Ystävänpäivän kunniaksi tartuin ylivoimaisesti eniten toivottuun aiheeseen, joka on tietysti, ei enempää eikä vähempää kuin – rakkaus. On niin paljon asioita, joita voisi sanoa rakkaudesta. Päätin keskittyä siihen, mistä olette eniten halunneet lukea: romanttisesta rakkaudesta. Kirjoituksen nimen kuuluisi ehkä olla Keskeneräisen ihmisen lista asioista, jotka hän on tähän mennessä saanut selville parisuhteista.
Mietin pitkään voinko kirjoittaa tästä. En ole asiantuntija. En ole kyennyt täydelliseen suoritukseen tässäkään lajissa. Olen tehnyt virheitä enemmän kuin moni. Sitten muistin, että ei tässä tarvitse käydä ketään neuvomaan. Voin kirjoittaa muistiinpanoja matkan varrelta, omista kokemuksista syntyneitä havaintoja. Sitä te todennäköisesti halusittekin ettekä jotain filosofista esseetä rakkauden olemuksesta. Sen voin yrittää kirjoittaa kun olen seitsemänkymmentä, vielä en ole tarpeeksi vanha ja viisas.
Tästä tulee pitkä kirjoitus. Käy ensin hakemassa se kahvi ja laita vaikka Sufjan Stevensin uusi kappale tästä soimaan ennen kuin aloitat.
Olen oppinut sillä kaikkein tehokkaimmalla tavalla, kantapään kautta. Takana on nippu erilaisia ja eripituisia parisuhteita. Jokaisesta olen saanut oivalluksia, joita ilman en olisi se joka olen nyt.
Yksi tyhmimmistä asioista, joita tein joskus, oli kohdistaa parisuhteeseeni odotuksia. Loputtomasti odotuksia! Toivoin, että toinen ihminen valaisi minuun kaiken sen mikä minulta puuttui: pelotonta luottamusta tulevaan, uskoa itseeni, varmuutta meistä. Odotin myös, että kumppanini lukisi ajatuksiani, tietäisi millaisia kukkia toivon ystävänpäivänlahjaksi, aavistaisi milloin kaipaan helliä sanoja ja osaisi silloin sanoa juuri niitä asioita, joita halusin kuulla.
Kohtasin tietysti paljon pettymyksiä ja ajattelin aina, että vika on toisessa: hänhän ei tehnyt niin kuin minä halusin.
Kun katsoin vihdoin peilin ja mietin miksi olen jatkuvasti tyytymätön, oivalsin monta asiaa. Esimerkiksi puhumisen tärkeyden – toiveita ei kannata jättää telepatian varaan! Jos haluaa vaikka kukkia, se kannattaa sanoa ääneen.
Ennen muuta tajusin, että kukaan ei voi pelastaa meitä itseltämme eikä mikään parisuhde voi täyttää kaikkia tarpeitamme. Parisuhteella ei paikata aukkoja itsetunnossa tai perusturvallisuudessa. Hyvä parisuhde tarjoaa toki tukea ja auttaa kohtaamaan omat tunnelukot ja muut möröt, mutta työ on tehtävä itse.
Parisuhde ei muutenkaan taianomaisesti korjaa elämässämme pielessä olevia asioita. Vaikka löytäisimme rinnallemme sopivimman mahdollisen ihmisen, meidän täytyy silti seistä omilla jaloillamme ja ottaa vastuu omista valinnoistamme. Vaihtaa turhauttava työ johonkin parempaan, järjestää raha-asiamme, lopettaa sohvalla jumittaminen. Vetää rajat niin, etteivät muut kävele niiden yli. Kasvaa, kehittyä, oppia erottamaan milloin täyttymättömät toiveemme liittyvät parisuhteeseen ja milloin niissä on kysymys meissä itsessämme olevista halkeamista.
Emme voi vain nojata taaksepäin ja odottaa parisuhteen ratkaisevan kaiken puolestamme. Sellaisia odotuksia ei mikään suhde voi koskaan täyttää.
Olen kovan koulun kautta oppinut myös tämän: parisuhteen perusteeksi ei riitä, että kumppanissa on potentiaalia olla se, jonka haluan hänen olevan.
Olen sortunut ihan samaan kuin sadat tuhannet minua ennen:
Rakastunut vaikeisiin ihmisiin, jotka ovat niin kietoutuneet omiin ongelmiinsa, että millekään muulle ei riitä tilaa tai happea. Mutta ei se mitään! Hän eheytyy, kun vaan rakastan häntä tarpeeksi! Juuri minä olen se nainen, joka pelastaa hänet itseltään!
Rakastunut liian erilaisiin ihmisiin, jotka ovat mahtavia tyyppejä, mutta minulle ilmiselvästi vääriä. Mutta ei se mitään! Saan hänet näkemään maailman samalla tavalla kuin minä, kun vaan yritän tarpeeksi! Hän muuttuu sellaiseksi kuin toivon hänen olevan, kun vaan kannustan häntä oikeaan suuntaan!
Ja niin edelleen, kunnes hakattuani päätäni seinään tarpeeksi kauan huomasin, että on tosi paljon helpompaa odottaa oikeaa ihmistä kuin yrittää muuttaa vääriä ihmisiä minulle oikeiksi. Varsinkin kun se minulle väärä ihminen on luultavasti jollekulle muulle juuri se oikein ja sopivin.
Uskon nyt, että ihmistä ei voi muuttaa eikä ole moraalisesti oikein edes yrittää. Muutos on toki aina mahdollinen – olen nähnyt sen niin itsessäni kuin toisissa – mutta ihminen muuttuu vain, jos itse haluaa. Se vaatii vahvan motivaation, joka voi tulla vain sisältäpäin.
Jos suhde ei toimi tai olet jatkuvasti tyytymätön, koska toinen ei ole sellainen kuin haluat, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä johtuuko se omista epärealistisista odotuksista vai siitä, että suhde on yksinkertaisesti väärä. Kumpi tahansa vastaus kertoo kyllä mitä seuraavaksi kannattaa tehdä.
Kaikissa suhteissa on ongelmansa ja riitansa, niitä ei kannata pelätä. Olennaista on osataanko ja halutaanko ongelmia ratkaista, ja jääkö viivan alle enemmän hyvää kuin huonoa. Silläkin on väliä millaisia ne huonot jutut ovat. Erilaisen vuorokaudenrytmin tai yhteiskunnallisen näkemyksen kanssa voi elää, mutta joitakin asioita ei kannata yrittää hyväksyä tai ymmärtää.
Matkan varrella olen oppinut tunnistamaan joitakin varoitusmerkkejä:
Et osaa, uskalla tai saa olla hänen seurassaan oma itsesi.
Joudut pienentämään itseäsi hänen kanssaan, olemaan vähän vähemmän, ettei hän tunne oloaan uhatuksi.
Teet koko ajan kompromisseja etkä ole aivan varma ovatko ne sen arvoisia.
Varot, pelkäät tai vaikenet välttääksesi ongelmia.
Intuitiosi sanoo, että kaikki ei ole kunnossa (intuitio on harvoin väärässä).
Sana pettämisestä. Olen pettänyt ja tullut petetyksi. Siihen ei liity mitään sääntöjä. Jotkut oppivat virheistään ja kasvavat. Toiset eivät edes yritä, vaan toistavat samaa kaavaa niin kauan kuin saavat. Ja aina on niitä maailman lojaalimpia kumppaneita, joiden piti olla niitä, jotka eivät ikimaailmassa pettäisi rakkaitaan, mutta pettävät silti.
Usein se liittyy ihmisen omiin kriiseihin, joskus myös kunnioituksen puutteeseen, toisinaan siihen, että omasta suhteesta ei saa niitä asioita, joita oikeasti haluaa ja tarvitsee, koska ei ole uskaltanut olla itselle ja toiselle rehellinen. Luulen silti, että useimmiten pettäminen ei johdu siitä, ettei rakastaisi kumppaniaan, vaan siitä, ettei rakasta ja arvosta itseään.
Entä luottamus? Mistä tietää voiko luottaa? Olen tullut tulokseen, että ei sitä tiedäkään. Jos jatkuvasti epäilee, se johtuu joko intuitiosta tai epävarmuudesta. Intuitiota kannattaa kuunnella, mutta jos kyse on omassa päässä vellovasta pelosta, voi ajatella asiaa näin: ihminen voi elää joka päivä siinä pelossa, että ihan kohta sattuu. Jos niin käy, sattuu ihan yhtä paljon, vaikka sitä olisi pelännyt etukäteen. Tai sitten voi valita luottamuksen, heittäytyä suhteeseen huolettomasti kuin auringon lämmittämään Karibianmereen ja uskoa, että kaikki menee ihanasti. Itketään vasta sitten, jos on aihetta.
En usko epäonnistuneisiin suhteisiin. Ei jokainen eroon päättyvä suhde ole epäonnistuminen. Kaikkien suhteiden ei vaan kuulu kestää loppuelämää, koska silloin ei tulisi tilaa niille suhteille, jotka kestävät. Kaikissa päättyneissä parisuhteissa oli jotain hyvää, jota muistella ilolla ja kiitollisuudella. Ajattelen, että se oli hienoa niin kauan kuin oli. Kiitän mielessäni kaikesta hyvästä. Toivon entisille rakastetuilleni pelkkää parasta ja uskon, että he toivovat samaa minulle.
En kadu mitään, vaikka olen tietysti pahoillani niistä kerroista, kun olen satuttanut muita omaa ymmärtämättömyyttäni, itsekkyyttäni tai pelkuruuttani. Mutta on eri asia kohdata virheensä silmästä silmään, ottaa niistä opiksi ja pyytää anteeksi kuin märehtiä menneessä ja kaikessa mikä silloin-ja-silloin menikään pieleen.
Uskon, että opimme jokaisesta suhteestamme jotain arvokasta itsestämme ja muista ihmisistä. Jokaisen kokemuksen myötä olemme askeleen lähempänä itseämme, lähempänä sellaista rakkautta jota elämäämme toivomme.
Aina hoetaan, että ensin pitää olla onnellinen omassa elämässään, lopettaa rakkauden etsiminen – vasta sitten sen voi löytää. En usko pätkääkään. On toki tervettä elää täyttä elämää eikä roikkua jossain sittenkun-todellisuudessa odottamassa, että elämä vihdoin alkaa Sitten Kun se oikea löytyy. Mutta minusta siitä kannattaa olla avoin ja rehellinen, jos toivoo elämäänsä rakkautta. Kyllä sitä saa kaivata. Sanomalla toiveen ääneen sytyttää valon, joka vetää puoleensa samankaltaista energiaa – ja sitten kun hetki on oikea, jotakuta toista ihmistä, joka etsii samaa kuin sinä.
En ole ikinä haaveillut häistä tai perheestä, mutta olen vaalinut ajatusta elinikäisestä kumppanuudesta, ihmisestä, jonka rinnalla saisin rakastaa, kasvaa ja vanheta.
En oikein usko teoriaa yhdestä oikeasta, joka odottaa meitä jossain. Ajattelen, että meille kaikille on monia mahdollisia kumppaneita, ja siihen, kenen kanssa lopulta päädymme yhteen, vaikuttaa moni asia: ajoitus, uskallus, kyky tarttua tilaisuuksiin. Maailmankaikkeus pudottaa eteemme erilaisia mahdollisuuksia ja on lopulta kiinni meistä itsestämme miten niihin reagoimme. Toisaalta voimme itse vaikuttaa myös siihen millaisia ne mahdollisuudet ovat.
Kaikkein tärkein asia, jonka olen oppinut, liittyy juuri tähän: kannattaa olla rehellinen itselleen siitä millaista parisuhdetta etsii. Olemme kaikki erilaisia. Ne asiat, joita juuri sinä kaipaat, eivät välttämättä ole niitä samoja asioita, joita ystäväsi tai äitisi tai parisuhdeterapeutti Hesarin haastattelussa peräänkuuluttaa. Vain sinä itse voit tietää.
Alussa ajattelin, että tärkeintä on sama musiikkimaku. Muutin yhteen ensimmäisen pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa, koska hänkin rakasti The Doorsia. Eromme jälkeen kiinnostuin pojista, jotka ilmestyivät tanssilattialle New Orderin soidessa tai nojailivat pillifarkuissaan samoilla rokkikeikoilla kuin minä. Asiat tuntuivat kovin yksinkertaisilta silloin kun oli hädintuskin teinivuosistaan selviytynyt musiikkidiggari. Kokemukset kyllä karistivat turhat kuvitelmat ja oivalsin pian, että toimivaan suhteeseen tarvittiin muutakin kuin samat lempilevyt.
Ensimmäistä aikuisista suhteistani luulin kaipaavani jännitystä ja jatkuvaa draamaa. Jäin siihen koukkuun, kuvitelmaan kiihkeästä elokuvarakkaudesta. Pidin suuria riitoja merkkinä suurista tunteista, vaikka kutistuin päivä päivältä enkä rakastanut riitelyn myötä enemmän, vaan vähemmän.
Mietin, että ehkä olin ymmärtänyt kaiken aivan väärin: kenties tarvitsinkin jännityksen sijaan aivan päinvastaista? Tasaista turvaa, jossa lautaset eivät lennä eivätkä tunteet räisky. Jonkinlaista jatkuvuutta sellaisessa muodossa, josta niin monet haaveilevat. Annoin sille mahdollisuuden.
Kesti tovin myöntää, että se ei riitä – että on asioita, jotka ovat minulle vielä tärkeämpiä.
Ehkä olin vasta silloin elänyt tarpeeksi uskaltaakseni kohdata asiat sellaisina kuin ne olivat ja kysyäkseni itseltäni mitä oikeastaan halusin. Vastaus oli lopulta yksinkertainen. Kaikkein eniten kaipasin paikkaa, joka tuntuisi omalta. Halusin pois epämääräisestä tunteesta, että elämä odotti minua jossain muualla.
Lupasin itselleni, että olisin yksin, kunnes löytäisin ihmisen, jonka rinnalla olisi sellainen olo, että tähän minä kuulun. Olin valmis odottamaan kolme tai viisi tai kymmenen vuotta. Olin valmistautunut siihenkin vaihtoehtoon, että vika oli minussa eikä suhteissani. Ajattelin, että olen mieluummin loppuelämän yksin kuin suhteessa, joka ei ole minua varten.
Mutta niin monesti asiat osuvat kohdalle juuri silloin kun niille on itse vihdoin valmis.
Näin uusin silmin ihmisen, jonka olin tiennyt kauan. Ei hän enää sama ollutkaan kuin joskus, enkä ollut minäkään. Kaikki jotenkin putosi paikoilleen. Levottomuus loppui.
Olemme olleet yhdessä vasta pienen hetken eikä kukaan tiedä tulevaisuudesta, mutta tämän tiedän: olen vihdoin rauhallinen. En rimpuile enää. Kun olemme yhdessä, en olisi missään muualla mieluummin. Ja kun kuljen hänen rinnallaan, tiedän olevani juuri siinä mihin kuulun.
Siinäpä päällimmäiset. En missään nimessä kuvittele, että nyt olen valmis ja nyt ymmärrän kaiken, älkääkä te missään nimessä kuvitelko, etten enää käyttäydy tyhmästi tai kohtuuttomasti. Harjoitukset jatkuvat niin kauan kuin jalat kantavat. Saatan sitäpaitsi olla täysin väärässä, tai viiden vuoden päästä eri mieltä tästä kaikesta.
Lopuksi oma listani tärkeistä asioista parisuhteessa, ei missään tietyssä järjestyksessä:
Keskusteluyhteys. Uskon, että kaikesta selviää, jos kykenee avoimesti puhumaan asioista, varsinkin niistä kaikkein vaikeimmista. Jos ei osaa, kannattaa opetella. Uskon myös, että joskus parasta mitä voi tehdä on lopettaa loputon analysointi, avata viinipullo ja harrastaa villiä seksiä.
Rehellisyys. Itselle ja toiselle. Ihmisellä on oikeus omiin ajatuksiin eikä jokaista mielenliikahdusta tarvitse raportoida, mutta jos mietit pitäisikö tästä kertoa toiselle, vastaus on ihan varmasti kyllä.
Keskinnäinen kunnioitus. Luulen, että tämä on tärkeämpää kuin moni tajuaa. En halua ikinä lakata kunnioittamasta ja ihailemasta rakastani kaikissa niissä asioissa, joissa hän on hyvä ja jotka tekevät hänestä sen kuka hän on.
Anteeksi pyytäminen ja antaminen. Kukaan meistä ei ole aina helppo kumppani. Tuomme suhteeseen mukaamme omat pelkomme, ennakkoluulomme, toiveemme, uskomuksemme siitä miten maailma toimii. Erehdymme ja mokailemme, se on elämää. Joskus on meidän vuoro olla idiootti, joskus se joka yrittää ymmärtää sitä idioottia.
Oma tila. Aikuisen ihmisen ei pidä joutua kysymään lupaa asioihinsa ja menoihinsa. Anna toiselle sama tila ja hengitysilma, jonka haluat itsellesi. Jos joudut pitämään hänestä kaksin käsin kiinni ettei hän katoaisi, suhde ei ole kiinnipitämisen arvoinen.
Ystävyys. Moni näkee vaivaa ollakseen hyvä ystävä, mutta kohtelee omaa rakastettuaan rumasti: pitää itsestäänselvyytenä, mököttää, tiuskii tai purkaa stressiä kiukuttelemalla. Se on inhimillistä, mutta minusta yksi parhaista ohjenuorista parisuhteeseen on kohdella kumppaniaan kuin parasta ystäväänsä. Kysy joka päivä mitä kuuluu. Auta, ole läsnä ja kiinnostunut, tee pienillä asioilla hänen elämästään helpompi ja ihanampi.
Riittävän samanlaiset arvot. Voimme rakastaa hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta yhteiselosta tulee todennäköisesti vaikeaa, jos arvot poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paras lähtökohta suhteelle on, että molemmat pitävät suunnilleen samoja asioita suunnilleen yhtä tärkeinä.
On tärkeämpää olla onnellinen kuin oikeassa. Valitse taistelusi. Ne makuuhuoneen lattialle unohtuneet sukat eivät ole niin tärkeitä kuin surkeana maanantaina ehkä tuntuu.
Kuuntele aina, älä ikinä lakkaa kuuntelemasta niin kuin silloin alussa kun ahmit hänen jokaisen sanansa! Silloin (varsinkin silloin) kun olette eri mieltä, kuuntele ja yritä aidosti ymmärtää. Uskon vakaasti, että kuunteleminen on yksi parhaista tavoista ylläpitää keskusteluyhteyttä, syventää yhteisymmärrystä ja saada toinen tuntemaan olonsa arvostetuksi ja rakastetuksi.
Ja lopulta tietysti, kahden ihmisen välinen rakkaus. Se on alkemiaa, jokin kosminen kaava, jota sanat eivät tavoita. En tiedä mistä se alkaa enkä sitä mihin se loppuu. Enkä osaa kertoa mistä sitä saa, mutta jos olet onnekas ja rakkaus putoaa polullesi, ruoki sitä, kastele sitä, vala siihen valoa ja anna sen kasvaa.
Jos olet vasta alussa ja mietit pitäisikö uskaltaa, anna mennä! Rakkaus on aina riski, mutta ellet tartu siihen, et voi voittaa. Jos olet odottanut merkkiä, ehkä se on tämä.
Ja lopuksi: taikaa on, jos uskoo siihen.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
