Popkornia aivoille: Paweł Althamer

Kaupallinen yhteistyö HAM Helsingin taidemuseo ja Asennemedia

Minulta kysytään usein mitkä museot ja galleriat ovat omia suosikkejani. Mikä ilo, että tänään saan kirjoittaa yhdestä niistä! Helsingin taidemuseo, tuttavallisemmin HAM, on nimittäin ehdottomasti yksi lemppareistani. Tennispalatsin kakkoskerroksessa sijaitseva taidemuseo onnistuu aina yllättämään ja ilahduttamaan: käyn usein katsomassa siellä nekin näyttelyt, joista en tiedä entuudestaan mitään, koska niistä jää aina inspiroitunut ja energisoitunut olo. Joskus on jopa antoisampaa suunnata näyttelyyn tietämättä liikaa taiteilijasta tai näyttelyn taustoista, silloin mieli on täysin avoin eikä ennakko-odotuksia ole.

Tämä valkoinen maamerkki nimeltä Tennispalatsi ja sen yhteydessä toimiva taidemuseo ovat lempiasioitani Kampissa.

Kaupunki on tänä keväänä pullollaan kiinnostavaa taidetta. Yksi kevään kiehtovimmista näyttelyistä on ehdottomasti I (AM), puolalaistaiteilija Paweł Althamerin Pohjoismaiden ensimmäinen yksityisnäyttely, joka on esillä HAMissa 8. syyskuuta asti. Näyttely esittelee 60-luvun lopulla syntyneen taiteilijan yllätyksellistä taidetta kolmelta vuosikymmeneltä omakuvista veistoksiin, installaatioihin ja performanssitaltiointeihin. Mukana on myös yhteisötaiteellinen tilateos, joka on toteutettu tätä näyttelyä varten.

Viime viikolla vietettiin avajaisia, joihin en valitettavasti päässyt reissun takia, mutta korjasimme asian ensitilassa matkani jälkeen. Suosittelen lämpimästi museovisiittejä keskellä arkipäivää, jos on niin onnekkaassa asemassa, että siihen on mahdollisuus. Taidemuseoissa vallitsee silloin taianomainen tunnelma: on tavallista hiljaisempaa, ihmiset viipyilevät teosten äärellä pidempään, hymyilevät vähän kuin keskenään hengaavat salaliittolaiset.

Paweł Althamerin näyttely on ollut auki vasta muutaman hassun päivän, mutta kultainen kypäräpäinen veistos nimeltä NOMO (2009) on ehkä tullut teillekin jo vastaan somevirrassa? Veistoksen asema näyttelyn itseoikeutettuna tähtenä tulee selväksi heti näyttelytilaan astuessa: kultainen kypäräpää kimmeltää näyttelyyn johtavien portaiden yläpäässä kuin hohtava portinvartija. Teos on vaikuttava myös läheltä. Hahmossa on jotain hyvin inhimmillistä, sillä on nimikyltti rinnassa ja pieni pömppömaha, ja se tuntuu katsovan uteliaasti kohti.

Sanon sen heti, rakastamme molemmat tätä näyttelyä. Se on harras ja immersiivinen kokemus, vie mukaansa. Näyttelyn esillepano on vaikuttava: tumma tila upottaa toiseen todellisuuteen, jossa taltioinnit rätisevät etäisesti ja teokset on valaistu himmeällä kullanhohtoisella valolla kuin ajan haalistamat muistot. Polku teokselta toiselle löytyy kuin itsestään, valoa on helppo seurata. Osa teoksista tuntuu sijoittuvan johonkin historialliseen vaiheeseen, toiset johonkin tarkemmin määrittelemättömään ihmisen jälkeiseen aikaan. Nämä kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta.

Althamer on tehnyt uransa varrella paljon yhteisötaiteellisia teoksia, jossa päämääränä ei ole se miltä lopputulos näyttää, vaan yhdessä tekeminen ja leikkiminen. Teokset ovat usein veistoksia, joihin taiteilija ottaa mukaan naapureita, perheenjäseniä, museovieraita tai yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevia. Kuvanveistäjän koulutuksen saanut Althamer ei pidä niitä varsinaisina veistoksina, vaan kutsuu niitä toteemeiksi, jäljiksi tapahtuneesta prosessista. Yksi niistä on vuonna 2010 valmistunut, kauttaaltaan kaiverrettu ja koristeltu liukumäki, joka on lapsikävijöiden vapaassa käytössä. Olimme molemmat vähän kateellisia lapsille. Itämaisten mattojen pehmustettu keko liukumäen päässä näyttää liian houkuttelevalta.

Tämän teoksen tekemiseen osallistui kuusi Althamerin naapuria, jotka rakensivat hänen ohjauksessaan muotokuvia löytämistään materiaaleista: he kuvasivat itsensä robottina, kyborgina tai astronauttina. Hopeahohtoisuudessaan surrealistinen joukkio vie ajatukset pois tästä todellisuudesta, tulee mieleen uusin Mad Max -elokuva Fury Road ja muut post-apokalyptiset tieteiselokuvat. Hahmo, jolla on kasvojen tilalla peili, on oikeasti vähän pelottava.

Niin sanottuja aaltoja ja muita mielen ilmiöitä on 8-osainen videoinstallaatio, jolla on pökerryttävän ihana nimi. Osien nimet kuten Totuusseerumi, Hypnoosi ja Hasis herättävät uteliaisuuden. Nämä teokset koetaan yksin kuulokkeet päässä ja niitä voi katsoa myös katkelmana sieltä täältä – jos malttaa tyytyä vain katkelmiin. Taiteilijan läsnäolossa on jotain rauhoittavaa ja vangitsevaa.

Tykkäsin teosten välisestä synergiasta. Taiteilija oikeasti kokeili videoinstallaatiota tehdessään hypnoosia, jossa koki olevansa pommitetun Varsovan raunioissa koiransa kanssa kulkeva pikkupoika. Tuo poika ja koira päätyivät univeistokseksi, joka sekin nähdään tässä näyttelyssä.

Näyttelyssä on monia miniatyyrimaailmoja, jotka ovat jollain tavalla hurjia ja hätkähdyttäviä, ehkä siksi että niistä monet ovat taiteilijan omakuvia ja sijaitsevat jossain epämääräisessä välitilassa menneisyyden, tulevaisuuden ja tämän hetken välissä. Yksi näyttävimmistä on näyttelytilan keskelle koottu maisema, jota voi kierrellä ja katsella loputtomiin. Nappasin kuvan yksityiskohdasta, jossa laiturilla notkuvat lapset heijastuvat veteen. Teoksen mittakaava jääköön odottamaan sitä hetkeä, että pääsette itse paikalle ja saatte nähdä sen omin silmin.

Althamerin omakuvat ovat minusta superkiinnostavia ja tarinat niiden taustalla lukemisen arvoisia. Esimerkiksi tarina Althamerin lopputyön esittelemisestä taideakatemian opettajille: kun esittely koitti, taiteilijaa ei näkynytkään missään. Hän oli jättänyt tilalleen luonnollisen kokoisen, hyperrealistisen näköisveistoksen sekä videoteoksen, joka kuvasi taiteilijaa poistumassa akatemian tiloista ja loikkaamasta kaupungista ulos suuntaavaan bussiin. Nauratti. Se näköisveistos ei ole kumpikaan näistä, säästetään sekin visiittiä varten.

Niin, hyväksyttiinkö lopputyö, jota taiteilija ei ollut esittelemässä? Onneksi professori näki performanssin olevan osoitus Althamerin jatkuvasta halusta tulla aineettomaksi ja vapauttaa egonsa ruumillisuuden kahleista.

Taiteilija oli ollut paikalla avajaispäivänä ja harmittaa, etten ehtinyt mukaan, sillä hän vaikuttaa olevan kiintoisa tyyppi. Teoksissa toistuu tiettyjä teemoja, kuten minuuden tarkastelua osana yhteisöä ja ympäristöä. Näyttelyn nimi I (AM) tiivistää Althamerin uran keskeisimmät kysymykset: kuka minä olen? Keitä me olemme yhdessä?

Althamer uskoo kollektiiviseen alitajuntaan, jonka kautta kaikki elollinen on yhteydessä toisiinsa. Ihminen voi taiteilijan mukaan lähteä matkalle liikkumatta fyysisesti mihinkään, vain istuutumalla ja “matkustamalla oman minuuden syvimpiin kerroksiin, kohti pyhän kokemista”. Näyttely tuntuu jollain tavalla matkalta Althamerin minuuteen, ja kuten hyvä taide usein, samalla se tarjoaa peilipinnan omien kokemusten heijastamiselle.

Taiteilija on myös kertonut tuntevansa itsensä vierailemassa olevaksi matkustajaksi, joka etsii henkistä kotimaataan tällä planeetalla. Se vetosi erityisesti Jarnoon, joka näki näyttelyssä scifiviittauksia kaikkialla.

Näyttelyn uusin ja näyttävin teos on luova leikki ja installaatio nimeltä Valkoinen hiljaisuuden tila. Taidemuseon toiseen kaarihalliin on rakennettu meditatiivinen hiljaisuuden huone, kokonaan valkoinen tila, jonne yleisö astuu pukeutuneena valkoiseen, ilman kännyköitä tai kameroita. Tilassa vallitsee täydellinen hiljaisuus, sillä askeleistakaan ei kuulu ääntä: tilaan mennään ilman kenkiä, suojasukat jalassa. Althamer vertaa uutta teostaan saunaan ja sen mieltä ja kehoa puhdistavaan vaikutukseen: valkoisessa tilassa puhdistetaan aistit ja ajatukset nykyajan ärsykevirrasta.

Valkoisesta huoneesta ei sattuneista syistä ole kuvia, nämä nappasimme pukeutuessamme alakerrassa. Oli kummallista jättää kaikki tavarat kengistä kameraan lukolliseen kaappiin ja verhota itsensä asuun, joka ei ollut oma. Samalla tuntui kuin olisi riisunut kaiken ylimääräisen ja jäljelle olisi jäänyt vain olennainen, ihminen itse, tämä ääriviivoiltaan väreilevä minä jota Althamer on yrittänyt koko uransa ajan määritellä.

Tassuttelimme suojasukissamme puiset portaat ylös valkoiseen tilaan. Kaarihalli näytti valkoiseen verhottuna vielä isommalta kuin muistin, siellä oli kanssamme vain pari hassua ihmistä: yksi kuljeskeli hitaasti pehmustetulla valkoisella lattialla, kaksi muuta makasivat valkoisilla patjoilla ja nukkuivat tai meditoitavat. Sellaistakin tilassa voi tehdä.

Ärsykkeistä riisuttu tila saa ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Itse rauhoituin ja nautin hiljaisuudesta, siitä etten voinut ottaa kuvia tai tehdä muistiinpanoja. Lumouduin valkoisista valokuvuista, joilla tila oli valaistu.

Mutta Jarnolla oli vaikeaa, hän keksi lukuisia syitä miksi ei viihtynyt. Lopulta hän heittäytyi turhautuneena vatsalleen lattialle ja selvitti olevansa “liian aikuistunut” eläytymään tälläiseen leikkiin. Puoli minuuttia myöhemmin hän hoksasi, että pehmustettu lattia tarjosi hauskan kitkan kokohaalaria vasten, työnteli itseään lattiaa pitkin eteenpäin pelkillä jaloillaan ja ilmoitti olevansa laakamato. Laakamatoilun lomassa hän ehti myös pohtia kooman ja kuoleman olemusta, puhua Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailusta ja miettiä miltä tulipalo näyttäisi valkoisessa tilassa. Vein laakamadon pois ennen kuin tilanne eskaloitui enempää, mutta katson, että taideteos onnistui puhuttelemaan omalla tavallaan meitä molempia.

Näyttelyssä on vielä yksi liikkuva teos, jonka voi katsastaa samalla kun lähtee museosta, se on nimittäin suurimman osan ajasta parkissa Tennispalatsin ulkopuolella! Kultainen bussi on Althamerin aiempaa tuotantoa vuodelta 2012. Althamerin veli ajoi bussin viime viikolla Puolasta Helsinkiin ja se on nähtävillä Tennispalatsin lipan alla kevään ajan. Yleisöllä oli avajaisviikonloppuna mahdollisuus osallistua bussiajeluille, joita järjestetään myös myöhemmin kevään aikana.

Laakamato jonotti bussiin, mutta tällä kertaa ei onnistunut.

Bussi vie matkalle ei minnekään. Rakastan tätä ajatusta. Matkojen oppaina toimivat mm. taiteilija itse, sekä suomalaistaiteilijat Kaisa Salmi, Vappu Rossi ja Otto Karvonen. Bussikierrokset lähtevät tuolta parkkipaikalta eli Eteläisen Rautatiekadun puoleisen lipan alta ja paikan voi varata etukäteen sähköpostilla osoitteesta hamvaraukset@hel.fi. Kullekin kierrokselle mahtuu mukaan vain 25 ensimmäistä, joten kannattaa ehdottomasti ilmoittautua vaikka heti. Seuraavat ajelut järjestetään 9. ja 10. toukokuuta sekä 12. kesäkuuta. Viimeiset ovat elokuun puolivälissä. Tarkemmat kellonajat löytyvät näyttelyn infosivulta, kun skrollaat alas.

HAM tarjoaa muutakin Paweł Althamerin näyttelyyn liittyvää oheisohjelmaa joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina. On Buto-tanssija Ken Main tanssiesityksiä, kehollisia tanssityöpajoja ja terapeutti Sampsa Korhosen ohjaamia inspiroivia harjoitteita läsnäolon kokemiseen. Althamerin tavoin hän on perehtynyt vuosia Eckhart Tollen opetuksiin. Itseäni kiinnostaa erityisesti utopiakonsultaatio, joka järjestetään yhdelle tai pienelle ryhmälle kerrallaan. Näistä kaikista löytyy lisätietoja ja päivämääriä näyttelyn infosivulta. Ihan mahtavaa, että oheisohjelmistoon pääsee mukaan pääsylipun hinnalla.

Melkoinen visiitti. Näyttelyn voi kokea pieninä piipahduksina useammassa osassa, jos omistaa esimerkiksi Museokortin, mutta jos aiot nautiskella kokonaisuuden kerralla, suosittelen varaamaan siihen pari tuntia, sillä teosten äärellä (tai sisällä!) aika lakkaa olemasta. Lapset kannattaa ottaa mukaan: veikkaan liukumäestä kevään hittiä, ja valkoiseen huoneeseen löytyy haalareita myös lasten koossa.

Jos vierailet museossa ensi kertaa, HAMin lippukassa ja sisäänkäynti ovat Tennispalatsin 2. kerroksessa, jonne pääsee hissillä kaikkien ulko-ovien läheisyydestä. Muista tsekata myös museokauppa! Ostin sieltä mukaan kangaskassin, joka muistuttaa siitä, että aivot ovat persoja taiteelle ja niitä kannattaakin ruokkia säännöllisesti.

Paweł Althamer: I (AM) 
HAM Helsingin taidemuseo 29.3. – 8.9.2019
Eteläinen Rautatiekatu 8, Kamppi, Helsinki
Avoinna ti-su 11-19 (suljettu ma)

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viikon kohokohdat x 5

1 ~ Tulimme rättiväsyneinä kuvauksista ja meitä odotti putipuhtaaksi siivottu koti! Ei ole parempaa tapaa käynnistää viikonloppu, sillä sen ansiosta voi heittäytyä samantien sohvalle käymättä läpi stressaavaa keskustelua nimeltä Pitäis siivota, joka jatkuu jatko-osalla nimeltä Onko pakko. Keskustelun lopputulos vaihtelee, mutta voin kertoa, että se ei ole koskaan se, että voisi samantien heittää jalat ylös ja nauttia kauniista kodista. Siivoaja on sijoitus parisuhteeseen ja molempien henkiseen hyvinvointiin.

SECOND FEMALEN MEKKO SAATU DOTSISTA
CHLOEN NILKKURIT SECONDHAND

2 ~ Lämpötilat ovat kivunneet plussan puolelle ja se tarkoittaa, että mekkokausi on virallisesti alkanut. Ei välitetä nyt siitä, että tänään(kin) satoi räntää. Kyllä se kevät sieltä tulee tänäkin vuonna ja huhtikuuhun on enää kaksi viikkoa. Olen ristinyt kuvan mustan huitulan Stevie Nicks -mekokseni ja kaivanut sen kaveriksi kaapista pari vuotta sitten hankitut solkinilkkurit. Niiden ohut nahka ei kestä kovin kummoisia loskalammikoita ja toivon, että säiden jumalat ottavat vihjeestä vaarin. Ja ei, kevään fiilistely ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että haaveilen myös pohjoisen talvesta.

3 ~ Vietin eilen illan Galerie Forsblomilla, jossa taiteilija Ville Kylätasku ja muotisuunnittelija Mirkka Metsola julkistivat yhteistyönä syntyneen Ultraviolet-vaatemallistonsa, kokoelman vaatteita, joihin on painettu Villen töistä poimittuja printtejä. Täpötäydessä galleriassa jyskytti tekno, mallit seisoivat liikkumattomina teosten keskellä ja ihmiset parveilivat heidän ympärillään. Pari tuntia taidealtistusta, teknoa ja yleistä meteliä tekivät hyvää ärsyttävän perjantain päätteeksi. Päädyimme vielä lasilliselle ystävien kanssa, joita en ole nähnyt aikoihin. Keskinkertaista viiniä, huippuseuraa.

4 ~ YLE Areenaan on tärähtänyt uusi komediasarja nimeltä AIKUISET, joka keskittyy millenniaalien elämään akselilla Kallio-Punavuori ja onnistuu kuvaamaan sekä tälle ajalle tyypillisiä kliseitä että kaksikymppisten ikiaikaista sekoilua. Ihana Maria Veitola tekee cameoroolin. Koukuttavat jaksot ovat lyhyet ja kymmenen jakson kauden ehtii hyvin katsoa putkeen viikonlopun aikana, nimim. Testasin puolestanne. Superhauska, suosittelen!

5 ~ Nauratti Hesarin uutinen Amos Rexin taideteoksesta, betonisesta Drifter-monoliitista jota ei päässyt torstaina katsomaan, koska se oli alavireinen. Äärimmäisen kokeilevan taiteen kanssa pitää varautua kaikkeen, museojohtaja kertoi. Tämä oli varmaan joku nerokas markkinointitemppu ja se todellakin toimi, koska nyt en pysty ajattelemaan muuta kuin milloin pääsen katsomaan ALAVIREISTÄ MONOLIITTIA.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Taidetärppejä kevääseen

Kysytte usein vinkkejä ajankohtaisista taidenäyttelyistä ja parhaista gallerioista, joten kokosin iloksenne pienen listan nyt käynnissä olevista kiinnostavista näyttelyistä. Jotkut ovat juuri alkaneet, toiset ovat auki viimeisiä viikkoja, kaikkiin ehtii vielä hyvin – miten olisi taidekierros tänä viikonloppuna, yksin, kaksin tai porukalla?

Monen gallerian näyttelyt ovat ilmaisia, mutta museovierailuja varten suosittelen ihan kaikille museokorttia. Se tarjoaa vapauden piipahtaa museoihin juuri silloin kun siihen on sopiva hetki, miettimättä kannattaako pikaisen visiitin takia maksaa pääsymaksua. Joskus on ihanaa käydä vaan haahuilemassa näyttelyssä, istua hetki ja imeä itseensä teosten energiaa. Sillä on parhaimmillaan sama sykettä tasaava vaikutus kuin joogalla tai pitkällä puhelulla läheisen ystävän kanssa.

Amos Rex ~ René Magritte
19.5. asti

Belgialainen surrealistimaalari René Magritte (1898-1967) on ensimmäistä kertaa esillä Suomessa! Olin teini-ikäisenä intohimoinen surrealismin ystävä ja koin suurena väärytenä, että synnyin 80-luvulla enkä saanut juoda 20-luvun Pariisissa absinttia Salvador Dalin, Luis Bunuelin ja André Bretonin kanssa. Se juna meni, mutta onneksi saamme yhä nauttia surrealismin hedelmistä! Magritten töissä on arkinen todellisuus kääntynyt nurin. Pidän erityisesti Magritten tavasta kuvata ihmisiä ja luodata arkitodellisuutta, näyttää tuttu vieraana ja uutena.

Ateneum ~ František Kupka
19.5. asti

Ateneumissa alkoi juuri František Kupkan laaja retrospektiivi, jota voi tarkastella huikeana läpileikkauksena paitsi Kupkan tuotantoon, myös länsimaisen taiteen historiaan. Tsekkiläinen taiteilija kävi nimittäin pitkän uransa aikana läpi liudan erilaisia tyylilajeja: hänet tunnetaan parhaiten abstraktin taiteen pioneerina, mutta uran varrelle mahtui monenlaista perinteisistä öljyväripotreteista anarkistilehtien kuvituksiin. Teoksissa on myös okkultisia viittauksia, symbolismia ja musiikin teoriaa: tietyn aikakauden maalauksissa voi aistia rytmiä ja liikettä. En muuten tiennyt, että Kupka rahoitti nuoruudessaan taideopintonsa toimimalla meediona.

Viimeksi Pariisissa ollut kansainvälinen suurnäyttely on valtava ja kattaa taiteilijan koko uran  seitsemältä vuosikymmeneltä, 1890-luvulta 1950-luvulle. Vältä ähky varaamalla reilusti aikaa ja käymällä välillä kahvilla Ateneumin superkauniissa kahvilassa.

MARJATTA TAPIOLA

Helsinki Contemporary ~ Heidi Lampenius: Wavelengths
8.3. – 31.3.

Torstaina 8.3. avautuvassa näyttelyssä nähdään Heidi Lampeniuksen yksityisnäyttely, jonka ydinajatus on, että kaikella kokemallamme on oma aallonpituus. Nuorten suomalaisten taiteilijapolveen kuuluva Lampenius kuvaa uusissa töissään näkymätöntä energiaa ja aaltoliikettä, joka piirtyy näkyväksi kirkkaiden värien väreilynä. Luin gallerian sivuilta, että Lampenius on tutkinut matematiikan ja fysiikan teorioita suhteessa ympäristöön, aikaan ja olemassaoloon. Kiinnostaa.

Gallerioissa ihaninta: näyttelyt ovat pieniä eikä niihin tarvitse varata tunteja aikaa. Piipahdamme Helsinki Contemporaryssa (ja seuraavana vuorossa olevassa Forsblomissa) usein samalla kun liikumme muutenkin Bulevardin tai Ruttopuiston suunnalla.

Galerie Forsblom ~ Marjatta Tapiola: Paintings
17.3. asti

Pyörähdimme viime viikolla katsomassa Galerie Forsblomiin auenneen Marjatta Tapiolan näyttelyn. Rakastin! Valtavat öljyvärimaalaukset uhkuvat energiaa, alkukantaista voimaa ja mytologisia aiheita. Olen itse ollut aikoinaan superkiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta, joten tämä kolahti ja kovaa. Tykkään myös siitä miten intensiiviset väripinnat rytmittyvät tukahdetun mustan ja ohkaisten ääriviivojen kanssa.

Kiasma ~ Shoplifter: Nervescape VIII
15.9. asti

Olin Hrafnhildur Arnardóttirin eli Shoplifterin näyttelyn avajaisissa muutama viikko sitten ja ajauduin museon viidennestä kerroksesta löytyvistä värikkäistä karvamadoista samaan hurmokseen kuin käytännössä kaikki näyttelyssä käyneet. Valtavan, värejä räiskyvän installaation keskellä saa kävellä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Tänne kannattaa tulla myös lasten kanssa! Rakastin Kiasman ohjeistusta: “Teosta saa silittää hellästi (kuin ujoa vanhaa mammuttia)”.

JUNO KIITTÄÄ HELSINKILÄISIÄ GALLERIOITA KOIRAYSTÄVÄLLISYYDESTÄ. TÄSSÄ HÄN NAUTTII GALERIE FORSBLOMIN TUNNELMASTA.

Taidehalli ~ Paul Osipow
24.3. asti

Taidehallissa on käynnissä suomalaisen Paul Osipowin laaja retrospektiivi, joka kattaa taiteilijan tuotannon 60-luvulta tähän päivään. Suuret, abstraktit työt ovat täynnä geometrisia kuvioita ja syviä värejä – täydellistä terapiaa harmaisiin päiviin. Ei-esittävien teosten rinnalla on myös värikylläisiä asetelmia. Omassa suosikissani on mm. espressokeitin.

ATENEUMIN TAIDEPAJASSA. JARNO NÄYTTÄÄ IHAN KURAATTORILTA.

Designmuseo ~ Josef Frank
17.3. asti

Itävaltalaissyntyisen arkkitehti-muotoilija Josef Frankin (1885-1967) näyttely on auki vielä tovin Designmuseossa. Frankin vaikuttava tuotanto on määrittänyt vahvasti pohjoismaiden sotien jälkeistä muotoilukulttuuria, joskin Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten työstään ruotsalaisen Svenskt Tennin parissa – näyttelyssä nähdäänkin parhaita paloja merkin arkistoista. Ehdoton menovinkki värikkäiden printtien, tekstiilisuunnittelun ja huonekalumuotoilun ystäville.

MARJATTA TAPIOLA

Kannattaa pitää silmällä myös HAMin ja Kansallismuseon kevään näyttelyitä, luvassa kaikenlaista kiinnostavaa. Palaan niihin varmasti tavalla tai toisella myöhemmin. Lisää ajankohtaisia näyttelyvinkkejä saa nakata kommenttilootaan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILA & JARNO JUSSILA

Pehmeästä mustasta: Marianne Nieminen

Näin ensimmäisenä kolhiintuneet prätkäsaappaat kotini eteisen lattialla, sitten kuulin keittiöstä kantautuvan naurun. Kun astuin huoneeseen, tapasin saappaiden ja äänen omistajan: taiteilija Marianne Nieminen istui pöydän äärellä ja joi valkoviiniä kämppäkaverini kanssa. 

Olin kuullut hänestä sitä ennen yhteisiltä ystäviltämme niin paljon. Tietysti olin nähnyt myös maalaukset. Mariannen abstrakteja öljyvärimaalauksia riippui monen ystävän seinillä, niitä ei voinut olla huomaamatta. Tajusin vasta vähän myöhemmin, että erikoisesti säteilevät työt olivat yhden ja saman taiteilijan, sen kuuluisan Manin.

Kun vihdoin tapasimme, ymmärsin heti miksi ystäväni rakastivat häntä niin paljon. Maalausten säteily ei ollut peräisin pelkistä töistä, vaan taiteilijasta: hänestä hohkasi niin suuri lämpö, että tuntui kuin olisi päässyt pakkasesta takkatulen ääreen.

Opin nopeasti, että Mani on sataprosenttisen aito, aina rehellinen ja pelottavan skarppi. Samaan aikaan hyvin inhimmillinen – jokin suunnaton lempeys hänen silmissään tekee hänestä helposti lähestyttävän. Mani kysyy usein kaikkein vaikeimmat kysymykset ja on samalla juuri se ihminen, jolle vastaukset haluaa kertoa. Eikä hän ole mikään eteerinen, tavoittamaton taiteilija, vaan hyvinkin läsnä: kuuntelee maalatessaan korvakuulokkeista teknoa, käy keikoilla pogoilemassa, hihkuu ja heiluttaa käsiään illallispöydässä kuten kaikki muutkin ystävämme.

Vieraista prätkäsaappaista eteisessämme on seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaa. Nykyisin Mani on minunkin ystäväni, minullekin rakas. Hänen kanssaan voi puhua kaikesta ja todella puhummekin, kiihkeä keskustelu on yleensä käynnissä ennen kuin olen saanut edes takin yltäni. Ei turhia kohteliaisuuksia tai small talkia, menemme aina suoraan asiaan.  Joskus ajattelen, että Mani on jossain edellisessä elämässään ollut isosiskoni eikä se liity vain siihen, että hänenkin hiuksensa ovat vaaleat ja hiukan kurittomat tai että meillä on samankaltainen buutsimaku.

Rakastan Manin töitä, nykyään niitä roikkuu meidänkin seinillämme. On muutamia suuria mustia maalauksia, jotka näyttävät ovilta ja ikkunoilta muihin maailmoihin: näen niissä tähtiä ja mustia aukkoja, pehmeää pimeyttä, joka vetää puoleensa. Ja sitten on auringonnousu, jonka alla olemme nukkuneet monta vuotta, sekä pari pienempää työtä, utuisia mielenmaisemia, joihin voi sijoittaa eri päivinä erilaisia ajatuksia.

Manin maalauksissa abstraktit käsitteet ottavat joskus fyysisiä muotoja. Yhdessä häneltä ostamassani pienessä työssä asuu aivan selvästi rakkaus, se näyttää vähän pumpulipallolta ja sillä on ääretön hellyys ja hyvä tahto, joka loiskuu maalauksesta kuin ämpäriin nostettu järvivesi matkalla saunaan. Ajattelen aina Mania kun näen sen.

Manin työhuoneesta, josta nämä kuvat on otettu, on tullut minulle viime vuosina tuttu paikka. Olen käynyt siellä usein ja muutaman kerran jopa maalannut siellä Manin kanssa, herätellyt hänen ohjauksessaan taidekouluajoilta unohtuneita rutiineja: mistä väreistä sekoitetaan sävy joka ei ole enää harmaa muttei vielä musta, millä sekoitussuhteella laitetaan pellavaöljyä, tärpättiä ja dammarhartsia.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa Manin taiteesta ja työskentelystä. Nyt siihen tuli luonteva tilaisuus, sillä Manilla on avautunut Hietsun tuntumassa sijaitsevassa galleriassa uusi näyttely, joka on auki tämän vielä tämän viikon loppuun. Suosittelen! Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksen seinät on ripustettu täyteen Manin töitä, joista näissä kuvissa näkyy vain kulmia sieltä ja väläyksiä täältä.

Stella: Kerro Mani mistä sun taideura lähti aikoinaan liikkeelle? Olitko aina ollut visuaalinen tyyppi?

Marianne: Olin aina piirtänyt paljon, ollut pikkukaupungin luokalla se tyttö joka osasi piirtää. Se oli vain juttu, jota tykkäsin tehdä. Ei mulla ollut koskaan Suomessa asuessani sellaista oloa, että voisin tehdä tästä itselleni uraa. Taiteellinen kipinä syttyi vasta kun asuin kaksikymppisenä Jenkeissä ja osallistuin piirrustuskurssille, jossa oli harrastelijoita kotirouvista mummoihin. Kurssia vetävä taiteilija kysyi kurssin päätteeksi olinko koskaan miettinyt tekisinkö kuvasta itselleni ammatin. Hän sanoi silloin kuolemattomat sanat, joita olen itse toistellut sen jälkeen omille oppilailleni: sulla on kaksi vaihtoehtoa, jatkaa taiteen tekemistä harrastuspohjalla ja tehdä työksesi jotain muuta, tai sitten tehdä taiteesta isompi osa sun elämää. Et tule ehkä koskaan rikastumaan sillä, mutta taide rikastuttaa elämääsi monilla muilla tavoilla.

Stella: Sitten hän kirjoitti suosituskirjeen, hait sikäläiseen kouluun ja pääsit sinne. Tarvittiinko ulkopuolisten ihmisten tuki ja kannustus ennen kuin uskalasit ajatella, että tästä voisi tulla jotain?

Marianne: Kai ajattelin, etten ole tarpeeksi hyvä. Voitin joskus koulun piirrustuskilpailun ja sain palkinnoksi punaisen teroittimen. Olin tosi häkeltänyt ja nolostunut siitä. Jollain tapaa taiteen tekemiseen on aina liittynyt jotain ujoa, jopa arkaa. Siitä ehkä johtuu, ettei mulla ole koskaan ollut sellaista oloa, että haluaisin olla kuuluisa taiteilja, jonka kaikki tunnistaa.

Marianne: Olin Bostonissa taidekoulussa kuvittajalinjalla ja opinnot lähtivät aluksi hyvin käyntiin. Toisena opintovuonna valitsin abstraktin maalaustaiteen kurssin, kun mikään muu ei sopinut kalenteriin. Ihmettelin vielä silloin, että mitä järkeä on abstraktissa ilmaisussa – ajattelin, että pitää olla tosi vahva visio mitä tarinaa haluaa kertoa ja tulkita abstraktilla tavalla. Amerikkalaiset opiskelijat puhuivatkin suvereenisti suurista tarinoistaan teosten taustalla. Kysyin kurssia opettavalta taiteilijalta mitä hänen maalaustensa takana oli. Hän kertoi maalaavansa kolmimetrisiä oranssinpunaisia duuneja, joiden nimissä vilisi sanoja kuten napalmiaamu, sillä hän oli lähtöisin Vietnamista. Mietin että mistä hitosta mä nyt ammennan, siitäkö että mulla on finnejä? Mua vaan hävetti siellä.

Sitten osuin abstraktin ekspressonismin näyttelyssä pitkästä aikaa Franz Klinen valtavan työn eteen ja yhtäkkiä jotain aukesi. Työ näytti mustavalkoiselta sekasotkulta, mutta tosiasiassa se oli täynnä värejä ja jäljessä näkyi maalaamisen riemu. Franzin on täytynyt maalata työ valtavien telojen ja rakennustelineiden avulla ja silloin tajusin: tätä voi tehdä vain siksi, että tykkää maalaamisesta. Tästä oli koko ajan ollut kysymys.

Stella: Niin, ei tarvitse todellakaan olla maailman suurinta tarinaa taustalla, että saa maalata. Sehän on abstraktissa parasta, se on tunnekieli, jolla voi välittää paljonkin ilman että yrittää tietoisesti kutoa kuvaan jonkun tietyn tarinan.

Marianne: Lopputyöni sisälsi kolme erilaista harmaata maalausta. Mittasin niissä sitä kuinka vähän punaista oli mahdollista laittaa harmaan sekaan säilyttäen punaisen triptyykin päätähtenä. Se oli pintarakenteiden kanssa puuhaamista, erilaisten harmaiden sekoittamista. Ensimmäinen positiivinen maalauskokemus, jossa tekemiselläni tuntui olevan tarkoitus. Sitä lopputyötä oli turvallista tehdä myös siksi, että se oli tekninen haaste, jolla oli taideteoreettinen, näkemiseen ja havaitsemiseen liittyvä lähtökohta. Sen suurin merkitys kuitenkin oli, että abstraktin maalaustaiteen kurssin jälkeen tajusin, etten voi palata kuvittajalinjalle valmistumaan asiakaslähtöiseen työhön.

Stella: Mitä sitten tapahtui?

Marianne: Sitten tuli elämä väliin ja lopetin hetkeksi opiskelut. Suomeen palattuani piti tehdä päätös haenko täällä jatkamaan opintojani graafisen suunnittelun puolelle. Kuulin huhua, että taidekasvatuksen osastolla saa tehdä paljon omaa ja siellä kannustetaan kaikenlaiseen kokeiluun. Hain ja pääsin, tein siellä kaikki mahdolliset maalaamiseen ja piirtämiseen liittyvät sivuaineet. Leipätyöni on nykyisin opettaminen, maalaaminen on elämäntapa.

Stella: Oletko ikinä haaveillut siitä, että olisit täyspäiväinen taiteilija etkä tekisi muuta?

Marianne: En haluaisi olla, en ainakaan nyt. Tähän tekemiseen liittyy niin paljon paineita, joita asettaa itse itselleen. Jos pelkästään maalaa ja jahtaa asioita, omalle tekemiselleen sokeutuu nopeasti. Olen just semmonen addiktoituva hurupää, että unohdan joskus kaiken muun, kun menen tähän niin syvälle. Se ei ole mulle terveellistä, eikä sille taiteelle. Lisäksi tykkään ihan hirveästi opettamisesta! Opetan murrosikäisiä peruskoulussa ja mulla on siellä sellainen olo, että olen oikeassa paikassa sielläkin.

Stella: Luulen, että murrosikäisten taidekasvatus vaatii vähintään yhtä paljon luovuutta kuin taiteilijan työ.

Marianne: Imen toki oman taiteen tekemisestä paljon koulumaailmaan. Vuosien varrella on kertynyt aika kova ammattitaito ja ymmärrän teknisen välineistön ohella sen angstin ja tyhjän paperin pelon. Tiedän myös miten pitkälle pääsee tekemällä työtä. Sanon useasti oppilaille, että inspiraatio on tietyssä mielessä myytti. Ei se tule odottamalla, vaan löytyy kun alkaa vaan tehdä.

Marianne: Tottakai minäkin inspiroidun milloin mistäkin näyttelystä, musiikista, elokuvasta. Olen joskus katsonut keraamikko Rut Brykistä kertovaa dokumenttia, jossa hän puhui sinisestä väristä. Olin kotona yöhousuissa ja halusin samantien sännätä työhuoneelle maalaamaan. Se hetki oli niin hieno, seisoin keskellä olohuoneen lattiaa ja inspiraatiopauhu vyöryi yli. Mutta siihen mennessä kun ehdin työhuoneelle, se hyöky oli kadonnut ja siitä oli jäljellä muisto, jota vaalin.

Joskus inspiroidun elämästä tavalla, jolla ei ole sinänsä mitään tekemistä taiteen kanssa. Vaikka tietynvärisestä taivaasta, tuoksusta tai siitä miten hieno sateensävy heijastuu asfalttiin. Saan inspiraationpauhuja tosi arkisistakin asioista, ne tulevat maalauksiinkin. Mutta en koskaan maalaa mitään näkymää tai yrittää tavoittaa märän asfaltin heijastusta, vaan ne on jossain siellä taustalla.

Stella: Miten muuten päädyit perinteiseen öljyväriin ja mitä teet sillä?

Marianne: Öljyvärin kanssa olen kokenut olevani sinut. Maalaan abstrakteja töitä, joista ihmiset pystyvät herkästi poimimaan asioita tai löytämään tarttumapintaa. On ihanaa miten paljon erilaisia asioita ihmiset näkevät töissäni. Kerran treenikaveri kertoi pitävänsä työstäni, jossa on se polvi. En ymmärtänyt mistä hän puhui enkä nähnyt polvea edes silloin kun hän näytti mitä tarkoitti. Sitten työn näki toinen treenikaveri, joka totesi heti, että polvihan se siinä.

Minä en päätä mitä maalauksissa on, siksi ne ovat kaikki nimettömiä. Tuntuu tärkeältä olla nimeämättä niitä, koska en halua johdattaa ihmisiä katsomaan jotain tiettyä, mitä olen tehnyt tai tavoitellut. Uskon, että kun he itse näkevät tai löytävät sieltä jotain, se tekee työstä heille ihan toisella tavalla merkityksellisen.

Maalaan aina useita maalauksia kerralla, vaihtelen kokoa, myös tekemisen tapaa. Joskus rappaan palettiveitsellä ja teen paksuja struktuureita, jotka on ehkä enempi arkkitehtonisia ja kulmikkaita. Välillä sivelen sormilla, hinkkaan rätillä ja teen utuisempaa jälkeä.

Maalaan paljon, pääsääntöisesti pellavalle, myös kovalevylle ja mdf-levylle. Teen itse pohjat, sekin tuntuu tärkeältä. Mulle olisi mahdottomuus pysyä työskentelyssäni tietyssä teemassa. Näyttelyt, niin tämä uusikin, ovat syntyneet niin, että vien paikalle työt, jotka olen viime aikoina tehnyt ja yhdessä galleristin kanssa valikoimme sieltä sopivan kokonaisuuden.

Stella: Sanoit äsken hienosti, että jahtaat maalatessasi.

Marianne: Se on jahtia, kun teen maalausta, joka ei kerro mulle etukäteen millainen siitä tulee. Jahtaan jotain mitä en edes tiedä jahtaavani. Joskus saalis paljastuu vasta sitten kun olen antanut työn olla rauhassa ja se on valmistunut itsekseen. Se on rivienvälihommaa, jota en osaa selittää. Tekniikka on hallussa, mutta sitä ei voi silti koskaan etukäteen varmaksi tietää mitä päätyy kankaalle.

Stella: Yllättääkö se usein?

Marianne: Yllättää! Kerroin sullekin kesällä, että halusin maalata ison tummansinisen työn. Suureksi järkytyksekseni tein sen ja pystyn seisomaan sen takana yhä. Se on äärimmäisen harvinaista. Jos mulle tulee joskus sellainen olo, että pitäisi ruveta tekemään tietynlaista, niin yritän olla kuuntelematta niitä oloja. En halua alkaa varmistella. Se ei kuulu jahtiin.

Stella: Yritätkö siis pitää tietoisen mielen pois tekemisestä, antaa alitajunnan ohjata? Kuin onkisi syvänmeren kaloja?

Marianne: Usein lähden merelle vielä niin, että pelastusliivit unohtuivat jonnekin matkan varrelle. Sitä on hankala selittää. Tottakai mulla on tietotaitoa tekemisessä, ei sitä voi sivuttaa. Mutta tänään kun tulin työhuoneelle ja katsoin keskeneräistä työtä niin näin yhtäkkiä siinä ihan selvästi sellaisen kuva-aiheen, jota en todellakaan ollut siihen tietoisesti eilen maalannut.

Stella: Mun on pakko jatkaa vähän syvänmeren kaloista. Ne hohtavat siellä meren pohjan pimeässä kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta jos ne nostaa pintaan, jäljelle jää vain harmaita limapaakkuja. Voisiko se olla metafora tästä? Kun ollaan tarpeeksi syvällä alitajunnassa, ne harvinaiset kalat hohtavat siellä lumoavan kauniina eikä ikinä tiedä mitä kaikkea siellä tuleekaan vastaan. Mutta jos niitä lähtee liian tarkkaan tutkimaan ja nostamaan kohti pintaa, kaikki se kauneus ja katoaa ja lumous särkyy. Niiden pitää antaa kellua siellä unenomaisessa epätilassaan –

Marianne: …ja tietämättömyydessä! Tässä vallitsee jännä epätasapaino. Jollain tavalla mun pitää tietää milloin työ on valmis ja usein se liittyy johonkin värien keskeiseen sinfoniaan tai sammumiseen. Silloin ne ovat täysin tietoisia päätöksiä. Täytyy ottaa tietty punainen ja tietty valkoinen, sekoittaa ne tietyssä suhteessa. Usein teen ihan viimeisiä ratkaisuita sormenpäällä, kun sivellinkin tuntuu liian välineelliseltä ja helposti hallittavalta. Vaikka olen ratkomassa tätä, haluan silti, että lopputulos saa vähän yllättää. Haluan mahdollisimman pitkälle kunnioittaa sitä. Se on se jahti, joka on kaikkein parasta, vähän kuin yrittäisi ampua poroa ritsalla.

Stella: Onko vaikeaa tunnistaa hetki, kun työ on valmis?

Marianne: Joskus. Esimerkiksi tuo nurkassa seisova työ on ollut valmis noin 10 kertaa, mutta aina kun tulen uudelleen katsomaan sitä, niin ei se olekaan. Ärsyvttävintä on, kun työ on valmis kertaheitolla ja päättää vähän vielä fiksata sitä ja sitten se onkin viiden minuutin päästä täysin kadonnut etkä koskaan enää pääse siihen raikkauteen mikä siinä alkuvaiheessa oli. Joutuu aloittamaan koko ruljanssin alusta. 

Stella: Olet myös kertonut kuinka tapat joskus sun töitä. Mitä se tarkoittaa?

Marianne: Kun työtä on maalattu niin paljon niin pitkään, että siinä on hirveästi kerroksia eikä siihen pysty enää järkevästi maalaamaan mitään päälle, on pakko luovuttaa, ottaa kiilat talteen uutta työtä varten ja tunkea kangas roskiin. Näitä tulee nykyään harvemmin, mutta ne tuntuvat aina hirveältä tappiolta. Epäonnistumiselta. Että miksi olen näin paska maalari! Miksi harrastan tälläistä kallista harrastusta! Olen saanut töistäni paljon hyvää palautetta ja jotkut saavat niistä jopa tunnekokemuksia ja helähdyksiä, mutta yllätyn silti aina kauniista sanoista.

Stella: Musta tuntuu, että olipa sitten harrastaja tai pitkän uran tehnyt konkari, tuo olo tulee joskus kaikille, sellainen tietty nöyryys taiteen edessä. Jokus sujuu kuin tanssi, joskus taas tuntuu, että omat teokset pitävät pilkkanaan. Harva varmaan kokee, että nyt on kaikki hallussa ja tiedän täysin mitä olen tekemässä. Useammin on läsnä tietty epävarmuus, joka pitää hiukan varpaillaan ja homman kiinnostavana. Eikä pääse nousemaan päähän.

Marianne: Minusta on yksi vastenmielisimmistä piirteistä, että kokee itsensä jotenkin paremmaksi kuin muut. Heti kun maalaessa alkaa tuntua omahyväiseltä, tekee mieli antaa itselleen henkisiä litsareita. Mutta ei mun yleensä tarvitse niitä antaa, maalaukset tekevät sen mun puolesta.

Stella: Sanoit kerran, että työhuone on sulle lepopaikka, jossa varpaasi pysyvät maassa. Maadoittaako tämä työhuone sut kiinni maailmaan?

Marianne: Kyllä. Ehkä vähän hassua. Monen mielestä taiteilijan työhuoneella voisi olla juuri päinvastainen vaikutus.

Stella: Kai ihmiset tekevät taidetta eri lähtökohdista ja syistä. Joillekin se ehkä on eskapismia, toisia se taas nimenomaan kiinnittää tiukemmin todellisuuteen.

Marianne: Taiteen tekeminen on silti tietyssä mielessä hirveän itsekästä puuhaa. Mä irrotan itseni kaikesta muusta arjesta kun tulen tänne: pistän luurit korville ja alan maalata. Se on valtava hemmotteleva tila, joka on mulle mahdollinen siksi, että olen tehnyt sellaisia valintoja. Leipätyöstä saan säännöllisiä tuloja, jotta voin ylläpitää tätä tekemistä, pitää siis uskaltaa ja osata olla täällä ilman huonoa omatuntoa siitä, etten ole tekemässä jotain hyödyllisempää. Uskon, että se on keskeistä taiteelliseen tai oikeastaan ihan kaikkeen motivoituneeseen tekemiseen: että löytää sille ajan ja paikan eikä ole koko ajan muiden ihmisten käytettävissä.

Stella: Olen törmännyt muuallakin ajatukseen siitä, että taiteen tekeminen on itsekästä, mutta jos ajatellaan taiteen merkitystä maailmassa niin sitä on aina tarvittu. Mitä vaikeampaa historiallista vaihetta on eletty, sen suurempi merkitys sillä on ollut. En tarkoita edes sitä kuinka taide on valjastettu ajamaan yhteiskunnallisia tavoitteita, vaan sitä paljonko ihmiset ovat saaneet irti sen tekemisestä, sen jakamisesta, sen äärellä olemisesta. Maailma ilman taidetta olisi ankea ja surullinen paikka. Siinä mielessä toivoisin kaikille taiteilijoille syyllisyyden sijaan loputonta vapautta.

Marianne: Jos mulla ei olisi tätä maalaamista, olisin huomattavasti rasittavampi tyyppi. On samaan aikaan ihanaa ja kamalaa, että olen niin superherkkä. Mutta ei se haittaa, jos mua itkettää bussissa kun kuulen jonkun biisin. Asioille herkistyminen on tärkeää, joskin sidoksissa siihen oloon, että onko lupa tehdä tätä. Että mitä olen tehnyt saadakseni oikeuden tehdä tätä ja olla näin onnellinen? Miten mulla on käynyt näin älyttömän hyvä tuuri, että saan maalata?

Stella: Syyllisyys suuresta onnesta! Mutta sulle on annettu lahja, ihan sama uskooko siihen että se on sattumaa tai johdausta tai universumin tähtipölyä. Olet saanut poikkeuksellisen kyvyn, jota olisi hullua jättää käyttämättä.

Marianne: Kiitos, mutta en osaisi nyt näin hyvin, jos en olisi tehnyt tätä koko ikäni. En kestä sitä ajatusta, että joku nyt vaan tekee hienoja maalauksia. Sen takana on aina niin paljon harjoitusta, toistoja. Ja aina on joku, joka ei pidä niistä töistä.

Stella: Olen minäkin käyttänyt elämässäni tuhansia tunteja hoilottaen musiikin tahtiin enkä ole silti oppinut erityisen hyväksi laulajaksi, että ei se pelkkä toisto riitä. En nyt toki tarkoita verrata sun maalaamista mun autohoilotukseen! Luovuus tietysti kasvaa kun sitä ruokkii ja tekniset taidot kehittyvät, mutta monissa asioissa poikkeukselliset kyvyt vaativat mun mielestä myös lähtökohtaista lahjakkuutta.

Stella: Yksi asia, jota rakastan sun töissä on se, että ne ovat kevyitä, lähes aineettomia. Tiedän, että saatat työstää niitä paljonkin, mutta silti sävyissä ja elementeissä on välillä uskomaton vaivattomuus. Niistä ei todellakaan arvaisi sitä työn määrää, vaikka läheltä katsottuna tietysti tajuaa että sävyt on huolella kerrostettu ja sekoitettu eikä se ole tapahtunut päivässä. Ihan kuin ne olisivat vain materialisoituneet todellisuuteen vähän kuin itsestään. Sen täytyy olla sitä lahjakkuutta.

Marianne: Otan tämän kyllä kehuna vastaan, koska me molemmat tiedetään, että mitä helpommalta näyttää, sen hirveämpi duuni siinä on oikeasti ollut. Ehkä se lahjakkuus onkin periksiantamattomuutta: nyt tämä sävy muuttuu sellaiseksi kuin minä haluan! Ja sitten hinkkaan sitä kunnes lapa on jumissa. Mun silmä on näille asioille armoton. Eikä ikinä saisi sanoa, että ihan vähän vielä viimeistelen, koska sitten siitä alkaa hirveä riehuminen. Sitten soditaan ja tapetaan ja jahdataan poroja ritsan kanssa.

Stella: Kyllähän sun täytyy ollakin vähän armoton. Olisi masentavaa, jos taiteilija heittäisi hanskat tiskiin tunnin päästä ja toteaisi, että tää on aivan tarpeeksi hyvä! Että kyllä tää nyt on tässä.

Marianne: Tuo olisi just sitä omahyväisyyttä! Vaikka on käynyt niin, että olen joskus tehnyt kolmessa minuutissa jonkun työn, sen takana on joku kolmenkymmenen tuntia kestänyt hinkkaus, joka on mahdollistanut sen, että yhtäkkiä saan kolmessa minuutissa aikaan valmista.

Stella: Puhutaanko vielä sun väreistä? Sulla on selvästi tietynlaisia värikausia, mutta silti sun töissä on vuosien varrella olleet aina tiettyjä samoja sävyjä, jotka tunnistan joukosta. Esimerkiksi Manin musta on lämmin ja pehmeä ja upottava kuin syli tai uni, joka ahmaisee mukaansa. Sulla on harvoin kylmiä mustia.

Marianne: Tummat sävyt ovat mulle tärkeitä, varsinkin musta, joka on kaikista vaikein sekoittaa. Erityisesti matan ja kiillon suhde on tärkeä ja saatan vetää joskus uskomattomia määriä mustan kerroksia päällekkäin ennen kuin saan juuri sen mattapinnan tai kiiltoasteen, jonka haluan. Mulla on tosiaan myös selkeitä värifiksaatioita. Esimerkiksi Taikissa tein pelkästään punaisia ja valkoisia töitä, en mitään muuta. Silloin mua ärsytti se, että niistä  etsittin merkityksiä, onko se punainen rakkautta vai vihaa vai intohimoa? Teki mieli huutaa, että se on punaista! Myöhemmin tietysti oivalsin, että värit merkitsevät ihmisille eri asioita ja taidehistorioitsijoita ja teoriteetikoita vaivaa ihan sama juttu kun kaikkia muitakin: meidän on vaikea olla, ellemme tiedä miten asiat ovat. Pitää olla kategoria, luokka, nimeämisen tapa. Itse ajattelen, ettei kaikkea tarvitse tietää, ymmärtää tai hallita eikä kaikelle pidä olla nimeä tai järjestystä. Just siellä kaiken sen tuolla puolen on se taika, jolle me annetaan elämässämme mun mielestä liian vähän tilaa.

Stella: Just siinä määrittelemättömyydessä. Ehkä sekin auttaisi, ettei katsota asioita liian kohtisuorasti, kyylätä liian läheltä vaan annetaan niiden vaan olla läsnä.

Marianne: Annetaan niiden tehdä itse itsensä tiettäväksi, kertoo itsestään tavalla, joka voi olla paljon vaikuttavampi. Musta olisi ihana ajatus, että koulussa voisi vaan katsoa elokuvia, kuunnella musaa, lukea kirjallisuutta. Että olisi mahdollista oppia asioista taiteellisen ilmaisun kautta. Mutta tietysti tajuan, että ei kaikkea voida opettaa sillä tavoin.

Stella: Mikä sua ajaa taiteen tekemisessä, itseilmaisun vimma, jakamisen tarve vai maalaatko itsellesi asioita auki?

Marianne: Kyllä maalaamisen terapeuttinen vaikutus on ollut suuri, mutta ne aiheet eivät tule kuitenkaan maalauksiin asti. Jos olen vaikka täynnä raivoa maalatessani, joku on saattanut kuitenkin kommentoida, että onpa rauhallinen työ. Mutta lopulta on kyse siitä, että mun keho alkaa kaivata, jos en pääse pitkään aikaan maalaamaan. Mulle pitkä aika voi olla vaikka viikko. Sitten kun tulen tänne ja näen tämän sotkun ja haistan tutun tärpätin, niin tuntuu kuin pehmoinen peitto tulisi päälle.

Kiitos Marianne! Tätä rönsyilevää keskustelua olisi voinut jatkaa loputtomiin – toivottavasti tykkäsitte. Ottakaa Mani seurantaan Instagramissa ja suunnatkaa galleriaan vielä tämän viikon aikana – osoite ja aukioloajat löytyvät alta.

Marianne Nieminen – Maalauksia
Galleria Pirkko-Liisa Topelius, Hietalahdenranta 17
Avoinna ti-pe 11-17, la-su 12-16
Su 21.10.2018 asti

Töitä voi nähdä livenä (ja ostaa) myös Manin Meilahdessa sijaitsevassa työhuoneessa sitten kun näyttely on ohi. Visiitistä voi sopia Manin kanssa sähköpostitse: maalattua11@gmail.com.

PS. Tämä juttu on osa keskustelusarjaa ajankohtaisten taiteilijoiden kanssa: edellisen kerralla vuorossa oli Olli Piippo. Kuka seuraavaksi? Saa ehdottaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

9 x luottovaate syksyyn

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ AINEEN TAIDEMUSEO, TORNIO

Terveisiä Torniosta! Olin ennen pohjoiseen lähtöä poiminut mukaan suosikkini Nanson alkusyksyn mallistosta ja nähnyt mielessäni kuinka kuvaisimme ne pikkukaupungin idyllissä oranssina ja punaisena leimuavan ruskamaiseman keskellä. Ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä kuvauspäivänä heräsimme säkenöivän syysaamun sijaan kaatosateeseen. Valo oli harmaata ja latteaa, sellaista jossa saa aikaan ehkä epätarkkoja taidekuvia (jotka ovat toki yksi suosikkiasioitani maailmassa) muttei inspiroivia syysmuotikuvia. Varsinkaan jos nenä on punainen ja huulet sinertävät – lämpötila oli nimittäin tipahtanut yön aikana edellispäivän ihanasta lämmöstä luihin pureutuvaan koleuteen.

Onneksi olemme improvisaation mestareita. Muistin Aineen taidemuseon, joka toimii torniolaisen arkkitehti Matti Porkan suunnittelemassa Rajakartanossa yhdessä Tornion kaupunginkirjaston kanssa. Siellä tuli vietettyä paljon aikaa silloin kun olin Tornionjokilaaksossa asuva taiteesta ja kirjallisuudesta innostunut teini. Museon vakituinen näyttely keskittyy suomalaiseen kuvataiteeseen vuodesta 1814 aina nykytaiteeseen asti, painopisteenä suomalaiset ekspressionistit ja toisesta ääripäästä 50- ja 60-luvun Prisma-ryhmän taiteilijat, jotka inspiroituivat kansainvälisestä modernismista ja voimakkaista väreistä.

Teininä en osannut vielä hirveästi arvostaa viime vuosisadan suomalaista taidetta, mutta vaihtuvat nykytaidenäyttelyt kävin katsomassa ja luuhasin tietysti kaupunginkirjaston musiikkiosastolla kuuntelemassa Black Sabbathia, josta siirryin astetta savuisempaan Led Zeppeliniin. Sitä löytyi kirjastosta vinyylinäkin!

Kävelimme taidemuseoon, esittelimme itsemme ja spontaanin ideamme: olisiko mitenkään mahdollista, että voisimme kuvata muotijuttumme museon tiloissa? Johtaja itse oli paikalla ja ilahtui: tottakai! Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että pohjoisessa asiat sujuvat keskimääräistä letkeämmin – kaikki aina järjestyy jotenkin. Kiitos siis taidemuseolle kuvauslokaatiosta ja siitä, että sain levitellä syysmuotisuosikkini auditorioaulan Aallon suunnittelemille tuoleille. Ah, ne tuolit ovat niin kauniit! Museorakennuksen suunnitellut arkkitehti oli ollut aikoinaan Artekilla töissä ja valinnut vanhan työpaikkansa kalusteita myös Aineen tiloihin.

Mutta mennäänpä muotiin: poimin alkusyksyn mallistosta yhdeksän suosikkivaatetta, jotka yhdistin seuraaviin kuviin. Suomessa suunnitellut vaatteet sopivat muuten täydellisesti taidemuseon miljööseen. Että onni onnettomuudessa – kiitos kolea sadepäivä, kun järjestit asiat parhain päin.

Rennot kauluspaidat kuuluvat vaatekaappini vakivarustukseen, ne näyttävät aina hyvältä farkkujen kanssa ja korkeakorkoisilla nilkkureilla saa kokonaisuudesta helposti skarpin. Koivu-paitapusero on tehty pehmeästä ja kauniisti laskeutuvasta viskoosi-tvillikankaasta, joka tuntuu ihanalta päällä. Pidän aavistuksen vajaamittaisista hihoista – kerrankin ei tehnyt mieli kääriä hihoja. Tulee mieleen 60-luvun niukat mitoitukset.

Yhdistin paitaan mustat Viistasku-farkut, jotka ovat ennenkin vilahtaneet blogin kuvissa ja kuuluvat Nanson vakiomallistoon. Törmään yhä kysymyksiin: siis mitä, tekeekö Nanso nykyään farkkujakin?! Kyllä tekee, ja hyviä tekeekin. Minna Sillanpään suunnittelema Viistasku on klassinen pillifarkku, joka istuu napakasti ja puristamatta. Mattapintainen musta toimii loistavasti minun enimmäkseen melko pelkistetyssä vaatekaapissani, farkuista toki löytyy myös tummansininen versio.

En malta olla sujauttamatta muutamia teoskuvia väliin. Mari Oikarisen Still-niminen teos on osa Aineen taidemuseon syyskuun loppuun saakka kestävää MET-näyttelyä. Kokonaisuudessa on mukana kolme taiteilijaa, Oikarisen lisäksi Esa Meltaus ja Tom Engblom, jonka teos Ennuste huomiseksi vilahtaa seuraavissa kuvissa.

Koivu-mekossa on sama printti kuin äskeisessä kauluspaidassa. Tykkään rennon mekon helppoudesta, varsinkin sen helposta yhdisteltävyydestä: alle voi pukea nahkaleggingsit tai sukkahousut ja melkein mitkä tahansa kengät toimivat tennareista korkoihin tai saappaisiin. Puuvilla on niin pehmeää, että tuntuu kuin olisi lähtenyt yöpaidassa töihin, mutta ilme on silti varsin kaupunkikelpoinen. Tälläisiä hyvän mielen vaatteita todellakin tarvitaan, kun syksy pimenee ja aamuista tulee yhä koleammat.

Nappasinpa mukaan yhden Villa-huivinkin. Sitä olisi löytynyt viininpunaisena, sinapinkeltaisena ja tummanvihreänä, mutta en voinut vastustaa vaaleanpunaista väriä. Huivi on nimensä mukaisesti 100% villaa ja hinta-laatusuhde on todellakin kohdallaan, sillä huivin hinta on vain vähän päälle kolmekymppiä. Napakampia pakkasia vastaan ohut huivi ei suojaa, mutta tässä vaiheessa syksyä se on just täydellinen. Sisätiloissa se toki menee asusteena ihan talven läpi.

Sitten seuraa syysmalliston tärkein uutuus, nimittäin Ylle-villakangastakki! Nanso on jälleen laajentanut valikoimaansa ja tästä syksystä eteenpäin mukana on myös takkeja. Suurilla taskuilla varustettu vuoreton villakangastakki on malliltaan aika klassinen, johon laskettu hartialinja tuo rentoutta. Tämä on just sellainen takki, jossa voi maleksia syyskadulla höyryävä kahvikuppi kädessään, puista pudonneet lehdet kahisten jaloissa ja tuntea olevansa jonkun hyvällä soundtrackilla varustetun elokuvan lyyrinen päähenkilö.

Takista on myös todella kaunis tummanvihreä versio, siitäkin on luvassa pian ihania kuvia. Takit tulevat muuten ihan varmasti loppumaan pian kaupoista, joten kannattaa olla nopea, jos haluaa takin omakseen.

Suoralinjainen Kappas-paitapusero osui silmiin vaaleanpunaisen värinsä ansiosta, mutta tykästyin sitten malliinkin: väljästi leikattu malli näyttää superhyvältä kapean alaosan kanssa. Yhdistin paitaan napakat nahkahousut ja korot, joissa voisin saapastella mihin tahansa tapaamiseen tai työtilaisuuteen. Nahkapöksyt ovat muutenkin jokasyksyinen luottovaate, niissä on särmää vähän enemmän kuin farkuissa ja ne taittavat asusta kuin asusta turhan asiallisuuden asteen urbaanimpaan suuntaan.

Pidin kovasti myös paitapuseron valkoisesta versiosta, sehän on ikuinen ja klassinen valinta. Mutta anteeksi vain – ei silti mitään vaaleanpunaisen rinnalla. Tämä nyt on tälläinen vaihe, meneeköhän tämä joskus ohi? Äitini ainakin iloitsee siitä, sillä hän on ollut lapsuudestani asti saakka sitä mieltä, että vaaleanpunainen pukee minua erinomaisesti.

Yllä Tapani Raittilan maalaus Kolme kylpijää. Rakastan näitä sävyjä ja teoksen ympärillä leijuvaa tunnelmaa. Harmi, että sitä ei oikein valokuvassa tavoita, teidän täytyy siis matkustaa Tornioon kokemaan se. Samalla näette taidemuseon superkauniit vihreät marmorilattiat ja -portaat, jotka oli pakko ikuistaa kuvaan. Pitäisiköhän sittenkin miettiä kotona odottava remontti vielä uusiksi ja asentaa keittiöön mikrosementin sijaan vihreä marmori… Hmm.

Liisa Rautiainen: Risti

Vaaleanpunaisella linjalla jatketaan vielä hetki. T-paita nimeltä Tasku on ollut jo tovin vaatekaappini luottovaatteita: napakan puuvillaiset t-paidat ovat nimittäin tuntuneet viimeisen vuoden aikana tosi freeseiltä monen pellavaisissa t-paidoissa huidellun vuoden jälkeen. Tykkään paidan rennosta mallista: suora leikkaus ja väljähköt hihat imartelevat ja näyttävät hyviltä kapeiden farkkujen tai väljien herrainhousujen kanssa. Taskun hinta-laatusuhde on muuten voittamaton: reilulla kolmellakympillä saa Suomessa suunnitellun laadukkaan paidan, joka kestää pesusta toiseen menemättä yhtään miksikään. Kuvissa on vaaleanpunainen Tasku, joka on juuri nyt verkkokaupasta loppu, mutta lisää on tulossa parin viikon päästä. Myymälöistä voi löytyä nytkin.

Väljistä herrainhousuista puheenollen: Juttu-housut ovat täydelliset lanteilla lököttävät suorat housut, jos valitsee hiukan reilun koon. Miesten puvuista lainattu maskuliinen särmä inspiroi vuodesta toiseen. Rakastan sitä lookia! Käärityt lahkeet ja tosi hyvät kengät! Korot nyt toimivat kaiken kanssa, mutta myös matalat nahkakengät rokkaisivat tässä kokonaisuudessa. Seuraksi väljä kauluspaita helma tungettuna housujen sisään, tai kuvien tapaan rento t-paita ja villatakki.

Viimeinenkin valintani osuu sarjaan “aina toimivat luottovaatteet” – tummanharmaa Villis-merinovillatakki sopii lämmittäväksi kerrokseksi minkä tahansa päälle. Itsehän hiihtelen villatakeissa läpi syksyn ja talven ja omistan siksi niitä useita, mutta pitkä, ohut ja tummanharmaa villatakki on osoittautunut kaikkein monikäyttöisimmäksi, sillä se sujahtaa mutkitta takin alle. Pidän myös tummanharmaan villan tietynlaisesta univormulookista: siinä on jotain pelkistettyä, puhdasta, minimalistista.

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta: kerro mikä syysmalliston vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 30. syyskuuta saakka. Arvontailoa ja valoa viikonloppuun!

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Voitto osui seuraavien nimimerkkien kohdalle: Johna, Mindy ja Varpu Miller.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viikonlopun taidevinkki

Arki on iskenyt vastaan tällä viikolla sellaisella vauhdilla, että olin pökertyä kun tutkailin tarkemmin kalenteriani: kuvauksia kuvausten perään. Sama tahti jatkuu vielä viikonlopun läpi, mutta ensi viikko näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Ei varsinaisesti lomalta sekään, mutta taukoa kameran takana olemisesta. Yksi viikon harvoista hengähdystauoista osui vastaan vähän sattumalta, kun piipahdimme ohimenomatkalla Helsinki Contemporaryyn, jossa Hannaleena Heiskan Camouflage -näyttely on auki viimeistä viikkoa. Mikään ei ole nopeampi tapa rauhoittaa hektinen olo kuin astua taiteelle omistettuun tilaan, joka on irrallaan omasta arkitodellisuudesta ja sen kiireistä.

Näyttely koostuu kolmiulotteisista koivuvanerisista veistoksista ja piirustuksista, joissa tutkiskellaan digitaalisuuden luomaa ristiriitaa: kasvojentunnistusohjelmat ovat yleistyneet kaikkialla ja esimerkiksi Kiinassa skannataan kaduilla kulkevien kasvoja. Vaikka virallisena tarkoituksena on lisätä turvallisuutta, yhteiskunnallinen valvonta herättää usein vastakkaisia tunteita varsinkin kun se tapahtuu ihmisten tietämättä. Vastareaktiona on syntynyt heimomaalauksia muistuttavia värikkäitä meikkejä, joiden geometriset muodot vaikeuttavat kasvojen tunnistamista – kasvonsa maalannut herättää ehkä huomiota vastaantulijoissa, mutta saa kulkea valvontakameroiden ohi in cognito. Aihe on samaan aikaan kiinnostava ja todella kuumottava. Hesari muuten kirjoitti biometrisestä tunnistamisesta viime kesäkuussa havainnollistavan jutun.

Tykkäsin piirustusten tummista, samettisista pinnoista. Ne näyttävät vähän ulkoavaruudesta saapuneiden heimolaisten muotokuvilta, mutta ovat samaan aikaan vahvasti inhimmillisiä. Pastelliliidulla tehdyt voimakkaat väritäplät saavat kasvot hehkumaan valkoisessa tilassa kuin ne olisivat valmiita hetkellä millä hyvänsä loikkaamaan ulos kehyksistään.

Piirrosten joukossa on myös tieteen historian saavutuksista ammennettuja rakennelmia, kuin tiloja, joihin katsoja voi mennä sisään. Niissä on samaan aikaan tuttuutta ja outoa irrallisuutta, kuin astuisi unessa tuttuun paikkaan, joka unen todellisuudessa näyttäytyykin isompana, pienempänä tai jollain tapaa vääristyneenä.

Pidin myös erityisesti tuosta veistoksesta, jonka katsoo suoraan takaisin, katsoipa sitä mistä kulmasta tahansa. Se on utelias, veikeä, jopa leikkisä. Samaan aikaan on olo, ettei sille halua kääntää selkäänsä. Sen läsnäolosta on koko ajan tietoinen.

Tummanpuhuvat työt heijastavat todellisia uhkakuvia ja herättävät tarpeellisia kysymyksiä ihmisen oikeudesta yksityisyyteen, mutta samaan aikaan näyttely ei ole yhtään synkkä, päinvastoin. Teoksissa on sykettä, rytmiä ja tumman pinnan alla kuplivaa iloa. Näyttelylehtisestä luin, että Heiska on tavoitellut Shangri-la -tunelmaa, utopistista kuolemattomuuden ja maanpäällisen paratiisin tilaa. Tykkään kovasti tästä lähestymistavasta tieteestä ammentavaan aiheeseen. Ihan kuin turvattomuuden tunteesta olisi syntynyt uusi heimo, joka on vapaa valvonnasta, löytänyt turvapaikan tieteen tuolta puolen.

Näyttely on auki vielä sunnuntaihin saakka – suosittelen! Bulevardilla sijaitseva Helsinki Contemporary on muuten koiraystävällinen galleria, mikä on siitä mahtavaa, että paikalla voi piipahtaa päiväkävelyn varrella. Luna ja Juno ovatkin jo kokeneita taiteen ystäviä ja tietävät, että veistoksia saa katsella, mutta ei nuolaista.

Jäin vielä pohtimaan: miltä tuntuisi tietää, ettei saisi kulkea kadulla anonyymina, vaan jokainen liikkeeni ja reittivalintani tallentuisi johonkin suureen tietokantaan? Ei minulla ole mitään salattavaa, mutta samaan aikaan haluaisin säilyttää oikeuteni olla kadulla kuka tahansa tuntematon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa

Keskustelimme viimeviikkoisessa jutussa taiteilija Olli Piipon kanssa työskentelystä abstraktin taiteen parissa. Kiitos kaikille kommentoineille – olin siitä itse innoissani, joten oli superkivaa kuulla, että tekin tykkäsitte jutusta. Tänään on vuorossa jutun toinen osa: puhumme Ollin uudesta Eight notes on oceanic feeling -näyttelystä, joka aukesi juuri Bulevardilla sijaitsevaan Helsinki Contemporaryyn.

Vierailtuani Ollin työtiloissa Berliinissä tiesin toki suurinpiirtein mitä odottaa, mutta yllätyin silti, kun astuin galleriaan ja näin kaikki näyttelyn työt ripustettuna. Mustat teokset näyttävät avarassa valkoisessa tilassa valtavilta, vangitsevilta. Orgaaniselta voimalta, aalloilta tai mustilta aukoilta, jotka vetävät puoleensa kuin Annihilation-elokuvan valoa tulviva syöveri. Kohtauksen alussa on muuten todella hieno musiikki, joka alkoi soida päässä kun seisoin näiden töiden edessä.

Olli puhui avajaisissa kokemuksesta, joka tuntuu siltä kuin pääsisi kurkistamaan maailmankaikkauden lähdekoodia, kaiken olevaisen takana olevaa matematiikkaa. Se oli harvinaisen hienosti sanoitettu, siltä näiden maalausten äärellä nimenomaan tuntuu. Arvaatte ehkä mikä toinen elokuva nousi heti mieleen? Yhden pisteen vihje: alkaa M-kirjaimella, päätyy X-kirjaimeen.

Mennään seuraavaksi keskusteluun, mutta sanon vielä: tämä näyttely kannattaa nähdä. Kuvat eivät tee oikeutta teoksille, kuten eivät ne kuvat ikinä tee. Taiteen läsnäoloa on vaikea ikuistaa ruutuihin, se pitää kokea.

Stella: Oliko sulla uuden näyttelyn suhteen valmiina mielessä joku lähtökohta tai teema, vai onko se muodostunut matkan varrella?

Olli: Sekä että. Mun mielessä on pyörinyt monta vuotta ajatus oseaanisesta kokemuksesta, tilasta, jossa tunnetaan ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa. Tunne valaistumisesta ja siitä, että kaikki maailmassa kuuluu yhteen. Se ei ole mun oma konsepti, vaan kyseessä on käsite, jonka ranskalainen kirjailija Romain Rolland (1866-1944) esitteli viime vuosisadan alkupuolella. Se on hirveän iso asia lähestyttäväksi taiteen keinoin ja mietin pitkään miten taklaisin sen. Tämän prosessin alussa onneksi tajusin, ettei mun tarvitse käsitellä koko aihetta tai tehdä siitä väitöskirjaa. Mun ei tarvi alleviivata ihmisille mistä on kyse, vaan mä voin lähestyä aihetta juuri sen kautta miltä se tuntuu, millaisia tunteita se herättää. Siitä lähti suunnaton taakka harteilta.

(Untitled) Sketches for Oceanic Feeling, 2018

Stella: Aivan. Riittää, että kerrot aiheesta sen mitä haluat siitä sanoa.

Olli: Niin. Se on olemassaoleva konsepti, josta voin taiteen keinoin sanoa sellaisia asioita, joita verbaalisin keinoin ei ehkä kykenisi.

Stella: Sehän onkin just taiteessa yksi antoisimmista asioista: miten taiteen keinoin voi kuvata asioita, joihin sanat eivät aina taivu. Mistä puheenollen, oon ymmärtänyt, että kuuntelet aina musiikkia maalatessasi?

Olli: Joo! Se mitä maalatessa kuuntelee vaikuttaa usein työjälkeen. Joskus kuuntelin free jazzia, joka ei toiminut hirveän hyvin maalatessa, se meni vähän miekkailuksi. Olen myös usein kuunnellut klassista, jolloin teokset jäävät helposti tosi auki ja ilmaviksi. Mutta tätä näyttelyä tehdessäni teokset tarvitsivat paljon omaa tilaa ja ilmaa ympärilleen, jotta ne löytäisivät oman hiljaisen kielensä. Tästä syystä valitsin usein työskentelyyn joko hiljaisuuden, tai jotakin, joka vain kevyesti siivittäisi ja antaisi rytmiä maalaamiseen. Nyt tämän asian ajoi mahtava suomalainen klassikko Leevi & The Leevings! Mua nauratti usein kun maalasin. Biisien rytmi ja tunnelma teki työskentelystä jouhevaa ja hyväntuulista.

(Untitled) Sketches for Oceanic Feeling, 2018

Stella: Se näkyy noissa töissä. Olin nähnyt niistä vain kuvia ja ne näytti isoilta ja mustilta, mutta sitten kun näin ne livenä, niissä ei ollutkaan yhtään synkkyyttä. Vaikka ne on tosi tummia, niistä huokuu ilo, niiden äärellä tulee rauhallinen olo. Mulle tulee mieleen kesämyrsky. Se vyöryy yli valtavana, lempeänä aaltona. Siinä on jotain meitä paljon suurempaa kauneutta ja voimaa. Huomasin myös, ettei ne oikeastaan ole mustia – niissä on melkein kaikki sävyt, kun niitä katsoo eri kulmista.

Olli: Totta. Olen tehnyt nuo työt sekatekniikalla, maalannut mustaa mustalle ja levittänyt päälle grafiittia. Se heijastaa eri sävyä ja antaa erilaisia kiiltoja riippuen siitä mitä sen alla on ja millaisesta kulmasta sitä katsoo. Alla on erilaisia aineita, kuten mustaa öljyä, akryylimaalia, vahaa ja vernissaa, kaikki hierottuna, hangattuna ja maalattuna mustille pohjille. Tämä tekniikka löytyi oikeastaan ihan sattumalta, kun työstin grafiittia pieleen menneen teoksen päälle.

”Maalausprosessin kautta hahmotettuna se [Oceanic Feeling] on liikkeessä oleva tila, tunne siitä kuin aaltoileva massa olisi juuri vyörymässä päälle, tai sulautumassa taustaansa. Miten maalaus on joko hävittämässä muotoaan tai juuri nousemassa muotona pinnalle.”

Stella: Eli vaikka olisikin joku valmis visio työn tekemiseen, niin sattuma voi lopulta ohjata lopputulosta paljonkin.

Olli: Ehdottomasti! Se on itseasiassa aika nautinnollista, erilaiset tekniset ratkaisut inspiroivat mua. Ne syntyvät yleensä syntyy juuri virheen tai sattuman kautta, että on tekemässä jotain ja huomaakin, että hetkinen, sekoitin kahta väärää ainetta, tai tämä maali levisi väärään paikkaan. Sitä ei aina heti huomaa. Ensin turhauttaa, kun oli selkeä visio asiasta ja se ei onnistunutkaan. Vasta sitten uhka muuttuukin mahdollisuudeksi.

Stella: Millaiset raamit sulla on ollut tämän näyttelyn teoksiin?

Olli: Värimaailma on hyvin selkeä, mustaa mustalle ja lopuksi graffittia. Kaikki maalaukset ovat samanmuotoisia ja samankokoisia. Maalasin paljon sormin ja käsin, hyvin vähän pensseleillä. Kaikki työt ovat abstrakteja, konsepti sitoo ne yhteen, ne puhuvat samasta aiheesta.

Stella: Näyttelyyn kuuluu kahdeksan kookkaan maalauksen lisäksi myös sarja paperille tehtyjä teoksia nimeltä Sketches for Oceanic Feeling. Ne ovat näyttelytekstien mukaan kiinteä osa näyttelyn valaistumisen kokemuksen ja rauhan tunnetta käsittelevää tematiikkaa.

Olli: Kyllä! Piirrossarjassa on pienempiä ja värikkäämpiä duuneja, joissa on hyödynnetty erilaisia tekniikoita. Piirrokset tulivat mukaan rytmin takia, ne tarjoavat toisenlaisen lähestymistavan samaan aiheeseen ja samalla keventävät tummaa kokonaisuutta.

Stella: Painavien töiden vastapainoksi jotain kevyttä?

Olli: Niin, eikä ne isot tummat työt ole aiheina painavia, niissä puhutaan aika iloisesta jutusta.

(Untitled) Sketches for Oceanic Feeling, 2018

Stella: Totta. Se on itseasiassa aivan ihanaa, koska olen pitkään ajatellut nykytaidetta vähän sellaisena arvokkaana ja vakavana asiana, ja unohtanut siitä kokonaan huumorin ja keveyden. Nämä työt eivät ole ollenkaan vakavia, vaan huokuvat hyvää tunnelmaa. Mitä uutta näissä muuten on verrattuna sun aiempaan tuotantoon?

Olli: Tämä on harmonisin näyttely aikoihin. Työt ovat edeltäjiään selvästi rauhallisempia. Olen koittanut miettiä vaikuttaako mielentilat töihin vai meneekö se toisinpäin, mutta eiköhän ne kumpikin ruoki toisiaan. Ehkä nämä seesteisemmät teokset heijastelevat myös omassa elämässä tapahtuneita muutoksia. Viimeistään jälkeenpäin aina huomaa kuinka isot elämänmuutokset näkyvät teoksissa. Kun muutin aikoinaan Helsingistä Berliiniin opiskelemaan, mun työskentelyssä kaikki värit muuttuivat täysin. Ja kun palasin Helsinkiin, värit muuttuivat taas. Oli mielenkiintoista huomata miten paljon erilaiset asiat, jotka kiinnostavat, tulevat siitä ympäriltä. Työskentelypaikka vaikuttaa paljon, varsinkin joissakin mielentiloissa ja elämänvaiheissa sille on erityisen altis. Silloin kun opiskelin Berliinissä jatkuva inspiraationlähteeni olivat kaupungin seinät, ne olivat niin erinäköisiä siellä: miten ne on maalattu, milloin ne on rakennettu, miten ne ovat kuluneet. Valokin Berliinissä on pehmeämpää kuin Suomessa.

Stella: Missä haluaisit joskus työskennellä?

Olli: Ranskan maaseudulla, Provencessa! Olen haaveillut siitä lähiaikoina paljon, se olisi rauhallinen ympäristö. Sopivaa vastapainoa Berliinille, jossa olen asunut viimeiset kymmenen vuotta. Ehkä alkaisin maalata auringonkukkia.

Olli Piippo: Eight notes on oceanic feeling
Helsinki Contemporary 4. – 27.5.2018
Bulevardi 10, Helsinki

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
PHOTOS OF ARTWORK BY JUSSI TIAINEN, BY COURTESY OF HELSINKI CONTEMPORARY
QUOTES BY OLLI PIIPPO & HELSINKI CONTEMPORARY

Ajatuksia abstraktista: Olli Piippo

Matkustimme Berliiniin muutama viikko sitten. Kävimme valokuvataiteen museossa, korkkasimme kevään terassikauden ja vietimme sunnuntai-iltapäivää legendaarisessa Paris Barissa, mutta matkamme varsinainen tarkoitus oli jokin ihan muu: tutustua Olli Piipon tällä viikolla alkavan Eight notes on oceanic feeling -näyttelyn töihin ja niiden tekemisen taustoihin. Vietimme viikonlopusta suurimman osan Ollin työhuoneella jutellen, ottaen kuvia ja katsellen viimeisiä näyttelyyn valmistuvia töitä. En tiedä mitään inspiroivampaa kuin tutustua luovaa työtä tekevien ihmisten työtiloihin – ja vielä parempaa, jos siellä saa ottaa kuvia, kysyä kysymyksiä ja notkua ilman kiirettä seuraamassa taiteilijan työskentelyä. Aaaaah. Viikonlopun jälkeen tuntui siltä kuin olisi ollut lomalla: pää pursusi iloa ja inspiraatiota ja sormet syyhysivät halusta tarttua uusiin ideoihin.

Kun päätin viime syksynä miettiä vähemmän millaisia juttuja minulta odotetaan ja kirjoittaa enemmän asioista, joihin suhtaudun intohimolla, taide oli tuon listan kärjessä. Näyttelyvinkkien ohessa olen tehnyt mm. jutun siitä millä tavoin innostunut ja utelias taiteen ystävä voi lähestyä taiteen ostamista. Tästä eteenpäin on tarkoitus antaa tilaa myös ajankohtaisille taiteilijoille, joiden työt ovat minusta tavalla tai toisella kiinnostavia.

Berliinissä asuva taiteilija Olli Piippo on ehdottomasti yksi heistä. Abstraktista ilmaisustaan tunnetun Ollin viimeisimmät näyttelyt on järjestetty Saksassa ja Ruotsissa, joten olen innoissani (kuten varmasti monet muutkin taiteen ystävät) siitä, että nyt myös Helsinkiin on luvassa pitkästä aikaa yksityisnäyttely. Tykkään tosi paljon Ollin töistä – niissä on voimaa, tunnetta ja rohkeaa värinkäyttöä. Esimerkiksi uudessa näyttelyssä nähdään valtavia mustia maalauksia ja sitä ennen oli vaaleanpunainen kausi.

Olli kuuluu ystäväpiiriimme ja jutut tuntuvat aina kääntyvän ennen pitkää luovaan työhön, taiteeseen ja musiikkiin, sillä kiinnostus niihin yhdistää meitä kaikkia. Päätimme painaa tällä kertaa nauhoituksen päälle ja poimia otteita keskustelusta myös teidän iloksi. En ole varma onko se harmi vai teidän onni, että huonot vitsimme eivät mahtuneet mukaan. Itseasiassa asiaa riitti niin paljon, että jaoin jutut kahteen osaan: tässä jutussa keskitymme Ollin taiteelliseen työskentelyyn ja palaamme uuteen näyttelyyn toisessa osassa.

Kuvat on otettu Berliinissä Ollin työhuoneelta ja kotoa. Sekä taiteilijan että häntä ikuistavan valokuvaajan iloksi molemmissa tiloissa vallitsee taianomainen valo ja viipyilevä tunnelma. Ehkä se johtuu Ollin rauhallisesta olemuksesta tai taiteen läsnäolosta. Työtila aukeaa suoraan natisevan teollisuushissin ovelta ja ensisilmäyksellä näkee, että täällä todellakin tapahtuu: seinillä ja lattioilla on keskeneräisiä töitä, hyllyt notkuvat kirjoista, maalauspohjista ja väripurkeista.

Stella: Hei kerro, miten päädyit abstraktiin ilmaisuun?

Olli: Kun opiskelin, tein pelkkää abstraktia maalausta. Sitten huomasin lipuvani figuratiiviseen suuntaan, mutta lähestyin aina kuitenkin sitä abstraktin kautta, eli ajattelin kaiken esittävän väriläiskinä tai muina abstrakteina, maalauksellisina elementteinä. Lopulta huomasin, että abstrakti jälki ja kieli tuntuu eniten omalta ja jätin esittävät elementit pois.

Oman työskentelyn kannalta on ollut helpottavaa supistaa skaalaa. Ehkä se on katsojankin kannalta selkeämpää, että maalaan abstraktia enkä sotke sinne tikku-ukkoja. Aluksi oli vaikeaa luottaa siihen, että abstraktissa taiteessa pelkkä jälki riittää. Mutta sitten löysin luottamuksen siihen, että väreillä, maalinkäytöllä ja jäljellä on oma kieli ja poetiikka.

Stella: Tuntuuko siltä, että abstrakti taide on kaikkein vaikein laji juuri siksi, ettei siinä ole valmiiksi annettuja raameja?

Olli: Tavallaan joo. Ei ole mitään yhteisesti sovittua kieltä, jonka kaikki tunnistaisi. Jos haluan ilmaista palavan talon esittävän taiteen keinoin, maalaan kuvan talosta ja sen yläpuolelle liekkejä. Mutta jos haluan ilmaista sen abstraktisti, mun täytyy kehittää se kieli itse.

Stella: Valitsit silti juuri abstraktin.

Olli: Tykkään abstraktissa ilmaisussa siitä miten paljon helpompaa sillä on lähestyä tunnepuolen asioita: miltä joku asia tuntuu. On mielettömän ihanaa kun ei tarvitse miettiä miltä joku konsepti tai teos näyttää, vaan sitä miltä se tuntuu, miltä se maali tuntuu, tai miltä vaikka viiva tuntuu. Tulevassa näyttelyssäni on abstrakti konsepti, jota maalaan abstraktilla ilmaisulla, ollaan siis todellisen abstraktin äärellä. Kun maalasin näitä isoja tummia teoksia, mietin paljon myös sitä miltä tuntuu, kun jotain ei ole kuvassa, tai mikä on tilan ja maalaamattoman tila merkitys.

Stella: Se onkin oikeastaan kaikessa taiteessa kiinnostavaa, että mitä jättää sanomatta, oli sitten kyse musasta, kirjallisuudesta tai kuvataiteesta. Sen tyhjän tilan käyttäminen, miten kovaa puhuu juuri se mitä ei ole.

Olli: Olen miettinyt paljon poetiikkaa ja runoja, esimerkiksi sitä, miltä hyvä runokirja visuaalisesti näyttää. Lukemattakin runoa näkee valkoisen sivun, jossa on muutama viiva ja se on jotenkin jo todella herkullinen. Tyhjyys ja tila tekstin ympärillä antaa raamit sisällölle. Aina ei tarvitse koko selitystä, tai hirveästi sanoja avaamaan asioita.

Stella: Mua kiinnostaa kun puhuit siitä abstraktin maalaamisen kielestä, että se pitää luoda kokonaan itse. Millainen sun kieli on?

Olli: Se on syntynyt niinsanotusta bad paintingin perinteestä, eli maalaan näennäisesti huonosti tai väärin. Toisin sanoen maalaan lähtökohtaisesti epäesteettisillä elementeillä. Sen on helppoa tunnistaa esimerkiksi naivistisessa tai esittävässä ilmaisussa vaikka tarkoituksellise kömpelösti maalatusta kaupunkisiluetista. Abstraktissa ilmaisussa mulle se tarkoittaa sitä, että pensselinkäyttö, maalinkäyttö ja jälki ei ole estetisoitua. Ehkä jopa huonoa, mutta niin että siitä on saatu aikaan jotain esteettistä ja ilmaisuvoimaista ilman että se nojaa mihinkään figuratiiviseen.

Stella: Miten se tehdään? Tämähän on just se josta nykytaidetta parjaavat puhuvat, kuka tahansa osaisi tehdä tämän, vaikka eivät sitten kuitenkaan osaa saati tee.

Olli: Tuossa tulikin jo kaksi mielenkiintoista asiaa. Ensinnäkin sen jäljen pitää olla luonnollista ja suvereenia. Se on vähän kuin puhumisen opettelemista. Eli opettelee käyttämään sanoja oikein ja oikeassa rytmissä, ja puhuuko hyviä ja järkeviä vai niitä näitä vähän huonolla suomenkielellä. Toinen juttu on just tää klassikko, joka tuli viime vuosisadan puolivälissä modernin abstraktin taiteen kanssa, että “my child could do that”. Moni niistä maalauksista onkin sellaisia, että periaatteessa kuka tahansa pystyisi teknisesti toteuttamaan ne. Ne eivät ole mitään Rembrandteja, joissa taito piilee siinä että pystyt maalaamaan sen minkä näet, vaan tämän ajan abstrakteissa teoksissa olennaista on osata olla tarpeeksi herkkä, osata luoda sinne työhön tunnelma joka tavoittaa tunteen. Se ei ole pelkästään sitä, että roiskii maalia, mikä ei ole teknisesti haastavaa – tekniikka ei ole tässä se ihastuksen aihe. Tätä voisi verrata vähän runouteen: me osataan sanoa ja lukea kaikki sanat, ja osataan kirjoittaa runo kun sen kerran olemme lukeneet, mutta kyse ei olekaan siitä että osaammeko käyttää suomenkieltä, vaan siitä mitä ja miten sanoo. Eli löytää tapoja ilmaista ja kertoa.

Stella: Ajatteletko maalausprosessin aikana sitä miten ihmiset katsovat töitäsi ja mitä he ajattelevat niistä?

Olli: Pyrin olla ajattelematta sitä. Nykytaiteessa näkee paljon teoksia, joiden kohdalla joutuu pysähtymään miettimään taiteilijan perimmäisiä pyrkimyksiä teosten takana. Itse olen perinteinen romanttinen hupsu ja pyrin siihen, että duunista näkee samantien mitä siinä on.

Stella: Antaako sun työt siis enemmän vastauksia kuin herättävät kysymyksiä?

Olli: Sitä en tiedä, mutta ainakaan en rakenna sinne kerroksia tai monimutkaisia kulttuurihistoriallisia viittauksia. Ne toimivat paljon enemmän puhtaasti visuaalisella ja tunteen tasolla. Tähän vaikutti paljon se, että olin joskus taideopintojeni alussa kovin kiinnostunut konseptuaalisesta taiteesta, käsitetaiteesta ja kulttuurillisista referensseistä taiteen sisällä, mutta sitten kävin ystäväni kanssa Venetsian biennaalissaa katsomaan millaista on tämän päivän taide. Vuosi taisi olla 2005 ja silloin oli muodissa oikein överikonseptuaalinen taide: tilassa saattoi olla vain seinällä joku lappu, seuraavassa huoneessa roikkui joku rautalanka ja kolmannessa oli pelkkiä puhelinluettelon kokoisia paperinivaskoita, jotka piti lukea. Kaikki oli kuivakkaa, pelkkää konseptia. Mulle tuli ähky, se ei ollut se mitä mä halusin. Mun tavoitteet on tehdä jotain paljon suorempaa ja runollisempaa, joka viittaa mahdollisimman vähän itsensä ulkopuolelle. Tämä tulee myös musiikin kautta. Sävellys, harmoniat, tempo, ne ovat kaikki siinä sisäänrakennettuna. Toki musiikissakin voi olla viittauksia vaikka, johonkin toiseen kappaleeseen tai ulkopuolisia elementtejä kuten kirkonkellon ääni, mutta lähtökohtaisesti musiikin kieli on vapaata ja abstraktia ja olemme tottuneet ymmärtämään sitä kieltä ilman ns. figuratiivisia viittauksia.

Stella: Siitä voi nauttia tuntematta sen taustoja tai tietämättä mistään suuremmasta viitekehyksestä.

Olli: On muuten jännittävää miten olemme paljon vastaanottavaisempia musiikille kuin kuvataiteelle. Toisaalta luemme kuvaa helpommin kuin ääntä, koska meidän arkipäivän kulttuuri on niin visuaalista, älypuhelimien, arkkitehtuurin, mainosten ja fasaadien kyllästämää. Heti kun siihen liittää sanan “taide” niin suhtautuminen muuttuu. Kuvasta tuleekin jotain vaikeaa, jota pitää yrittää ymmärtää, vaikka usein paras lähtökohta taiteen kokemiselle on se, ettei yritä väkisin ymmärtää. Katsoo vaan sitä mitä on edessä ja antaa itsensä kokea sen. Olemme avoimempia ja vastaanottavaisempia hampurilaismainokselle kuin vaikka tunne-elämää kuvittavalle taiteelle.

Stella: Se onkin hassua, että meidän kulttuuri on nykyisin niin kuvakeskeistä ja jokainen on oman elämänsä dokumentoija ja valokuvaaja, koska tekniikka mahdollistaa sen. Mistä sitten johtuu, että kaikki kuluttaa mielellään vaikka elokuvia tai musiikkia, mutta juuri kuvataiteeseen liittyy niin paljon mystifiointia?

Olli: Uskon, että se tulee siitä, että kuvataide pyrkii koko ajan uudistamaan tapaa, jolla katsomme, näemme ja luemme kuvaa. Aina kun tulee jotain uutta, se on aluksi vaikea, koska kukaan ei ole tarjoillut sitä samalla tavalla aiemmin. Ainoa tapa päästä yli siitä vaikeudesta on vaan antaa olla ja hyväksyä uteliaana, antaa sen tunteen tulla ja mennä. On ihan sallittua ihmetellä, että mitähän tuokin tyyppi on tässä miettinyt.

Stella: Ihmiset lukevat intuitiivisesti esimerkiksi some- tai mainoskuvastoa, mutta taiteen kohdalla ei olekaan totuttuja rakenteita tai lokeroita, joihin sijoittaa asiat. Tulee jännitys, kun kukaan ei sano miten tätä pitää lukea tai mihin se pitää suhteuttaa.

Olli: Jos katsoo mainos- tai somekuvastoa niin siinä käytetään kieltä, joka me tunnetaan ja jota osaamme lukea. Mainoskuvassa se on melkein välttämätöntä, jotta mainostaja saa viestinsä läpi. Somessa näkee kuvia, jotka ovat yleensä joko hauskoja tai kauniita.

Stella: Niissä agenda on ilmiselvä tai ainakin helposti tulkittavissa, mutta taiteen kuvastossa ei ole mitään valmiiksi annettua raamia miten kuvaa pitää katsoa.

Olli: Taiteilijoiden tehtävä onkin juuri tuottaa uutta, laajentaa sanavarastoa, tarjoilla uusia tapoja nähdä ja ajatella. Oli laji mikä tahansa.

Stella: Tuleeko sulle ikinä paineita, että nyt pitäisi täysin tyhjästä luoda jotain uutta ja omaa?

Olli: Tulee. Yleensä näyttelyiden jälkeen tulee aikamoinen dippi, kun on puskenut takin tyhjäksi. Saattaa olla sellainen olo, että voin tehdä mitä vaan, mutta totuus on, että kun palaa työhuoneelle ei tiedäkään enää mistä aloittaa. Sitä elää niiden maalausten mukana samaan tahtiin kun niitä rakentaa, eli on periaatteessa valmiin maalauksen kohdalla silloin kun näyttely on valmis. Ja kun taas jälleen palaa työhuoneelle, pitäisi palata siihen mentaaliseen tilaan miten työ aloitetaan, ja löytää taas kärsivällisyys siihen että teos rakentuu hiljalleen, eikä valmis jälki tapahdukaan taas samantien.

Stella: Mikä sua muuten inspiroi?

Olli: Tosi moni asia! Yleensä musiikki, paikat, arkkitehtuuri, runous, taide ja elokuvat. Kaikesta voi löytää jotain kiinnostavaa, en halua sulkea mitään pois. Tällä hetkellä kiinnostaa myös interiöörit ja se miten erilaiset sisustussuunnittelijat luovat tiloihin erilaisia tunnelmia pienilläkin nyansseilla.

Stella: Just eilen puhuin ystävän kanssa siitä miten luovassa tekemisessä ei ole kyse vain siitä mistä ympärillä olevista asioista sattuu inspiroitumaan, vaan myös siitä että inspiraatiota voi tietoisesti ruokkia altistamalla itsensä asioille, joille haluaa avata mielensä. Miten käy jos altistun vaikka tälle, näkyykö se mun tekemisessä?

Olli: Ehdottomasti. Otollisin aika omassa työskentelyssäni on näyttelyn juuri jälkeen, kun kaikki on tyhjennetty ulos. Silloin kannattaa matkustaa ja katsella ja kokea ja imeä uudestaan itsensä täyteen asioita mitkä askarruttavat ja herättävät, ruokkia itseään kaikella uudella.

Stella: Tykkään sun töiden tietynlaisesta luonnosmaisuudesta: joistakin kohdista huokuu semmonen kokeilevuus, että miten käy jos teenkin näin. Ja sitten se on uskallettu jättää tarpeeksi keskeneräiseksi, kaikkea ei ole lähdetty hinkkaamaan ja hiomaan liian täydelliseksi.

Olli: Maalaus kuolee tosi nopeasti, jos lähtee hinkkaamaan ja yrittämään saada jonkun kulman just oikein. Silloin se ei enää hengitä, se ei ole enää ekspressiivinen ja avoin jälki. Kuin yrittäisi taivuttaa rautakankea.

Stella: Sama homma musiikissa, jonka voi ylituottaa kuoliaaksi.

Olli: Toisaalta musassa voi ruuvata vaikka kuukauden sitä täydellistä kitarasoundia ja sen jälkeen soittaa kitaraa haarukalla.

Stella: Haha! Niin, sun töissä on ehkä haettu sitä oikeaa värisävyä pitkään, valittu huolella sopiva maali ja työstötapa, valittu oikea kangas ja pohjustettu se tietyllä tavalla.

Olli: Niinpä, totta, joskus voi mennä päivä tai kaksi ihan vain oikeita sävyjä sekoitellen.

Stella: Miten voimakas visio sulla on kun aloitat uuden teoksen?

Olli: Riippuu ihan hirveästi. Joskus hyökkään kankaan kimppuun ihan vaan saadakseni sen aloitettua. Suttaan kynällä jotain ihan vaan häpäistääkseni ison valkoisen kankaan, ettei se olisi enää liian pyhä aloitettavaksi.
 Olen huomannut, että mitä enemmän pidän kiinni alkuperäisestä visiosta kynsin hampain sen varmemmin siinä epäonnistuu. On tärkeää kuunnella maalausta, olla avoinna mihin suuntaan kuva kehittyy kankaalla. Esimerkiksi pienten virheiden kautta voi huomata, että tässä duunissa onkin tapahtumassa jotain ihan muuta kuin mitä oli alunperin suunnitellut. Parhaaseen lopputulokseen pääsee tekemällä työtä yhdessä sen teoksen kanssa, silloin se ei ole pakotettu mihinkään. On vain antautunut sen teoksen tarjoamaan ajatusprosessiin.

Stella: Ei tehdä siitä omasta visiosta vankilaa, vaan antaa tekemisen virrata vapaasti.

Olli: Juuri tätä varten on olemassa paljon pakokanavia. Minulle yksi niistä on sarjallisuus. Toisin sanoen en edes pyri maalaamaan yhdelle kankaalle kaikkea, vaan mulla on esimerkiksi kahdeksan samanlaista kangasta. Jos tämä duuni menee tohon suuntaan niin tuon idean voi tehdä tuolle toiselle kankaalle. Tai jos on joku tietty raami tai konsepti, mitä haluaa tehdä, niin sallii itsensä tehdä mitä vaan niiden raamien sisällä. Lopulta nekin saattaa mennä palasiksi ja uusiksi, mutta sekin on taas yhdenlainen tapa päästä parhaaseen lopputulokseen. Tietyt raamit helpottavat työskentelyä. Esimerkiksi yksi tanskalainen taiteilija valitsi kerran itselleen vain seitsemän väriä, joilla maalata kaikki maalauksensa. Näillä paradigmoilla voi vapauttaa luovuutta itsestään suunnattomasti. Kun oma sanavarasto on määritetty, voi keskittyä siihen mitä haluaa sanoa.

Olli Piippo: Eight notes on oceanic feeling
Helsinki Contemporary 4. – 27.5.2018
Bulevardi 10, Helsinki

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Esittelyssä eteinen

Kuvaan kotoamme usein samoista kulmista. Niistä nurkista, joihin olen tyytyväinen – ja joissa ei sillä hetkellä satu olemaan puoliksi purettua matkalaukkua, lattialle levitettyä kuittikasaa tai kuvausrekvisiittakasseja. Köh. Asunnossa on reilusti neliöitä, mikä on tietysti hillitöntä ja harvinaista luksusta pääkaupunkiseudun niukkoihin neliöihin tottuneelle pariskunnalle. Sen ainoa nurja puoli on, että keskeneräiset projektit ja kaaospesäkkeet on vähän liian helppo jättää lojumaan. Aina voi sulkea oven ja leikkiä, että sotku katoaa, kun sitä ei näe.

Yksi harvemmin kuviin päätyneistä paikoista on eteinen. Siellä on tähän saakka ajelehtinut vaihteleva lajitelma kalusteita, jotka eivät ole löytäneet sillä hetkellä paikkaansa muista huoneista. Hiljaa hyvä tulee: nyt sillä nimittäin alkaa vihdoin olla oma ilme, joka ei tunnu väliaikaiselta kyhäelmältä. Sellaiselta olkoon vaikka noin -luovuttamiselta odotellessa jotain fiksumpaa ratkaisua.

Roomagesta hankittu 50-luvun senkki on eteisen kuningatar ja kätkee sisäänsä kenkiä sekä kaikkia niitä epäesteettisiä, mutta välttämättömiä asioita, joita koiranomistajan eteisestä löytyy (koiranomistajat tietävät). Se toimii myös laskutasona avaimille, postille, pikkulaukuille ja muulle päivittäiselle pikkutavaralle, jota täytyy pitää käden ulottuvilla.

Koko eteisen sisustus on Annosta ostettua harmaata villamattoa lukuunottamatta syntynyt kirppisaarteista ja vintagelöydöistä. Suuri tiikkikehyksinen peili on suomalaista käsityötä 70-luvulta, nahkajakkara sen alapuolella on palvelusvuosistaan huolimatta yhä tukeva. Vanhassa korissa on sateevarjoja vaikka muille jakaa, niitä tuntuu unohtuvan tänne jokaisesta illanvietosta. Ystäville tiedoksi, että jos olette kadottaneet sateenvarjonne viimeisen kolmen vuoden aikana, se löytyy 90% todennäköisyydellä täältä.

50-luvun pikkupeili on pelastettu ystävän kirppispinosta, Robert Mapplethorpen juliste tuli puolestaan hankittua parin vuoden takaisen taidenäyttelyn yhteydessä. Peilin ja julisteen ympärille on koottu niitä sun näitä pikkutöitä, kokoelma karttuu vielä kunhan ehdin kehystää muutaman grafiikkavedoksen. Ikuisuusprojekti.

Messinkinen pöllö on paheksunut elämääni jo monen vuoden ajan. Se on kolikkolipas, joka nielee taskujen pohjalla kilisevät pikkukolikot, niitä kaivetaan sieltä sitten takaisin kun joku tarvitsee bussirahaa. Pöllön seuraksi löytyi pari kuukautta sitten kirppikseltä vähän samanhenkinen messinkikulho, johon koitan muistaa pudottaa avaimen aina kun tulen kotiin. Lähdöt sujuvat kummasti paremmin silloin kun ei tarvitse ensin etsiä kymmentä minuuttia avaimia, repiä hiuksiaan ja kiljua poikaystävälle mihin sä oot ne piilottanut vain löytääkseen ne lopulta oman takkinsa taskusta.

Suosikkiyksityiskohtani tällä hetkellä ovat nuo sieltä sun täältä kirppiksiltä löydetyt keraamiset vintagepurkit, joissa säilytetään kuulokkeita ja miessälää. Siis kaikkea sitä kummallista pikkuroinaa, jota Jarno kuljettaa taskuissaan: plektroja, pieniä ruuveja, purkkaa, kadulta löydettyjä esineitä ja onnenkiviä. Niille pitää olla oma paikka, muuten ne lojuvat pitkin pöytää ja tekevät minut hulluksi. Olen jostain syystä todella hyvä sietämään isoa kaaosta, kuten keskellä huonetta seisovia ylimääräisiä kalusteita tai käytävää tukkivaa pyykkikasaa, mutta kaikenlaiset pikkutavarat ja säläkasat ajavat minut kuilun partaalle.

Sisustus on meillä semmonen konsepti, joka on ikuisesti liikkeessä. Ison peilin alla oleva jakkara on ehtinyt näiden kuvien ottamisen jälkeen muuttaa jo toiseen huoneeseen ja sen tilalla on siro 50-luvun nojatuoli. Sen suuremmille muutoksille ei ole kuitenkaan tällä hetkellä tarvetta, koska tykkään eteisestä tälläisenään tosi paljon: lämpimät sävyt luovat kutsuvaa tunnelmaa ja harmaa matto tekee tilasta rauhallisen. Tällä mennään – kunnes saamme taas jonkun keskiöisen päähänpiston ja alamme raahailla kalusteita huoneesta toiseen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Ensi kertaa taideostoksilla

Minun ja taiteen suhde on ollut viime vuosina vähän monimutkainen, mutta olemme pikkuhiljaa päässeet takaisin samalle aaltopituudelle. Taiteesta on tullut taas se mikä se aiemmin minulle oli: henkireikä, keino kosketella todellisuutta. Tapa tuulettaa päätä ja ravistaa ajatuksia, herättää inspiraatiota, työntää energiaa liikkeelle. Taide on myös toimiva tapa purkaa stressiä ja irtaantua hetkeksi arjesta: taidenäyttely tai taidekirjaan uppoutuminen voi parhaimmillaan olla minimatka muihin maailmoihin. Muutaman aivan liian kiireisen työputkessa vietetyn vuoden jälkeen olen alkanut taas käydä kiinnostavissa näyttelyissä, joita Helsingissä onneksi riittää, ja avannut silmäni myös uusille kiinnostaville taiteilijoille.

SIELTÄ SUN TÄÄLTÄ HANKITTUJA VANHOJA TÖITÄ

Viime vuosien aikana olen havahtunut siihen, että taiteesta voi nauttia myös kotioloissa. Olen toki tiennyt, että taiteen ostaminen omaan kotiin on mahdollista, mutta ajatellut että se ei koske minua, vaan muita ihmisiä – keräilijöitä, jotka ymmärtävät taiteesta paljon enemmän kuin minä, tai varakkaita tyyppejä, joilla on mahdollisuus sijoittaa tuhansia euroja yhteen teokseen. Lopulta tulin järkiini ja tajusin, että taidetta saa ostaa ihan kuka vaan, joka saa iloa siitä, eikä sitä varten tarvitse olla menestynyt pörssimeklari tai perijä, vaan kohtalaisen pienilläkin summilla pääsee alkuun. Raha on tietysti aina suhteellinen juttu, mutta samalla summalla, jonka monet pistävät illalliseen fiinissä ravintolassa, viikonloppumatkaan Pariisiin tai uuteen laukkuun, voi saada kotiinsa palan taidetta, joka ilahduttaa ja inspiroi joka päivä. Toiset ovat tyytyväisiä löydettyään kotiinsa yhden tai kaksi oikealta tuntuvaa teosta, toisille se voi olla koko elämän jatkuvan keräilyharrastuksen alku.

MARIANNE NIEMISEN ÖLJYVÄRIMAALAUS ON AURINGONNOUSUNA SÄNKYMME YLLÄ

Olen huomannut, että taideteos on aivan eri tavalla läsnä kuin tavallinen sisustusesine, se hohkaa ympärilleen energiaa ja voi tehdä tilasta suuremman tai elävämmän. Kodistani on tullut paljon viihtyisämpi ja inspiroivampi paikka sen jälkeen, kun seinille alkoi joitakin vuosia sitten ilmestyä taidetta. Siis muutakin kuin omia valokuvia, jotka ovat tietysti tärkeitä, mutta enemmän muistoina kuin varsinaisina taideteoksina.

Oma taidekokoelmani on vielä pieni, mutta rakas. Se on karttunut hiljalleen: olen saanut lahjakkailta ystäviltäni vuosien varrella lahjaksi muutamia valokuvia ja maalauksia, ja tehnyt myös omia hankintoja aina kun rahatilanne on sen sallinnut. Osalla teoksista on kotona oma paikka, johon ne ehdottomasti kuuluvat, toiset liikkuvat huoneesta toiseen fiiliksen mukaan. En halua ripustaa kaikkia roikkumaan, toiset saavat nojailla rennosti seinään. Viime aikoina olen alkanut kiinnostua myös taidekeramiikasta, mutta omaan makuun ja budjettiin sopivaa työtä ei ole tullut vielä vastaan. Tekstiilitaide kiinnostaa myös ja löysinkin tovi sitten upean 60-luvulla tehdyn ryijyn, joka päätyi makuuhuoneemme seinään.

MUSTAT TYÖT MARIANNE NIEMINEN, MUSTAVALKOINEN VALOKUVA ON MIKKO RASILAN

Olen hankkinut (tai saanut lahjaksi) töitä tähän asti lähinnä taidetta keräävien ystävien kokoelmista ja suoraan tutuilta taiteilijoilta, joten taiteen ostamisen maailma on minulle melko uusi. En tiedä muutenkaan taiteen ostamisesta paljoakaan, mutta haluaisin! Siksi päätin kysyä vähän vinkkejä Heli Mäenpäältä, helsinkiläiseltä galleristilta ja superinspiroivalta tyypiltä, johon olen saanut tutustunut työn ja yhteisten ystävien kautta joitakin vuosia sitten.

VILLE VARUMON “GOLD” VALOKUVASARJASTA PLAYGROUND

Heli, aloitetaan ihan alusta: miksi taidetta ostetaan? Minulla on tietty omat ajatukseni aiheesta, mutta haluaisin kuulla ammattilaisen näkökulman.

– Taide tuo kotiin sellaista henkeä ja kerroksellisuutta, mitä ei pelkästään sisustuselementeillä voi saavuttaa. Taideteokset tekevät kodista persoonallisen ja lisäävät sen henkilökohtaisuutta. Kotien tai sisustuksen vaihtuessa toimii taide kiinnekohtana ja linkkinä eri aika- ja tyylikausien välillä. Taiteella on inspiroiva ja energisoiva vaikutus, aina hieman hymyilyttää kun katsot rakasta hankintaasi. Lisäksi on ihana ajatus olla tukemassa taidetta ja taiteilijaa henkilökohtaisesti, olet konkreettisesti mukana varmistamassa rakastamasi taiteilijan elinkeinoa. Ja kun taiteen keräämisestä tulee harrastus on oman kokoelman kartuttaminen myös todella hauskaa ja palkitsevaa.

KERAMIIKKATAITEILIJA LEENA KOUHIAN TEOKSET “ALKUPALA” JA YKSITYISKOHTA ISOMMASTA SEINÄTEOKSESTA “MEIDÄN JOKAPÄIVÄINEN NÄLKÄMME”. LEENA TUNNETAAN MYÖS RAAKA RÅ -ASTIAMERKISTÄÄN.

Millaisista taidehankinnoista on helpointa lähteä liikkeelle?

– Taiteen hankkimisen voi aloittaa mistä tahansa materiaalista tai tyylistä, ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa aloittaa, vain oma kiinnostus ja mielipide ratkaisee. Itse kerään valokuvataidetta ja ensimmäinen kaupantekoni oli myös ehkä mieleenpainuvin: olin kuplivassa jatkoseurueessa aamuyöllä tutun luona ja ihastuin hänen seinälleen ripustettuun suurehkoon teokseen. Se olikin vain säilytyksessä tässä kodissa ja seuraavalla viikolla kävin hakemassa sen olohuoneeseeni, se on yksi rakkaimmista teoksistani edelleen. Helppoa ja mielekästä on myös tukea nuoria ja aloittelevia taiteilijoita, vaikkapa ostamalla taidekoulujen myyjäisistä tai yhteisnäyttelyistä. Itse olen muuten vasta alkanut kiinnostua veistoksista, ihmettelen itsekin miksi vasta nyt, sillä mielenkiintoisien veistosten kirjo on valtava. Miksi koristella kotiaan yhdentekevillä koriste-esineillä kun kodin showstopper voisi olla vaikka keramiikka- tai lasiveistos?

HEIDI PIIROINEN “ALAMEDA BEACH” VALOKUVASARJASTA LEFT COAST

Mistä ja miten taidetta voi ostaa? Luin Suomen Taiteilijaseuran ja Taidehallin laatiman osto-oppaan, jossa oli perusjuttuja ja keskeistä sanastoa, mutta kerrotko vähän lisää?

– Taidetta voi toki ostaa taiteilijayhdistysten ja -liittojen myyjäisistä ja tapahtumista, mutta itse suosin ja suosittelen myös suoraan taiteilijalta tai galleriasta ostamista. Henkilökohtaisen suhteen luominen taiteilijaan on kummallekin osapuolelle palkitsevaa ja suhde saattaa kestää vuosikymmeniä. Nykyään tutustuminen on tehty helpoksi; sosiaalisessa mediassa voit seurata ketä tahansa, joka vähääkään kiinnostaa ja jopa aloittaa yhteydenpidon. Suurin osa taiteilijoista (ja varmasti kaikki galleriat) on mielissään kyselyistä ja kiinnostuksesta.

Kannattaa seurata useampia taiteilijoita ja kahlata myös näyttelyitä läpi, näin alat pikkuhiljaa myös ymmärtää mikä sinua itseäsi miellyttää. Tai sitten jos joku teos iskee aivan täysillä ja salamarakastut, silloin kannattaa luottaa intuitioon ja hankkia teos itselleen, ole rohkea! On myös tärkeää kannattaa gallerioita, ei ole helppoa tehdä galleriatoiminnasta kannattavaa ja sekä yleisö että tietenkin taiteilijat tarvitsevat kipeästi gallerioita.

ANNICK LIGTERMOETIN VALOKUVIA SARJASTA ET SPIRITUS SANCTI

Millaisia juttuja kannattaa miettiä taideostoksilla? Onko esimerkiksi tärkeää, että taiteilijalla on jo nimeä, vai kannattaako keskittyä siihen mikä puhuttelee itseään? Entä olisiko hyvä valita joku tietty taiteenlaji, tyyli tai värimaailma, jota ehkä haluaisi keräillä?

– Pitäsin ainakin alussa vaihtoehdot avoimina, enkä loisi alkavalle kokoelmalleni liian tiukkoja kriteereitä. Intuitio ja oma vahva tunne ovat tärkeimpiä. Kun itse olen näihin luottanut en ole hankkinut huteja, en luopuisi yhdestäkään teoksestani. Keräilijää usein rajoittaa tietenkin taiteen hinta, ja jos on taloudellisesti tiukempaa, niin silloin tietenkin kannattaa ostaa nuorten ja nousevien tekijöiden töitä. Mutta jos vain on mahdollista niin miksipä et sijoittaisi nimekkäisiin tekijöihin: ikuisen teoksen saa hyvän sohvan hinnalla.

KIMMO METSÄRANTA “HELSINGINKATU ST” VALOKUVASARJASTA NOTES ON A PLACE

Taideteosten hinnat vaihtelevat tosi paljon eikä utelias aloittelija välttämättä tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Miten taiteen hinta siis määräytyy?

– Taideteosten hinta saattaa tottumattomasta tuntua korkealta, mutta kun hintaa alkaa purkamaan ei se sitä kuitenkaan yleensä ole. Hintaan vaikuttavat tietenkin teoksen koko, materiaalit ja tekniikka. Suurimman osan hinnasta muodostaa kuitenkin taiteilijan nimekkyys, kokemus ja status. Kuinka esillä hän on juuri ostohetkellä, kuinka arvokas on hänen brändinsä. Täytyy muistaa myös, että yhden yksittäisen teoksen taustalla on paljon opintoja, kokemusta ja näkemystä ja useita työvuosia. Teosmyynti on merkittävä osa taiteilijan palkkaa. Kannattaa muuten kysyä myös osamaksusopimusta, useat galleriat ja taiteilijat suhtautuvat positiivisesti siihen.

JOUKO LEHTOLAN VALOKUVIA SARJASTA DREAM OF LIGHT

Kannattaako taiteen hankkimiseen suhtautua sijoituksena? Mistä tietää kenen taiteen arvo säilyy ja kenen voisi jopa kasvaa?

– Itse kerään intuitiolla ja rakkaudella. Sijoitusmielessä taiteen ostaminen on arpapeliä kuten sijoittaminen yleensäkin.

Millä tavoin taidekenttää ja potentiaalisesti kiinnostavia taiteilijoita voi seurata?

– Neuvoisin seuraamaan gallerioita ja taiteilijoita somessa. Ei heitä niin paljoa ole Suomessa, etteikö voisi vaikka Instassa seurata kaikkia vähänkään kiinnostavia. Itse kaivan Instasta tai netistä aina esiin uudet kiinnostavat nimet, vaikka vain yhden nopeasti näkemäni teoksen tai jonkun maininnan tai suosituksen perusteella. Kannattaa myös liittyä gallerioiden postituslistoille, näin pääset näkemään näyttelyt jo avajaisissa.

Kiinnostaa millaista taidetta olet muuten hankkinut kotiisi?

– Olen kerännyt kymmenen vuotta valokuvaa. Minulla on nyt noin kolmisenkymmentä suomalaista teosta, 1960-luvun Ismo Höltöstä tämän päivän Markus Jokelaan. Kokoelmassani on joitakin klassikkoja Jouko Lehtolalta, Pentti Sammallahdelta ja Jyrki Parantaiselta, mutta myös juuri valmistuneilta valokuvataiteilijoilta. Lisäksi joitakin printtejä mm. Laura Laineelta ja Martin Bergströmiltä. Martinilta tilasin myös maalauksen puulattiaani, annoin hänelle vapaat kädet ja nyt yksi teoksistani asuu lattiassani. Rakastan kokoelmaani! Siinä harmittaa ainoastaan se, että alussa toimin kuin tatuointeihin addiktoitunut tv-kokki: ensimmäisen hankittuani täytin nopeasti kaikki vapaat pinnat kuvilla. Tällä hetkellä kotiini ei mahdu yhtään uutta teosta, jostain on siis jossain vaiheessa luovuttava.

HEIDI PIIROINEN “GRIZZLY PEAK BOULEVARD” VALOKUVASARJASTA LEFT COAST

Kiitos Heli! Olen nyt asteen viisaampi ja ehkäpä tästä oli iloa teillekin. Kerrotaan vielä, että Heli Mäenpää on helsinkiläinen galleristi, luennoitsija ja taiteen rakastaja, joka työkseen auttaa taiteilijoita urallaan ja opettaa Aalto-yliopistossa taideopiskelijoille henkilöbrändäystä. Bang Bang Galleryssaan hän esittelee nuorten ja nousevien valokuvaajien töitä – jos valokuvataide kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti ottaa galleria seurantaan.

Taiteesta kiinnostuneille tiedoksi, että Taidemaalariliiton maalaustaiteeseen keskittyvä myyntinäyttely Teosvälitys ja Teollisuustaiteen Liitto Ornamon vuosittainen Teosmyynti ovat alkaneet Kaapelitehtaalla ja kestävät tämän viikon loppuun eli sunnuntaihin 18.3. saakka. Myyntinäyttelyt ovat helppo tapa tutustua uuteen taiteeseen ja pitää silmät auki kiinnostavien taiteilijoiden ja teosten varalta. Jos löydät jotain johon rakastut, saat teoksen samantien mukaasi kotiin. Maalaukset löytyvät Merikaapelihallista ja Ornamon keramiikka-, metalli-, lasi- ja tekstiilitaideteokset, pienoisveistokset ja muut uniikit esineet aulan toiselta puolelta Puristamosta. Harmittaa, että olemme reissussa emmekä pääse paikalle, mutta menkää te.

Löytyykö teidän kotoa taidetta, tai haluaisitteko, että löytyisi? Sana on vapaa! Kiinnostaa teidän vinkit, kokemukset ja ajatukset.

Valokuvataiteilijoiden teoskuvista kiitos Jouko Lehtolan Säätiölle ja Bang Bang Gallerylle, jonka kautta valokuvateoksia voi myös ostaa
Keramiikkateoskuvista kiitos Leena Kouhialle
Loput kuvista on otettu kotoa omista kokoelmista

Näyttelyvinkkejä taiteen nälkään

Hei tyypit, seuraa menovinkki viikonloppuun: TEOS 2018 on auki Helsingin Kaapelitehtaalla vielä tämän viikonlopun! Kyseessä on Suomen taidegraafikoiden ja Suomen kuvanveistäjäliiton järjestämä myyntinäyttely, josta löytyy nousevien taidegraafikoiden ja kuvanveistäjien töitä: osa nousevia nimiä, toiset tunnetumpia. Sisäänpääsy on vapaa ja ovet ovat avoinna nyt lauantaina ja sunnuntaina klo 11-17.

Kaapelitehtaan Valssaamo ja Puristamo on täytetty taiteella, jota voi halutessaan ostaa heti mukaansa. Hinnat vaihtelevat teosten koon, käytetyn tekniikan ja taiteilijan tunnettuuden mukaan, mutta alkavat edullisimmillaan satasesta, joten pienelläkin sijoituksella voi saada kotiinsa palan ajankohtaista taidetta. Ilmainen näyttely on tietysti avoin ihan kaikille taiteesta kiinnostuneille, oli ostoajatuksia tai ei.

Suosittelen lämpimästi piipahdusta vaikka viikonloppukävelyn varrelta. Runsas näyttely on täynnä todella hienoja töitä ja tarjoaa samalla hyvän läpileikkauksen suomalaisen taidegrafiikan ja veistostaiteen nykytilasta. Siitä on helppo napata korvan taakse kiinnostavat taiteilijat, joiden töitä haluaa pitää jatkossa silmällä.

Kaapelitehtaan aulasta löytyy myös pieni, mutta hyvinvarustettu kirjakauppa (en pysty koskaan ohittamaan kirjakauppoja) ja kahvinhimoon rento rafla Hima & Sali. Minulle se on vähän liiankin tuttu paikka, söin siellä lounaan lähes joka päivä kaikkina niinä vuosina kun olin töissä naapuritalossa sijaitsevassa levy-yhtiössä.

Yksi suosikeistani oli Katri Heinäsen Pilviä ja peilityyniä -teokset, joissa vaneripohjalle on yhdistetty piirroksia ja akryyliväriä.

Samaan syssyyn toinenkin vinkki taiteen nälkään: maalaustaiteeseen keskittyvä myyntinäyttely Taidemaalariliiton Teosvälitys alkaa Kaapelitehtaalla viikon päästä ja palvelee 10. – 18.3. Samaan aikaan Kaapelitehtaalla järjestetään myös Teollisuustaiteen Liitto Ornamon vuosittainen Teosmyynti, jossa on myynnissä keramiikka-, metalli-, lasi- ja tekstiilitaidetta, pienoisveistoksia, koruja ja uniikkeja esineitä yhteensä noin sadalta muotoilijalta ja taiteilijalta. Harmi, että olemme silloin reissussa, mutta menkää te! Maalaukset löytyvät Merikaapelihallista ja Ornamon aarteet aulan toiselta puolelta Puristamosta.

Jenni Niskalan monotypia Watermelon go go osui jo ovelta silmiin.

Tuomas Hallivuon mustavalkoisissa töissä on yhdistetty kuivaneula- ja mezzotinto-tekniikkaa, molemmat satoja vuosia vanhoja syväpainomenetelmiä.

TEOS 2018
Puristamo ja Valssaamo @ Kaapelitehdas
Tallberginkatu 1, Helsinki
Auki vielä viikonlopun, la-su klo 11-17

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Muotoilukeskus aukesi Arabiaan

Yhteistyössä Iittala

Hei suomalaisen muotoilun ystävät, joko korviinne on kantautunut tieto siitä, että Iittala ja Arabia ovat avanneet Helsinkiin jotain superkiintoisaa? Iittala & Arabia Muotoilukeskus yhdistää saman katon alle näyttelytilan, kokeellisen tapahtumatilan ja myymälän. Avajaisia vietettiin tovi sitten, olimme mukana juhlimassa ja tutustumassa upouusiin tiloihin Arabian kaupunginosassa. Muotoilukeskus sijaitsee juuri siellä missä sen itseoikeutetusti kuuluukin, Hämeentien varrella Arabian vanhassa rakennuksessa. Suomalaisen muotoilun historiaa on tehty siellä jo yli sadan vuoden ajan.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-12016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-22016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-32016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-4

Yhdeksänteen kerrokseen levittäytynyt keskus on valtava, mutta ei onneksi tarvinnut ihan yksin valloittaa sitä! Laaja on keskuksen ohjelmistokin: sieltä löytyy museo, vaihtuvia näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja muita tapahtumia, erilaisia työpajoja ja taiteilijatyötiloja, joihin saa tulla kurkistamaan. Kalenterissa on jopa lapsille sopivaa ohjelmaa, joten paikalle voi suunnata vaikka koko perheen voimin. Alakerrassa on suuri ja kaunis myymälä, josta löytyy takuulla kaupungin kattavin valikoima Iittalan ja Arabian tuotteita astioista taidelasiin. Viimeistään tuon liiketilan nähtyään on helppo ennustaa, että siitä tulee aasialaisten turistien ykkösvaelluskohde.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-52016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-62016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-72016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-92016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-142016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-34

Pidin Designmuseon kanssa yhdessä toteututetusta museo-osuudesta, jossa voi tutustua suomalaisen lasi- ja keramiikkamuotoilun historiaan hengästyttävän kokoelman äärellä: esimerkiksi kuvissa vilahtavaan pitkään pöytään on katettu lasikupujen alle kaikki Arabian vuosien varrella suunnittelemat lasit ja kupit. Kokoelman äärellä alkaa kummasti hahmottaa kuinka mittaamaton merkitys Arabialla ja Iittalalla on ollut kotimaisen muotoilun historiassa ja koko alan kehityksessä.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-102016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-112016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-122016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-132016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-82016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-15

Tykkäsin kovasti myös Arabian Taideosastoyhdistysten taiteilijoiden työtiloista. Uniikkikeramiikkaa ja erilaisia piensarjoja tekevät taiteilijat ovat työskennelleet siellä jo ennen Muotoilukeskuksen aukeamista, nyt tiloihin pääsevät kävijätkin kurkistamaan. Kiersimme tilat monta kertaa, nähtävää oli niin paljon. Seinät ja hyllyt notkuvat keskeneräisistä töistä ja työkaluista. On keramiikkaa, lautasia ja lasitustestejä, maalituubeja ja siveltimiä, veistoksia, lasimaalausta.

Sellaisessa ympäristössä alkaa vähän kihelmöidä selkärankaa ja sormenpäitä. Tekee mieli painella kotiin, työntää kädet tärpättiin ja panna hösseliksi. Kaivaa kaapista kaikki pölyn peittämät maalit ja alkaa maalata, mennä keramiikkakurssille. Suosittelen lämpimästi vierailua lääkkeeksi apatiaan ja aikaansaamattomuuteen! Ja kannattaa kyllä muutenkin käydä inspiroitumassa.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-162016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-172016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-182016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-192016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-202016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-21

Näyttelytila Design Labissa on tällä hetkellä tammikuuhun loppuun asti esillä kaksi näyttelyä: Harri Koskisen optisiin värilasikokeiluihin keskittyvä Näkyjä ja vuoden nuoreksi taiteilijaksi viime vuonna valitun Ville Anderssonin Pilvet – printtitestejä, jotka on painettu Arabian rakastetuimpiin muotoihin. Näyttelyssä esillä olevat prototyypit ovat hulluhienoja, olisin huolinut niistä jokaisen omaan kaappiini astioina tai ihan vaikka printteinä seinään. Pienen palan saa halutessaan mukaansa, Ville on nimittäin suunnitellut muotoilukeskukselle oman nimikkomukin. Pilvet-muki on ostettavissa ainoastaan muotoilukeskuksen omasta myymälästä.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-22

Oikealla se superlahjakas Ville (ja vasemmalla Paperi T, joka soitti avajaisissa musiikkia). Bongasin kemuista Harri Koskisenkin, mutta hän oli niin vikkelä, ettei osunut linssimme eteen. Olisin käynyt kiittämässä monista suomalaisen muotoilun klassikoista, jotka Harri on suunnitellut – tykkään miekkosen tyylistä.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-242016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-252016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-262016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-27

Muotoilukeskuksen kalenterista kurkkaamalla selviää mitä kaikkea siellä tapahtuu tulevina viikkoina ja kuukausina. Suosittelen saapumaan ihan ajan kanssa, sillä nähtävää on paljon eikä elämystä kannata kaahata läpi. Täytyy kyllä meidänkin tulla pian toisen kerran tutkimusretkelle, sillä avajaishumussa jäi varmasti yksityiskohta jos toinenkin vielä näkemättä.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-282016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-292016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-302016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-312016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-322016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-33

Alla vielä yksi suosikeistani, joka on ihan ostettavissa myymälän puolelta: Oiva Toikan lasilintusarjaan kuuluva Kaamospöllö, jonka pökertyneisiin tunnelmiin samaistun joka talvi.

2016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-362016-12-11-stellaharasek-muotoilukeskus-35

Iittala & Arabia Muotoilukeskus
Arabia135, Hämeentie 135 A
Ti, to & pe 12-18, ke 12-20, la-su 10-16

Muotoilukeskuksen myymälä
Ma-pe 10–20, la-su 10-16

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA