Kuulun niihin, joille koulunkäynti oli luontaisesti helppoa. En ollut kovin tunnollinen enkä jaksanut päntätä, mutta pärjäsin silti, koska aivoni ovat sellaiset, että tieto tarttui päähäni oppitunneilla. Kirjoitin muutamat laudaturit valmistautumatta kirjoituksiin juuri ollenkaan. Meidän opettajaperheessä sitä ei erityisesti ihmetelty, kohtalainen tai kiitettävä koulumenestys oli itsestäänselvyys. Olin pienestä saakka lukenut kirjoja, päässyt taidekursseille ja museoon ja teatteriin, kasvanut maailmaan jossa koulutusta arvostettiin, ympyröitynä ihmisillä joille oli selvää että jonain päivänä hakisin ja pääsisin yliopistoon. Sellaisilla eväillä ja sopivilla syntymälahjana saaduilla ominaisuuksilla oli helppo pärjätä, vaikka kieli vaihtui välissä.
Kaikilla ei ole samat vahvuudet eikä samat lähtökohdat koulunkäyntiin. Jarno puhuu aiheesta tänään julkaistussa Hesarin jutussa enkä voisi olla ylpeämpi. Miten paljosta hän on mennyt läpi ja miten hienon esimerkin hän antaa siitä, että arvosanat eivät määrittele ihmistä tai mahdollisuuksia löytää omaa polkua.
Mediassa juhlitaan joka vuosi yhdentoista laudaturin ylioppilaita, ja ilman muuta he ansaitsevat ruusunsa ja kiitoksensa. Sellaisia saavutuksia ei saa ilman kovaa työtä. Huippusuorituksia juhliessa unohtuu kuitenkin helposti kaikki ne, jotka ovat tehneet vähintään yhtä paljon töitä päästäkseen rimaa hipoen läpi. Ne, jotka saivat lakin, vaikka kotoa ei kyetty tukemaan koulunkäyntiä. Ne, jotka valmistuivat luki- tai keskittymishäiriöstään huolimatta. Ne, joiden kotiolot olivat niin stressaavat, että voimavarat just ja just riittivät kouluun. Ja ne, joiden vahvuudet ovat yksinkertaisesti muualla kuin kouluaineissa, sillä koulussa mitataan tietynlaisia ominaisuuksia ja ihmisissä on niin valtavan paljon muutakin. Myös nämä ovat onnistumisia, menestystarinoita.
Onnea kevään ylioppilaille!
PHOTO BY STELLA HARASEK