Elämää Puerto Vallartassa

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Palaan vielä hetkeksi Puerto Vallartaan ennen kuin Meksikon matka jatkuu maan toiselle rannikolle, Yukatanin niemimaan maisemiin. Mihin jäimmekään? Niin: olemme löytäneet maailman kauneimman hotellin ja alkaneet tutustua kaupunkiin.

Puerto Vallarta ehtii parissa päivässä löytää paikan sydämestämme. Ihmiset ovat niin valloittavia, avuliaita ja ystävällisiä. Meille puhutaan hyväntuulista espanjaa, jota Jarno kaikeksi onneksi ymmärtää ja kääntää minulle olennaisimmat. Mistä olemme, haluammeko tequilaa, olemmeko naimisissa? Kaikki haluavat tietää olemmeko naimisissa ja heti sen jälkeen syyn miksi emme. Sitten voikin palata tequilaan.

Monet puhuvat myös englantia, kuten käsityöläismarkkinoilla kojunsa edessä päivystävä mies, joka huutaa kyllästyneenä ohikulkijoille: Buy another piece of mexican junk! Kaikki lähellä olevat räjähtävät nauruun. Ehkä hän on kaupitellut mattojaan, ryijyjään ja koristeellisia astioitaan liian kauan, tai sitten tänään turhauttaa ihan muuten vaan.

Hortoilemme gallerioissa, niitä riittää vanhan kaupungin mukulakivisillä kaduilla. Seinillä roikkuu paikallisten taiteilijoiden töitä, toisissa paikoissa niin paljon, että loput nojailevat toisiinsa lattialla. Sisäpihoille on piilotettu veistoksia ja patsaita kukkivien pensaiden sekaan. Värit vyöryvät verkkokalvoille kuin aallot, herättelevät aikaerosta nuokkuvia aivosoluja melkein väkivalloin. Synapsit surisevat visuaalisen ilotulituksen keskellä.

Päädymme pienellä sivukadulla sijaitsevaan baariin. Se on tavallinen puertovallartalainen pikkukapakka, joka on jostain syystä täynnä kanadalaisia. Kello on vasta neljä iltapäivällä, mutta musiikki raikaa korttelin päähän ja asiakkaita istuskelee kadulla asti, koska sisälle ei mahdu enempää. Tilaan margaritan, saan käteeni ämpärinkokoisen muovimukin. Cocktail on koostaan huolimatta tiukkaa tavaraa, sellaisia joita ei voi juoda montaa, jos aikoo päästä lähtemään omin jaloin. Pian meillä on monta uutta kanadalaista ystävää, enimmäkseen ruskettuneita vanhoja herroja jotka esittelevät meille vaimojaan ja haluavat tietää kaiken Suomesta, he ovat tarjonneet meille monta lasia baarimikkojen tislaamaa tequilaa (you guys REALLY need to taste this stuff), minä olen humalassa eikä kello ole edes kuutta.

Meillä on myös uusi karvainen ystävä, hotellissamme pyörivä puolivuotias pentu, joka tykästyy meihin yhtä paljon kuin me siihen. Gilbert on ensimmäistä päivää omistajansa mukana töissä ja opettelee elämää hotellikoirana. Molempia taitaa vähän jännittää miten se sujuu. Olemme ostaneet Gilbertille kaupungilta uuden hihnan ja siihen sopivan pannan, sillä sen oma hihna on viety aamulla hotellin edestä ja pentupantakin on käymässä pieneksi. Puemme pennulle uutuuttaan natisevan nahkapannan ja se pyörähtelee ylpeänä, kun ihastelemme sitä joukolla.

Viemme Gilbertin ensimmäistä kertaa hotellin korkeimpaan paikkaan, kattoterassille, josta näkee koko kaupungin ylle. Aurinko laskee, haluamme katsella kaupunkia vielä ennen kuin ilta pimenee. Koirakin nauttii maisemista, mutta katselee niitä mieluiten turvallisesti jommankumman sylistä.

Joku nero on rakentanut kattoterassille porealtaan! Haemme hotellin baarista – siis vieraille varatusta jääkaapista – kylmät oluet ja pulahdamme lämpimään veteen katselemaan kun kaupunki hämärtyy ympärillämme. Koira nukkuu aurinkotuolissa kerällä pyyhkeen päällä. Niitä hetkiä, kun maailmassa on hetken ajan aivan kaikki kohdallaan. Jos siihen ajatukseen pysähtyy, tulee melkein syyllinen olo: ansaitsemmeko tosiaan kaiken tämän, saammeko vaan olla ja nauttia?

Luottavainen pieni lepakko ikuistettuna itse teossa, nyysimässä sydämeni.

Lilluttelun jälkeen tulee nälkä ja lähdemme kolmisin etsimään iltapalaa. Löydämme ruokakojun ja tilaamme tacoja, tietysti tacoja. Olen vihdoin päässyt tacojen luvattuun maahan eikä mikään voi estää minua syömästä niitä aina kun saan tilaisuuden. Me syömme maissitacojemme sisällä kalaa ja kasviksia, mutta Gilbertille tilaamme pienen lautasellisen lihaa. Koiran silmät levähtävät, minulleko? Muruakaan ei jää yli. Siinä suhteessa Gilbert on kovin samanlainen kuin kanssamme asuva mäyräkoiraneiti.

Katusoittajat pysähtyvät pienen ravintolan kohdalla: kaksi miestä soittaa kitaraa, toinen laulaa, toinen yhtyy kertosäkeisiin stemmoilla. Haikea kappale tuo mieleen ihmisiä, jotka tunsin kauan sitten. Joistakin asioista on niin kauan, että tuntuu kuin ne kuuluisivat johonkin toiseen elämään. Niiden yllä leijuu hienoinen pöly kuin ne olisivat esineitä, joihin ei ole koskettu viiteentoista vuoteen.

Seurueeseen kuuluu myös kuski ja toisen muusikon vaimo, he hymyilevät joukolla ensin koirallemme ja sitten kameralle. 

Kotimatkalla törmäämme katukoiraan, joka näyttää täsmälleen samalta kuin Gilbert, se on vain aikuinen versio. Se jolkottelee suoraan luoksemme kuin tuntisi meidät, leikki syntyy samantien. Katselemme painivaa parivaljakkoa ja syttyy valo: voisiko se olla Gilbertin äiti? Juuri kun pohdin pitäisikö palata vielä tacokojulle ostamaan ruokaa sillekin, kulmakaupasta astuu tyttö koiranruokapurkki kädessään ja antaa sen sisällön koiralle. Tekee mieli halata tyttöä – tulee niin hyvä mieli aina kun muistamme ettemme suinkaan ole ainoat, jotka ruokkivat katukoiria.

Pentu saa omistajaltaan luvan viettää yön kanssamme. Naurattaa: olemme olleet Meksikossa alle 24 tuntia ja meillä on jo lainakoira, joka nukkuu jaloissamme yön. Tuntuu kotoisalta.

Viimeinen asia, jonka kuulen ennen kuin nukahdan on kavion kopse kadulta. Jarno käy katsomassa parvekkeelta: hattupäinen mies ratsastaa ohi aasilla. Kuulostaa ihan elokuvakohtaukselta, mutta on kuulemma totta.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
RIVERA DEL RIO
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Rivera Del Rio

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Ilta on jo pimentynyt, kun taksi pysähtyy vaaleanpunaisen villan eteen. Finally, sanoo kuski ja pyyhkii hien otsaltaan. Hän on etsinyt pientä hotelliamme pitkään, pysähdellyt Puerto Vallartan mukulakivisten katujen kulmissa kysyäkseen neuvoa. Mutissut rattia käännellessään Zona Romantica, Zona Romantica – se on nimitys, jolla tätä vanhassa kaupungissa sijaitsevaa – kieltämättä tunnelmallista – kaupunginosaa kutsutaan.

Rivera Del Rio* kohoaa korkeana samannimisellä kadulla, jonka rinnalla solisee pieni Rio Cuale -joki. Sitä ei erota pimeässä, mutta sen kuulee puiden takaa. Rantatörmän edustalla on pieni pöytä ja sitä valaiseva lyhtypylväs, joka loistaa hämärtyneessä illassa.

Koputamme villan ovelle. Katu on hiljainen, viereiset talot seisovat pimeinä. Paikka vaikuttaa enemmän kodilta kuin hotellilta. Ehdimme jo epäillä olevamme väärässä paikassa, kun portaikkoon syttyy valo ja alas rymistelee leveästi hymyilevä mies, joka huudahtaa venyvällä englannilla: You must be Stella! We’ve been waiting for you!

Hän esittäytyy Grantiksi, kipuamme hänen perässään portaat yläkertaan ja astumme aulaan. Talo näyttää sisältä vielä enemmän kodilta – harvinaisen kauniilta ja eklektiseltä kodilta. Aula on oikeastaan olohuone: siellä on takka ja marmoripylväitä, valtavia kynttelikköjä, turkoosinsinisiä samettisohvia, jopa pieni allas, jossa kelluu puisia sorsia – voikohan siinä uida? Seiniin on ripustettu suuria maalauksia, valtavia saniaisia rönsyilee kaikkialla. Vastaanottotiskiä ei ole, vain läppäri jonka valo hohtaa iltahämärässä sohvapöydällä. Selviää sekunnissa, että tämän täytyy olla yksi kauneimmista hotelleista, joihin olen ikinä astunut.

Istahdamme parvekkeelle, se aukeaa kadulle, jolle taksi juuri jätti meidät. Eteemme nostetaan kulhollinen guacamolea, nachoja ja valtavat margaritat. Parin seuraavan päivän aikana opin, että Puerto Vallartassa kaikki margaritat ovat isoja.

Vasta kun silmäni alkavat tottua parvekkeelta avautuvaan pimeään, huomaan valot, jotka kohoavat joen takana melkein pystysuoralta näyttävässä linjassa kohti taivasta. Is that, what’s that, yritän aloittaa kysymystä, Grant nauraa. Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat tosiaankin lähempänä kuin kuvittelin: kapean joen toisella puolella kohoavan kukkulan valot välkkyvät kuin olisivat vieressä, melkein kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa niitä.

Grant kertoo meille putiikkihotellin historiasta: 60-luvulla rakennettu talo on tosiaan ollut alunperin jonkun koti. Silver Maria Cortez osti valtavan talon aikoinaan kodiksi perheelleen ja bed&breakfast-henkiseksi majataloksi vieraille, joihin on lukeutunut vuosien varrella myös vanhan ajan Hollywood-glamouria tihkuvia nimiä. Kun hän kuoli, Marian pojanpoika Alex kunnosti vuosien varrella ränsistyneen meksikolaisen villan alkuperäiseen kukoistukseensa ja teki siitä kokonaan hotellin. Huoneita on nykyisin kahdeksan, jokainen tunnelmaltaan ja sisustukseltaan uniikki, osa pieniä ja toiset enemmän sviittejä keittiöineen kaikkineen. Huone, jonka me varasimme muutama päivä ennen matkaamme, on nimeltään Green Room ja sijaitsee talon ylimmässä kerroksessa.

Juttelemme pitkään Grantin kanssa: saamme kuulla missä on maukkainta meksikolaista ruokaa, kauneimmat rannat, homojen suosimat paikat joista löytyy suurimmat margaritat, parhaat kemut. Saamme myös vinkkejä mistä kohtaa kukkuloita saa parhaat valokuvat tästä Sierra Madren vuorten keskellä kuhisevasta pikkukaupungista.

Hän on muualta Meksikoon muuttanut valokuvaaja, joka tekee hotellissa lähinnä yövuoroja. Hän on myös tuore koiranomistaja, sillä hän on antanut vastikään kodin kadulta löydetylle koiranpennulle. Hellyn välittömästi ja ilahdun kun kuulen, että hän aikoo tuoda sen mukanaan töihin seuraavana päivänä: tiedossa on poikkeuksellisesti tuplavuoro eikä pentu pärjää niin pitkään yksinään.

Heitämme laukut huoneeseen ja lähdemme iltapalalle. Toivomme löytävämme tacokojun eikä tarvitse kävellä kuin korttelin kaksi ennen kuin lupaava tuoksu alkaa leijailla ilmassa: lähes jokaisen kadun kulmassa loistaa pieni katuruokakoju, josta saa pikkurahalla syötävää. Seuraan hämmästyneenä kun poikaystäväni tilaa sujuvalla espanjalla meille ruokaa. Hän ei ole tullut ikinä maininneeksi oppineensa reissuillaan hiukan kieltä.

Istahdamme muovituoleihin syömään. Olen tietysti erehtynyt luulemaan vihreistä kastikkeista paksumpaa guacamoleksi, ja nälkäisenä lastannut sitä tacoihini reippaalla otteella. Onkin jalopenokastiketta – hups. Tälläisiä virheitä Meksikossa tulee tehtyä vain kerran. Onneksi Jarno on napannut meille kulmakiskasta kylmät oluet ruoan kyytipojaksi.

Katselen pimeää kaupunkia ympärillämme: mukulakivisillä kaduilla ei ole valoja, ruokakojujen valaisemat kadunkulmat toimivat navigointiapuna sen jälkeen kun pimeys on pudonnut. Kissat vilahtelevat varjoissa, koirat kipittävät keskellä katua kuin kaupunki olisi yksin heidän.

Ensimmäistä kertaa Meksikossa. Rakastan tätä kaikkea jo nyt.

Herään seuraavana aamuna kotoisiin ääniin: keittiön kolinaan, kahvipannun vihellykseen ja vaimeaan puheensorinaan. Kiintiökukko kiekuu jossain naapurissa. Haemme kahvin heti, vasta myöhemmin maltamme istahtaa parvekkeelle aamiaisen ääreen. Keittiössä kaadetaan kuppiin täydennystä niin monta kertaa kuin tarpeen.

Näemme hotellin koko komeudessaan vasta silloin, räpytellessämme silmiämme aamun valossa. Vihreän huoneemme leveät haitariovet aukeavat talon ylimpään kerrokseen, kaiteen yli näkee alakerran olohuoneeseen. Huomaan vasta nyt, että talon katto on osittain auki taivasalle: kun sataa, vesi ropisee suoraan talon keskimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan altaaseen.

 Huoneemme sivuovesta pääsee pujahtamaan suoraan uima-altaalle. Altaan takana on baari – sellainen, josta voi itse ottaa jääkaapista oluen ja merkata sen pieneen mustaan kirjaan – ja kierreportaat talon korkeimpaan kohtaan, kattoterassille jonka pylväitä pitkin kiemurtelevat muratit. Pikkuisella terassilla on poreamme – näen jo itseni katselemassa siellä auringonlaskua ja sen jälkeen syttyvää tähtitaivasta.

Kaikessa hurmaavuudessaankin kattoterassi häviää huoneemme kylpyhuoneelle: se on kaunein, jonka olen nähnyt hetkeen. Kuluneet mustat laatat, vihreäksi maalatut seinät, suuri saniainen ja öljyvärimaalaus. Ikkunasta tulvii valoa kylpyammeeseen, jossa on suihku. Avaan ikkunan siristellen, sieltä aukeaa näkymä koko kaupungin ylle ja sen ympärillä kohoaviin viidakkoisiin vuoriin.

Muistan Grantin koiran ja ryntään alakertaan. Puolivuotias pentu loikkelehtii hotellin pihalla selvästi innoissaan ensimmäisestä päivästään uudessa paikassa, ja kipittää uteliaana tervehtimään. He’s Gilbert, esittelee Grant, mutta olemme jo poimineet pennun syliin ja saaneet kasapäin suukkoja. Uusi ystävyys on syttynyt.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hello Mexico

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Terveiset Meksikosta! Kahdentoista tunnin suora lento meni nopeasti vähän kuin olisi istahtanut Helsinki-Vantaalla mustaan putkeen ja havahtunut vasta siihen, kun Puerto Vallartaa lähestyvän mustan putken pikkuruisesta ikkunasta alkoi kajastaa laskevan auringon punainen kajo. Se hohti mustien vuorten yllä ja sai maiseman näyttämään unelta. En voinut ottaa kuvaa, sillä minun ja ikkunan välissä oli kaksi samaan tahtiin tuhisevaa miestä, jotka nukkuivat suut auki. Teki mieli tuikata niihin suolapähkinä.

Parin päivän perusteella on varmasti liian aikaista sanoa oikeasti yhtään mitään, mutta sanon silti: rakastan Meksikoa. Tiesin tosin jo etukäteen, että rakastaisin. Olen ehkä ollut edellisessä elämässäni meksikolainen pyykkärimuija. Kaikki on oudolla tavalla tuttua, solahdan rytmiin vaivattomasti kuin olisin ollut täällä aiemmin. Värit lämmittävät silmiä ja sielua, äänimaisema on lempeä sekoitus puheensorinaa, mukulakivikaduilla rämiseviä autoja ja musiikkia. Espanja tuntuu tutulta kuin kieli, jonka olen osannut joskus: sanat ovat ihan kieleni päässä, en vaan saa niistä kiinni. Voisin elää meksikolaisella ruoalla, en koskaan kyllästy tähän makumaailmaan. Ja tietysti, tietysti rakastan tequilaa!

En tietenkään tiedä meksikolaisesta kulttuurista juuri enempää, mutta siksi olenkin täällä nyt. Olen halunnut matkustaa tänne niin kauan kuin muistan.

(Jarno on muuten sitä mieltä, että olin mafiajohtaja enkä pyykkäri. Tiedä sitten. Täkäläisiä kuitenkin.)

Olemme ajatelleet lähestyä tätä matkaa hiukan eri tavalla kuin monia aiempia, joilla olemme ajelleet autolla satoja tai tuhansia kilometrejä ja pysähdelleet reitin varrelle osuneisiin paikkoihin korkeintaan pariksi yöksi. Roadtrippailu on tietysti mitä mahtavin tapa seikkailla ja sillä tavoin näkee paljon lyhyessäkin ajassa, mutta toisaalta se voi olla matkustustyylinä vähän uuvuttava, jos aikaa on vähän, nähtävää paljon ja välimatkat valtavia. Esimerkiksi Australiassa emme todellakaan aina jaksaneet pitkän päivän jälkeen motellissa edes purkaa matkalaukkua yhtä yötä varten, vaan kaaduimme sänkyyn suorilta jaloilta ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa samoissa vaatteissa. Tekisin sen uudestaan, mutta en ehkä ihan näin nopeasti.

Tällä kertaa vedämme mahdollisimman kevyin varustein pelkät reput selässä, ja otamme muutenkin iisimmin. Meksiko on nimittäin siitä vaarallinen maa, että täällä voi vähän seota, sillä nähtävää on aivan liikaa vain kahden viikon matkalle. Siksi päätimme, että emme edes yritä nähdä kaikkea yhdellä reissulla, vaan valitsemme pari paikkaa, joissa viihdymme pidempään ja joihin ehdimme rauhassa tutustua. Emme myöskään aio tällä matkalla käyttää hirveästi aikaa ajamiseen ja kartan tutkimiseen, vaan taitamme matkat suurimmaksi osaksi lentäen tai paikallisten kuskien kanssa.

Instagramissa seuraavat tietävät jo kuka on tämä pieni pystykorvainen tyyppi! Kerron pian lisää täälläkin.

Toinen paikoista on Puerto Vallarta*, joka valikoitui vähän sattumalta: Finnair avasi syksyllä uuden lentoreitin tänne ja tartuimme edullisiin suoriin lentoihin, jotka löysimme yhteistyökumppanimme momondon kautta. Olen siitä juuri nyt tosi iloinen, koska tämä on ensihavaintojemme perusteella hurmaava paikka: todella kaunis rantakaupunki, jonka ympärillä kohoavat viidakkoiset vuoret. Paluulentomme Suomeen lähtee tietysti samasta paikasta mihin menolento laskeutui, joten tulemme pienen mutkan jälkeen Puerto Vallartaan vielä takaisin matkan viimeisiksi päiviksi. Ehkä käväisemme samalla lähellä sijaitsevassa Sayulitassa, tosin kuulimme jo paikallisilta että turistit ovat jo ylikansoittaneet tuon tunnelmallisen pienen surffikylän.

Entäs se toinen paikka? Se oli ehkä pönttö, mutta sentään yhteinen päähänpisto: meitä molempia kiehtoi aivan toisella puolella maata – sillä toisella rannikolla – sijaitseva Jukatanin niemimaa, sillä siellä on eniten muinaisen mayakulttuurin raunioita. Valitsimme ainakin ensimmäisten päivien tukikohdaksi Tulumin, katsotaan päädymmekö muutamaksi päiväksi vielä jollekin läheiselle saarelle tai muuhun pikkukaupunkiin. Meksikolaiset suurkaupungit saavat odottaa nyt seuraavaa reissua, vaikka lennämmekin Mexico Cityn kautta.

Koitan ennättää päivittää blogiin kuvia ja kuulumisia, mutta paras tapa pysyä mahdollisimman reaaliajassa reissussa mukana on ottaa meikäläisen Instagram (@stellaharasek) seurantaan: sinne tipahtelee valokuvien lisäksi Instastories-videoita aina kun pääsen internetin ääreen. VIVA MÉXICO!

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ensimmäiset päivät Australiassa

MELBOURNE, AUSTRALIA

Terveiset toiselta puolelta maapalloa! Saavuimme Australiaan tovi sitten ja blogissa onkin ollut hiukan hiljaista – täällä on ollut aika paljon tekemistä enkä ole malttanut viettää päiviä naputtaen tietokonetta. Ehkä hyvä niin. Seuraa kuvia ja havaintoja parilta ensimmäisiltä päiviltä.

Kun saavuimme 27 tunnin lentomatkan jälkeen kaupunkiin, kello oli seitsemän aamulla ja Fitzroyssa sijaitsevan majapaikkamme check-in oli vasta iltapäivällä. En ollut ollenkaan ajatellut tätä varatessani lentoja ja ensimmäisten öiden majoitusta kaiken muun hässäkän ohella, eikä huoneistohotellissa ollut tietenkään mitään respaa mihin jättää laukkuja. Mennään vaan johonkin kahvilaan syömään aamupalaa ja odottelemaan, sanoin Jarnolle sen valheellisen itsevarmuuden vallassa, jolla ihminen vakuuttaa muille ja ennen muuta itselleen, että homma on ihan hanskassa. Istuimme Uberin takapenkillä matkalla läpi nukkuvan kaupungin, katselin taloja ja tutunnäköisiä puita. Kuuntelimme kuskia, joka kertoili miten Melbourne on muuttunut niiden vuosien aikana, jotka olen ollut poissa.

Kun pääsimme perille, sieltä löytyi kuin löytyikin heti kulman takaa hiljaisten kortteleiden keskeltä aukioleva pikkukuppila, josta saimme pöydän, läppäreille latauspisteen, aamiaista (ihanaa, oikeaa, joltain maistuvaa ruokaa yli vuorokauden kestäneen lentokoneruokailun jälkeen) ja mikä tärkeintä, isot kupilliset kuumaa kahvia vaahdotetulla soijamaidolla.

Tuo meidät pelastanut kuppila on nimeltään Addict Food & Coffee. Se edustaa hyvin Melbournen nykyistä kahvilakulttuuria: kaikkialta saa loistavaa kahvia, melkein kaikissa paikoissa on listalla vege- ja vegaanivaihtoehtoja, ruoka on lähes poikkeuksetta herkullista ja tunnelma on rento taustalla soivasta indiefolkista vintagehenkiseen sisustukseen. Kaupunkilaisten lempiaamupala koostuu kovin samankaltaisista aineksista kuin meidän aamupalat Helsingissä, erilaisista yhdistelmistä pannulla paahdettua leipää, avokadoja, kananmunia ja tomaatteja. Hiilareilla käyvä Jarno on onnellinen, koska leipä on hyvää ja sitä saa paljon.

Olimme varustautuneet tappamaan kahvilassa aikaa iltapäivään asti, mutta sitten saimmekin hotellista viestin, että huoneemme oli jo valmis – AAH! Olimme metsästäneet momondosta sopivan majoituksen ensimmäiseksi kahdeksi yöksi, kriteereinä kätevä ja keskeinen sijainti jossain ihanassa kaupunginosassa, mutta samalla tarpeeksi tilaa ja rauhaa palautumiseen pitkän lennon jälkeen.

District Fitzroy oli tarkoitukseen täydellinen: huoneistohotelli sijaitsee rauhallisella sivukadulla vain kahden korttelin päässä kuhisevasta Brunswick Streetista, josta löytyy suurin osa Fitzroyn parhaista rafloista ja baareista, kirjakaupoista ja vintageputiikeista. Kun se kaiken lisäksi oli kohtuuhintainen, valinta oli sillä selvä.

Asunnossamme oli avokeittiö ja olohuone, koko asunnon levyinen terassi, kaunis kylpyhuone ja parikin makuuhuonetta. Olisi voinut siis riidan sattuessa mennä eri makkareihin nukkumaan, mutta ei nyt keksitty mitään sopivaa kinaa. Matkalaukkumme saivat siis oman sängyn ja me valtasimme sen toisen, joka ei ollut täynnä tietokoneita ja latureita, vaatteita, matkakokoisia shampoopulloja ja sukkia.

Täydellisesti varusteltu keittiö tuli tarpeeseen kahdelle jetlagia potevalle matkailijalle. Kun heräsimme seuraavana yönä täysin pirteinä aamuneljältä eikä edes uusi kantiksemme Addict ollut auki, Jarno teki espressokoneella meille kahvit, haki 24-kipsalta (7-Eleven forever) kananmunia ja leipää ja taikoi meille melbournelaisen aamupalan.

Tutkimme Fitzroyta, mutta oikeasti taisin tutkia miltä tuntui olla takaisin kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen. Kaikki oli uutta ja samaan aikaan ihan tuttua. Vierivieressä kauniisti kunnostettuja taloja ja rähjäisiä rakennuksia, kukkaan puhjenneet pensaat ja graffittiseinät, auringossa haalistuneet kyltit, liikennemerkkejä kaikkialla mihin katsoo. Kaupungin äänet: Jeepit huristelivat, raitiovaunut kolistelivat. Ihmisten puheen rytmi, sen letkeä sävy ja tuttu murre, jota ensimmäinen englanninkielen opettajani Suomessa yritti kovasti karistaa. Belinda, here in Finland we speak the Queen’s English! Lasta, joka puhui englantia äidinkielenään, hiukan hämmensi ja nauratti. Ne englanninkielen tunnit olivat ensimmäisenä Suomessa viettämäni vuotena ainoat hetket, kun edes ymmärsin mistä puhuttiin ja osallistuin keskusteluun.

Kirjoitin vasta asioista, joita muistan lapsuudestani Australiassa. Yksi niistä asioista, joita en muistanut, oli se miten viileää täällä maan kaakkoisnurkassa voikaan tähän aikaan vuodesta olla! Olimme pakanneet helposti kerrostettavia vaatteita ajatellen leutoja kevätpäiviä, joita aurinko lämmittäisi paisteellaan, mutta en muistanut ollenkaan, että lämpötiloissa saattaa tapahtua yhdenkin vuorokauden sisällä melkoista vaihtelua jäätävästä kuudesta tai kahdeksasta asteesta melkein kolmenkymmenen asteen helteeseen, jos aurinko sattuu paistamaan.

Toinen asia, jota en muistanut: tunne siitä, että kuuluu johonkin. Olen ollut ulkopuolinen siitä saakka kun tulin Suomeen, en ole oikeastaan ennen tänne palaamista edes tajunnut että se alkoi täsmällisesti juuri silloin. Ei se johtunut siitä, että minua kiusattiin koulussa niin paljon, ei edes siitä etten kotoa muuttaessani ollut päästä työhaastatteluihin tai asuntonäyttöihin, jos soittaessani kerroin vierasperäisen sukunimeni. En vaan kuulunut sinne, en ollut kasvanut siellä, en jakanut avainkokemuksia kenenkään kanssa. Alkuun en osannut edes kieltä enkä ymmärtänyt talvea tai sitä miten ihmiset hengittivät silloin kun oli kolmekymmentä astetta pakkasta.

Ja nyt olen täällä mistä silloin lähdin, haistelen ilmaa jonka tutun tuoksun olin unohtanut, kuljeskelen kaduilla, käyttäydyn karttoineni kuin kuka tahansa turisti ja tuntuu, että kannan sisälläni salaisuutta, jonka voisin kertoa kenelle vaan, mutta en jaksa, koska ei se ole tärkeä muille kuin minulle.

Mutta sitten yhtäkkiä se vaan tulee suustani odottamatta lupaa, sanon sen noin vaan tuntemattomalle tarjoilijalle joka ei edes kysy: I grew up here, I’m back for the first time since I left. Enkä tiedä miksi, koska surua se ei ole, mutta vesi kohoaa silmiin ja valahtaa poskille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Muistiinpanoja matkalta Melbourneen

Tervehdys tien päältä! Seuraa pari pikaista otosta matkapäiväkirjasta, reissun ensimetreiltä. Kahdenkymmenenseitsemän tunnin lentomatka Melbourneen alkoi meille epätyypilliseen tapaan ihan ihmisten aikoihin kahdeksalta illalla eikä KUUDELTA AAMULLA, kuten melkein kaikki lentomme tänä vuonna. Se oli itseasiassa ihan tietoinen valinta: emme ottaneet ihan halvinta lentoa, vaan sen muutaman kympin kalliimman, joka lähti fiksumpaan aikaan vuorokaudesta ja oli lisäksi kokonaiskestoltaan hiukan lyhyempi. Hmm, olemmekohan oppineet jotain vai onko tämä merkki vain siitä, että olemme aikuistumassa?

Kun tietää mitä on vielä edessä, muutaman tunnin matka ensimmäiseen välietappiimme eli Lontooseen tuntuu niin naurettavan lyhyeltä, etten malta edes rentoutua. Jarno torkkuu olkapäätäni vasten, mutta minä naputan rästitöitä näppis sauhuten, vastailen aivan liian pitkään odottaneisiin sähköposteihin ja merkkaan kalenteriin tapaamisia. Tajuan päivämääriä selatessani, että seuraavien reissujen välissä ei oikeasti ole kuin yksi hassu viikko: tulen olemaan seuraavan kerran Suomessa ajan kanssa vasta joulukuussa. Eihän siihen tarkemmin ajatellen ole edes kovin pitkä aika, mutta mihin tämä syksy on kadonnut?! Olen koko ajan ollut aloittamassa syksyn suunnittelua, mutta ilmeisesti voi siirtyä suosiolla suunnittelemaan vuotta 2018.

Työnnän koneen kassiin kun lähestymme Lontoota. Katselen ikkunasta aukeavaa pimeää, siitä juuri ja juuri erottaa sankan pilvikerroksen joka näyttää ihan lumipeitteeltä. Vatsassa humahtaa kun kone lähtee laskeutumaan. Sukellamme pilviin, hämärän keskellä alkaa kimmeltää ensin yksi, sitten toinen valo. Sitten pilvet hälvenevät ja Lontoo valkenee valomerenä.

Turvatarkastusjonossa kuulen lähellä seisoskelevien siivojien puhuvan. I just wanna tell you guys I love you all, yksi heistä sanoo kahdelle muulle. Väsynyt sydämeni sulaa vähän.

Heathrow’n lentokenttäperinteisiini kuuluu, että laukkuni tutkitaan ihan joka ikinen kerta huume- ja ruutijäämien varalta. Just a random swipe test, ma’am. Yeah right. Ehkä pitäisi alkaa pukeutua lentomatkoille johonkin muuhun kuin huppariin ja tummiin silmänalusiin.

Ei yhtään huomaa, että takana on 18 tunnin matka ja edessä vielä yhdeksän.

On ilmeisesti ollut vähän kiire viime päivinä, sillä vasta Lontoossa minulle selviää, että emme lennäkään Melbourneen Dohan kautta, kuten olen syystä tai toisesta kuvitellut, vaan Hong Kongin. Olen myös vielä Helsinki-Vantaalle lähtiessämme luullut, että ensimmäinen välilaskumme on Amsterdamissa. Ei voi väsynyt ihminen muistaa ihan kaikkea.

Pitkä lento osa 1/2: kone lähtee kohti Hong Kongia ja Jarnolle iskee mania. Aion katsoa NIIN monta leffaa, hän uhoaa. Aiot siis nukkua NIIN monen leffan läpi, minä täydennän. Hänelle käy aina niin, ruutu tuuttaa räiskintää ja mies on unessa alle vartissa.

Mikä siinä muuten on, että kumpikaan meistä ei pelkää lentämistä, mutta on silti aina vähän yllättynyt, kun pääsemme perille? Taidan salaa epäillä yhä, että lentomatkustaminen perustuu tutkitun tieteen sijaan silkkaan taikaan ja säkään. Eikä auta muuten yhtään, että joku insinööri selittää minulle seikkaperäisesti kuinka lentokoneet toimivat: sen jälkeen se tuntuu minusta entistä suuremmalta ihmeeltä.

Liikkuva toimistoni latautuu Hong Kongin lentokentällä. Kahvilakko on muuten ohi. 

Lennämme Lontoosta Hong Kongiin yön yli ja kun saavumme perille, Hong Kongissakin on jo ilta. Kaksi yölentoa peräkkäin, päivä jää välistä. Heti aamupalan jälkeen tulee illallinen ja sitten onkin taas aamupalan aika. Vakuumipakatut vehnäsämpylät tulevat korvista ja sisäinen kello on niin sekaisin, ettei se edes yritä enää.

Hong Kongin jättikokoisella lentokentällä nähdään väsynyt spektaakkeli nimeltä semikiireinen vessan metsästys. Reklamoin Jarnolle lentokenttien opasteista: on jalat ristissä kipittävän lentomatkailijan julmaa harhautusta ripotella vessakylttejä viattomasti sinnetänne kuin lähin olisi kulman takana, kun todellisuudessa lähimpään on matkaa ainakin vartin verran. Kyltissä pitäisi lukea Next toilet 5km. Tai: Next toilet over there. Somewhere. Don’t get your hopes up.

Saappaat tukevasti alkuperäisen kotimaani maaperällä.

Pitkä lento osa 2/2. Olen alkanut aivokapasiteetin säästämiseksi ajatella etappejamme lyhenteillä, vuorossa on HKG-MEL. Alan vasta nyt ymmärtää, että olemme tosiaan ihan kohta Australiassa. Lennolla on kotiin palaavia ausseja, sieltä täältä kantautuu tuttu murre. Tulee kotoisa olo. Alkaa kihelmöidä. Täytän maahantulokaavaketta: oletko tuomassa maahan eläviä tai kuolleita eläimiä, hedelmiä, kasveja tai siemeniä, pähkinöitä? Vastaan kaikkeen ei. Vasta maahantuloselvityksessä tajuan, että laukussani on pussillinen pähkinöitä. Näytän sen virkailijalle, häntä naurattaa kun hän vaihtaa lomakkeeni ruksin kohtaan YES. Ruksi vie minut kaistalle kaksi, kohti tullia. So what are you declaring today, miss? Just the nuts? Kaikkia naurattaa.

Enää kymmenen metrin matka sänkyyn, johon rojahtaa ja antautua jetlagin syövereihin.

Ensimmäinen havainto: tuoksuu tutulta. En muistanut yhtään miltä Australiassa tuoksuu enkä olisi hetkeä aiemmin osannut kuvailla sitä sanallakaan, mutta kun haistan sen ensimmäisen kerran kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen, sen tuttuus tulvii yli kuin humahdus. Meren suola ja hiekkapöly, palanut kumi, trooppiset kukat, asfaltti, kookoksenkatkuinen aurinkorasva.

Täällä me ollaan, umpiväsyneinä mutta onnellisina! Moro vaan maailman toiselta puolelta, kuullaan pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

In-n-out Catalonia

Espanja on kaunis maa. Olen käynyt muutaman kerran siellä aikaisemminkin, mutta matkat ovat silloin kohdistuneet maan eteläpuolelle ja painottuneet kaupunkiarkkitehtuurin ihasteluun ja skedeturismiin. Sain silloin esimakua espanjalaisesta kulttuurista ja tiesin palaavani sinne uudestaan, sillä tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta paikallisen elämänrytmin kanssa.

Kesäkuussa pakkasimme reppumme ja lensimme Nizzaan, josta vuokrasimme auton kahdeksi viikoksi. Ensimmäisen roadtrip-päivämme traaginen varkausepisodi laski radikaalisti mielialaa ja muutti myös matkasuunnitelmiamme. Uuden työkaluston metsästys Ranskassa poltti hermoni maata kohtaan ja päätimmekin suunnata pikavauhtia Espanjaan.

Ajoimme rajan yli Kataloniaan ja heti ensimmäisellä huoltoasemapysäkillä ylleni laskeutui levollisuus. Reissun ensimmäinen kuppi hyvää kahvia ja myyjän kanssa espanjaksi käyty keskustelu muistutti välittömästi siitä mitä Espanjassa rakastan. Vaikka en osaakaan kieltä suvereenisti, siinä on jokin tuttuus ja selkeys, joka rauhoittaa. Espanja tuntui turvalliselta paikalta kahdelle hermoromahduksen partaalla kiikkuvalle reissaajalle.

Ajoimme yötä vasten Ranskan rajan yli Gironaan. Pitkän ajomatkan ryydyttämää kuskia ilahdutti, että Espanjassa kaikki tienviitat, opasteet ja kyltit ovat erittäin selkeitä. Varsinkin pääteillä oli helppo navigoida kohti päämäärää, mikä ei ole Euroopan eteläisissä osissa mitenkään itsestäänselvää. Paikallisten liikennekäyttäytyminen on myös hiukan leppoisampaa kuin esimerkiksi Ranskassa, jonka tunnusomainen road rage tarttui hiukan myös minuun. (Saattaa myös olla, että esimerkiksi tietullit menivät ihan vähän tunteisiin.)

Kun pääsimme perille Gironaan, kirjauduimme sisään Doubletree By Hiltoniin. Olimme vasta samaisena iltapäivänä päättäneet määränpään ja onneksi löytäneet todella hyvän tarjouksen. Meillä on (tulkinnasta riippuen hyvänä tai huonona) tapana olla suunnittelematta matkoja liiaksi etukäteen ja monesti juurikin samana päivänä selaamme momondosta vapaita hotellihuoneita. Aina sieltä on löytynyt kelpo huone kohtuulliseen – usein jopa todella edulliseen – hintaan, joten kertaakaan emme ole jääneet vielä taivasalle nukkumaan.  Kömmimme rättiväsyneinä hotellihuoneemme puhtaisiin valkeisiin lakanoihin – hyvää yötä.

Varpaiden lilluttelu altaassa on minimi

Seuraavan päivän ohjelmassa oli etsiä hyvä ravintola ja palata sen jälkeen hotellin kattoterassin altaalle karistamaan viime päivien kiireiden rippeet. Rakastan uima-altaita yli kaiken ja jos sellainen hotellista löytyy, harvoin jätän sen mahdollisuuden käyttämättä. Terassilla suunnittelimme karkeasti matkamme seuraavia etappeja ja päätimme jäädä vielä toiseksi päiväksi Gironaan, sillä löysimme toisen kivan hotellin, jossa oli kuvien perusteella lupaavan näköinen allas. Ihan vaan vertailukohteeksi! Jos kirjoittaisin elämässäni yhden kirjan, se todennäköisesti käsittelisi uima-altaita.

Kalaa ja pottua – sopii suomalaiseen makuun

Kävimme päivällä tutkimassa Gironan kaunista vanhaa kaupunkia nimeltä Barri Velli. Keskellä kaupunkia kiemurtelee Onyar-joki, jonka varrella on sympaattisia pastellinsävyisiä taloja. Haahuilimme ja nautimme kaupungin rauhallisesta rytmistä. Illalla löysimme Barri Vellista pienen ravintolan, jonka terassille jäimme illastamaan. Ensimmäinen kerta, kun tilasin ravintolasta niin paljon uppopaistettuja ruokia, että jotain jäi syömättä. Vaikka illallinen venyi pitkään kuunnellessamme ravintolan edessä esiintyvää artistiduoa, loput ruoista pakkasimme doggy bagiin. Otamme nimityksen kirjaimellisesti, sillä matkalla takaisin hotellille ruokimme jokaisen vastaan tulevan koiran.

Toisen yön majapaikkamme oli vanhan kaupungin rajalla joenvarressa sijaitseva hotelli nimeltä Nord 1901. Uima-allas osoittautui juuri niin hyväksi kuin toivoin – siellä vietimmekin koko seuraavan aamupäivän kuvaten ja polskien. Henkilökunta suhtautui touhuamiseemme lämpimästi. Yksi ainoa nootti kajahti ilmoille, kun JOKU saattoi hiukan innostua uima-altaalla. Altaasta tuli yksi lemppareistani, sillä se muistuttaa tunnelmaltaan hyvin paljon erästä toista suosikkiani Karibialla.

Varmin tapa hommata vatsatauti – en suosittele

Varmin tapa saada hotellihenkilökunnalta torut

Olisin viihtynyt altaalla useammankin päivän, mutta oli jatkettava matkaa. Sulloimme matkalaukut pieneen Clioomme, joka oli valmiina tasaisen hitaalla kiihdytysnopeudellaan kuljettamaan meidät yli maalaiskylien kukkuloiden ja läpi laakeiden peltojen. Päämäärästä viis, parasta roadtrippailussa on ehdottomasti matkanteko. Kun kymmenien mitäänsanomattomien espanjalaisten discobiisien jälkeen radiosta pärähtää ilmoille Iggy Popin Nightclubbing, se tuntuu siinä hetkessä maailman parhaimmalta biisiltä ever. Nupit kaakkoon niin että diskantit särkyy ja talla pohjaan, mikä ei varsinaisesti tuo lisää vauhtia, mutta sopii ajatuksena teemaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Marseillesta Montpellieriin

✖ MONTPELLIER, FRANCE

Ensimmäinen kokonainen päivä tien päällä alkaa kahden kamerattomaksi jääneen valokuvaajan kannalta sielua raastavalla tavalla. Olemme yhdessä Ranskan kauneimmista paikoista, vuoristokylässä rotkon ja kahden yllämme kohoavan jyrkänteen välissä, emmekä ehdi kiivetä kylän korkeimpaan kohtaan tai tutkia ympärillä aukeavia maisemia. Koko kuuma aamu Moustiers-Sainte-Mariessa kuluu puhelimessa vakuutusyhtiön, matkapuhelinoperaattorin ja pankin kanssa raivaamassa tieltä erinnäisiä etenemisesteitä.

Istun kahden tien risteyksessä sijaitsevan hotellimme terassilla, juon aamun kolmatta kahvikuppia ja selvitän vakuutusyhtiölle, että varastetuista tietokoneista ei ole tähän hätään tarjolla kuitteja, koska ne olivat niillä tietokoneilla, jotka varastettiin. Puhelu katkeaa heikon linjan takia kahdesti, aloitan joka kerta asian selvittämisen alusta uuden ihmisen kanssa. Kolmannen selvityksen jälkeen minua neuvotaan tekemään vahinkoilmoitus verkossa – ja liittämään mukaan kuitit. Arghhh. Muistutan, että minulla ei valitettavasti ole enää tietokonetta jolla pääsisin verkkoon, tässä kylässä ei taatusti ole nettikahvilaa ja vaikka olisikin, varas ei valitettavasti ole viimeisimmän vartin aikana kaahannut moottoripyörällä terassin eteen tuomaan kuittejani takaisin.

Pankille haluaisin ilmoittaa, että olen tekemässä yrityksen kortilta lähiaikoina paria isoa ostosta, mutta en pääse edes läpi asiakaspalveluun – verkko pätkii eikä tunnuslukusovelluksella tunnistautuminen onnistu. Tunnit kuluvat kun taistelen katkeilevien linjojen kanssa, naputan vahinkoilmoituksen puhelimella ja otan rikosilmoituksesta kuvakaappauksia sen liitteeksi. Vannotan vakuutusyhtiötä palaamaan asiaan ennen kuin kiska menee juhannukseksi kiinni. Jarno istuu vieressä, kantaa lisää kahvia pöytään ja polttaa ketjussa. Juuri nyt emme keskustele tupakoinnin lopettamisesta, haluan itsekin röökin.

Lopulta on lähdettävä liikkeelle, asiat ovat edelleen kesken, mutta vuoristokylässä ne eivät etene. Pakkaamme auton, pieni Clio on tulikuuma seistyään aamupäivän auringossa. Kuumuus valuu raukeutena jäseniin, uuvuttaa vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olen aloittanut soittelun aamukahdeksalta.

Meillä on kiire lähimpään isompaan kaupunkiin, josta saa uuden tietokoneen ja mikä tärkeintä, uuden kameran. Olemme työmatkalla ja oikeastaan ihan koko elämämme on standby-tilassa, kunnes saamme menetettyjen tilalle uudet työvälineet. Naputan tahmein sormin karttaan seuraavan etapin: MARSEILLE.

Laskeudumme pikkuteitä pitkin alas vuorilta. Rotko kiemurtelee rinnallamme, se näyttää repeytymältä maisemassa. Sitten tulevat loputtomat laventelipellot, jotka huojuvat violetteina silmänkantamattomiin. Sydämeni itkee verta, meillä ei ole kameraa jolla kuvata niitä eikä edes aikaa pysähtyä katsomaan. On ehdittävä tietokone- ja kamerakauppaan hyvissä ajoin ennen kuin ne sulkeutuvat, uuden kaluston ostaminen ei käy vartissa.

Marseille väreilee horisontissa paahtavan auringon alla. Siellä on kuin onkin Apple Store, sataman tuntumassa sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Motarin pölyssä ryytynyt Clio tajuaa pääsevänsä muutamaksi tunniksi parkkihallin viileään hämärään ja piristyy. Navigaattorikin innostuu lähestyvästä kaupungista ja alkaa sinkoilla sekopäisiä ohjeita, jotka tulevat vielä tutuksi seuraavien viikkojen aikana. TURN RIGHT kun oikealle kääntyminen on kielletty. TURN LEFT kun siellä odottaa umpikuja. U-TURN on navigaattorin mielestä vallan pätevä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin, joissa olemme ajaneet sen neuvomana harhaan. Epäilemme, että Ranskan poliisi olisi asiasta eri mieltä.

Liikennesääntöjen luovan tulkinnan lisäksi navigaattorimme rakastaa liikenneympyröitä. ENTER ROUNDABOUT. EXIT ROUNDABOUT. Muutaman kerran se ajeluttaa meitä moneen kertaan liikenneympyrän ympäri ennen kuin suostuu paljastamaan minne matka jatkuu.

En haluaisi jättää matkalaukkuja parkkihallissa torkkuvaan Clioon, mutta minkäs teet? Ei niitä voi mukaankaan ottaa keskustan kuhinaan. Tarkistamme, että auto osuu valvontakameroiden alueelle. Katsomme, että auton vieressä ei ole epäilyttävää pakettiautoa tai pimeitä nurkkia. Avaamme hansikaslokeron näyttääksemme kiinnostuneille, että siellä ei ole mitään. Sullomme jokaisen autoon jäävän esineen takakonttiin, joka kätkee ne pätevänä ihan kuin ei olisi juuri vuorokausi sitten joutunut varkauden uhriksi keskellä kirkasta päivänvaloa.

Tietokoneet kimaltavat kaupassa kuin himmeät jalokivet. Tähän asti olen aina hankkinut tehokkaimman myllyn, johon minulla on ollut varaa, pumpannut sen täyteen rautaa ja kantanut sitä selkä vääränä. Tällä kertaa päätän tehdä toisin ja seurata sydäntäni: valitsen MacBook Airin, kevyen koneen jossa on liian vähän kovalevytilaa, mutta jota on kerrankin ilo kantaa mukana. Tiedostoja täytyy alkaa jokatapauksessa arkistoida verkkoon. Meidän täytyy jokatapauksessa hankkia työhuoneeseen kunnolliset kuvankäsittelynäytöt. Ja meidän täytyy selvitä nyt Suomeen saakka yhdellä tietokoneella, sillä limiitin täytyy riittää vielä siihen kameraan. Pieni yrityksemme ei ole koskaan tehnyt näin suuria hankintoja kerralla.

Seuraavaksi kamerakauppaan, josta olemme saaneet kuuman vinkin Apple Storen myyjältä. Hyppäämme metroon. Tuntuu absurdilta väistellä ihmisiä metrotunnelissa ja kuunnella korvissa rätiseviä kuulutuksia, juurihan heräsimme vuorten hiljaisuuden keskellä. Rue de Rome on vilkas ostoskatu, josta löydämme myyjän ohjeilla pienen valokuvausputiikin. Siellä kehitetään yhä filmejä, mikä huumaavan tuttu tuoksu! Nikonin runkoja on vain muutama, mutta kuin ihmeen kaupalla niiden joukossa on kuin onkin juuri se, jonka haluamme, sama joka meiltä vietiin. Löydämme muutaman tarpeisiimme sopivan linssinkin, ilmenee että Nikonilla on juuri nyt jonkinlainen alennuskampanja ja saamme neuvoteltua paketille kivan hinnan, joka kirpaisee ihan vähän vähemmän kuin olimme ajatelleet. Kun siirrymme kassalle, paine rinnassa alkaa hellittää: ehkä onnelliset tähdet, joiden alla olemme aina matkustaneet, ovat palanneet nyt luoksemme ja pääsemme takaisin päiväjärjestykseen. Ainakin työmme osalta, ja olen varma, että kamera kädessä korjaantuu lopulta kaikki muukin.

Iloitsin liian aikaisin: kassalla seuraa etenemiseste. Niitä on tälle reissulle riittänyt, vaikka matkaa ei ole kestänyt kuin muutaman hassun päivän. Kortti ei hyväksy maksua, vaikka olen erikseen varmistanut, että näin ei käy. Soitan päivän viidennen tai kuudennen kerran pankkiin. On myöhä iltapäivä, luottokorttiyhtiön asiakaspalvelu jo kiinni. Minut ohjataan yhtiön kansainväliseen asiakaspalveluun, johon liittymäni ei voi syystä tai toisesta yhdistää. Soitan kansainväliseen palvelunumeroon Jarnon puhelimesta, kamerakaupan puhelimesta, myyjän puhelimesta. Mikään niistä ei yhdistä. Alan epäillä joutuneeni Kafkan novelliin tai sadistiseen piilokameraformaattiin, jossa koetellaan väsyneiden yrittäjien hermoja ja seurataan popkornin äärellä milloin ne katkeavat. Soitan operaattorille, niidenkin asiakaspalvelu on tietysti jo kiinni. Soitan vielä kerran pankkiin, he yhdistävät minut siihen kirottuun kansainväliseen asiakaspalveluun johon heidän linjansa kyllä yhdistää, siellä selvitän brittiläiselle pankkivirkailijalle, että seison Marseillessa kamerakaupassa, joka menee tunnin sisällä kiinni eikä korttini syystä tai toisesta toimi, minun pitäisi olla iltaan mennessä jo aivan toisessa kaupungissa ja saatan pillahtaa itkuun, jos kohtaan vielä yhdenkin etenemisesteen. I totally understand, virkailija sanoo matalalla miesäänellään, but we’re just the blocking service. Not that your card seems to need any blocking if it’s not working anyway. But you need to call your bank in Finland tomorrow morning when they’re open.

Kamerakauppa sulkee ovensa. Seisomme kadulla ja mietimme mitä teemme. Olemme käyttäneet tähän projektiin koko päivän, mutta meillä ei ole edelleenkään kameraa. Työmme ei edelleenkään etene. Olemme varanneet aamulla yösijaksi halvan huoneen naapurikaupungista, Montpellieristä, josta on tarkoitus jatkaa aamulla matkaa pitkin rannikkoa kohti Espanjaa. Sinne ajaa navigaattorin mielestä kaksi tuntia, eli todellisuudessa vähintään kolme. Ajammeko aamulla koko matkan takaisin kamerakauppaan vai jätämmekö kaiken Montpellierin kamera-apajien varaan?

Olen niin turhautunut ja väsynyt, että haluaisin unohtaa koko Montpellierin, horjahtaa lähimmän hotellin aulaan ja käpertyä ensimmäiseen sänkyyn, jonka löydän. Olen käyttänyt aivan kaiken tarmoni tähän koko päivän jatkuneeseen taisteluun eikä se ollut edes tarpeeksi, haluan vain vajota uneen ja herätä kun painajainen on ohi. Jarno solahtaa järkevän aikuisen rooliin, ottaa kädestä, luotsaa kohti metroasemaa. Clio odottaa parkkihallissa, piristyn vähän kun kukaan ei olekaan vienyt matkatavaroitamme takakontista.

Päätämme, että päivä käännetään vielä voitoksi. Olemme juuri saaneet Annalta ihanan vinkin kaupungin rantakadulla sijaitsevasta ravintolasta, menemme siis syömään, aurinkokin laskee juuri sopivasti ja värjää kadut kultaisiksi. Vatsat täynnä hyvää ruokaa jaksamme ajaa Montpellieriin ja googlata matkalla onko siellä hyvinvarusteltua tai edes keskinkertaista kamerakauppaa. Tässä vaiheessa vasta huomaamme, ettemme ole syöneet koko päivänä mitään aamiaisen jälkeen.

Tie ravintolaan vie keskustan rantakatujen läpi. Navigaattorilla on vahva näkemys reitistä, joka ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. Se hiljenee järkytyksestä, kun päätämme sivuttaa sen neuvot ja mennä omia polkujamme. On nälkä. Hermot hivenen kireällä. Oma kiukuttelu naurattaa jo. Valitsemme suorimman tien, Jarno painaa kaasua. Ohitamme torin, jonka risteyksessä kolme moottoripyöräpoliisia juttelevat aavistamatta ollenkaan, että niiden takaa hiipii Clio, joka rikkoo yhtäaikaa ainakin kolmea eri liikennesääntöä ajamalla bussikaistaa, kääntymällä kiellettyyn ajosuuntaan ja painelemalla päin punaisia. Melkoinen suoritus, joka ei eteläeurooppalaiseen tapaan kiinnosta poliisin lisäksi ketään muutakaan – yksi huomaamattomasti hiiviskelevä Clio sinne tai tänne.

Navigaattori suostuu vaivoin yskäisemään ravintolan sijainnin. Löydämme sen heti! Se on auki! Aurinkokin paistaa! Saamme parkkipaikankin, ja se ei muuten ole ranskalaisten kaupunkien ahtailla kaduilla mikään itsestäänselvyys. Kipitämme kohti ravintolaa vatsat kurnien. On niin nälkä ettei oikeastaan edes haittaa, vaikka ruoka ei olisi kovin hyvää. Mikään ei voi enää pilata tätä iltaa. Paitsi tietysti se, että siellä on yksityistilaisuus.

Alkaa tuntua, että Marseille on nähty – otamme suunnan kohti Montpellieriä. Päättelemme, että matkan varrella on varmasti monta ravintolaa, pysähdymme ihan mihin tahansa niistä. Seuraava aukioleva ravintola osuu vastaan puolitoista tuntia myöhemmin, kun on jo pimeää ja huumorin taso on tippunut samaa tahtia verensokerin kanssa. Tienvarsiravintolan fish’n’chips ja pieni olut on juuri sitä mitä tähän hetkeen tarvitaan.

Olemme perillä yhdeltä yöltä. Jarno pudottaa vaatteensa sängyn viereen ja nukahtaa ennen kuin pää osuu tyynyyn. Minulla ei ole aikomustakaan avata matkalaukkua ja alkaa metsästää hammasharjaa, mutta tuliterän tietokoneen avaan. Siihen syttyy valo, kuuluu tuttu hurina. Kun alan täyttää käyttäjätietoja, kirjaimet menevät sekaisin enkä saa naputettua edes nimeäni oikein. Epäilen jo hetken menettäneeni kyvyn ymmärtää kirjaimia, kun tajuan: näppäimistö on ranskalainen. Tietysti on, mutta ei minulle tullut mieleenkään. Nojaan taaksepäin. Hetken tekee mieli luovuttaa, mietin että tähänkö nämä voimat nyt loppuvat, anonyymiin huoneeseen anonyymissa lähiössä, josta on yhtä pitkä matka kotiin kuin sinne mihin kuvittelimme ainakin vielä eilen olevamme menossa. Mutta sitten hengitän syvään, vaihdan asetuksista käyttöön suomenkielisen näppäimistön, se tarkoittaa, että a-näppäintä painamalla saa q-kirjaimen, z-näppäimestä saa w-kirjaimen ja ääkkösetkin löytyvät, kunhan tietää mistä painaa. En katso näppäimistöä, vain ruutua, ja annan sormien löytää rytmin, juoksutan niitä tutuilla uomilla. Ladon kirjaimia toistensa perään, ne nikottelevat hetken mutta taipuvat lopulta tahtooni, syntyy sanoja, ymmärrettävä lause. On yö ja olen umpiväsynyt, mutta en halua nukkua vielä. Mietin mistä teille kirjoittaisin, millaisia matkajuttuja syntyy reissusta, joka meni päin seinää ennen kuin kunnolla edes alkoikaan? Päätän, että kirjoitan siitä.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

Kylä rotkon reunalla

✖ MOUSTIERS-SAINTE-MARIE, FRANCE

Saavumme yöllä Moustiers-Sainte-Marieen, pikkuruiseen vuoristokylään Alpes-de-Haute-Provencen seudulla. Korkeuseroja ei hahmota pimeässä. Ympärillä kohoavat vuoret vain aavistaa, samoin tien vierestä aukeavan Gorges De Verdon -rotkon, aluetta halkovan 25 kilometriä pitkän kanjonin jonka pohjalla virtaa joki.

Olemme metsästäneet aamulla kylästä yösijaa momondon haulla ja varanneet sen kautta huoneen hotellista nimeltä Hotel le Belvédère, joka sijaitsee ihanteellisessa paikassa aivan keskellä kylää. Arvelemme löytävämme sen helposti, navigoimme sentään Ranskan läpi modernin tietotekniikan ja Jarno Jussilan pettämättömän suuntavaiston avulla. Mutta Moustiers-Sainte-Marie on täynnä koko ajan kapenevia katuja, joiden varrelle on pudotettu erilaisia etenemisesteitä. Karttasovellus näyttää, että hotelli on aivan kulman takana, mutta ei osaa kertoa mikä on oikea reitti labyrintin läpi – suorin tie on nimittäin väliaikaisesti suljettu. Kyselen navigaattorilta olisiko sillä hihassaan joku plan B, mutta se masentuu ja vaikenee.

Pysäytämme auton hiljaiselle aukiolle, jossa kaksi rouvaa nojailevat talon kivimuuriin ja juttelevat. He ovat ilmeisesti kohdanneet iltakävelyn varrella, jaloissa istuu haukottelevia koiria, joiden hännät alkavat heilua kun lähestyn. Aloitan samalla lauseella, jolla totuin aloittamaan kaiken kanssakäymisen silloin kun viimeksi kiersin Ranskan maaseutua yli kymmenen vuotta sitten: Do you speak English? Yhteistä kieltä ei löydy, mutta se ei ole ennenkään ollut este. Kerron hotellin nimen ja alkaa tapahtua: rouvat puhuvat päällekkäin ja osoittelevat eri suuntiin, ovat keskenään ensin samaa ja sitten eri mieltä, paikalle haetaan naapuritalosta jommankumman aviomies joka pudistelee päätään siihen malliin, että alan epäillä meidän olevan ei vain väärällä kadulla vaan aivan väärällä vuorella. Sitten paikalle porhaltaa polkkatukkainen mopopoika, joka osaa vähän englantia ja kertoo työskentelevänsä hotellilla – hän näyttää meille tien! Hän lähtee ajamaan alas kapeinta ja mutkikkainta koskaan näkemääni katua, jota olemme luulleet kävelytieksi (sitä se päiväsaikaan varmasti onkin) ja me puikkelehdimme perässä. Olemme kiitollisia siitä, että valitsimme autovuokraamosta pikkuauton, sillä yhtään isompi kiesi ei mahtuisi tästä läpi. Pieni harmaa Clio hiipii ketterästi kuin koppakuoriainen katua alas, ohitamme terasseja, talonkulmia ja rakennusten portaille ranskalaisella rentoudella pysäköityjä autoja vain senttimetrien päästä.

Hotelli on pieni mutta korkea talo, joka seisoo kahden kapean tien risteyksessä jyrkänteen laidalla. Työnnämme raskaan oven auki, sisällä on hiljaista ja hämärää. Emme löydä varsinaista respaa, vain tyhjän ravintolasalin jonka perällä mies istuu näytön äärellä ja hyppää melkein kattoon, kun katkaisemme hiljaisuuden kajauttamalla good evening hänen selkänsä takana. Hän johdattaa meidät takaisin eteiseen, oven viereen on teipattu valkoinen kirjekuori jossa lukee koukeroisella käsialalla minun nimeni. Sen sisällä on avain, joka kädessään hän lähtee nousemaan jyrkkää, kapeaa portaikkoa. Kolisemme perässä matkalaukkujen kanssa.

Kokolattiamatolla päällystettyjen portaiden tuoksu tuo mieleen vintin mummolassa, jossa vietin kesäisin aikaa silloin kun Suomi oli minulle uusi paikka enkä ymmärtänyt vielä isoäitini puheesta sanaakaan. Kipusin sadepäivinä vintille penkomaan äitini vanhoja papereita ja kirjeitä, kaikki kirjoitettu samalla kielellä jota en osannut. Laatikoissa oli myös enoni opiskeluvuosien oikeuslääketieteen kirjoja, pakotin itseni katsomaan niiden kuvia vaikka vatsanpohjaa kouraisi. Pölyhiukkaset kieppuivat vintin ikkunoista siivilöityvässä valossa, ympärillä leijui tuo sama kerrostuneiden vuosikymmenten tuoksu.

Kylän leijuva valon taltioimiseksi ei tarvita järjestelmäkameraa (oli sitä silti ikävä).

Huoneemme on ylimmässä kerroksessa kaikkein viimeisimpänä käytävällä: pieni, mutta puhdas ja siisti, vastikään remontoitu toisin kuin hotellin ränsistyneet julkitilat. Avaamme ikkunat, niitä on talon ylimmässä ja uloimmassa nurkassa sijaitsevassa huoneessamme kaksi. Suusta pääsee huudahdus, kun silmät alkavat erottaa yöstä muotoja: kaksi vuorenhuippua kohoavat suoraan hotellin edessä kohti taivasta ja suoraan alapuolella on jyrkänne, joka sulautuu pimeyteen. Talking about room with a view.

Nappasin kuvan vasta aamulla, kun päivänvalo oli valjennut.

Etsin katseellani tuttua Tori-kassia, olisi nimittäin hyvä hetki purkaa muistikortit tietokoneelle ja laittaa kameran akku lataukseen. Menee hetki muistaa, että sitä ei enää ole. Päivä on ollut loputtoman pitkä. Tajuamme vasta nyt ettemme ole syöneet mitään aamiaisen jälkeen. Meillä on mukana kaksi lämmintä olutta, Doritos-nachopussi ja karkkia – näillä aineksilla saa aikaan fiestan. Hotellin alimmassa kerroksessa on heiveröinen netti, joka toimii vain aulan porraskäytävässä nyt kun ravintolasali on saapumisemme jälkeen suljettu. Laitamme siis porraskäytäväbailut pystyyn ja istumme siinä vielä, kun majatalon viimeiset vieraat saapuvat ties mistä tulevatkaan. Tuossa teidän kuori, osoitamme. Kerromme netin salasanan ja sen, että se toimii parhaiten tällä neljännellä portaalla.

Nukun sikeästi unta näkemättä, herään aamukuudelta epämääräiseen pahaan oloon enkä saa enää unta. Oksettaa kun muistan kaiken. Päässä on eilisen shokin jälkeen alkanut risteillä jo käytännön asiat: kuinka monet tilaustyönä asiakkaalle tai jotain kampanjaa varten tehdyt kuvat menetettiin rytäkässä, missä välissä kuvaamme ne uudestaan? Pitääkö heinäkuulle kaavailtu loma peruuttaa vai riittääkö, että sitä vain lyhentää? Kuinka paljon uusi kamerakalusto tulee Ranskassa maksamaan? Pärjäämmekö, jos ostamme menetettyjen tilalle vain yhden tietokoneen ja hankimme toisen vasta Suomessa? Toivottavasti asiakkaat ovat maksaneet laskujaan. Toivottavasti vakuutusyhtiö tekee pikaisia päätöksiä, vaikka juhannus puskee Suomessa päälle. Siellä kello onkin kohta kahdeksan, juuri sopiva aika soittaa ja ilahduttaa vakuutusyhtiötä tiedolla, että meillä olisi taas ongelma.

Näettekö pikkuisen tähden, joka riippuu ketjun varassa tuolla jyrkänteiden välissä? Sen alkuperästä on olemassa niin monta tarinaa, että paikallisetkaan eivät taida pysyä niistä enää perässä. Yksi tarinoista kertoo ritarista nimeltä Bozon de Blacas, joka joutui ristiretkien aikaan vangiksi ja vannoi ripustavansa tähden kotikylänsä ylle, jos pääsisi palaamaan kotiin. Kukaan ei kuulemma tiedä miten yli 200 metriä pitkä ketju on aikoinaan saatu paikoilleen. Tähti on vuosien saatossa vaihdettu muutamaan kertaan, nykyinen on viisikymmentä vuotta vanha. Joitakin vuosia sitten ketju katkesi ja tähti tipahti, sen palauttaminen paikoilleen vaati helikopterioperaation.

Lähdemme ulos etsimään aamiaista kun Jarno herää. Kylän kauneus valkenee koko laajuudessaan vasta nyt, päivänvalossa: kapeat kiviset kadut, pienet kaivot ja suihkulähteet, kaikkialla nukkuvia kissoja ja kukkia. Kaiken yllä ne kaksi jyrkännettä ja niiden väliin 150 metrin korkeuteen ripustettu tähti, kaiken alapuolella 700 metriä syvä rotko, jonka pohjalla kohisee joki. Kylän vuosisatoja vanhat kadut kiemurtelevat rotkon suulla, jossain solisee vuoristopuro, sinnetänne risteilee pieniä siltoja. Katsoipa mihin suuntaan tahansa, näkymä on hengästyttävä. Tuntuu julmalta pilalta, että olemme juuri täällä ilman kunnollista kameraa. Napsin puhelimella muutaman muistokuvan. Haluan ajatella, että tulemme tänne vielä takaisin kun olemme saaneet hankittua uudet varusteet, mutta arvaan, että tie vie taas uusiin paikkoihin sitten kun suuntaamme takaisin päin.

Istahdamme kahvilan terassille nauttimaan ranskalaisen aamiaisen. Iso kahvi ja pieni croissant, se onkin ollut jo muutaman päivän vakioaamupalamme. Tällä kertaa pöytään katetaan myös appelsiinimehu ja päältä rapsakka, mutta sisältä pehmeä patonki, jonka syömme voin ja hillon kera. Jarno on täällä onnellinen, mies käy hiilareilla ja voisi hyvin elää pelkällä vehnällä.

Kylä on herännyt uuteen päivään. Terasseilla notkuu väkeä lukemassa lehteä, juomassa kahvia, joillakin on edessään jo pieni lasi viiniä. Kadulla kuhisee paikallisia eikä kukaan näytä kiireiseltä. Ohitsemme kipittää musta mäyräkoira, joka näyttää kovin samanlaiselta kuin kotonamme odottava lajitoverinsa. Sillä on selvästi kuuma, omistaja nostaa sen kaivon ääreen ja antaa sen latkia kylmää vettä. Muutaman metrin päässä torkkuu noutaja, joka raottaa toista silmäänsä hetkeksi ennen kuin nukahtaa uudestaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vive la France

Viime viikot olivat yhtä hullumyllyä. Minuuttiaikatauluja, jatkuvaa korkean sykkeen suoritustahtia. Oli juhlia, joita ei halunnut missata, rundi Baltiaan bändin kanssa, niin monta kuvausduunia, että sekosin jo laskuissa sekä tietenkin kesän alku. Muutenhan tämä kaikki olisi mennyt tavanomaisten loppukevään ja alkukesän kiireiden piikkiin, mutta edessä häämötti vielä Euroopan roadtrip, joka pakotti ahtaamaan päivät aivan täyteen.

Vahva nativoituminen alkoi heti Hotel Windsor Nicen terassilla.

Saavuimme eilen Nizzaan ja iloksemme kesä on täällä paljon pidemmällä: on kolmekymmentä astetta lämmintä ja rannat täynnä auringonpalvojia. Saimme kaikki sovitut kuvaukset hoidettua Suomessa ja nyt kovalevyt pullistelevat kuvia, joita käymme läpi Ranskan auringon alla. Mielikuvissani näin kuinka istuisimme kauniilla terassilla kasvien ja kukkien keskellä. Hörpisimme kahvia läppärit sylissämme ja vain linnunlaulu rytmittäisi hiljaisuutta ympärillämme. No, todellisuus osoittautui juuri siksi mistä haaveilin: istumme  paraikaa juuri mielikuvieni kauniilla terassilla ja jatkamme siitä mihin Helsingissä jäimme. Kaikki on muuten täydellistä, mutta kahvi on karmeaa.

Duunitsunamin takia aikamme reissun suunnitteluun oli kortilla. Iso kiitos Stellan blogin lukijoille, joilta tuli monia varteenotettavia vinkkejä. Koska edellisviikkojen aikatauluun ei mahtunut reissunsuunnittelupalaveria, niin hyvin pitkälti matkustamme fiilispohjalta. Onneksi mukanani on samanlainen stressivapaa seikkailija, jonka kanssa kaiken ei tarvi olla sovittu, suunniteltu ja varattu loman viimeistä päivää myöten. Parhaat asiat tuppaavat osumaan eteen sattumalta – ja sitäpaitsi: what kind of life is that, jos siinä ei ole tilaa spontaaniudelle?

Havaintoni Ranskasta tähän mennessä: Nizzan arkkitehtuuri on järjettömän kaunis kaikkine pienine yksityiskohtineen. Ihmiset ovat hiukan varautuneita, sopii suomalaiselle, joka ei halua kenenkään tungettelevan omaan tilaansa. Kahvikulttuuri on hyvin erilainen, joten suomalaiseen makuun sopivaa kahvia saa metsästää. Hintataso on korkea, mutta me pyörimmekin vilkkaimmalla turistialueella. Etelä-Ranska on erittäin vehreä, paikalliset selvästi jakavat kasvihulluuden kanssani. Kaiken kaikkiaan positiivinen saapuminen maahan – ja matkahan on vasta alussa.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Roadtrip Euroopassa

Hmm, tietääkö joku teistä mihin tämä loppukevät on hujahtanut!? Olen koko ajan ajatellut, että roadtrippimme Eurooppaan häämöttää “sitten joskus” juhannusviikolla, mutta sehän on siis nyt. Seuraava matkamme alkaa toisinsanoen sunnuntaina, aamukuudelta kuten on tullut jo tavaksi. Valmistelut ovat niinsanotusti vaiheessa: matka lyötiin lukkoon jo kuukausia sitten, mutta olemme Jarnon kanssa vasta ostaneet lentoliput Nizzaan ja varanneet kahdeksi yöksi huoneen hotellista, jonka valitsin puhtaasti sen perusteella, että siellä on pieni puutarha ja uima-allas. Sen altaan äärellä ajattelin lekotella ja levätä koko maanantain, kunnes tiistaiaamuna pakkaamme taas laukun ja otamme allemme kiesin, jonka nokka kääntyy siitä kohti… niin, emme vielä tiedä ihan tarkalleen mitä. Aikaa on kaksi ja puoli viikkoa ja luvassa epäilemättä taas seikkailua.

Syytän alkukesän kiireitä siitä, että reissusuunnitelmamme koostuu vasta ajelehtivista ajatuksenpuolikkaista, kuten siitä, että olisipa kivaa ajaa Ranskan etelärannikkoa pitkin Espanjaan ja sieltä Portugaliin Portoon asti. Tämä perustuu pääasiassa siihen, että minä en ole ikinä (kuvitelkaa, IKINÄ) käynyt Espanjassa tai Portugalissa – ja Porto on kuulemma Portugalin ihanin kolkka. Vallan passeleita syitä lähteä koluamaan Euroopan läntistä reunaa.

Olemme haaveilleet myös siitä, että ehtisimme matkan aikana Italiaan, koska se taas on Jarnolla näkemättä. Tajusimme vaan tovi sitten, että Nizzasta Portoon on 1800 kilometrin matka ja sieltä pitäisi ehtiä vielä takaisinkin. Tarkoitus on kuitenkin pysähdellä matkalla, viettää pari päivää siellä ja toiset täällä ja ottaa kaiken kaikkiaan rennosti eikä kaahata eteenpäin puristaen rattia rystyset valkoisena. Nizzasta ei olisi kyllä enää pitkä matka Italian puolelle, joten voi olla, että pikaisesti piipahdamme siellä joko Nizzasta lähtiessä tai sinne palatessamme. (Suunnitelmamme lähtevät tosin tyypillisesti eskaloitumaan juuri siitä, että jompikumpi päättää, että pikaisesti vaan piipahdetaan.)

Vielä mietimme millaisen reitin varrelle osuisi eniten ihania pysähdyspaikkoja, milloin vetää motaria niin kovaa kuin kiesistä lähtee ja milloin valita maisemareitti, mihin kaupunkeihin ja kyliin haluamme jäädä muutamaksi päiväksi, mitä kannattaa missäkin tehdä ja mitä yleensäkään kiinnostaa nähdä. Momondon sivuilta löytyy roadtrip-inspiraatiota ja aion todellakin kahlata jutut läpi.

Haluan ehdottomasti myös kääntää kysyvän katseen teihin, koska tiedän, että ruudun tuolla puolen on paljon Euroopan eteläisiä ja läntisiä kolkkia kiertäneitä ja siellä asuneita tyyppejä. Heitän siis pallon teille: löytyisikö vinkkejä, kokemuksia tai suosituksia? Ihanaa jos jaatte, kaikki otetaan kiitollisuudella vastaan!

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hix House Escapism

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Iltapäiväauringon paahteessa automme kurvaa pienelle sivutielle. Raskaasti hörähtelevät hevosvoimat kuljettavat jeeppimme vaivatta läpi kuoppien ja kumpujen. On kuuma, mutta ilma virtaa avonaisista ikkunoista. Kahden pitkähiuksisen etupenkkiläisen hiukset liehuvat läpivedossa niin, että näkökenttä välillä katoaa. Tie edellisestä majapaikastamme on lyhyt, mutta tuntuu matkalta toiseen ulottuvuuteen.

Saavumme koruttoman vastaanottorakennuksen eteen. Se on harmaa, linjakas betonirakennelma. Tiskillä vanhempi rouva ottaa seurueemme vastaan. Hän puhuu rauhallisesti, toivottaa meidät tervetulleeksi hieman erilaiselle hotellikokemukselle. Jälkeenpäin mietin, että hän taisi olla ainoa ihminen, jonka näimme koko visiittimme aikana. Kaikki huoneet olivat tiettävästi buukattu täyteen, joten oli joko erikoista sattumaa ettemme nähneet ketään muuta, tai osa Hix Island Housen taikaa.

Tiskivirkailija ohjaa meidät huoneisiimme, jotka ovat vierekkäin ja toistensa peilikuvat. Kun raskaat, metalliset säleikköovet avataan, en ole enää varma mihin olen saapunut. Betoninharmaa tila on samaan aikaan tyhjä ja viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Suuret saumattomat elementit, kuten ruokapöytä, keittiötaso ja sängynpääty ovat huoneen ainoat kiinteät osat. Huoneen toisessa päädyssä on koko seinän kokoinen, tehdasmainen nosto-ovi, jonka rouva vinssaa ylös ylpeyttä huokuen – tämä on selvästi tärkeä hetki. Näköala avautuu pation yli kauas viidakkoon. Horisontissa aurinko kelluu kuin kruununjalokivi sädehtien suoraan huoneeseemme. Näkymän kauneus tyhjentää pään. Vierailun ensimmäiset tunnit kuluvat täydellisessä hiljaisuudessa, jonka ainoastaan kameran suljinääni rikkoo.

Olen suuri LOST-fani ja tämä paikka vie täysin televisiosarjan tunnelmiin. Kolossaalisia betonibunkkereita, villihevosia niityllä ja tunne siitä, että olemme paikan ainoat ihmiset. Hixissä on jotain maagista. Se vieraannuttaa hyvällä tavalla ulkomaailmasta. Huoneessamme ei ole nettiyhteyttä, joten niinkin arkinen asia kuin kännykän näpräys unohtui täysin. Paikka saa keskittymään ympäröivään luontoon, sen tuoksuihin, väriin ja ääniin.

 

Arkkitehti John Hix on suunnitellut luomuksensa täysin luonnon ehdoilla. Rakennukset käyttävät aurinkoenergiaa ja sadevesi kerätään talteen suihkuvedeksi, jonka jälkeen se suodatetaan ja kierrätetään kastevedeksi alueen kasveille. Vieques on muun Karibian lailla hurrikaanivyöhykkeellä, joten kaikki Hix Island Housen rakennukset on suunniteltu kestämään koviakin myrskyjä. Pienetkin yksityiskohdat on otettu huomioon. Hotellin huoneissa ja asunnoissa ei ole lainkaan ilmastointilaitteita eikä niitä tarvitakaan, sillä viilentävät tuulet ohjautuvat suoraan sisään. Tuulet myös estävät hyttysten hakeutumisen rakennuksiin, koska ne etsivät seisovaa ilmaa. Hixin silmää yksityiskohdille ja käytännöllisyydelle ei voi kuin ihailla.

Päivät tuntuvat kulkevan hitaammin kuin normaalisti. Vuorokauden rytmimme alkavat noudattaa vallitsevan valon aikataulua. Aamuauringon säteiden tulviessa huoneeseemme mekin olemme jo valmiina uuteen päivään. Aamupalatarvikkeet on tuotu edellisen päivän aikana huoneeseemme: kahvipapuja, tuoretta leipää ja päivän hedelmiä. Aamun soundtrack koostuu linnunlauluista ja kahvikoneen surinasta. Aamiainen nautitaan joka päivä patiomme betonitasolla ihaillen auringonnousua. Alapuolellamme saattoi olla aterioimassa samanaikaisesti kokonainen villaheppaperhe. Taianomaista.

Pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen vaellamme tavanomaisesti poolille. Somenikkikset voi samalla hoitaa pois alta vastaanottorakennuksessa, jossa on alueen ainoa toimiva nettiyhteys. Olen parkkiintunut uima-allasintoilija ja hotellien altaat ovat korkealla prioriteettlilistalla. Hix Island House on jo todistanut olevansa täysin uniikki ja epätodellinen paikka eikä hotellin uima-allaskaan ole poikkeus: se on voittanut jopa äänestyksen Viequesin parhaasta uima-altaasta. Altaan pumppu toimii aurinkoenergialla, joka kuulostaa modernilta, mutta on vuosisatoja vanhaa tekniikkaa – ja nykyisiä paljon ekologisempi tapa pitää allasvesi puhtaana. Vesi on ionisoitu ja kemikaalit ovat sen ansiosta minimissä, joten uinnin jälkeen iho ei tunnu kuivalta eikä silmiä kirvele. Jälleen pieni, mutta tärkeä yksityiskohta, joka osoittaa Hixin olevan ihan omassa luokassaan.

Hix Island House vie hotelligamen ihan uudelle tasolle. Se on jotain aivan muuta kuin muut. Silti on vaikeaa olla vertaamatta menneitä ja tulevia hotellikokemuksia Hixiin. Tuntuu, että vaivun vieläkin vähän transsiin palatessani näihin kuviin ja tunnelmiin. Voisin puhua tunteja ja käyttää tuhansia ylistyssanoja kuvaillessani tätä paikkaa, mutta en silti saisi vangittua kokemuksen ydintä sanoiksi. Se täytyy kokea itse.

Puerto Ricoon pääsee matkustamaan tällä hetkellä hämmentävän halvalla, meidänkin lippumme maksoivat alle neljäsataa. Lentoja voi hakea helposti momondon kautta. Vieques on muutenkin täydellinen lomanviettopaikka, mutta jos haluaa täysin irtaantua arjesta ja maistaa palan paratiisia, suosittelen astumaan Hixin maailmaan.

PHOTOGRAPHY BY JARNO JUSSILA & STELLA HARASEK