Syksy hiipi tänä vuonna nurkkiin vähän vaivihkaa. Ei erikseen ilmoitellut tulostaan, päivänvalo ei vaan enää joka päivä ulottunut kodin hämärimpiin kulmiin. Alkoi tehdä mieli sulkea öisin ikkunat, puin sukat ensimmäisen kerran kuukausiin. En ollut ehkä vielä valmis luopumaan kesästä joka ei koskaan tullut, mutta ajattelin, että ei näitä minulta ole ennenkään kysytty – enpä siis enää vastustele, vaan antaudun. Oli uusi ajatus, että voi vaan antaa asioiden tapahtua yrittämättä kontrolloida niitä tai olematta vähintään kaikesta jotain mieltä.

Sitten se alkoi: päiväkausia kestävät sateet, ikkunankarmeja paukuttava viima, koleat yöt ja märät, mustat aamut, kun koirilla ei ole ollut enää mikään kiire ulos. Se vaihe, kun ei ole enää epäilystäkään onko syksy vai ei, sen tuntee ytimissään haluaa tai ei. Mutta minua ei ahdistanut vieläkään. Puin pipon päähän ja kahlasin kumppareissa vesilammikoissa miettimättä, että tätä tämä nyt sitten on ensi kevääseen saakka.

Tämä syksy on tuntunut pehmeämmältä kuin aiemmat, jotenkin lempeämmältä. Olen huomannut ajattelevani, että oikeastaan aika ihanaa kun sataa. Saa pukea lämpimästi ja varustautua sateenvarjolla, sen alla pysyy kuivana ja voi kuunnella kuinka sade rummuttaa varjoa, autonkattoja ja katuja, pesee kaupunkia puhtaaksi talvea varten.

Takkakausi on alkanut eivätkä polttopuut lopu ihan heti kesken. Olen kerännyt kirjoja ja lehtiä sinne sun tänne käden ulottuville – yöpöydälle, keittiön ikkunalaudalle, sohvan ja lepakkotuolin viereen. Sytytän kynttilän aamiaispöytään vähän kuin olisi joka aamu joulu. Vanhassa talossa alkaa tähän aikaan vuodesta olla viileät lattiat, mutta sitä varten on lampaantaljat, viltit ja villasukat – ja paikka takan edestä, jos jaksaa kisata siitä lämpöä rakastavan mäyräkoiran kanssa. En tajua miten sen ei tule tuossa liian kuuma!

Mietin voisiko pehmeys selittyä joogalla, jossa olemme käyneet kaksi kertaa viikossa Australian matkaamme asti? Ei kai se voi olla vaikuttamatta, jos viettää joka viikko kokonaisia tunteja kynttilänvalossa kuunnellen kehoaan ja hidastaen laukkaavaa mieltään. Astangajooga on jäykälle vartalolleni yhä vaikeaa, mutta viikko viikolta se taipuu vähän enemmän. Olen muuten kokeillut myös yinjoogaa ja tykännyt siitä vielä enemmän kuin astangasta! Täytyy kertoa lisää kun ennätän.

Myös Nansolta saatu velour-asu on kummasti tehnyt päivistä pehmeämmät. Harmaat housut ovat täydelliset kotona hengailuun. Samaan Lahja-sarjaan kuuluva velourtakki on kaikessa rentoudessaan aika makean näköinen – sitä tekisi mieli käyttää ihan joka paikassa. Siitä olisi myös pidempi, villatakkimallinen versio, mutta olen kiintynyt tuohon verkkatakkimalliin, se näyttää hyvältä myös nahkatakin alla ja lämmittää ihanasti viimassa kun vetoketjun vetää kiinni.

Muuta maininnarvoista: voileipägrilli on kaivettu keittiön kaapista takaisin käyttöön. Se ei ole mikään 90-luvulta unohtunut kapistus, vaan ihan tarkoituksella viime vuonna tehty sijoitus parempaan syksyyn. Ystävät vähän naureskelevat, koska samaan aikaan olemme ne tyypit, jotka inhoavat turhia kodinkoneita ja keittävät vettä vedenkeittimen sijaan vanhalla teepannulla. Mutta voileipägrilli ei olekaan mikään turha tuote! Kokeilkaa vaikka. Suosikkileivässäni on fetaa, sipulia ja tomaattia. Tai jos laiskottaa, ihan vaan juustoa. Kaveriksi kupillinen teetä, kynttilä ja kirja, niin viikonloppu on valmis.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA