelmät kiinnostavat myös, esimerkiksi lämpimän puun ja kirkkaan sinisen yhdistelmä. Alvar Aallon Munkkiniemen kodista olemme poimineet idean tummasta ruokailutilan takaseinästä. Kokonaisuuden kannalta on onni, että sisustusarkkitehdiksi opiskeleva ystävämme Annika on ollut tukenamme tärkeissä valinnoissa, sillä minulla on välillä taipumus innostua niin monista asioista, että lopputuloksesta on vaarassa tulla boheemi sekamelska ilman punaista lankaa. Sisustus nyt toki saakin rönsyillä, mutta tykkään, että kodin mittasuhteet ja pinnat muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden.

7 ~ Eniten väsyttää…

Anna: Ehkä se, että silloinkin kun emme tee asioita remontin eteen, ajattelemme että tämänkin ajan voisi käyttää vaikka pesemällä vanhoja lankkuja. Tekeminen ei lopu, aivot eivät lepää. En muista aikaa ennen remppaa enkä osaa kuvitella elämää sitten kun kaikki on valmista. No, vanhan talon (talojen) kanssa ihan valmista ei tietysti tule ikinä.

Stella: Byrokratian aiheuttama odottelu ja epämääräinen välitila, joka on kestänyt tätä kirjoittaessa lähes puoli vuotta. Olemme asuneet vaihtuvissa evakkokämpissä ja vaikka olemme sopeutuvaisia emmekä valita pienestä, jatkuva kamojen pakkaaminen ja purkaminen, pienissä neliöissä asuminen kahden koiran kanssa ja loputtomalta tuntuva odottaminen on ollut kyllä uuvuttavaa.

8 ~ Koetteleeko remontti parisuhdetta?

Anna: Kyllä koettelee! Parkkonen yritti yhtenä aamuna kiertää kätensä vyötärölleni ja suudella niskaa, mutta purskahdin itkuun ja sanoin, että nähdään remontin jälkeen. Olemme väsyneitä ja stressaantuneita, toimimme hyvin eri tavalla tämmöisissä isoissa projekteissa. Kolistelemme kyynärpäitä ja sarvia yhteen silloin kun emme koteloidu omiin villisti pyöriviin remppakeloihimme.

Stella: Todella! Olemme yleensä hyvä tiimi paineenkin alla, mutta tämä vuosi on ylipäänsä ollut tosi raskas ja remontti on ollut vain yksi monista asioista, jotka ovat verottaneet voimiamme. Remontointi on jo itsessään stressaavaa puuhaa ja välillä on tullut riitaa niin typeristä asioista, että on itsekin tajunnut, että nyt kannattaisi vaan syödä, harjata hampaat ja mennä nukkumaan. Olemme sopineet, että emme ikinä ala rakentaa taloa, vaikka välillä tuntuu, että se olisi helpompaa kuin vanhan korjaaminen. Just nyt näin loppusuoralla on onneksi hyvä tsemppihenki päällä, vähät voimat on säästettävä kinaamisen sijaan itse tekemiseen.

9 ~ Puhutaanko rahasta?

Anna: Ei puhuta. En halua ajatella koko asiaa vaikka se olisi tietysti viisautta. Syöksyimme tapamme mukaan taas ihan pää edellä tähänkin suohon ja keräämme luumme sitten joskus myöhemmin. Olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka suunnittelevat ja budjetoivat ja etenevät järjestelmällisesti, mutta me emme kuulu siihen sakkiin. En kuitenkaan halua nyt marista rahasta, näin pankkiirina…

Stella: Olen tehnyt aiemmin just noin, mutta tällä kertaa päätin, että nyt laskeskelemme kaiken tarkkaan etukäteen, että tiedämme paljonko menee mihinkin ja voimme tehdä valistuneita päätöksiä sen suhteen mihin panostetaan ja mistä nipistetään. Emme ole aiemmin tehneet näin isoa remonttia, ja tämä poikkesi edellisistä projekteista myös siinä, että suurin osa työstä (ja budjetista) uppoaa pintojen sijaan rakenteisiin, kuten putkien uusimiseen. Kaikkeen tylsään, mutta välttämättömään, mitä ei remontin valmistuttua näe. Olisi ollut hauskempaa törsätä se raha vaikka upeisiin kaakeleihin, mutta toki lämmittää, että nyt pistetään perusasiat kerralla kuntoon eikä niitä tarvitse sitten ajatella pitkään aikaan.

Mulla oli oikein excelit ja kaikki, mutta aika nopeasti totesin, ettei niistä ollut helvetinkään hyötyä. Putkiliikkeen hinta-arvio paukkui jo ensimmäisen viikon aikana, kun uusien viemäreiden vetäminen oli odotettua työläämpää. Sähkötöiden yhteydessä päätettiin uusia myös suurin osa pistokkeista ja valonkatkaisijoista, sillä osa oli huonommassa kunnossa kuin olimme luulleet. Suunnittelua ja budjetointia vaikeuttaa myös raaka-ainepula: meidän sauna rakennetaan nyt siitä puusta mitä onnistuimme neuvokkaan urakoitsijamme ansiosta (onneksi edullisesti!) saamaan. Jokainen isoa remonttia tehnyt tietää myös kuinka paljon yllätyksenä eteen osuvia päätöksiä joutuu tekemään lennossa. Tuntuu että ihan kaikki maksaa aina tonnin. Tai kaksi, tai kolme, tai viisi. Suurin säästö syntyy siitä, että Jarno on ollut viikkotolkulla täyspäiväisesti tekemässä remppaa meidän urakoitsijan kanssa. Onneksi on Jarno ja Lempi-Jani.

10 ~ Mitä odotat eniten?

Anna: Tällä hetkellä haaveilen lähinnä siitä, että myymme kaiken ja lähdemme kahdestaan seikkailemaan junalla ympäri Eurooppaa.

Stella: Mua naurattaa sun vastaus, koska me taas haaveillaan siitä, että myymme kaiken ja muutamme Lappiin, mutta ehkä sitä ennen nautimme hetken siitä, että meillä on täällä kaupungissa kaunis koti, jonka olemme hirveällä työllä remontoineet itsellemme täydelliseksi. Suuria toiveita sen suhteen, että muutto pois keskustasta ja uuden kodin lomakylätunnelma toisi arkeen uudenlaista selkeyttä ja rauhaa.

Toivotamme tsemppiä, kylmiä hermoja ja hyviä yöunia muille remontin parissa hikoileville!

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & TOMI PARKKONEN

Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Valoa pimeään (ja uuteen kotiin)

4

Kaupallinen yhteistyö Airam – 100 vuotta loistavaa arkea

Mulle kodit ovat aiemmin olleet lähinnä kämppiä, väliaikaisia tukikohtia jossa käyn nukkumassa ja lämmittämässä pakastepizzan. Oon tykännyt laittaa niitä nätiksi kirppislöydöillä ja roskalavoilta kannetuilla huonekaluilla, mutta jatkuvan reissaamisen ja muutoksien takia panostus on aina jäänyt minimiin. Nykyisessä liitossa asia on kuitenkin hissuksiin muuttunut – onneksi! Pysyvyys elämässä on tuonut uudenlaisen tavan nähdä koti ja on ekaa kertaa tuntunut tärkeältä tehdä kodista omannäköinen. Ollaan tehty yhdessä pientä remonttia asuntoihimme ja etsiskelty rauhassa kalusteita, jotka haluaa viedä mukanaan myös seuraavaan osoitteeseen. Ollaan tuotu myös yhteisiltä reissuilta esineitä kotiin. Mun suosikit ovat taideteokset, niillä on muhun maadoittava vaikutus.

Remontin alla olevan kaupunkikodin lisäksi meillä on pohjoisessa kakkoskoti. Tuntuu hyvin erilaiselta miettiä kotia ja asumisen eri aspekteja, kun on kaksikin paikkaa, jotka tuntuvat vihdoin omilta eivätkä väliaikaisilta. Pelkän sisustamisen sijaan voi miettiä asunnon pohjaa, tilojen toimivuutta ja toiminnallisuuksia, pintamateriaaleja ja valaistusta vaikka ihan alusta asti. Toki tarkoituksenmukaisuus edellä, ei se remppaaminen niin kivaa ole että pelkän remontoimisen ilosta siihen ryhtyisi.

Lapin kodissa on voitu ottaa rennosti, talo on kuitenkin sellaisenaan asumiskelpoinen. 150-vuotiaan talon kunnostusta on muutenkin hyvä lähestyä hissuksiin ja harkinnalla. Jotenkin uskon myös, että noin vanhaan, aikoinaan käsin hirrestä rakennettuun taloon myös kuuluu kaiken maailman kummalliset ratkaisut ja pienet keskeneräisyydet, joita voi ratkoa yksi kerrallaan, kun tulee portailla istuskellessa aamukahvin kanssa keksineeksi jotain parempaa. Hyvin useasti parannusehdotukset tosin kiertää pitkän kehän kautta takaisin alkupisteeseen, siihen että olemassaoleva ratkaisu on se toimivin. Talo, joka on seissyt paikallaan yli neljä kertaa kauemmin kuin minä olen elänyt, ei kaipaa hätiköityjä päätöksiä ja tulee siinä sivussa opettaneeksi itsellekin hiukan kärsivällisyyttä.

Uuden kaupunkikodin remontti on ollut akuutimpi hanke, koska se on saatava nopeasti asuttavaan kuntoon. Olen tehnyt remonttia mahdollisimman paljon itse, koska rakastan tehdä käsilläni ja oppia uusia taitoja. Itselleni on tärkeää tehdä asioista oma ja paras tapa on kirjaimellisesti upottaa kädet siihen, oli se sitten siivoamista, rakentamista, maalaamista. On tietenkin myös halvempaa tehdä itse sen minkä pystyy kuin palkata tehtävään joku muu. Onneksi urakoitsijamme on suvereenin ammatiosaamisen lisäksi mukava tyyppi, jonka kanssa homma toimii. Palautettakin on tullut. Hän jätti mut itsekseen työmaalle neljäksi päiväksi ja antoi listan tehtävistä, jotka mun pitää saada valmiiksi ennen paluutaan. Raadoin pitkiä päiviä ja tein mielestäni hyvää jälkeä. Olin juuri käymässä poissa työmaalta, kun hän tuli takaisin, ja puhelimeen kilahti viestin: “TYÖMAAPALAVERI!” Seuraavaksi sain listan mitkä kaikki pitää tehdä uusiksi ja mitkä on jäänyt kokonaan tekemättä. Kehuin häntä erittäin hyväksi opettajaksi, koska hän antaa tehdä kaikki virheet, jotta oppi menee perille. Työmaahuumori on vakava asia.

Kaiken varsinaisen raksahomman lisäksi on pitänyt tehdä päätöksiä, ihan tajuton määrä päätöksiä asioista, joiden eteen en ole koskaan aiemmin joutunut. Ovien aukeamissuuntia, lattiasaumojen värivaihtoehtoja, kattopaneelien ladotussuuntaa ja käsisuihkujen välimatkoja vessanpönttöön nähden… Lista jatkuu loputtomiin. Ja kaikki päätökset pitää tietysti tehdä nopeasti, mieluiten lennosta, että urakoitsija ei pääse taas palautevihkonsa kanssa kuittailemaan.

Itse tekisin päätökset nopeasti luottaen intuitioon (eli tuuriin) ja toivoen parasta, mutta saksalaisilla geeneillä varustettu puolisoni haluaa ymmärtää kokonaisuuden, vertailla vaihtoehtoja ja tehdä perehtyneen päätöksen. Me täydennetään onneksi toisiamme ja onkin ollut ihan toimiva kompromissi, että pienemmissä asioissa, joissa ei voi mennä pahasti vikaan, mennään usein sillä mun tuuripäätöksellä ja isommissa luotetaan Stellan valistuneeseen näkemykseen.

Termosta on tarvittu viime viikkoina. Olin kaavaillut, että raksalla voisin käyttää meidän kahvinkeitintä, mutta siellä on ilma niin tiheänä rakennuspölystä, että kahvilla voisi tasoittaa seiniä. Käyn bensiksillä täyttämässä termaria ja parasta on, että lähes kaikki paikat myy termarin täyteen keskikokoisen kahvin hinnalla! Pienikin säästö lämmittää kun rautakauppakuitit kasaantuu. Termospullo on astetta spesiaalimpi, suomalainen perheyritys Airam täyttää nimittäin 100 VUOTTA ja on sen kunniaksi valmistanut klassikkotermaristaan rajoitetun ja numeroidun erän näitä kultaisia pulloja. Toivoisin tätä joululahjaksi ellen olisi saanut sitä jo.

Kodinlaitossa ja rempoissa meidän valintoja ohjaa väljät periaatteet, jotka on syntyneet vähän itsestään. Tykkäämme luonnonmateriaaleista, puu on muutenkin lempimateriaalini ja varsinkin hunajaiseksi patinoituneella tammella on erityinen paikka sydämessä. Arvostamme laatua, joka kestää käyttöä ja aikaa. Yritämme miettiä mikä on oikeasti meitä ja välttää ilmiselviä trendejä, jotka on taas vuoden päästä erilaiset. Ei aina ihan helppoa, trendit väistämättä muovaavat meidänkin makua. Ei ole kyse erikoisuudentavoittelusta, vaan halusta mennä kohti sitä mikä tuntuu eniten omalta. Aina kun mahdollista me suositaan kotimaista. Tekijyyttä tai materiaalia, parhaassa tapauksessa molempia samassa. Ja kaiken remontoimisen myötä olen ylipäänsä alkanut arvostamaan toimivuutta ja kestävyyttä ihan kaikissa valinnoissa.

Oon aina ollut kiinnostunut kotieni tunnelmasta ja valo on mulle elementtinä ehkä tärkein. Se on meillä Stellan kanssa yhteistä ettei me kumpikaan oikein tykätä kirkkaista yleisvaloista, vaan ollaan enemmän tunnelmavalon ystäviä: mieluummin pistemäisiä sivuvaloja siellä sun täällä, kivoja seinä- ja jalkalamppuja kattovalon sijaan. Lämmin, kotoisa tunnelma on kivempi kuin kaiken paljastava valkeus.

Lapin kodissa meillä on kyllä vähän liiankin hämärää talvisin, varsinkin kuistilla ja pihalla, jonka valaistusta ei olla ehditty miettiä ollenkaan. Taskulamput ja otsalamput ovat kovassa käytössä saunaa lämmittäessä ja koirien kanssa riehkatessa. Uudessa rivarissa ollaan sen sijaan pohdittu viime aikoina valaistuksia paljonkin, sillä niitäkin on mennyt remontissa sähkövetojen myötä uusiksi. Valokuvaajana värilämpötilat ovat tuttuja, mutta en ole ennen pohtinut niitä sisustuksen ja asumisen kannalta. Nyt esimerkiksi tiedän että 3000K ja 4000K ovat nykyään yleisimmät kodin värilämpötilat, ja on makuasia kummasta tykkää enemmän: 3000K on lämpimämpi, lähempänä perinteistä hehkulamppua, ja 4000K neutraalimpi valkoinen valo jota käytetään paljon moderneissa sisustuksissa.

Meille tulee molempia, mutta ei samoihin tiloihin, siitä tulee sekavaa. Stella sanoo että usein kun jossain tilassa on levoton tunnelma tai asiat ei vaan jostain selittämättömästä syystä näytä kivalta, se johtuu siitä että värilämpötiloja sekoitetaan, tai värilämpötila on väärä siihen tilaan. Se on kyllä totta: valaistuksella on yllättävän iso vaikutus siihen miltä oma koti tuntuu. Onko se häilyvä ja sekava vai rauhallinen ja maadoittava.

Älyvalo kuulostaa next level -keksinnöltä, mutta Airamin juhlavuoden hulinoissa lanseerama SmartHome-älyvalaistussarja tekee värilämpötilojen ja voimakkuuksien säätelyn helpoksi ja edulliseksi, sillä älylamppuja saa alkaen reilulla kympillä. Simppelimmillään mistä tahansa valaisimesta saa älykkään vaihtamalla tavallisen polttimon tilalle älylampun. Ei tarvita mitään tukiasemaa, vaan hallinta onnistuu puhelimeen ladatulla apilla tai tavalliseen tapaan valaisinkytkimestä on/off-tyyliin. Aluksi voi ostaa testiin vaikka vain yhden älyvalon, ja jos innostuu, sovellukseen on helppo lisätä uusia valoja.

Olen testannut viime päivinä evakkokodissa Airamin älyvaloja, joiden ihan ehdoton etu on se, että niiden kanssa ei tarvi hukkua päätösten hermojaraastavaan suohon, sillä polttimon värilämpötilaa voi säätää vapaasti. Toistan: värilämpötilaa ei tarvi päättää etukäteen kaupassa! (Jokainen remppaa tehnyt osaa varmaan samaistua tähän iloon ja helpotukseen, kun on yksi asia jota EI TARVITSE PÄÄTTÄÄ.) Voi testata kotona mikä toimii parhaiten, vaihdella vaikka fiiliksen mukaan ja vaihtoehtoja on todellakin enemmän kuin kaksi. Samalla voi säätää kirkkautta, mikä tarkoittaa käytännössä että valoja voi himmentää illan tullen nousematta sohvalta. Myös ajastaminen onnistuu, säätää vaikka yöpöydän valo kirkastumaan hitaasti niihin aikoihin kun pitäis tulla tajuihinsa ja lähteä raksalle (just nyt en muista aikaa, että elämässäni olis ollut mitään muuta). Eikä siinä vielä kaikki, ledivalot voi säätää vaikka sykkimään musiikin tahtiin. Kotidisko! Ledinauha toistaa useita eri värejä ja toimii tunnelmanluojana vaikka joulun alla, mutta mun ajatukset siintävät jo tupareissa, joissa ledit vilkkuu ranskalaisen teknon tahtiin ja mä tanssin pöydällä.

Yöpöydän vanha valaisin on upgreidattu älylampulla. Nappasin havainnollistavan triptyykin värilämpötilojen eroista: vasemmalla lämpimin, oikealla kylmin. Portaattoman säädön ansiosta on helppoa löytää tilaan tai tilanteeseen sopiva sävy.

Oon fiiliksissä siitä, että Airam, satavuotias firma joka on valaisut pimeää pohjoista jo monta sukupolvea, on tiukasti ajan hermolla. Ei ainoastaan tuotekehityksellään, vaan he ovat sitoutuneet tukemaan kaikessa toiminnassaan YK:n kestävän kehityksen tavoiteohjelmaa, joka tähtää äärimmäisen köyhyyden poistamiseen sekä kestävään kehitykseen, jossa otetaan ympäristö, talous ja ihminen tasavertaisesti huomioon. Lue lisää YK:n käynnistämästä yritysvastuualoitteesta.

Tätä kirjoittaessani kaupunkikodin remontti on jo hyvässä vauhdissa, uskaltaisiko sanoa jo loppusuoralla. Valmista pintaa ilmestyy tasaiseen tahtiin. Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun kylpyhuoneemme tilalla oli kasa hiekkaa ja edessä siintänyt työmäärä tuntui käsittämättömältä. Valoa tulvii tunnelin päästä ja luottamus remontin valmistumiseen alkaa olla vahva.

Eniten odotan, että viimeisetkin raksapölyn rippeet on imuroitu pois ja koko huusholli siivottu ja tuuletettu. Näen jo kuinka Fleetwood Mac soi, siirtelemme huonekaluja paikoilleen ja puramme laatikoita. Ah, se hetki kun pääsee rojahtamaan sohvalle ja katsomaan vaikka leffan koko perheen kanssa. Mutta mikä leffa!? Päätökset eivät lopu koskaan.

Onnea Airam 100v, onnea meille pian valmistuvaan uuteen kotiin!

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Mattimyöhäisen musavinkki

1

Taidan olla maailmankaikkeuden viimeinen ihminen, joka törmää tähän viime vuonna julkaistuun kappaleeseen, mutta ei voi mitään: sivistyksessäni on iso valkoinen aukko Taylor Swiftin kohdalla. Toki olen tiennyt hänen olemassaolostaan siitä saakka kun hänen nimensä alkoi pyöriä sinkkulistoilla ja lehtiotsikoissa, mutta en ole koskaan vaivautunut perehtymään hänen musiikkiinsa. Se ei vaan tuntunut relevantilta, kunnes törmäsin tähän Bon Iverin kanssa tehtyyn biisiin, olin seota ja tajusin, että ehkä siihen on syy, että puolet maailmasta on vouhottanut Swiftin Folklore-levystä, jolta tämäkin helmi löytyy. Onhan tämä melko mahtipontinen vyörytys, mutta miten syvälle juuri sellainen voikaan joskus osua.


☊ TAYLOR SWIFT FEAT. BON IVER ~ EXILE

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Postikortteja kraaterista

18

Jaan pyynnöstä kaksi Instagramin puolella julkaistua tekstiä myös täällä.

24.10.2021 ~ Kun vuosia kestäneen yrityksen ja hoitojen päätteeksi tulin raskaaksi, ajattelin että ehkä nyt on vihdoin meidän hetki. Ehkä on meidän vuoro iloita odotuksesta, valmistautua siihen että elämä muuttuu. Ensimmäistä kertaa en tuntenut itseäni huijariksi, kun katselin kirppiksellä pieniä sukkia.

Mutta alun varovaista toivoa seurasi kivut, vuodot, loputtomat verikokeet ja tutkimukset, pitkät tunnit päivystyksessä, yö sairaalassa. Uusi elämä kasvoi, se oli vain väärässä paikassa. Raskaus keskeytettiin leikkauspöydällä ja samalla poistettiin molemmat munajohtimet, jotta hengenvaarallinen tila ei toistuisi.

Vatsa tikattuna yritän ymmärtää mitä on tapahtunut, selviytyä shokista ja tulla sinuiksi taas uudenlaisen surun kanssa. Voiko sellaista surrakaan, mitä ei varsinaisesti vielä ollut? Silti se oli lähinnä mitä koskaan olemme päässeet tämän unelman täyttymistä. Melkein, melkein siellä. Kaikki raskaudet eivät vaan pääty elävään lapseen.

Ensin ajattelin etten kerro tästä somessa mitään, sitten päätin että kerron ihan kaikille. Jos jotain olen viime vuosien aikana kaivannut, sitä että lapsettomuudesta puhutaan kesken kaiken eikä vasta jälkeenpäin, sitten kun syliin on saatu vauva, tai vuosia myöhemmin kun lasta ei koskaan tullut ja elämään on löytynyt muita suuntia. En kaipaa selviytymistarinoita, vaan postikortteja kraaterin keskeltä, tilanteista kuten tästä: emme tiedä miten tässä käy, emme tiedä tuleeko meitä onnistamaan. Syvästi yksityinen, keskeneräinen tarina on kivulias jaettunakin, mutta ansaitsee tulla kuulluksi siinä missä muutkin.

26.10.2021 ~ Viime päivien rakkauden ja myötätunnon tulva on yllättänyt ja lämmittänyt – kiitos ♥

Kaipasin postikortteja kraaterista ja niitäkin sain – kymmeniä ja kymmeniä viestejä ihmisiltä, jotka ovat käyneet tai käyvät läpi samaa. Luin niitä ja itkin jokaista keskenmenoa, painavin sydämin tehtyä keskeytystä, kohtuun kuollutta vauvaa, niitä jotka eivät ole saaneet koskaan edes viivoja raskaustestiin.

Näitä tarinoita on niin paljon ja ne ansaitsevat näkyä. Ymmärrän täysin jokaista, joka ei pysty tai halua jakaa, samalla toivon että ainakaan häpeä ei olisi esteenä. Jos jostain voi olla apua niin siitä tiedosta ettei ole yksin. Emme ole ainoat. Eikä se ole meidän syy. Kukaan ei tee mitään ansaitakseen tätä. Kaikilla on taistelunsa, me saimme tämän.

Pahinta on epätietoisuus. Niin kauan on toivoa kun on toivoa, mutta on vaikea mennä eteenpäin, kun ei tiedä mitä sillä tekisi. Ei sen varaan uskalla niin kovin paljon laskea. Toisaalta muuta ei ole kuin toivo. Seisomme eteisessä, vuosia kestäneessä välitilassa, odotushuoneessa jonka läpi on tullut ja mennyt ihmisiä meidän ympärillä. Jotkut ovat saaneet kaksi lasta siinä ajassa missä me emme yhtäkään. Me olemme yhä tässä.

Se mikä alkoi asenteella ”tulee jos on tullakseen” on muuttanut vuosien varrella muotoaan. Joinakin päivinä se on raoista vuotavaa rakkautta jolle ei ole vastaanottajaa, toisina hahmotonta surua jolle ei ole nimeä. Ja nyt sen päällä on uusi kerros, ajatus jostakusta joka oli vihdoin tulossa, mutta ei saanutkaan mahdollisuutta.

Et ollut vielä kukaan, silti rakastin sinua jo.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Tilaa elämälle ja huumorille

7

Kaupallinen yhteistyö Iittala

Uusi kotimme tulee olemaan työmaa vielä useamman kuukauden. Märkätilat ovat raakapinnoilla ja odottavat piikkausta. Työhuoneesta Jarno nakutti juuri lattian irti ja seuraavaksi lähtevät vanhat tapetit. Makuuhuoneesta lähtee niin lattia kuin katto. Keittiö on purettu ja odottaa keittiöremontin alkua. Olohuone on eniten valmis ja palvelee paraikaa varastona muuttokuormalle odotellessa, että muut tilat valmistuvat yksi kerrallaan.

Kuten monet remonttia tekevät ihmiset, olemme kehittäneet erilaisia selviytymisniksejä, joilla tunnelma pysyy korkealla kaaoksen keskellä. Kahvinkeitin ja kaiuttimet ovat kovassa käytössä. Taukoeväät syödään pihalla – siellä istutaan vaikka kaatosateessa, kun piha kerta on! Ja vaikka varsinaiseen sisustamiseen on vielä matkaa, elämälle ja viihtymiselle on raivattu vähän tilaa. Piristämme itseämme pienillä jutuilla: pöydän ylle ruokailutilaan on ripustettu valaisin, vaikka ympärillä seinät odottavat keskeneräisinä uutta maalipintaa. Kaivoimme sohvanpuolikkaan suojamuoveistaan ja korkkasimme sen koirien suureksi riemuksi käyttöön. Olemme sijoittaneet joitakin lempiesineitämme vitriinikaappiin, joka odottelee pääsyä oikealle paikalleen keittiöön. Vitriinissä ne pysyvät paremmassa turvassa kuin laatikoissa, joita siirrellään jatkuvasti paikasta toiseen sen mukaan missä ovat vähiten tekemisen tiellä.

Olennaisinta on miten asioihin suhtautuu. Jos jotain olemme viimeistään tässä urakassa oppineet, remonttia (kuten elämää yleensäkään) ei pidä ottaa liian vakavasti. Se kestää minkä kestää, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ja meillä on siihen paljon vähemmän kontrollia kuin haluaisimme kuvitella. Lopulta kaikki on kuitenkin niin kotona kuin elämässä aina vähän kesken, joten parasta vaan antautua kaaokseen ja nauttia kyydistä.

Tämä kirjoitus on samalla oodi Oiva Toikan (1931-2019) suunnittelufilosofialle, joka erottui jo varhain muista kotimaisista kärkinimistä kokeilevuudellaan ja omintakeisella huumorillaan. Kun muut tekivät pelkistettyä funktionalismia (älkää ymmärtäkö väärin, rakastan sitäkin), Toikka viihdytti itseään kirkkailla väreillä ja muodoilla. Kaikki kummallisimmat, riemastuttavimmat ja hupaisimmat lasitaideteokset tuntuvat aina olevan juuri Toikan.

Kuvasimme työmaalla lempiesineitämme Iittalan lanseeramasta Oiva Toikan ihmeellinen maailma -kokoelmasta, joka on saanut alkunsa Toikan luonnosarkistosta (olkoonkin, että Toikka on sanonut ettei hän ole koskaan tehnyt luonnoksia, “kunhan on lörpötellyt”). Lasitehtaalla tallessa olleet arkistot käytiin tarkoin läpi Toikan perheen kanssa ja kuudesta hyvinkin erilaisesta kuviosta syntyi kokoelma käyttö- ja taide-esineitä, jotka vilahtelevat tämän kirjoituksen kuvissa.

Isomaksaruohot kukkivat yhä! Fiskarsin ja Iittalan yhteistyösaksissa on Toikan alunperin 80-luvulla suunnittelema pilkullinen Helle-kuosi.

Rakastan Toikan ilakoivaa, värikästä muotokieltä. Toikan suunnittelemista astioista ja teoksista tulee jotenkin aina hyvälle tuulelle, ne ovat niin kaukana kaikesta vakavamielisestä ja arkisesta ankeilusta. Toikka opiskeli aikoinaan keraamikoksi ja vähän myöhemmin kuvaaamataidonopettajaksi (60-luvulla Sodankylässä koulua käyneet ovat saattaneet olla Toikan oppilaita!). Hänet tunnetaan ennen muuta lasisuunnittelijana, mutta hän oli monipuolinen taiteilija ja teki kaikkea mitä lystäsi – suunnitteli kankaita ja kalusteita, puvusti, lavasti ja kuvitti.

Meillä on kertynyt vuosien varrella vintage-Toikkaa, mm. osia useista 60-luvun lasisarjoista, kuten Florasta ja Fruttasta, joiden poptaiteesta inspiroituneet kukka- ja hedelmäkuviot pitävät tylsyyden loitolla astiakaapista. Joitakin osia on myös tullut uusiotuotantoon: yläpuolella olevassa kuvissa hohkava Flora-maljakko on suunniteltu 60-luvulla ja palasi valikoimiin nyt osana uutta Toikka-kokoelmaa. Rakastan myös Toikan lasivihanneksia! Omistamme munakoison, haaveilen myös kurpitsasta. Ultimaattinen onni olisi tietysti löytää vintagevihannes kirppikseltä, mutta ilmeisesti kukaan ei ole niin hölmö, että myy niitä.

Olemme testailleet lähimarketin leivosvalikoimaa. En suosittele näitä. Kahvi oli hyvää, vaikka kauramaito olikin loppu. Toikan uudet kuosit koristavat Teema-mukeja ja lautasia.

Kun sattuu olemaan arjen estetiikkaa rakastavaa ja paljon remontoivaa sorttia, on onni, että puolisolla on varsin samanlainen maku. Meillä on harvoin erimielisyyksiä remontoinnista, sisustamisesta tai kodin hankinnoista. Olemme laatineet kuitenkin säännön, että molempien on hyväksyttävä mahdolliset uudet hankinnat: näin molemmilla on veto-oikeus, jos toinen saa päähänsä esimerkiksi hankkia vintagemoottoripyörän raadon sisustuselementiksi tai alkaa keräillä kalaesineitä. Toikka on muuten suunnitellut aikoinaan superhienoja kalavateja (nyyh).

Remppamuistiinpanot muistikirjassa ja remppaeväät kupissa, jotka on päällystetty Gepardi-kuosilla. Kun tiiraa tarkkaan, kuosista erottuu yhden kissan lisäksi muitakin eläimiä. 

Makumme on myös hioutunut yhteen kuusivuotisen suhteemme aikana. Innostumme nykyään usein samoista asioista, saamme samanlaisia ideoita. Olimme molemmat tahoillamme pohtineet, että ruokailutilan takaseinään voisi laittaa jonkun tummemman luonnonmateriaalitapetin, jota vasten valkoinen pöytä ja valkoinen valaisin erottuisivat. Kun kävimme katsomassa tapettivaihtoehtoja, ei tarvinnut neuvotella mistä tapeteista tilataan koepalat. Ah! Kyllä siinä tuntee olevansa vakka kannelleen.

Sitten on niitä hetkiä, kun Jarno haaveilee koko olohuoneen vuoraamisesta 70-luvun moduulisohvalla, joka peittää koko lattiapinta-alan. Sehän on aikuisten pomppulinna, sanoin. Kyllä! Jarno sanoi. Eli neroutta!

Kaksimetrinen tyräkkimme on toimittanut tarvittaessa joulukuusen virkaa. Toikan lasiomenat otetaan jouluna käyttöön.

Sisustustyylini oli aiemmin paljon tarkempi, jotenkin kurinalaisempi. Huolin kotiini vain tiettyjä värisävyjä ja halusin, että esineiden nyanssit ja muotokieli muodostavat eheän kokonaisuuden. Oli vaikea sietää esimerkiksi eriparilakanoita tai keskenään erisävyisiä puukalusteita. Myöhemmin mietin, että se oli yritys hallita kaaosta. Yritin rauhoittaa itseni kontrolloimalla ympäristöäni ja pitämällä visuaaliset ärsykkeet minimissä. Tunsin vetoa väreihin, mutta päästin niitä elämääni vain tarkoin valittuina ja toisiinsa sointuvina annoksina.

Yhteisissä kodeissamme on ollut huomattavasti vapautuneempi meno. Vaaleanpunaista seinää, värikkäitä mattoja, sulassa sovussa eri vuosikymmeniä, tyylejä, eriväristä puuta. Yhdessä kerätyssä taiteessa on väriä ja huumoria. Ei ole huono asia, jos esine naurattaa vähän tai siinä on joku kiinnostava riitasointu. Tykkään nykyään jopa raidoista ja kuoseista ja printeistä.

Ehkä rakkaus sai minut relaamaan? Päästämään irti jatkuvasta kontrollista, antamaan elämälle enemmän tilaa? Ehkä myös tajusin, että ei se ole niin vakavaa. Ei kodin tarvitse olla tietynlainen eikä sitä laiteta muita varten, vaan itselle. Sellaiseksi, että itse viihtyy. Kun yhdistelemme asioita joista pidämme, lopputulos näyttää meiltä. Ja vaikka kaiken ei tarvitse sopia toisiinsa, jollain maagisella tavalla kaikki kuitenkin solahtaa luontevasti yhteen ja tuntuu juuri siltä miltä pitääkin: kodilta.

Makumme on jalostunut yhteisten vuosien aikana ehkä aavistuksen ajattomammaksi ja samalla rohkeammaksi – olemme haaveilleet niin berliininpunaisesta linoleum-lattiasta kuin kirkkaansinisestä kylpyhuoneesta. Katsotaan tuleeko tämän kodin pintoihin jotain villiä, vai säästetäänkö ne ideat johonkin tulevaan.

Sisustus on sanana jotenkin huono, se antaa ymmärtää että kyse on tavaroiden ostamisesta ja järjestelemisestä. Eihän kodin laittamisessa ole kyse koskaan vain estetiikasta. Tottakai on toivottavaa, että koti miellyttää asukkaansa silmää, mutta vähintään yhtä tärkeää on millaista kotiin on tulla, millaista siellä on viettää aikaa. Voiko siellä rentoutua, vai pitääkö koko ajan varoa jotain? Tukeeko koti ja siellä olevat asiat elämää, jota haluaa elää? Kannustaako se luovuuteen, inspiroitumaan, lepäämään, ottamaan tilaa ja aikaa, olemaan lähellä?

Vintagehyllykkö on niin kaunis, että on vaikea päättää mihin huoneeseen sen sijoittaisi, kun haluaisi sen JOKA huoneeseen.

Kunkin kodin arkkitehtuuri ja rakennusaikakausi ovat ohjanneet remontoimista ja sisustamista. Emme pyri tyylipuhtaaseen lopputulokseen, joka on 100% uskollinen aikakaudelle, enemmänkin pohdimme symmetriaa, tunnelmaa ja mittasuhteita, sitä mikä toimii juuri tässä asunnossa, mikä tekee kunniaa asunnon ominaispiirteille. Ajatus tästä on vahvistunut Lapin kakkoskodin myötä, sillä 1800-luvun lopulla rakennetun talon korjausta on pitänyt lähestyä hyvin eri tavalla kuin aiempia remonttihankkeita. Se on kirkastanut paljon meidän arvoja ja opettanut kunnioitusta vanhaa kohtaan, keskeneräisyyden sietämistä ja ymmärrystä siitä, että vanhaa korjatessa ei tule eikä tarvitsekaan tulla täydellistä. Ei sellasta ole olemassakaan kuin täydellisyys, se on abstrakti konsepti josta ei ole remontoidessa tai kotia laittaessa mitään hyötyä. Kaikki on helpompaa ja hauskempaa, kun nakkaa pihalle koko ajatuksen. Lisäksi säästää luontoa ja joskus myös rahaa, kun ei edes yritä laittaa kaikkea uusiksi, vaan korjaa vain sen mikä on rikki.

Kaakelipohdintaa ja taidetta. Oikealla Toikan Lintula-taidejuliste.

Uusi 70-luvun koti on tarkoitus remontoida niin, että alkuperäinen tunnelma säilyy. Osin se tarkoittaa esimerkiksi 90-luvulla tehtyjen remonttien purkamista ja tilojen ennallistamista, osin alkuperäisten pintojen säilyttämistä. Sisustuksen suhteen taidamme päästä helpolla, sillä tavaramme solahtavat uuteen kotiin hämmentävän hyvin. Jokainen kaluste ja esine näyttää siltä, että olisi ollut täällä aina. Jouduimme myymään alta pois vain liian ison työpöydän ja muutamia muita kalusteita, jotka eivät tilan puolesta yksinkertaisesti mahdu. Uudessa osoitteessa kun on edellistä pienemmät huoneet ja matalampi huonekorkeus.

Tämän Flora-vintagemaljan ostimme häämatkaltamme australialaisesta antiikkikaupasta kuudella dollarilla. Ehkä aavistuksen outoa ostaa suomalaista designlasia toiselta puolelta maailmaa, mutta ei sitä voinut sinne jättää! Ihme kyllä malja pääsi perille ehjänä ja nykyään säilytämme siinä, no, milloin mitäkin. Tykkään siitä, ettei esineille tarvitse osoittaa tiettyä käyttötarkoitusta, vaan ne voivat palvella yhtenä päivänä hedelmävatina, toisena kukkamaljakkona ja tupareissa vaikka boolimaljana. Kokoelmaamme kuuluu isompi tummanharmaa versio samasta maljasta, sen onneksi löysimme ihan kotimaiselta kirppikseltä, koska se ei olisi mitenkään mahtunut matkalaukkuun.

Yksi lempiesineistäni on tämä eriskummallinen lasinen lintu, jonka ostimme pienestä antiikkikaupasta pari vuotta sitten. Linnussa ei ole signeerausta, mutta kauppias oli ostanut sen lasiasiantuntijalta, joka piti sitä Toikan omana lintukokeiluna. Toikkahan oli suunnittelija eikä itse puhaltanut kuuluisia lintujaan, sen hoitivat puhaltajamestarit. Möhkälemäinen lintu on kieltämättä juuri sellainen, joka saattaisi syntyä suunnittelijan omana puhallustestinä! Varmuutta tälle tarinalle voi tuskin saada, mutta ei se haittaa, rakastamme hupaisan näköistä lintuamme oli se Toikan tai ei. Toikka suunnitteli muuten reilun 50 vuoden aikana yli 500 erilaista lasilintua, huh huh.

Olen kutsunut Juno-koiraa monta vuotta pampulaksi tietämättä, että Toikka teki samannimisiä lasitaideteoksia 60-luvulla! Uusilla sävyillä tuotantoon palanneet Pampula-maljakot ovat suosikkejani Toikan uudesta kokoelmasta. Kuvissa ametistin ja aavikon väriset Pampulat, jotka valmistetaan suupuhaltamalla, jokainen käsityönä, Iittalan lasitehtaalla Suomessa. Ah, rakastan näitä. Minusta näihin ei tarvitse laittaa yhtään mitään, ne ovat jotenkin upeimpia ihan sellaisenaan, värikkäine heijastuksineen.

Ei ollut vaikea houkutella siskoksia testaamaan Gepardi-huopa. Ne viihtyvät raksalla, kunhan on sohva tai joku tyynyläjä, jonne voi hautautua huovan sisään sitten kun pihatyöt on tehty. Pihatyöt käsittävät erilaisia tehtäviä ruohon syömisestä ja tunnelin kaivamisesta alppiruusun alle saniaisten joukossa hiiviskelyyn ja oravan väijymiseen. Sen kaiken päätteeksi varmasti väsyttääkin.

En malta odottaa, että huoneet alkavat valmistua ja pääsemme purkamaan laatikoita ja laittamaan tavaroita paikoilleen. Siihen menee vielä hetki, mutta sitä odotellessa voi haaveilla ja fiilistellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Tehosoitossa Asaf Avidan

3

Lohdutonta, raakaa, mutta kaunista ja niin hersyvää, että menee paksuimmankin rintalastan alle. Rakastuin israelilaisen Asaf Avidanin musiikkiin välittömästi kuultuani biisin Reckoning Song, joka oli heittänyt hänet kertaheitolla suuren yleisön tietouteen. Kahlasin hänen tuotantonsa läpi ja rakensin hänen musiikillaan kokonaisen äänimaailman yhdelle elämänvaiheelleni joitakin vuosia sitten. Nyt Asaf hyppäsi jostain takaisin soittolistoilleni ja tälläkin kertaa tuntuu, että sille on jokin suurempi merkitys. En kyseenalaista, kuuntelen.

Siinä missä aiemmin kävin läpi hänen kaikki studioalbuminsa, nyt olen keskittynyt hänen live- ja sooloesiintymisiin ja haastatteluihin. Aivan kuin suhteemme olisi nyt kypsä seuraavalle, vähän syvemmälle tasolle.

Välillä on vaikeaa puhua musiikista, tai siitä mitä musiikki itsessä herättää. Avidan on ollut itselleni kuin maan uumenista löytynyt timantti, jota en halua jakaa kenenkään kanssa. Hänen musiikkinsa herättämät tunteet ovat liian henkilökohtaisia. Ymmärrän tietenkin, että kukaan ei kuule ja koe hänen musiikkiaan samalla tavalla kuin minä. Sen uskallan silri luvata, että kyllä se syvälle menee, jos sille antaa mahdollisuuden.

Kuvailisin Avidanin musiikkia singer/songwriter -sekoitukseksi bluesia, folkia ja indietä, mutta rehellisesti en ole itsekään täysin varma mistä kaikista aineksista tuo keitos syntyy. Asaf Avidan vaikuttaa tekevän musiikkia koko sydämestään ja juuri tuo tunteen voimakkuus resonoi todella paljon. Hänen lauluäänensä on uniikki ja niin ilmaisuvoimainen, ettei voi kuin ihailla. Varsinkin live-taltioinneissa kuulee kuinka taitavasti hän käyttää laajaa äänialaansa. Avidan aloitti uransa liittymällä The Mojos -nimiseen kokoonpanoon, mutta irtaantui kolmen albumin jälkeen tekemään omaa soolouraansa. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Different Pulses on ehdoton suosikkini. Tuntuu, että sen kohdalla Avidan on löytänyt oman äänensä.

In The Box II on hieno audiovisuaalinen tallenne, jossa Avidan esittää kappaleitaan soolona pitkin tyhjää rakennusta. Julkaisu on tullut ulos jo 2017, mutta itse tutustuin tähän vasta äskettäin. Ehkä se kertoo siitä, että välillämme on ollut turhan pitkä tauko. Soolotaltioinnin kappaleet on riisuttu hyvin paljaaksi verrattuna levyversioihin ja Asaf esittää ne seuranaan vain kitara, efektit, sähköperkussiot ja loopperi. Sovitukset on upeita. Tulee selväksi, että hän ja hänen biisinsä eivät tarvi ympärilleen mitään muuta. Mielestäni ne kantavat jopa paremmin näin.

Asaf Avidan on kuulijoiden onneksi ollut tuottelias. Varoitankin teitä, kenelle Asaf Avidan ei ole ennestään tuttu, että tämän matopurkin auetessa saattaa mennä tovi ennen kuin sen saa tyhjäksi. Suosittelen aloittamaan aiemmin mainitsemastani esikoissooloalbumista. Minä toimin tässä vain portinvartijana ja itseoikeutettuna matopurkinavaajana. Valitsin kappaleen Your Anchor, koska toivon sen ankkuroivan teidät pysyvästi Asaf Avidanin muusikin pariin. Myös sen takia, että tässä In The Box -versiossa kappale todella syttyy henkiin.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Oikeus oppimiseen

Reply

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Kenialainen koulu sijaitsee laakson pohjalla, vuorten ympäröimänä. Maisemaa on mahdoton olla tuijottamatta. Mietin tottuuko siihen, kun viettää päivät sen keskellä. Lakkaako se olemasta hengästyttävä, vai näkeekö sen kauneuden samalla lailla joka aamu?

Kun jeepit pysähtyvät matalien peltikattoisten rakennusten viereen, pihalla on ihan hiljaista, sillä oppitunnit ovat käynnissä. Luokkahuoneista kantautuu puheensorinaa, toisista laulua. Ääni raikaa, sillä seinät ovat pelkkää lautaa ja ikkunat ja ovet lähinnä aukkoja seinässä. Joistakin kurkkii lapsia, jotka selvästi osaavat odottaa vieraita.

Koulun rehtori kutsuu meidät koolle tyhjään luokkahuoneeseen, jossa tuolit on järjestetty ympyrän muotoon valmiiksi meitä varten. Valo siivilöityy sivulta kahdesta kapeasta ikkunasta. Pöydillä on nurkistaan repsottavia vihkoja ja kirjoja, seinillä haalistuneita julisteita. Jostain ilmestyy käteen lasillinen mangomehua. Huoneessa on lopulta toistakymmentä henkeä. Ennen kuin henkilökunta kertoo meille koulusta, jokainen läsnäolija esittäytyy, kuten paikalliseen tapaan kuuluu.

Suomalainen koulutusjärjestelmä herättää epäuskoa paikallisen opettajakunnan piirissä. Keniassakin on ilmainen perusopetus, mutta siitä huolimatta kaikki lapset eivät käy koulua. Lapsia tarvitaan avuksi kotitöihin, eikä kyse ole aina pelkästään siitäkään – kaikilla perheillä ei ole varaa maksaa koulupuvusta ja niistä kirjoista, joita pitäisi hankkia itse. Yksi World Visionin tavoitteista on saada kaikki lapset koulun piiriin ja sitä tuetaan monin tavoin. Kerta toisensa jälkeen vähän järkyttyy, kun tajuaa miten perusasioiden äärellä hankealueilla ollaan: tarvitaan niin oppikirjoja ja kyniä kuin ymmärrystä siitä miksi ne ovat tärkeitä. Tarvitaan puhdasta vettä, seiniä ja kattoja, pedagogista osaamista, perheiden tukemista, jotta lapset voidaan lähettää päivisin kouluun.

Vuoristossa sijaitsevassa koulussa opiskelee vähän reilu 250 oppilasta, joista nuorimmat ovat kolme ja vanhimmat 14-vuotiaita. Aamukahdeksalta alkavilla oppitunneilla opiskellaan kieliä, luonnontieteitä, matematiikkaa ja uskontoa. Näiden jälkeen iltapäivällä on tarjolla vapaaehtoisia aineita: taideaineita, käsitöitä ja musiikkia niille, jotka tahtovat ja voivat jäädä. Noin 25 oppilaan luokat ovat kenialaisittain pieniä. Toisissa kouluissa Keniassa on jopa satoja oppilaita yhtä opettajaa kohden. Varsinkin syrjäseuduilla sijaitseviin kouluihin ei ole helppoa saada opettajia, sillä matkat ovat usein pitkiä ja vaikeakulkuisia, eikä puhtaan veden ja sähkön puute houkuttele koulutettuja ammattilaisia.

Lähdemme kierrokselle, pistäydymme luokkahuoneisiin. Meille on kerrottu etukäteen mitä kummien vierailu lapsille merkitsee: sitä, että olemmekin ihan todellisia ihmisiä emmekä vain puheissa esiintyviä satuolentoja. Kummilapselle oma kummi tarkoittaa, että jossain maailmassa on ihminen, joka ajattelee häntä, toivoo hänelle hyvää. Meillä on kunniakas tehtävä edustaa kaikkia suomalaisia kummeja. Koulussa on ainakin 40 lasta, joilla on kummi Suomessa, mutta kaikki lapset näyttävät olevan kummeista aivan yhtä innoissaan. Kummien kuukausittainen tuki kohdistetaankin koko yhteisöön: kaikki lapset pääsevät osallisiksi lahjoitusvaroilla toteutetuista hankkeista.

Luokkahuoneet ovat pieniä, lapset istuvat penkeissä kylki kyljessä samanvärisissä koulupuvuissa. Valoa tihkuu ikkunoista ja lautojen raoista, sähkövaloja ei näy. Seinillä on lukujärjestyksiä ja säkkikankaista tehtyjä opetustauluja: erivärisillä tusseilla kirjoitettuja englanninkielisiä sanoja, yksinkertaisia laskukaavoja, piirroksia.

Koulussa on jotain uutta, joka meille erityisesti halutaan esitellä. Kävelemme rehtorin perässä rakennusten taakse, suuren takapihan läpi. Keskipäivän aurinko on lähes sietämättömän kuuma ja niskaan kohoaa hiki, kun kuljemme nurmikentän poikki pihan perälle. Siellä on pieni rakennus, joka paljastuu vessaksi: neljä koppia, joissa on betonin keskellä reikä. Rehtori uhkuu ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, eikä ihme: se on paikallisille suuri edistysaskel, sillä koulussa ei aiemmin ole ollut kunnollista vessaa. 500 euroa maksanut vessarakennus on rakennettu kokonaan suomalaisen kummin yksittäislahjoituksen turvin. Myös kummien kuukausimaksuja ohjataan yleishyödyllisiin asioihin, jotka ovat koko yhteisön hyväksi.

Jokaiselle lapselle kuuluu oikeus turvalliseen vessakäyntiin. Lukollinen, yksityinen vessa on merkittävä asia etenkin tytöille kuukautisten aikaan.

Etuoikeutetun länsimaalaisen näkökulmasta kuulostaa hurjalta, että tyttöjen koulunkäynti voi olla kiinni näinkin perustavalaatuisesta, meille itsestäänselvästä asiasta. Myöhemmin näemme toisen koulun, jonne World Vision on rakentanut tyttöjä varten asuntolan. Siellä he voivat yöpyä kouluviikon aikana ja keskittyä rauhassa läksyihinsä eivätkä joudu taittamaan päivittäin pitkää koulumatkaa. Joissakin Kenian kolkissa suurimman uhan koulumatkalla oleville lapsille muodostavat leijonat ja käärmeet, täälläpäin vaarana on enemmänkin seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun, pahimmassa tapauksessa raiskauksen kohteeksi joutuminen.

Monen tutkimuksen mukaan tyttöjen koulutus on yksi tehokkaimmista keinoista vähentää köyhyyttä, sillä koulutetut naiset saavat todennäköisemmin töitä ja tienaavat enemmän kuin kouluttamattomat. Sillä on välitön yhteys taloudelliseen kasvuun, mutta samalla se edistää tasa-arvoa ja ratkaisee monia muita ongelmia. Kun tytöt pääsevät kouluun, he oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja puolustamaan oikeuksiaan eivätkä ole myöhemmin riippuvaisia puolisoistaan. He voivat saada ammatin, toimeentulon, mahdollisuuden päättää omasta elämästään, huolehtia omasta ja lastensa terveydestä. Köyhyyden lisäksi vähenee lapsiavioliitot, äiti- ja lapsikuolleisuus ja terveysongelmat. Lisäksi tyttöjen koulutus hillitsee väestönkasvua ja ilmastokriisiä.

Välitunnilla piha täyttyy lapsista ja vedämme yhteislauluna reissun aikana hitiksi muodostuneen Pää, olkapää, peppu -laulun. Ei mene kauaa kun lapset saavat suomalaisista sanoista kiinni ja hoilaavat täysillä mukana.

Emme osanneet arvata, että ihan pian tuo koulu ja kaikki ne muutkin menisivät kiinni pandemian vuoksi. Yli 168 miljoonaa lasta ei päässyt lainkaan kouluun pandemian ensimmäisen vuoden aikana. Pahimmillaan yli 90% maailman lapsista oli pandemian aikana pois koulusta. Erityisesti kehittyvissä maissa uhkana on, että kaikki lapset eivät palaa tauon jälkeen kouluun ollenkaan, mikä tekee köyhyyden kierteen katkaisemisesta entistä vaikeampaa.

Koulunkäynti, joka on erityisesti tytöille normaalioloissakin haastavaa, on entistäkin pahemmin vaarassa pandemian vuoksi. Kun perheet joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin vanhempien sairastuessa tai toimeentulon kärsiessä, tytöt otetaan pois kouluista, sillä heitä tarvitaan kotitöissä, tai heidät naitetaan ruokatalouden pienentämiseksi.

Oppiminen on jokaisen lapsen oikeus. World Vision tukee hankealueilla asuvien lasten koulutusta monilla tavoilla:

~ Kehittämällä opettajien pedagogisia taitoja toimia (myös vammaisten) lasten kanssa
~ Tukemalla opetusvälineiden ja -materiaalin hankkimista kouluihin ja oppilaille
~ Kannustamalla vanhempia tukemaan lastensa opiskelua
~ Parantamalla oppimisympäristöjä ja rakentamalla vessoja, joilla on suuri merkitys erityisesti tyttöjen koulunkäyntiin
~ Opettamalla tyttöjä valmistamaan kestositeitä, jotta koulu ei jäisi kesken kuukautisten takia
~ Toimittamalla koulusulkujen aikana lapsille materiaalipaketteja etäopiskelua varten ja neuvomalla vanhempia kuinka tukea lasten opiskelua kotona

RYHDY KUMMIKSI MEIDÄN KANSSA ♥

Kummina tulee auttaneeksi kummilapsen lisäksi koko yhteisöä. World Visionin kummitoiminnan tärkeimpiä teemoja ovat koulutus, työllistäminen, puhdas vesi sekä tyttöjen ja naisten terveydenhuollon parantaminen.

Kummina tuet lasta ja hänen yhteisöään 30 eurolla kuussa, joka on Keniassa valtava summa. Jos sinulla on yksin, kumppanisi kanssa tai vaikka työ- tai kaveriporukalla mahdollisuus irrottaa tuo summa kuukausittain hyvään tarkoitukseen, liity minun ja Jarnon seuraksi kummien joukkoon.

PS. Lue lisää kummitoiminnasta aiemmasta kirjoituksestani Meistä tuli kummit.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Ajatuksia arjesta ja kokkaamisesta

10

Kaupallinen yhteistyö Suomen Kaasuenergia

Olemme asuneet melkein koko kesän remppaa paossa pienessä evakkokämpässä, jonka keittiönurkassa on maailman hankalinta kokata. Asunnossa on koko ajan kuuma ja ainoa avattava ikkuna sattuu olemaan keittiössä. Kun ikkuna on auki, jääkaappi ei mahdu aukeamaan, eli ensin täytyy sulkea ikkuna, avata jääkaappi, sulkea jääkaappi ja avata ikkuna uudestaan. Ainoa työtaso on hella, joka alkaa hysteerisesti piipittää, kun sille laskee jotain. Kun kääntyy, vähintään yksi asia tipahtaa. Kahta ihmistä keittiöön ei tietenkään mahdu samaan aikaan, hädin tuskin yksi, koska siellä ryysii usein myös yhdestä kahteen assistenttia “auttamassa”. Ensi viikolla muutamme matkalaukkuinemme toiseen evakkokämppään, joka on vielä pienempi.

First world problems, tiedän! Olemme tietysti kiitollisia, että ylipäänsä olemme löytäneet kohtuuhintaisia evakkokoteja, mutta olemme myös tajunneet kuinka pilalle lellittyjä olemmekaan, kun olemme päässeet edellisissä kodeissa tottumaan tilaviin, toimiviin keittiöihin. Rempan etenemistä odotellessa olemme ehtineet pohtia millaisia asioita toivomme uudelta kodilta ja sen keittiöltä sitten kun remontti laajenee syksyn mittaan sinne.

Kuvat ovat edellisestä vuokra-asunnostamme!

Muutaman keittiöremontin tehneenä alkaa olla melko selvät sävelet sen suhteen mikä toimii meidän arjessa. Uudessa kodissa olisi mahdollisuus saada avokeittiö kaatamalla yhden väliseinän, mutta päädyimme siihen, että säilytämme asunnon alkuperäisen pohjan väliseinineen. Pohja on sellaisenaan superhyvä: keittiön yhteydessä on ruokailutila, josta on suora yhteys olohuoneeseen. Tykkäämme just siitä, että keittiö on lähellä, mutta vähän erillään muusta, niin että sotku jää piiloon. Vaikka minähän meistä olen ainoa, jonka jäljiltä keittiö on sotkuinen – Jarno on toisissa asioissa pikkutarkka ja siinä vaiheessa kun ruoka on pöydässä, myös keittiö kiiltää puhtauttaan. Kokkeina olemme melko samanlaisia: kärsimättömiä, nopeita. Arvostamme hyvää ruokaa, mutta ryhdymme harvoin mihinkään monen tunnin projekteihin. Useimpina päivinä ruoka pitää saada pöytään alle puolessa tunnissa, koska sitä ruvetaan laittamaan vasta silloin kun on jo nälkä.

Muuttaessamme pois vuokrakämpästämme jätimme samalla taaksemme näissä kuvissa esiintyvän mustan keittiön, jonka toimme mukanamme edellisestä kodista. Ah, se oli kyllä upea! Erityisesti kirpaisi ero kaasuliedestä, johon olimme ehtineet kiintyä. Ei vain siksi, että se oli iso ja supertyylikäs, vaan ennen muuta kokkausmukavuutensa vuoksi. Epäilen, että söpö koirani ja erikoisleveä kaasuliesi olivat osasyitä siihen miksi Jarno muutti luokseni melko sukkelaan.

Olen jakanut arjen kaasulieden kanssa melkein kymmenen vuotta ja rakastanut joka hetkeä. Ihastuin kaasulla kokkaamiseen vuosia sitten, kun muutin kämppikseni kanssa asuntoon, jossa oli kaasuliesi. 1900-luvun alussa rakennettu kotitalo kuului kaupungin kaasuverkkoon, kaasu tuli siis seinästä. Lieden käyttö jännitti ensimmäisellä kerralla, mutta se olikin tosi helppoa. Nykyisin kaasuliesiä ei sytytetä enää tulitikulla, vaan säätönuppia kääntämällä syttyy pieni sininen liekki, joka myös sammuu yhtä nopeasti pyöräyttämällä nuppia. Nykyaikaisissa kaasuliesissä on liekinvarmistin, joka sammuttaa liekin ruoan kiehuessa yli, sekä turvamekanismi, joka katkaisee kaasuvirran, jos liekkiä ei ole. Ja vaikka kaasu jäisi päälle, liesi alkaa lähinnä lämmittää huoneilmaa.

Miten nopea ja näppärä se liesi olikaan. Silloin keitin kahvinkin teräksisellä mutteripannulla eikä ole koskaan valmistunut kahvi yhtä nopeasti. Eipä siis ihme, että seuraavan vuokrakodin keittiöremontin yhteydessä valitsimme uudeksi hellaksi juuri kaasulieden. Ostimme mallin, jossa on kiertoilmasähköuuni – yhdistelmäliedessä on niinsanotusti best of both worlds. Kaasu-uunilla on omanlaisensa sielunelämä, jota en koskaan oppinut ymmärtämään, vaikka tiedän, että silläkin on omat vannoutuneet ystävänsä. (Jos olette langoilla, kertokaa lisää! Kiinnostaa!)

Siihen on syynsä miksi ammattilaiset kokkaavat kaikkein mieluiten juuri kaasulla: se on kätevä ja nopea, lämpötilan säätely onnistuu välittömästi eikä tarvitse odottaa, että liesi kuumenee tai jäähtyy. Pohjaanpalamisia ja ylikiehumisia sattuu huomattavasti vähemmän. Kaasuliesi on helppo puhdistaa, senkun nostaa ritilät irti ja pyyhkii pinnat. Kaasuliedellä voi käyttää huoletta kaikenlaisia pannuja ja kattiloita teräksestä valurautaan – meille tärkeää, sillä rakastamme valurautapannujamme. Kaasu on myös edullinen ja sen käyttö säästää sähköä.

Kotikeittiössä kaasuliesi toimii joko maa- tai nestekaasulla. Maakaasu on Helsingissä suosittu, sillä esimerkiksi monet asunnot täällä on liitetty valmiiksi maakaasuverkkoon: silloin kaasulieden kytkemiseen tarvitaan vain kaasumies, joka yhdistää lieden kaasuliitäntään. Kaasuverkkoon voi kytkeä myös omakotitalon, jolloin kaasua voi käyttää muuhunkin – takkaan, lämmitykseen, grilliin. Ns. yhteismittaustaloissa voi olla tarjolla myös kotimainen, hiilineutraali biokaasu, joka on ekologinen vaihtoehto – kannattaa kysyä kumpaa taloyhtiö käyttää. Lisätietoa maa- ja biokaasusta löytyy tästä.

Nestekaasu tulee pulloissa ja sitä myydään huoltoasemilla. Pulloratkaisut ovat monille tuttuja mökeiltä ja sama toimii kotonakin. Jotkut liedet on tarkoitettu joko maa- tai nestekaasuun, toiset (kuten tuo meidän musta kaunotar) sopivat molempiin.

Kokkaaminen kaasuliedellä on yhtä hauskaa tulipa kaasu sitten seinästä tai pullosta. Käytön kannalta sillä ei ole väliä.

Meillä on kokemusta molemmista. Seinästä tuleva kaupunkikaasu on tietysti kätevin ja myös edullisin – lasku oli vain joitakin kymppejä vuodessa. Toisessa kodissa olisi myös ollut Suomen kaasuenergian maakaasu ja monilla naapureilla olikin kaasuliesi käytössä, mutta juuri meidän asuntomme kohdalta kaasuputki oli poistettu käytöstä, joten päädyimme nestekaasuun. Ei ollut hankala sekään: pullo sujahti keittiön varastokomeroon ja kaasumies yhdisti sen listan takana kulkevalla putkella lieteen. Pullon ei siis tarvitse sijaita lieden vieressä (omakotitaloissa se sijaitsee joskus jopa talon ulkopuolella). Kaikkineen asennus maksoi vähän alle 300€, halvemmalla olisi päässyt jos pullo olisi mahtunut kaappiin lieden viereen. Kaasun kulutus on yllättävän pientä, iso pullo tuli vaihdettua noin kerran vuodessa. Vietimme tosin osan vuodesta muualla, ympärivuotisessa päivittäiskäytössä pullo olisi kestänyt ehkä 6-8 kuukautta. Pidimme yleensä ison pullon lisäksi pienempää varapulloa, ettei kokkaaminen keskeydy kaasun loppuessa. Pullon vaihtaminen on nopea homma: korkki vaihdetaan vanhasta pullosta uuteen ja siinä se.

Kuten kaikkiin mukavuuksiin elämässä, kaasuun tottuu nopeasti eikä enää muistakaan muita vaihtoehtoja, kunnes matkustaa pohjoisen mökille ja tulee taas selväksi, että puolen minuutin munakokkeli tai täydellisesti paistettu kala ei ole suinkaan oletusarvo. Sinnekin tulee toivottavasti lähivuosina keittiöremppa, ja sinne haluamme ehdottomasti hankkia kaasulieden elinkaarensa lopussa olevan hellan tilalle.

Kaasuliesi on parhaimmillaan paitsi nopeissa safkoissa, myös tarkkuutta vaativien ruokien kuten lihan ja kalan valmistamisessa, sekä esimerkiksi wokeissa, joissa on saatava pannu tarpeeksi kuumaksi ison ruokamäärän kypsentämiseen.

Olemme uuden keittiön suunnittelussa vasta ihan alussa, mutta olemme jo tehneet joitakin linjanvetoja meille tyypilliseen tapaan eli suurpiirteisellä yhdistelmällä johdonmukaista järkeilyä ja “ois kiva” -mutuilua.

~ Säilytystila: tärkeää, koska keittiö on kompakti, eikä siinä ole mitään isoa varastokomeroa kuten edellisessä. Yläkaapit tulee tällä kertaa.
~ Mielipide avohyllyihin: aavistuksen epäkäytännöllisiä, koska keräävät pölyä, mutta silti niin kauniit, että haluaisimme niitä tälläkin kertaa pari.
~ Liesi: uusi rivarikoti ei harmi kyllä ole liitetty kaasuverkkoon. Kaasuliesi tulee silti, jos pullolle  löytyy järkevä sijoituspaikka, sillä tila on vähän kortilla. Keittiöön sopisi parhaiten tasoon upotettu liesi ja erikseen sen alapuolelle integroitava uuni.
~ Muut kodinkoneet: varmuudella ainakin integroitava astianpesukone, mutta jääkaapin suhteen emme vielä ole saaneet päätettyä olisiko sekin integroitava vaiko mieluummin omilla jaloillaan seisova kaappi.
~ Pinnat: lämmin, kodikas puu kiinnostaa. Tasoksi jotain kestävää ja käytännöllistä, kuten aiemmissakin keittiöissä on ollut. Kiehtoisi jopa rosteri, mutta se on ehkä liian mökki tuohon asuntoon. Jotain jänniä yksityiskohtia tekisi mieli keksiä, ettei kokonaisuudesta tule liiankin seesteinen.
~ Valaistus on vielä ihan kysymysmerkki. Asunnossa on kattoikkuna, joka on meille uutuustuote enkä osaa vielä yhtään ajatella millaiset valot sen kaveriksi sopii.

Vielä on auki myös se tuleeko keittiöön laattalattia vai saammeko paikattua alkuperäisen parketin, johon jää koloja purettujen kaappien tieltä. Uudet kaapit kun eivät tule täsmälleen samoille kohdille. Sama pohtinta on työn alla katon kohdalla, sillä myös kattoon jää reikiä vanhojen kaappien kohdalle ja uudet eivät tule ulottumaan kattoon saakka.

Paljon päätöksiä, mutta onneksi niitä kaikkia ei tarvitse tehdä nyt heti.

Kommenttiloota on vapaa, jos herää ajatuksia, kysymyksiä tai vinkkejä! Kyselin Instagramissa kiinnostavatko remonttijutut ja 99% sanoi KYLLÄ – toivottavasti täällä ollaan samoilla linjoilla, sillä arkeen ei mahdu tällä hetkellä paljon muuta kuin remppaa, kirjoittamista ja remppaa.

PS. Kaasulla kokkaamisesta löydätte lisää infoa Suomen Kaasuenergian sivuilta!

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Uusi koti

25

Kappas, minulla on tämmönen blogi! Elämä on vienyt mennessään ja kesän mittaan on tullut päivitettyä kuulumisia pääasiassa Instagramin puolelle. Tässä on nyt ollut kaikenlaista, monen muun asian lomassa mm. uusi oma koti.

Päätimme jo vuosi sitten, että alamme pikkuhiljaa etsiä uutta kotia silloisen vuokrakämpän tilalle. Asunnossa ei sinänsä ollut vikaa, se vaan alkoi käydä turhan kalliiksi: vuokra nousi tasaisesti ja samaan aikaan pandemia verotti tulojamme. Keskeinen sijaintikin alkoi uuvuttaa, vaikka aiemmin olimme nauttineet siitä, että kaupungin vilinä alkaa heti ovelta. Sellaista se on, ihminen ja elämä muuttuu, kuten kuuluukin.

Muuton iloa ja riemua

Vietimme talven Lapissa ja siellä vahvistui ajatus keveämmästä elämästä, pienemmistä rakenteista joiden pystyssä pitämisessä ei olisi niin kova homma silloin kun tuulee. Ei se johtunut vain maailmantilasta, ajatus oli kypsynyt kauan ja siihen liittyi paljon muutakin. Keskusteluita siitä millaista elämää haluamme elää, millaista työtä tahdomme tehdä, millaisiin asioihin käyttää aikamme.

Puntaroimme kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja oman asunnon ostamisesta muuttamiseen halvempaan vuokra-asuntoon. Se on sekä meidän vahvuus että heikkous, kyky pitää ihan kaikki vaihtoehdot avoimina, nähdä kaikissa mahdollisuuksia ja toisaalta miinoja, mikä tekee päättämisestä joskus hankalaa. Ehkä muutamme vielä joskus pysyvämmin meidän pohjoisen kotiin, tai Hankoon, tai Pohjanmaalle, tai Australiaan, kuka tietää. Toistaiseksi pysymme pääkaupunkiseudulla ja niin haaveilimme ensisijaisesti asunnon ostamisesta jostain päin Helsinkiä. Asuntojen hinnat ovat näillä nurkilla aivan pimeitä, mutta jos sattuu olemaan sitä sekopäistä ihmistyyppiä, jonka on aivan pakko saada remontoida, kannattaa sentään remontoida omaa, jos siihen on suinkin mahdollisuus.

Ei ollut tarkkaa visiota, vaan erilaisia haaveita, vaihtoehtoisia skenaarioita. Eihän kodin etsinnässä ole kyse vain ominaisuuksista, kuten neliöistä ja sijainnista, vaan siitä minkälaista elämää voi kuvitella elävänsä jossain tietyssä osoitteessa.

Olimme varmoja vain kahdesta asiasta: olimme väsyneet ihan kantakaupungin keskellä asumiseen ja halusimme (minä halusin) ehdottomasti sellaisen kodin, jonka ikkunoista ei näkisi sisään. Oli alkanut tuntua siltä, että olen koko ajan katseiden kohteena, jotenkin tarkkailtavana. On siinä kyse muustakin kuin kodin ikkunoista, mutta joskus on helpointa aloittaa konkreettisista muutoksista.

Ensimmäinen asunto, jota kävimme taustatutkimusmielessä katsomassa kauan ennen kuin tiesimme saisimmeko edes lainaa, oli 60-luvun ateljeekoti pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Se oli aivan tajuttoman kaunis. Narisevia lattialankkuja, korkeita huoneita. Kuljin valoa tulvivassa ateljeessa ja ränsistyneessä puutarhassa, näin meidät siellä. Jarnolle olisi ollut verstas, minulle oma kirjastohuone. Rakastin jopa alkuperäiskunnossa olevaa kylpyhuonetta keltaisine laattoineen. En olisi muuttanut mitään. Tosiasiassa talo oli perusteellisen täysremontin tarpeessa, joten oli varmasti sekä meidän että talon onni, että sen osti joku muu.

Inspiraatiomielessä kävimme sekoamassa Alvar Aallon Riihitien kodissa ja näimme välittömästi molemmat itsemme valkoiseksi rapatussa 40- tai 50-luvun funkkistalossa. Muratit kasvaisivat pitkin seinää, aurinko paistaisi puisten sälekaihtimien läpi. Jakaisimme työtilan, yksi pöytä minulle ja toinen hänelle. Iltaisin polttelisimme puita tiilitakassa, lukisimme sen hämyssä.

Vierailu Noormarkussa Villa Maireassa sai pohtimaan pitäisikö etsiä kotia selvästi kauempana kaupungista, jostain jossa neliöhinnat ovat järjellisiä ja voisimme sijoittaa rahat mieluummin arkkitehdin suunnittelutyöhön, siihen että joku on ajatellut ihan kaiken loppuun asti. Sen miten valo virtaa tilan läpi, miltä pinnat tuntuvat jalan alla, millainen näkymä aukeaa ikkunasta, miten tilat luovat keskittymiseen tai seurusteluun kutsuvan tunnelman. Rakastimme kaikkea: taidetta, rimakattoa, reunoistaan pehmeiksi kuluneita terrakottalaattoja ja Aino Aallon sisustusta, jossa oli monia samoja elementtejä kuin meidän kodeissa. Keramiikkaa, patinoituneita puupintoja ja rottinkikalusteita, marokkolaisia mattoja. Näimmekö itsemme japanilaistyylisessä viherhuoneessa? KYLLÄ. Kyllä näimme. Kastelisin kukkia kaftaanissa.

Haaveilimme 60-luvun atriumpihaisista rivitaloista alkuperäisillä tiikkiovilla, niistä joita kaikki ovat halunneet viimeisen parin vuoden aikana ja joiden hinnat ovat jo kauan sitten karanneet kahden yrittäjän budjetin ulottumattomiin. Sellaiseen olisi melkein pakko hankkia vinyylisoitin (edellisen menetin aikoinaan erossa ja myöhemmin myin levytkin). Kuuntelisimme musiikkia enemmän kuin koskaan, järjestäisimme kotibileitä.

Katselimme myös 50-luvun kerrostaloja, sillä olen aina rakastanut aikakauden keittiöitä: siroja, korkeita kaappeja, yksinkertaisia laatoituksia ja rosterisia tiskipöytiä kaarevine hanoineen. Niitä näkee silloin tällöin, yhä harvemmin vastaantulevissa asunnoissa, joissa on vielä tallessa alkuperäisiä 50-luvun piirteitä. Näin meidät pienellä parvekkeella juomassa aamukahvia, näin tavaroidemme solahtavan saumattomasti aikakauden arkkitehtuurin mittasuhteisiin. Jos neliöitä olisi vähän, veisimme sinne vain välttämättömän ja ryhtyisimme minimalisteiksi, tai niin minimalisteiksi kuin kaksi semikaoottista ihmistä nyt voi ryhtyä.

Asuntolainan saaminen oli helpommin sanottu kuin tehty, vaikka laskelmien perusteella oli selvää, että lainanlyhennykset olisivat tuntuvasti pienemmät kuin vuokra, jota olimme maksaneet monta vuotta. Sehän oli meille koko asunnon ostamisen pointti, tehdä elämästä kevyempää ja kerryttää samalla jotain oman taskun pohjalle. Olimme henkisesti varautuneita muuttamaan Pride-pakuun säästämään lisää rahaa, mutta sitten löysimme ihanan pienen pankin, joka ei sylkenyt yrittäjäpariskuntaa naamaan, vaan oli valmis keskustelemaan. Minun vanha kotipankki pohjoisesta! Ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen vuoteen on taas oma pankkihenkilö, jolle voi soittaa suoraan.

Uuden kodin löysimme puolivahingossa. Se ei ole suorannaisesti mitään niistä asioista joista olimme haaveilleet, ja sitten kuitenkin omalla tavallaan se on yhdistelmä niitä kaikkia.

Odottelimme lainapäätöstä ja tutkimme millaisia asuntoja budjetillamme voisi saada, hakualueena koko kaupunki. Helsingin hinnoilla oli selvää, että tiedossa olisi tavalla tai toisella kompromissi.

Eteen osui 70-luvun rivitaloasunto itähelsinkiläisestä kaupunginosasta, jossa emme olleet koskaan käyneet. Tiirailemalla mummolasisustuksen alta erottui aikakauden alkuperäisiä piirteitä, kuten suuret ikkunat ja matalat mittasuhteet, mosaiikkiparketti, tammikatto ja haitariovet. Oli ruokotapettia, korkkilattiaa, mäntysälekaappeja. Keittiön taso oli punaista graniittia ja kaapit tammea. Asunnosta tuli mieleen lomakohde, bungalow-tyylinen huoneistohotelli Ibizalla. Pelkistä kuvista tuli hyvälle tuulelle.

Säntäsimme samantien katsomaan sitä. Asunto ei ollut täydellinen, mutta fiilis oli. Näimme itsemme siellä, elämämme, tavaramme, tulevaisuutemme. Tekin näytätte siltä että kuulutte tähän asuntoon, välittäjä sanoi. Ehkä hän sanoi niin kaikille, jotka kävivät katsomassa sitä, mutta siltä meistä tuntui.

Remontin tarve oli huutava, mutta asunnossa oli myös paljon alkuperäistä säilytettäväksi ja kuorittavaksi esiin myöhempien remonttien jäljiltä. Olohuoneen takka oli kuorrutettu joskus 90-luvulla koristeellisella rappauksella ja marmoria jäljittelevällä kehyksellä. Aavistelin, että sen alta löytyisi yksinkertainen avotiilitakka.

Eniten hullaannuimme vähän villiintyneeseen pihaan, joka on täysin suojassa ulkopuolisten katseilta. Emme olleet edes ajatelleet, että voisimme saada mitään niin ihanaa, oman salaisen puutarhan. Ikkunan alla rehotti valtava alppiruusu, vanhoista perennoista puski esiin tulppaaneja ja pioneja. Saniaisia kaikkialla, atsalea oransseine terälehtineen. Pihalla oli myös kaksi puuta, joita välittäjä arveli omenapuuksi ja kirsikkapuuksi. Osoittautuivat myöhemmin mongolianvaahteraksi ja ruusuorapihlajaksi. Ei se niin justiinsa.

Loma-asunto ei ollut kovin kaukaa haettu mielleyhtymä, koko taloyhtiö tuntuu lomakylältä. Tykkäsimme myös tunnelmallisesta naapurustosta. Koko alue metron ja meren välissä on itseasiassa ihan super, jos haluaa pois kantakaupungin hulinasta, mutta pysyä kuitenkin lähellä sitä. Olimme ajatelleet, että sijainti olisi yksi niistä kompromisseista, joita joutuisimme tekemään, mutta nopeasti alkoi tuntua, että juuri tuo sijainti olikin yksi asunnon parhaista puolista.

Niin teimme tarjouksen, lusimme läpi hermojaraastavan epävarmuuden kun odottelimme päätöksiä ja lopulta, teimme kaupat. Olin pankissa yksin valtakirjan kanssa, koska Jarno oli kuvauksissa, eikä allekirjoitusten jälkeen soinut fanfaarit, mutta sain hedelmäpussillisen avaimia ja yhtäkkiä meillä oli asunto, jonka oveen joku niistä avaimista sopi, ja tosi paljon yhteistä velkaa. Lähetin Jarnolle kuvan muovipussista.

Ensimmäinen yhteinen oma koti! Kuljeskelimme tyhjissä huoneissa ja yritimme ymmärtää, että tämä kaikki on meidän. Koira meni samantien terassille kyljelleen aurinkoon. Sillä ei ollut mitään vaikeuksia ymmärtää, että kaikki on sen.

Tavarat muuttivat sisään jo kesäkuussa, me emme ole muuttaneet vieläkään, sillä ensin remontoidaan. Asunnon mittasuhteet ja tunnelma on tarkoitus säilyttää: emme kaada seiniä tai avarra oviaukkoja, poista haitariovia tai vanhoja tammilistoja. Suurin homma on märkätiloissa, jotka olivat tiensä päässä, niissä menee uusiksi ihan kaikki. 70-lukulainen keittiökin on uudistuksen tarpeessa ja remontti laajenee sinne pian. Noin muuten remontoimme pikkuhiljaa, tehden mahdollisimman paljon itse, korjaten ensisijaisesti vain sen joka on rikki. Kesän mittaan olemme poistaneet huonokuntoisia tapetteja, tasoitelleet ja maalanneet seiniä, ihmetelleet pihaa josta puhkeaa joka päivä kukkaan jotain uutta. Muuttamaan pääsemme toivon mukaan syksyn aikana.

Moni on kysynyt miten mahdamme viihtyä Itä-Helsingissä kantakaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen. Eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Voihan olla, että ikävöimme kahviloita, gallerioita, kantakaupungin tunnelmaa, sitä helppoutta kun ystävät asuvat vieressä ja kaikki on kulman takana. Mutta voi käydä niinkin, että rakastumme uuden kodin omaan rauhaan, ympäröivään luontoon rantoineen ja kävelyreitteineen ja siihen, että pihalla kuuluu lähinnä linnunlaulua, vaikka palvelut ja kulkuyhteydet ovat oikeasti ihan lähellä. Katsotaan miten käy. Sieltä pääsee pois, jos emme sopeudu, mutta juuri nyt ajattelen, että tämä on just sitä mitä tähän väliin tarvitsemme. Jotain muuta, jotain uutta, erilaista energiaa, enemmän happea.

Sen levysoittimen ajattelimme kyllä hankkia.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Koulumenestys ei määrittele ketään

12

Kuulun niihin, joille koulunkäynti oli luontaisesti helppoa. En ollut kovin tunnollinen enkä jaksanut päntätä, mutta pärjäsin silti, koska aivoni ovat sellaiset, että tieto tarttui päähäni oppitunneilla. Kirjoitin muutamat laudaturit valmistautumatta kirjoituksiin juuri ollenkaan. Meidän opettajaperheessä sitä ei erityisesti ihmetelty, kohtalainen tai kiitettävä koulumenestys oli itsestäänselvyys. Olin pienestä saakka lukenut kirjoja, päässyt taidekursseille ja museoon ja teatteriin, kasvanut maailmaan jossa koulutusta arvostettiin, ympyröitynä ihmisillä joille oli selvää että jonain päivänä hakisin ja pääsisin yliopistoon. Sellaisilla eväillä ja sopivilla syntymälahjana saaduilla ominaisuuksilla oli helppo pärjätä, vaikka kieli vaihtui välissä.

Kaikilla ei ole samat vahvuudet eikä samat lähtökohdat koulunkäyntiin. Jarno puhuu aiheesta tänään julkaistussa Hesarin jutussa enkä voisi olla ylpeämpi. Miten paljosta hän on mennyt läpi ja miten hienon esimerkin hän antaa siitä, että arvosanat eivät määrittele ihmistä tai mahdollisuuksia löytää omaa polkua.

Mediassa juhlitaan joka vuosi yhdentoista laudaturin ylioppilaita, ja ilman muuta he ansaitsevat ruusunsa ja kiitoksensa. Sellaisia saavutuksia ei saa ilman kovaa työtä. Huippusuorituksia juhliessa unohtuu kuitenkin helposti kaikki ne, jotka ovat tehneet vähintään yhtä paljon töitä päästäkseen rimaa hipoen läpi. Ne, jotka saivat lakin, vaikka kotoa ei kyetty tukemaan koulunkäyntiä. Ne, jotka valmistuivat luki- tai keskittymishäiriöstään huolimatta. Ne, joiden kotiolot olivat niin stressaavat, että voimavarat just ja just riittivät kouluun. Ja ne, joiden vahvuudet ovat yksinkertaisesti muualla kuin kouluaineissa, sillä koulussa mitataan tietynlaisia ominaisuuksia ja ihmisissä on niin valtavan paljon muutakin. Myös nämä ovat onnistumisia, menestystarinoita.

Onnea kevään ylioppilaille!

PHOTO BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Melkein kymmenen

12

Kun näimme ne ensimmäistä kertaa, ne mahtuivat kämmenelle. Ne haukottelivat äänekkäästi kuin olisi ollut hyvin työlästä pysyä hereillä. Kun hain kahdeksanviikkoisen Junon kotiin ja muu pentue nukahti vierailusta uupuneena koppaansa, Luna jäi pentuaitauksen taakse täysin rauhallisena katsomaan lähtöämme. Se tiesi, että Mikko tulee seuraavana päivänä hakemaan sen perässä.

Juno on meidän ja Luna Mikon, mutta he eivät ole koko elämänsä aikana olleet erossa toisistaan varmaan edes kokonaista viikkoa. Tulevana lauantaina he täyttävät kymmenen.

He ovat yhä leikkisiä, vaikka silmissä on jo sameutta ja kirsut ovat harmaantuneet. Luna on yhä kaikkien keppien kauhu ja haluaisi uida kesäisin joessa joka päivä, mutta väsyy nopeammin, tarvitsee enemmän lepoa. Juno ei viitsi enää ihan joka risahduksesta kipittää keittiöön, mutta supervoima on tallessa: kananmunan kuorimisen kuuleminen neljän seinän, kahden peiton ja sakean unen läpi.

Ajatus elämästä ilman heitä tuntuu mahdottomalta, käsittämättömältä. Ajattelen sitä mahdollisimman vähän, paitsi joskus öisin, kun en yhtäkkiä pysty ajattelemaan mitään muuta ja tuntuu, että happi loppuu huoneesta.

Koirat eivät ymmärrä kotona työskentelemisen konseptia. Joskus ne ovat kesken työpäivän niin touhukkaita tai hellyydenkipeitä, että on jätettävä kaikki ja nostettava heidät kainaloon. Keskusteltava seuraavan kävelyn tai snackin ajankohdasta, nuuhkittava korvia kiitollisena tästäkin keskeytyksestä.

Näin kauan olemme saaneet pitää heidät.
Haluan vielä monta vuotta lisää.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Paremmat eväät elämään

2

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi palaan Keniaan ja matkaan, jonka teimme osana yhteistyötä Suomen World Visionin kanssa. Pääsimme tutustumaan järjestön kenttätyöhön Ngoswetin vuoristoalueella ja tapasimme siellä kummilapsemme ja hänen perheensä. Vierailimme myös neuvolatoimintaan ja synnytyksiin erikoistuneella terveysklinikalla, jonka toimintaa World Vision tukee kummien lahjoitusten turvin.

Matka klinikalle on samanlainen kuin kaikki siirtymiset Ngoswetissa: kuuma, pitkä ja töyssyinen. Me sentään saamme taittaa matkan jeeppikyydillä. Ohitamme matkalla monta äitiä, jotka ovat matkalla klinikalle, kävellen auringon paahteessa kivikkoisella soratiellä. Yhden heistä otamme kyytiinkin vauvansa kanssa, sillä jeepissä on paikka vapaana. World Visionin valkoiset jeepit ovat tuttu näky alueella ja työntekijät, jotka ovat itsekin paikallisia, tietysti tuntevat monet.

Klinikan edessä seisoo naisia vauvojensa kanssa, sisällä odotusaulassa heitä on lisää. Tupa on täysi, mutta tunnelma on rauhallinen, jopa seesteinen, mitä nyt käytävällä tepastelee kukko. Me kuljemme hellemekoissa, mutta lapsilla on paksusti päällä. Ihmettelen hetken villapaitoja, kunnes muistan, että Keniassa on talvi. Lämpötilat ovat suhteellinen käsite.

Klinikan merkitys erityisesti tyttöjen ja naisten oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta on suuri. Äideille kerrotaan klinikalla silpomisen haitoista ja heitä tuetaan, jotta he eivät yhteisön paineesta huolimatta silpoisi omia tyttäriään. Klinikalla tarjotaan myös neuvolapalveluita ja hoidetaan synnytyksiä. Molempien tarve on ollut huutava: WHO:n tutkimusten perusteella pelkästään raskauteen tai synnytykseen liittyvistä syistä kuolee joka ikinen päivä yli 800 naista ja 94% näistä tapahtuu alhaisen tulotason maissa, kuten Keniassa. Vuonna 2019 kuoli 2,4 miljoonaa vastasyntynyttä alle 28 päivän ikäisenä. Kaikki inhimilliset tragediat eivät ole vältettävissä, mutta suurin osa on, sillä yleisimmät kuolinsyyt ovat sellaisia, jotka olisi voitu hoitaa tai ennaltaehkäistä oikealla tiedolla ja ajoissa saadulla hoidolla.

Klinikan johtajat esittelevät meille tilat silminnähden ylpeinä. Yksi tärkeimmistä huoneista on se, josta löytyy suuri kylmäarkku. Siinä säilytetään rokotteita lapsille. Saamme kurkata arkkuun, jossa sadat ampullit lepäävät rivissä odottamassa vuoroaan. Seinille on teipattu tilastoja, tiedotteita ja muistutuksia. Pöydän kulmalla on pino äideille jaettavia flaijereita, joissa muistutetaan hygienian ja ravinnon merkityksestä vauvanhoidossa. Vähän vihloo, kun tajuaa miten itsestäänselvänä me pidämme asioita, jotka täälläpäin eivät todellakaan ole kaikille edes mahdollisia. Onneksi vuoristolle asennettujen vesitankkien ansiosta puhdas vesi on nykyään yhä useamman ulottuvilla.

Synnytyssalissa, joka on enemmänkin huone, on vierekkäin kaksi paksulla muovilla päällystettyä sairaalasänkyä ja sängyn vieressä ämpärit, kumisaappaat ja muoviset essut. Jälkimmäiset ovat hoitohenkilökuntaa varten. Ultraäänilaitteita ei ole, mutta varustukseen kuuluu dobleri, jolla seurataan vauvan sydänääniä. Sivupöydällä lojuu tarvikkeita, kuten muovinen imukuppi.

Synnytysalin vieressä on vuodeosasto, jossa on vieri vieressä sänkyjä ja niiden väliin vedettävien verhoja, muutama muovituoli ja nurkassa itsekseen pauhaava televisio. Sinne naiset pääsevät lepäämään vauvansa kanssa synnytyksen jälkeen, ja vasta siellä he saavat kipulääkettä. Synnytyksen aikaista kivunlievitystä ei käytetä. Lääkäri nauraa kauhistuneille ilmeillemme. Sekin on etuoikeus, että Suomessa saa jokainen valita haluaako kivunlievitystä vai synnyttääkö ilman – ja vaikka päätyisi jälkimmäiseen, saa milloin tahansa muuttaa mieltään.

World Visionin terveystyöhön kuuluu terveysklinikoiden kunnostaminen ja niiden varustetason parantaminen tiiviissä yhteistyössä paikallisten terveysviranomaisten kanssa. Klinikan viereen onkin alettu rakentaa uusia tiloja, sillä kapasiteetti ei riitä palvelemaan nopeasti kasvanutta asiakaskuntaa. Uusi leikkaussali on vierailumme hetkellä melkein valmis. Kierrämme tyhjissä huoneissa, pinnat hohtavat vielä uutuuttaan. Yhden käytävän päässä nukkuu pieni lepakko pää alaspäin.

Klinikan taakse niitylle on rakennettu klinikan työntekijöiden asuntola. Heti talojen takaa avautuu maisema laakson ylle.

Klinikka saattaa näyttää länsimaisen ihmisen silmiin yksinkertaiselta, jopa karulta, mutta paikallisille se on valtava muutos parempaan. Aiemmin apua ei välttämättä ollut saatavilla ollenkaan, jos raskaudessa tai synnytyksessä ilmeni komplikaatioita. Ngoswetin haastava sijainti vuoristoisella seudulla, kehnojen kulkuyhteyksien päässä tarkoittaa, että ambulanssimatka hoitoon vie tunteja – kiireellisessä tilanteessa aivan liikaa. Niinpä on ensiarvoisen tärkeää saada paikalliset synnyttämään klinikoille, joissa on hoitohenkilökuntaa, lääkkeitä ja tarvikkeita, mahdollisuus seurata synnytyksen kulkua ja tarvittaessa tilata hyvissä ajoin kuljetus lähimpään suurempaan sairaalaan, joka sijaitsee Eldoretissa. Näin tehdään usein esimerkiksi riskisynnytysten kohdalla, kuten silpomisen läpikäyneiden naisten sektiot.

World Visionin paikalliset kenttätyöntekijät rohkaisevat odottavia äitejä raskaudenajan seurantaan ja synnyttämään kodin sijaan klinikalla. Siihen kannustetaan erityisesti äitiyspakkausten avulla. Keksintö on hyväksi havaittu keino antaa pienelle ihmiselle turvallisemmat ja tasa-arvoisemmat lähtökohdat elämään.

Äitiyspakkaushan on 1930-luvulla syntynyt suomalainen konsepti, joka kehitettiin laskemaan Suomen korkeita äiti- ja lapsikuolleisuuslukuja – ne olivat niihin aikoihin samoissa lukemissa kuin monissa Afrikan maissa nyt. Hesarissa kirjoitettiin pari vuotta sitten siitä kuinka synnytys on muuttunut Suomessa vain parissa sukupolvessa turvalliseksi. Edellytys äitiyspakkauksen saamiselle oli, että odottavat äidit käyvät seurantakäynneillä neuvolassa. Näin äidit vauvoineen saatiin terveydenhuollon ja rokotusten piiriin, raskausajan komplikaatioihin saatiin apua ajoissa ja naiset alkoivat tulla sairaaloihin synnyttämään. Samalla terveydenhuolto kehittyi ja kuten tiedämme, nykyään Suomen lapsikuolleisuusluvut ovat maailman pienempiä. Muutos on lopulta tapahtunut varsin lyhyessä ajassa. Minunkin isoäitini syntyi kaksosveljensä kanssa vuonna 1914 Lapin talomme vierashuoneeseen, joka oli silloin köökin kammari, eikä siinä ollut mitään epätavallista – niihin aikoihin kotona synnyttivät kaikki, joilla oli koti. Onneksi kaikki meni hyvin, sillä jos jokin olisi mennyt pieleen, juuri mitään ei olisi ollut tehtävissä.

Sama käytäntö on otettu käyttöön myös Ngoswetissa: äitiyspakkauksen saa jokainen nainen, joka käy raskauden aikana neljä kertaa seurannassa ja synnyttää lapsensa klinikalla. Neuvolakäyntejä jatketaan myös vauvan synnyttyä.

Kenialaisille äideille ja vauvoille tarkoitettu äitiyspakkaus sisältää osin samoja, osin hyvin erilaisia tavaroita kuin suomalainen äitiyspakkaus. Siihen kuuluu mm. hytttysverkolla varustettu koppa, jossa vauvan on turvallista köllötellä ilman pelkoa käärmeistä ja hyönteisistä pellon reunassa äidin tehdessä töitä. Kenialaisten naisten toiveesta pakkauksesta löytyy myös aurinkokäyttöinen taskulamppu, sillä vauvan hoitaminen öisin valottomassa kodissa on hankalaa. Kantoliina on myös tärkeä osa pakkausta, sillä vauva on saatava rinnalle niin että kädet jäävät vapaiksi: kenialaiset äidit kun tekevät kaikki kotityöt ja saattavat kantaa vettä kymmeniäkin kilometrejä. Äitiyspakkaus on muovilaatikko, mikä on sekin tarkoin mietittyä yhdessä paikallisten kanssa: kosteilla maalattioilla tavarat säilyvät muovilaatikossa puhtaina ja kuivina, ja lisäksi muovilaatikkoa voi käyttää vauvan ammeena. Lue Valentinen kokemuksista äitiyspakkauksesta.

Kaikkinensa klinikan avaaminen ja varustaminen on saanut aikaan merkittäviä muutoksia. Kotisynnytysten määrä alueella on pudonnut lähes nolliin. Äitiyspakkausten myötä klinikalla käytiin vuonna 2019 noin puolet enemmän kuin edellisenä vuonna. Suomalaisten lahjoittamia äitiyspakkauksia oli jaettu yli 70, koko Keniassa yhteensä yli 2000.

Klinikalla syntyvät lapset saavat lääkärintarkastuksen, rokotukset ja syntymätodistuksen, joka tarkoittaa, että he ovat virallisesti olemassa – se auttaa lasta suuresti myöhemmin elämässä. Äitejä ohjeistetaan ravitsemuksen ja hygienian merkityksestä lapsen terveydelle ja kannustetaan hakeutumaan klinikalle, jos lapsi sairastuu. Alle 5-vuotiaiden lasten yleisimmät kuolinsyyt ovat nimittäin kaikki estettävissä, hoidettavissa olevia: komplikaatiot synnytyksissä, keuhkokuume, ripuli ja malaria. Aliravitut lapset ohjataan hoitoon ja heidän toipumistaan tuetaan – vuonna 2019 World Visionin kouluttamat terveystyöntekijät hoitivat yli 136 000 aliravittua lasta, joista 90% toipui täysin, sekä 48 500 raskaana olevaa ja imettävää äitiä.

Lapsi- ja äitikuolleisuus on vähentynyt lyhyessä ajassa ja syntyvät lapset saavat aiempaa paremmat mahdollisuudet elämään. Korona on kuitenkin vaikuttanut hyvin konkreettisilla tavoilla myös kenialaisten elämään: tyttöjen oltua kotona koulujen sulkeuduttua sukuelimiä on silvottu tavallistakin enemmän, minkä seurauksena lapsiavioliittojen ja teiniraskauksien määrä tulee todennäköisesti lisääntymään. Koronan takia myös äärimmäinen köyhyys on ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen kasvussa.

TULE MEIDÄN KANSSA KUMMIKSI!

Kummiksi ryhtymisellä tulee auttaneeksi kummilapsen lisäksi koko yhteisöä. Erityisesti tyttöjen ja naisten terveydenhuollon parantaminen on yksi World Visionin kummitoiminnan tärkeimmistä teemoista puhtaan veden, koulutuksen ja työllistämisen ohessa.

Kummiksi pääsee 30 eurolla kuussa, joka on pieni summa monelle meistä, mutta valtava määrä rahaa Keniassa. Jos pystyt irrottamaan tuon summan kuukausittain hyväntekeväisyyteen, nyt on superhyvä hetki tarttua toimeen ja liittyä minun ja Jarnon seuraksi kummien joukkoon yksin, kumppanin kanssa tai vaikka ystäväporukalla. Apua tarvitaan akuutisti.

Jos et vielä tiedä mitä antaisit äitienpäivälahjaksi omalle äidillesi, isoäidillesi tai omien lastesi äidille, suosittelen World Visionin äitiyspakkausta. Vastaanottajalle kyseessä on aineeton lahja, joka samalla tuo paljon iloa kenialaiselle äidille ja vauvalle uuden elämän ensiaskeleilla. Äitiyspakkauksen hinta on 35€ ja sen ostaessaan saa sähköpostilla lähetettävän tai tulostettavan kortin, jossa kerrotaan mistä on kyse.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA