Uusia vaihtoehtoja aamiaispöytään

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja Valio Oddlygood

Aamut ovat selvästi parempia kuin vielä jokunen viikko sitten! Aurinko on paistanut monena päivänä kun olen avannut silmät ja vaikutuksen huomaa heti: sängystä on helpompaa nousta ja aamiaisen äärellä on ihanaa venytellä tovi ennen kuin päivän töihin tarttumista. Huomasitteko, että käytin sanaa “ihana” aamun yhteydessä? Valolla on ihmeellinen vaikutus.

Olemme viime aikoina testailleet Valion uusia Oddlygood-kauratuotteita, jotka ovat rantautuneet meidänkin lähikauppaan. Otimme uutukaiset vastaan ilolla, sillä olemme korvanneet juustoja lukuunottamatta jääkaappimme kaikki maitotuotteet kasvipohjaisilla versioilla. Nyt se on entistäkin helpompaa, sillä Valio on tuonut hyllyihin kokonaisen tuoteperheellisen maidottomia herkkuja. Sarja sisältää kaurajuomia ja kaurapohjaisia gurtteja, jotka sopivat niin maidottomille, laktoosittomille kuin vegaaneille. Olen tosi iloinen siitä, että juuri Valio tuo markkinoille uusia vaihtoehtoja perinteisille maitotuotteille, sillä isolla yrityksellä on koko maan kattava jakeluverkosto ja näin kauratuotteet pääsevät jatkossa entistä useamman pöytään.

Gurteista löytyy monia makuvaihtoehtoja, joista ostin ensimmäisenä testiin mustikan ja vadelman. Mustikkagurttia on mennyt sellaisenaan pikareista, jotka ovat oivia välipaloja. Vadelmagurtti on kermaisen koostumuksensa ja makean marjaisuutensa ansiosta osoittautunut loistopohjaksi rentoihin gurttikulhoihin. Laitetaan yksi helppo versio jakoon. Näillä on vaikea mennä vikaan, joten tätä voi tietenkin soveltaa sen mukaan mitä kaapista löytyy.

✖ HERKULLINEN GURTTIKULHO ✖

Valio Oddlygood vadelmagurtti
Banaani (pakastettu on paras, se tekee koostumuksesta napakamman)
Pakastettuja mustaherukoita (kirpeys tuo ihanaa vastapainoa makeille vivahteille)

Itse puristan sekaan myös hippasen sitruunaa, koska laitan sitruunaa kaikkeen mahdolliseen. Laittakaa tekin, jos tykkäätte.

Sovella määrät nälkäisten suiden mukaan ja surauta sekaisin tehosekoittimessa. Ripottele pinnalle mieluisia päällisiä, kuten marjoja, banaani- tai mangoviipaleita, chiasiemeniä, raakasuklaahippusia ja kookoshiutaleita. Älä tärvää liikaa aikaa asetteluun, vaan lusikoi ääntä kohti.

Koiratkin saivat maistaa ja hyväksyivät. Ne ovat kyllä helppo testiyleisö, keittiöön ei tule koskaan palautuksia. Ensi kerralla perhe testaa mangogurtin ja ehkäpä siitä tehdyn kulhon Vienan trooppisella ohjeella. Kiinnostaa myös vanilja, siitä taas voisi tehdä sitruunaisen annoksen. Ooh.

Suosikkini Oddlygood-perheestä on maustamaton kaurajuoma, sillä sille löytyy päivittäistä käyttöä: olen lorauttanut kaurajuomaa kahvin sekaan, tehnyt siitä lettuja ja keittänyt siitä monena aamuna puuron. Yksi lempiohjeistani tähän aikaan vuodesta on maistuva omenapuuro, joka lämmittää talvisina päivinä, mutta siirtää ajatuksia jo kohti kevättä. Meillä ei syödä puuroa vain aamuisin, se on myös loistava pikalounas tai iltapala.

✖ KANELINEN OMENAPUURO 2-3 NÄLKÄISELLE ✖

2 dl Valio Oddlygood kaurajuomaa
3 dl vettä
2 dl kaurahiutaleita (tai kaura-spelttisekoitusta, jota me käytämme)
Raastettu omena
Loraus hunajaa
Suolaa
Kanelia

Määriä voi ja kannattaa soveltaa fiiliksen mukaan, ei meilläkään käytetä ihan tarkkoja mittoja. Puuron keittely on vähän päivästä kiinni, toisinaan se vaatii enemmän jotain, joskus vähemmän. Maistelemalla selviää.

Kiehauta vesi kattilassa. Siivilöi sekaan puurohiutaleet ja keitä matalalla lämmöllä sekoitellen puuhaarukalla noin 4-5 minuutin ajan. Lisää kaurajuoma ja omenaraaste, ja jatka keittämistä toiset 4-5 minuuttia. Mausta suolalla ja hunajalla.

Tarjoile kanelin ja parin omenalohkon kanssa. Jos olet ekstrahemmottelun tarpeessa, lorauta päälle vähän vaahterasiirappia. Se on salainen aseeni huterasti alkavia päiviä vastaan.

Mitäs tuumaatte, aiotteko testata? Entä miten teillä sujuu näissä pitenevissä päivissä? Ei mene enää kauan, kun aurinko alkaa valaisemisen lisäksi lämmittää. En malta odottaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Takaisin langoilla

Hei kaunokaiset, anteeksi odottamaton radiohiljaisuus! Blogi oli teknisen vian takia monta päivää alhaalla. Palveluntarjoaja oli muuttanut sivustoja vanhalta palvelimelta uudelle ja deletoinut vanhan. Harmi vaan, että minun blogini ei ollut muuttanut uudelle palvelimelle muiden mukana. He “kovasti pahoittelivat” kertoessaan mokastaan eivätkä sen jälkeen vastanneet kahteen päivään soittoihin tai sähköposteihin. Tyhjää sivua tuijottaessa ehti muutamaankin otteeseen miettiä miten tämä on edes mahdollista.

Huono meno huipentui eiliseen, kun kävimme päivystyksessä varmistamassa, että kovan tällin saaneella Jarnolla ei ole vakavaa päävammaa. Miehellä todettiin aivotärähdys, mutta lääkäri vahvisti, että jää henkiin. Sitten olikin minun kuntoni vuoro romahtaa: vietin loppupäivän sängyn pohjalla kituen kuukautiskivuissa, joihin ei auttanut särkylääkkeet, kuumavesipullo eikä edes Via Tribunalin tonnikalapizza, jolla (toisin kuin hyödyttömillä särkylääkkeilläni) on sentään maagisia parantavia voimia.

Olotilaa mukavasti piristi myös pieni stressiromahdus, kun yhtäkkiä tajusin, että olemme lähdössä alle viikon päästä Kuubaan. Sitä ennen on vielä uusittava passi (joka on voimassa viisi kuukautta ja kolme viikkoa matkan jälkeen, kun kriittinen raja on kuusi kuukautta), haettava viisumi suurlähetystöstä, joka on auki mahdollisimman väärinä ajankohtina – ja varattava kaikki matkan majoitukset. Sitä ei tällä kertaa kannata kuulemma jättää tehtäväksi perillä, koska paikalliset verkkoyhteydet ovat olemattomat.

Varsinainen aallonpohja koitti, kun valvoin pikkutunneille kipujeni kanssa ja menin sosiaaliseen mediaan etsimään eläinvideoita, jotka piristäisivät kurjaa mieltä, mutta löysinkin itseni lukemasta siitä miten espanjalaisia metsästyskoiria kohdellaan. Sen jälkeen olin märkä rätti kyynelmeressä, minkä ainoa hyvä puoli oli se, että sain lopulta nukahdettua, kun olin surrut itseni uuvuksiin.

Huh.

Nämä onnekkaat elukat eivät edes aavista miten hyvä elämä heillä on.

Nyt blogi on tehnyt paluun internetiin, pikapassi on tilattu ja majapaikka varattu ensimmäisille öille. Kuuba siis odottaa, vaikka olin jo hetken perumassa koko matkan siinä pelossa, että huono onni seuraisi meitä sinne saakka. Jarnon kolhut ovat paranemaan päin (enää pyörryttää kuulemma vain vähän) ja minäkin turvonneine vatsoineni ja silmineni olen mitenkuten tolpillani tai ainakin takaisin sorvin äärellä.

Ne espanjalaiset metsästyskoirat surettavat edelleen. Mitä voi tehdä? Adressien allekirjoittaminen tuntuu niin mitättömältä, eivätkä ne Espanjan koirat ole suinkaan ainoat, joilla on tässä maailmassa hätä. Tuntuu niin avuttomalta, kun haluaisi pelastaa ihan kaikki kärsivät, eikä tiedä miten voisi pelastaa edes yhtä. Ja tuntuu tyhmältä, kun itse valitan vatsakipuja ja stressaan pikkuasioista siinä missä toiset pääsevät hengestään.

Toivottavasti teidän viikko on alkanut valoisemmissa merkeissä! Eiköhän tämä meidänkin meno tästä taas nouse. Ulkona kimaltaa häikäisevän kirkas ja kylmä talvi, valoa on päivä päivältä enemmän. Ja ehkä siellä reissussa saan kanavoitua tätä pitkään patoutunutta turhautumistani ideoiksi, joista olisi jollekulle jotain apua.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Enemmän elämää

Kaupallinen yhteistyö: MasterpassTM by Mastercard

Rakastan tapahtumia. Energia tiivistyy, kun ihmiset kokoontuvat saman elämyksen äärelle. Livemusiikistakin saa aina vähän enemmän irti kuin levyltä kuuntelemalla. Liittyy varmasti siihenkin, että monet esitykset, keikat ja festarit tulee koettua hyvässä seurassa eikä yhdessä vietetty aika mene ikinä hukkaan. Yksinkin on hyvä, mutta usein varsinkin jaetuissa kokemuksissa on taikaa.

Harmi vaan, että olen surkea käymään tapahtumissa. Usein havahdun vasta siihen, että liput on loppuunmyyty, tai näen somesta kuinka kaikilla muilla on hauskaa tapahtumassa, jonne minunkin oli tarkoitus mennä, mutta näköjään unohdin. Onneksi työ kuljettaa moniin tapahtumiin, ja aina on niitä keikkoja ja festareita, joihin päädyn puolisattumalta sen enempää suunnittelematta. Mutta jos alan muistella, ei niitäkään ole viime vuosien kiireiden keskellä liikaa ollut. Monena iltana on ollut helpompaa jäädä kotisohvalle kuin alkaa viime tingassa metsästää lippuja – jos niitä on enää edes saanut.

Tänä keväänä ajattelin petrata ja varata hyvissä ajoissa etukäteen liput tapahtumiin, joihin haluan mennä. Kun liput on hankittu ja päivämäärät kalenterissa, tulee varmasti mentyä, ja halutessaan saa seuraakin mukaansa, kun on hyvissä ajoin kyselemässä. Kokosin pienen listan lähikuukausien kiinnostavista tapahtumista! Listan lopussa vinkkaan myös uudesta maksutavasta, joka helpottaa lippuhankintoja.

TAMPERE FILM FESTIVAL 7. – 11.3.

Olen jo parina vuonna miettinyt, että olisipa hauskaa ajoittaa viikonloppu Tampereella samaan syssyyn Tampereen elokuvajuhlien kanssa. Olin nimittäin opiskeluvuosinani muutamankin kerran tapahtumassa töissä, kuten melkein kaikki elokuva- ja taidekoulumme opiskelijoista. Tein siellä melkein kaikkea: kirjoitin kuvaustekstejä nettisivuille, käsittelin kuvia, naputin tiedotteita, myin lippuja ja mikä tärkeintä, join kaljaa kansainvälisten vieraiden kanssa. Viikko oli aina ikimuistoinen, mutta leffoja kerkesin muilta kiireiltäni nähdä aivan liian vähän. Ehkä olisi jo korkea aika osallistua tapahtumaan ihan vaan elokuvan ystävänä, popparit kainalossa? Kenties teemme Jarnon kanssa retken vanhaan kotikaupunkiimme, tai houkuttelen vanhan Lontooseen muuttaneen opiskelukaverin seurakseni.

MAMMA MIA -MUSIKAALI Helsingissä alkaen 4. toukokuuta

Kehuttu klassikkomusikaali kiinnostaa! Nostalgiassa on vastustamatonta imua, äitini hyräili Abba-kappaleita kun olin pieni. Olisi ihanaa nähdä pitkästä aikaa viihdyttävä show, jossa saa vapaasti heittää aivot narikkaan ja tempautua mukaan tarinaan. Musikaali nähdään Helsingissä noin kuukauden verran toukokuun alusta kesäkuuhun alkuun, joten sieltä löytyy varmasti hyvin vielä passeli päivämäärä.

HELSINKI LIT 25. – 26.5.

Helsinki Lit kuuluu niihin tapahtumiin, joista olen intoillut siitä saakka kun se perustettiin pääsemättä vielä kertaakaan paikalle. Olisikohan tämä se kevät, kun tilanne korjataan? Sekä sieluni että talven kohmettama pääkoppani kaipaavat uutta ajateltavaa. Kansainvälinen kirjallisuusfestivaali järjestetään Savoy-teatterissa, jonka lavalla kotimaiset kijailijat ja ajankohtaiset ulkomaiset kirjailijat kohtaavat erilaisten keskusteluiden merkeissä. Ohjelmisto julkaistaan kokonaisuudessaan vasta myöhemmin alkuvuodesta, mutta tiedossa on jo, että yksi kansainvälisistä vieraista on italialainen Domenico Starnone, joka kuuluu kotimaansa nykykirjallisuuden tunnetuimpiin ja palkituimpiin nimiin.

SIDEWAYS 8. – 10.6.

Tässäpä toinen tapahtuma, jossa on käynyt suunnilleen jokainen ihminen, jonka tunnen, paitsi minä! Tänä kesänä se korjataan, sillä helsinkiläisen festivaalin pääesiintyjäksi on kiinnitetty The National (US) ja sitä ei sovi missata – olen nähnyt yhtyeen muutaman kerran ennenkin, joten tiedän liian hyvin mitä menettäisin. Poppoon uusin levy on ollut meillä tehosoitossa koko kevään. Kiinnostaa kovasti myös newyorkilainen Cigarettes After Sex (US), josta kirjoitin pari vuotta sitten. Artistikattauksesta löytyy muitakin kiintoisia nimiä, kuten MØ (DK), Deerhunter (US) ja kotimaiset SUAD (ihana), Pariisin Kevät ja Pyhimys. Kaupunkifestarit ovat muuten ehdottomasti paras festaroinnin muoto, kun yöksi voi fillaroida kotiin. Aah.

TAMMERFEST 19. – 21.7.

Tammerfest oli erottamaton osa kesää silloin kun opiskelin Tampereella. Luulin, että paikallinen kaupunkifestivaali kuuluisi osaltani jo menneisyyteen, mutta vähänpä tiesin, että tänä vuonna sinne on tulossa soittamaan Mew! Progehenkisestä popistaan tunnettu tanskalainen yhtye on ollut minulle vuosien varrella niin rakas, että olisin valmis hyppäämään junaan pelkästään tuon yhden keikan takia. Tammerfestissa esiintyy toki liuta muitakin artisteja, mutta parasta siellä on tunnelma, joka valtaa heinäkuun lämmössä keinuvan kaupungin. Joka paikasta kantautuu musiikkia ja kaikki on yhtäaikaa liikkeessä, ihmiset, hyvät aikeet ja loppua kohti kääntyvä kesä.

Poimin tapahtumat osoitteesta Lippu.fi, jossa on parhaillaan meneillään tarjous: tilauksesta saa 10 euron edun, kun ostokset maksaa Masterpass by Mastercardin avulla (huom. tarjous päättynyt jo). Kirjoitinkin tovi sitten uudesta maksutavasta, joka mahdollistaa turvallisen ja entistä nopeamman tavan hoitaa verkko-ostokset. Varsinkin lippuostoksilla nopeus voi olla valttia.

MasterpassTM on Mastercardin kehittämä digitaalinen lompakko, maksutapa joka kerää korttitiedot yhteen turvalliseen paikkaan. Ei tarvitse enää naputtaa maksutietoja numero kerrallaan, tai sählätä verkkopankin tunnuslukujen kanssa – riittää, kun avaa digitaalisen lompakon ja hyväksyy sieltä maksun. Masterpassia käytetään pankkien mobiilisovelluksista Nordea Payn, Aktia Walletin ja Loyo Payn kautta. Masterpass toimii tällä hetkellä 38:ssa eri maassa ja mukana on yli 340 000 verkkokauppaa, kuten Intersport ja Lindex.

Onko teillä vielä festarisuunnitelmia kesäksi, tai muita tapahtumia merkattuna kalenteriin?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Se toisenlainen talvi

Talvisin on päiviä, kun vihaan Helsinkiä. Katuja, jotka ovat samaan aikaan loskaisia ja hengenvaarallisen liukkaita. Mereltä työntyvää viimaa, joka tunkeutuu vaatekerrosten läpi luihin asti ja saa silmät valumaan vettä. Pahin on se kolea ja harmaa, joka valuu taivaasta kattojen kautta katuihin: sillä ei ole nimeä, ei alkua eikä loppua, vain tasainen turruttava ankeus, joka sammuttaa arjesta ilon. Niinä päivinä mietin miksi asun täällä, kun voisin pakata elämäni ja muuttaa Australiaan, kuten vanhempani tekivät. Tai ostaa sen talon Italiasta, on sielläkin talvi, mutta ei sentään loskaa!

Sitten tulee se päivä, kun Helsingin talvi näyttää toisen puolensa. Pakkanen kiristyy, maisema muuttuu valkoiseksi. Ilmassa on uutta energiaa, valo vetää ihmiset ulos kodeistaan. Koirat kirmaavat kinoksissa, kaupunkilaiset kaivavat sukset esiin. Aurinko saa kaiken kimaltamaan ja kun se laskee, horisontti hohkaa kaikkein utuisimmissa pastellisävyissä, kunnes tummuu sineen.

Silloin muistan taas kuinka ainutkertaisen kaunista täällä on. Kuinka ihmeellistä on, että voin lähteä kotioveltani ja olla viidessä minuutissa keskellä tälläistä maisemaa. Kävellä jäätyneen meren päällä, kiivetä saarille ja katsella kallioiden päältä avomerelle. Ei tälläistä ole missään muualla. Ja tämä valo! Kun sitä vihdoin on, sitä tulvii niin, että annan hetkessä anteeksi kaikki ne päivät, kun päivä ei koittanut ollenkaan.

Koiratkin rakastavat oikeaa talvea. Ne painelevat kuonot ja hännänpäät huurteessa, toppaviitat kahisten. Luna jahtaa Jarnon heittämiä lumipalloja ja pistää niitä päreiksi, Juno tutkii tuoksuja vastasataneesta lumesta ja loikkii kinoksissa kuin kettu. Luna-koira on siskoksista enemmän talvipeto, se ei kyllästy ollenkaan. Junoa alkaa pian palella, silloin se on nostettava vähäksi aikaa syliin tai matka ei jatku. Kun Lunankin tassut lopulta kohmettuvat, pääsee sekin hetkeksi lämmittelemään ennen kuin rimpuilee itsensä alas odottamaan seuraavaa lumipalloa.

Kuvat ovat viime sunnuntailta Liuskasaaresta, Uunisaaresta ja jäiltä niiden edustalta. Toivottavasti nämä täydelliset säät jatkuvat – ja kunpa tulisi takaisin se tyyppi, joka vielä muutama talvi sitten myi Uunisaaren kalliolla kojustaan kuumaa mehua ja makkaraa. Tai vielä parempaa, tulisipa joku, joka myisi siellä kahvia ja muurinpohjalettuja!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Call me by your name

Call me by your name (2018) oli juuri niin ihana kuin odotin paitsi ehkä vähän raukeampi, surullisempi ja onnellisempi. Kävin katsomassa sen sunnuntaina enkä ole vieläkään saanut riuhtaistua itseäni irti elokuvan tunnelmasta, en oikeastaan edes halua. Viipyilevä tarina ensirakkaudesta hiipi ihon alle ja jäi sinne surisemaan kuin laiskan kesäpäivän kärpänen.


☊ SUFJAN STEVENS – MYSTERY OF LOVE

Muita ajatuksia, joita elokuva herätti:
Sanokaa mitä sanotte, 80-luvun musiikissa on taikaa. Okei, tiedän, että tästä on yhtä moni täysin samaa kuin täysin eri mieltä.
Pakko saada talo Italiasta. Tämä on tosin jo monta vuotta vanha eikä mikään uusi ajatus.
Olisipa kaikilla meillä samanlainen isä kuin Eliolla.
Olisipa edes samanlainen kivestä muurattu uima-allas kuin elokuvan villassa, joka on muuten myynnissä – haluaisiko joku antaa minulle 2,7 miljoonaa dollaria?
Olisipa kesä.

Mietin myös, että Elion isällä oli monta oivaa pointtia, mutta eniten kolahti tämä: jos haluaa elää, oikeasti elää eikä vain ajelehtia automaattiasetuksilla päivästä toiseen, pitää olla valmis ottamaan vastaan koko se tunteiden kirjo, joka osuu omalle polulle. Ei vain ne ihanat ja positiiviset tunteet, vaan myös kipu, luopumisen tuska ja ikävä – kaikki kuuluvat tähän ihmeelliseen ilmiöön nimeltä elämä.

Ylläolevasta videosta löytyy katkelmia elokuvasta ja toinen Sufjan Stevensin elokuvaa varten sävelletyistä kappaleista. Kaunis, mutta se toinen on melkein kyllä kauniimpi.

Jos katsot tänä keväänä vain yhden elokuvan, katso tämä.

Viikonlopun valonsäikeitä

Sunnuntaipäivää ruudun sille puolen! Toivottavasti viikonloppu on sujunut siellä lokoisasti tai muuten vaan mukavissa merkeissä. Meillä oli ystäviä kylässä perjantaina ja illanvietto venähti huomaamatta pikkutuntien puolelle. Oli ihan mahtava ilta ja siltä myös näytti, kun seuraavana aamuna astuin keittiöön. En malttanut olla nappaamatta pari kuvaa: keittiön pöytä on minusta kauneimmillaan, kun se kimaltaa laseista, kipoista ja kuohuviinipullon korkeista. Eletty elämä hivelee silmää ja sielua, olkoonkin että se tietää tunnin raivausurakkaa. Mutta se on aina sen arvoista, kahvi tulelle vaan ja hyräillen hommiin.

Illan hysteerisin hetki koitti, kun pitkään palvellut tuoli yhtäkkiä romahti yhden vieraamme alta ja kaikki huutonauroivat vartin. Tiedän toki, että tekemäni voi-salviapasta on tuhti, mutta en sentään arvannut, että voisi käydä näin. No, tavarat on tarkoitettu käytettäväksi ja tuoleja onneksi taloudessa piisaa. Teen siis lempipastaani jatkossakin, vaikka se tarkoittaisi, että keittiön vanhat tuolit joutuvat koetukselle.

Niin se vaan yllättää joka kerta. Se ensimmäinen aamu pitkän pimeän kauden jälkeen, kun herää valoon, joka tulvii kotiin kirkkaina valonsäteinä kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Se valaisee nurkat, joihin ei ole katsonut kuukausiin, paljastaa ikkunoihin pinttyneen lian. Ajatukset kirkastuvat ja esineiden ääriviivat terävöityvät. Rinnassa läikähtää ensimmäinen aavistus levottomuudesta, joka iskee keväisin.

Tuttu näky viikonloppuisin: koirat ovat juuri ja juuri jaksaneet herätä ja siirtyä eteiseen haukottelemaan. Kun pakolliset venyttelyt on hoidettu, Jarno vie ne koirapuistoon, toppanutut niskaan ja Luna-koiraa varten tennispallo takintaskuun. Paluumatkalla Luna kantaa sen kotiin itse, tassuttelee ylpeänä Tehtaankatua pitkin pallo suussaan. Iloitsemme vallitsevasta pikkupakkasesta: lumisina päivinä kaikki ovat onnellisia, mutta loskasäällä sekä koirat että pallo joutuu puistoilun jälkeen pesulle.

Päivän kohokohta on koiran mielestä aamuruoka. Luna saa ison annoksen, koska riehuu joka päivä pallon perässä. Junolle laihdutusannos: sillä välin kun sisko rellestää, Juno-koira istuu koirapuiston penkillä ja odottaa, että pääsee takaisin kotisohvalle. Kuuden vuoden jälkeen ihmettelemme yhä viikottain miten erilaisia kaksi siskosta voivatkaan olla.

Tuohon viereiseen kuvaan ikuistui se lauantai-iltapäiväinen hetki, kun ovikello soi kesken kirjoittamisen ja sisään paineli ystävä viinipullo kainalossa. Työt väistyivät seuran ja pizzan tieltä, ehtii niitä sunnuntainakin. Toiset viikonloput on omistettu ystäville.

Vuoden ensimmäiset nokoset aurinkoläntin lämmössä.

Parasta viikonlopuissa ovat ne hitaat hetket, kun Jarno soittelee kitaraa, koirat torkkuvat ja minä saan lukea tai kirjoittaa. Tai kuten tänään: tuijottaa ikkunoita ja miettiä saisinko aikaiseksi pestä ne itse vai pistänkö Freskan asialle, jolloin se ainakin tapahtuisi eikä jäisi ikuisen suunnittelun asteelle, kuten häpeällisen monet kodinhoidolliset projektini.

Toimme lepakkotuolissa lepäävän perulaisen raitapeiton mukanamme Meksikosta, niin kaunis! Matkalaukkumme painavat yleensä paluumatkalla tuplasti sen minkä menomatkalla, mutta sellaista se on, kun pitää kantaa reissuiltaan kaikenlaista kiveä, keramiikkaa ja antiikkimattoa. Kohta pitää perustaa pieni putiikki, kun matkamuistot eivät enää mahdu omaan kotiin.

Kitarat ja muut musakamat ovat vallanneet huoneen, joka vuorotteli aiemmin vierashuoneena ja varastona. Ainakin se on nyt päivittäisessä käytössä! Olen jollain selittämättömällä tavalla oppinut pitämään rujoista mustista kaapeista, siellä sun täällä lojuvista kitarankielistä ja plektroista. Musiikkimaailmassa vietetyt vuodet ovat selvästi aivopesseet minut. Ehkä pitää mennä vielä pariksi vuodeksi levy-yhtiöön tai ohjelmatoimistoon töihin, niin oppisin edes sietämään myös pitkin lattiaa kiemurtelevia sähköjohtoja.

Kun sisko nukkuu, on passeli hetki puhdistaa sen korvat. Olen niin iloinen, että noista kahdesta tuli parhaat ystävät, ja siitä, että ne saavat viettää paljon aikaa yhdessä, vaikka eivät enää asu virallisesti samassa osoitteessa.

Nautitaan sunnuntaista, siellä ja täällä! Ajattelin lähteä koirien kanssa kävelylle imemään itseeni tuota jumalaista valoa, illalla menen ystävän kanssa katsomaan sen paljon odotetun elokuvan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Love is a burning thing

Levylautasella tänään: kappale, joka sopii sunnuntaihin niin hyvin, ettei sitä voi olla jakamatta. Joka kerta kun soitan Phosphorescentin muutaman vuoden takaista biisiä, joku huutaa MIKÄ TÄÄ ON. Tämä on myös kappale, joka muistetaan taloudessamme yhdestä niistä lukuisista ulkopuolisia hämmentävistä keskusteluista, jotka olen käynyt Mikon kanssa. Mikko kysyi kerran täysin tyhjästä: Mikä se yksi biisi olikaan? Se josta tykkään? Mikko tykkää noin 478 562 biisistä, mutta jollain kumman onnenkantamoisella osuin kerrasta oikeaan, kun vastasin, että oli varmaan Song For Zula.


☊ PHOSPHORESCENT – SONG FOR ZULA

Pellavassa kohti kevättä

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ TULUM, MEXICO

Meksikon matkakertomus on ehtinyt Tulumiin saakka ja minun Meksiko-ikäväni pahenee vaan pahenemisestaan. Tuntuu, että viikot, jotka vietimme siellä, eivät riittäneet alkuunkaan. Pääsin vasta raapaisemaan pintaa! Olisin halunnut uida enemmän meressä. Syödä enemmän tacoja. Ymmärtää enemmän musiikista. Halailla enemmän koiria. Oppia vähän enemmän espanjaa. Ottaa enemmän kuvia hennossa tuulenvireessä huojuvista palmuista. No, ehkä niistä on tarpeeksi kuvia.

Pysähdytään hetkeksi Karibianmeren rannalle, jossa vietimme pari päivää sinä aikana kun olimme Tulumissa. Löysimme majapaikan, joka oli oikeastaan enemmän boheemi telttakylä kuin hotelli, ja varasimme viime tingassa itsellemme viimeisen vapaan teltan. Nukuin meren äärellä makeammin kuin pitkään aikaan, heräsin linnunlauluun. Aamupalan söin paljain jaloin varpaat työnnettynä lämpimään hiekkaan. Se oli unenomaisuudessaan täydellinen paikka ottaa kuvia Nanson Sarastus-pellavamallistosta, jonka olin pakannut reppuun.

Olin tästä mallistosta innoissani jo etukäteen, sillä rakastan pellavavaatteita. Pellava on yksi ehdottomista suosikkimateriaaleistani varsinkin matkoilla, sillä se on kevyt, hengittävä ja näyttää vain entistä paremmalta vähän ryppyisenä. Lisäksi se on viileä helteellä, mutta lämmittää viileässä – sanalla sanoen nerokas! Ja tietysti parhaimmillaan juuri tälläisillä matkoilla, kun tilaa on repussa rajallisesti ja samoilla vaatteilla on selvittävä monenlaisissa olosuhteissa.

Nanson pellavamalliston vaatteet ovat pellavaa parhaimmillaan: yksinkertaiset ja ajattomat leikkaukset, väljät mallit ja kauniit yksityiskohdat. Kaikista sarjan vaatteista löytyy kaksi väriä, syvä musteensininen ja hohtava valkoinen. Valitsin niistä mukaani valkoiset versiot, mutta nyt harmittaa vähän etten ottanut myös tummansinisiä. Nämä vaatteet ovat nimittäin aivan ihanat, en keksi osuvampaa sanaa, siis ihanat tavalla kuin vain yksinkertainen, puhdas, koruttoman kaunis pellava voi. Ne olivat täydelliset Meksikon auringon alle, mutta tiedän, että niistä tulee olemaan paljon iloa myös Suomen keväässä ja kesässä. Osa on tosin jo jatkuvassa käytössä kotona.

Sarastus-takki on ehdoton suosikkini mallistosta. Edestä solmittava pellavatakki palveli matkan aikana aamutakkina, hengailuasuna iltaisin hotellihuoneissa, lämmittävänä kerroksena ohuiden hellevaatteiden päällä ja tietysti rantakaftaanina bikinien kaverina. Plussaa suurista taskuista. En oikeastaan keksi miten pellavainen aamutakki voisi olla vielä täydellisempi. No ehkä niistä taskuista voisi kasvaa tuoreita mangoja.

Sarastus-tunikassa on äärettömän kaunis leikkaus: olkapäitä korostava hartialinja, holkkihihat jotka tekevät käsivarsista kapoiset ja a-linjaisesti laskeutuva helma, jonka halkiot saavat ohuen pellavan liikkumaan kantajansa mukana. Maailman vaivattomin loma-asu: pellavatunika ja farkkushortsit. Toinen helppo versio viileisiin iltoihin: pellavatunika ja pillifarkut. Ja tietysti tunika näyttää ihanalta myös sarjaan kuuluvien pellavahousujen parina.

Tunikasta löytyy muuten myös pidempi versio, jossa on myös hiukan pidemmät hihat: Sarastus-mekko olisi ollut enemmän kuin tervetullut reissureppuun, mutta ei harmikseni ennättänyt mukaan. Mekko näyttää ihanalta Henriikan päällä, kurkatkaapa Tansaniasta otetut upeat kuvat. Eri puolilla Afrikkaa reissaavat kollegat ja kaverit ovat saaneet aikaan myös sinne kohdistuvan matkakuumeen.

Melkein sattuu katsoa näitä kuvia, kun ulkona vihmoo räntää. Olisipa nyt riippumatto ja pimenevä ilta palmujen keskellä. Kerron tästä paikasta teille vielä lisää myöhemmin, kuvia on vielä vaikka ja kuinka. Kahta valokuvaajaa ei pitäisi päästää tälläisessä ympäristössä vapaaksi ilman jonkinlaista valvontaa. Meidän perässämme juoksi kyllä yksi joogaohjaaja, joka yritti ylipuhua meitä tuotapikaa alkavalle meditaatiotunnilleen. Se olisi varmasti tullut ihan tarpeeseen, mutta puhuimme sekavia pellavista ja utuisesta iltapäivävalosta ja auringonlaskuista, kunnes hän jätti meidät rauhaan.

Sarastus-housujen S-koko oli minulle vähän pitkä, mutta ei se mitään, hilasin ne navan yli tai käärin lahkeita. Näihin otoksiin on tallentunut ehtaa reissutunnelmaa, sillä päällä oli vähän sattumanvarainen sekamelska asioita, joissa kuljin tuona iltapäivänä, joogatoppi ja sen päälle heitetty poikaystävän farkkutakki. Olin vaihtamassa vaatteita housukuvaa varten, kun Jarno sanoi älä, kuvataan tuo asu juuri sellaisena kuin se nyt on.

Pellavahousut ovat klassikko, joka ei mene ikinä muodista. Olen metsästänyt pitkään täydellisiä pellavahousuja, joissa nyanssit olisivat kohdallaan: rento kiristysnyöri, viistoon leikatut sivutaskut, suorat lahkeet ja laadukkaasti kudottu pellava. Tässä ne ovat! Täytyy vaan tilata pienempi koko.

Päädyin itsekin vielä kameran taakse, sillä niinhän tässä lopulta kävi, että minulle himpun isoista pellavahousuista tuli reissussa poikaystävän suosikkivaate. Mikäs siinä, pellavahousut nyt sopivat sukupuoleen katsomatta kenelle vaan.

Kuuma vinkki kiinnostuneille! Kaikki Nanson normaalihintaiset tuotteet ovat 15% alennuksessa sunnuntaihin 18. helmikuuta asti verkkokaupassa – on siis hyvä hetki täydentää vaatekaappia keväthankinnoilla.

Myymälöissäkin tapahtuu: niissä on juuri nyt käynnissä myös tasarahakampanja, jossa paljon meidänkin Nanso-kuvissa vilahtaneita vaatteita irtoaa keskusvaraston muuton vuoksi edullisiin tasarahahinnoin.


** Skaba on päättynyt, kiitos kaikille! Lahjakortin voittivat tällä kertaa Janita, Sini ja Anne. **

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta. Kerrohan mikä pellavamalliston vaatteista on suosikkisi! Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon 21. helmikuuta saakka. Arvontailoa ja valoa ystävänpäivään!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Mitä tiedän rakkaudesta

Ystävänpäivän kunniaksi tartuin ylivoimaisesti eniten toivottuun aiheeseen, joka on tietysti – ei enempää eikä vähempää kuin – rakkaus. On niin paljon asioita, joita voisi sanoa rakkaudesta. Päätin keskittyä tässä tekstissä siihen, mistä olette eniten halunneet lukea: romanttisesta rakkaudesta. Kirjoituksen nimen kuuluisi ehkä olla Keskeneräisen ihmisen lista asioista, jotka hän on tähän mennessä saanut selville parisuhteista.

Mietin pitkään voinko kirjoittaa tästä. En ole mikään asiantuntija. En ole kyennyt täydelliseen suoritukseen tässä lajissa sen enempää kuin muissakaan. Olen tehnyt virheitä enemmän kuin moni muu yhteensä. Mutta sitten muistin, että ei tässä tarvitse käydä ketään neuvomaan. Voin kirjoittaa muistiinpanoja matkan varrelta, listata omista kokemuksista syntyneitä havaintoja. Sitä te todennäköisesti halusittekin, lukea mitä asiasta ajattelen, ette filosofista esseetä rakkauden syvimmästä olemuksesta. Sen voin yrittää kirjoittaa kun olen seitsemänkymmentä, vielä en ole tarpeeksi vanha ja viisas.

Tästä tulee pitkä kirjoitus. Käy ensin hakemassa se kahvi ja laita vaikka Sufjan Stevensin uusi kappale tästä soimaan ennen kuin aloitat.

Olen oppinut kaiken mitä tiedän sillä tehokkaimmalla tavalla, kantapään kautta. Takana on nippu erilaisia ja eripituisia parisuhteita. Jokaisesta niistä olen saanut oppeja ja oivalluksia, joita ilman en olisi se, joka olen nyt.

Yksi tyhmimmistä asioista, joita tein joskus, oli kohdistaa parisuhteeseeni odotuksia. Loputtomasti odotuksia! Toivoin, että toinen ihminen valaisi minuun kaiken sen mikä minulta puuttui: pelotonta luottamusta tulevaan, uskoa itseeni, varmuutta meistä. Odotin myös, että kumppanini lukisi ajatuksiani, tietäisi millaisia kukkia toivon ystävänpäivänlahjaksi, aavistaisi milloin kaipaan helliä sanoja ja osaisi silloin sanoa juuri niitä asioita, joita halusin kuulla.

Kohtasin tietysti paljon pettymyksiä ja ajattelin aina, että vika on toisessa: hänhän ei tehnyt niin kuin minä halusin.

Kun katsoin vihdoin peilin ja mietin miksi olen jatkuvasti tyytymätön, oivalsin monta asiaa. Esimerkiksi puhumisen tärkeyden – toiveita ei kannata jättää telepatian varaan! Jos haluaa vaikka kukkia, se kannattaa sanoa ääneen.

Mutta ennen muuta tajusin, että kukaan ei voi pelastaa meitä itseltämme eikä mikään parisuhde voi täyttää kaikkia tarpeitamme. Parisuhteella ei paikata aukkoja itsetunnossa tai perusturvallisuuden tunteessa. Hyvä parisuhde tarjoaa toki tukea ja auttaa kohtaamaan omat tunnelukot ja muut möröt, mutta työ on tehtävä itse.

Parisuhde ei muutenkaan taianomaisesti korjaa asioita, jotka elämässämme saattavat olla pielessä. Vaikka löytäisimme rinnallemme sopivimman mahdollisen ihmisen, meidän täytyy silti seistä omilla jaloillamme ja ottaa vastuu omista valinnoistamme. Vaihtaa turhauttava työ johonkin parempaan, järjestää raha-asiamme, lopettaa sohvalla jumittaminen ja alkaa liikkua. Vetää rajamme niin, etteivät muut kävele niiden yli. Kasvaa, kehittyä, oppia erottamaan milloin täyttymättömät toiveemme liittyvät parisuhteeseen ja milloin niissä on kysymys meissä itsessämme olevista halkeamista.

Emme voi vain nojata taaksepäin ja odottaa parisuhteen ratkaisevan kaiken puolestamme. Sellaisia odotuksia ei mikään suhde tai kukaan toinen ihminen voi koskaan täyttää.

Olen kovan koulun kautta oppinut myös tämän: parisuhteen perusteeksi ei riitä, että kumppanissa on potentiaalia olla se, jonka haluan hänen olevan.

Olen sortunut ihan samaan kuin sadat tuhannet minua ennen:

Rakastunut vaikeisiin ihmisiin, jotka ovat niin kietoutuneet omiin ongelmiinsa, että millekään muulle ei riitä tilaa tai happea. Mutta ei se mitään! Hän eheytyy, kun vaan rakastan häntä tarpeeksi! Juuri minä olen se nainen, joka pelastaa hänet itseltään!

Rakastunut liian erilaisiin ihmisiin, jotka ovat mahtavia tyyppejä, mutta minulle ilmiselvästi vääriä. Mutta ei se mitään! Saan hänet näkemään maailman samalla tavalla kuin minä kun vaan yritän tarpeeksi! Hän muuttuu sellaiseksi kuin toivon hänen olevan, kun vaan kannustan häntä oikeaan suuntaan!

Ja niin edelleen, kunnes hakattuani päätäni seinään tarpeeksi kauan huomasin, että on tosi paljon helpompaa odottaa oikeaa ihmistä kuin yrittää muuttaa vääriä ihmisiä minun mielestäni tarpeeksi oikeiksi. Varsinkin kun se minulle väärä ihminen on luultavasti jollekulle muulle juuri se oikein ja sopivin.

Uskon nyt, että ihmistä ei voi muuttaa eikä ole moraalisesti oikein edes yrittää. Muutos on toki aina mahdollinen – olen nähnyt sen niin itsessäni kuin toisissa – mutta ihminen muuttuu vain, jos itse haluaa. Se vaatii vahvan motivaation, joka voi tulla vain sisältäpäin.

Jos suhde ei toimi tai olet jatkuvasti tyytymätön, koska toinen ei ole sellainen kuin haluat, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä johtuuko se omista epärealistisista odotuksista vai siitä, että suhde on yksinkertaisesti väärä. Kumpi tahansa vastaus kertoo kyllä mitä seuraavaksi kannattaa tehdä.

Kaikissa suhteissa on ongelmansa ja riitansa, niitä ei kannata pelätä. Olennaista on osataanko ongelmia ratkaista ja se jääkö viivan alle enemmän hyvää kuin huonoa. Silläkin on tietysti väliä millaisia ne huonot jutut ovat. Erilaisen vuorokaudenrytmin tai yhteiskunnallisen näkemyksen kanssa voi elää, mutta on olemassa myös asioita, joita ei kannata opetella ymmärtämään ja hyväksymään.

Matkan varrella olen oppinut tunnistamaan joitakin varoitusmerkkejä suhteesta, joka on väärä tai huono:
Et osaa, uskalla tai saa olla hänen seurassaan oma itsesi.
Joudut pienentämään itseäsi hänen kanssaan, olemaan vähän vähemmän, ettei hän tunne oloaan uhatuksi.
Teet koko ajan kompromisseja etkä ole aivan varma, että ne ovat sen arvoisia.
Varot, pelkäät tai vaikenet välttääksesi ongelmia.
Intuitiosi sanoo, että kaikki ei ole kunnossa (intuitio on harvoin väärässä).

Puhutaan samalla pettämisestä. Olen kokenut molemmat puolet, pettänyt ja tullut itse petetyksi. Sen olen oppinut, että siihen ei liity mitään sääntöjä. On niitä, jotka oppivat virheistään ja kasvavat. On niitä, jotka eivät edes yritä, vaan toistavat samaa kaavaa niin kauan kuin niiden annetaan. Ja aina on niitä maailman lojaalimpia kumppaneita, joiden piti olla niitä, jotka eivät ikimaailmassa pettäisi rakkaitaan, mutta pettävät silti.

Usein se liittyy ihmisen omiin kriiseihin, joskus myös kunnioituksen puutteeseen tai parisuhteen pystyynkuivumiseen, toisinaan siihen, että omasta suhteesta ei saa niitä asioita, joita oikeasti haluaa ja tarvitsee, koska ei ole uskaltanut olla itselle ja toiselle rehellinen. Mutta luulen, että useimmiten pettäminen ei johdu siitä, ettei rakastaisi kumppaniaan, vaan siitä, ettei rakasta ja arvosta itseään.

Entä luottamus? Mistä tietää voiko luottaa? Olen tullut tulokseen, että ei sitä tiedäkään. Jos jatkuvasti epäilee, se johtuu joko intuitiosta tai epävarmuudesta. Intuitiota kannattaa kuunnella, mutta jos kyse on omassa päässä vellovasta pelosta, voi ajatella asiaa näin: ihminen voi elää joka päivä siinä pelossa, että ihan kohta sattuu. Jos niin käy, sattuu ihan yhtä paljon, vaikka sitä pelkäsi etukäteen. Tai sitten voi valita luottamuksen, heittäytyä suhteeseen huolettomasti kuin auringon lämmittämään Karibianmereen ja uskoa, että kaikki menee ihanasti. Itketään sitten, jos aihetta annetaan.

Sananen myös eroamisesta. En usko epäonnistuneisiin suhteisiin. Ei jokainen eroon päättyvä suhde ole epäonnistuminen. Kaikkien suhteiden ei vaan kuulu kestää loppuelämää, koska silloin ei tulisi tilaa niille suhteille, joiden kuuluu. Kaikissa päättyneissä parisuhteissa oli jotain hyvää, jota muistella ilolla ja kiitollisuudella. Ajattelen, että se oli hienoa niin kauan kuin oli. Kiitän mielessäni kaikesta hyvästä. Toivon entisille rakastetuilleni pelkkää parasta ja uskon, että he toivovat samaa minulle.

En kadu mitään, vaikka olen tietysti pahoillani niistä kerroista, kun olen satuttanut muita omaa ymmärtämättömyyttäni, itsekkyyttäni tai pelkuruuttani. Mutta on eri asia kohdata virheensä silmästä silmään, ottaa niistä opiksi ja pyytää anteeksi kuin märehtiä menneessä ja kaikessa mikä silloin-ja-silloin menikään pieleen.

Uskon, että opimme jokaisesta suhteestamme jotain arvokasta itsestämme ja muista ihmisistä. Jokaisen kokemuksen myötä olemme askeleen lähempänä itseämme, lähempänä sellaista rakkautta jota elämäämme toivomme.

Aina hoetaan, että ensin pitää olla onnellinen omassa elämässään, lopettaa rakkauden etsiminen ja odottaminen – vasta sitten sen voi löytää. En usko pätkääkään. On tietysti tervettä elää täyttä elämää eikä roikkua jossain sittenkun-todellisuudessa odottamassa, että elämä vihdoin alkaa Sitten Kun se oikea löytyy. Mutta minusta siitä saa ja kannattaa olla avoin ja rehellinen, jos toivoo elämäänsä rakkautta. Kyllä sitä saa kaivata. Sanomalla toiveen ääneen sytyttää valon, joka vetää puoleensa samankaltaista energiaa – ja sitten kun hetki on oikea, jotakuta toista ihmistä, joka etsii samaa kuin sinä.

En ole ikinä haaveillut häistä tai perheestä, mutta olen vaalinut ajatusta elinikäisestä kumppanuudesta, ihmisestä, jonka rinnalla rakastaisin, kasvaisin ja vanhenisin.

En oikein usko teoriaa yhdestä oikeasta, joka odottaa meitä jossain. Ajattelen, että meille kaikille on monia mahdollisia kumppaneita, ja siihen, kenen kanssa lopulta päädymme yhteen, vaikuttaa moni asia: ajoitus, uskallus, kyky tarttua tilaisuuksiin. Maailmankaikkeus pudottaa eteemme erilaisia mahdollisuuksia ja on lopulta kiinni meistä itsestämme miten niihin reagoimme. Toisaalta voimme itse vaikuttaa myös siihen millaisia ne mahdollisuudet ovat.

Kaikkein tärkein asia, jonka olen oppinut, liittyy juuri tähän: kannattaa olla rehellinen itselleen siitä millaista parisuhdetta etsii. Olemme kaikki erilaisia. Ne asiat, joita juuri sinä kaipaat, eivät välttämättä ole niitä samoja asioita, joita ystäväsi tai äitisi tai parisuhdeterapeutti Hesarin haastattelussa peräänkuuluttaa. Vain sinä itse voit tietää.

Alussa ajattelin, että tärkeintä on sama musiikkimaku. Muutin yhteen ensimmäisen pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa, koska hänkin rakasti The Doorsia. Eromme jälkeen kiinnostuin pojista, jotka ilmestyivät tanssilattialle New Orderin soidessa tai nojailivat pillifarkuissaan samoilla rokkikeikoilla kuin minä. Asiat tuntuivat kovin yksinkertaisilta silloin kun oli hädintuskin teinivuosistaan selviytynyt musiikkidiggari. Kokemukset kyllä karistivat turhat kuvitelmat ja oivalsin pian, että toimivaan suhteeseen tarvittiin muutakin kuin samat lempilevyt.

Ensimmäistä aikuisista suhteistani luulin kaipaavani jännitystä ja jatkuvaa draamaa. Jäin siihen koukkuun, kuvitelmaan kiihkeästä elokuvarakkaudesta. Pidin suuria riitoja merkkinä suurista tunteista, vaikka kutistuin päivä päivältä enkä rakastanut riitelyn myötä enemmän, vaan vähemmän.

Mietin, että ehkä olin ymmärtänyt kaiken aivan väärin: kenties tarvitsinkin jännityksen sijaan aivan päinvastaista? Tasaista turvaa, jossa lautaset eivät lennä eivätkä tunteet räisky. Jonkinlaista jatkuvuutta sellaisessa muodossa, josta niin monet haaveilevat. Annoin sille mahdollisuuden.

Kesti tovin myöntää, että se ei riitä – että on asioita, jotka ovat minulle vielä tärkeämpiä.

Ehkä olin vasta silloin elänyt tarpeeksi uskaltaakseni kohdata asiat sellaisina kuin ne olivat ja kysyäkseni itseltäni mitä oikeastaan halusin. Vastaus oli lopulta yksinkertainen. Kaikkein eniten kaipasin paikkaa, joka tuntuisi omalta. Halusin pois epämääräisestä tunteesta, että elämä odotti minua jossain muualla.

Lupasin itselleni, että olisin yksin, kunnes löytäisin ihmisen, jonka rinnalla olisi sellainen olo, että tähän minä kuulun. Olin valmis odottamaan kolme tai viisi tai kymmenen vuotta. Olin valmistautunut siihenkin vaihtoehtoon, että vika oli minussa eikä suhteissani. Ajattelin, että olen mieluummin loppuelämän yksin kuin suhteessa, joka ei ole minua varten.

Mutta niin monesti asiat osuvat kohdalle juuri silloin kun niille on vihdoin valmis.

Näin uusin silmin ihmisen, jonka olin tiennyt kauan. Ei hän enää sama ollutkaan kuin joskus, enkä ollut minäkään. Kaikki jotenkin putosi paikoilleen. Levottomuus loppui.

Olemme olleet yhdessä vasta pienen hetken eikä kukaan tiedä tulevaisuudesta, mutta tämän tiedän: olen vihdoin rauhallinen. En rimpuile enää. Kun olemme yhdessä, en olisi missään muualla mieluummin. Ja kun kuljen hänen rinnallaan, tiedän olevani juuri siinä mihin kuulun.

Siinäpä päällimmäiset. En missään nimessä kuvittele, että nyt olen valmis ja nyt ymmärrän kaiken, älkääkä te missään nimessä kuvitelko, etten enää käyttäydy tyhmästi tai kohtuuttomasti. Harjoitukset jatkuvat varmasti niin kauan kuin jalat kantavat. Saatan sitäpaitsi olla täysin väärässä, tai viiden vuoden päästä muutenkin kaikesta eri mieltä.

Lopuksi oma listani tärkeistä asioista parisuhteessa, ei missään tietyssä järjestyksessä:

Keskusteluyhteys. Uskon, että kaikesta selviää, jos kykenee avoimesti puhumaan asioista, varsinkin niistä kaikkein vaikeimmista. Jos ei osaa, kannattaa opetella. Uskon myös, että joskus parasta mitä voi tehdä on lopettaa loputon analysointi, avata viinipullo ja harrastaa villiä seksiä.

Rehellisyys. Itselle ja toiselle. Ihmisellä on oikeus omiin ajatuksiin eikä jokaista mielenliikahdusta tarvitse raportoida, mutta jos mietit pitäisikö tästä kertoa toiselle, vastaus on ihan varmasti kyllä.

Keskinnäinen kunnioitus. Luulen, että tämä on tärkeämpää kuin moni tajuaa. En halua ikinä lakata kunnioittamasta ja ihailemasta rakastani kaikissa niissä asioissa, joissa hän on hyvä ja jotka tekevät hänestä sen kuka hän on.

Anteeksi pyytäminen ja antaminen. Kukaan meistä ei ole aina helppo kumppani. Tuomme suhteeseen mukaamme omat pelkomme, ennakkoluulomme, toiveemme, kuvitelmamme siitä miten maailma toimii. Erehdymme ja mokailemme, se on elämää. Joskus on meidän vuoro olla idiootti, joskus se joka yrittää ymmärtää sitä idioottia.

Oma tila. Aikuisen ihmisen ei pidä joutua kysymään lupaa omiin asioihinsa ja menoihinsa. Anna toiselle sama tila ja hengitysilma, jonka haluat itsellesi. Jos joudut pitämään hänestä kaksin käsin kiinni ettei hän katoaisi, suhde ei ehkä muutenkaan ole kiinnipitämisen arvoinen.

Ystävyys. Moni näkee vaivaa ollakseen hyvä ystävä, mutta kohtelee omaa rakastettuaan rumasti: pitää itsestäänselvyytenä, mököttää, tiuskii tai purkaa stressiä kiukuttelemalla. Minusta yksi parhaista ohjenuorista parisuhteeseen on kohdella kumppaniaan kuin parasta ystäväänsä. Kysy aina mitä kuuluu. Auta, ole läsnä ja kiinnostunut, tee pienillä asioilla hänen elämästään helpompi ja ihanampi.

Riittävän samanlaiset arvot. Voimme rakastaa hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta yhteiselosta tulee todennäköisesti vaikeaa, jos arvot poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paras lähtökohta suhteelle on, että molemmat pitävät suunnilleen samoja asioita suunnilleen yhtä tärkeinä.

On olennaisempaa olla onnellinen kuin oikeassa. Valitse taistelusi. Ne makuuhuoneen lattialle unohtuneet sukat eivät ole niin tärkeitä kuin surkeana maanantaina ehkä tuntuu.

Kuuntele aina, älä ikinä lakkaa kuuntelemasta niin kuin silloin alussa kun ahmit hänen jokaisen sanansa! Silloin (varsinkin silloin) kun olette eri mieltä, kuuntele ja yritä aidosti ymmärtää. Uskon vakaasti, että kuunteleminen on yksi parhaista tavoista ylläpitää keskusteluyhteyttä, syventää yhteisymmärrystä ja saada toinen tuntemaan olonsa arvostetuksi ja rakastetuksi.

Ja lopulta tietysti, kahden ihmisen välinen rakkaus. Se on alkemiaa, jokin kosminen kaava, jota sanat eivät tavoita. En tiedä mistä se alkaa enkä sitä mihin se loppuu. Enkä osaa kertoa mistä sitä saa, mutta jos olet onnekas ja rakkaus putoaa polullesi, ruoki sitä, kastele sitä, vala siihen valoa ja anna sen kasvaa.

Jos olet vasta alussa ja mietit pitäisikö uskaltaa, anna mennä! Rakkaus on aina riski, mutta ellet ota sitä, et voi koskaan voittaa. Jos olet odottanut merkkiä, ehkä se on tämä.

Taikaa on, jos uskoo siihen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tiedän mitä katson tänä viikonloppuna

Elokuva, jonka kaikkein eniten haluan nähdä juuri nyt: André Acimanin romaaniin perustuva Call Me By Your Name, joka sijoittuu 80-luvun Italiaan. Ensin sitä suositteli Mikko, sen jälkeen koko internet. Sitten selvisi, että leffasta löytyy Sufjan Stevensin tekemää musiikkia parinkin uuden kappaleen verran ja koko utuiseen elektroon nojaava soundtrack on ilmeisesti muutenkin alkuvuoden kovin. Asia on päätetty: tänä viikonloppuna on leffatreffit.


SUFJAN STEVENS – VISIONS OF GIDEON

Sufjanin uusista kappaleista Visions Of Gideon on saanut pääni jo pyörälle, toisesta uutukaisesta nimeltä Mystery Of Love kuullaan katkelma tässä leffatrailerissa. Se löytyy kyllä YouTubesta kokonaisuudessaankin, mutta minä nautin pakkomielteisistä biisiluupeistani yksi kerrallaan, joten en nyt kaivanut sitä tähän.

Oletko nähnyt jo? EI SAA SPOILATA!

Mies vastaa kysymyksiin

Kiitos kaikille onnnitteluista ja mahtavista kysymyksistä, jotka esititte Stellasta viimeviikkoisen kirjoituksemme yhteydessä! Mennäänpä suoraan asiaan – eli meikäläisen vastauksiin.

Millainen olisi Stellan unelmakoira (jos teidän mäykkiksiä ei laskettaisi)?

Tiedän, että meillä asustelevaa mäykkyä ei pitänyt laskea mukaan, mutta en voi sille mitään, Juno-koira on silti Stellan unelmakoira. Se on todella kiltti, ei tekisi pahaa kenellekään, ja siltä löytyy äärettömästi luonnetta ja huumorintajua. Juno on myös pätevä valokuvamalli, joka poseeraa pää kallellaan heti kun kamera kaivetaan esiin. Harmi, ettei se tuo tuloja perheen kassaan, vaan saa palkkansa useimmiten lohi-snackien muodossa.

Kuinka paljon Stella viettää aikaa somessa päivittäin?

Vietämme molemmat paljon aikaa somessa, sehän on työtämme. Bloggaajan ammatissa on vaikea erottaa työ vapaa-ajasta, joten periaatteessa some on parin klikkauksen päässä koko ajan, ellei tietoisesti pistä puhelimia pois. Lisäksi teemme töitä pääasiallisesti kotoa ja kiireisinä viikkoina fyysiset kontaktit ulkomaailmaan voivat olla vähissä, joten ystäviin ja töihin liittyviin ihmisiin pidetään yhteyttä somen kautta. On hetkiä, kun Stella pitää irrottaa puhelimesta hetkeksi vain, jotta saisin huomionkipeyteni tyydytettyä. Väittää yleensä tekevänsä töitä, mutta tiedä sitten. Haluaisimme kyllä molemmat enemmän somevapaata aikaa, tähän tarvitaan siis muutos.

Onko Stella kauneudenhoidossa niin huoleton kuin antaa ymmärtää vai buleeraako salaa?

Huolettomalta tuo toiminta on näyttänyt myös minun silmiini. Ainoa asia josta on isommin huudeltu on kroonisesti kateissa ollut valokynä, ja jos sitä ei ole löytynyt, on menty ilman. Tässä piilee minusta jotain olennaista kauneudesta: parasta on luonnollisuus ja huolettomuus. Stella meikkaa harvoin ja keskittyy enemmän pitkäikäiseen kauneuden ylläpitoon. Tällä tarkoitan, että Stellan kaappi on täynnä hyviä luomuseerumeita, joita minäkin, myönnän, käytän melko usein.

Onko Stellalla mitään suosikkikappaletta, jota hän tykkää kuunnella, mutta jota hän ei ikimaailmassa linkkaisi blogiinsa?

Stellalla on päässään guilty pleasures -soittolista, joka on täynnä toinen toistaan juustoisempia 80- ja 90-luvun disko- ja radiohittejä. Ne tuskin löytävät paikkaa blogista, mutta niistä kyllä kuultiin suursuosion saavuttanut kimara Instagram Storiesissa kun ajoimme jouluksi Lappiin. Mitähän kappaleita siinä olikaan? East17:n House Of Love, London Beatin I’ve Been Thinking About You… Foreignersin I’ve Been Waiting For A Girl Like You. Ei se lista muutenkaan ole ihan arkikäytössä, se on enemmän erikoistapauksiin, kuten kymmenen tunnin ajomatkaan, kun kuski täytyy pitää hereillä. Mutta kuka näistä kappaleista nyt muka ei tykkää? Nehän on oikeasti ihan mahtavia.

Äsken käyty keskustelu:
S: NIIN, minä soitin joitakin noista kappaleita ihan Flow’ssakin kerran ja koko Diesel Garage tanssi mukana!
J: Ainiin. Mikä sun DJ-nimi olikaan?
S: DJ Super Stella.
J: Mahtava. Itsekö keksit? *pidättelee naurua*
S: Ihan ite.
J: Vähän arvelinkin.

Onko Stella harkinnut kirjan kirjoittamista? Vaikka itseäni ärsyttää miten melkein jokainen seuraamani blogin kirjoittaja alkaa jossain vaiheessa kirjoittaa myös kirjaa niin tässä tapauksessa sen kirjan lukisin mielelläni.

Stella vastasikin tähän itse kirjoituksen kommenteissa: Mulla on itseasiassa kirjaprojekti kesken, ollut jo ennen blogia. Se on edennyt hissuksiin, mutta toivotaan, että se näkee päivänvalon vielä tämän vuosituhannen puolella!

Lisään sen verran, että koitamme rakentaa arkeamme sellaiseksi, että molemmilla olisi aikaa tehdä sitä mihin kokee suurinta intohimoa ja paloa. Aika on ollut kortilla, mutta siirtyminen Asennemedialle ja blogiemme yhdistyminen toivottavasti vapauttaa niin aikaa kuin energiaa muuhun. Suurin haaveeni on, että voisin ostaa aikaa ja lahjoittaa Stellalle vastuuvapautuskortin, jolla hän saisi irtioton meitä ympäröivästä todellisuudesta ja saisi uppoutua rauhassa sanataiteen maailmaan. Minäkin nimittäin lukisin sen kirjan mielelläni.

Miten Blistex-riippuvuus selätetään?! Siitä oli maininta pari postausta sitten, mutta en hoksannut silloin kysyä. Oon meinaan itse ihan totaalikoukussa siihen ja nykyisin on poikaystäväkin samassa jamassa. Tahdon tehdä parannuksen!

Huulirasvariippuvuus on vakava asia – sille on jopa oma tukiryhmä. Suhteemme alussa Stella oli juuri toipunut Blistex-riippuvuudesta, mutta korvannut sen Carmex-riippuvuudella. Tarvittiin interventio, jossa takavarikoin kaikki purnukat ja hoidin tilalle muita, vieroitusoireita helpottavia tuotteita. Mikä tahansa luomuvoide on parempi, koska niihin ei jää samalla tavalla koukkuun. Kyllä Stella kantaa kaikkialle edelleen mukanaan huulirasvaa, mutta addiktiosta on jäljellä enää tapa eikä ole maailmanloppu, jos rasva unohtuu kotiin. Paitsi talvisin. Ja miehen näkökulmasta täytyy sanoa, että onhan niitä kosteita huulia kivempi pussailla.

Musakysymys: ketkä laulajat/yhtyeet saa teidän molempien sydämet väpättämään onnesta?

En osaa sanoa onko olemassa jotain tiettyä laulajaa tai yhtyettä, joka poikkeuksetta saisivat aikaan tuon tunteen, mutta on paljon biisejä ja live-esityksiä, jotka täyttävät rinnan endorfiinilla. Yksi niistä on ehdottomasti Lindsey Buckinghamin solo-live-versio Fleetwood Macin Big Lovesta: sillä on ikuinen sopukka sydämissämme ja roolinsa rakkaustarinassamme. Haemme molemmat musiikista samanlaisia nyansseja ja tunnelmia. Ei ole harvinaista, että sopivan kappaleen tullessa vastaan, joko omassa soittolistassani tai Stellan, sitä kuunnellaan päiviä putkeen ja hyristään yhdessä samassa tunteessa.

Entä onko toistenne suosikeissa sellaisia, joita toinen ei voi sietää?

Makumme on sen verran yhteinen, että myös inhokit ovat samat. On tietysti hetkiä, kun joku toisen suosikkikipale tai levy ei vaan osu omaan senhetkiseen mielentilaan. Yleensä nätti kehotus riittää musiikin vaihtumiseen, mutta joskus on haettava kuulokkeet ja vetäydyttävä omiin oloihin kuuntelemaan jotain muuta.

Minä olen lukenut Stellan blogia vasta vähän aikaa ja kysyisinkin, että kuinka te Stellan kanssa oikein tapasitte?

Ei sitä tarinaa ole varmaan täällä koskaan kerrottukaan, mutta tässä tiivis versio mun näkökulmasta.

Tapasimme ensimmäistä kertaa vuosia sitten pienessä tapasbaarissa Kasarminkadulla. Olin juuri muuttanut Helsinkiin ja Stellan silloinen firma Mellakka Helsinki järjesti siellä viininmaistelutilaisuuden, jonne minäkin sain kutsun.

Myöhemmin elämä kuljetti mut erinäisten käänteiden kautta Ullanlinnaan. Stella asui mun naapurissa, törmäsimme harva se päivä kadulla ja tapahtumissa ja pikkuhiljaa ystävystyimme. Kerran lukitsin itseni ulos kodistani keskellä yötä ja etsin Stellan ja hänen silloisen kämppiksensä luota turvapaikkaa. En ikinä unohda kuinka tallustin pelkissä villasukissa jäisellä kadulla soittelemaan heidän summeriaan. Silloin vähän nolotti, mutta sain heiltä lämpimän vastaanoton.

Muutama vuosi sitten tulin takaisin pitkästä reissusta Etelä-Amerikasta ja olin valmis jollekin uudelle. Kirjoitin Facebookiin pitkän viestin siitä kuinka elämäni seisoi paikallaan ja kaipasin uusia työmahdollisuuksia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Stellalla oli näppinsä pelissä duunikeikkojeni ja -paikkojeni suhteen – tällä kertaa hän ehdotti mua Mellakkaan, jonne etsittiin apukäsiä. Stella ei ollut ensimmäisen päiväni jälkeen paikalla ollenkaan, koska reissasi paljon sinä syksynä, mutta palasi toimistolle myöhemmin kun olin jo päässyt sisälle uuteen työympäristöön. Vietin Mellakalla vähän yli puoli vuotta ja sen aikana ystävyytemme syveni joksikin muuksi.

Jälkeenpäin olen ajatellut ensimmäistä tapaamistamme parhaana lahjana, sillä silloin oli syntymäpäiväni. Universumilla on romanttista huumorintajua, sillä minun ensimmäinen työpäiväni Mellakassa oli puolestaan Stellan syntymäpäivä.

Stellan hoikkuuden salaisuus?

Olin kirjoittamassa ensin, että Stella käy joogassa ja bootcampissa ja syö pääasiallisesti terveellisesti eikä lipitä limuja, mutta sitten muistin, että elämme liian usein matkojemme välissä kuin pellossa, uppoudumme töihin, syömme mitä sattuu emmekä muista liikkua tai tehdä mitään muutakaan terveellistä. Mutta sitten taas jompikumpi saa kipinän liikkumiseen ja silloin kalenterista alkaa taas kummasti löytyä aikaa myös kokkailuun. Juuri nyt on käynnissä tällainen ryhtiliike.

Suurin syy on varmaan genetiikka: Stella on syntyjään hoikkavartaloinen. Luulen, että Stella myös kuluttaa keskimääräistä ihmistä enemmän jatkuvalla yliajattelullaan.

Miten saatte toisenne nauramaan, onko Stellalla jotain hauskoja eleitä tai sanontoja?

Tilannekomiikka kukkii meillä joka päivä. Mietin monesti kuinka tyhmiä juttuja meillä onkaan ja pohdin käyttäytyvätkö muut pariskunnat yhtä lapsellisesti. Parempi ehkä olla erittelemättä näitä, jutut ovat todennäköisesti hauskoja vain meidän mielestämme. Mutta hauskinta on silloin kun keskustelemme asiasta, joka herättää turhautumista tai epätoivoa, Stellalla menee niinsanotusti tunteisiin ja hän avaa lyyrisen arkkunsa. Se on verbaalista akrobatiaa, joka on parasta viihdettä mitä tiedän.

Utelen heti millainen Stella on aamuisin, onko oikeesti noin vaikeaa toi herääminen vai onko todellisuus vielä kuvattua haastavampaa?

Aamut ovat aina olleet hiukan haastavia, myönnän. Varsinkin reissujen jälkeen kestää aikansa palata normaaliin rytmiin. Stella mielummin nukkuu niin myöhään kuin mahdollista kuin herää laittautumaan ja hyvä niin, sillä ne ovat tärkeitä ja tarpeellisia minuutteja. Kevään tullen aamut ovat helpompia, se korreloi suoraan vallitsevaan valon määrään. Syksyllä meille muuttanut herätysvalo on tosin tehnyt talviaamuistakin parempia.

Kumppanina koen yhdeksi tärkeimmistä tehtävistäni tuoda toiselle kahvin sänkyyn. Se varmistaa, että molempien päivä alkaa mahdollisimman hyvin. Jos kahvikikka ei tunnu toimivan, varasuunnitelma on lennättää iglusta yksi lämpöä hohkaava unikuono kainaloon (vaikka virallisesti unikuonolla ei olekaan sänkylisenssiä).

Niin, millainen Stella on aamuisin? Lempeä ja hyväntuulinen pieni aamupörrö. Heti kolmen ison kahvimukin jälkeen.

Kiitos kysymyksistä, näihin oli hauska vastata! Kuvituskuvista kiitos italialaiselle valokuvaajalle Silvia Falcomerille, jonka kanssa meillä oli hauska kuvaussessio viime syksynä, kun hän oli käymässä Suomessa ja kysyi saisiko ottaa meistä yhteiskuvia. Suostuimme tietysti – meistä on kovin vähän yhteiskuvia, koska olemme yleensä jompikumpi itse kameran takana. Tämä olikin oiva tilaisuus raottaa kuvakansiota, otoksia on kyllä roppakaupalla lisää.

PHOTOS BY SILVIA FALCOMER

Elämää Puerto Vallartassa

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Palaan vielä hetkeksi Puerto Vallartaan ennen kuin Meksikon matka jatkuu maan toiselle rannikolle, Yukatanin niemimaan maisemiin. Mihin jäimmekään? Niin: olemme löytäneet maailman kauneimman hotellin ja alkaneet tutustua kaupunkiin.

Puerto Vallarta ehtii parissa päivässä löytää paikan sydämestämme. Ihmiset ovat niin valloittavia, avuliaita ja ystävällisiä. Meille puhutaan hyväntuulista espanjaa, jota Jarno kaikeksi onneksi ymmärtää ja kääntää minulle olennaisimmat. Mistä olemme, haluammeko tequilaa, olemmeko naimisissa? Kaikki haluavat tietää olemmeko naimisissa ja heti sen jälkeen syyn miksi emme. Sitten voikin palata tequilaan.

Monet puhuvat myös englantia, kuten käsityöläismarkkinoilla kojunsa edessä päivystävä mies, joka huutaa kyllästyneenä ohikulkijoille: Buy another piece of mexican junk! Kaikki lähellä olevat räjähtävät nauruun. Ehkä hän on kaupitellut mattojaan, ryijyjään ja koristeellisia astioitaan liian kauan, tai sitten tänään turhauttaa ihan muuten vaan.

Hortoilemme gallerioissa, niitä riittää vanhan kaupungin mukulakivisillä kaduilla. Seinillä roikkuu paikallisten taiteilijoiden töitä, toisissa paikoissa niin paljon, että loput nojailevat toisiinsa lattialla. Sisäpihoille on piilotettu veistoksia ja patsaita kukkivien pensaiden sekaan. Värit vyöryvät verkkokalvoille kuin aallot, herättelevät aikaerosta nuokkuvia aivosoluja melkein väkivalloin. Synapsit surisevat visuaalisen ilotulituksen keskellä.

Päädymme pienellä sivukadulla sijaitsevaan baariin. Se on tavallinen puertovallartalainen pikkukapakka, joka on jostain syystä täynnä kanadalaisia. Kello on vasta neljä iltapäivällä, mutta musiikki raikaa korttelin päähän ja asiakkaita istuskelee kadulla asti, koska sisälle ei mahdu enempää. Tilaan margaritan, saan käteeni ämpärinkokoisen muovimukin. Cocktail on koostaan huolimatta tiukkaa tavaraa, sellaisia joita ei voi juoda montaa, jos aikoo päästä lähtemään omin jaloin. Pian meillä on monta uutta kanadalaista ystävää, enimmäkseen ruskettuneita vanhoja herroja jotka esittelevät meille vaimojaan ja haluavat tietää kaiken Suomesta, he ovat tarjonneet meille monta lasia baarimikkojen tislaamaa tequilaa (you guys REALLY need to taste this stuff), minä olen humalassa eikä kello ole edes kuutta.

Meillä on myös uusi karvainen ystävä, hotellissamme pyörivä puolivuotias pentu, joka tykästyy meihin yhtä paljon kuin me siihen. Gilbert on ensimmäistä päivää omistajansa mukana töissä ja opettelee elämää hotellikoirana. Molempia taitaa vähän jännittää miten se sujuu. Olemme ostaneet Gilbertille kaupungilta uuden hihnan ja siihen sopivan pannan, sillä sen oma hihna on viety aamulla hotellin edestä ja pentupantakin on käymässä pieneksi. Puemme pennulle uutuuttaan natisevan nahkapannan ja se pyörähtelee ylpeänä, kun ihastelemme sitä joukolla.

Viemme Gilbertin ensimmäistä kertaa hotellin korkeimpaan paikkaan, kattoterassille, josta näkee koko kaupungin ylle. Aurinko laskee, haluamme katsella kaupunkia vielä ennen kuin ilta pimenee. Koirakin nauttii maisemista, mutta katselee niitä mieluiten turvallisesti jommankumman sylistä.

Joku nero on rakentanut kattoterassille porealtaan! Haemme hotellin baarista – siis vieraille varatusta jääkaapista – kylmät oluet ja pulahdamme lämpimään veteen katselemaan kun kaupunki hämärtyy ympärillämme. Koira nukkuu aurinkotuolissa kerällä pyyhkeen päällä. Niitä hetkiä, kun maailmassa on hetken ajan aivan kaikki kohdallaan. Jos siihen ajatukseen pysähtyy, tulee melkein syyllinen olo: ansaitsemmeko tosiaan kaiken tämän, saammeko vaan olla ja nauttia?

Luottavainen pieni lepakko ikuistettuna itse teossa, nyysimässä sydämeni.

Lilluttelun jälkeen tulee nälkä ja lähdemme kolmisin etsimään iltapalaa. Löydämme ruokakojun ja tilaamme tacoja, tietysti tacoja. Olen vihdoin päässyt tacojen luvattuun maahan eikä mikään voi estää minua syömästä niitä aina kun saan tilaisuuden. Me syömme maissitacojemme sisällä kalaa ja kasviksia, mutta Gilbertille tilaamme pienen lautasellisen lihaa. Koiran silmät levähtävät, minulleko? Muruakaan ei jää yli. Siinä suhteessa Gilbert on kovin samanlainen kuin kanssamme asuva mäyräkoiraneiti.

Katusoittajat pysähtyvät pienen ravintolan kohdalla: kaksi miestä soittaa kitaraa, toinen laulaa, toinen yhtyy kertosäkeisiin stemmoilla. Haikea kappale tuo mieleen ihmisiä, jotka tunsin kauan sitten. Joistakin asioista on niin kauan, että tuntuu kuin ne kuuluisivat johonkin toiseen elämään. Niiden yllä leijuu hienoinen pöly kuin ne olisivat esineitä, joihin ei ole koskettu viiteentoista vuoteen.

Seurueeseen kuuluu myös kuski ja toisen muusikon vaimo, he hymyilevät joukolla ensin koirallemme ja sitten kameralle. 

Kotimatkalla törmäämme katukoiraan, joka näyttää täsmälleen samalta kuin Gilbert, se on vain aikuinen versio. Se jolkottelee suoraan luoksemme kuin tuntisi meidät, leikki syntyy samantien. Katselemme painivaa parivaljakkoa ja syttyy valo: voisiko se olla Gilbertin äiti? Juuri kun pohdin pitäisikö palata vielä tacokojulle ostamaan ruokaa sillekin, kulmakaupasta astuu tyttö koiranruokapurkki kädessään ja antaa sen sisällön koiralle. Tekee mieli halata tyttöä – tulee niin hyvä mieli aina kun muistamme ettemme suinkaan ole ainoat, jotka ruokkivat katukoiria.

Pentu saa omistajaltaan luvan viettää yön kanssamme. Naurattaa: olemme olleet Meksikossa alle 24 tuntia ja meillä on jo lainakoira, joka nukkuu jaloissamme yön. Tuntuu kotoisalta.

Viimeinen asia, jonka kuulen ennen kuin nukahdan on kavion kopse kadulta. Jarno käy katsomassa parvekkeelta: hattupäinen mies ratsastaa ohi aasilla. Kuulostaa ihan elokuvakohtaukselta, mutta on kuulemma totta.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
RIVERA DEL RIO
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA