Kirjoitus sisältää juhlan kunniaksi ajatuksia bloggaamisesta, yhden uutisen ja ei-kaupallisen sika säkissä -arvonnan, johon kannattaa ehdottomasti osallistua.
Joukossamme on varhaisteini! Blogi nimittäin täytti tovi sitten kaksitoista vuotta. Olin kirjoittaa, etten tiedä mihin nämä vuodet ovat menneet, mutta se ei oikeastaan ole totta, tiedän minä. Olen paiskinut töitä, matkustellut, perustanut ja myynyt yrityksiä, hengannut koirien kanssa, muuttanut ja remontoinut, juonut viiniä ystävien kanssa, tehnyt paluun varhaisnuoruuteni maisemiin Lappiin, kasvanut aikuiseksi, mennyt naimisiin.
Ja kirjoittanut tätä blogia. Aivan kaikki on muuttunut matkan varrella. Kertasinkin tärkeimmät pari vuotta sitten kun ensimmäiset pyöreät tulivat täyteen. Seuraava juhlapuhe odottakoon vielä muutaman vuoden, mutta mitä uutta auringon alla, sitten viimeisimmän?
Instagramista on tullut koko ajan tärkeämpi kanava blogin rinnalla. Vielä muutama vuosi sitten saatoin rustailla blogiin lyhyitä postauksia, joissa oli puhelimella otettu kuva ja kolme riviä tekstiä. Nyt Instagramista on tullut se kanava, joka elää hetkessä mukana, varsinkin instavideoista, jotka ovat näkyvissä vain 24 tunnin ajan: perfektionistille on ollut vapauttavaa julkaista nopeita, hiomattomia videoklippejä, joiden ei ole tarkoituskaan jäädä historiaan. Olen tosin tallentanut suosikkivideoitani kohokohtiin, joita voi käydä katsomassa milloin vaan.
Blogiin puolestaan päätyy nykyään mietitymmät jutut: haluan, että jokaisella kirjoituksella on jokin syy tulla julkaistuksi. En tahdo täyttää internetiä turhalla hölinällä, vaan toivon, että kirjoitukset ilahduttavat, inspiroivat tai viihdyttävät, ovat informatiivisia, antavat perspektiiviä tai tarjoavat vertaistukea. Ainakin jotakin näistä, ainakin jollekulle, sillä kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää. Luotan siihen, että jokainen osaa poimia sisällöstä sen mikä kiinnostaa ja puhuttelee. Jotkut nauttivat kepeistä jutuista tai tyylikuvista, toiset palaavat blogiin henkilökohtaisempien tekstien takia.
Blogin nykyinen nimi Notes on a life kiteyttää sen mihin olen kaikkina näinä vuosina pyrkinyt. Blogin tavoite ei ole ollut dokumentoida elämääni, vaan jakaa muistiinpanoja, olla päiväkirjan sijaan kuratoitu muistikirja, johon tallennan havaintoja ja kuvia viikkojen varrelta. Toki arkistoihin on vuosien varrella kertynyt muistiinpanoina melkoinen määrä henkilöhistoriaa, mutta se ei ole koskaan koko totuus kaikesta, ja hyvä niin. Tässä hullussa, sijoiltaan suistuvassa, alati kiihtyvässä maailmassa kannattaa jokaisen ammatinvalinnastaan riippumatta päättää mitä jakaa ja mitä pitää itsellään.
Blogin visuaalisuus on ollut aina enemmän tai vähemmän heijastus mielenmaisemistani – sitä mikä milloinkin on inspiroinut, kiehtonut tai tuntunut olennaiselta. Kuva on aina valinta, olipa se napattu lennosta tai otettu harkinnalla, eikä ole olemassa kuvaa, joka ei valitsisi näkökulmaa, rajaisi todellisuutta. Toisinaan tahdon kuvittaa kirjoitukseni paljettien kimalluksella tai auringonvalon läikähdyksellä, joskus otoksella kodissamme vallitsevasta kaaoksesta. Kaikki se on totta. Mutta ei koko totuus.
Rajaaminen on edellytys oman mielenterveyden säilyttämiseen työssä, joka vaatii itsensä likoon laittamista ison yleisön edessä. Mutta koko ajan tuntuu tärkeämmältä olla rehellinen siitä, että minunkin eämässäni on ikuisen hattaran sijaan läsnä kaikki sävyt, ne tummatkin.
Henkilövetoisen blogin suurin vahvuus ja heikkous on, että sen sisältö elää kirjoittajansa mukana. Tässä työssä onkin haastavinta, että joka päivä pitäisi olla läsnä ja täyttää yhä ristiriitaisempia odotuksia, olla samaan aikaan samaistuttava ja virheetön, inhimmillinen ja silti täydellinen, uudistua mutta olla muuttumatta. Uuvuttavaa ja mahdotonta! Pidätän jatkossakin oikeuden olla tavallinen tyyppi virheineni ja vikoineni, koitetaan kaikki kestää.
On harmi, että kiristynyt ilmapiiri on tehnyt kynnyksen henkilökohtaisten asioiden jakamiseen entistä korkeammaksi, mutta toisaalta: yllätyn positiivisesta palautevyörystä aina kun teen niin. On tietysti kivaa jakaa vinkkejä parhaista cocktaileista tai siitä miten samat kengät voi pukea joka viikko vähän eri tavalla, mutta kaikkein eniten iloitsen siitä, jos joku saa henkilökohtaisemmista teksteistäni lohtua, vertaistukea tai apua. Viimeisen vuoden aikana olen saanut valtavasti viestejä erityisesti kirjoituksistani liittyen endometrioosiin. Näin henkilökohtaisen asian jakaminen on todellakin sen arvoista, jos sen ansiosta yksikin nainen lopettaa yksin kärsimisen ja hakeutuu tutkimuksiin.
On ollut myös ihanaa jakaa kanssanne ilo kihlauksestamme ja naimisiinmenostamme, kerrottuna sillä tavoin ja silloin kun olemme itse halunneet.
Blogi on ollut vuosien ajan minun muistikirjani, mutta viime aikoina näkökulma on alkanut laajentua. Vuosi sitten Jarno tuli virallisesti mukaan remmiin ja alkoi kirjoittaa silloin tällöin juttuja miehen näkökulmasta – niitä tulee säännöllisen epäsäännöllisesti tulevaisuudessakin. Olen alkanut tehdä taiteilijahaastatteluita ja suunnitellut muutamaa juttusarjaa, joissa kiinnostavat ihmiset pääsevät ääneen. Tykkään ajatuksesta, että Notes on a life -otsikon alle mahtuu minun havaintojeni lisäksi jatkossa yhä enenevissä määrin myös muiden näkökulmia ja ajatuksia. Siitähän voi syntyä jopa dialogia! Tarkoitus ei ole viedä blogia anonyymin median suuntaan, uskon yhä henkilökohtaisiin ääniin. Mutta näin reilun kymmenen vuoden monologin jälkeen niitä mahtuu tänne varmasti enemmän kuin yksi.
Seuraa siis uutinen! Toivotan tänä syksynä 12 vuoden kunniaksi tervetulleeksi blogin ensimmäisen vieraskynän, hankolaistuneen helsinkiläisen Anna Piiroisen. Anna on uusi ystävä, joka tuntuu vanhalta ystävältä. Saatatte tuntea hänet, sillä hänelläkin on blogi: älykäs, sarkastinen ja viihdyttävä Anna palaa Anna on ollut pitkään yksi lempipaikoistani internetissä. Anna on vilahtanut blogissakin pariin otteeseen, ainakin viimesyksyisen Hanko-visiittimme yhteydessä ja silloin kun kolme vuotta sitten yövyimme Annan valokuvaajapuolison studiolla. Olimme myös Pariisissa yhdessä viime syksynä ja viimeistään siellä tuli selväksi, että meillä on sekä paljon yhteistä että vähintään yhtä paljon riemukkaita eroavaisuuksia.
Ihailen Annan terävää kynää ja nopeaa älyä, sisustusmakua, valtavan laajaa kulttuurista sivistystä, karismaa, yhteiskunnallista aktiivisuutta, kokintaitoja, varmaa kättä mustan kajalin käytössä, matalaa ääntä ja todella seksikästä ranskaa. (Sukat pyörivät jaloissani koko Pariisin matkan ajan, kun kuuntelin Annan keskusteluita taksikuskien ja tarjoilijoiden kanssa, ymmärtämättä niistä tietenkään sanaakaan.)
Annaa kuullaan siis blogissa syksyn mittaan ja kuka tietää, vaikka hän viihtyisi ja jäisi pidemmäksi ajaksi. Hän esittäytyy pian, sitten saatte moikata ja ehkäpä esittää toiveitakin. Olkaa Annalle kivoja!
Jos kuitenkin haluaa lukea jatkossakin vain minun kirjoituksiani, se onnistuu klikkaamalla sivupalkista kuvani alta “Lue Stellan kirjoittamia juttuja”. Julkaisujonossa ryysii (odottelee, tönii toisiaan) kaikenlaisia kivoja juttuja, kuten remonttitarinoita kaupunkikodista, hirsitalojuttuja Lapista, matkakertomuksia läheltä ja kaukaa, haastatteluita, ravintola- ja kahvilavinkkejä sekä paljon toivottuja kirja- ja sisustusaiheita. En ole vieläkään onnistunut ratkaisemaan miten saan tunnit riittämään kaikkeen mistä haluan kirjoittaa, mutta jatkan jonon purkamista kirjoitus ja kuvakansio kerrallaan.
Ah, toinen miniuutinen: blogiin on päässyt jo tovin osoitteella www.notesonalife.com. Vanha osoite toimii yhä myös.
Loppuun vielä suuri kiitos ja kippistys, jokaiselle teistä, jotka luette tätä. Maailman havainnoiminen ja ajatusten jakaminen teidän kanssa on yhä parasta.
Olisi ihana kuulla mitä tuumailette tämän kirjoituksen aiheista. Juttutoiveitakin saa esittää! Jaan kommentoineiden kesken KOLME YLLÄTYSPALKINTOA. Ehkä luonnonkosmetiikkaa! Tai leffalippuja! Kirjoja! Sana on vapaa ja skabaan ehtii osallistua ensi sunnuntaihin 6. lokakuuta saakka.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA