Koulumenestys ei määrittele ketään

Kuulun niihin, joille koulunkäynti oli luontaisesti helppoa. En ollut kovin tunnollinen enkä jaksanut päntätä, mutta pärjäsin silti, koska aivoni ovat sellaiset, että tieto tarttui päähäni oppitunneilla. Kirjoitin muutamat laudaturit valmistautumatta kirjoituksiin juuri ollenkaan. Meidän opettajaperheessä sitä ei erityisesti ihmetelty, kohtalainen tai kiitettävä koulumenestys oli itsestäänselvyys. Olin pienestä saakka lukenut kirjoja, päässyt taidekursseille ja museoon ja teatteriin, kasvanut maailmaan jossa koulutusta arvostettiin, ympyröitynä ihmisillä joille oli selvää että jonain päivänä hakisin ja pääsisin yliopistoon. Sellaisilla eväillä ja sopivilla syntymälahjana saaduilla ominaisuuksilla oli helppo pärjätä, vaikka kieli vaihtui välissä.

Kaikilla ei ole samat vahvuudet eikä samat lähtökohdat koulunkäyntiin. Jarno puhuu aiheesta tänään julkaistussa Hesarin jutussa enkä voisi olla ylpeämpi. Miten paljosta hän on mennyt läpi ja miten hienon esimerkin hän antaa siitä, että arvosanat eivät määrittele ihmistä tai mahdollisuuksia löytää omaa polkua.

Mediassa juhlitaan joka vuosi yhdentoista laudaturin ylioppilaita, ja ilman muuta he ansaitsevat ruusunsa ja kiitoksensa. Sellaisia saavutuksia ei saa ilman kovaa työtä. Huippusuorituksia juhliessa unohtuu kuitenkin helposti kaikki ne, jotka ovat tehneet vähintään yhtä paljon töitä päästäkseen rimaa hipoen läpi. Ne, jotka saivat lakin, vaikka kotoa ei kyetty tukemaan koulunkäyntiä. Ne, jotka valmistuivat luki- tai keskittymishäiriöstään huolimatta. Ne, joiden kotiolot olivat niin stressaavat, että voimavarat just ja just riittivät kouluun. Ja ne, joiden vahvuudet ovat yksinkertaisesti muualla kuin kouluaineissa, sillä koulussa mitataan tietynlaisia ominaisuuksia ja ihmisissä on niin valtavan paljon muutakin. Myös nämä ovat onnistumisia, menestystarinoita.

Onnea kevään ylioppilaille!

PHOTO BY STELLA HARASEK

Melkein kymmenen

Kun näimme ne ensimmäistä kertaa, ne mahtuivat kämmenelle. Ne haukottelivat äänekkäästi kuin olisi ollut hyvin työlästä pysyä hereillä. Kun hain kahdeksanviikkoisen Junon kotiin ja muu pentue nukahti vierailusta uupuneena koppaansa, Luna jäi pentuaitauksen taakse täysin rauhallisena katsomaan lähtöämme. Se tiesi, että Mikko tulee seuraavana päivänä hakemaan sen perässä.

Juno on meidän ja Luna Mikon, mutta he eivät ole koko elämänsä aikana olleet erossa toisistaan varmaan edes kokonaista viikkoa. Tulevana lauantaina he täyttävät kymmenen.

He ovat yhä leikkisiä, vaikka silmissä on jo sameutta ja kirsut ovat harmaantuneet. Luna on yhä kaikkien keppien kauhu ja haluaisi uida kesäisin joessa joka päivä, mutta väsyy nopeammin, tarvitsee enemmän lepoa. Juno ei viitsi enää ihan joka risahduksesta kipittää keittiöön, mutta supervoima on tallessa: kananmunan kuorimisen kuuleminen neljän seinän, kahden peiton ja sakean unen läpi.

Ajatus elämästä ilman heitä tuntuu mahdottomalta, käsittämättömältä. Ajattelen sitä mahdollisimman vähän, paitsi joskus öisin, kun en yhtäkkiä pysty ajattelemaan mitään muuta ja tuntuu, että happi loppuu huoneesta.

Koirat eivät ymmärrä kotona työskentelemisen konseptia. Joskus ne ovat kesken työpäivän niin touhukkaita tai hellyydenkipeitä, että on jätettävä kaikki ja nostettava heidät kainaloon. Keskusteltava seuraavan kävelyn tai snackin ajankohdasta, nuuhkittava korvia kiitollisena tästäkin keskeytyksestä.

Näin kauan olemme saaneet pitää heidät.
Haluan vielä monta vuotta lisää.

Paremmat eväät elämään

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi palaan Keniaan ja matkaan, jonka teimme osana yhteistyötä Suomen World Visionin kanssa. Pääsimme tutustumaan järjestön kenttätyöhön Ngoswetin vuoristoalueella ja tapasimme siellä kummilapsemme ja hänen perheensä. Vierailimme myös neuvolatoimintaan ja synnytyksiin erikoistuneella terveysklinikalla, jonka toimintaa World Vision tukee kummien lahjoitusten turvin.

Matka klinikalle on samanlainen kuin kaikki siirtymiset Ngoswetissa: kuuma, pitkä ja töyssyinen. Me sentään saamme taittaa matkan jeeppikyydillä. Ohitamme matkalla monta äitiä, jotka ovat matkalla klinikalle, kävellen auringon paahteessa kivikkoisella soratiellä. Yhden heistä otamme kyytiinkin vauvansa kanssa, sillä jeepissä on paikka vapaana. World Visionin valkoiset jeepit ovat tuttu näky alueella ja työntekijät, jotka ovat itsekin paikallisia, tietysti tuntevat monet.

Klinikan edessä seisoo naisia vauvojensa kanssa, sisällä odotusaulassa heitä on lisää. Tupa on täysi, mutta tunnelma on rauhallinen, jopa seesteinen, mitä nyt käytävällä tepastelee kukko. Me kuljemme hellemekoissa, mutta lapsilla on paksusti päällä. Ihmettelen hetken villapaitoja, kunnes muistan, että Keniassa on talvi. Lämpötilat ovat suhteellinen käsite.

Klinikan merkitys erityisesti tyttöjen ja naisten oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta on suuri. Äideille kerrotaan klinikalla silpomisen haitoista ja heitä tuetaan, jotta he eivät yhteisön paineesta huolimatta silpoisi omia tyttäriään. Klinikalla tarjotaan myös neuvolapalveluita ja hoidetaan synnytyksiä. Molempien tarve on ollut huutava: WHO:n tutkimusten perusteella pelkästään raskauteen tai synnytykseen liittyvistä syistä kuolee joka ikinen päivä yli 800 naista ja 94% näistä tapahtuu alhaisen tulotason maissa, kuten Keniassa. Vuonna 2019 kuoli 2,4 miljoonaa vastasyntynyttä alle 28 päivän ikäisenä. Kaikki inhimilliset tragediat eivät ole vältettävissä, mutta suurin osa on, sillä yleisimmät kuolinsyyt ovat sellaisia, jotka olisi voitu hoitaa tai ennaltaehkäistä oikealla tiedolla ja ajoissa saadulla hoidolla.

Klinikan johtajat esittelevät meille tilat silminnähden ylpeinä. Yksi tärkeimmistä huoneista on se, josta löytyy suuri kylmäarkku. Siinä säilytetään rokotteita lapsille. Saamme kurkata arkkuun, jossa sadat ampullit lepäävät rivissä odottamassa vuoroaan. Seinille on teipattu tilastoja, tiedotteita ja muistutuksia. Pöydän kulmalla on pino äideille jaettavia flaijereita, joissa muistutetaan hygienian ja ravinnon merkityksestä vauvanhoidossa. Vähän vihloo, kun tajuaa miten itsestäänselvänä me pidämme asioita, jotka täälläpäin eivät todellakaan ole kaikille edes mahdollisia. Onneksi vuoristolle asennettujen vesitankkien ansiosta puhdas vesi on nykyään yhä useamman ulottuvilla.

Synnytyssalissa, joka on enemmänkin huone, on vierekkäin kaksi paksulla muovilla päällystettyä sairaalasänkyä ja sängyn vieressä ämpärit, kumisaappaat ja muoviset essut. Jälkimmäiset ovat hoitohenkilökuntaa varten. Ultraäänilaitteita ei ole, mutta varustukseen kuuluu dobleri, jolla seurataan vauvan sydänääniä. Sivupöydällä lojuu tarvikkeita, kuten muovinen imukuppi.

Synnytysalin vieressä on vuodeosasto, jossa on vieri vieressä sänkyjä ja niiden väliin vedettävien verhoja, muutama muovituoli ja nurkassa itsekseen pauhaava televisio. Sinne naiset pääsevät lepäämään vauvansa kanssa synnytyksen jälkeen, ja vasta siellä he saavat kipulääkettä. Synnytyksen aikaista kivunlievitystä ei käytetä. Lääkäri nauraa kauhistuneille ilmeillemme. Sekin on etuoikeus, että Suomessa saa jokainen valita haluaako kivunlievitystä vai synnyttääkö ilman – ja vaikka päätyisi jälkimmäiseen, saa milloin tahansa muuttaa mieltään.

World Visionin terveystyöhön kuuluu terveysklinikoiden kunnostaminen ja niiden varustetason parantaminen tiiviissä yhteistyössä paikallisten terveysviranomaisten kanssa. Klinikan viereen onkin alettu rakentaa uusia tiloja, sillä kapasiteetti ei riitä palvelemaan nopeasti kasvanutta asiakaskuntaa. Uusi leikkaussali on vierailumme hetkellä melkein valmis. Kierrämme tyhjissä huoneissa, pinnat hohtavat vielä uutuuttaan. Yhden käytävän päässä nukkuu pieni lepakko pää alaspäin.

Klinikan taakse niitylle on rakennettu klinikan työntekijöiden asuntola. Heti talojen takaa avautuu maisema laakson ylle.

Klinikka saattaa näyttää länsimaisen ihmisen silmiin yksinkertaiselta, jopa karulta, mutta paikallisille se on valtava muutos parempaan. Aiemmin apua ei välttämättä ollut saatavilla ollenkaan, jos raskaudessa tai synnytyksessä ilmeni komplikaatioita. Ngoswetin haastava sijainti vuoristoisella seudulla, kehnojen kulkuyhteyksien päässä tarkoittaa, että ambulanssimatka hoitoon vie tunteja – kiireellisessä tilanteessa aivan liikaa. Niinpä on ensiarvoisen tärkeää saada paikalliset synnyttämään klinikoille, joissa on hoitohenkilökuntaa, lääkkeitä ja tarvikkeita, mahdollisuus seurata synnytyksen kulkua ja tarvittaessa tilata hyvissä ajoin kuljetus lähimpään suurempaan sairaalaan, joka sijaitsee Eldoretissa. Näin tehdään usein esimerkiksi riskisynnytysten kohdalla, kuten silpomisen läpikäyneiden naisten sektiot.

World Visionin paikalliset kenttätyöntekijät rohkaisevat odottavia äitejä raskaudenajan seurantaan ja synnyttämään kodin sijaan klinikalla. Siihen kannustetaan erityisesti äitiyspakkausten avulla. Keksintö on hyväksi havaittu keino antaa pienelle ihmiselle turvallisemmat ja tasa-arvoisemmat lähtökohdat elämään.

Äitiyspakkaushan on 1930-luvulla syntynyt suomalainen konsepti, joka kehitettiin laskemaan Suomen korkeita äiti- ja lapsikuolleisuuslukuja – ne olivat niihin aikoihin samoissa lukemissa kuin monissa Afrikan maissa nyt. Hesarissa kirjoitettiin pari vuotta sitten siitä kuinka synnytys on muuttunut Suomessa vain parissa sukupolvessa turvalliseksi. Edellytys äitiyspakkauksen saamiselle oli, että odottavat äidit käyvät seurantakäynneillä neuvolassa. Näin äidit vauvoineen saatiin terveydenhuollon ja rokotusten piiriin, raskausajan komplikaatioihin saatiin apua ajoissa ja naiset alkoivat tulla sairaaloihin synnyttämään. Samalla terveydenhuolto kehittyi ja kuten tiedämme, nykyään Suomen lapsikuolleisuusluvut ovat maailman pienempiä. Muutos on lopulta tapahtunut varsin lyhyessä ajassa. Minunkin isoäitini syntyi kaksosveljensä kanssa vuonna 1914 Lapin talomme vierashuoneeseen, joka oli silloin köökin kammari, eikä siinä ollut mitään epätavallista – niihin aikoihin kotona synnyttivät kaikki, joilla oli koti. Onneksi kaikki meni hyvin, sillä jos jokin olisi mennyt pieleen, juuri mitään ei olisi ollut tehtävissä.

Sama käytäntö on otettu käyttöön myös Ngoswetissa: äitiyspakkauksen saa jokainen nainen, joka käy raskauden aikana neljä kertaa seurannassa ja synnyttää lapsensa klinikalla. Neuvolakäyntejä jatketaan myös vauvan synnyttyä.

Kenialaisille äideille ja vauvoille tarkoitettu äitiyspakkaus sisältää osin samoja, osin hyvin erilaisia tavaroita kuin suomalainen äitiyspakkaus. Siihen kuuluu mm. hytttysverkolla varustettu koppa, jossa vauvan on turvallista köllötellä ilman pelkoa käärmeistä ja hyönteisistä pellon reunassa äidin tehdessä töitä. Kenialaisten naisten toiveesta pakkauksesta löytyy myös aurinkokäyttöinen taskulamppu, sillä vauvan hoitaminen öisin valottomassa kodissa on hankalaa. Kantoliina on myös tärkeä osa pakkausta, sillä vauva on saatava rinnalle niin että kädet jäävät vapaiksi: kenialaiset äidit kun tekevät kaikki kotityöt ja saattavat kantaa vettä kymmeniäkin kilometrejä. Äitiyspakkaus on muovilaatikko, mikä on sekin tarkoin mietittyä yhdessä paikallisten kanssa: kosteilla maalattioilla tavarat säilyvät muovilaatikossa puhtaina ja kuivina, ja lisäksi muovilaatikkoa voi käyttää vauvan ammeena. Lue Valentinen kokemuksista äitiyspakkauksesta.

Kaikkinensa klinikan avaaminen ja varustaminen on saanut aikaan merkittäviä muutoksia. Kotisynnytysten määrä alueella on pudonnut lähes nolliin. Äitiyspakkausten myötä klinikalla käytiin vuonna 2019 noin puolet enemmän kuin edellisenä vuonna. Suomalaisten lahjoittamia äitiyspakkauksia oli jaettu yli 70, koko Keniassa yhteensä yli 2000.

Klinikalla syntyvät lapset saavat lääkärintarkastuksen, rokotukset ja syntymätodistuksen, joka tarkoittaa, että he ovat virallisesti olemassa – se auttaa lasta suuresti myöhemmin elämässä. Äitejä ohjeistetaan ravitsemuksen ja hygienian merkityksestä lapsen terveydelle ja kannustetaan hakeutumaan klinikalle, jos lapsi sairastuu. Alle 5-vuotiaiden lasten yleisimmät kuolinsyyt ovat nimittäin kaikki estettävissä, hoidettavissa olevia: komplikaatiot synnytyksissä, keuhkokuume, ripuli ja malaria. Aliravitut lapset ohjataan hoitoon ja heidän toipumistaan tuetaan – vuonna 2019 World Visionin kouluttamat terveystyöntekijät hoitivat yli 136 000 aliravittua lasta, joista 90% toipui täysin, sekä 48 500 raskaana olevaa ja imettävää äitiä.

Lapsi- ja äitikuolleisuus on vähentynyt lyhyessä ajassa ja syntyvät lapset saavat aiempaa paremmat mahdollisuudet elämään. Korona on kuitenkin vaikuttanut hyvin konkreettisilla tavoilla myös kenialaisten elämään: tyttöjen oltua kotona koulujen sulkeuduttua sukuelimiä on silvottu tavallistakin enemmän, minkä seurauksena lapsiavioliittojen ja teiniraskauksien määrä tulee todennäköisesti lisääntymään. Koronan takia myös äärimmäinen köyhyys on ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen kasvussa.

TULE MEIDÄN KANSSA KUMMIKSI!

Kummiksi ryhtymisellä tulee auttaneeksi kummilapsen lisäksi koko yhteisöä. Erityisesti tyttöjen ja naisten terveydenhuollon parantaminen on yksi World Visionin kummitoiminnan tärkeimmistä teemoista puhtaan veden, koulutuksen ja työllistämisen ohessa.

Kummiksi pääsee 30 eurolla kuussa, joka on pieni summa monelle meistä, mutta valtava määrä rahaa Keniassa. Jos pystyt irrottamaan tuon summan kuukausittain hyväntekeväisyyteen, nyt on superhyvä hetki tarttua toimeen ja liittyä minun ja Jarnon seuraksi kummien joukkoon yksin, kumppanin kanssa tai vaikka ystäväporukalla. Apua tarvitaan akuutisti.

Jos et vielä tiedä mitä antaisit äitienpäivälahjaksi omalle äidillesi, isoäidillesi tai omien lastesi äidille, suosittelen World Visionin äitiyspakkausta. Vastaanottajalle kyseessä on aineeton lahja, joka samalla tuo paljon iloa kenialaiselle äidille ja vauvalle uuden elämän ensiaskeleilla. Äitiyspakkauksen hinta on 35€ ja sen ostaessaan saa sähköpostilla lähetettävän tai tulostettavan kortin, jossa kerrotaan mistä on kyse.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Lehtikuvan lumoissa ~ Stanley Kubrick K1:ssa

Kaupallinen yhteistyö Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Tervehdys toukokuuhun! Seuraa ajankohtainen taidevinkki. Ehkä muistattekin, että Suomen valokuvataiteen museo avasi viime kesänä Helsingin ydinkeskustaan uuden näyttelytilan nimeltä K1. Museohan palvelee yhä tutulla paikallaan Kaapelitehtaalla, K1 on siis aivan itsenäinen yksikkö, joka tuo valokuvataiteen myös ydinkeskustaan, tarkemmin sanottuna Kämp Gallerian kellarikerrokseen. Rakastan tätä suuntaa, että taide tulee sinne missä ihmiset ovat jo.

K1 on matalan kynnyksen näyttelytila ja muutenkin superkiva lisäys Helsingin taidetarjontaan – varsinkin, kun sinne saa tulla koiran kanssa. Piipahdamme usein näyttelyissä päiväkävelyn varrelta ja taidekoira kulkee mielellään mukana, koska taide-elämysten lomassa saa yleensä kaikissa koiraystävällisissä gallerioissa rapsutuksia ja erikoishuomiota.

Kävimme katsomassa viime perjantaina avautuneen uuden näyttelyn Stanley Kubrick: Valokuvaaja joka keskittyy nimensä mukaisesti Stanley Kubrickin vähemmän tunnettuun uraan valokuvaajana. Enpä itsekään vielä tovi sitten tiennyt, että elokuvistaan kuuluisa Kubrick toimi uransa alussa lehtikuvaajana ja otti amerikkalaisen Look-aikakauslehden sivuille kuvia, joista monet tihkuivat samoja visuaalisia elementtejä kuin myöhemmät elokuvat. Kubrickin elokuvista (Tohtori Outolempi, 2001: Avaruusseikkailu, Kellopeliappelsiini) tuttu tumma, unenomainen estetiikka, jossa on usein jotain epätavallista tai muuten vähän nyrjähtänyttä, huokuu selvästi myös valokuvista.

Kuvassa on Columbian yliopiston kemisti – vai onko sittenkin Tohtori Outolempi vuodelta 1964?

Valokuvaaminen tarjosi nuorelle Kubrickille mahdollisuuden hioa tyyliään ja visuaalista silmäänsä. Hänhän oli vasta 17-vuotias myydessään ensimmäisen valokuvansa Look-lehdelle vuonna 1945. Huh, näitä nuorten nerojen elämänvaiheita tutkiessa tulee välillä pohdittua mitähän itse tuli samanikäisenä tehtyä. Itse sain teinivuosina jokusen valokuvan julkaistua lappilaisessa paikallislehdessä, niistä ei toki maksettu mitään eivätkä ne *KÖH* olleet ihan samaa tasoa kuin nämä Kubrickin upeat työt.

Kuvajournalismiin keskittynyt Look otti pian Kubrickin harjoitteluun ja hänestä tuli ylivoimaisesti lehden nuorin valokuvaaja. Näyttelyssä on esillä kuvia vuosilta 1945-1950 ja välillä on vaikea muistaa, että hän oli tosiaan silloin 17-22-vuotias. Vitriineissä on esillä myös aikakauslehtiä noilta vuosilta, superkiinnostavia sekä visuaalisuudeltaan että ajankuvana.

Näyttelyn kautta pääsee nimittäin kurkistamaan paitsi Kubrickin varhaistuotannon visuaaliseen maailmaan, myös 40-luvun sodanjälkeiseen Amerikkaan, kuvajournalismiin ja kuvalehtien kultakauteen. Look halusi tarjoilla lukijoilleen kepeitä aiheita juuri päättyneen toisen maailmansodan vastapainoksi ja Kubrick kuvasikin New Yorkin arjen ja kaupunkikulttuurin ohessa paljon aikansa julkkiksia, kuten nyrkkelijöitä, näyttelijöitä ja malleja. Harva kiinnittää kameraan mitään huomiota, kamera on läsnä sivustatarkkailijan roolissa, tekemättä numeroa itsestään.

Nyrkkeilijä Walter Cartierista otetut kuvat ovat suosikkejani: hikeä ja verta tihkuvien brutaaleiden kehäkuvien rinnalla on seesteisyydessään lähes pysähtyneitä kuvia nyrkkeilijän arjesta. 

Kubrick poikkesi valokuvaajana selvästi muista aikansa lehtikuvaajista, jotka suosivat luonnonvaloa ja selkeitä sommitelmia. Kubrick jäljitteli film noir -elokuvien alivalottunutta, dramaattista tyyliä ja saattoi kuvia ottaessaan lavastaa ja sommitella ne mieleisekseen. Nykypäivän valossa ajatus on absurdi: maailmassa, jossa kuvien käsittely ja lavastaminen on arkipäivää, valokuvajournalismi edustaa viimeistä koskematonta maaperää. 40-luvun aikakauslehdissä kuvat olivat usein tekstiäkin tärkeämpiä, kertoivat ihan omaa tarinaansa. Oppi, jonka Kubrick sai visuaalisesti näyttävien tarinoiden rakentamisesta Look-lehdelle työskennellessään, oli tietysti myöhemmän uran kannalta hyödyksi.

Ensivilkaisulla näytti, että kuvan nainen selaa puhelinta, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä taitaa olla puuterirasia.

Jarno ja taidekoira syventyvät videoteokseen.

Kubrick kuvasi mm. lahjusskandaalista ja ottelukiellosta selvinnyttä nyrkkeilijä Rocky Grazianoa. Jokin näissä kuvissa pysäytti. Ehkä tapa, jolla Graziano ottaa kontaktia kameraan, on kuvissa läsnä eri tavalla kuin suurin osa Kubrickin kuvauskohteista. 

Junon suosikkikuva oli tämä koirakuva, joka julkaistiin osana New Yorkin elämänmenoa esittelevää artikkelia. En kestä mikä riemu! Jutun tarkoitus oli osoittaa, että koirat elävät kaupungissakin ihan täyttä elämää. Näyttelyn loppuvaiheessa taidekoiralle oli tulla pieni tylsistyminen, mutta se piristyi, kun lupasimme, että näyttelyn jälkeen syödään snack.

Päänäyttelyn rinnalla K1:ssa nähdään myös Helsingissä ja New Yorkissa työskentelevän valokuvaaja-dokumentaristi Uwa Iduozeen erittäin ajankohtainen näyttely Blind spot(s). Iduozee kuvaa mm. Ylelle ja Helsingin Sanomille. Vuoden 2020 aikana Amerikassa otetut kuvat tarjoavat kontrastia Kubrickin kepeille, epätodellisille kuville. Maan kahtiajakautunut politiikka näkyy jännitteisissä kuvissa, joiden keskiössä on rakenteellinen rasismi ja sen vaikutukset elämään. Kiinnostavaa on, että kuvissa on vältetty perinteistä konfliktikuvastoa: niissä kuvataan enemmänkin arkea kriisien keskellä. Jotain unenomaista on kyllä näissäkin kuvissa, vaikka ne eivät Look-lehden lailla pakoile vaikeita aiheita, päinvastoin tuovat ne suoraan silmille.

Nyt se snack.

Näyttelyvinkeissä on aina sama haaste: kuinka kertoa sopivasti niin että kiinnostus herää, mutta ei tule paljastaneeksi liikaa? No, jätän tämän tähän ja sanon vaan, että menkää, suosittelen! Näyttelyssä riittää nähtävää historiasta, elokuvasta ja valokuvasta kiinnostuneille, eikä aiheesta tarvitse tietää ennakkoon yhtään mitään voidakseen nauttia luovasta taidepaussista arjen keskellä, näyttelytekstit avaavat kontekstin hienosti.

Yksi K1:n ehdottomista eduista on paitsi älyttömän keskeinen sijainti, myös inhimillinen koko. Kierrokseen ei tarvitse varata tuntitolkulla aikaa, sen kiertää helposti vaikka lounastauon aikana tai työpäivän jälkeen. Toisaalta, jos ei ole kiire, kahvila-ravintola The Glass on ehdottomasti testaamisen arvoinen ja museokaupassa kuluu kyllä hetki jos toinenkin selatessa kirjoja.

Pysähdyimme The Glassiin välipalalle. Ihan superhyvä lohirieska. Ei hätää, taidekoira todellakin sai luvatun snackin: kokki kantoi sille palan pitkään haudutettua possua. Tiedämme mihin koira kiskoo jatkossa joka kerta, kun olemme keskustan kulmilla.

Näyttelyt ovat auki loppukesään eli 29. elokuuta asti. Jos et muuten omista vielä Museokorttia, suosittelen lämpimästi! Sen voi ostaa K1:n lipunmyynnistä 72 euron hintaan ja kortillahan pääsee yli 300 museoon ílmaiseksi.

Valokuvataiteen museo K1 @ Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Näyttelyt avoinna ma–pe klo 11–20, la-su 11-18

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pöllöreissu Posiolle

Kaupallinen yhteistyö Pentik

Kukaan kanaviani seuraava ei ole voinut välttyä pöllöhysterialta. Sehän lähti siitä, kun löysin kirppikseltä Henrik Allertin suunnitteleman keraamisen pöllön, joita Pentik teki pienen erän joskus muinoin 70-luvulla. Se asustelee Lapin talomme leivinuunin reunuksella ja iltaisin sen silmät palavat pahaenteisesti, sillä pöllön takana on pieni koroke, johon mahtuu kynttilä.

Kaikessa hypnoottisuudessaan kovin sympaattinen tuijottelija hurmasi minut ja somen kautta monet muut. Niinpä kysyin puolivitsillä Instagramissa haluaisivatko ihmiset pöllön takaisin tuotantoon. Kun muutaman tunnin sisään yli tuhat ihmistä kiljui haluavansa, ei auttanut kuin välittää viesti Pentikille.

Kuvassa Anu ja mallimestari-Jani, joka sanoi minulle ensitöikseen, että jaha sie olet se, joka olet hommannut mulle lisää töitä!

Niinhän siinä sitten kävi, että samana yönä taiteilija Anu Pentik heräsi aamukolmelta (hän herää muutenkin varhain, mutta yleensä ei sentään ihan niin aikaisin) pohtimaan millainen pöllön uudesta versiosta voisi tulla. Aamukuuteen mennessä hän oli jo työhuoneellaan tehtaalla mallimestarin kanssa tekemässä ensimmäistä muottia. Huh, ei voi kuin ihailla tätä heittäytymistä ja tekemisen meininkiä.

Posiolta kantautuneet terveiset tietysti naurattivat ja ilahduttivat suuresti, vaikka pidin selviönä, että tarinassa on vähän Lapin lisää. MUTTA EN PIDÄ ENÄÄ! En ihmettele enää mitään tästä sen jälkeen kun viime viikonloppuna kävimme Posiolla tutustumassa Anuun, Pentikin tehtaaseen ja Pentik-mäkeen, josta on tullut viime vuosikymmenten mittaan kulttuurikeskus ja matkailukohde. Juuri tämä päänsisäinen vimma ja heittäytyminen näyttää olevan Anun olemisen ja tekemisen ytimessä – ja samalla erottamaton osa juuri 50 vuotta täyttänyttä Pentikiä värikkäine vaiheineen.

(Jos luet tätä kirjoitusta pöllöt silmissä kiiluen, löydät tekstin lopusta tiedon milloin parvi vapautetaan maailmalle!)

Pari päivää Posiolla hurahti hetkessä. Oli ihanaa palata Lappiin, tällä kertaa vielä aivan eri puolelle kuin yleensä. Ja oli valtavan inspiroivaa tutustua Anuun ja koko Pentikin tarinaan, joka sai alkunsa 70-luvun alussa, kun pariskunta muuttivat Topin työn perässä Posiolle ja Anu perusti kotinsa lastenhuoneeseen savipajan, jonka ensimmäisiä tuotoksia, Kaamoskivi-kynttilänjalkoja, myytiin aluksi Posion Essolla. Tämä Esso-juttu on ehkä suosikkikohtani Pentikin historiikissa, koska olen heikkona vanhoihin huoltoasemiin ja ajatus möhkälemäisestä 70-luvun keramiikasta lappilaisella huoltoasemalla tekee minut jostain syystä tosi hyväntuuliseksi.

Toinen suosikkikohtani liittyy pariskunnan seuraavaan kotiin, jossa niinikään valmistui keramiikkaa. Paikalle alkoi lappaa asiakkaita, joille Topi keitteli kahvia, ja lopulta heidän oli pakko muuttaa muualle, kun asumisesta asiakasvirran keskellä ei tullut enää mitään. Tästä Pentikäisten kelohirsikodista sai alkunsa nykyinen Pentik-mäki ja taloon pääsee yhä vapaasti vierailemaan. Topi ei enää ole paikalla keittämässä kahvia, mutta noin muuten tunnelma on hyvin autenttinen!

(Niin, Topi ei valitettavasti ollut ylipäänsä paikalla vierailumme aikaan, vaan pariskunnan koirien kanssa kiertelemässä vielä pohjoisempaa Lappia. Normaalisti koirat viettävät päivät heti tehtaan pääoven vieressä omassa toimistossaan, tarkastamassa kaikki sisääntulijat.)

Tehtaalla pääsimme Anun ja kehityspäällikkö Lassin johdolla tutustumaan siihen miten keramiikka valmistuu maailman pohjoisimmassa keramiikkatehtaassa. Pääsääntöisesti kolmella tekniikalla: muovaamalla, valaamalla ja prässäämällä. Esipoltto tehdään 800-asteisessa uunissa ja lasituspoltto vieläkin kuumemmissa lämpötiloissa, yli 1200 asteessa.

Tässä keramiikka matkaa tiilivaunun kyydissä uuniin.

Osa työvaiheista tehdään kokonaan käsin, toiset koneiden avustuksella, koneenkäyttäjien hellässä huomassa. Naurattaa, että jokaisella masiinalla on oma nimi. Tapasimme ainakin Esterin, Ukon ja Pertin. Ilmoitustaululta bongasin, että myös Tauno ja Ansa työskentelevät tehtaalla.

Näinä päivinä, kun kotimainen käsityöosaaminen vaan katoaa silmissä ja niin vähän mitään valmistetaan enää Suomessa, tuntuu ihan mielettömän hienolta kuljeskella keskellä pohjoista metsää sijaitsevassa keramiikkatehtaassa, jossa käy koko ajan hurina ja vilske. Kaikkialla on valtavia kekoja lautasia, kuppeja ja vateja, keraamisia lampunjalkoja – ja onpa siellä kynttiläpajakin, jossa kynttilät valetaan muotteihinsa käsin. 50 vuotta sitten tämä kaikki oli itsestäänselvää ja nyt siitä on tullut harvinaisuus.

Tässä savikimpaleet matkaavat pitkinä pötköinä Esterin kitusiin! Esteri pilkkoo ne palasiksi ja muovaa niistä kulhoja. 

Tässä kulhoihin lyödään leima: Made in Posio, Finland.

Tehtaalla on myös aivan omanlaisensa tunnelma. Vaikka koko ajan tapahtuu kaikkea, samaan aikaan tuntuu, että aika on ihanalla tavalla pysähtynyt. Koristeluosastolla keskitytään kirkkaasti valaistujen työpisteiden äärellä, radiossa soi musiikki, jossain kuumenee uuni, joku hakee keittiöstä lisää kahvia.

Muottihyllyt kohoavat kattoon asti.

Anu on useimmiten ensimmäisenä paikalla aamuisin ja tuntee kaikki työntekijänsä, vaikka ei se mikään pikkupaja enää ole, päinvastoin: Pentik on Posion suurin työllistäjä heti kunnan jälkeen. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat tietysti kaikki, niinpä mekin törmäsimme työpäivän jälkeen ruokakaupassa moneen Pentikin työntekijään, jotka olimme juuri tavanneet tehtaalla.

Tehtaan suunnittelustudiolla on myös vierailevia keraamikkoja, jotka työskentelevät yhdessä Anun ja mallimestarin kanssa erilaisten väripurkkien, työkalujen ja keskeneräisen töiden luovassa sekamelskassa. Perinne on alkanut jo 70-luvulla, kun Pentik järjesti erilaisia symposiumeja suomalaisille ja kansainvälisille keramiikkataiteilijoille.

Kaikkialla lojuu erilaisia erikoisprojekteja, joista suurin osa taitaa olla Anun keskeneräisiä taideteoksia. Hän kun on koko Pentikin historian ajan tehnyt mallistojen lisäksi myös omaa taiteellista uraansa. Seuraava näyttely aukeaa kesäkuussa Turun kaupungin taidemuseoon ja siihen tulee muun muassa 300 erilaista, nupussa olevaa ja kukkivaa voikukkaa sekä 1500 lentävää voikukan siementä sekä useita muita teoskokonaisuuksia. Itse työt ovat valmiita, mutta Anu tekee pieniä voikukkia myös myyntiin museon kauppaan.

Anun teoksille tyypillistä tuntuu olevan kontrasti, joka syntyy isoista mittakaavoista ja pienistä yksityiskohdista. Teoksissa on vanhasta hirrestä veistettyjä elementtejä, joiden ansiosta mitään pelkäämätön taiteilija hallitsee pikkutarkan sivellintyöskentelyn ja keramiikan nyanssien lisäksi mm. moottorisahan käytön.

Yksi reissun kohokohdista oli, kun Anu kutsui meidät illalliselle kotiinsa. Siellä oli hengästyttävät maisemat, paljon taidetta (kuten lahjaksi saatu Reidar Särestöniemen teos!) ja huolellisesti hauduteltua korvasienirisottoa. Puhuimme arkkupakastimesta, siitä kuinka minun ja Jarnon talonpuolikas on koko Lapin ainoa kiinteistö, jossa ei ole arkkupakastinta. VIELÄ. Selvä on, että elämä ei voi kovin kauaa jatkua ilman sellaista, koska meille kannetaan jatkuvasti kalaa, riistaa ja marjoja, eikä siitä ole enää pitkä matka siihen, että niitä aletaan itsekin pyytää ja kerätä.

Anu muisteli Särestöniemeä, joka tilasi Pentikiltä aikoinaan nahkavaatteita. Paljon ehtii elää ja tehdä ja tavata ihmisiä, kun on 79-vuotias. Anu on myös matkustellut paljon ja vertailimme kokemuksia Marrakechin soukeihin eksymisestä, minttuteestä ja vanhoista kelim-matoista. Saharassa hän haluaisi käydä vielä joku päivä. Annoimme vinkkejä siitä miten sinne ei kannata mennä, koska meidän Saharan roadtrippimme oli legendaarinen eikä suinkaan ainoastaan hyvällä tavalla.

Toinen kohokohta oli ehdottomasti se, kun pääsimme Anun johdolla kokeilemaan itse keramiikan koristemaalausta. Ylimääräistä jännitystä tuo se, että lopputuloksen näkee vasta lasituksen jälkeen: maalausvaiheessa sävyt näyttävät hyvinkin vaaleilta ja saavat oikean syvyysasteensa vasta uunissa.

Jarnosta tuli tietysti Anun lellikki ja keräsi kehuja kokeilemalla ennakkoluulottomasti erilaisia sapluuna- ja raaputustekniikoita. Minulla on kaikessa luovassa tekemisessä aina päällä jokin päähänpinttymä, josta pidän jääräpäisesti kiinni, tällä kertaa olin päättänyt tehdä Picasson keramiikasta inspiroituneena vatiini naivistisen naaman.

Lopputuloksen näemme vasta sitten, kun saamme valmiit astiat käsiimme. Ne voivat tietysti olla aivan kaameita, mutta aion tarvittaessa vedota siihen, että kaiken taiteen ei ole tarkoituskaan olla esteettistä.

Vierailevan keraamikon Pohan Chenin puupoltettua keramiikkaa myynnissä tehtaanmyymälässä.

Näitä sammaleenvihreitä astioita saa ainoastaan Posion tehtaanmyymälästä. Superhieno väri!

Kolusimme päivän verran Pentik-mäkeä, jota ei turhaan kutsuta kulttuurikeskukseksi. Siellä on aivan tajuttomasti nähtävää ja tutkittavaa, ja suosittelen tätä roadtrip-kohteeksi jokaiselle keramiikasta, suomalaisesta muotoilusta ja taiteesta kiinnostuneelle. Kaikkiin kohteisiin on vapaa pääsy ja uskon, että lapsetkin viihtyvät täällä.

Tehtaanmyymälässä on valtavan valikoiman, erikoiserien ja outletin lisäksi iso kahvila sekä tietysti aiemmin mainostamani Pentik Vintage -kauppa, jossa myydään Pentikin 70- ja 80-luvun keramiikkaa! Vinkiksi vintagehaukoille: tarjolla on paljon Hallaa ja Riekkoa, laaja lajitelma Kaamoskiviä ja muita 70-luvun kynttilänjalkoja sekä jonkin verran harvinaisuuksia, kuten dreijattuja uniikkitöitä ja vanhoja koekappaleita. Jep, ei päästy tyhjin käsin ulos. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tsekata aiempi kirjoitukseni Pentikin vintageaarteista.

Keramiikkataiteelle ja suomalaiselle muotoilulle omistetussa Anu Pentik Galleriassa on vaihtuvia näyttelyitä, tällä hetkellä käynnissä on 50v-juhlavuoden kunniaksi superkiinnostava läpileikkaus Pentikin historiaan. Tiesittekö, että Pentik on valmistanut 70- ja 80-luvuilla myös nahkavaatteita? Pentikillä työskenteli toistakymmentä ompelijaa ja vaatteita myytiin Nykissä asti, jossa mm. Yoko Ono osti niitä.

Gallerian seinää koristaa 20 metriä leveä ja 8 metriä korkea keramiikkataideteos Posion Voima, joka on kootttu Pentikin tehtaan tuotannossa rikkoutuneesta keramiikasta.

Nämä kuvat ovat Pentikin Kotimuseosta, yllä Kaamoskiven keskeneräisiä versioita. Malli on 70-luvulta, mutta näyttää taas kovin ajankohtaiselta! Muut työt ovat niinikään Pentikin varhaistuotantoa. Tekisi mieli alkaa vaatia takaisin tuotantoon yhtä sun toista!

Suomalaisen keramiikan ja muotoilun historiasta kiinnostuneille löytyy useampi museo. Kiinnostavin oli ehdottomasti se aiemmin mainittu alkukoti eli Pentik Kotimuseo, jossa on esillä Pentikin varhaistuotantoa, yrityksen alkuaikoina valmistamia nahkatuotteita ja keramiikkapajan työvälineitä. Vanhojen tavaroiden ja menneiden vuosikymmenten tunnelmien ystävinä tykkäsimme myös Kahvikuppimuseosta sekä Vanhaa keramiikkaa – ja Muistoja maalta -näyttelykokonaisuuksista. Se on sellaista tunnistusleikkiä: näitä kahvikuppeja meillä oli mummolassa! Tuollainen rukki meillä on Lapin talon vintissä!

Kestävä matkailu ja vastuullisuus ovat tärkeä osa Pentik-mäen toimintaa. Kohteelle on myönnetty Green Key – sekä Sustainable Travel Finland -merkit osoituksena pitkäjänteisestä työstä kestävän matkailun eteen. Kuulimme, että Pentik-mäen rakennukset lämmitetään tehtaan hukkalämmöllä!

Visiittiin kannattaa yhdistää myös vierailu Timisjärven vanhalla porotilalla, josta Anu ja Topi ovat remontoineet taidekotina, vierasateljeena, taiteilijaresidenssinä ja tapahtumapaikkana toimivan Pentik Kartanon. Se sijaitsee 20 minuutin ajomatkan päässä Pentik-mäeltä. Meidän vierailun aikana tilalla tuprutteli lunta, mutta se aukeaa vieraille juhannuksen aikoihin ja silloin lumipyryn sijaan on luvassa kartanon pihapiirissä pyöriviä lampaita ja kanoja, taidenäyttelyitä, pieni kartanopuoti ja kesäkahvila, josta saa mm. kuuluisia vohveleita. Järvenrantamiljöö on varmasti kesäisin superkaunis.

Nauratti, kun Anu haki meidät kartanovisiitille reteään tyyliinsä sopivalla tavalla eli savipölyisellä maasturillaan. Hän katsoi meitä peruutuspeilistä, kun kipusimme muitta mutkilla takapenkille varomatta savisimpia kohtia, ja naureskeli, että onneksi mekään emme ole ”mitään siistejä ihmisiä”. Ehkä tämä yhdistää Lapissa viihtyviä ihmisiä. Edustusvaatteet olivat jääneet kotiin, olimme liikkeellä repuilla ja lenkkareilla ja käytännöllisillä tamineilla, joissa ei tarvinnut varoa mitään.

Posiolla on paljon muutakin nähtävää ja tehtävää. Pikavisiittimme oli omistettu Pentikille, mutta seuraavaa reissua varten listalla on mm. vierailu Riisitunturilla, illallinen kaikkien ylistämässä Tapio-ravintolassa sekä päivä Livojärven hiekkarannoilla, joihin voi yhdistää melomisen, fatbike-retken, lättykahvit Säikän Kotakahvilassa, savusaunan ja porojen rapsuttelun. Näitä ja monia muita vinkkejä voi käydä kurkkimassa Posion matkailun sivuilta.

Tämän laitan ansioluettelooni.

PÖLLÖMUOTTI!

Reissu huipentui tietysti PÖLLÖIHIN. Kiljuin vähän, kun näin heidät ensi kertaa livenä. Mikä mahtava, sekopäinen pöllöarmeija! Pentikin studiotiimin suunnittelema uusi versio on mittasuhteiltaan ja yksityiskohdiltaan vähän erilainen kuin alkuperäinen, mutta sympaattisuus on ennallaan. Pöllön takaosassa on nyt selvästi isompi tila, johon mahtuu tuikku tai pöytäkynttilä, ja pienen reunan ansiosta steariini ei heti pääse valumaan alas.

Rakastan tätä pakkausta! Sieltä he kurkistavat ihan viattomina, valmiina valloittamaan maailman.

Heitä on tehty rajallinen erä: 150 kappaletta valkoisena, 150 kappaletta tummanharmaana, yhteensä siis 300 pöllöä. Jokainen yksilö on numeroitu, nämä ovat siis keräilyharvinaisuuksia. Me olemme superonnekkaita, sillä Anu lahjoitti meille ykköspöllöt! Siis molempien sarjojen ensimmäisen huhuilijan. Miten ihanaa. Mikä muisto tästä kaikesta! Olen muutenkin niin mielissäni siitä millainen hype pöllöjen ympärille on syntynyt: en muista milloin olisin viimeksi saanut somekanavien kautta näin paljon palautetta. Anu kertoi, että hänelle on tullut suoraankin pöllötiedusteluita hänen omilta ystäviltään, joten pöllö selvästi villitsee myös somekuplani ulkopuolella.

Pöllöt vapautetaan maailmalle huomisaamuna eli torstaina 29.4. klo 8. Kaikki pöllöt tulevat siis myyntiin verkkokauppaan, eikä niitä ole voinut varata etukäteen. Jos haluat omasi, että kannattaa olla aikaisena lintuna liikkeellä ja olla valppaana Pentikin verkkokaupassa heti aamukahdeksalta! Jotta Pöllöjä riittäisi mahdollisimman monelle, osto on rajoitettu yhteen Pöllöön per väri. Huh, jännittävää!

Kiinnosteleeko kotimainen keramiikka? TAI PÖLLÖT? Aiotko olla aamulla kytiksessä?

PS. Instagramin puolella on muuten kohokohdissa tallessa stooreja Posion reissun varrelta, kannattaa käydä kurkkimassa jos meni viime viikonloppuna ohi!

PPS. Jarno haluaa hakea Pentikin tehtaalle töihin Anun oppipojaksi.

Huhtikuun kulttuuridokkaritärpit

Kylläpä Yle Areena nyt hemmottelee meitä. Tarjolla on tällä hetkellä sellaisia helmiä, että tunsin pakottavaa tarvetta koota teille muutamia viime aikojen dokkarivinkkejä. Pelkään, että muuten ajaudutte onnenne ohi kaikenmaailman kardashianien ääreen.

Vasta tätä kirjoittaessani ymmärrän, että näitä kaikkia dokumenttielokuvia yhdistää luovuus. Usein luomisen tuska, mutta myös palo, suorastaan himo. Ja ihminen, pieni ihminen sen valtavan voiman pyörityksessä. Painetaan siis play.

Varda, Agnèsin silmin

Agnès Varda oli ranskalainen elokuvaohjaaja, joka loi omanlaisensa kuvallisen kerronnan uuden aallon liepeillä, omilla säännöillään. Fiktioelokuvat ja dokumenttielokuvat vuorottelivat ja limittyivät, molempia rakastettiin ja myös palkittiin.

Varda, Agnèsin silmin on Vardan viimeinen elokuva, dokumentti hänestä itsestään. Eräänlainen testamentti ja toisaalta tarpeellinen oppitunti niille, jotka eivät häntä tunne. Katso samaan syssyyn Vardan läpimurtoelokuva Cléo viidestä seitsemään vuodelta 1962, se on jo rakenteeltaan uskomaton taidonnäyte. Dokumenttielokuva Kasvot kylät puolestaan ei ole tällä hetkellä Areenassa, mutta siinä Varda kiertää 89-vuotiaana Ranskaa kolmekymppisen katutaiteilijan JR:n kanssa ja on jälleen kerran hauska, tarkkasilmäinen ja kantaaottava oma itsensä. Sympaattinen elokuva!

Agnes Vardan kotikatu Rue Daguerre Pariisissa roikkui pitkään Pariisin-listoillani, mutten ollut koskaan ehtivinäni sinne kahviloissa notkumiseltani. Nyt surettaa, Agnés Varda otti ja kuoli maaliskuussa 2019. Yhdeksänkymppisenäkin Varda oli tuttu näky kulmillaan, olisi ollut hienoa nähdä tuo rohkea ja itsenäinen uranuurtaja ja mestariohjaaja edes vilaukselta. Seuraavalla kerralla tieni vie Montparnassen hautausmaalle, jossa Varda lepää pienen perunavuoren alla miehensä, elokuvaohjaaja Jacques Demyn rinnalla. Vardan ihailijat vievät nimittäin haudalle kukkien sijaan perunoita, kiitokseksi arkisen Ranskan dokumentoinnista. Siis jos lepää: Agnés, kuriton.

Kylmäverisesti Truman Capote

Kirjailija ja toimittaja Truman Capote rakensi koko elämänsä jonkinlaisen roolin ympärille, kiiveten jo hyvin nuoresta systemaattisesti tikapuita pitkin siihen maailmaan, johon hän tunsi kuuluvansa. Hahmonsa suojista Capote tarkkaili seurapiirejä usein vain sivaltaakseen ylhäisiä ystäviään myöhemmin teksteissään. Trumanin elämän kannalta käänteentekevä teos ei kuitenkaan ollut ehkä tunnetumpi Aamiainen Tiffanylla, vaan romaani (eräänlainen true-crime edelläkävijä) Kylmäverisesti, joka perustui todelliseen murhenäytelmään ja vei Capoten hyvin lähelle (liian lähelle sanoisi moni) kahta murhaajaa, varsinkin heistä toista. Sen jälkeen kirjoittaminen, ja elämäkin, vaikeutui. Myyttisiin mittasuhteisiin paisunut, työn alla oleva kaikkien aikojen romaani Answered prayers olikin pelkkä bluffi. Muutamaa kustantajaa ja nälkäistä lukijakuntaa varten kirjoitettua otetta lukuun ottamatta mitään käsikirjoitusta ei koskaan löytynyt. Capote kuoli alkoholin ja huumeiden nujertamana 1984.

Hienossa dokumentissa käydään antoisasti läpi Capoten eriskummallinen, hiukan surumielinen, lahjakas elämä. Tulee tarve etsiä lisätietoa hänen kärsivällisestä miesystävästään, kirjailija Jack Dunphystä sekä valtavista, ylenpalttisista naamiojuhlista, jotka Capote järjesti New Yorkin Plaza-hotellissa menestyksensä huipulla vuonna 1966. Myös kirjailija Harper Leen (Kuin surmaisi satakielen) ja Capoten jo lapsuudessa alkanut ystävyys kiehtoo.

Dokumentin jälkeen on vielä ehdottomasti katsottava hyytävän hieno elokuva Capote, joka kertoo kirjan Kylmäverisesti syntyvaiheista, pääosassa ilmiömäisen taitava Philip Seymor Hoffman, ilmettynä Truman Capotena.

Roy Andersson: Ihmisenä olemisesta

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Roy Anderssonille elokuva on paitsi monimutkainen ihmismielen kuvallinen kudelma myös hidasta, konkreettista rakennustyötä. Mikään ei ole merkityksetöntä, ja harva asia ihan sitä miltä se ensisilmäyksellä näyttää. Kaikki on lavastettua, jokainen kuvassa näkyvä pistorasiakin on käyty läpi sinnikkään, uskollisen mutta uupuneen oloisen tekijäjoukon toimesta, Anderssonin valvovan silmän alla. Andersson häilyy koko ajan taustalla, hidastaen muutenkin laahaavaa tekotapaa alkoholismillaan. Dokumentti on hyvin intiimi, Andersson avoin, hänen työryhmänsä lähes vereslihalla. Kun kaikki on vain Anderssonin päässä, ei sitä voi saada kukaan muu sieltä ulos, ei nopeuttaa. Verkkaisen tekemisen lomassa palkittu ohjaaja pudottelee viisauksia elämästä ja yhteiskunnasta ja kaipaa lopulta hänkin vain hyväksyntää.

Areenasta löytyy myös Roy Anderssonin kummallisia, usein syyllisyydestä kumpuavia elokuvia, joita katsoo dokkarin jälkeen ihan uusin silmin. Varsinkin elokuvaa Kohti ääretöntä, jonka kivuliaasta ponnistusvaiheesta kaunis, savunsininen dokumentti kertoo.

Kirjakauppiaat

New Yorkin kirjakauppojen historiaa, vanhojen kirjojen keräilijöitä ja kauppiaita, kirjamessuja, paljon tweediä and all that jazz. Täydellinen puolitoistatuntinen hurmaavia hahmoja ja palavaa kirjarakkautta, mutta varoitus: tämän dokumentin jälkeen jokainen kirpparille viety kirja kyllä kaduttaa. Haluan kaikki vanhat kirjani takaisin! Mukana myös kaikkien meidän kyynikkojen äiti, Fran Lebowitz.

Jacques Brel ja elämän jano

Chanson-legenda Jacques Brelin armoitetut sanoittajanlahjat aukeavat tämän dokumentin myötä häntä vähän vähemmän tuntevillekin, eikä edes tarvitse osata ranskaa. Samoin avataan elämää, rosoista on jälleen. Menestys ei ole onnen tae, eikä itsestään voi antaa määräänsä enempää. Mutta voi pojat Brel kyllä antaa! Hiki vain roiskuu kun rakkaus riepottelee ja poroporvarit saavat huutia. Dokumentin edetessä Brelin posket painuvat kuopalle siinä silmiemme edessä, värisevän vedenvärisissä arkistomateriaaleissa. Vain 49-vuotiaana kuollut Brel on haudattu Gauguin viereen Ranskan Polynesian Marquesas-saarille, Atuonan kaupunkiin, ainoaan hengähdyspaikkaan.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN

Tien päällä Keniassa

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Ennen kuin palaan reilun vuoden takaiseen reissuumme, sananen lasten oikeuksista, jotka ovat puhuttaneet hyväntekeväisyysjärjestöjen viestinnässä. Kuvat ja tarinat ovat olleet tärkeitä, sillä niiden kautta viestitään avun tarpeesta ja työn tuloksista ulkopuolisille, joista suurin osa ei pääse paikan päälle näkemään kenttätyön omin silmin. Vastakkain kuvien kiistattoman tehon kanssa on kuitenkin monimutkaiset eettiset kysymykset siitä miten köyhien maiden lapset esitetään valokuvissa.

World Visionin viestinnässä on pitkään pyritty siihen, että apua saavat ihmiset kuvataan arvokkaasti eikä avuttomina uhreina: kärsimystä ei dramatisoida eikä toisaalta kaunistella. Paikalliset suhtautuvat kuviin positiivisesti tietäen, että niiden tarkoitus on levittää tietoa avuntarpeesta ja hankkia lisää tukijoita. Se ei kuitenkaan muuta tosiasiaa, että kuvat väistämättä vahvistavat haitallista narratiivia köyhistä mustista lapsista, jotka tarvitsevat valkoista pelastajaa auttamaan.

Lasten yksityisyyden suojelu on ollut tärkeää myös meidän yhteistyössä: on ollut alusta asti selvää, että emme jaa kirjoituksissamme kummilapsestamme tunnistettavia tietoja, emme edes etunimeä.

Reissun jälkeen pohdin paljon miten toimimme kuvien kanssa. Olimme saaneet kummilapselta ja hänen perheeltään vapaan kuvaus- ja julkaisuluvan. Kuvasimmekin matkan aikana paljon ruutuja – ensimmäisestä tapaamisestamme, myöhemmin heidän kodistaan, meistä heidän kanssaan. Päätimme lopulta jättää nuo kuvat kotialbumiin ja olla julkaisematta tunnistettavia kuvia kenestäkään heistä.

Niinpä jaamme tässä ja tulevissa kirjoituksissa tunnistettavia kuvia itsemme ja oman seurueemme lisäksi ainoastaan World Visionin parissa työskentelevistä ja muista aikuisista, jotka ovat antaneet luvan käyttää kuvia. Toivon, että teksti riittää herättämään tarinan muilta osin henkiin. Olen kirjoittanut reissumuistiinpanojeni pohjalta, omien kokemusteni keskeltä. Tämä vaatii tasapainottelua, jota vielä harjoittelen – miten kirjoittaa samaistuttavalla tavalla omasta perspektiivistään, välttäen sijoittamasta itseään keskipisteeseen? Miten kertoa tarinaa tällaisesta matkasta ilman ongelmallisia asetelmia?

Edellisessä matkakirjoituksessa olemme juuri saapuneet Keniaan. Hypätään siis takaisin hetkeen, kun pienlentokoneen renkaat ovat iskeytyneet Eldoretin lentokentän kiitoradalle.

Huomaan lähestyvät myrskypilvet vasta kun astumme ulos koneesta ja otan kuvan Jarnosta kiitoradalla. Kiitän onneani, että ehdimme perille ennen niiden tuloa. Eldoretin lentokentällä on vastassa kaksi valkoista World Visionin jeeppiä kuskeineen: iso, leveästi hymyilevä Titus ja hänen vierellään hyvin pieneltä näyttävä Ruth, joka on yhtä hymyä ja säteilevää lämpöä. He ovat saapuneet hakemaan meidät Ngoswetiin, jossa sijaitsee varsinainen määränpäämme, Suomen World Visionin aluekehityshanke. Juuri siellä, vuoristossa sijaitsevissa pikkukylissä, asuvat myös meidän kummilapsemme.

Ruth!

Lastaudumme jeeppeihin. Huomaan kojelauadalla punaisen pyyhkeen ja arvaan heti sen tarkoituksen. Kuin tilauksesta alkaa sataa. Vettä tulee paljon, ojat täyttyvät vedestä, punainen muta alkaa valua tielle. Nyt näen Afrikan punaisen maan. Mopot ajavat sateenvarjot pystyssä punaisena roiskuvassa ravassa.

Titus pyyhkii ikkunaa toisella kädellään ja kertoo, ettei ole koko elämänsä aikana nähnyt tammi-helmikuussa tällaisia sateita. Nyt pitäisi olla kesä. Hyvin kuivaa. Sen sijaan on satanut kaksi viikkoa ja luvassa on ainakin kolme viikkoa lisää. Jos olin elätellyt kuvaa Keniasta kuivana savannina, nyt se viimeistään romuttuu. Täällähän sataa joka vuosi, ei vaan yleensä tähän aikaan.

Aaltopeltirakennuksia, matalia kivirakennuksia, sateen piiskaamia muovituoleja. Vuohi, hanhi ja lampaat seisovat pienenä jenginä tien poskessa ja tarkkailevat liikennettä. Siinä onkin tarkkailemista: joko sääntöjä ei ole tai niitä ei noudateta. Kaistat ovat suhteellinen käsite. Crazy traffic, Titus sanoo lakonisesti ja naputtaa rattia odotellessaan vuoroaan risteyksessä.

Ensin näen tien laidassa mustan koiran, sitten vain muutama kilometri myöhemmin pienen ja ruskean. Ne makaavat hiljaa paikallaan kuin nukkuisivat. Kipu tuntuu fyysisenä rinnassa. Ajattelen omaa koiraani, joka elää suojattua elämää Suomessa, nukkuu oman peiton alla pedissään. Ajattelen tien laidassa makaavia koiria, toivon, että ne eivät saaneet tietää mikä niihin iski, että ne lähtivät heti, ilman kärsimystä.

Hökkeleiden keskellä kohoaa yhtäkkiä aidattu ja vartioitu ostoskeskus, johon pääsee vain portista metallinpaljastimien läpi. Pysähdymme ruokataukoa ja markettivierailua varten. Korkea kompleksi kiiltävine pintoineen näyttää vieraalta maisemassa, jossa kaikki on matalaa ja rispaantunutta. Ostoskeskuksesta löytyy KFC, dry cleaner, lemmikkieläinkauppa, ketjuravintola jossa syömme nopean illallisen.

Haahuilemme supermarketissa. Tämä on viimeinen tilaisuutemme hankkia vielä jotain viemistä kummilastemme perheille, sillä seuraavaksi suuntaamme ulos kaupungista ja ajamme ylös vuoristoon. Mutta mitä viedä ihmisille, joilla ei ole mitään? Onko hammasharjasta ja hammastahnasta hyötyä, jos ei ole puhdasta vettä?

Titus käy levottomaksi, haluaa päästä lähtemään ennen pimeää. Ostamme kyniä, vihkoja, saippuaa, punaisen auton kummipojalle joka haluaa olla truck driver. Ja ne hammasharjat ja tahnat, sillä tavoite on, että pian kaikilla olisi sitä vettä.

Taivas on pinkki, kun ajamme Eldoretin keskustan läpi, tai yritämme, sillä liikenne on muuttunut entistä sekavammaksi. Risteyksessä löydämme itsemme sumpusta, jossa mikään ei liiku. Joku on luovuttanut ja nukahtanut rattiin. Muut tekevät rauhallista yhteistyötä ja yrittävät yhteisponnistuksin purkaa sumaa. Isokokoisten jeeppien ja kolhiintuneiden pakettiautojen joukossa on mopoja. Yhden päällä on poika, hänen takanaan kaksi muodikkaan näköistä tyttöä pikkuletteineen ja helminapitettuine paitapuseroineen.

Väsymys ja vaaleanpunainen utu tekee kaikesta epätodellisen. Tien laidoilla kulkee ihmisiä crocseissa ja kumppareissa, jotkut kantavat suuria pakaaseja päänsä päällä. Mutaa, lammikot, aaltopelti. Hökkelit, vilkkuvat neonvalot. Yksi kyltti vilkkuu muita kirkkaammin, mutta siitä on tippunut niin monta kirjainta, ettei enää saa selvää mitä siinä alunperin luki.

Hämärtyvässä illassa hehkuu Shellin tuttu simpukkalogo, sen alla norkoilee lehmä. Mies makaa pientareella kyljellään ja nukkuu. Katuvaloja on vain jokunen, yksi siellä ja toinen täällä. Näen kerrostalon, jonka rakentaminen on jäänyt kesken. Mikä yhdistelmä ajankulua ja keskeneräisyyttä. Vuodet ovat kuluttaneet seinät läikikkäiksi, vaikka kukaan ei ikinä muuttanut taloon – vai tuleeko se vielä joku päivä valmiiksi? Rakennusten seassa vilahtaa pieniä kirkkoja tai kappeleita, jotka tunnistaa koruttomasta rististä. Suuri osa kenialaisista ovat kristittyjä.

Kaupat loistavat pimeydessä. Partureita, verstaita, lihakauppa, hedelmäkioskit. Puhelinoperaattoreiden edessä on jonoa. Sekatavarakaupan eteen on lastattu eripaksuisia köysiä ja ämpäreitä. Pieniä valoa hohtavia pisteitä, joiden vierestä alkaa heti sakea pimeä.

Kun hiljennämme risteykseen, ajovaloissa seisoo nainen kääriytyneenä koristeellisiin huiveihin ja koruihin. Hän alkaa hymyillä leveästi. Hän näyttää unelta. Valopisteet harvenevat, liikenne hiljenee. Olemme vihdoin ulkona kaupungista, matkalla Ngoswetiin. Vastaan tulee diskomopo, joka vilkkuu eri väreissä pimeässä. Kaksi miestä kantavat pöytää.

Tiellä on piikkilangalla rajattuja kaistaleita. Titus kertoo, että ne ovat tietulleja. Nytkö niissä ei ole ketään? Ei, on niissä. Tulleja ei vaan peritä kaikilta. Ei selviä keitä tulli koskee.

Tie pienenee ja valot katoavat kokonaan. Pysähdymme keskelle ei-mitään. Sitten pimeästä ilmestyy mies, joka noutaa Titukselta kirjekuoren. World Vision Canadalla on täällä aluekehityshanke. Siis jossain tuolla pimeässä, josta ei kantaudu tielle ainuttakaan valoa. En erota edes onko tien vieressä metsää vai rakennuksia.

Kun alamme nousta ylös vuorille, tien vierestä putoavan tyhjyyden aistii. Yhtäkkiä näkyviin ilmestyy pieniä valoja syvällä, kaukana laaksossa, jonka takaa kohoaa valtava vuori. Mittakaavan, etäisyydet ja muodot voi päätellä valoista, jotka piirtävät maiseman esiin.

Jeepin ajovaloihin osuu kaikenlaista. Keskelle tietä pysäköinyt rekka, jonka kuski kaivelee jotain kontista. Kolme naista, jotka seisovat tien laidassa ja myyvät maahan levittämiään tavaroita. Pinkkiin pukeutunut lapsi, joka seisoo yksinään pimeässä ja tuijottaa meitä lautasen kokoisin silmin. Valkoinen lehmä kävelee tien yli pitämättä mitään kiirettä.

Yhtäkkiä olemme keskellä kylää ja vilkasta toria ja tajuan, ettei ole vielä yö, vaan vasta alkuilta. Aurinko vaan laskee täällä niin kovin aikaisin ja pimeys on totaalinen. Kaikkialla parveilee lampaita, vuohia ja koiria, joita Titus väistelee tottuneesti. Ihailen hänen rauhallista ajotyyliään. Kaikki näyttää yhtäkkiä säkenöivän kauniilta pimeässä, pinkit kankaat ja hedelmäpinot, eriväriset eläimet, koira joka vilahtaa valokiilassa ja katoaa varjoon.

Kylän jälkeen olemme melkein perillä majapaikassamme. Tie huononee entisestään. Musta lehmä makaa tyytyväisellä kerällä keskellä tietä. Se ei lotkauta korvaansa jeepeille, jotka kiertävät sen pusikkoa viistäen.

Matelemme ylöspäin rinnettä pimeällä pikkutiellä. Ylitämme kolme puroa, joista viimeinen on enemmänkin pieni joki. Ymmärrän nyt miksi kaikki näkemäni autot ovat jeeppejä. Sammakko loikkii puron yli. Viidakko pauhaa ympärillä kovempaa kuin olen kuullut missään: samassa kuorossa kaskaat, sammakot ja gekot.

We are in a valley inside another valley, Titus selvittää. Aivot menevät solmuun kun yritän hahmottaa mitä se tarkoittaa, mutta jollain tapaa tämä selittää korkeuserot ja sinne sun tänne risteilevät purot. Kyselen metsissä asuvista eläimistä. On paviaaneja, antilooppeja. Täälläpäin lasten ei tarvitse pelätä leijonia koulumatkalla, vain myrkkykäärmeitä.

Kirjaudumme Safari Lodgeen, vuoren rinteellä sijaitsevaan vaatimattomaan majataloon. Huoneet ovat peräkkäin pitkässä rakennuksessa, maisema aukeaa laakson ylle. Tai niin oletan, sillä nyt siitä aukeaa pelkkä ääniä kuhiseva pimeys. Majatalo on hiljainen, olemme ainoat vieraat.

Huone on yksinkertainen: sänky, hyttysverkko, yöpöytä jolla on lankapuhelin. Kaksi metallista henkaria tangolla. Kylpyhuoneessa on pinkit varvastossut ja punaiseen muovikääreeseen pakattu saippua. Muovinen suihkupää on korjattu jesarilla. Olemme reissuillamme tottuneet tällaisiin paikkoihin, joissa ei kannata liian tarkkaan katsoa ympärilleen.

Jenni tulee huoneestaan hyvin nopeasti: sängyllä oli kököttänyt tuuman kokoinen ötökkä. Kysyn montako jalkaa sillä oli, mutta ymmärrettävästi hän ei ollut jäänyt laskemaan. Kolme hotellityöntekijää menee tutkimaan tilannetta. Hekin palaavat välittömästi ja Jennille järjestetään uusi huone. Huvittaa, että oli helpompaa siirtää yksi Rotonen kuin ötökkä. Kukaan ei tiedä mikä ötökkä on. Ehdotan skorpionia. Alkaa kollektiivinen arvuuttelu onko täällä niitä.

Syömme illallista bambukattoisessa rakennuksessa. Kissanpentu makaa valonkiilassa ja nuolee itseään. Radio pauhaa kilpaa kaskaiden kanssa. Ruoka tuodaan pöytään isoilla vadeilla, se on hyvää ja hupenee nopeasti. Riisiä, papuja ja pinaattia, öljyssä paistettuja maissilettuja joiden nimi on chapati.

Kesken illallisen alkaa sataa niin kovaa ettemme kuule puhua. Huudamme, sade hakkaa peltikattoa, naurattaa. Kukaan ei ole pakannut sateenvarjoa, ei ole tullut mieleenkään että tarvitsisimme sellaista Kenian kuivan kauden aikana. Riisumme kengät ja kipuamme ylös huoneisiimme paljain jaloin väistellen sammakoita.

Ennen kuin nukahdamme Jarno käyttää pinkkiä varvastossua listiäkseen suurikokoisen hämähäkin. Jotkut niistä ovat myrkyllisiä, emme saa tähän hätään selville kumpaan leiriin tämä kuuluu.

Yöllä pidättelen pissaa kunnes on ihan pakko mennä. Jättiläismuurahainen kipittää tarmokkaasti minua kohti ja kohtaa loppunsa varvastossun alla. Nukahdan taas sirkkojen huumaavaan pauhuun.

Aamulla sirkat ovat vaihtuneet lintuihin. Huoneen ovelta avautuva maisema on hengästyttävä. Happi tyhjenee keuhkoista, kun näen sen ensi kerran.

Vertailemme öitämme aamiaisen äärellä. Malarialääkityksen aiheuttamat painajaiset ovat suosittu puheenaihe. Toinen on otus, joka on kipittänyt Marin huoneessa koko yön. Kun valot laittoi päälle, ketään ei näkynyt. Mutta suoria linjoja se vetää ja hirveä rapina käy, Mari selvittää. Jarno lupaa lainata Marille toisen pinkin varvastossun.

Tänään tapaamme kummilapsemme. Vatsanpohjassa tuntuu lepatus, kun kiipeämme taas Tituksen kyytiin. Eilisiltainen havaintoni rauhallisesta kuskista johtui vain pimeästä. Nyt on kirkas päivänvalo ja Titus kaahaa mutkia suoriksi. Äkkijarrutuksia aiheuttavat tiellä makaavat lehmät ja vastaan kipittävät vuohet. Tiet ovat kehnoja, täynnä kuoppia ja kiviä, pidämme kiinni penkeistämme. Titus vitsailee, että näillä teillä ajamista kutsutaan kenialaiseksi hieronnaksi.

Laakson ympärillä kohoavat vuoret ovat vehreitä, ilma on täynnä lintujen ääniä ja purot solisevat kirkasta vettä. Vaikea uskoa, että normaalisti tähän aikaan vuodesta on ruskeaa ja kuivaa, eikä puroissa virtaa pisaraakaan. Yhden puron ääreen on kokoontunut lauma aaseja juomaan. Aurinko välkehtii puiden lomasta, saa veden pinnan kimaltamaan.

Samson toimistolla.

Tapaaminen kummilasten kanssa on järjestetty World Visionin Ngoswetin toimistolle, mutta ensin tapaamme työntekijät. Toimisto on vaatimaton, betoninen parakki kivikkoisella tontilla, jolla pyörii vuohia ja kanoja. Keskelle aidattua aluetta on valtava puu, Ngoswet tree. Ohjelma on nimetty juuri tämän ihmeellisen puulajin mukaan, sillä se selviää kuivuudesta eikä tiputa lehtiään edes kuuden kuukauden sateettoman jakson päätteeksi. Paikalliset syöttävät lehtiä eläimilleen ja keittävät pähkinöistä ihmisille syömiskelpoisia. Myös kaarna ja juuret ovat kuulemma hyväksi vatsalle. Tunnen huonon omatunnon pistoksen kaikista niistä kerroista, kun olen kurkannut kotona jääkaappiin ja valittanut sen sisällöstä.

Vaikka aluekehityshanke on Suomen World Visionin, työntekijät eivät ole suomalaisia, vaan paikallisia. Se on yksi syy miksi alunperin lähdimme yhteistyöhön juuri World Visionin kanssa. He eivät lähetä ihmisiä ulkopuolelta korjaamaan ongelmia, vaan palkkaavat ja kouluttavat paikallisia parantamaan omia olojaan. Asioista ei päätetä asukkaiden puolesta jossain kaukana heidän todellisuudestaan, vaan työntekijät tietävät millaista elämä on, koska asuvat siellä itsekin ja päättävät yhdessä paikallisten kanssa mihin asioihin kaivataan muutosta.

Kenialaiset työntekijät ovat lämpimiä ja huumorintajuisia, puhuvat hyvää englantia, kättelevät ja pitävät kättä käsissään kauan. Se tuntuu kaukaiselta ajatukselta nyt, kun kaikenlainen koskeminen on jäänyt kohtaamisista pois. Aurinko porottaa kirkkaimmillaan, joten menemme sisälle parakkirakennukseen, jossa on vähän viileämpää.

He kertovat viimeaikaisista onnistumisista: alueelle on saatu lahjoitusvarojen turvin kolme kunnollista koululuokkaa paikkoihin, joissa aiemmin oli vain kehnot vajat, ja ylös vuoristoon on rakennettu 11 vesitankkia, joista on vedetty putket alas lähelle kyliä. Seuraava projekti on vetää vesiputket suoraan koteihin, ainakin niihin, joihin se on sijainnin puolesta mahdollista. Puhtaan veden puute on alueella iso ongelma ja aiheuttaa sairauksia.

Ngoswetin kehityshankealueella asuu melkein 40 000 ihmistä. Se tuntuu hurjalta, sillä olemme nähneet enimmäkseen tiheää metsää ja vain pieniä kyliä siellä täällä. Kyliä onkin alueella paljon, lisäksi ihmisiä asuu korkealla vuorten rinteillä, kaukana teistä, joilla olemme kulkeneet. Alueella on noin 3400 kummilasta, mutta melkein tuhat kummiohjelmaan valittua lasta odottaa yhä kummia. Etenkin vähän vanhemmat pojat joutuvat usein odottamaan kummia kauan. Niinpä paikalliset ovat ottaneet ilolla vastaan uuden ohjelman, jossa lapsi saa valita kummin itse – se tarkoittaa, että juuri ne kaikkein kauimmin odottaneet lapset saavat vihdoin kummin.

Kummin saaminen on iso juttu: se tarkoittaa, että joku perheen ulkopuolella on kiinnostunut lapsesta ja hänen kuulumisistaan. Sillä on merkitystä sekä lapselle että hänen perheelleen. Se tarkoittaa myös, että lapsen koulunkäynti ja terveydenhuolto on turvattu. Tämä tuki kohdistuu kaikille yhteisön lapsille, ei ainoastaan niille, joilla on kummit.

Kummiohjelmassa olevia lapsia seurataan vähintään 90 päivän välein, mutta useimmiten World Visionin työntekijät tapaavat lapsia tiheämmin. Lasten terveys- ja koulutilanne tarkistetaan säännöllisesti ja heidän kuulumisia kirjataan ylös kummeille lähetettäväksi. Työntekijät käyvät usein myös kouluissa varmistamassa, että lapset ovat siellä, sillä kummiohjelmaan kuuluu, että perheet sitoutuvat lastensa koulunkäyntiin eivätkä pistä heitä töihin.

Seuraa se mitä olemme eniten odottaneet. Lapset astelevat pihalle ujona letkana. He ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, siisteihin kauluksellisiin paitoihin ja housuihin. Kuluneet, likaiset lenkkarit rikkovat kuvan. Mietin ovatko ne heidän ainoat kenkänsä.

Tunnistan viimeisten joukossa kummipoikamme kirkkaan pinkissä paidassa. Hän pitää kädestä kaksossiskoaan, joka on tullut mukaan tapaamiseen. He ovat pieniä ja rimppakinttuisia, samanlaisia kuin lapset kaikkialla.

Ajattelen ohutta sidettä välillämme, sitä hetkeä kun poika on poiminut pyykkinarulle ripustetuista kuvista juuri meidän kuvamme, koska minä muistutin hänen äitiään. Kurkku tuntuu paksulta.

Kummipoika tunnistaa meidät, hymyilee ujosti enkä tiedä ketä jännittää eniten, meitä, häntä,selvästi itsensä hiukan ulkopuoliseksi tuntevaa siskoa vai lasten takana seisovaa teryleeniseen hamepukuun pukeutunutta äitiä.

Siirrymme sivummalle tutustumaan. Esittäydymme, opettelemme lausumaan toistemme nimiä. Tutkimme yhdessä kuvakirjaa, jonka olemme Jarnon kanssa koonneet. Kirja sisältää kuvia elämästä Suomessa, lumesta, meistä koirien kanssa. Kuvia suomalaisesta arjesta, kuten perunoista kattilassa tai Helsingin kaduista, sillä he eivät ole nähneet vieraita kulttuureita elokuvissa tai sosiaalisessa mediassa kuten ikätoverinsa Suomessa.

Kuvakirja luetaan läpi moneen kertaan. Onneksi Jarno on kirjoittanut kuvatekstit, minun käsialani on pahempi kuin lääkäreiden. Kaksoset kääntelevät sivuja ja lukevat ääneen joka sanan. He osaavat enemmän englantia kuin olin ajatellut, vaikka sen puhuminen ujostuttaa heitä. Koirakuvat herättävät suurta riemua. Are those real, he kysyvät kuvasta, jossa Luna antaa Jarnolle suukon. Myös kuva meistä hevosten selässä kiehtoo lapsia, sillä he eivät ole koskaan nähneet elävää hevosta. Lopuksi lasten äiti selaa kirjan läpi ympärillään muita äitejä, heitä naurattaa ja arvaan, että he kiinnittävät huomionsa toisenlaisiin asioihin kuin lapset.

Olemme varustautuneet myös yhteisellä tekemisellä: värityskirjoilla ja liiduilla, jalkapallolla, saippuakuplilla. Ne kaikki osoittautuvat menestykseksi, etenkin jalkapallo, tuo universaali kieli jota lapset kaikkialla osaavat. Lapset pistävät Jarnon hikoilemaan. Myös lasten äidit osoittautuvat koviksi jalkapalloilijoiksi ja tekevät hameissaan maaleja huolimatta lastensa äänekkäästä protestoinnista.

Jalkapallo on se, joka murtaa jään. Lapset nauravat ja ilakoivat eivätkä jännitä enää, vaan pyörivät ympärillämme, vetävät meitä leikkeihinsä. Sisko on vähintään yhtä innoissaan kuin veljensä. Piirrämme yhdessä lehtiöön, jonka toimme mukanamme. Kummipoika piirtää paperille äitinsä ja sitten minut äidin viereen.

Syömme lounaan yhdessä. Lounaaksi on vuohikeittoa samana aamuna teurastetusta vuohesta. Liha on sitkeää ja luunkappaleet törröttävät, mutta liemi on mausteista ja maukasta. Palan painikkeeksi on samoja maissilettuja, joita söimme edellisenä iltana. Jälkiruoaksi syömme tuoretta mangoa, joka hupenee vadeilta viimeistä palaa myöten.

Lopuksi Suomi-seurueemme esittää joukolla laulun nimeltä Pää-Peppu-Olkapää. Laulu osoittautuu jättihitiksi: kaikki liittyvät joukkoon lasten vanhempia myöten. Suomalaiseen pidättyväisyyteen tottuneelle kollektiivinen ilo ja riemu tuntuu pökerryttävältä.

Jäähyväisseremonian jälkeen kummipojan äiti halaa minua ujosti, jotenkin vaikeana. Ymmärrän häntä. Hän vaikuttaa ylpeältä ja itsenäiseltä, siltä että samanaikaisesti iloitsee perheensä saamasta avusta ja suree avuntarvetta. Samalla tajuan etten tunne heitä, en tiedä mitä he ajattelevat elämästään. Heiveröiset samaistumisyritykseni ovat naurettavia ja turhia, en ole koskaan elänyt ilman puhdasta vettä tai joutunut miettimään mistä seuraava ateriani tulee.

Matka takaisin majapaikkaan on kuuma ja tukala. Suihkusta tulee vain kylmää vettä, joka tuntuu itseasiassa ihan virkistävältä. Huoneesta katkeaa sähköt suihkun ajaksi, koitan olla koskematta mihinkään. Uusi kerros hyttysmyrkkyä ja aurinkorasvaa, sillä aurinko polttaa yhä, vaikka kello on yli viiden. Kaskaat ovat aloittaneet jokailtaisen kuoronsa.

Reissuseurue lähes kokonaisuudessaan: Jennin lisäksi Hanne, Sini, Ruth, Jarno ja Titus. Autossa taisi olla myös Mari.

Kollektiivinen jännitys purkautuu illalla yleiseksi hysteriaksi ja väsymykseksi. Vitsailemme ruoan äärellä Jennin ensimmäisessä huoneessa olleesta otuksesta. Kukaan ei edelleenkään usko teoriaani siitä, että se oli skorpioni. Mutta mikä muu säikyttäisi karkuun kolme hotellityöntekijää?

Palaamme yhtä matkaa huoneisiimme ja ehdimme hädin tuskin sulkea oven, kun naapurihuoneesta kuuluu rääkäisy ja Jenni on ovemme takana. Hänen kylpyhuoneessaan on kuin onkin ehta ja elävä skorpioni.

Kiljun voitonriemuani, mutta kukaan ei kuuntele, koska Jarno on jo matkalla pelastustehtäviin pinkin suihkussandaalin kanssa. Muutaman minuutin operaation päätteeksi skorpioni on siirtynyt autuaammille metsästysmaille ja toivomme, että sillä ei ollut kaveria.

Myöhemmin huoneesta katkeaa sähköt. Joku on varmaan suihkussa. Sade alkaa taas ropista kattoon juuri kun nukahdan.

Lac Belotin mielenmaisemat

Haloo, Jarno täällä pitkästä aikaa! Tahdon esitellä teille uuden tuttavuuteni, omaleimaista indiefolkia tekevän artistin nimeltä Lac Belot. Lac Belot ei ole uusi projekti, debyyttialbumi ABRACADABRA! julkaistiin jo 2018. Haluaisin sanoa, että ihan vaan pari vuotta sitten, mutta siitähän on jo kohta neljä vuotta. Onneksi musiikki on ajatonta. Ajattomalta kuulostaa myös Lac Belot.

Lac Belot on kuin vastaantulija, jonka kanssa klikkaa heti ja tuntuu, että olisi tuntenut aina. Upea levy piirtää kauniita maisemia ja leikkii hienosti dynamiikalla. Siitä on vaikea irroittaa yhtä kappaletta, se on kokonaisuus. Minulle se kertoo artistin kunnianhimoisesta suhtautumisesta musiikin tekemiseen ja tarinan kertomiseen.


☊ LAC BELOT ~ D’n’A

Törmäsin debyyttilevyn ensimmäiseen D’n’A -kappaleeseen sattumalta jonkun Spotify-soittolistan kautta. Harvoin tulee vastaan tällaisia biisejä. Siinä on taikaa, maalaa tuttuja maisemia, ruokkii ikuista nostalgian nälkää. Musiikki vei koko kehoa kuten joskus käy. Kappaleessa on syvyyttä, jonne harva musiikintekijä uskaltaa laskeutua. Arkaillen otin sitten kuunteluun koko albumin ja nyt soitan sitä toistolla.

En tiennyt kuka tai mikä. Oli vain albumillinen biisejä, joihin uppouduin. Leikin ajatuksella miltä artisti näyttää ja kuinka vanha hän on.

Joissakin biiseissä oli jotain perisuomalaisen tuttua: esimerkiksi kappaleessa Pale Moon Rabbit on kaunis synaoutro, joka muistuttaa mustavalkoista suomielokuvaa. Ajattelin kuitenkin, että ehkä hänellä on espanjalaista taustaa, koska hänen englannissaan on kiva notkeus ja rullaava R-kirjain. Mielikuvissani hän oli vanha ja viisas popliinitakkinen herrasmies, joka polttaa sikaria ja viettää aikansa ylimitoitetussa kotikirjastossaan. Se kaikki katosi yhdellä googlauksella. Arvasin, että niin käy, ja siksi tein sen vasta kun olin siihen valmis. Silloin sain selville, että espanjalaistaustainen popliinitakkinen sikarinpolttelija olikin nuori suomalainen mies nimeltä Jarno Takkumäki. Kaimani on vaikuttanut muun muassa loistavassa The Holy -yhtyeessä ja toiminut tuottajana Laura Moision palkitulla Ikuinen Valo -levyllä vuodelta 2015. Molemmat olivat mulle entuudestaan tuttuja, mutta jostain syystä Takkumäen oma tuotanto oli mennyt multa ohi.

Oliko tässä kirjoituksessa ylistyssanoja? Kyllä. Ovatko ne ansaittuja? Kyllä. Kannattaako kuunnella? Ehdottomasti.

Lac Belot on tietääkseni parhaillaan nauhoittamassa uutta levyä. On sopiva hetki perehtyä esikoiseen ennen kuin alkaa seuraavan albumin audiovisuaalinen sielunvaellus toiseen todellisuuteen.

Katso maailmaa toisen silmin

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus

Tyttöjen sukuelinten silpominen on paitsi järkyttävä ihmisoikeusrikkomus, myös äärimmäinen esimerkki siitä kuinka naisvihamielinen kulttuuri pakottaa myös naiset toimimaan väkivaltaisten sääntöjensä mukaan, itseään vastaan. Meidän näkökulmastamme tuntuu nimittäin hullulta, että silpomisesta on useimmiten vastuussa äiti tai isoäiti. Miten he voivat tehdä tyttölapselle, omalle perheenjäsenelleen, jotain näin väkivaltaista? Aiheuttaa lapselle hengenvaara tai vähintään pysyviä terveydellisiä, henkisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia?

Mutta äidit kaikkialla haluavat lastensa parasta ja toimivat saatavilla olevan tiedon valossa. Silpomista harjoittavissa kulttuureissa sitä ei pidetä väkivaltana, vaan se tehdään tyttöjen parasta ja yhteisön tulevaisuutta ajatellen. Äidit kuvittelevat tekevänsä oikein, suojelevansa silpomisella tyttöä monenlaiselta pahalta, kuten hedelmättömyydeltä, moraalittomuudelta tai raiskatuksi tulemiselta, mitä seuraisi yhteisön ulkopuolelle joutuminen. Silvottu tyttö nähdään puhtaana, valmiina avioliittoon ja äitiyteen. Se on valtavan tärkeää kulttuurissa, jossa naimaton nainen on täysin turvaton. Silpominen on perinteisesti nähty ainoana hyväksyttävänä reittinä kasvaa yhteisön silmissä kunnioitettavaksi naiseksi ja päästä naimisiin.

Minä pikkutyttönä. Omat lapsuuskuvat näkee eri tavalla, kun peilaa mitä muualla tapahtuu samanikäisille tytöille.

Kyseessä ei ole yksittäinen tai irrallinen ilmiö. Silpominen on suoraa seurausta naisten alisteisesta asemasta suhteessa miehiin ja osa rakenteellista väkivaltaa, jota tytöt ja naiset kohtaavat kaikkialla maailmassa. Eikä silpominen tietenkään todellisuudessa ratkaise yhtään ongelmaa, päinvastoin. Silpominen on väkivaltainen perinne, joka ylläpitää naisten heikompaa asemaa. Silpomisen seurauksena tytöt keskeyttävät koulunkäynnin ja päätyvät vaimoiksi, äideiksi ja taloudellisesti riippuvaisiksi miehistä usein jo pieninä koululaisina. Ja kaikki vaan jatkuu sukupolvesta toiseen. Lue lisää siitä mitä silpominen käytännössä tarkoittaa.

Jokaisella tytöllä on oikeus kehon koskemattomuuteen, mutta vanhemman ei ole aina helppo puolustaa sitä.

MITEN TOIMISIMME SAMASSA TILANTEESSA?

Olen tehnyt yhteistyötä Solidaarisuus-järjestön kanssa jo kauan ja joka kerta aiheesta kirjoittaessani yrittänyt kuvitella itseni äidiksi tilanteeseen, jossa on tehtävä päätöksiä oman tyttären silpomisesta. Epäilen olevani liian etuoikeutettu ja hyväosainen voidakseni edes aavistaa mikä se todellisuus on. Asia tuntuu oman maailmankuvan kautta tarkasteltuna yksinkertaiselta: tietenkään en antaisi tytärtäni silvottavaksi, koska tiedän mistä se johtuu ja mihin se johtaa.

Esimerkiksi kenialaisen äidin silmin nähtynä maailma on kuitenkin hyvin toisenlainen paikka ja niin tämäkin asia on huomattavasti monimutkaisempi juttu kuin äkkiseltään tuntuisi. Aavistuksen siitä saa tyttäriään silpovissa yhteisöissä elävien ja työskentelevien naisten blogikirjoituksista.

Minä punaisessa takissa, ystävän kanssa taideleirillä.

Naisen alisteinen asema silpomista harrastavissa yhteisöissä ei tarkoita vain sitä, että tyttöjä silvotaan, vaan se määrää voimakkaasti myös äidin elämää. Grace Kerubo on silpomisen vastaista työtä tekevä aktivisti, joka on kirjoittanut todella silmiäavaavan tekstin siitä millaista on äidin osa. Naiset vastaavat käytännössä kaikesta arjen pyörittämisestä lastenhoidosta maanviljelyyn ja vedenhakuun siinä missä miehet saattavat viettää päivänsä kuluttaen aikaa muiden miesten kanssa. Jos nainen ei täytä velvollisuuksiaan odotetulla tavalla, hän voi joutua puolisonsa pahoinpitelemäksi tai hylkäämäksi. Todella karua. Tuntuu myös todella ironiselta, että miehet etsivät helposti vierasta seuraa silpomattomista naisista, koska omalle silvotulle puolisolle seksi voi olla hyvin kivuliasta. Samalla tajuan, että puolison uskottomuus ei ole tässä kontekstissa varmaan lainkaan akuuteimpien huolenaiheiden kärjessä.

Kerubo on kirjoittanut myös yksityiskohtaisen jutun siitä mitä tytölle tapahtuu silpomisen jälkeen, siis siinä tapauksessa, että tyttö ei kuole toimenpiteen aiheuttamaan verenhukkaan tai tulehdukseen. Kyse ei suinkaan ole ainoastaan symbolisesta valmiudesta avioliittoon ja äitiyteen. Heti silpomisen jälkeen tyttöön kohdistuu uudenlaiset säännöt ja velvollisuudet. Ei enää lyhyitä hameita. Ei poikien kanssa leikkimistä. Tyttö, olkoon kuinka nuori hyvänsä, on nyt aikuinen ja tärkeintä on olla tuottamatta pettymystä ja häpeää perheelleen, vaikka se tarkoittaisi omista toiveista ja unelmista luopumista. Kun pääsee naimisiin, tärkeintä on osoittaa kyvykkyytensä vaimona. 18-vuotiaana tytöllä voi olla jo kolme lasta.

Toisessa kirjoituksessaan Grace kertoo kuinka ehti suureksi surukseen antaa yhden tyttärensä silvottavaksi ennen kuin ymmärsi kuinka paljon haittaa silpomisesta on. Tekstistä käy hyvin ilmi miten valtavan arka aihe silpominen on ja miksi äidit eivät kerro tyttärilleen etukäteen tulevasta silpomisesta. Erityisen pysäyttävää on, että Grace ei pystynyt menemään tyttärensä tueksi silpomisen ajaksi. Äidit tietävät kyllä mitä se on, heidätkin on aikoinaan silvottu.

Kesälomaa viettämässä.

Teksteistä käy ilmi kuinka joskus tyttö itse saattaa jopa toivoa silpomista, koska muut kiusaavat häntä silpomattomuudesta. Tytöt eivät välttämättä tiedä mistä on kyse, he näkevät vain silpomisriittiin kuuluvat juhlat ja kauniin mekon, jonka silpomisen läpikäyvä saa. Juuri siksi on tärkeää, että myös tytöille kerrotaan oikeaa tietoa silpomisesta. Solidaarisuus järjestää turvaleirejä, jonne valitaan akuutissa silpomisvaarassa olevia tyttöjä. Leireillä tytöille opetetaan, kenen puoleen kääntyä jatkossa, jos aavistavat silpomisen lähestyvän.

Kirjoituksista tulee myös selväksi, että ympäriltä tuleva paine voi olla kova. Monissa tilanteissa ei ole hyviä vaihtoehtoja, ainoastaan surkeita, joista äiti valitsee parhaan tietonsa valossa vähiten huonon. Vaikka äiti olisi silpomista vastaan, saattavat sukulaiset olla toista mieltä, ja pelotella äitiä sillä kuinka silpomattomana tyttö jää yhteisön ulkopuolelle, tulee raiskatuksi tai ei löydä itselleen aviomiestä. Jos äiti on yksin mielipiteensä kanssa, voi yleistä mielipidettä vastaan toimiminen tuntua liian uhkaavalta, sillä tyttären kunnia on koko perheen kunnia, ja jos tytär aiheuttaa perheelleen häpeää, sitä pidetään automaattisesti äidin syynä. Esimerkiksi Atanchan pahoinpiteli oma aviomies, kun hän kieltäytyi silpomasta viittä tytärtään.

Siksipä sillä on suuri merkitys, jos paikalliset auktoriteettiasemassa olevat ihmiset asettuvat julkisesti silpomista vastaan. Oikean tiedon levittäminen ja valistustyö ovat suojaavia tekijöitä: jos läheltä löytyy yksikin silpomisen haitoista kuullut sukulainen, on mahdollista, että tyttö säästyy silpomiselta. Näin kävi esimerkiksi Raelille, jonka isä oli kuullut silpomisen haitoista kyläkokouksissa, joihin Solidaarisuus-järjestön kumppanit tulivat puhumaan. Nyt Rael kiertää itse puhumassa silpomisen haitoista ja toimii tärkeänä esikuvana, sillä tytöille on tärkeä nähdä, että vanhat uskomukset silpomattomien tyttöjen heikkoudesta ja moraalittomuudesta ei pidä paikkansa.

Minä ja veljeni. Omasta mielestäni olin jo iso, mutta kuvassa on ihan lapsi.

Käytännössä silpomiseen vaikuttaa hyvin monet altistavat tilanteet, kuten pandemian kärjistämä köyhyys ja tarve naittaa tytöt mahdollisimman pian. Juuri siksi tilanne on nyt entistä akuutimpi: globaalin pandemian takia silvotuksi voi joutua jopa 2 miljoonaa tyttöä, jotka olisivat muutoin saattaneet pelastua siltä. Kun olot ovat entistä vaikeammat eivätkä rahat tahdo riittää perheen ruokkimiseen, äideillä on kovat paineet saada tytöt naitettua mahdollisimman nuorena. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Nyt on hyvä hetki auttaa, sillä tukea toiminnan jatkamiseen tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Silpominen loppuu sitten kun asenteet muuttuvat sen vastaisiksi. Sitten kun äidit uskaltavat luottaa siihen, että heidän tyttärillään on mahdollisuus hyvään, jopa parempaan elämään ilman silpomista. Sitten kun silpomattomista tytöistä tulee uusi normi. 2000 vuotta vanhojen rakenteiden purkaminen ei ole mikään helppo tai yksinkertainen tehtävä. Muutos vaatii oikeaa tietoa silpomisen haitoista ja ihmisoikeuksista sekä auktoriteettiasemassa olevia paikallisia, jotka vastustavat vanhoja perinteitä julkisesti.

Minä onnellisena laitumella kesähevoseni kanssa. Vuoden kohokohta!

Tule mukaan silpomisen vastaiseen työhön liittymällä kuukausilahjoittajaksi tai tekemällä kertalahjoitus osoitteessa silpomaton.fi. Voit myös lahjoittaa vapaavalintaisen summan Mobilepaylla numeroon 14165.

Suomen ulkoministeriön ohjelmatukijärjestö Solidaarisuus on tehnyt pitkään työtä turvallisemman ja tasa-arvoisemman maailman eteen, tavoitteenaan poistaa naisiin kohdistuva väkivalta ja köyhyys. Järjestö on erikoistunut tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaiseen työhön Keniassa ja Somalimaassa, ja kouluttaa myös paikallisia silpomisen vastaiseen työhön. Yksityisten lahjoittajien tuki on erittäin tärkeä: lahjoitusvarojen turvin viedään tietoa ja koulutusta silpomisen haitoista sekä tyttöjen ja naisten oikeuksista niin vanhemmille, kyläpäälliköille, terveydenhoitohenkilökunnalle, opettajille, viranomaisille, uskonnollisille johtajille kuin itse lapsille.

Tulokset ovat olleet positiivisia. Luin järjestön vuosikertomuksesta vuoden 2019 aikaansaannoksista: tieto silpomisperinteen vaaroista tavoitti yhteensä 49 000 ihmistä. 1600 paikalliselle mielipidevaikuttajalle kerrottiin silpomisperinteen haitoista, jotta he voivat jakaa tietoa eteenpäin yhteisöissään. Pienten lasten vanhempien kanssa käydyt keskustelut auttoivat vuoden aikana yli 12 500 kenialaislasta. Tytöillä on koulutusohjelmien ansiosta nykyään aiempaa parempi itseluottamus sekä rohkeutta ilmaista mielipiteensä kouluryhmissä ja eri tilaisuuksissa. Tällä työllä on todellisia, kauaskantoisia vaikutuksia. Silpomisen välttäneistä tytöistä kasvaa mitä todennäköisimmin naisia, jotka eivät itse silvo omia tyttäriään.

MITÄ LAHJOITUKSILLA SAADAAN KONKREETTISESTI AIKAAN?

✖ 15 euron lahjoituksella koulutetaan äiti tai isä silpomisen haitoista, jotta hän ei silpoisi tyttäriään.
✖ 30 euron lahjoituksella tyttö pääsee turvaleirille aikana, jolloin hän on vaarassa joutua silvotuksia. Leirejä järjestetään koulujen loma-aikoina.
✖ 50 euron lahjoituksella koulutetaan kaksi opettajaa kertomaan oppilaille silpomisen haitoista ja siitä kenen puoleen kääntyä, jos tyttö epäilee joutuvansa silvottavaksi,.
✖ 100 euron lahjoituksella koulutetaan seitsemän vanhempaa silpomisen haitoista.

Kiitos, että autat ♥

Sukuelinten silpomista harjoitetaan monen eri uskonnon ja kulttuurin parissa yli 30 maassa. Eniten sitä tehdään Länsi- Afrikasta Itä-Afrikkaan ulottuvalla alueella, sekä joissakin osissa Lähi-itää ja Aasiaa. Silpomisen syyt vaihtelevat kulttuureittain, mutta tyypillisimmin sillä halutaan valmistaa lapsi avioliittoon ja äitiyteen. Yhdistävänä tekijänä silpomista harrastaville kulttuureille on halu kontrolloida tytön kehoa ja seksuaalisuutta. Se toimii, koska sukuelinten silpomisesta seuraa tytölle usein terveydellisiä, henkisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elämään.

Se on menoa nyt ~ eli ajatuksia vaihdevuosien kynnyksellä

Täytän toukokuun lopussa 49 vuotta. Lukema ei aiheuta mitään järisyttäviä tuntemuksia, ehkä ainoastaan sen, että en voi uskoa miten keskeneräinen olen vieläkin. Minusta ajatus aikuiseksi kasvamisesta on aina ollut ihana ja olen jo hyvin nuorena julistanut olevani parhaimmillani vasta täytettyäni 50. Olen myös nähnyt mieheni jo ylittävän tuon kohtalokkaan ikärajan (hän on minua viisi vuotta vanhempi) eikä hänessä näyttänyt tapahtuvan mitään kamalan traagista muutosta, mitä nyt hän alkoi kuunnella radiosta Muistojen bulevardia.

Yhtä asiaa en ottanut nuorena huomioon viidestäkympistä haaveillessani. Vaihdevuosia. Juuri kun ajattelin astuvani torvet soiden ja kruunu kiiltäen elämäni huippukauteen, on edessä yksi naisen elämän suurimmista mullistuksista. Tai mitä mä höpisen, ei edessä vaan käynnissä.

Ensimmäiset merkit ovat olleet ilmassa jo aikoja sitten, vaikka en ole sitä silloin vielä tajunnut. Siitä on jo vuosia kun valittelin yhä pahenevia pms-oireita ja helvetillistä ärsytystäni eräälle lääkärille. Katson siitä alkaneen tämän tien, näin jälkiviisaana. Pms-oireiden hankaloitumiset ovat nimittäin yksi lukuisista vaihdevuosioireista.

Aikaa ennen varsinaista menopaussia kutsutaan esivaihdevuosiksi, perimenopaussiksi tai premenopaussiksi. Tosin joissakin lähteissä perimenopaussilla ja premenopaussilla on vielä keskenäänkin eri merkitys. Vaihdevuodet yleissanana periaatteessa tarkoittaa koko soppaa, sieltä esivaiheesta postmenopaussiin saakka ja vaihdevuodet kaikkinensa voivat jossain muodossa kestää koko naisen elämän viimeisen kolmanneksen. Kun äitini kysyi kahdeksankymppiseltä äidiltään eli minun mummoltani milloin vaihdevuodet oikein loppuvat, mummo vastasi että kysy joltain vanhemmalta! Menopaussi on käsittääkseni virallista vasta kun kuukautiset ovat olleet poissa kuvioista vuoden. Sanon käsittääkseni: muistakaa läpi koko tämän postauksen, etten ole missään tapauksessa mitenkään muuten pätevä kuin perimenopausaalisena kokemusasiantuntijana, naispuolisia ystäviään kysymyksillään piinaavana keittiönpöytätutkijana ja ahkerana googlaajana. Olen myös kuunnellut pari äänikirjaa.

Jos siitä varsinaisesta menopaussivaiheesta puhutaan vieläkin varsin vähän, niin perimenopaussista ei senkään vertaa. Perimenopaussioireet voivat alkaa jo heti neljänkympin kieppeillä, mutta yksikään gynekologi, joilla kävin ihmettelemässä olojani, ei koskaan kertonut perimenopaussin olemassaolosta. Koitin jopa itse haparoiden ehdottaa jotain vaihdevuosiin liittyvää, mutta koska olin ja olen alle 50, siitä ei kuulemma voinut olla kysymys. Lisäksi minulla on vieläkin säännölliset kuukautiset, ei kuumia aaltoja (paitsi EHKÄ on ollut kaksi, en ole ihan varma), nukun hyvin ja olen toistaiseksi kaikin puolin mehukas.

Tässä vaiheessa vaihdevuosien psyykkinen puoli ahdistaakin, ja pelottaa, minua eniten. Lupaan palata niihin fyysisiin konnankoukkuihin sitten kun ne ovat ajankohtaisia, mutta tässä vaiheessa lähinnä ärsyttää (haha, siis joo, kaikki ärsyttää) se, että vaihdevuodet ovat yhä yhtä kuin kuumat aallot. Moni jää kaikkien niiden muiden, epämääräisten oireiden kanssa ihan yksin.

On nimittäin päiviä, jolloin olen todella alakuloinen, ahdistunut, alistunut, itkuinen, vihainen, katkera ja niin ÄRSYYNTYNYT, etten tiedä miten päin olisin. Tuntuu, etten osaa mitään, minulla ei ole mitään merkitystä, eikä mikään onnistu. Kun olo on kurja, on kaikista-kaikista-kaikista surullisin ajatukseni ollut se, että tavallaan ymmärtäisin, jos puolisoni valitsisi olla jonkun toisen, jonkun nuoren, iloisen ja huolettoman ihmisen kanssa ja jättäisi minut yksin vellomaan mustuuteeni. Ja kun ajattelen sitä, tulen tietysti vain entistä vihaisemmaksi, surullisemmaksi ja saatanallisemmaksi. Juuri silloin kun tarvitsisin kaikista eniten halausta ja rakkautta, olen takuulla kaikista vähiten halattavimmillani.

Ja sitten taas seuraavana päivänä seison peilin edessä hiukset hulmuten ja huudan Parkkosta katsomaan miten JUMALAISEN kaunis olen ja mikä onnenpoika hän onkaan. Näitä päiviä on onneksi enemmän, harmi vain, etten voi vaikuttaa niiden ajoitukseen. Tunnen, kuinka hormonit aaltoilevat kehossani, riepottelevat minua kuin pientä purtta myrskyisällä merellä. Katson välillä itseäni ulkopuolelta ja tilanteesta riippuen näky huvittaa tai kauhistuttaa.

Mikä sitten avuksi? Suvussani on kohonnutta rintasyöpäriskiä ja yhden (ihan lääketieteellisen) sukukartoituksen mukaan minä lukeudun niihin, joille ei suositella hormonikorvaushoitoa. Tämä asia on kuitenkin jossain määrin epäselvä ja minun olisi tutkittava aihetta enemmän, sillä kukaan myöhemmin kohtaamani terveydenhoitoalan ammattilainen ei ole allekirjoittanut tätä tuomiota. Toisaalta en tiedä olisinko muutenkaan ensisijaisesti halunnut hormoneita (monikossa, estrogeenin parina annostellaan keltarauhashormonia, ellei kohtua ole poistettu). En ole syönyt esimerkiksi ehkäisypillereitäkään kuin hyvin lyhyen aikaa nuoruudessani, ne eivät tuntuneet sopivan. Sitä paitsi en koskaan ole saanut lääkkeistä apua niihin pms-oireisiinkaan. Pms-oireilla on muuten yhteys vaihdevuosioireisiin. Jos pms-olosi ovat vaikeat, suurella todennäköisyydellä myös vaihdevuotesi ovat. Miten epäreilua!

Tällä hetkellä tarkoitukseni olisi kohdata vaihdevuodet luomuna, jos sallitte tämmöisen epämääräisen termin. Kirjoitin muuten ensin “taklata vaihdevuodet”, mutta uskon myös asennoitumisen voimaan, siksi vaihdoin verbiksi kohtaamisen! Pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni matkan varrella: jos oireet alkaisivat vielä rajummin vaikuttaa elämänlaatuuni, elämänhalusta puhumattakaan, voisin ajatella, että riskistä huolimatta kokeilisin hormonikorvaushoitoja. Mutta avoimia kysymyksiä on niin tuskallisen paljon.

Jos käyttää hormonikorvaushoitoa vaihdevuosioireiden helpottamiseen, voivatko oireet hyökyä päälle, kun hoidon lopettaa? Voivatko hormonit siis ikään kuin vain siirtää vaihdevuosia? Onko mahdollista, että joutuisin syömään hormoneita lopun ikäni? Onko siinä mitään perää, että jos nyt pärjäisin (vaikka hampaat irvessä) läpi menopaussin ilman lääkitystä, se olisi sitten kertaheitolla ohi (niitä postmenopaussioireita lukuunottamatta)?

Ärtymyksen lisäksi lähes kaikki kummalliset oireet tuntuvat liittyvän vaihdevuosiin. Vaihdevuosioireita onkin listattu kymmeniä. Minulla näitä ovat tällä hetkellä mm. jalkojen ja lantion alueen särky, ruokahalun kolossaalinen lisääntyminen, pysäyttävä väsymys ja korostunut yksinolon tarve, suorastaan koteloituminen. Olen siitä kiitollisessa asemassa, että teen vähäisiä töitäni kotoa käsin. Päiväunet ovat pelastukseni, vaikka tunnenkin niistä selittämätöntä huonoa omaatuntoa, kuten kulttuuriimme kuuluu.

Päiväunien lisäksi hoidan itseäni sopivalla ruoalla, vaatimattomalla liikunnalla ja kaikella, mikä aiheuttaa yleistä mielihyvää.

Vihaan liikuntaa, mutta tunnistan sen hyödyt ja myönnän, että joskus liikunnan jälkeen olo on hyvähkö. Käyn siis pitkillä, todella tylsillä kävelylenkeillä ja makaan silloin tällöin joogamatolla. Oksitosiinia, dopamiinia, endorfiinia ja serotoniinia eli mielihyvähormoneita voi hyrisyttää monella tavalla. Kohtalotovereiden instagram-kommenteista päätellen avanto on yksi suosituimmista, mutta minä olen edelleen suklaaseen ja suukotteluun päin kallellaan. Silittelen pehmoista vatsaani ja kannustan itseäni eteenpäin, me pystymme tähän.

Auttavatko nämä? On päiviä, jolloin auttavat, ja päiviä jolloin eivät. Sådant är livet, kuten täällä etelärannikolla sanotaan. Yritän myös olla ottamatta tätä liian vakavasti, ylianalysoiva mieleni haluaisi ratkaista kaiken, mutta joskus salaisuus piileekin siinä, että ei ratkaise. Antaa vain olla, tulla, mennä, virrata. Mieli on voimakas työkalu. Tämä on hyvää aikaa myös vihdoin opetella päästämään irti muiden odotuksista ja vaatimuksista. Harjoittelen antamaan itselleni luvan olla onnellinen. Kuulostaa helpolta, mutta ikään kuin kontrolli heikkenisi, jos ei koko ajan olisi huolissaan?

Kuten näemme, tämä vaihe, on se sitten iän tuomaa tai hormonien viemää on myös mitä suurimmassa määrin henkinen matka. Tavallaan ajattelen (ja tämä on vähän radikaalia), että ehkä tätä kaikkea ei kuuluisikaan hirveän tarmokkaasti hoitaa pois, ehkä sillä on tarkoitus, että naiset usein tässä vaiheessa puhuvat suunsa puhtaaksi ja luovat itsensä uudelleen. Kenties sille kiukullekin on syynsä.

Ilmassa on suuren seikkailun tuntua. Vähän kuten jo syntyessä tai murrosiässä pusken läpi johonkin ihan uuteen elämään. Sille puolelle, jossa ehkä olen loppujen lopuksi sitten kaikista eniten minä.

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN
PAINTING “NU ASSIS Á LA CHEMISE” (1917) BY AMEDEO MODIGLIANI, WIKIMEDIA COMMONS

Vuosi kummina

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Moni teistä saattaa muistaa, että meistä tuli viime vuonna kahdeksanvuotiaan kenialaispojan kummeja. Yksi vuoden kohokohdista oli, kun matkustimme Ngoswetin vuoristoiselle alueelle Keniaan ja tapasimme hänet. Tuo reissu tuntuu tässä maailmantilanteessa hyvin kaukaiselta ajatukselta. Sitä suuremmalla syyllä olen kiitollinen siitä, että meillä oli mahdollisuus kokea se.

Pian matkamme jälkeen alkanut pandemia pisti kaiken sekaisin myös Keniassa. Olimme ensimmäisten joukossa mukana uudenlaisessa Anna lapsen valita -ohjelmassa, jossa kummi ei valitsekaan kummilasta vaan toisinpäin: lapsi saa valita oman kummin. Sillä voi olla iso merkitys lapselle, joka ei pääse vaikuttamaan kovinkaan moneen asiaan elämässään. Ohjelma jouduttiin kuitenkin keskeyttämään heti alkuunsa, sillä vallitsevassa tilanteessa ei ole voinut järjestää valintatilaisuuksia. Kummiksi ryhtyminen onnistuu onneksi edelleen perinteisellä menetelmällä ja Anna lapsen valinta -ohjelma saa jatkoa heti kun tilanne sen sallii.

Apua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan, sillä pandemia ravistelee parhaiten juuri niitä maailmankolkkia, jotka ovat jo lähtökohtaisesti heikossa asemassa. Kehitysmaissa hygieniatilanne on muutenkin huono: tiivis asuminen sekä saippuan ja puhtaan veden puute altistaa sairauksien nopealle leviämiselle ja lisää myös riskiä sairastua koronavirukseen. Puutteellinen terveydenhuolto ja lääkäripula pahentavat tilannetta entisestään: köyhimmissä maissa voi olla esimerkiksi vain yksi sairaalapaikka 10 000 asukasta kohden ja virustestejä, lisähappea ja tehohoitoa on tarjolla vain rajoitetusti.

Vaikka meidän silmin voi näyttää siltä, että lapset pääsevät koronaviruksesta vähällä, tilanne on täysin eri kehitysmaissa, joissa ihmisillä on jo ennestään sairauksia, kuten malariaa tai keuhkokuumetta. Monet sairauksista olisivat helposti hoidettavissa, mutta hoitamattomana tappavia, eivätkä ihmiset välttämättä uskalla koronan pelossa hakeutua hoitoon – näin kävi esimerkiksi ebolan aikaan Länsi-Afrikassa. Lisäksi miljoonat lapset kärsivät vakavasta aliravitsemuksesta ja ovat jo valmiiksi heikossa kunnossa.

Lasten elämä vaikeutuu myös, jos huoltajat sairastuvat tai kuolevat virukseen. Pahimmassa tapauksessa lapset jäävät yksin, kun aikuiset eivät pysty huolehtimaan perheen toimeentulosta. Samalla hyväksikäytön ja väkivallan riski kasvaa.

Keniassa varmistettuja tartuntoja on ollut noin 100 000, todellinen määrä on luultavasti paljon suurempi. Maan rajat on suljettu, julkisilla paikoilla on maskipakko, julkiset kokoontumiset on kielletty ja öisin on ulkonaliikkumakielto. Suljetut koulut aukesivat kuitenkin tammikuussa ja lapset ovat nyt palanneet kouluun. Ensimmäisen kouluviikon tärkein agenda oli opettaa lapsille pandemiaan liittyvää terveysohjeistuksia. World Vision on järjestänyt aluekehityshankkeiden kouluihin käsinpesumahdollisuuden, jota useimmissa kouluissa ei aiemmin ole ollut.

Samson on töissä World Visionin Ngoswetin aluekehityshankkeessa.

World Visionin työ on pitkäjänteistä ja tähtää siihen, että köyhyyden juurisyyt tunnistetaan ja taklataan kouluttamalla paikalliset parantamaan olojaan, tunnistamaan oikeuksiaan ja korjaamaan ongelmia. Pandemian aikaan on tarvittu myös apua akuuttiin kriisiin: esimerkiksi Ngoswtissa on jaettu 650 perheelle hätäavustuksia, joilla he ovat saaneet hankittua ruokaa ja muita perustarvikkeita. Paikallinen henkilökunta kouluttaa myös perheitä ehkäisemään viruksen leviämisen, jakaa terveysneuvontaa ja saippuaa. Kenia ja erityisesti Ngoswetin vuoristoinen alue kärsii ajoittain kuivuudesta ja rankkasateiden aiheuttamista tulvista ja maanvyöryistä, joten kokemusta erilaisista kriisitilanteista ja hätäaputyöstä löytyy. World Visionilla on mm. ebolan ja zikaviruksen kohdanneena kokemusta myös epidemioiden ja pandemioiden torjunnasta.

Pandemiasta huolimatta Ngoswetin alueen kehityshankkeelle kuuluu myös hyvää. Saimme juuri vuosiraportin, jossa kerrottiin, että kummien lahjoitusvarojen turvin on saatu kuluneen vuoden aikaiseksi mm. seuraavaa:

~ 3 325 lasta saavat ravinnerikkaampaa ruokaa, sillä 1835 talouteen on jaettu kasvien siemeniä
~ 13 600 lasta saavat nyt juomiskelpoista puhdasta vettä, kun alueelle asennettiin vesitankkeja
~ 115 tyttöä saavat asua kouluviikot turvallisesti koulun yhteyteen perustetussa asuntolassa pitkän ja vaarallisen koulumatkan päivittäisen kulkemisen sijaan
~ 439 lasta sai syntymätodistuksen, joka turvaa heille niin pääsyn terveydenhuoltoon kuin koulutukseen

Kaikki nämä asiat tuntuvat hyvin paljon konkreettisemmalta, kun on käynyt paikan päällä ja nähnyt välähdyksen olosuhteista, joissa paikalliset elävät. Ngoswetin alueella suurin osa perheistä saa elantonsa pienviljelystä, koska maaperä on hedelmällinen. Tulot ovat kuitenkin pienet eivätkä usein riitä kunnolliseen ravintoon koko perheelle. Koulut ja terveyskeskukset ovat heikosti varusteltuja ja sijaitsevat kaukana, sillä monet asuvat vaikeakulkuisissa paikoissa vuoriston rinteillä. Erityisesti kuivina kausina esiintyvä vedenpuute on alueen suurimpia ongelmia, joka on johtanut sairastumisiin ja siihen, että lapset eivät pääse kouluun, jos heitä tarvitaan vedenhakuun. Lähin paikka voi olla monien kilometrien päässä ja vesi on monin paikoin saastunutta, sillä ihmiset ja eläimet juovat ja peseytyvät niissä yhdessä. Vesitankkien asentamisella ja vesiputkien vetämisellä asutuksen lähelle, jopa joihinkin koteihin, on siis valtava merkitys.

Kummius on tuntunut merkityksellisemmältä kuin olisin osannut etukäteen kuvitella. Olemme kaukana kummilapsemme arjesta, mutta toivon voivamme konkreettisen tuen lisäksi tarjota jonkinlaista henkistä tukea – olla kummipojallemme sellaisia aikuisia, jotka ajattelevat ja kannustavat häntä, ja voivat ehkä tuellaan luoda luottamusta tulevaisuuteen.

30 euron kuukausimaksu, joka lähtee suoraveloituksena tililtä, tuntuu meille lähes hävettävän pieneltä. Summa on silti paikallisella tasolla suuri: sillä saadaan aikaan konkreettisia muutoksia. Mitä enemmän kummeja, sen isommin asioita voidaan muuttaa.

Posti ei ole kulkenut pandemian vuoksi tavalliseen tapaan, mutta saimme silti kummipojaltamme ennen joulua tervehdyksen. Kirje sisälsi piirroksia ja kaikesta huolimatta iloisia uutisia: jalkapalloa on pelattu ahkerasti, perhe on pysynyt terveenä ja he ovat lahjoitusten turvin saaneet hankittua itselleen oman lehmän. Se on suuri asia, sillä maito on suureksi avuksi ison perheen ruokkimisessa ja ylijääneestä maidosta saa myymällä hiukan tuloja.

Haluan palata tarkemmin Kenian matkaamme, mutta säästän reissukertomuksen jatko-osan seuraavaan kertaan. Sitä odotellessa voit halutessasi ryhtyä kanssamme kummiksi Suomen World Visionin sivuilla – tule mukaan! Kummiksi voi ryhtyä yksin, pariskuntana tai vaikka ystäväporukalla. Kattavat vastaukset useimmiten kysyttyihin kysymyksiin löytyvät aiemmasta kirjoituksestani.

Kummiksi ryhtymistä ei tarvitse jättää tekemättä siinä pelossa, ettät omat resurssit eivät riitä aktiiviseen yhteydenpitoon kummilapsen kanssa. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä! Pelkästään kummina olemisella on valtava vaikutus niin kummilapsen kuin yhteisön elämään. Säännöllinen tuki luo lapselle ja hänen yhteisölleen mahdollisuuden suunnitella tulevaisuutta.

Uusien kummien lisäksi on tarvetta myös kertalahjoittajille. Auttaisitko ainakin kertaluontoisesti, jos voit? Esimerkiksi lahjoittamalla hygieniapaketin osallistut lasten terveyden suojelemiseen. Pienin lahjoitussumma on viisi euroa.

Paketin avulla World Vision:
~ tukee paikallisia viranomaisia viruksen leviämisen ehkäisyssä
~ tiedottaa hyvästä hygieniasta ja muista keinoista välttää tartunta
~ rakentaa käsienpesupaikkoja ja jakaa saippua
~ seuraa tarkasti tilannetta ja huolehtii tarvittaessa sairastuneiden perheiden lasten hyvinvoinnista

Kiitos, jos voit auttaa. Pienikin summa vie eteenpäin.

Minä tuon mukanani sateet

Pitkästä aikaa musiikkivinkki! En tiedä miten laulaja-lauluntekijä Antti Aution esikoislevy meni meiltä ohi pari vuotta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jarno sen löysi ja sen jälkeen tämä biisi on soinut meillä toistolla. Rakastan tätä väkevää melankoliaa, joka samanaikaisesti osuu täydellisesti suomalaiseen indieperinteeseen ja onnistuu silti kuulostamaan omalta ja tuoreelta. Ylen sivuilta löytyy parin vuoden takainen haastattelu, joka valottaa Aution taustoja.


☊ ANTTI AUTIO ~ MINÄ TUON MUKANANI SATEET

Suvereeni kitarointi tuo mieleen toisen suomalaisen musiikintekijän, Antero Lingrenin ja loistavan Mother-kappaleen. Laitetaan näin vapaan assosioinnin merkeissä sekin tähän, ihan siltä varalta että on mennyt joltain ohi.


☊ ANTERO LINDGREN ~ MOTHER