Yhteistyössä Finnmatkat

Kun pohjoisilla leveysasteilla ei ole kesä päässyt lämpölukemien puolesta kunnolla käyntiin, on passeli hetki palata trooppisiin tunnelmiin maailman muissa kolkissa. Matkustin keväällä kahdesti Thaimaahan, molemmilla kerroilla työn puolesta ja vakaana aikomuksena yhdistää työntekoon aimo annos lomailua ja lorvimista. Ensimmäinen kohde, Ko Lanta, valikoitui vähän sattumalta sen puolesta mihin saimme matkakumppanin kanssa vielä ostettua matkan. Toisella kerralla suunta ehdittiin miettiä kaikessa rauhassa ja valitsin kohteeksi mm. Khao Lakin. Matkan mahdollisti yhteistyökumppanini, Finnmatkat.

Kevään matkoista jäi parhaiten mieleen yksi asia: meri. Rakastan rantaelämää, mutta viihdyn paremmin vedessä kuin hiekalla. Kuulun niihin, jotka taantuvat henkisesti kuusivuotiaaksi, kun pääsevät veteen. Lillun, kellun, kroolaan, polskin, pompin aalloilla, läiskin vettä kavereiden päälle, teen kuperkeikkoja, leikin krokotiiliä ja makaan rantavedessä odottamassa aaltoja kuin laiska hylje. Mitä isommat aallot sen parempi. Jos jollakulla oli minusta jollain tavalla elegantti käsitys, se varmasti ropisi juuri kuin rantahiekka erakkoravun selästä.

Uiminenkin on tietysti ihanaa. Osasin uida ennen kuin opin kävelemään ja oli se sitten syy tai seuraus, vietin vedessä luultavasti suurimman osan lapsuusvuosistani eteläisellä pallonpuoliskolla. Yhdet varhaisimmista muistoistani Suomesta ovat Rovaniemen uimahallista ja uintijoukkueen harjoituksista. Seisoin yhden, kolmen, sitten viiden metrin korkeudessa, valmentaja huusi HYPPÄÄ, minä hoin hyppä, hyppä ja hyppäsin. Mutta se on alku aivan toiselle tarinalle.

Tuo kala näyttää videopelin vihaiselta linnulta. Väistin.

Mahtavinta mitä voi tehdä vedessä on snorklaaminen. Maailma veden alla on yksi hienoimmista asioista mitä tiedän – vedenalaista humisevaa hiljaisuutta ei voi kuvitella ennen kuin sen kokee. Pinnalta siivilöityvä valo saa kalat ja värit välkehtimään. Liikkeet hidastuvat ja syke tasaantuu. Kerrankin tulee katseltua ympärilleen kaikessa rauhassa, huomaa kuinka anemonat huojuvat veden virtausten mukana ja meritähti jaksaa liikahtaa millimetrin eteenpäin (tiedän, siinä on toisina päivinä ihan hirveä homma). Kalaparven keskellä uiminen on ihana kokemus, kalalajista riippuen ne viipottavat, vilahtavat tai lipuvat ohi, jotkut eivät ole huomavinaankaan joukossaan uivaa kaksijalkaista, toiset katsovat suoraan silmiin ymmyrkäinen ilme naamallaan. Yhdessä rantapoukamassa kuuntelin kerran kun papukaijakala rouskutti mitälie levää parin metrin päässä, se kuulosti niin koomiselta kaiken hiljaisuuden keskellä. Rousk. Rousk.

Donald Duck Bay on saanut nimensä sarjakuvahahmolta, jota kivien siluetti kuulemma muistuttaa. Minulle tulee noista kivistä mieleen vain Rushin Test For Echo -levyn kansi.

Kuvissa on otoksia snorklausretkien varrelta. Maisemat näyttivät livenä unenomaisilta, kuvat eivät paljasta puoletkaan totuudesta. Näin trumpettikaloja, mustekaloja, erilaisia perhoskaloja, jopa yhden tyytymättömän näköisen pienen hain (haitutkija Harasek sen sijaan oli kohtaamisesta tosi tyytyväinen). Yksi unohtumattomimmista asioista vuosien varrella on ollut uiminen merikilpikonnien kanssa: ne olivat valtavia, minua paljon suurempia ja vanhempia, olemukseltaan arvovaltaisimmat melkein kaksisataavuotiaita. Ne lipuivat vastaan, liikkuivat sulavuudella joka näytti painottomalta, katsoivat rävähtämättä suoraan silmiin. Ne ovat varmasti nähneet kahdensadan vuoden aikana aivan kaiken, eivät taida jaksaa hätkähtää paljon mistään.

Keväiset matkakohteeni ovat olleet enemmän kuin otolliset snorklaajille ja sukeltajille: sekä Ko Lanta että Khao Lak ovat tunnettuja kirkkaista vesistään ja molemmista löytyi pilvin pimein vaihtoehtoja. Ko Lanta on suuri saari, jonka rantavesissä ei ole paljoa nähtävää, mutta sieltä on lyhyt matka lukuisille pikkusaarille ja kallioluodoille – Ko Rok, Ko Ha, Trangin saaret ja monet muut – joiden ympärillä on jylhiä vedenalaisia valleja ja koralleja. Khao Lak sijaitsee rannalla ja sen lähellä sijaitsevia saaria pidetään Thaimaan parhaina sukelluskohteina. Päiväretkiä ja useamman päivän pituisia liveaboard-retkiä tehdään Similansaarille, Ko Bonille, Ko Tachaille sekä kauempana pohjoisesta löytyville Ko Surinile ja Richelieu Rockille.

Erilaisia snorklaus- ja sukellusretkiä voi varata sekä suoraan hotelleista että rantojen tuntumasta löytyviltä retkijärjestäjiltä. Hotellien suosimat järjestäjät takaavat ainakin tietyn tason ja kielitaidon (pohjoismaisten matkatoimistojen käyttämillä retkijärjestäjillä on yleensä skandinaavisia sukellusoppaita) ja sopivat varmasti esimerkiksi aloitteleville snorklaajille ja sukelluskorttien suorittajille. Ne tarjoavat useimmiten aikaisin aamulla starttaavia päiväretkiä, joihin kuuluvat niin safkat, juomavedet kuin varusteet. Omaan kassiin ei tarvitse pakata lähtiessä kuin bikinit, aurinkorasva ja pyyhe, ja kuljetus hotellista satamaan ja takaisin kuuluu hintaan. Sukelluskeskuksista ja rantojen tuntumassa sijaitsevista toimipisteistä kyselemällä löytyy enemmän vaihtoehtoja erikoisempaa etsiville ja edistyneille. Meikäläisen tarpeisiin päiväretket ovat passanneet ainakin tähän asti paremmin kuin hyvin – olen uuvuttanut itseni päivän aikana niin tehokkaasti, että illaksi on ollut ihana päästä laivapunkan sijaan hotellin upottavaan sänkyyn nukkumaan.

Seksikkäänä tässä näin. Älä katso peiliin snorkkeli päässä, et halua tietää.

Vinkki teille, joita snorklaaminen turistilaumojen ja kellukkeissaan polskivien pikkulasten keskellä ei houkuttele: kannattaa lyöttäytyä mukaan sukeltajien retkille. Osallistujamäärät ovat paljon paljon pienempiä, osallistujat aikuisempia ja kohteissa on vähemmän ryysistä. Sukellusretket ovat yleensä himpun hintavampia kuin kaikille suunnatut snorklausretket, mutta snorklaajat saavat niistä yleensä alennusta, koska eivät käytä sukellusvarusteita. Sukeltajille suunnitelluissa kohteissa saattaa olla asteen kovempi aallokko, mutta ei tarvitse kuin pulahtaa pinnan alle, niin aaltojen kohina loppuu ja humina alkaa. (Toisaalta jos matkustaa lasten kanssa tai ei ole ikinä snorklannut aiemmin, perheystävälliset retket ovat varmasti hyvä vaihtoehto, sillä veneet on varustettu ja reitit on suunniteltu sen mukaan, että mukana on kaikenkokoisia ja -tasoisia vesipetoja.)

Nimenomaan nuo sukellusretket ovat olleet parhaita, joilla olen ollut. Niissä on rento ja rauhallinen meno, veneessä on tilaa torkkua ja meressä saa snorkkeloida kaikessa rauhassa, sillä ryhmäkoot ovat todella pienet ja suurin osa porukasta on sitäpaitsi painellut sinne syvyyksiin. Koko päivän kestävillä retkillä ehtii olla mielin määrin sekä vedessä että auringossa, syödä paikallisen kokin loihtiman lounaan, jutella ihmisten kanssa jos huvittaa, erakoitua kannelle lukemaan kirjaa. Sukeltajien kanssa snorklatessa on ehkä parasta kuitenkin kuplat, jotka karkaavat sukeltajien paineilmalaitteista kohti pintaa. Sukeltajat saattavat olla niin syvällä, ettei heitä edes näy, mutta kuplat nousevat syvyyksistä pieninä pyörteinä kuin samppanjalasissa. Tykkään uida niiden keskelle, se tuntuu porekylvyltä keskellä merta. Kuplat näyttävät auringonvalon kiilaan osuessaan siltä kuin kaikkialla kimaltaisi kristalleja.

Olen snorklausinnostani huolimatta ajatellut tähän saakka, ettei laitesukellus ole minua varten. Minulla oli lapsena astma ja siitä jäi pysyvä pelko tunteesta, että ei saa tarpeeksi happea. Meri alla, päällä ja ympärillä ei ahdista yhtään kun sukellan vapaana, koska olen, kiitos taustani, vahva uimari ja luotan siihen, että pääsen pintaan milloin haluan. Laitesukellus on kuitenkin ihan toinen juttu, siinä on pieni ihminen tekniikan ja sen toimivuuden armoilla, on tarkat säännöt ja ne on hallittava. Ei voi luottaa pelkästään omaan fysiikkaansa tai siihen, että voi vaan pulahtaa pintaan silloin kun huvittaa tai happinaamari alkaa puristaa päätä. Väittävät kyllä, ettei purista, mutta ne eivät ehkä tiedä siitä henkisestä puristuksesta, jonka valtaan neurootikko voi milloin tahansa joutua.

Sukellus alkoi silti kuumotella ja kiinnostella tänä keväänä ihan hulluna. Huomasin pääseväni snorklatessa syvemmälle ja syvemmälle. Olisi tehnyt mieli uida pidemmälle ja otti päähän, kun piti palata pintaan hakemaan happea. Mitäpä jos Stella hankkisit sen sukelluskortin, ehdotti lopulta yksi sukellusohjaajista, varmaankin kyllästyneenä vahtimaan piteneviä vapaasukelluspyrähdyksiäni. Lupasin ottaa asian vakavaan harkintaan. Jos vedenalaiset maisemat huimaavat päätä jo snorklatessa, laitesukelluksen täytyy olla yksi maailmankaikkeuden siisteimmistä asioista.

Lopettakaa nauraminen. Haikaloja tutkiessa tulee nälkä.

Seuraavalla kerralla siis: sukelluskortti. Ehkä! Herääkö ajatuksia, tai löytyykö kokemuksia tai suosituksia?

PS. Vedenalaiset kuvat on otettu stellankestävällä* kameralla nimeltä Nikon 1 AW1, joka minulla oli lainassa kevään reissuja varten. (*Vedenkestävä, iskunkestävä ja varmuuden vuoksi pakkasenkestävä.)