Flow 2019

Kesti monta päivää selvitä Flow’sta ja – näköjään viikon palata asiaan. Skippasimme jatkot eikä valvomisen tai viinin suhteen sattunut ylilyöntejä, mutta viikonlopun festarointi tuntui silti väsymyksen lisäksi särkynä jaloissa, selässä ja jopa takalistossa. Siitä syytän Helsingin mukulakivisiä katuja, sillä matkustin viikonlopun aikana pomppivassa tarakkakyydissä. Maanantaina (ja tiistaina, ja keskiviikkona) kyllä tunsi olleensa festareilla, mutta oli kyllä kaiken säryn arvoista.

Päätimme etukäteen ottaa rennosti. Hortoilimme keikalta toiselle ja kiertelimme aluetta, joka on joka vuosi vähän eri. Emme edes yrittäneet sopia kenenkään kanssa tärskyjä, vaan antauduimme ihmisvirralle ja luotimme siihen, että Flow’ssa ei voi olla törmäämättä tuttuihin. Tällä kertaa tuli nähtyä pitkästä aikaa vuosien takaisia työtovereita, ihmisiä, jotka olivat aikoinaan töiden kautta läsnä jokapäiväisessä elämässäni ja sittemmin katosivat, kun minä lähdin musiikkialalta ja melkein kaikki muut jäivät. Ala on kokenut valtavia murroksia, mutta ihmiset ovat yhä samoja ja jutut ovat tuttuja tavalla, johon on helppo solahtaa – ihan kuin olisin tipahtanut takaisin vuoteen 2009 ja ollut menossa seuraavana maanantaina töihin viemään artistieni sinkkuja radioihin. Sitten ravistin päätäni ja muistin etten edes tiedä ketkä tällä hetkellä heiluvat Suomessa listojen kärjessä.

Tämänkin ihanan naisen tapasin aikoinaan musiikkimaailmassa, myöhemmin meistä tuli yhtiökumppaneistakin. Me näemme onneksi useammin kuin satunnaisesti Flow’ssa.

Joka vuosi pakkaan mukaan kameran linsseineen ja ajattelen, että ah tällä kertaa minä otan Flow´n kaikkien aikojen valokuvaushaasteen kannalta, kun kerran vietän viikonloppuni visuaalisen tykityksen keskellä! Kuvaan taideinstallaatioita ja tyylikkäitä ihmisiä, ehkä pysäytän tuntemattomiakin! Hankin jopa kuvausluvat lavan eteen ja otan lähietäisyydeltä keikkakuvia, joissa hiki lentää ja valo hohkaa taianomaisesti artistin takaa! Ja sitten käy aina samalla tavalla. Kameraan päätyy ehkä kolmekymmentä kuvaa, joissa on joka vuosi ne samat asiat: ystäviä, suttuisia kuvia pimenevässä illassa kimaltavista valoista, yleisön keskeltä otettuja keikkakuvia joissa ihmisten kädet heiluvat linssin edessä ja muuta sekoilua, jossa tunnelma on tärkeämpää kuin tarkennuspiste. Mutta niihin tiivistyy asiat, joita eniten Flow’ssa fiilistelen, viimeisen kesäviikonlopun haikeus, kiireettömät hetket ihmisten kanssa, huojuminen yleisömeren mukana, ne valot elokuun mustassa yössä. Kaikki osa siirtymäriittiä kesästä alkusyksyyn.

Viikonlopun yllättäjä: Ruusut olivat superhyvät! Olen missannut heidät sata kertaa, nyt osuin vihdoin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Keikka oli ihana ja intensiivinen, olisin voinut hytkyä siellä tuntikausia. En ilmeisesti ollut mielipiteeni kanssa yksin, sillä teltta oli ääriään myöten ahtotäynnä. Tuli hyvä mieli siitä, että yleisö on löytänyt näin nopeasti suhteellisen tuoreen yhtyeen.

Viikonlopun safkasuosikki: Munchies by Matti Jämsen. Mac’n’cheese ja friteerattuja asioita kukkakaalista kanaan ahdettuna vohvelitötteröön: kuulostaa täysin sekopäiseltä ja onkin, mutta onnistuu jollain selittämättömällä tavalla toimimaan. Festariruokaa parhaimmillaan, rasvaa ja nopeita hiilihydraatteja.

Viikonlopun ei-yhtään-yllättävä suosikkibaari: Iittala Vintage Bar. Rakastin niin nostalgisia juomia kuin sieltä sun täältä kerättyä vintagelaseja, joihin cocktailit loihdittiin. Kuvassa oikealla Tapio Wirkkalan suunnittelema Future-lasi, aika kaunis! Vasen lasi on valmistettu aikoinaan irish coffeen tarjoiluun, suunnittelijaa en muista. Mustaherukalla maustettu Kelkka-mocktail maistui siitä myös.

Australialainen Tame Impala oli hyvä ja lavashow’n jokainen sekunti oli täsmäräätälöity taltioitavaksi Instagramiin, mutta jotenkin en jaksanut yhtään, kun oli hyvät keskustelut käynnissä, viinilasi edessä ja odotin vaan, että Robyn aloittaisi. Jarno fiilisteli keikkaa kyllä, minä havahduin vasta kun miljoonat konfetit alkoivat sataa yleisön ylle. Silloin tietysti harmitti etten ollut lavan edessä heilumassa.

Robyn soitti viimeisenä lauantai-iltana ja tuntui, että koko Flow oli pakkautunut telttaan: odotus väreili katossa asti niin sakeana, että sitä olisi voinut viipaloida veitsellä. Ensimmäiset kappaleet eivät vieneet vielä mukanaan, mutta Love Is Free -kappaleen kohdalla miestanssijan kanssa syntynyt dance off oli parasta mitä lavalla on nähty naismuistiin ja siitä kaikki olikin silkkaa ilotulitusta loppuun saakka. Dancing On My Own räjäytti potin eikä edes se, että osa yleisön ilman säestystä laulamasta kertosäkeestä tuli ilmeisesti taustanauhalta, himmentänyt kollektiivista hurmosta. Robynin keikka löytyy muuten YLE Areenasta.

Poljin keikan jälkeen kotiin Jarnon kanssa, yö oli lämmin ja pehmeä. Tie kiisi alla ja kerrankin jopa minun mieleni (painekattila nimeltä Stella Harasekin pää) oli aivan hiljaa. Hytkyin satulassani kuvitteellisen biitin tahtiin ja toivoin, että matka kestäisi vielä vähän pidempään.

Mielenrauha jäi lyhyeksi, heräsin tietysti aikaisin sunnuntaiaamuna jännittämään illalla koittavaa The Curen keikkaa. Olen nähnyt yhtyeen aiemmin kolme kertaa, Los Angelesissa vuonna 2003, Tukholmassa kymmenisen vuotta myöhemmin ja Helsingissä kolme vuotta sitten. Mutta se on silti aina Tapahtuma. The Cure on kuitenkin ollut mukana elämäni käänteissä pidempään kuin suurin osa tuntemistani ihmisistä. Mikä tahansa kiertue voi sitäpaitsi jäädä nykyään jo kuusikymppisen Robert Smithin ja kumppaneiden viimeiseksi.

Tämä nainen pitää teknon lisäksi The Curesta.

Jännitti mitä kaikkea massiivisen pitkistä keikoistaan tunnettu yhtye ehtisi tunnin pituiseen festarislottiinsa mahduttaa. Tunti on niin lyhyt aika ja heillä on niin paljon hienoja levyjä, sellaisiakin kuten vuonna ’89 julkaistu Disintegration tai pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Wish, joilta voisi soittaa vaikka kaiken. Hirvein huoli: ei kai ne vaan soita uusia biisejä!? Kukaan ei kuitenkaan halua kuulla mitään 2000-luvun vaihteen jälkeen julkaistua, selvitin Jarnolle, joka kuunteli yllättävän kohteliaasti ottaen huomioon, että monologi oli jatkunut jo jonkin aikaa. Jatkoin monologia myös brunssivieraillemme eivätkä nekään kehdanneet keskeyttää. Ehkä ne olivat päättäneet yhdessä Jarnon kanssa, että annetaan nyt ton vaahdota rauhassa ettei sen pää poksahda.

Ennen The Curen saapumista lavalle piti kitua läpi pitkä sunnuntai-iltapäivä ja Father John Mistyn keikka. Olihan se hyvä. Varma ja tyylipuhdas suoritus, ei virheitä tai kompurointia. Bändin jätkät näyttivät aurinkolaseissaan, mustissa puvuissaan ja raamatullisissa parroissaan tismalleen samalta kuin solisti. He saarnasivat seurakunnalle, joka palvoi heitä ja yhtäkkiä tunsin itseni ulkopuoliseksi, vaikka kappaleet olivat läpikotaisin tutut. Kaikki oli niin täydellistä. Ihan kuin lavalla olisi heilunut rivi näyttelijöitä, tai vahanukkeja, joista kukaan ei oikeasti hengittänyt tai hikoillut.

Sitten vihdoin, vihdoin The Cure. Juuri ennen kuin keikka alkoi kävin Himmun kanssa Whatsappissa koko viikonlopun ainoan klassikkokeskustelun. Täällä lavan edessä, tulkaa, täyttyy! Jonotan viiniä, pitäkää paikkaa! Täällä miksauskopista vasemmalle, mulla on hattu! Heiluta nyt sitä hemmetin hattua että näen teidät! Olimme kuusitoista vuotta sitten Los Angelesissa yhdessä The Curen keikalla ja oli selvää, että tämäkin katsottaisiin yhdessä.

The Cure ei ole mikään erityisen trendikäs saati visuaalinen yhtye. Taustavisuaalit ovat kirjaimellisuudessaan lähinnä lapsellisia, Lullabyn taustalla nähdään hämähäkin seitti ja niin edelleen. Robert Smith lompsii lavalla samoissa raskaissa maihareissaan ja huonosti istuvissa vaatteissaan kuin 70-luvun lopulla. Ainoa mikä on muuttunut on ikä ja koko muu maailma yhtyeen ympärillä. Mutta ei heitä kiinnosta. He ovat onnistuneet luomaan oman, täysin uniikin todellisuutensa, joka imaisee sille alttiin mukaansa niin ettei paluuta ole. Kuten ystäväni sen myöhemmin sanoitti: The Curea rakastavia ihmisiä yhdistää kokemus ulkopuolisuudesta. Sellaisestakin, mitä voi kokea ihmisten keskellä, omien rakkaidensa ympäröimänä.

Toisena kappaleena kuultu Burn teki selväksi, että kovia soittajia he ovat yhä. Kuusikymppiset miehet rokkasivat (muutaman nuoremman livevahvistuksen kanssa) samalla tavalla kuin kuusitoista vuotta sitten.

Turhaan olin jännittänyt pituutta. Keikka kesti yli kaksi tuntia. Ne, jotka eivät suhtaudu yhtyeeseen erityisellä intohimolla, painuivat varnaan kaljalle sahaavien bassoriffien läkähdyttäminä jo puolivälin jälkeen. Mutta me muut seisoimme nakutettuna paikoillamme viimeiseen bassoniskuun saakka.

A Night Like This on ollut aina yksi suosikeistani. Monet The Curen kappaleet ovat matkanneet mukanani elämänvaiheesta toiseen, mutta tämä on ikuisesti aikamatka yhteen menneeseen heinäkuuhun, kun oli kuuma, tanssin tätä yksin Sputnikin tanssilattialla ja kaikki teki niin kipeää, että piti juoda vodkaa ja huutaa mukana, jotta pystyi jatkamaan.

Lovesong tuli, tietysti tuli. Olen kuunnellut sen vuosien varrella tuhansia kertoja ja yhä vaan se aiheuttaa läikkymistä rintakehässä. Mutta lopulta From the Edge of the Deep Green Sean junnaava kitara oli se, joka sai silmät vuotamaan vettä, kun 20 vuotta henkilökohtaista historiaa vyöryi samaan aikaan yli. Onnea ja ulkopuolisuutta, yksin tanssimista ja halpaan vodkaan hukutettuja suruja.

A Forestin bassoriffi on yhä maailman paras ja koko biisi ihan pakko tanssia, vaikka jalkoja särkee ihan helvetisti.

Illan olisi voinut kruunata Doing the Unstuck, mutta oli ehkä parempi, ettei sitä kuultu. Olisi ehkä pitänyt sytyttää musiikkipäissään koko Suvilahti tuleen ja olisi ollut ikävää saada elinikäinen porttikielto lempifestareilleen.

Encoren viimeiseksi kappaleeksi oli valikoitunut vuoden 1979 hittisinkku Boys Don’t Cry, jonka jälkeen Robert jäi hortoilemaan lavalle ja hymyili hurraavalle yleisölle vähän hämillään. Näky liikutti minua lähes yhtä paljon kuin ne tärkeimmät kappaleet. Täydelliseksi hiotussa maailmassa on vielä jotain vilpitöntä ja kömpelöä, tislaamatonta iloa. Ja ennen muuta tämä: kaikkien näiden vuosien jälkeen hän nauttii yhä keikoistaan, tai sitten on alkanut nauttia niistä vasta nyt, tietoisena siitä, että takana on enemmän kuin edessä.

James Blaken keikka oli hypnoottinen päätös viikonlopulle. Löysin lavan edestä vielä yhden ystävän, jonka kanssa aikoinaan kuuntelimme The Curea. Ilmeisesti kaikki ihmiset, joiden kanssa vietin aikaa 2000-luvun alussa olivat kokoontuneet Robert Smithin takia Suvilahteen ja painuneet sen jälkeen James Blaken keikalle toipumaan.

Olin saapunut festareille Jarnon armeijapyörän tarakalla. Omasta pyörästäni oli iltapäivällä irronnut ketjut ennen kuin olimme ehtineet kunnolla edes kotipihasta ulos ja olimme jatkaneet matkaa yhdellä fillarilla, koska jo viiden tunnin päästä aloittava lempiyhtyeeni ei odottelisi. Tarakalla pääsin myös kotiin, lämpimän yön halki. Festivaalin äänet olivat jo hiljentyneet, valotkin jäivät taakse Siltavuorensalmen sillan jälkeen. Pohjoisrannan purjelaivat kohosivat tummaa taivasta vasten, köydet kolahtelivat vaimeasti mastoja vasten. Pidin Jarnosta kiinni, suljin silmät ja tunsin tuulen, joka oli alkanut kohota The Curen keikan lopussa. Neljäs yhteinen syksy, se alkaa nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime tingan Flow-vinkkejä

Flow Festival on täällä taas! Tämä on aina tätä samaa tunnesekamelskaa: onnea, koska tätä on odotettu koko kesä, ja haikeutta, koska Flow on samalla merkki kesän loppumisesta. Toki aurinko voi vielä lämmittää pitkälle syyskuuhun, mutta jollain tapaa Flow’n sunnuntai tuntuu aina kesän viimeiseltä päivältä, jonka jälkeen ajatukset kääntyvät kohti syksyä. Nämä kuvat ovat viime vuoden elokuusta, juuri tältä samalta perjantailta hetkeä ennen kuin festarit alkavat.

Taide- ja tapahtumatila Pink Space kiinnostaa! Tilassa on tarjolla kaikenlaista vaihtoehtoista ohjelmaa runoudesta performanssitaiteeseen, mutta tila itsessäänkin on kokemisen arvoinen: sitä kuvaillaan hohtavan pinkiksi tunne-spaksi. Todellakin haluan vaaleanpunaiseen spahan vilvoittelemaan! Pink Spacen on suunnitellut sisustusarkkitehti Fanni Suvila ja DJ Taika Mannila. Toivon ehtiväni näkemään ainakin sunnuntain vogue-esityksen.

Iittalan Vintage Bar on ehdoton pysähdyspaikka. Tiivistämöön pystytetyssä baarissa tarjoillaan vintagelaseista ikonisia cocktaileja sen kunniaksi, että Iittalan loistava Vintage-palvelu (josta voi lukea lisää Instagramistani) laajenee tänä syksynä kaikkiin brändin myymälöihin. Haluan testata ainakin uudenlaisen twistin saaneen Kelkan, joka sisältää mm. vodkaa, passionhedelmää ja mustaherukkaa.

Nappaan varmasti juoman mukaan myös The Good Guys Kombuchalta. Uskokaa tai älkää, olen onnistunut viimekeväisessä tavoitteessani korvata osan kahvikupillisistani terveellisemmällä kombuchalla.

Flow’ssa on tunnetusti loistava safkatarjonta, jossa on vaikea mennä vikaan. Olen kuullut hyvää erityisesti St. George -hotellin ravintolasta Andreasta ja Bun2bunin vegaanihampurilaisista, joita ei sekasyöjäkään kuulemma erota tavallisesta. Tänä vuonna haluaisin testata myös Munchies by Matti Jämsenin pinkkejä parmesaaniranuja.

Keikoista kiinnostaa tänään eniten Jonathan Wilson, jolta olen kuunnellut viime aikoina mm. tätä kappaletta. Lauantain kruunaa puolilta öin lavalle asteleva Robyn, jonka Dancing on My Own -biisillä on aivan erityinen paikka sydämessäni. En ole osannut ikinä kunnolla kirjoittaa sitä auki, mutta artisti itse luonnehti taannoin musiikkiaan sanaparilla kyyneleitä tanssilattialla ja se oikeastaan kiteyttää koko jutun.

Kaikkein eniten odotan sunnuntaita: silloin lavalle nousee mm. Father John Misty, josta kirjoitinkin tovi sitten. Jarnolle tämä on varmasti koko viikonlopun kohokohta. Heti perään seuraa minun kohokohtani, The Curen keikka. Robert Smith kumppaneineen kävivät Suomessa kolme vuotta sitten 20 vuoden tauon jälkeen ja laadin silloin kuuden kohdan listan syistä mennä katsomaan keikan. Ne pätevät edelleen. Vuonna 1976 perustettu The Cure on ollut yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja on niistä ainoa, joka on yhä mahdollista nähdä keikalla.

Haluaisin nähdä myös sunnuntaina viimeisten joukossa esiintyvän James Blaken, jos vielä olen tolpillani The Curen jäljiltä.

Nämä viimevuotiset kuvat sopivat teemaan täydellisesti, sillä Tapio Wirkkalan suunnittelemat Briljant-kuohuviinimaljat ovat vintage-Iittalaa. Rakastan näitä lysterillä maalattuja, vaaleanpunaisina hohkavia laseja.

Lopulta viikonloppu menee suunnitelmista huolimatta varmasti samalla tavalla kuin aina ennenkin, onnellisesti eksyen ja iltaan unohtuen. The Curen keikka on ainoa, jota en aio missata, vaikka olisi mikä. Nähdäänkö Suvilahdessa?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Postikortteja Provinssista

✖ SEINÄJOKI, ETELÄ-POHJANMAA

Kirjoitan tätä pakussa matkalla takaisin Helsinkiin. Takana on viikonloppu Provinssissa – ensimmäisen kerran vuosiin! Ensimmäisen kerran taisin olla Provinsissa joskus teininä. En muista siitä mitään. En vitsaile, minulla on ehkä varhaisdementia. Siitä on niin pitkä aika, että se tuntuu eri elämältä. Epäilemättä join liikaa halpaa valkoviiniä ja riehuin liian kireissä pillifarkuissa muiden teinien joukossa jonkun hevibändin yleisössä.

Seuraavan Provinssi-retkeni muistan, se oli opiskeluvuosieni puolivälin tienoilla. Saimme jollain köykäisellä tekosyyllä lainattua festariretkeä varten taidekoulun pakun, jossa nukuimme festareiden leirintäalueella. Pakussa oli kyllä hyvä nukkua, varmasti parempi kuin teltoissa, joissa oli raporttien mukaan sinä kesänä yhtä aikaa kuumaa, märkää ja helvetisti hyttysiä. Ajaminen sen sijaan oli vähän hasardia. Se oli lähinnä leffapuolen opiskelijoiden käytössä ja olin leffatuotannoissa ollut sen verran mukana, että tunsin pakun erityisominaisuudet, kuten esimerkiksi sen, etteivät etuovet aina auenneet ja silloin piti kiivetä sisään takakautta penkkien yli. Kerran tuli myös ajettua pakulla käsijarru pohjassa Tampereelta Poriin. Ei siitä sen enempää.

Varhaisperunoita ruohosipuliaiolilla. Jumalten ruokaa.

Levy-yhtiövuosina Provinssi oli jokakesäisen festarityöputken avaus: artistipromoa tekevien tiedottajien tehtävä oli hoitaa festareilla levy-yhtiön kansainvälisten artistien haastattelu- ja kuvausrumba kaikkine miljoonine lennosta muuttuvine yksityiskohtineen. Työ vaati organisointikyvyn lisäksi hyvät kengät ja lehmän hermot. Tuntui, että niinä vuosina Provinssissa satoi aina: pakkasimme työkavereiden kanssa firman auton takakonttiin kumppareita ja hyttysmyrkkyä ja olimme onnellisia hotellihuoneistamme ja passeistamme, joilla vältti ryysiksen ja pääsi liikkumaan festivaalin huoltoreittejä pitkin.

Mieleen on jäänyt moni Provinssi-keikka, kuten vuosituhannen alussa Seinäjoella soittanut David Bowie, joka lumosi yleisön raukealla esityksellään täydellisenä sunnuntaipäivänä. Se jäi Bowien viimeiseksi Suomen keikaksi. Iggy Popin ja David Bowien yhdessä kirjoittama China Girl on yksi maailman hienoimmista kappaleista kumman tahansa esittämänä, Bowien veto kumisi palleassa asti. Keikan jälkeen näin yleisön joukossa ensi kertaa tutun muusikon, josta tuli myöhemmin poikaystäväni.

Toinen unohtumaton: The Ark silloin kun he olivat parhaimmillaan ja Ola Salon silmäkulmissa oli vähintään kilo glitteriä ja It Takes a Fool to Remaine Sane täytti teltan kollektiivisella euforialla.

Do, do, do what you wanna do
Don’t think twice, do what you have to do
Do, do, do, do, let your heart decide
What you have to do
That’s all there is to find

Eniten jäi aikoinaan harmittamaan Patti Smithin keikka, jonka missasin jonkun reissun takia vuonna 2007 – mutta onneksi ei tarvitse harmitella enää, sillä olen nähnyt Pattin sittemmin sekä Ruisrockissa että viime vuonna Flow´ssa. Okei, Danzigin Provinssi-keikka kaivelee vähän vielä, vaikka se oli silminnäkijöiden mukaan umpisurkea. Kaikessa kauheudessaankin Danzigia ympäröi jokin kummallinen taika, joka saa Dirty Black Summerin kuulostamaan uudelleen ja uudelleen ihan sairaan hyvältä.

Tänä vuonna ei tarvittu kumppareita eikä hyttysmyrkkyä. Mietin hetken olenko ollenkaan samoilla festareilla kuin aiemmilla kerroilla, mutta kyllä se sama alue oli, sama pikkuinen Seinäjoki jonka festarit saavat sekaisin joka kesä. Aurinko paistoi perjantaina pilvettömältä taivaalta, lauantainakin ojenteli säteitään pilvien ja tiheiden puiden välistä. Olimme varanneet hotellihuoneen läheltä festarialuetta, tietysti olisi voinut nukkua pakussakin. Suihku on kuitenkin kiva, vaikkei sitä lopulta edes käyttäisi.

Agendalla oli töitä, mutta vapaa-aikaakin jäi: haahuilimme festarialueella, kävimme syömässä (kaikkea terveellistäkin olisi ollut, mutta ranut, hampurilaiset ja Bonelessin friteerattu kukkakaali kiinnostivat eniten) ja törmäilimme tuttuihin. Jarno löysi hotellin pihalta lapsuudenkavereitaan, pohjanmaalainen kuin on. Isänsä näköä tullut kuulemma vuosien varrella.

Ja pyörimme tietysti keikoilla! Ulkomaiset vieraat eivät tänä vuonna niin puhutelleet, viikonloppu oli kotimaisten juhlaa. Vesalan Tequila soi kun odotimme loossikyytiä veden yli. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa CMX, angstisten Lappi-teinivuosien suosikkini, joka tuli myöhemmin enemmän kuin tutuksi myös musiikkialan kautta. Kävimme fiilistelemässä Apulantaa ja Tonyn violetteja glitterverkkareita. Ellinooran karisma teki vaikutuksen, en tiennyt artistista mitään etukäteen! Anna Puu oli upea itsensä ja soitti suosikkibiisini Tarvin vielä yhden yön aikaa, joka on ihana yhdistelmä kaihoa ja diskoa.

Viikonlopun paras: multitalentti-muusikko-tuottaja Jori Sjöroos, joka tekee tällä hetkellä kokeilevaa teknoa ja riehui lavalla yksinään. Mahtava! Teltta jäi melko tyhjäksi, Flow’ssa hän olisi vetänyt saman tilan helposti täyteen. Harmittamaan jäi Iisa, joka soitti niin myöhään etten jaksanut enää pitää silmiä auki (keski-ikä vai vanhuus, en osaa päättää) ja Vesta, jonka aloittaessa viimeisen päivän iltana pakkasimme jo pakua lähtöä varten. Kuuntelimme siis Turvallista sotaa paluumatkalla, paku rämisi alla kuten vuosia aiemmin, myös tällä kerralla avasin ilmastoinnin puutteessa ikkunan. Lasketaan sekin osaksi elämystä.

Kiitos Seinäjoki, seuraavaan kertaan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ensi kesän festariuutisia

Nyt on kuulkaas onni olla Suomessa asuva musadiggari! Viime päivinä on julkistettu ensi kesän kaupunkifestareiden ensimmäiset artistikiinnitykset ja olimme molemmat haljeta toinen toistaan mahtavammista uutisista.

Festarikauden starttaa Sideways, jossa vierailin viime kesäkuussa ensimmäistä kertaa. Tästä on näköjään tulossa tapa, sillä ensi kesänä Sidewaysissa nähdään yksi vanhoista lempibändeistäni, brittipopin aallonharjalla surffannut ja viimeisenä neljästä suuresta yhä seisova Suede! Oli korkea aika tulla takaisin, yhtye on nähty Helsingissä edellisen kerran vuonna 2002 juuri ennen telakalle jäämistään. Sueden karismaattinen keulakuva Brett Anderson oli yksi teinivuosieni tyylivaikuttajista ja muutenkin tietysti tärkeä tyyppi, sillä hän on tehnyt kappaleita kuten The Beautiful Ones ja ikisuosikkini Europe Is Our Playground. Se julkaistiin alunperin Trash-sinkun b-puolella ja myöhemmin Sci-fi Lullabies -kokoelmalla, johon kerättiin kaikki b-puolet Sueden siihenastisen tuotannon varrelta (ja on edelleen loistava kokonaisuus täynnä vähän vähemmän tunnettuja ja puhkisoitettuja Suede-helmiä). Monen Suede-fanin iloksi ja toisten kauhuksi yhtye teki joitakin vuosia sitten comebackin ja julkaisi uusimman levynsä The Blue Hour viime syyskuussa. Itselle tärkeiden artistien comebackit ovat aina vähän osastoa uhka vai mahdollisuus, mutta kritiikot ovat kehuneet uutta levyä estoitta, joten täytyy selvästi ottaa se tehokuunteluun.

Sidewaysin lavalle kipuaa myös amerikkalainen Kurt Vile & The Violators, yhtye jonka nokkamiehestä tulin sattumalta juuri viikko sitten kirjoittaneeksi. Jenkki-indien kultapoika on tunnettu raukean letkeistä kappaleistaan, joissa kaikuu niin 70-luvun nimet Neil Youngista Tom Pettyyn kuin tämän päivän indievaikutteet.

Myös festarikauden puolestaan päättävä Flow Festival julkisti artistikiinnityksiä, joista perheessämme iloitaan isosti. Father John Misty on yksi Jarnon tämänhetkisistä suosikkiartisteista: superlahjakas muusikko-tuottaja on soittanut Jarnoa lainatakseni “helvetin hyvissä bändeissä” mutta eniten Jarno diggaa herran nykyisestä itseironisesta alter egosta ja sen ympärille rakentuneesta soolotuotannosta, joka on keitos yhteiskunnallista kannanottoa, kirjoittajansa elämästä ammennettuja henkilökohtaisia tilityksiä ja juurevia indiesoundeja.

Merkittävin uutinen meikälle oli tietysti se, että Suvilahteen saapuu ensi elokuussa brittiläinen postpunk-suuruus The Cure, joka on minulle ei yhtään enempää eikä vähempää kuin yksi maailman tärkeimmistä bändeistä. Robert Smithin johtama yhtye vieraili Suomessa pari vuotta sitten jäähallikeikalla, jonka yhteydessä kirjoitin vanhalle lempibändilleni rakkaudentunnustuksen. Lista on yhä ajankohtainen.

Flow’ssa nähdään myös Jarnon suosikki Tame Impala sekä Robyn, jonka uudesta albumista kirjoitin aiemmin syksyllä. Eniten silti toivon kuulevani Dancing On My Own, joka on kaveripiirissämme julistettu bailuklassikkoasemaan. Tarkoittaa, että sillä kappaleella saa bailut aikaan vaikka aamukuudelta.

Ainoa haaste tulee olemaan se, että olemme ajatelleet viettää suurimman osan ensi kesästä Lapissa, mutta näyttää siltä, että on ainakin muutama syy huristella kesän aikana vähäksi aikaa Helsinkiin. Osuuko ja uppoaako joku näistä kenties teihinkin?

Brunssitunnelmia ja vinkkejä juhlaviikoille

Kaupallisessa yhteistyössä Two Oceans ja Asennemedia

Loppukesän parhaita juttuja: Helsingin juhlaviikot, jotka viettävät tänä vuonna 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Suomen suurimmilla monitaidefestareilla on nähty vuosien varrella erilaista ohjelmaa Massive Attackista Andy Warholiin, mutta ihan parasta on Helsingissä vallitseva elokuinen juhlatunnelma: tuntuu, että kaikkialla tapahtuu, kaduilla raikaa musiikki ja ulkona törmää koko ajan hilpeisiin tuttuihin, jotka ovat matkalla keikalle tai kemuihin tai näytökseen (ja houkuttelevat tietysti mukaansa). Syksy on alkamaisillaan, mutta kesä ei ole vielä ohi. Eletään tätä vuoden tiheintä taitetta, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

Päätimme pitää lauantaina loppukesän juhlaviikkohengessä pienen brunssin ystäville, joista monia on tullut nähtyä kesällä aivan liian vähän – me olemme olleet Lapissa, he Helsingissä tai missä lie maailmalla. Se oli myös sopiva tilaisuus esitellä uusi koti niille, jotka eivät olleet täällä vielä käyneet, sillä remontti starttaa toden teolla ihan näinä päivinä ja sen jälkeen täällä ei pidetäkään brunsseja ihan hetkeen. Eipä se koti nytkään missään täydellisessä paraatikunnossa ole, vielä puuttuu tilaan sopiva ruokapöytä ja ruokapöydän tuolit, ja remonttikin on jo alkanut: olohuoneen ja keittiön väliseen seinään on puhkottu reikä, josta törröttää tiiliä ja laudanpätkiä. Hetken hikoilin kaiken keskeneräisyyttä, kunnes muistin neuvon, jota itse auliisti jakelen muille – eivät ne ystävät tule sisustusta arvostelemaan, vaan viettämään aikaa meidän kanssa.

Joskus oli sellainenkin aika, kun ei taidettu paljon muuta tehdäkään kuin hengata notkuvan brunssipöydän ääressä, nyt en muista milloin olisin viimeksi ollut brunssilla. Onhan se nyt ihana konsepti, koota ihmiset safkan ääreen viettämään kiireetöntä iltapäivää. Brunssilla on eri tunnelma kuin illallisella, rennompi ja iloisempi, ihan kuin ihmiset olisivat jo tullessaan huojentuneita siitä, että koko päivä on vasta edessä.

Katoimme pöydän simppeleillä perusjutuilla: teimme ison kulhollisen kuskussalaattia (aah fetaa ja marinoitua punasipulia) ja ladoimme vadille hedelmiä ja marjoja. Lisäksi oli erilaisia juustoja, yksi valtava leipä ja sille muutama levite. Jarno teki oliivitahnan eli tapenaden itse, se on nopea valmistaa ja siitä tulee niin hyvää, että se on todellakin vaivansa väärti. Tiivistetty ohje: pilko oliivit ja kaprikset, lisää tilkka öljyä, pippuria ja suolaa, sekoita ja syö.

Ostamme joskus viiniä hanapakkauksissa silloin kun tarkoitus on kestittää isompaa porukkaa. Tällä kertaa meillä oli osana tätä yhteistyötä testissä etelä-afrikkalaisen Two Oceansin Shiraz ja Sauvignon Blanc reiluissa kolmen litran tonkissa. Niitä emme olleet kokeilleet aiemmin, mutta Two Oceansin puolentoista litran viinipussiin pakattu Pinot Grigio on sen sijaan meille hyvinkin tuttu piknik-seuralainen tältä ja viime kesältä – superkätevä, kun sen voi vaan nakata kassiin eikä tarvitse muistaa viinipullonavaajaa. Pätee myös hanapakkauksiin.

Hanapakkauksissa on myös se ihana puoli, että ihmiset osaavat jotenkin vapautuneemmin kaataa niistä itselleen viiniä eikä emännän tai isännän tarvitse häärätä pullon kanssa vahtimassa kenen lasi on tyhjentynyt – jokainen huolehtii omastaan.

Keskitäyteläinen ja karpaloinen punaviini on saanut kunniamaininnan Vuoden viinit 2018 -kilpailussa ja toimii kuulemma takuuvarmana buffetviininä. Monelle se maistuikin – kyllähän tässä jo kolkutellaan sadonkorjuusesonkia ja syvemmät maut ovat alkaneet kiehtoa, kun keveistä kesämauista on saanut nauttia jo monta kuukautta. Punkku toimi hyvin kuskussalaatin ja juustojen seurassa ja sitä jäi yli sen verran, että päästään vielä kokeilemaan miten se maistuu lämpimän ruoan kanssa.

Kuivan hedelmäistä valkoviiniä meni sekä sellaisenaan että spritzerinä kuplaveden ja jääpalojen kanssa. Se on keveydessään ja raikkaudessaan yksi jokakesäisistä suosikkijuomistani ja sopii täydellisesti varsinkin brunsseille, jotka venyvät pitkälle iltapäivään tai iltaan. Olimme täyttäneet jääkaapin ylähyllyn kuplavedellä ja siitä vieraat saivat halutessaan täydentää lasinsa.

Luna-koiran “anna juusto” -ilme.

Jos olette muuten joskus miettineet yrittääkö tuo muija päästä aina mahdollisimman helpolla kaikessa ruoanlaittoon ja kemujen järjestämisen suhteen, kun se aina korostaa sitä helppoutta, niin vastaus on KYLLÄ! Todellakin yritän! Olen stressannut elämässäni niin paljon niin monesta asiasta, etten halua enää ottaa yhtään kierroksia sellaisista asioista, joista ei ole ihan pakko. Enkä varsinkaan halua kuluttaa vieraiden saapumisen jälkeen aikaa hääräämällä keittiössä, vaan keskityn mieluummin heihin.

Mutta takaisin juhlaviikkoihin! Kokosin muutaman menovinkin, joista toivon ehtiväni remonttikiireiltämme ainakin muutamaan. Tekee hyvää täyttää päänsä muullakin kuin mikrosementtivalinnoilla, seinänpurkutekniikoilla ja sen pohtimisella kannattaako Lappi-taloprojektimme ulkoseinät hioa nyt ja maalata ensi kesänä, vai tehdä ne samalla kertaa. Jep, meillä on tosiaan kaksi työmaata – ja ajattelin selvitä niiden läpi mitenkuten tasapainoisena ihmisyksilönä ruokkimalla aivojani säännöllisesti taiteella ja musiikilla.

Art Goes Kapakka kuuluu erottamattomasti juhlaviikkoihin ja kestää lauantaihin 25.8. asti. Kantakaupungin raflat täyttyvät musiikilla, runoudella, performansseilla, keskusteluilla ja kuvataiteella – ja parasta on, että kaikkiin on ilmainen sisäänpääsy. Ohjelmiston voi tsekata verkkosivuilta, mutta esityksiin törmää kyllä ihan kaupungilla kulkiessa: esimerkiksi Maxillin keikkailtoina juhlat levittäytyvät Korkeavuorenkadulle asti ja viime vuonna lavakin taisi olla ulkona. Esimerkiksi tänään kiinnostaisi kello kuudelta Corona-baarin alakerrassa Dubrovnikissa alkava keskustelu kirjallisuuden arvostuksesta: Kuolleiden kirjailijoiden seurassa pohditaan miksi toiset kirjoittavat saavat ansaitsemansa tunnustuksen vasta kuoltuaan.

Sitten aion ehdottomasti käydä Taidehallissa katsomassa nykytaiteilija David Hockneyn näyttelyn. Perspektiivileikittelystä, ekspressionistisista elementeistä ja ikonisista uima-allasmaalauksista tunnettu taiteilija on kuulunut aikamme kiinnostavimpiin nykytaiteilijoihin 60-luvulta saakka enkä ole ikinä nähnyt hänen omaelämänkerrallisia töitä vielä livenä. Vähän naurattaa, että hehkuvia värejä käyttävää Hockneyta kutsutaan poptaiteilijaksi, vaikka taiteilija itse sinnikkäästi kieltää olevansa sitä. Osana Juhlaviikkoja alkanut näyttely on auki sunnuntaihin 18. marraskuuta saakka ja siellä on tarjolla Hockneyn harvemmin esillä olevia teoksia, kuten vesitutkielmia, muotokuvia ja grafiikkaa. Taidehalli on auki ti, to ja pe 11–18, ke 11-20 ja la-su 11-17.

Jos Huvilateltan ohjelmistosta pitäisi valita vain yksi, taitaisin mennä tänä torstaina katsomaan arizonalaisen Calexicon keikan. Kuuntelin aikoinaan paljonkin yhtyettä, joka Juhlaviikkojen kuvauksen mukaan yhdistää mariachia, tejanoa ja cumbia vaihtoehtokantriin, länsirannikon viileään jazziin ja omaleimaiseen indierockiin. Jep, melkoinen keitos, jossa on läsnä aimo annos surrealismia ja aavikkoromantiikkaa. Yhtyeen nimi tulee muuten Etelä-Kaliforniassa sijaitsevasta Calexicon kaupungista, jossa yhdistyy sanat California ja Mexico – maantieteellinen sijainti määrittelee myös ikonisen yhtyeen musiikillista maailmaa.

Juhlaviikot huipentuvat Taiteiden yöhön, jota vietetään tänä vuonna torstaina 23. elokuuta. Taiteiden yönä on ihan koko kaupunki liikkeellä ja tunnelma tiheimmillään. Silloin voi kuljeskella takki auki kaduilla ja suunnata sinne missä näyttää olevan paras meno – ja jatkaa sitten matkaa kun huvittaa. Itse haluan nähdä ainakin La Fura dels Baus -kollektiivin huikean Human Net –teoksen. Koko ohjelma löytyy netistä, mutta jos tuntuu vaikealta poimia laajasta valikoimasta kiinnostavimmat palat, kannattaa tsekata myös valmiiksi suunnitellut reitit, joita on tarjolla erilaisilla teemoilla.

Oli meidän brunssillakin kulttuuriohjelmaa, vaikka se ei ollutkaan virallinen osa juhlaviikko-ohjelmistoa! Kuvissani ennenkin vilkkunut pitkätukka, Jarnon (ja nykyisin minunkin) hyvä ystävä Anthony Dawoud saapui paikalle kitaransa kanssa ja soitti meille muutaman kappaleen. Ihan parasta, keikka jota voi katsoa viinilasi kädessä oman pöydän ääreltä! Olkoonkin, että viininlasin korvasi ennen pitkää mäyräkoira, joka halusi kuunnella keikkaa sylissäni. Jostain syystä koirat rakastavat kuunnella, kun Jarno tai Anthony soittaa kitaraa ja laulaa.

Tällä kertaa mentiin lainakappaleilla, mutta superlahjakas Anthony tekee myös omaa musiikkia. Jotkut teistä saattavat muistaa hänet laulaja-kitaristina edesmenneestä Smokin’ Aces -yhtyeestä jossa Jarno soitti rumpuja. Anthonyn nykyiset kappaleet edustavat huomattavasti kepeämpää ja melodisempaa linjaa, vaikka niissäkin kuulee kaikuja 70-luvun sielukkaasta rokista. Anthonyn käheää ääntä kuuntelee enemmän kuin ilokseen, se taipuu ällistyttävällä tavalla tosi monenlaiseen musiikkiin. On ollut ilo seurata kuinka Anthonyn oma musiikillinen suunta on monenlaisten kokeiluiden ja bändivaiheiden jälkeen alkanut löytyä: se liikkuu rockin, folkin, soulin ja r’n’b:n savuisessa välimaastossa, jossa on aikaa ja tilaa niin laululle kuin soittimille.

Anthony ja Jarno ovat etsineet pitkään yhteistä tilaa, jossa saisivat soittaa ja äänittää musiikkia niin yhdessä kuin erikseen, ja nyt näyttää siltä, että sellainen on löytynyt. Toivotaan siis, että heidän tekemisiään voi kuulla pian muuallakin kuin osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan (kuten meille brunssille). Jos ei malta odottaa, voi Anthonyn kuulla akustisilla cover-keikoilla Helsingin ravintoloissa. Kannattaa ottaa herran Instagram-tili seurantaan, sillä hän on luvannut vinkata keikoistaan jatkossa siellä.

Brunssimme oli menestys päätellen siitä, että osa vieraista viihtyi melkein kaksitoista tuntia ja viimeiset ystävät lähtivät vasta puolen yön maissa. Nappasin viimeisen kuvan, kun ilta oli jo taittunut yöksi.

Onko teillä juhlaviikkosuunnitelmia? Nähdäänkö me Taiteiden yössä?

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholia ei saa kommentoida, mutta kaikki muu keskustelu on toki tervetullutta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kiitos Flow 2018

Vietin viime viikonloppuni Suvilahdessa, kuten suurin osa tuttavapiiristäni ja monet tuhannet muut. Parasta oli odotetusti ystävät, Patti Smithin keikka ja vähän odottamattomasti se, että festarointi sujui rauhallisesti eikä paluu arkeen ollut ihan yhtä järkyttävä kuin toisina vuosina. Syynä voisi tietysti olla yllätysaikuistuminen, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että olen henkisesti vielä jossain tuolla pohjoisessa. Seuraa sekalainen lista muista parhaista paloista.

Lykke Li oli ihana, diggailin mustaa lateksiasua trumpettilahkeineen ja lavaliikehdintää, joka oli onneksi enemmän bad ass kuin traaginen taiteilija. En kuunnellut kappaleita kovin tarkasti, nautin vaan musiikista joka vyöryi yli pehmeänä mattona ja hytkyin vähän mukana.

Shelterin safkat! Pakko rakastaa ravintolaa, joka tarjoilee yksinkertaisia asioita – kuten rieskaa tai kalaa ja pottuja – ja tekee ne huolella ja rakkaudella. Otin kyllä kuvan, mutta säästän teidät siltä, koska midnight snackimme yöllinen valaistus ei varsinaisesti ollut valokuvauksellinen.

Tykkäsin kovasti festarivaatteistani, koska ne olivat helpot, mukavat ja mukautuivat ongelmitta kaikkiin sääolosuhteisiin: musta maksimekko, metallinhohtoinen kaftaani ja varvastossut. Sunnuntaina oli viileämpää, silloin vaihdoin kaftaanin tilalle samppanjanvärisen neuleen, jonka löysin alkukesästä vitosella kirppikseltä. Olisin maksanut säihkyvästä Calvin Kleinin neuleesta ilomielin vaikka vähän enemmänkin, siitä on nimittäin tullut yksi tämän kesän suosikeista.

Iso plussa siitä, että Flow on nykyisin hiilineutraali festivaali. Esimerkiksi kaikki ruoka-astiat olivat biohajoavia. On huojentavaa huomata, että huonoista uutisista huolimatta maailma myös nytkähtelee pieni pala kerrallaan kohti parempaa. Kymmeniä tuhansia vieraita kestittävällä tapahtumalla on paljon vaikutusvaltaa paitsi hiilijalanjälkeensä myös siihen mitä sen yleisö aiheesta ajattelee.

Nautin kaikkein eniten siitä, että en sitten kuitenkaan jaksanut kyylätä kelloa ja juosta lavalta toiselle suorittamassa etukäteen laatimaani listaa, vaan huojuin muovinen viinimuki kädessä sinne minne virta vei ja minne teki mieli mennä. Onneksi liikuskelemme Jarnon kanssa suunnilleen samoilla energiatasoilla ja olemme useimmiten samaa mieltä siitä huvittaako eniten haahuilla päämäärättömästi ja moikkailla tuttuja, rynnitäänkö jollekin keikalle vai tekeekö mieli jäädä johonkin hengailemaan. Toki asioita voi tehdä erikseenkin, mutta kivointa on, että ei tarvitse ainakaan sen takia jakautua eri jengeihin, että toinen haluaa lojua puun alla ja käydä henkeviä keskusteluita ja toinen riehua ja surffata ilman paitaa yleisön päällä päälavan edessä.

Välillä teki mieli paeta hetkeksi hektisestä festarihälinästä. Yksi parhaista hengähdyspaikoista oli Iittalan Ultimate Glow Bar, jossa oli vartavasten tapahtumaa varten tehtyjä hämärässä hohtavia vaaleanpunaisia Ultima Thule -laseja! Niin hienot! Tapio Wirkkalan suunnittelemat lasit ovat muutenkin suosikkejani – ja täyttävät muuten tänä syksynä 50 vuotta. Aikaa kestävä suunnittelu tekee minut jotenkin suunnattoman onnelliseksi, pelkkä ajatus siitä että jokin kauan sitten suunniteltu toimii ja näyttää freesiltä yhä tänäkin päivänä. Puhumattakaan siitä, että se voi olla osa elävää ja hengittävää kaupunkikulttuuria, minun kädessäni kaupunkifestareilla.

Sain myös viettää aikaa kaksin yhden vanhimman ystäväni kanssa. Näemme niin harvoin ilman muita, että se tuntui lahjalta. Hänen seurassaan muistan millainen olin kolmetoistavuotiaana ja se, että hän on edelleen siinä, saa maailman tuntumaan asteen turvallisemmalta ja lohdullisemmalta paikalta elää. Elämässäni oli niinä vuosina hyvin vähän pysyviä rakenteita, asioita joihin olisi voinut tukeutua. Hän oli niistä yksi ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Surkeinta: en tälläkään kertaa nähnyt Joensuu 1685:ta. Ehkä näin on tarkoitettu. Ehkä se olisi ollut vain hirveä pettymys. No ei olisi, tiedän, mutta ei nyt väännetä veistä haavassa. Missasin myös Charlotte Gainsbourgin, koska minulla oli mielestäni sillä hetkellä tärkeämpää tekemistä – join punaviiniä, ongin irtokarkkikulhosta vähiten pahoja karkkeja ja pauhasin suuressa tunnekuohussa ystävien kanssa asioista, joista olimme liikuttavan yksimielisiä. Sellaista se festareilla on. Suunnitelmia laaditaan jotta niitä voi muuttaa, perua, yhdistää, hylätä, soveltaa tai unohtaa.

Työn kautta tutun toimittajan odottamaton poismeno lauantain vastaisena yönä veti hiljaiseksi. Emme juuri tunteneet, mutta olimme pyörineet samoissa työympyröissä niin kauan kuin muistin. On kummallista olla juuri tämänikäinen, vihdoin tarpeeksi vanha tajuamaan ajan rajallisuuden, mutta samaan aikaan vielä niin nuori, että sen loppuminen tuntuu täysin käsittämättömältä. Että joku, joka oli vielä hetki sitten tässä, voi sillä tavoin vaan mennä pois eikä tulla ikinä takaisin.

Olin toivoa kevyitä multia, mutta toivonkin hyvää matkaa. Kukaan meistä ei tiedä mitä tämän jälkeen tulee, mutta haluan ajatella, että se mikä on loppu täällä, on jossain muualla alku.

Ihmiset muistelivat pitkin viikonloppua monesko Flow tämä heille oli. Itse en osannut laskea. Kuusi, seitsemän? Kahdeksan? En muista edes kuinka kauan olen asunut Helsingissä. Viisitoista vuotta? Aika menee niin nopeasti, kuin kiihtyvällä pikakelauksella. Vuodet, kesät ja keikat liukuvat toisiinsa suloiseksi sekamelskaksi, josta voi nostella yksittäisiä langanpäitä, mutta johdonmukaista aikajanaa niistä ei saa. Joskus toivon, että kirjoittaisin yhä päiväkirjaa kuten teininä. Siitä voisi jälkikäteen tarkistaa miten se-ja-tuo menikään, tutkia asioiden kronologiaa ja syy-seuraussuhteita, muistella yksityiskohtia ja keskusteluita, jotka ovat ehtineet jo haalistua, pienentyä ja kadota. Mutta toisaalta luotan siihen, että muistan ilman päiväkirjaakin sen mikä on tärkeää ja kaikki muu saakin mennä.

Muistan kyllä ne vuodet, kun asuin festivaalialueen vieressä, Flow oli vuoden kohokohta ja latasin joka kerta Flow-viikonloppuun hillittömiä odotuksia: siellä olisi helteisin sää, parhaat keikat ja minulla ja tuhoontuomitulla parisuhteellani olisi ihanaa kaikkien niidenkin iltojen edestä, kun olin odottanut yksin kotona. Pienikin sadepilvi sai aavistelemaan ettei mikään muukaan välttämättä sujuisi odotusten mukaan. Mutta onneksi odottamattomilla käänteillä on taipumus johtaa toisenlaisiin seikkailuihin. Lopulta oli aina hauskaa, ripsivärit poskilla tai ei.

Niihin aikoihin sekoittuivat myös ne vuodet, kun olimme perustaneet Mellakan ja meillä oli ensimmäiset kaksi vuotta työhuone keskellä festivaalialuetta Suvilahden vanhan kaasutehtaan konttorissa. Meillä oli tietysti joka päivä etkot ja jatkot ja kuohuviinin virta oli ehtymätön. Emme olleet vielä osa mainostoimistomaailmaa ja sen lainalaisuuksia, vaan kahden levy-yhtiön palkkalistoilta karanneen naisen erittäin epäorganisoitunut nyrkkipaja, jonka seinään olimme teipanneet edustamiemme bändien keikkajulisteita ja promoaikatauluja. Tämän kaiken muisteleminen on nykyisin yksi jokavuotisista Flow-perinteistämme. Blogissakin olen näistä joskus kirjoittanut.

Paras Flow oli kyllä sinä vuonna, kun sain Dieselin DJ-vieraana soittaa ystäväni kanssa levyjä festareiden lauantai-illassa. Lykke Lin päälavan keikka oli viime tingassa peruttu ja meidän keikalle tungeksi niin paljon väkeä, että Diesel Garage natisi liitoksistaan. Me soitimme Prince-lempparini I Would Die 4 U ja koko yleisö pomppi tasajalkaa, jopa silloinen poikaystävä, joka oli tuottanut positiivisen yllätyksen olemalla paikalla. En ollut sitä ennen tiennyt kuinka euforista on saada ihmiset tanssimaan sillä tavoin, joskin luulen että me itse hypimme kaikkein eniten. Päässäni keikkui metrinkokoinen musta sulkapäähine, silloin ei vielä puhuttu kulttuurisesta omimisesta.

Oli kyllä hyvä sekin Flow, kun en nähnyt ainuttakaan keikkaa alusta loppuun asti, mutta ehdin kyllä juoda liikaa kuohuviiniä, tanssia jalkani tärviölle ja tutustua vihdoin kunnolla Anniin, jonka hiusten täydellistä raidoitusta olin ihaillut viimeiset viisi vuotta. Silloin paluu arkeen festivaalia seuraavana maanantaina oli keskivertoa ns. vaikeampi.

En tiedä miksi juuri tänä vuonna ajattelin festivaalihumun keskellä niin paljon niitä edellisiä vuosia. Ehkä olin ensimmäistä kertaa liikenteessä kirkkain ajatuksin, ilman kaipuuta kadottaa itseni ihmisvirtaan, paeta tai hukuttaa jotain. En etsinyt mitään, en tarvinnut mitään.

Välillä on tuntunut, että mikään elämässä ei ole muuttunut vuosiin, mutta sitten katson taakse ja tajuan, että oikeastaan ihan kaikki on toisin. Kuinka sekaisin ja surullinen olen ollut, kuinka hulluja asioita olen tehnyt ja antanut tehdä minulle. Kuinka väsynyt olen ollut ja silti antanut kaiken jatkua.

Ehkä olen oppinut viime vuosien aikana erottamaan asiat, joihin voin ja joihin en voi vaikuttaa. Ehkä olen alkanut tehdä viisaampia valintoja, valita elämän ja eteenpäin menemisen hitaasti tihenevän itsetuhon sijaan. Niin paljon on nyt eri tavalla kuin ennen.

Nytkin on asioita, jotka muuttaisin tai ottaisin pois, jos vaan voisin. Omia ja toisten suruja, kipua ja sairauksia, vastoinkäymisiä. Mutta silti, kaiken keskellä, kun tartun käteen joka kurottaa minua kohti ja annan sen johdattaa minut ihmismeren läpi, ajattelen, että juuri ei mikään maailmassa voisi olla paremmin. Tästä hetkestä en muuttaisi mitään, tämän haluan muistaa, sen kuinka hyvin kaikki juuri nyt on.

Viikonloppuni ehdoton kohokohta, Patti Smithin keikka, koitti heti perjantai-iltana. Patti oli hyvällä tuulella, jutteli yleisölleen, nautti keikasta ilmiselvästi yhtä paljon kuin me. Toivon, että teen työtäni yhtä suurella ilolla silloin kun minä olen 71-vuotias. Mikä se nyt tulee ikinä olemaankaan, mutta veikkaan jokatapauksessa jotain sellaista, jota ei lopeteta kun yhteiskunnallinen työvelvollisuus on täytetty ja eläkeikä saavutettu.

Pattin miehelleen Fred Smithille kirjoittama Because The Night soi hienosti. Hän oli kirjoittanut kappaleen yhdessä Springsteenin kanssa silloin kun oli vastarakastunut. Kertoi ennen kappaleen alkua, että vieressään seisova kitaristi oli hänen ja edesmenneen miehensä poika Jackson. Yleisö hurrasi, rinnassa läikkyi enkä pystynyt edes kuvittelemaan miltä heistä tuntui esittää yhdessä tuo kappale. Fred Smith kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1994, vain kuukausi ennen kuin sydänkohtaus vei mukanaan myös Pattille läheisen veljen. Miten hirveä vuosi, sellainen jota ei toivoisi kenellekään.

Pattin keikan jälkeen kävimme tervehtimässä ystäviä, mutta sitten meillä tuli ikävä koiria, Mikkoa ja sohvaa. Kävimme kotona nappaamassa kuvausrekvisiittaviinin kainaloon ja lähdimme niiden luo. Parhaita asioita aikuisuudessa on, että voi hyvällä omatunnolla skipata kauan odotettujen festareiden loppuillan ja mennä sohvalle syömään sipsejä, jos on sellainen olo. Ehkä sittenkin on tapahtunut jokin yllätysaikuistuminen.

Kesä jatkuu vielä elokuun loppuun ja läikkyy hyvässä lykyssä syyskuuhunkin, mutta syksyn ensimmäisen aavistus puhaltaa kaupunkiin joka vuosi Flow-festivaalin lauantaina pääesiintyjän keikan aikaan. Niin nytkin. Joku pauhasi päälavalla ja ihmiset huusivat kädet ilmassa, mutta minä katselin pilviä. Ne liikkuivat epätodellisen nopeasti, viileä tuuli kuljetti niitä Suvilahden yli.

Sunnuntai-illan viimeinen: Kevin Morby pallolavalla. Hän oli nuorempi ja pienempi kuin olin kuvitellut, vaikka olin nähnyt videoita ja tiesin hänen ikänsä. Hän tanssahteli kitaransa kanssa lavalla kuin hobitti, loikki hivenen liian lyhyissä housuissaan ja muodosti riemukkaan ristiriidan musiikkiinsa, joka tuntuu kaikuvan jostain paljon kauempaa, vuosikymmenten takaa. Olin toivonut, että Flow päättyisi paljon odotettuun Harlem Riveriin ja niin kävi, lava sykki syvissä vaaleanpunaisen väreissä ja minä nojasin kylkeen vieressäni.

Harlem River talk to me
Harlem River I’m in love, love, love, love

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime tingan Flow-tärpit

Olen jotenkin kieltäytynyt ymmärtämästä, että Flow Festival on alkamassa aivan näinä hetkinä, koska se on perinteisesti tarkoittanut kesän loppua enkä ole ollenkaan vielä valmis kohtaamaan arkea, täyspäiväistä paluuta töihin saati syksyä. Mutta vähänpä se minun yhden naisen protestini on vaikuttanut – tässä sitä ollaan, on perjantai ja Suvilahdessa raikaa jo päivän ensimmäiset soundcheckit. Mutta mikäs siinä, onhan tämä ollut jo kauan yksi kesän kiistattomista kohokohdista eikä kesän taittuminen kohti loppuaan harmita lopulta kovin paljon, jos se tapahtuu loistavan musiikin, ystävien ja superhyvän festarisafkan siivittämänä.

Kokosin listan keikoista, jotka ehdottomasti haluaisin tänä vuonna nähdä. Flow’ssa on tunnetusti paljon muitakin ohjelmanumeroita kuin musiikki, joten jos haluaa varmistaa olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kannattaa ladata luuriin Flow Festival 2018 -sovellus. Siihen voi merkitä kaikki artistit, jotka tahtoo nähdä ja asettaa hälytykset vaikka varttia ennen tallentamiasi keikkoja. Puhelin muistuttaa keikoista, vaikka itse olisit autuaasti unohtunut samppanjabaariin – kätevää! Myös ruokatarjonta on helppo tsekata sovelluksesta, vaikka aika vaikeaa on Flow’ssa mennä safkan suhteen vikaan.

Patti Smith

Aloitetaan lista tärkeimmästä: nykyisin jo harmaahapsinen Patti Smith on amerikkalainen runoilija, muusikko, kirjailija, aktivisti ja sanalla sanoen yksi inspiroivimmista tällä hetkellä elävistä taiteilijoista. Smithin ura alkoi punk-aallon kynnyksellä New Yorkin 1970-luvun puolivälissä ja niinä vuosina julkaistut levyt on klassikoita. Diggaan kovasti Pattin riisutusta rokista, mutta sitäkin enemmän olen kuluttanut hänen tekstejään – ne ovat niin syvästi inhimmillisiä, hengittäviä ja elossa, että ansaitsevat joskus ihan oman kirjoituksensa. Näin Pattin pari vuotta sitten Ruisrockissa, jossa hän esitti bändinsä kanssa ikonisen vuonna 1975 ilmestyneen Horses-debyyttialbuminsa alusta loppuun. Olin silloin töissä enkä ehtinyt ihan hirveästi keskittyä keikkaan, vaikka seisoin ensimmäisten kappaleiden ajan metrin päässä lavasta, mutta tällä kertaa mikään ei voi harhauttaa minua itse musiikista. Kutkuttaa kuulla millainen tämäniltaisesta setistä tulee.

Lykke Li

Olen vasta tutustumisasteella Lykke Lin uuden levyn kanssa ja vähän alkaa jo väsyttää kaikki se traagisuus ja surun ja masennuksen seksikkyydellä ratsastaminen, mutta tuo biisi on niin utuinen, että olen valmis antamaan kaiken anteeksi ja antautumaan sen ihanaan upottavaan hattaraan. Jep, olen just näin helppo.

Fleet Foxes

Jarno odottaa tätä aivan hulluna ja on saanut innon tarttumaan minuunkin. 60-luvun folkista ja americanasta ammentava Fleet Foxes on lähtöisin Seattlesta ja tekee ihanilla stemmoilla maustettuja ralleja, joissa voi kailottaa mukana leirinuotion ympärillä, olkoonkin että yhtyeen musiikkiin on viime vuosina hiipinyt enemmän kerroksia ja kokeilevuutta. Viime vuonna ilmestynyt albumi Crack-Up on soinut meillä tiheään tahtiin (ja kyllä, Jarno laulaa mukana joka kerta).

Fever Ray

Ruotsalainen Fever Ray on The Knifesta tutun Karin Dreijerin sooloprojekti, joka on aktivoitunut pitkän tauon jälkeen – jännää! Minulla on Fever Rayn uudemmasta musiikista ristiriitaisia tuntemuksia, joita en tässä loppukesään tottumisen ja Flow-valmistautumisen ohessa ehdi analysoida tarkemmin. Täytyy siis luottaa siihen, että uusi materiaali aukeaa parhaiten livenä.

Arctic Monkeys

Tosi moni tuntuu odottavan Arctic Monkeysia kaikkein eniten tänä vuonna, joten kyllä minäkin haluan nähdä mistä kaikesta kohinasta tässä on oikein kysymys. Minulle brittipoppoo on jäänyt aina hiukan etäiseksi, vaikka olen tykännyt tosi paljon monista yksittäisistä kappaleista, kuten vaikka ylläolevasta biisistä I Wanna Be Yours. Sen lyriikkoihin on sovitettu punk-runoilija John Cooper Clarkin teksti, jota runoilija on itsekin esittänyt livenä joskus, tsekkaa vaikka! Mahtava veto sekin. Monkeysin kauan odotettu kuudes levy julkaistiin tovi sitten enkä ole vielä hirveästi ehtinyt sitä kuunnella (koska on ollut niin kiire soittaa luupilla Kevin Morbya), mutta Flow’ssa varmasti kuullaan uusia kappaleita.

Charlotte Gainsbourg

Ah Charlotte on ihana, ja ensimmäistä kertaa Suomessa, joten tätä ei voi missata – varsinkaan kun Charlotte keikkailee harmillisen harvoin. Näyttelijänäkin tunnettu ranskalainen poppari julkaisi pitkän tauon jälkeen neljännen albuminsa nimeltä Rest, josta myös tämä ylläoleva hurmaava kappale on lohkaistu. Rakastan ranskalaisessa elektropopissa sitä, että se kuulostaa aina soundeiltaan jotenkin samalta oli se tehty sitten 80-luvulla tai vuonna 2017. Charlotte on lavalla puoliltaöin lauantaina, nähdään siellä.

Joensuu 1685

Joensuu 1685 on yhtye, jonka hehkutus sosiaalisissa tilanteissa saa minut kiemurtelemaan, sillä olen yrittänyt nähdä heidät livenä noin 38573 kertaa ja epäonnistunut surkeasti joka kerran. He tekevät nyt kymmenvuotissynttäreidensä kunniaksi comebackin monen vuoden tauon jälkeen, joten nyt taitaa olla tilaisuuteni korjata kaikki nämä virheet. Vimmaisesti suriseva shoegaze kiinnostaa.

Grizzly Bear

2000-luvun alussa perustettu brooklynilaisyhtye on ollut jo pitkään yksi nykypäivän isoimmista indieyhtyeistä, mutta saapuu vasta nyt ensi kertaa Suomeen – jee! Pehmeästi vyöryviä kitaravalleja ja psykedeliaa sekoitteleva yhtye soittaa musiikkia, johon voi nojata kuin isoon tyynyyn. Tai ehkä tämä tunne johtuu vain siitä, että kuuntelen Grizzlya Bearia yleensä maaten sohvalla? Pitää ehkä ottaa keikalle mukaan ystävä tai poikaystävä, johon voi tyynyn puutteessa nojata.

Kevin Morby

Olin pudota penkiltä kun ihan viime tingassa vasta tajusin, että Kevin Morbykin saapuu Suvilahteen! Kirjoitin ihan vasta Kevinista, sillä harvaa kappaletta on soitettu meillä tänä kesänä niin ahkeraan kuin Harlem Riveria. Folkia, rokkia ja soul-mausteita sekoitteleva Kevin nousee pallolavalle sunnuntai-iltana kello kymmenen ja siitä taitaa tulla ihan täydellinen festariviikonlopun päätös.

Siinäpä tärkeimmät, mitäs teillä on suunnitelmissa? Olenko missannut jotain aivan ehdotonta? (Varmasti olen, mutta kertokaa pliis mitä.)

Samppanjaa ja kaupungin parasta safkaa

Aavistin jo etukäteen, että viime viikonloppu olisi viimeinen rento vapaahetki ennen muuttohulinoihin heittäytymistä ja päätin ottaa siitä kaiken irti. Taste Of Helsinki tarjosi siihen optimaaliset olosuhteet: oli ystäviä, loistava safkaa ja samppanjaa. Pakoilen vielä hetken muuttolaatikoita palaamalla festaritunnelmiin, jotka houkuttelevat just nyt enemmän kuin elämämme pakkaaminen vanhoihin sanomalehtiin.

Festarisäät olivat sanalla sanoen täydelliset – onneksi juhannussateet alkoivat vasta tämän viikon puolella! Auringonpaiste tekee suomalaisista niin onnellisia, että siinä on jotain liikuttavaa. Aurinkoisimmat terassipaikat menivät ensimmäisinä, nurmikko oli täynnä vilttileirejä ja leikkiviä lapsia. Vain koirat puuttuivat, ehkä täytyy tehdä ensi vuonna vetoomus että nekin saisivat osallistua festarihumuun. Olen ihan varma, että Juno-koira arvostaisi ilmassa leijailevia aromeita.

Yksi suosikkiasioistani tässä tapahtumassa on se miten hyvällä tuulella kaikki ovat, vieraiden lisäksi myös ja varsinkin ravintoloiden henkilökunta. Keittiöissä vallitsee ahtaat kenttäolosuhteet, mutta kokit soittavat musiikkia, heittelevät vitsejä ja toimivat saumattomassa yhteistyössä valmistaessaan annoksia nälkäisille vierailleen. Kilpailuhenkeä ei ollut havaittavissa: kun portit sulkeutuivat odottamaan seuraavan kattauksen alkua, ravintolat kiikuttivat toisilleen ylijääneitä annoksia ja jäivät vaihtelemaan kuulumisia.

Mikko oli kutsunut lempi-ihmisiään perjantai-iltana Laurent-Perrierin vieraaksi samppanjamaisteluun ja minä olin onnekseni yksi heistä. Emme tienneet illasta mitään etukäteen ja saimme osaksemme kaikenlaisia yllätyksiä ja superlellintää! Pöytään kannettiin kuplivan lisäksi syötävää ja selvisi esimerkiksi, että Chapterin turska-annos toimi superhyvin sokerittoman Ultra Brut -samppanjan kanssa. Näin samalla monia omiakin lempi-ihmisiäni, heitäkin joiden kanssa emme ole ehtineet kohdata aikoihin. Laadimme saarisuunnitelmia, grillaussuunnitelmia, piknik-suunnitelmia – kaikenlaisia suunnitelmia, joita yhdistää kesä ja yhdessä syöminen. Ihanaa, että on vielä melkein koko kesä edessä niiden toteuttamiseen. Kiitos vielä Mikko ja Laurent-Perrier aivan mahtavan tilaisuuden järjestämisestä.

Ragu erottui yhdeksän ravintolan joukosta villeillä kukillaan, ihana! Ragu oli muutenkin yksi suosikkirafloistani: täydelliset annokset ja hurmaavat tyypit tiskin takana. Olen vieraillut Ragussa muutaman kerran työtilaisuuksien yhteydessä ja tykännyt kaikesta mitä olen maistanut – ihan jo pelkästään leipälautanen on to die for. Seuraavaksi voisi kyllä varata pöydän ihan itse ja mennä muuten vain nautiskelemaan ilman työagendaa. Ragu sijaitsee sattumalta ihan tilitoimistomme vieressä, joten ehkä palkitsemme itsemme ja painelemme syömään seuraavan kerran kun kuitit, lippuset ja lappuset on toimitettu kirjanpitoon.

Festivaalin kaunein annos -palkinto kuuluu Garden By Olon kukkasin koristellulle limejäätelölle. Oli lähellä, ettei se voittanut myös festivaalin parhaan jälkiruoan palkintoa, mutta siitä kilpaili myös Ragun metsämansikkajäätelö, joka oli maustettu suolakaramellilla ja suolaheinällä. Sanotaanko, että tuli tasapeli, sillä söin molemmat annokset viikonlopun aikana kolme kertaa. Hups. Mutta pitäähän sitä vertailla ennen kuin voi tietää mitä on mieltä.

Mikko keskittyneenä kuuntelemaan samppanjatalo Laurent-Perrierin kuulumisia – tai sitten miettimässä minkä söisi seuraavaksi. Omia suosikkiannoksiani festareilla olivat: lappilaisen Sky-ravintolan villiporo, Garden By Olon yuzumarinoitu siika ja friteerattu kukkakaali, Ragun hapanjuurivohveli savustetulla kirjolohenmädillä ja paahdetulla maa-artisokalla, Fabrikin syntisen juustoinen risottopallo ja Latvan grillattu purjo peruna-merilevävaahdolla ja karhunlaukalla. Aah. Tulee nälkä pelkästä ajatuksesta. Parastahan tässä maisteluannoksiin perustuvassa konseptissa on se, että tulee kokeiltua kaikkea sellaista, jota ei välttämättä ravintolapöydässä tilaisi, ja löydettyä sen kautta itselle ihan uusia makuja, yhdistelmiä ja suosikkijuttuja.

Olin torstaina auttamassa tapahtuman valokuvaajaa eli Jarnoa festivaalin annoskuvien ottamisessa. Kun kävin hakemassa annokset keittiöstä, sain samalla kurkkia miten ne valmistuivat siellä. Katselin kokkien muodostamia minituotantolinjoja lumoutuneena: yksi latoi lautaset riviin, toinen asetti kalanpalaset paikoilleen, kolmas lisäsi kasvikset, neljäs valeli kastikkeen. Annos valmistui yksi toisensa perään niin nopeasti, virheettömästi ja rytmikkäästi, että se näytti tanssilta.

Kesän festarikausi on todellakin nyt korkattu, takana peräkkäisinä viikonloppuna Sideways ja Taste Of Helsinki! Nyt on onneksi tankattu niin hyvää seuraa, skumppaa kuin safkaa, sillä seuraavat viikonloput taitavatkin kulua laatikoiden pakkaamisen ja roudaamisen parissa. Kuulin kyllä jotain huhua juhannuksesta – onko teillä sen varalle suunnitelmia?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Sideways-kuvakertomus

Nyt kun viikonlopusta on toivuttu on hyvä hetki tuupata eetteriin vähän valokuvia Sideways-festareilta. Olitteko paikalla, mitä tykkäsitte? Omasta viikonlopustani lohkesi osa Lontoosta kyläilevälle ystävälle (näen häntä niin harvoin, että se menee kaiken muun edelle) mutta ennätinpä minäkin festarihumuun mukaan. Just hyvä alku kesän festariputkelle, joka jatkuukin jo loppuviikosta Taste Of Helsingin merkeissä.

Festarimuija viipottaa samassa kirppismekossa, jossa taisi heilua festareilla viime vuonnakin. Mitä vaihtamaan hyväksi havaittua.

Cigarettes After Sex oli ihana uneliaalla sunnuntai-iltapäiväisellä tavalla. Lavaheittäytymistä ei ollut juuri havaittavissa, mutta ehkei se olisi tämäntyyliseen musaan sopinutkaan.

Kiitämme: kohtuuhintaisia skumppapulloja, jonottomia baari- ja ruokatiskejä ja sitä, ettei missään muutenkaan ollut ryysistä.

Sain halailla tätä typykkää, parasta.

Fisu & Ranet teki parhaat festarieväät! Klassinen fish’n’chips on ollut ei-kovin-salainen paheeni lapsuudesta saakka. Sitä on syötävä joka kerta kun sitä on listalla.

Pitkätukkainen festariheilani ja auringon venyvä ja valuva iltakajo.

The Nationalia olivat odottaneet ilmeisesti kaikki muutkin, ihan kaikki olivat pakkautuneet lavan eteen kun yhtye aloitti. Kuulin melkein kaikki suosikkibiisini, sain olla kainalossa ja pitää kainalossa, ilta tummui ympärillä ja keikan loppurytinä oli hienointa hetkeen.

Kirppikseltä kympillä hankitut upouudet Whyredin nahkakengät palvelevat tilanteissa, joissa jalat on pidettävä tukavasti maan kamaralla mahdollisimman tyylikkäällä tavalla. Loistohankinta, en voi vieläkään uskoa kirppistuuriani.

Jos olette miettineet mikä on tämän kesän juttu, voin kertoa: kukkaseppeleet! Niitä näkyi joka toisella ja mikäs siinä, nehän ovat hurmaavia.

Suukko viikonloppuvapaan kunniaksi.

Kirppismekon ja -kenkien kaverina lempinahkarotsi, pellavaneule ja auringossa haalistunut hattu, ei kai siinä muuta tarvita.

Sunnuntai-illan viimeinen kuva. Kiitos Sideways, kiitos lokit jotka ette kakanneet niskaan. Ensi vuotta odotellessa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Helsingin suurin piknik

Kaupallisessa yhteistyössä Asennemedia ja Taste of Helsinki

Jos jokin yhdistää minua ja kaikkia ystäviäni, se on ruoka. Hyvällä safkalla saa houkuteltua ihmiset mukaan mihin tahansa ja syöminen sisältyy tavalla tai toisella oikeastaan kaikkiin suunnitelmiin. Suurin osa kutsuista ja ehdotuksista alkaa sanoilla “hei pitäisikö syödä”. Joo, kyllä pitäisi! Aina!

Kaupungin suurin piknik eli Taste Of Helsinki tulee taas 14.-17. kesäkuuta. Tänä vuonna festivaalista tulee vielä vähän aiempaa tunnelmallisempi, sillä se järjestetään Kiasman ja Musiikkitalon takana sijaitsevan Kansalaispuiston sijaan ihan aavistuksen edempänä, veden äärellä Töölönlahden kupeessa. Ruokafestivaali on minulle tuttuakin tutumpi, sillä tein aikoinaan tapahtuman viestinnän parissa töitä monina vuosina.

Paras työhön liittyvä muisto: kun tapahtuman valokuvaajan kanssa otettiin kuvat festivaalin jokaisesta ruoka-annoksesta – ja sen jälkeen syötiin ne kaikki. Se uskomaton riemu on edessä tänäkin vuonna, sillä tapahtumaan buukattu valokuvaaja löytyy tällä kertaa sattumalta lähipiiristä ja minä olen lupautunut assaroimaan annoskuvien kanssa, sillä homma on minulle entuudestaan tuttua. Aaaaah.

Paras ei-työhön liittyvä muisto: se yksi ilta, kun istuimme ystävien kanssa nurmikolle levitetyillä räsymatoilla ja jaoimme roseeviinipullon, joka taianomaisesti sopi kaikkiin festariannoksiin niin hyvin, että haettava lisää ruokaa ja tilattava toinenkin pullo.

Yksi Taste Of Helsingin parhaista jutuista on se, että samalla kertaa pääsee testaamaan monia loistavia ravintoloita ja saa hienon läpileikkauksen helsinkiläisestä ruokakulttuurista, joka on ollut jo pitkään kansainvälistä tasoa. Piknik-hengessä puistomiljööseen on myös matalampi kynnys saapua kuin itselle ehkä uuteen ravintolaan, jonne ei välttämättä edes pääse ilman hyvissä ajoin tehtyä pöytävarausta. Tänä vuonna tapahtumassa on mukana seitsemän helsinkiläisravintolaa: ChapterFabrikGarden by Olo, LatvaNollaRagu ja Wino. Lisäksi mukana on myös kaksi vierailevaa tähteä, Sky Lapista ja Esperanto Tukholmasta.

Annokset ovat tavallisia ravintola-annoksia pienempiä ja edullisempia, viidestä kahteentoista euroa per annos. Idea onkin, että vieraat pääsevät maistelemaan paljon erilaisia ruokia ja vatsa täyttyy pikkuhiljaa. Keskivertovieras syö kuulemma kahdeksan annosta, monet enemmänkin, sillä kaikkea tekee mieli (ja kannattaakin) maistaa. Uusien makuyhdistelmien kokeileminen ja Helsingin ravintolatarjonnasta nauttiminen ei oikeastaan voisi olla tämän helpompaa.

Olen päässyt tänä kesänä jo maistelemaan osaa festariherkuista, jotta osaisin vinkata teille muutamista suosikeistani ennakkoon. Tämän piknikin eväät meille valmisti Fabrik, joka ammentaa italialaisesta ja ranskalaisesta ruokakulttuurista. He tarjoilevat Taste Of Helsingissä yhtenä annoksena tryffelillä maustettuja italialaisia risottopalloja, jotka ovat täydellinen esimerkki siitä, että hyvän ruoan ei tarvitse olla monimutkaista. Toisesta annoksesta löytyy ranskalaista patéeta, pikkeleitä ja hapanjuurileipää. Piknikimme sekasyöjät kehuivat kovasti.

Voin koko sydämestäni suositella myös Olo-isosiskonsa sisäpihalla sijaitsevan Garden By Olon festariannoksia, jotka olivat niin hyvät, että odotan vesi kielellä pääseväni syömään ne uudestaan. Yuzumarinoitu siika piparjuurella ja rapealla riisillä on ehdoton valinta kalan ystäville. Kannattaa maistaa myös friteerattua kukkakaalta, pikkelöityä merilevää ja misolla maustettua voi-valkoviinikastiketta: suosittelen tätä annosta jopa heille, jotka eivät niin välitä kukkakaalista, sillä mieli saattaa muuttua tämän annoksen myötä.

Kolmas ennakkosuosikkini on Ragu, joka tarjoilee ehkä kesän kauneimman annoksen: paahdettua maa-artisokkaa, vihreää omenaa ja savustettua kirjolohenmätiä hapanjuurivohvelilla. Annoksesta on luvassa myös vegaaninen versio. Sekasyöjien iloksi Ragulta löytyy myös makkaraa Meri-Lapin luomukaritsasta sekä viiriäistä. Ragun jälkiruokaa ei kannata muuten missata: metsämansikkajäätelöä ja mallasgranolaa suolakaramellilla ja suolaheinällä oli koukuttavan hyvä. Olisin voinut syödä niitä seitsemän.

Niistä annoksista, joita en ole vielä maistanut, odotan ehkä kaikkein eniten Lapista saapuvan Sky-ravintolan sallalaista villiporoa, mäntyistä punajuurilientä, ruskeavoi-puikulamysliä ja selleriä. Kiinnostaa kovasti myös paikalliseen luomutuotantoon keskittyvä Nolla, joka on Suomen ensimmäinen hävikkivapaa ravintola.

Loistavan safkan lisäksi tapahtumasta löytyy myös laaja valikoima laadukasta juotavaa. Viinikattaus on aina ollut Taste Of Helsingissä kohdallaan ja nykyisin sieltä löytyy myös pienpanimoiden oluita ja siidereitä. On superkivaa ja kätevää, kun jokainen voi napata mukaansa juuri haluamansa annokset ja juomat, ja kokoontua yhdessä samaan paikkaan nauttimaan.

Vielä kehiin TOP5 vinkit Taste Of Helsinkiin

Kaikki maistuu parhaalta syötynä yhdessä – kannattaa hankkia siis liput yhdessä seuralaisen kanssa! Piknik on täydellinen tapa viettää kesäpäivää niin kaksistaan lempi-ihmisen kanssa kuin porukalla afterwork-hengessä. Lippuja saa portiltakin, mutta etukäteen ostamalla varmistat paikkasi, säästät aikaa portilla ja ennätät sopia ajankohdan seurasi kanssa. Liput ovat muuten ihana lahja kumppanille, ystävälle tai perheenjäsenelle. Kenelle vaan, jota ehdit nähdä hiukan liian vähän – tai joka rakastaa hyvää ruokaa! (Tunnetko muuten ketään, joka sanoisi, että oikeastaan pidän eniten vähän keskinkertaisesta, semimauttomasta safkasta? Sitä minäkin.)

Tutustu etukäteen ravintoloiden festarimenuihin ja mieti mitä kaikkea haluat maistaa, koska voin taata, että paikan päällä menee vähän sekaisin kaikkialta kantautuvista tuoksuista – mukana on yhdeksän ravintolaa ja yhteensä 36 ruoka-annosta. Kannattaa silti jättää tilaa myös spontaaneille mieliteoille, koska sitäkin varten tämä tapahtuma on: että voi maistaa vähän sitä sun tätä ja kokeilla sellaistakin, jota ei tulisi ehkä ravintolassa normikokoisena ja -hintaisena annoksena tilattua.

Tule ajoissa ja varaa aikaa. Maisteltavaa on paljon, mutta muutakin oheisohjelmaa löytyy samppanjatastingeista kokkinäytöksiin. Kannattaa jättää aikaa myös tuttuihin törmäilyyn ja kiireettömälle istuskelulle viinilasin äärellä, sillä se on tapahtumassa ruoan ohessa parasta.

Tarkista sää. Tällä hetkellä keli näyttää aurinkoiselta, joten mukaan kannattaa pakata aurinkolasit ja aurinkorasva, itse ottaisin myös oman piknik-viltin. Nurmikolle levitettyjä mattoja, pöytiä ja tuoliryhmiä on paljon, mutta oman viltin voi levittää juuri siihen aurinkoiseen kohtaan tai vaihtoehtoisesti varjoon. Meidän piknik-paikat valitaan useimmiten siitä välistä niin, että osa viltistä osuu aurinkoon ja osa varjoon, koska ystäväpiiristä löytyy sekä auringonpalvojia että varjoprinssejä. Onpa festareilla satanutkin joskus, sitä varten on teltat ja katokset ja silloin kannattaa pukea hygge-hengessä lämmin villis ja kumpparit.

Tärkein vinkki viimeiseksi. Jos et jaksa tai ehdi keskittyä mihinkään muuhun, unohda muut vinkit ja tee vain tämä: tule paikalle nälkäisenä! Haluat kuitenkin syödä kaiken, joten tee itsellesi palveluksen ja jätät kaikelle tilaa.

Loppuun lippuarvonta! Kerro kenen kanssa haluaisit lähteä Taste Of Helsinkiin nauttimaan ruoast ja tunnelmasta 14.-17.6. Töölönlahden puistoon? Arvon kaksi kahden hengen sisäänpääsylippupakettia kaikkien sunnuntai-iltaan 10.6. mennessä kommentoineiden kesken. Arvontailoa!

Kiitos kaikille osallistuneille! Arpaonni osui nimimerkeille Riitta ja Sandra, voittajiin ollaan vielä tänään henkilökohtaisesti yhteydessä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

10 x Sideways-tärpit

AAH! Kesän festarikausi korkataan ensi viikonloppuna, kun kauan odotettu Sideways starttaa perjantaina. Olen superinnoissani kahdesta syystä. En ole ensinnäkään aiempina vuosina päässyt Sidewaysiin ollenkaan töiden takia, ja kyylännyt vaan kateellisena somevirrasta muiden videoita ja kuvia. Toisekseen siellä on tänä vuonna niin järjettömän kova artistikattaus, että sitä ei todellakaan voi tänä vuonna missata. Lineupista löytyy vanhoja supersuosikkejamme, monta kiinnostavaa artistia joita emme ole nähneet aiemmin livenä ja kaikki kovimmat kotimaiset nimet. Olemme tietysti laatineet listan pakko nähdä -keikoista ja päätimme jakaa sen täälläkin, jos siitä olisi iloa jollekulle, joka ei ole vielä ehtinyt miettiä mitä haluaisi nähdä, tai ei ole edes päättänyt vielä ostaisiko liput. Tärkein vinkki: TEE SE.

The National (US)

Tummasävyistä indietä soittava ohiolaisyhtye on kuulunut suosikkeihini viimeiset kymmenen vuotta ja olen ehtinyt nähdä heidät livenä useamman kerran. Sitä suuremmalla syyllä en aio missata heitä nyt: The National on livenä vähäeleinen mutta vangitseva, olen katsonut keikat alusta loppuun liikahtamatta ja hengittämättä. Uusin levy on loistava, olemme luukuttaneet sitä ahkerasta ilmestymisestään saakka. Haaveilen kuulevani uusimmista biiseistä keikalla ainakin kappaleet Guilty Pleasure ja Born To Beg. Kirjoitin enemmän levystä viime syksynä ja näköjään olen meuhkannut siitä vielä tänä keväänäkin. Vanhoista lempibiiseistä toivelistalla on ainakin Terrible Love, Racing Like A Pro ja Fake Empire, joka on varmaan yksi viimeisen vuosikymmenen soitetuimmista kappaleistani. – Stella

Rodriguez (US)

Detroitilainen folk-muusikko Sixto Rodriguez on kiehtova tyyppi, jonka hullu tarina tuli maailmalle tutuksi Oscar-palkitun Searching for Sugar Man -dokumenttielokuvan ansiosta. Hän julkaisi 70-luvulla kaksi albumia, jotka eivät herättäneet suurtakaan kiinnostusta ja levy-yhtiökin meni konkurssiin. Rodriguez päätyi raksahommiin ja eleli köyhyydessä tietämättä mitään siitä, että monen sattumusten sarjan kautta hänen vähälle huomiolle jääneet levynsä olivat löytäneet tiensä Etelä-Afrikkaan ja nousseet siellä valtaviksi hiteiksi. Vuonna 2012 julkaistun dokumentin myötä maailma on saanut kuulla koko tarinan ja Rodriguez on vihdoin saanut ansaitsemansa suosion. Biisit ovat simppeleitä, raffeja tarinoita elämästä, joissa on läsnä tietty haikeus. Nyt jo seitsemänkymppinen taiteilija on tulossa ensimmäistä kertaa Suomeen ja se on todellakin nähtävä. – Jarno

Warpaint (US)

Losilainen indieyhtye Warpaint kuuluu niihin bändeihin, joita en ole onnistunut ikinä näkemään livenä, vaikka nelikko on kiertänyt maailmaa vuodesta 2004 saakka. Cocteau Twinsiin ja Joni Mitchelliin verrattu yhtye soittaa unenomaista musiikkia, joka liukuu kaikuvasta taiderokista pehmeään dreampopiin. Täydellistä kesämusaa! Erityispisteitä Stella-nimisestä aussirumpalista.
– Stella


A Perfect Circle (US)

Teinivuosieni suosikki on neljäntoista vuoden tauon jälkeen koonnut yllättäen rivinsä, julkaissut uuden levyn ja lähtenyt rundille -pakkohan tämä on nähdä. Tutustuin jenkkikollektiiviin klassisella tavalla eli nyysin levyn isoveljeni hyllystä. Tykkäsin A Perfect Circlen suoraviivaisesta vaihtoehtorockista enemmän kuin laulaja Maynard James Keenanin toisesta yhtyeestä, Toolista, jonka taiderokkia mun kaverit diggaili. A Perfect Circlen kokoonpanoon kuuluu muusikoita monista muista nimekkäistä yhtyeistä, joiden kaikkien vaikutteet voi kuulla lopputuloksesta. – Jarno

(DK)

Tanskalainen MØ esiintyi muutama vuosi sitten Ruisrockissa, mutta keikka meni töiden takia omalta osaltani vähän ohi, vaikka seisoin lavan vieressä sen ensimmäisen kolmen kappaleen ajan. Ennätin kyllä duunin ohella rekisteröidä hienot laulusoundit ja vahvan lavapresenssin, joten tällä kertaa ajattelin katsoa ihan kokonaisen keikan. MØ tunnetaan oman tuotantonsa ohessa Major Lazerin kanssa julkaisemastaan jättihitistä Lean on, jolta ei ole kukaan voinut välttyä. Uusin Nostalgia-sinkku julkaistiin tovi sitten, eiköhän se kuulla myös Sidewaysissa. Videolla nähtävät valokuvat ovat muuten tanskalaislaulajan vanhempien valitsemia vanhoista perhealbumeista. Miten ihana idea. – Stella

Deerhunter (US)

Deerhunter on ollut vuosia kaikkien ulkomaisten indiefestareiden vakionimi, mutta Suomessa yhtye on vieraillut aiemmin vain yhdellä klubikeikalla, josta alkaa olla kymmenen vuotta aikaa. Viikonloppuna koittaa siis ensimmäinen tilaisuus nähdä kulttimainetta nauttiva indieyhtye festarilavalla tässä kolkassa maailmaa ja minä aion todellakin olla paikalla! Deerhunterin psykedeelisillä popkoukuilla maustetut hypnoottiset äänimaisemat ja vyöryvät riffit ovat koukuttavaa kamaa – vielä on viikko aikaa tutustua, jos yhtye ei ole entuudestaan tuttu. – Stella


Cigarettes After Sex (US)

Laulaja-lauluntekijä Greg Gonzalezin luotsaamasta popkollektiivista, joka hurmasi minut pari vuotta sitten, on tullut viime vuonna ilmestyneen debyyttilevynsä myötä tämän hetken ylistetyimpiä indieyhtyeitä – joka nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa! Cigarettes After Sexin unenomaiset soundit todennäköisesti kolahtavat sinullekin, jos pidät dreampopista, The XX:n haikeasta huokailusta tai muuten vain hitaasta, melankolisesta musiikista. Sidewaysin sivuilta luin, että Cigarettes After Sexin koko viime vuoden Amerikan-kiertue oli loppuunmyyty ja sama tahti on jatkunut myös Euroopan-keikoilla. Ah, en malta odottaa ensi viikon sunnuntain keikkaa. Aion huojua lavan edessä koko keikan ja toivon, että saan kainalooni erään Doritin. – Stella


Loppuun vielä kovimmat kotimaiset! Kiinnostaa kovasti Vesta, joka tuntuu kävelevän vastaan joka päivä, mutta lavalla en ole nähnyt häntä vielä kertaakaan. Kirjoitin Vestan esikoisalbumista viime keväänä ja soitan toistolla yhä Turvallista sotaa, jonka monotonisissa elektronisissa soundeissa ja rehellisissä lyriikoissa on jotain todella hypnoottista.

Haluan ehdottomasti nähdä myös Ruusut, pitkän linjan muusikoiden perustama uusi kokoonpano, jossa laulaa The Hearingista tuttu Ringa Manner. En oikein tiedä mitä odotin, mutta Ruusut yllätti kuulostamalla virkistävän erilaiselta. Tsekkaa vaikka keväällä julkaistu Glitchit.

Listalla on myös helsinkiläinen SUAD, jonka olen kuullut useamman kerran livenä ja tykästynyt sen verran, että janoan lisää. Tykkään kovasti aavistuksen rosoisista kappaleista, joiden riisutut sovitukset antavat paljon tilaa Suadin hienolle äänelle.

Siinä meidän kovin kymmenen! Huh, onneksi on koko viikonloppu aikaa. Oletteko tulossa, nähdäänkö me siellä? Mitä teidän listalta löytyy, mitä odotatte eniten? Vai tuletteko ihan avoimin mielin katsomaan ja kuuntelemaan mitä osuu vastaan? Sana on vapaa kommenttilootassa. Otamme tietysti ilomielin myös kaikki suositukset vastaan, artistikattauksesta nimittäin löytyy paljon meille ihan uusiakin nimiä.

Sideways 8. – 10.6.2018, Helsinki

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (THE ONE OF US BY VESA SILVER

Enemmän elämää

Kaupallinen yhteistyö: MasterpassTM by Mastercard

Rakastan tapahtumia. Energia tiivistyy, kun ihmiset kokoontuvat saman elämyksen äärelle. Livemusiikistakin saa aina vähän enemmän irti kuin levyltä kuuntelemalla. Liittyy varmasti siihenkin, että monet esitykset, keikat ja festarit tulee koettua hyvässä seurassa eikä yhdessä vietetty aika mene ikinä hukkaan. Yksinkin on hyvä, mutta usein varsinkin jaetuissa kokemuksissa on taikaa.

Harmi vaan, että olen surkea käymään tapahtumissa. Usein havahdun vasta siihen, että liput on loppuunmyyty, tai näen somesta kuinka kaikilla muilla on hauskaa tapahtumassa, jonne minunkin oli tarkoitus mennä, mutta näköjään unohdin. Onneksi työ kuljettaa moniin tapahtumiin, ja aina on niitä keikkoja ja festareita, joihin päädyn puolisattumalta sen enempää suunnittelematta. Mutta jos alan muistella, ei niitäkään ole viime vuosien kiireiden keskellä liikaa ollut. Monena iltana on ollut helpompaa jäädä kotisohvalle kuin alkaa viime tingassa metsästää lippuja – jos niitä on enää edes saanut.

Tänä keväänä ajattelin petrata ja varata hyvissä ajoissa etukäteen liput tapahtumiin, joihin haluan mennä. Kun liput on hankittu ja päivämäärät kalenterissa, tulee varmasti mentyä, ja halutessaan saa seuraakin mukaansa, kun on hyvissä ajoin kyselemässä. Kokosin pienen listan lähikuukausien kiinnostavista tapahtumista! Listan lopussa vinkkaan myös uudesta maksutavasta, joka helpottaa lippuhankintoja.

TAMPERE FILM FESTIVAL 7. – 11.3.

Olen jo parina vuonna miettinyt, että olisipa hauskaa ajoittaa viikonloppu Tampereella samaan syssyyn Tampereen elokuvajuhlien kanssa. Olin nimittäin opiskeluvuosinani muutamankin kerran tapahtumassa töissä, kuten melkein kaikki elokuva- ja taidekoulumme opiskelijoista. Tein siellä melkein kaikkea: kirjoitin kuvaustekstejä nettisivuille, käsittelin kuvia, naputin tiedotteita, myin lippuja ja mikä tärkeintä, join kaljaa kansainvälisten vieraiden kanssa. Viikko oli aina ikimuistoinen, mutta leffoja kerkesin muilta kiireiltäni nähdä aivan liian vähän. Ehkä olisi jo korkea aika osallistua tapahtumaan ihan vaan elokuvan ystävänä, popparit kainalossa? Kenties teemme Jarnon kanssa retken vanhaan kotikaupunkiimme, tai houkuttelen vanhan Lontooseen muuttaneen opiskelukaverin seurakseni.

MAMMA MIA -MUSIKAALI Helsingissä alkaen 4. toukokuuta

Kehuttu klassikkomusikaali kiinnostaa! Nostalgiassa on vastustamatonta imua, äitini hyräili Abba-kappaleita kun olin pieni. Olisi ihanaa nähdä pitkästä aikaa viihdyttävä show, jossa saa vapaasti heittää aivot narikkaan ja tempautua mukaan tarinaan. Musikaali nähdään Helsingissä noin kuukauden verran toukokuun alusta kesäkuuhun alkuun, joten sieltä löytyy varmasti hyvin vielä passeli päivämäärä.

HELSINKI LIT 25. – 26.5.

Helsinki Lit kuuluu niihin tapahtumiin, joista olen intoillut siitä saakka kun se perustettiin pääsemättä vielä kertaakaan paikalle. Olisikohan tämä se kevät, kun tilanne korjataan? Sekä sieluni että talven kohmettama pääkoppani kaipaavat uutta ajateltavaa. Kansainvälinen kirjallisuusfestivaali järjestetään Savoy-teatterissa, jonka lavalla kotimaiset kijailijat ja ajankohtaiset ulkomaiset kirjailijat kohtaavat erilaisten keskusteluiden merkeissä. Ohjelmisto julkaistaan kokonaisuudessaan vasta myöhemmin alkuvuodesta, mutta tiedossa on jo, että yksi kansainvälisistä vieraista on italialainen Domenico Starnone, joka kuuluu kotimaansa nykykirjallisuuden tunnetuimpiin ja palkituimpiin nimiin.

SIDEWAYS 8. – 10.6.

Tässäpä toinen tapahtuma, jossa on käynyt suunnilleen jokainen ihminen, jonka tunnen, paitsi minä! Tänä kesänä se korjataan, sillä helsinkiläisen festivaalin pääesiintyjäksi on kiinnitetty The National (US) ja sitä ei sovi missata – olen nähnyt yhtyeen muutaman kerran ennenkin, joten tiedän liian hyvin mitä menettäisin. Poppoon uusin levy on ollut meillä tehosoitossa koko kevään. Kiinnostaa kovasti myös newyorkilainen Cigarettes After Sex (US), josta kirjoitin pari vuotta sitten. Artistikattauksesta löytyy muitakin kiintoisia nimiä, kuten MØ (DK), Deerhunter (US) ja kotimaiset SUAD (ihana), Pariisin Kevät ja Pyhimys. Kaupunkifestarit ovat muuten ehdottomasti paras festaroinnin muoto, kun yöksi voi fillaroida kotiin. Aah.

TAMMERFEST 19. – 21.7.

Tammerfest oli erottamaton osa kesää silloin kun opiskelin Tampereella. Luulin, että paikallinen kaupunkifestivaali kuuluisi osaltani jo menneisyyteen, mutta vähänpä tiesin, että tänä vuonna sinne on tulossa soittamaan Mew! Progehenkisestä popistaan tunnettu tanskalainen yhtye on ollut minulle vuosien varrella niin rakas, että olisin valmis hyppäämään junaan pelkästään tuon yhden keikan takia. Tammerfestissa esiintyy toki liuta muitakin artisteja, mutta parasta siellä on tunnelma, joka valtaa heinäkuun lämmössä keinuvan kaupungin. Joka paikasta kantautuu musiikkia ja kaikki on yhtäaikaa liikkeessä, ihmiset, hyvät aikeet ja loppua kohti kääntyvä kesä.

Poimin tapahtumat osoitteesta Lippu.fi, jossa on parhaillaan meneillään tarjous: tilauksesta saa 10 euron edun, kun ostokset maksaa Masterpass by Mastercardin avulla (huom. tarjous päättynyt jo). Kirjoitinkin tovi sitten uudesta maksutavasta, joka mahdollistaa turvallisen ja entistä nopeamman tavan hoitaa verkko-ostokset. Varsinkin lippuostoksilla nopeus voi olla valttia.

MasterpassTM on Mastercardin kehittämä digitaalinen lompakko, maksutapa joka kerää korttitiedot yhteen turvalliseen paikkaan. Ei tarvitse enää naputtaa maksutietoja numero kerrallaan, tai sählätä verkkopankin tunnuslukujen kanssa – riittää, kun avaa digitaalisen lompakon ja hyväksyy sieltä maksun. Masterpassia käytetään pankkien mobiilisovelluksista Nordea Payn, Aktia Walletin ja Loyo Payn kautta. Masterpass toimii tällä hetkellä 38:ssa eri maassa ja mukana on yli 340 000 verkkokauppaa, kuten Intersport ja Lindex.

Onko teillä vielä festarisuunnitelmia kesäksi, tai muita tapahtumia merkattuna kalenteriin?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA