Vuosi kummina

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Moni teistä saattaa muistaa, että meistä tuli viime vuonna kahdeksanvuotiaan kenialaispojan kummeja. Yksi vuoden kohokohdista oli, kun matkustimme Ngoswetin vuoristoiselle alueelle Keniaan ja tapasimme hänet. Tuo reissu tuntuu tässä maailmantilanteessa hyvin kaukaiselta ajatukselta. Sitä suuremmalla syyllä olen kiitollinen siitä, että meillä oli mahdollisuus kokea se.

Pian matkamme jälkeen alkanut pandemia pisti kaiken sekaisin myös Keniassa. Olimme ensimmäisten joukossa mukana uudenlaisessa Anna lapsen valita -ohjelmassa, jossa kummi ei valitsekaan kummilasta vaan toisinpäin: lapsi saa valita oman kummin. Sillä voi olla iso merkitys lapselle, joka ei pääse vaikuttamaan kovinkaan moneen asiaan elämässään. Ohjelma jouduttiin kuitenkin keskeyttämään heti alkuunsa, sillä vallitsevassa tilanteessa ei ole voinut järjestää valintatilaisuuksia. Kummiksi ryhtyminen onnistuu onneksi edelleen perinteisellä menetelmällä ja Anna lapsen valinta -ohjelma saa jatkoa heti kun tilanne sen sallii.

Apua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan, sillä pandemia ravistelee parhaiten juuri niitä maailmankolkkia, jotka ovat jo lähtökohtaisesti heikossa asemassa. Kehitysmaissa hygieniatilanne on muutenkin huono: tiivis asuminen sekä saippuan ja puhtaan veden puute altistaa sairauksien nopealle leviämiselle ja lisää myös riskiä sairastua koronavirukseen. Puutteellinen terveydenhuolto ja lääkäripula pahentavat tilannetta entisestään: köyhimmissä maissa voi olla esimerkiksi vain yksi sairaalapaikka 10 000 asukasta kohden ja virustestejä, lisähappea ja tehohoitoa on tarjolla vain rajoitetusti.

Vaikka meidän silmin voi näyttää siltä, että lapset pääsevät koronaviruksesta vähällä, tilanne on täysin eri kehitysmaissa, joissa ihmisillä on jo ennestään sairauksia, kuten malariaa tai keuhkokuumetta. Monet sairauksista olisivat helposti hoidettavissa, mutta hoitamattomana tappavia, eivätkä ihmiset välttämättä uskalla koronan pelossa hakeutua hoitoon – näin kävi esimerkiksi ebolan aikaan Länsi-Afrikassa. Lisäksi miljoonat lapset kärsivät vakavasta aliravitsemuksesta ja ovat jo valmiiksi heikossa kunnossa.

Lasten elämä vaikeutuu myös, jos huoltajat sairastuvat tai kuolevat virukseen. Pahimmassa tapauksessa lapset jäävät yksin, kun aikuiset eivät pysty huolehtimaan perheen toimeentulosta. Samalla hyväksikäytön ja väkivallan riski kasvaa.

Keniassa varmistettuja tartuntoja on ollut noin 100 000, todellinen määrä on luultavasti paljon suurempi. Maan rajat on suljettu, julkisilla paikoilla on maskipakko, julkiset kokoontumiset on kielletty ja öisin on ulkonaliikkumakielto. Suljetut koulut aukesivat kuitenkin tammikuussa ja lapset ovat nyt palanneet kouluun. Ensimmäisen kouluviikon tärkein agenda oli opettaa lapsille pandemiaan liittyvää terveysohjeistuksia. World Vision on järjestänyt aluekehityshankkeiden kouluihin käsinpesumahdollisuuden, jota useimmissa kouluissa ei aiemmin ole ollut.

Samson on töissä World Visionin Ngoswetin aluekehityshankkeessa.

World Visionin työ on pitkäjänteistä ja tähtää siihen, että köyhyyden juurisyyt tunnistetaan ja taklataan kouluttamalla paikalliset parantamaan olojaan, tunnistamaan oikeuksiaan ja korjaamaan ongelmia. Pandemian aikaan on tarvittu myös apua akuuttiin kriisiin: esimerkiksi Ngoswtissa on jaettu 650 perheelle hätäavustuksia, joilla he ovat saaneet hankittua ruokaa ja muita perustarvikkeita. Paikallinen henkilökunta kouluttaa myös perheitä ehkäisemään viruksen leviämisen, jakaa terveysneuvontaa ja saippuaa. Kenia ja erityisesti Ngoswetin vuoristoinen alue kärsii ajoittain kuivuudesta ja rankkasateiden aiheuttamista tulvista ja maanvyöryistä, joten kokemusta erilaisista kriisitilanteista ja hätäaputyöstä löytyy. World Visionilla on mm. ebolan ja zikaviruksen kohdanneena kokemusta myös epidemioiden ja pandemioiden torjunnasta.

Pandemiasta huolimatta Ngoswetin alueen kehityshankkeelle kuuluu myös hyvää. Saimme juuri vuosiraportin, jossa kerrottiin, että kummien lahjoitusvarojen turvin on saatu kuluneen vuoden aikaiseksi mm. seuraavaa:

~ 3 325 lasta saavat ravinnerikkaampaa ruokaa, sillä 1835 talouteen on jaettu kasvien siemeniä
~ 13 600 lasta saavat nyt juomiskelpoista puhdasta vettä, kun alueelle asennettiin vesitankkeja
~ 115 tyttöä saavat asua kouluviikot turvallisesti koulun yhteyteen perustetussa asuntolassa pitkän ja vaarallisen koulumatkan päivittäisen kulkemisen sijaan
~ 439 lasta sai syntymätodistuksen, joka turvaa heille niin pääsyn terveydenhuoltoon kuin koulutukseen

Kaikki nämä asiat tuntuvat hyvin paljon konkreettisemmalta, kun on käynyt paikan päällä ja nähnyt välähdyksen olosuhteista, joissa paikalliset elävät. Ngoswetin alueella suurin osa perheistä saa elantonsa pienviljelystä, koska maaperä on hedelmällinen. Tulot ovat kuitenkin pienet eivätkä usein riitä kunnolliseen ravintoon koko perheelle. Koulut ja terveyskeskukset ovat heikosti varusteltuja ja sijaitsevat kaukana, sillä monet asuvat vaikeakulkuisissa paikoissa vuoriston rinteillä. Erityisesti kuivina kausina esiintyvä vedenpuute on alueen suurimpia ongelmia, joka on johtanut sairastumisiin ja siihen, että lapset eivät pääse kouluun, jos heitä tarvitaan vedenhakuun. Lähin paikka voi olla monien kilometrien päässä ja vesi on monin paikoin saastunutta, sillä ihmiset ja eläimet juovat ja peseytyvät niissä yhdessä. Vesitankkien asentamisella ja vesiputkien vetämisellä asutuksen lähelle, jopa joihinkin koteihin, on siis valtava merkitys.

Kummius on tuntunut merkityksellisemmältä kuin olisin osannut etukäteen kuvitella. Olemme kaukana kummilapsemme arjesta, mutta toivon voivamme konkreettisen tuen lisäksi tarjota jonkinlaista henkistä tukea – olla kummipojallemme sellaisia aikuisia, jotka ajattelevat ja kannustavat häntä, ja voivat ehkä tuellaan luoda luottamusta tulevaisuuteen.

30 euron kuukausimaksu, joka lähtee suoraveloituksena tililtä, tuntuu meille lähes hävettävän pieneltä. Summa on silti paikallisella tasolla suuri: sillä saadaan aikaan konkreettisia muutoksia. Mitä enemmän kummeja, sen isommin asioita voidaan muuttaa.

Posti ei ole kulkenut pandemian vuoksi tavalliseen tapaan, mutta saimme silti kummipojaltamme ennen joulua tervehdyksen. Kirje sisälsi piirroksia ja kaikesta huolimatta iloisia uutisia: jalkapalloa on pelattu ahkerasti, perhe on pysynyt terveenä ja he ovat lahjoitusten turvin saaneet hankittua itselleen oman lehmän. Se on suuri asia, sillä maito on suureksi avuksi ison perheen ruokkimisessa ja ylijääneestä maidosta saa myymällä hiukan tuloja.

Haluan palata tarkemmin Kenian matkaamme, mutta säästän reissukertomuksen jatko-osan seuraavaan kertaan. Sitä odotellessa voit halutessasi ryhtyä kanssamme kummiksi Suomen World Visionin sivuilla – tule mukaan! Kummiksi voi ryhtyä yksin, pariskuntana tai vaikka ystäväporukalla. Kattavat vastaukset useimmiten kysyttyihin kysymyksiin löytyvät aiemmasta kirjoituksestani.

Kummiksi ryhtymistä ei tarvitse jättää tekemättä siinä pelossa, ettät omat resurssit eivät riitä aktiiviseen yhteydenpitoon kummilapsen kanssa. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä! Pelkästään kummina olemisella on valtava vaikutus niin kummilapsen kuin yhteisön elämään. Säännöllinen tuki luo lapselle ja hänen yhteisölleen mahdollisuuden suunnitella tulevaisuutta.

Uusien kummien lisäksi on tarvetta myös kertalahjoittajille. Auttaisitko ainakin kertaluontoisesti, jos voit? Esimerkiksi lahjoittamalla hygieniapaketin osallistut lasten terveyden suojelemiseen. Pienin lahjoitussumma on viisi euroa.

Paketin avulla World Vision:
~ tukee paikallisia viranomaisia viruksen leviämisen ehkäisyssä
~ tiedottaa hyvästä hygieniasta ja muista keinoista välttää tartunta
~ rakentaa käsienpesupaikkoja ja jakaa saippua
~ seuraa tarkasti tilannetta ja huolehtii tarvittaessa sairastuneiden perheiden lasten hyvinvoinnista

Kiitos, jos voit auttaa. Pienikin summa vie eteenpäin.

Minä tuon mukanani sateet

Pitkästä aikaa musiikkivinkki! En tiedä miten laulaja-lauluntekijä Antti Aution esikoislevy meni meiltä ohi pari vuotta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jarno sen löysi ja sen jälkeen tämä biisi on soinut meillä toistolla. Rakastan tätä väkevää melankoliaa, joka samanaikaisesti osuu täydellisesti suomalaiseen indieperinteeseen ja onnistuu silti kuulostamaan omalta ja tuoreelta. Ylen sivuilta löytyy parin vuoden takainen haastattelu, joka valottaa Aution taustoja.


☊ ANTTI AUTIO ~ MINÄ TUON MUKANANI SATEET

Suvereeni kitarointi tuo mieleen toisen suomalaisen musiikintekijän, Antero Lingrenin ja loistavan Mother-kappaleen. Laitetaan näin vapaan assosioinnin merkeissä sekin tähän, ihan siltä varalta että on mennyt joltain ohi.


☊ ANTERO LINDGREN ~ MOTHER

Teimme neulemalliston!

Kaupallinen yhteistyö Novita ja Asennemedia

Suhtautumiseni pukeutumiseen on muuttunut viime vuosina. Olen aina ollut kiinnostuneempi omasta tyylistä kuin jatkuvasti vaihtuvista muotivirtauksista. Aikoinaan tuli kuitenkin osteltua huolettomasti uusia “omaan tyyliin sopivia” vaatteita miettimättä sen tarkemmin mistä ne tulevat, kuka ne on valmistanut ja paljonko oikeastaan tarvitsen niitä. Koin silloinkin suosivani laatua, mutta toki vaatteet kestävät, jos niitä on kaapissa niin paljon, että kullekin kertyy vain jokunen käyttökerta vuodessa.

Nykyään ajattelen laatua eri tavalla. Ei ole kyse vain pikamuodin tai heikkolaatuisten materiaalien välttämisestä, vaan laajemmin tietoiseksi tulemisesta, sen pohtimisesta mikä riittää ja mikä tuntuu tärkeältä. Mieluummin yksi täydellinen vaate kuin kymmenen ihankivaa. Mieluummin Suomessa valmistettu vaate kuin sellainen, jonka tuotanto-olosuhteista en tiedä mitään. Mieluummin kompakti vaatekaappi, jossa kaikki on käytössä, kuin rönsyilevä ja runsas vaatekokoelma, jonka äärellä tuntuu silti ettei ole mitään päällepantavaa. Tämä on prosessi, jossa ei taida tulla valmiiksi – olen itsekin sen kanssa yhä kesken.

Olen silti tyytyväinen, etten koe enää tarvitsevani jatkuvasti uutta. Hitaampi kierto kiinnostaa. Mieluummin huollan ja korjaan kuin hankin jatkuvasti uutta. En tarvitse viittätoista paria farkkuja tai kymmeniä gaalamekkoja, jos gaalailen kerran vuodessa. Haluan omistaa vähemmän, mutta muodostaa vaatteisiini isomman tunnesiteen. Sitoutua niihin, rakastaa niitä, elää niiden kanssa, käyttää niitä kauan.

Toki tämä on helpompaa, jos sattuu olemaan ihminen, joka viihtyy 90% ajasta farkuissa ja villapaidassa eikä ole tyylillisesti kovin kokeilunhaluinen, tai esimerkiksi tarvitse työtään varten erillisiä vaatteita. Ajattelen kuitenkin, että muotia on halutessaan mahdollista harrastaa kestävämmilläkin tavoilla. Kaikkien ei tarvitse ryhtyä minimalisteiksi tai haahuilla päivät pitkät samoissa villapaidoissa, kyse on enemmänkin arvojensa pohtimisesta ja valintojensa tiedostamisesta.

Kun Novita ehdotti meille yhteistyötä, tajusin että tässä se on: mahdollisuus luoda jotain uutta ja eri tavalla kestävää. Itsetehty vaate jos jokin on hidasta muotia, jotain mikä suurella todennäköisyydellä päätyy käyttöön, johon muodostuu tunneside ja josta pidetään huolta. Itse tekemällä saa juuri sen värisen ja kokoisen kuin haluaa, ja jokainen vaatekappale on varmasti uniikki. Tuotanto-olosuhteetkin ovat kunnossa, ei tarvitse arvailla missä vaate on valmistunut ja kenen kustannuksella.

Meitä Instagramissa seuraavat jo tietävätkin mistä on kyse: olemme siis tehneet yhdessä Novitan kanssa neulemalliston! Innostuimme ehdotuksesta heti. Mehän käytännössä elämme villapaidoissa, neuletakeissa ja villasukissa. Jarno käyttää talvisin pipoa sisälläkin. Kinastelemme paksuimmista kaulahuiveista. Suurin osa neuleistamme ovatkin niinsanotusti yhteiskäytössä, olkoonkin, että se ei ole aina ollut yhteisesti sovittu järjestely vaan lopputulos jommankumman nyysimisestä.

Vähänpä tiesivät mihin ryhtyivät: meillä molemmilla on kaikista pukeutumiseen liittyvistä asioista todella paljon mielipiteitä. Mallisto onkin suunniteltu yhdessä Novitan väen kanssa siten, että me ideoimme tuotteita, esitimme toiveita ja näkemyksiä Erittäin Tärkeistä Nyansseista, ja tämän pohjalta mahdollisen tuskastumisensa hyvin peittänyt, supertaitava Sari Nordlund suunnitteli lopulliset mallit. Huh, hienosti suunnittelikin! Monet singahtivat kertaheitolla vaatekaappimme käytetyimmiksi.

Halusimme, että neuleista tulee käytännöllisiä ja kauniita, sellaisia joita voimme käyttää joka päivä. Yksinkertaisia ja toimivia perusvaatteita, jotka on helppo yhdistää erilaisiin asuihin ja tyyleihin. Mallit sopivat kaikille sukupuoleen katsomatta, kokoja voi skaalata.

Jokaiseen malliin valittiin yhdessä Novitan kanssa juuri siihen sopiva lanka. Halusimme ehdottomasti kokeilla Novitan uutta Suomivillaa, joka on 100% suomalaista villaa. Tiedän, että moni on odottanut kiihkeästi suomalaisen villan rantautumista lankavalikoimiin ja nyt sitä saa!

Mallit ovat enimmäkseen tosi simppeleitä, koska halusimme, että kynnys niiden toteuttamiseen on mahdollisimman matala ja mukaan uskaltautuvat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole aiemmin innostuneet neulomisesta. Muutamassa mallissa on enemmän neulomista, kuvioita ja yksityiskohtia, mutta nekään eivät ole erityisen haastavia.

Sukuni on täynnä tekstiilitaiteilijoita, mutta itse olin isoäitini suunnattomaksi häpeäksi aikoinaan käsityötuntien kauhuoppilas ja ajauduin jatkuvasti erimielisyyksiin ompelukoneen kanssa. Kutomisesta kuitenkin pidin, vaikka en ollut siinä kovin hyvä, ja myöhemmin lukio- ja yliopistoaikoina neuloinkin itselleni pitkiä myttyjä ja möhkäleitä, jonkinlaisia kaulahuivin ja peiton välimuotoja, joihin kääriydyin talvisin. Ne olivat kyllä rumia. Muistan, että neulominen oli koukuttavaa ja hyvin meditatiivista, vielä rentouttavampaa kuin lukeminen, joka voi rehellisyyden nimissä olla joskus hyvinkin mieltä kiihdyttävää.

Nämä meidän mallikappaleet ovat kuitenkin Novitan neulojien tekemiä, sillä aikataulu oli tiukka eikä kukaan ehkä halunnut ottaa riskiä, että kuviin päätyisi epämääräisiä möhkäleitä. Houkuttelisi kuitenkin viritellä tämä harrastus ja kokeilla syntyisikö puikoista käsissäni esimerkiksi kuvissa vilahtava perusvillapaita jossain toisessa värissä. Luulen, että nuoruusvuosien neulomusten perimmäinen ongelma oli ohjeiden puuttuminen – ja vaikka ohjeita olisi ollutkin, tuskin olisin malttanut niitä kärsimättömänä keskenkasvuisena noudattaa. Neulomista harrastava ystäväni sanoo, että ohjeita seuraamalla kuka tahansa osaa neuloa, ja uskon, että hän on asian ytimessä.

Ohjeet yhteensä kolmeentoista malliin löydätte Novitan uudesta Kevät 2021 -lehdestä, joka on saatavilla nyt lehtipisteistä kautta maan.

Kaamos-villapaita (neulottu Novita Suomivilla -langalla)

Kaamos-villapaidan ajatuksena oli luoda täydellinen perusneule, joista on jostain syystä vaikea löytää laadukkaana versiona kaupasta. Minulle täydellinen perusneule on aina harmaa, jollekin muulle jonkun toisen värinen – nyt saa onneksi jokainen valita itse! Olen supertyytyväinen lopputulokseen, jossa on kaikki nyanssit kohdallaan: aavistuksen lyhyt ja laatikkomainen malli, istuvat olkapäät ja aavistuksen ylipitkät hihat. Paita on neulottu tiheästi ohuesta ja lämpimästä suomalaisesta villalangasta, joka on pehmeä päällä.

 Taiga-neuletakki (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Yksinkertainen, monikäyttöinen pitkä neuletakki toimii sekä Jarnon että minun yllä. Minulle se on aavistuksen oversize ja saan kääriä hihoja, Jarnolle se on istuvampi.

Neva-villasukat (neulottu Novita Nalle -langalla)

Ruksilla varustetut villasukat tuntuvat spesiaaleilta, kuin nimikkosukilta! Muoto on peräisin ranteeseeni tatuoidusta ruksista, joka toimii minulle tarpeellisena muistutuksena. Minulla on paha tapa elää tulevissa ja menneissä, joten ruksi on ikään kuin karttaan piirretty symboli: OLET TÄSSÄ. Pidän myös siitä miten hyvin sukat istuvat. Myönnän, etten ole raaskinut ottaa näitä vielä käyttöön, vaan säilytän niitä näkösällä kaapissa ja silitän niitä välillä. (Mallistosta löytyy myös yksinkertaisempi Aro-sukka, joka vilahtaa ylemmissä kuvissa Jarnon jalassa.)

Väylä-huppuhuivi (neulottu Novita 7 Veljestä -langasta)

Jarno tiesi heti yhteistyön alussa mitä halusi: huppuhuivin, jota hän kutsuu haltijahuiviksi. Hän on aina haaveillut asteen boheemimmasta talviasusteesta, jossa yhdistyy huivi ja huppu, kaikissa takeissa kun ei ole!

Tähkä-kohoneulepeitto ja tyyny (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Tähkä-kohoneulepeitto (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Mallistoon päätyi myös muutama kodin asuste. Kalanruodon mallisella kohoneuleella toteutettu viltti on yhteinen suosikkimme ja sitä käytetään yleisesti myös hartiahuivina ja viittana. Myös koirat rakastavat sitä yli kaiken. Tyynynpäälliset on tehty samalla tekniikalla ja vähän kiinnostaisi neuloa muutama lisää.

Aarnio-neulepusero (neulottu Novita Hygge Wool -langalla)

Muhkeasta pooloneuleesta tuli tosi kaunis ja monikäyttöinen. Se on täydellisen lämmin talvitakin alla, mutta kaavailen myös pukevani tämän nahkatakin alle kevään tullen. Paksu Hygge Wool -villalanka sopii tällaiseen chunky-malliseen neuleeseen hyvin.

Nietos-palmikkoneule (neulottu Novita Suomivilla -langalla)

Jarnon luonnonvalkoinen palmikkoneule on aivan täydellinen perusneule, siinä on kaikki mitä voi neuleelta toivoa. Novita itseasiassa oli se, joka ehdotti tällaista klassisen tyylistä kalastajaneuletta, mikä sopi Jarnolle heti, sillä hän rakastaa juuri sellaisia. Arvostaa kuulemma erityisesti sitä, että villa ei kutise iholla, vaan neule tuntuu pehmeältä päällä.

Koiran palmikkoneule Nuttu (neulottu Novita 7 Veljestä -langasta)

Tottakai koiratkin saivat oman neuleensa! Koirien Nuttu-neule on toteutettu samalla tyylillä kuin Jarnon palmikkoneule, toki muoto on sattuneista syistä hiukan pitkulaisempi. Poolokaulus on taitettava ja hihnalle on jätetty pieni kolo niskan kohdalle.

Korpi-pipo (neulottu Novita Suomivilla -langalla)

Tästä muhkeasta piposta tuli sellainen, josta kilpailemme joka päivä. Siinä on pituutta sen verran, että sitä voi käyttää useammalla tavalla: antaa sen lököttää rennosti takaraivolla, tai taitella siitä ryhdikkäämpi.

Tundra-neuletakki (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Vaaleasta neuletakista tuli vielä ihanampi kuin ajattelin. Se on raikas, rento ja väljä, viimeistelee asun kuin asun. Täydellinen talveen, mutta arvaan, että keksin sille käyttöä pitkin vuotta. Villatakille löytyy perinteisesti käyttöä Suomessa kesäiltoinakin.

No mitä tykkäätt? Löytyikö suosikkia? ALKOIKO NEULOMINEN KIINNOSTAA? Kaikki mallit eivät sitten olleet tässä, säästimme vielä pari yllätykseksi lehteen!

Ja kas näin saat itsellesi jonkun kuvissa vilahtavista neuleista!

✖ Osta Novitan uusi Kevät 2021 -lehti ja valitse sieltä mieluisa malli. Lehdestä löydät ohjeet sen neulomiseen.
✖ Valitse sopiva lanka haluamassasi sävyssä ja osta se esimerkiksi Novitan verkkokaupasta. Sieltä saat tarvittaessa myös puikot. Sopivaa lankaa ei tarvitse osata valita itse, lehdestä löytyy lankasuositus joka malliin.
✖ Ei muuta kuin puikot heilumaan! Hätätapauksessa: lahjo tehtävään äiti tai ystävä. Instagramissa saamamme palautteen perusteella et olisi ainoa.
✖ Jos ohjeisiin liittyen tulee kysyttävää, tiedustelut kannattaa ohjata suoraan Novitalle osoitteeseen ohjetiedustelut@novita.fi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pohjoisen vintageastiat

Kaupallinen yhteistyö Pentik ja Asennemedia

Rakastan vintageastioita! Olen puolivahingossa, melkein huomaamattani alkanut suorastaan harrastaa niitä. Käytännöllisenä saksalaisena en suostuisi keräilemään mitään täysin hyödytöntä, mutta astioita käytämme joka päivä, joten funktionalisti minussa suhtautuu tähän intohimoon suopeasti.

Olen aina ollut kirppishaukka ja rakastanut vanhoja kalusteita ja vaatteita, mutta vintageastioiden metsästys alkoi alunperin työn kautta. Olemme kuvanneet vuosien varrella asiakkaille paljon ruoka- ja viinikuvia, joihin tarvitaan paljon erilaisia astioita, mielellään sellaisia, jotka eivät yhdisty selkeästi mihinkään tiettyyn brändiin. Parhaat astiat ovat vanhoja, käsintehtyjä tai molempia – niillä syntyy rentoja, persoonallisia kattauksia joissa on pääosassa ruoka ja tunnelma. Ostimme astioita edullisesti kirppiksiltä kuvausrekvisiitaksi ja kierrätimme niitä säännöllisesti eteenpäin, mutta kiinnostus kasvoi ja jossain kohtaa kauneimmat astiat alkoivat pinoutua omiin kaappeihin.

Esteettisen ilon lisäksi on ollut inspiroivaa tutustua vanhojen astiasarjojen taustoihin ja suunnittelijoihin. Ei niitä tietenkään tarvitse tietää voidakseen nauttia vanhoista esineistä, mutta pienikin perehtyminen syventää suhdetta aarteisiin. Taustalla olevat tarinat ovat sitäpaitsi tosi kiinnostavia. Arjen muotoilukulttuuri heijastaa aina aikaansa, kertoo siitä miten aiemmin on eletty ja ajateltu ja mitä on pidetty tärkeänä.

Nykyään löytöjä tulee tehtyä harvemmin ja niukemmin, koska astiakokoelmamme uhkasi jossain kohtaa paisua yli käytössä olevan säilytyskapasiteetin. Kuvausrekvisiittaa kierrätämme edelleen säännöllisesti silloin kun sitä tulee, omiin kaappeihin jää ainoastaan tarkoin valitut suosikit.

Kaikki vintageastiamme ovat päivittäisessä käytössä. Emme hilloa edes harvinaisuuksia kaappeihin oikean hetken varalle, elämä on sellaiseen liian lyhyt. Käytämme suosikkejamme paljon ja usein, ne pitävät siitä etteivät ehdi kerätä pölyä.

Laajasta astiakokoelmasta oli hyötyä, kun jokunen vuosi sitten aloimme kunnostaa sukuni vanhaa taloa. Talo oli täynnä irtaimistoa, mutta vain osa siitä oli käyttökelpoista. Kaapeista löytyi isoisovanhempien häälahjaksi saama siro posliininen kahviastiasto sekä jokunen vanha vati, kannu ja jälkiruokakippo, mutta esimerkiksi kylmävarastoina vuosikymmeninä olleista perähuoneista löytyneet satavuotiaat ruokalautaset olivat kuluneet ja lohjenneet sellaiseen kuntoon ettei niitä voinut ottaa käyttöön. Jokapäiväiseen (tai mihinkään) käyttöön sopivia astioita ei siis juuri ollut.

Valkkasimme kokoelmastamme talon henkeen sopivat vintagekipot ja -kupit, loput löytyivät myöhemmin kirppiksiltä. Talon astiat muodostavat nykyään rennon ja sekalaisen kokoelman erilaisia sarjoja ja aikakausia, joille yhteistä on suomalaisuus. En ole kovin tarkka siitä sopiiko kaikki yhteen. Ei voi mennä pahasti pieleen jos yhdistelee sellaista mistä pitää. Kaikki lempparini ovat kotimaisia, sillä astioita Suomessa on aina osattu suunnitella.

Yksi suosikeistani on Pentik, jonka vintagekeramiikkaan rakastuin jo vuosia sitten. Ei minulla tainnut olla mitään muita mahdollisuuksia, sillä olen Pentik-lover jo toisessa polvessa: äitini keräilee Viinimarja-sarjaa, jota hän nimittää trauma-astiastokseen. Trauma johtuu siitä että hän vietti nuorena kaikki kesänsä kökkien sukutalojen pihojen viinimarjapensaissa ja jollain Tukholma-syndrooman logiikalla hän haluaa elää viha-rakkaussuhteessa viinimarjojensa kanssa lempiastiastonsa muodostossa. Onnekseni Viinimarjaa liikkuu hyvin kirppiksillä: pidän päässäni listaa mitä äitini kokoelmasta vielä uupuu ja keräilen niitä mukaani aina kun näen. Joululahja on joka vuosi hoidossa kauan ennen joulua.

Pentik lainasi kuva-arkistoistaan vanhoja kuvia, ihan mielettömiä!

Monen mielikuva Pentikistä perustuu vaniljantuoksuisiin myymälöihin, porokuvioituihin villaviltteihin, jonkinlaiseen keskiluokkaiseen idylliin jossa takassa palaa tuli ja joulu on koko ajan kulman takana. Ei se väärin ole, ja ymmärrän tietysti hyvin, että lappilainen kodikkuus vetoaa. Minulle 70-luvun alussa Posiolla perustettu Pentik on kuitenkin aina edustanut jotain ihan muuta, taiteilijalähtöisempää muotoilukulttuuria ja käsityötä, jossa on tekemisen tuntu.

Pentik on ollut kauan maailman pohjoisin keramiikkatehdas. Nyt Pentik on myös Suomen ainoa keramiikkatehdas ja isommista suomalaisista astiavalmistajista ainoa, joka yhä valmistaa kaiken keramiikkkansa Suomessa. Se on oikeasti ihan mieletön asia. 50 vuoden juuri täyttäneen eli juhlavuottaan viettävän yrityksen perustaja Anu Pentik suunnittelee edelleen aktiivisesti sekä käyttöesineitä että taidekeramiikkaa ja on usein ensimmäisenä aamulla tehtaalla.

Pentik oli aluksi pieni savipaja Anu ja Topi Pentikäisen perheen kelohirsisen kodin alakerrassa. Pariskunta ymmärsi pian tarvitsevansa ammattilaisia sekä suunnitteluun että tuotantoon, ja ensimmäisen taiteellisen johtajan palkkaamisen jälkeen yritys alkoi kasvaa nopeasti.

Pentik on tehnyt historiansa aikana myös paljon keraamisia taide-esineitä!

Pentikin vanhat astiat erottuvat suomalaisessa muotoiluperinteessä rustiikkisilla nyansseillaan. Eniten pidän kaikkein vanhimmista, luonnonläheisistä 70-luvun sarjoista, jotka olivat Lapin vastaus silloiselle hippiliikkeelle. Kukkien sijaan astiat huokuvat arktista luontoa. Rakastan niiden helppoutta ja monikäyttöisyyttä ja sitä miltä ne tuntuvat kädessä: vankoilta, kestämään tarkoitetuilta. Sitä ne ovatkin, sillä Pentikin kaikki keramiikka-astiat on todellakin tehty käyttöön: ne saa laittaa niin uuniin, pakastimeen, pesukoneeseen kuin mikroon.

Pentikin astiat on tehty muovaamalla, lukuunottamatta teekannuja ja kaatimia, jotka on tehty valamalla. Tehtaan mallimestari työstää suunnittelijan ideasta kipsimallin, keraamisen prototyypin ja lopulta äitimuotin, jolla astiat valmistetaan. Alusta loppuun Suomessa tehtyä keramiikkaa.

Olen supermielissäni siitä, että astiavalmistajat ovat itsekin alkaneet havahtua vintageastioidensa arvoon. Pentik on avannut tehtaansa yhteyteen Posiolle Pentik Vintage -kaupan, johon on kerätty merkin 70- ja 80-luvun aarteita. Olen nähnyt kuvia, ah mitkä apajat! Elättelen toiveita retkestä Posiolle, sitä odotellessa olen viime viikkoina nappaillut kuvia meidän kokoelmamme Pentik-helmistä.

Peter Winquistin suunnittelema Halla-sarja 70-luvulta

Suurimpia suosikkejani ovat 70-luvun alussa syntyneet Halla– ja Riekko-sarjat, joita yhdistää tummien pilkkujen täplittämä vaalea keramiikka. Taustalta löytyy tarina: Kaj Franck vieraili Posiolla Pentikin keramiikkatehtaalla vuonna 1973 ja kuuli ongelmasta, että Posion vesijohtovedessä on niin paljon rautaa, että keramiikkaan tuli poltossa ruskeita pilkkuja. Franck ehdotti asian ratkaisemista niin, että lisätään pilkkuja. Näin Hallan ja Riekon pilkullinen lasite sai alkunsa. Arvostan tällaista käytännönläheistä ajattelua: käännetään voitoksi se, mihin ei voida vaikuttaa.

Molemmat sarjat on suunnitellut Peter Winquist, joka toimi Pentikin taiteellisena johtajana 70-luvulta 80-luvun alkuun. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että pyöreistä muodoista tunnistaa Hallan (ainakin osa teistä ehkä muistaa kaksikorvaisen klassikkomukin) ja suoremmista linjoista Riekon. Ei se ole niin tarkkaa, sekoittelemme niitä iloisesti keskenään. Sarjoja yhdistää käytännöllisyys ja helppous: nämä astiat ovat tukevia ja kestäviä ja yksinkertaisen muotoilunsa ansiosta ne sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kuvassa harvinaisempi lasitekokeilu herkullisen kinuskisella sävyllä.

Myös taiteilija Reidar Säreistöniemen kotimuseon yhteydessä toimivassa kahvilassa on muuten vanhat Halla-astiat käytössä!

Meillä on aika hyvin Hallaa ja Riekkoa, mutta kahvikuppeja ja teemukeja haluaisin muutaman lisää – esimerkiksi ylläolevan kuvan jättimukia on löytynyt vain yksi. Menneinä vuosikymmeninä suosittiin pieniä kahvi- ja teemukeja, ja nykyihmisen kofeiinintarpeisiin sopivia isoja mukeja valmistettiin vain vähän. Haaveilen myös kakkuvadista, koska teen usein banaanikakkua ja ainakin pari kertaa kesässä pavlovaa. Toistaiseksi Hallan iso ruokalautanen on ajanut asian hyvin.

Halla-tarjoiluvati on tosi monikäyttöinen, pidämme siinä usein hedelmiä ja vihanneksia tai tarjoilemme salaatin. Laakealle vadille levitettynä moni salaatti näyttää minusta kivemmalta kuin kulhoon pinottuna.

Hiisi-sarjaa Pentikin tehtaanmyymälässä 70-luvulla

Hallan pyöreät muodot perustuvat kellertävään Hiisi-sarjaan, joka on luultavasti tunnetuin Pentikin 70-luvun sarjoista. Sarja luolamaalaus- ja saamelaiskuvioineen olivat aikansa tuote, enää niitä ei tehtäisi. Meillä on sarjasta tuo pikkuinen, epätyypillisen tumma munakuppi.

70-luvun tummanpuhuva Miilu-sarja on niinikään muotokieleltään sukua Hallalle. Pyöreä vati on yksi suosikkiesineistäni, se seilaa huoneesta toiseen milloin mihinkin tehtävään valjastettuna. Juuri nyt: verigreippejä.

Kanerva-sarjan lautaset palvelevat milloin iltapalalautasina, milloin suitsukealustana. Pentikin vanhojen sarjojen astioissa on paljon sävyvariaatioita ja muutenkin elävät, luonnonläheiset värit.

Kanerva-kahvikupit ostin aluksi eräitä kuvauksia varten, mutta saattaa olla, että ne jäävät taloon, sillä vierailevat eläkeläiset rakastavat juoda kahvinsa pienistä kupeista. Sitäpaitsi katsokaa miten hyvin ne sopivat pirtin sävyihin!

Ruskea kuviollinen maustepurkki on Pirtti-sarjaa vuodelta 1976. Muut maustepurkit ovat peräisin Pentikin alkuajoilta, kun Pentikillä oli keramiikkatyöntekijöitä valmistava ammattikoulutus. Peter ja Anja Winquistin johdolla opeteltiin lasitusta, valutuotantoa ja käsinkoristelua. Winquistit saatiin houkuteltua Arabian tehtaalta suunnittelemaan, käynnistämään ja johtamaan 30 oppilaan keramiikkatyöllisyyskurssia, joka alkoi keväällä 1974.

Rakastan tätä harvinaisuutta, kulhoa joka kuuluu Ranua Murr Murr -linnaa varten 80-luvulla tehtyyn keramiikkasarjaan. Olemme keskustelleet siitä mikä eläin kulhon pohjalle on käpertynyt ja erinnäisen erimielisyyksien jälkeen päätyneet siihen, että kyseessä on tarkemmin määrittelemätön kissaeläin. Sarja suunniteltiin turistien ja lapsiperheiden iloksi, itse käytämme sitä karkkikippona.

Uusin löytöni on niinikään harvinaisuus, Pentikin keraaminen pöllötuikku! Pentikin väki kertoi, että se on ruotsalaisen Henrik Allertin suunnittelema. Savipajan tiloissa on pidetty aikoinaan kuukauden pituisia keramiikkasymposiumeja, joiden osallistujina oli keramiikkataiteilijoita eri puolilta maailmaa. Allert suunnitteli myöhemmin Fauna-studiomalliston, jonka tunnetuin osa on riekkolintu.

Pahaenteinen pikkupöllö istuu leivinuunin reunuksella tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Sillä on yllättävän suuri auktoriteetti ottaen huomioon, että sillä on korkeutta noin 15 senttiä.

Pöllöjä tehtiin aikoinaan vain pieni määrä, meillä kävi siis tuuri! Pöllö on lietsonut Instagramin puolella suurta hilpeyttä ja niinpä mietinkin olisikohan joukossanne kiinnostuneita, jos tekisin Pentikille aloitteen uudesta pienestä PÖLLÖERÄSTÄ? En voi tietenkään luvata mitään, mutta voin yrittää!

Rakastan yli kaiken näitä painavia pieniä kippoja, jotka eivät kuulu mihinkään sarjaan, vaan ovat luultavasti käsindreijattuja yksittäiskappaleita. Pentikin keramiikkatehtaalla vieraili 70-luvulla keraamikkoja monista eri maista, Amerikasta asti. Käytämme näitä pieniä kulhoja ja kippoja kaikenlaiseen, kuten sormisuolan, dipin,hillon tai pähkinöiden tarjoiluun, tai apuna kattauksessa, kun pitää olla jotain mihin nakata teesiivilä tai kananmunakuoret.

Koirien pastellisävyiset ruokakupit ovat päivittäisessä käytössä – painavat kulhot eivät pyöri pitkin lattiaa vaikka illastajat yrittävät toisinaan nuolla lasitteetkin niiden pohjalta. Vaaleanpunainen on 80-luvulla Hallan runkoon tehtyä Koivu-sarjaa, ja vaaleankeltainen luultavasti erivärisillä lasitteilla tehdystä koe-erästä, joita on myyty jo 70-luvulla Posiolla ikäänkuin outlet-mallistona. Monista muistakin sarjoista tehtiin koe-eriä eri väreillä, joten kaikenlaisia harvinaisuuksia voi tulla vastaan.

Myös puulusikka on Pentikin ja löytynyt kirppikseltä!

Kirppisonni voi olla myöten missä vaan, mutta parhaat apajat Pentikin vintagekeramiikan bongaamiseen ovat ehdottomasti nyt Itä-Lapissa Posiolla, sillä Kulttuurikeskus Pentik-mäelle on tosiaan avattu Pentik Vintage -kauppa. Siellä myydään juurikin näissä kuvissa vilahtavia vanhoja 70- ja 80-luvun sarjoja, jotka eivät ole enää vuosikymmeniin olleet tuotannossa.

Pentik-mäki on muutenkin vierailun arvoinen, ja siellä käykin vuosittain 100 000 ihmistä. Matkailukohde on saanut kestävän matkailun eteen tekemästään työstä Green Key- ja Sustainable Travel Finland -merkit.

Pentik-mäeltä löytyy inspiroivaa tekemistä ja näkemistä koko päiväksi: erilaisia näyttelyitä, Kahvikuppimuseo, tehtaanmyymälä, kahvila ja Pentik Kotimuseo eli Pentikäisen perheen entinen kotitalo, jonka alakerrassa savipaja alkoinaan aloitti toimintansa ja jossa on esillä nyt Pentikin varhaistuotantoa ja työvälineitä. Pentik-mäellä on myös Anu Pentik Galleria sekä parinkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Pentik Kartano, pian 160-vuotias porotila, jonka pariskunta on kunnostanut taiteen kodiksi. Tila toimii näyttely- ja tapahtumapaikkana, vierasateljeena ja taidekotina. Kesäisin siellä toimii kahvila, josta saa vohveleita.

MYYTY. Maakuntaretki tiedossa heti kun löytyy sopiva hetki.

Anu Pentik Galleriassa avautuu muuten 18. helmikuuta Pentik 50 vuotta -näyttely, jossa esitellään Pentikin matka 70-luvulta tähän päivään. Juhlavuoden kunniaksi Pentik jakaa tarinoita tekijöiden, tuotteiden ja tapahtumien takaa, ja kutsuu myös asiakkaansa jakamaan omat Pentik-tarinansa kuvan tai kertomuksen muodossa! Kaikkien tarinoidensa jakaneiden kesken arvotaan kuukausittain 100€ Pentik-lahjakortti. Lisäksi sykähdyttävimmän tarinan kertoja kutsutaan vierailulle Pentikin kotiin, Posiolle.

Kiinnostaako Pentik? Entä mitäs tuumaatte kokoelmastamme, löytyykö suosikkia?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA